Jokin aika sitten tullut uutinen sotaveteraanipiiriemme viimeisen veteraanitaustaisen puheenjohtajan, Jukka Simolan kuolemasta pysäytti. Vastahan minä muutama päivä aikaisemmin puhuin hänen kanssaan puhelimessa!

Sitten huomasin hymyileväni. Mieleeni tuli elävästi hänen blogikirjoituksensa, joka saamastamme palautteesta päätellen liikutti jotain myös teissä. Itseään esittelemätön mies oli soittanut hänelle huomauttaakseen Jukan tavasta nostaa kesäpaikassaan lippu salkoon joka päivä.

”Ettekö te tiedä, ettei liputtaa saa kuin juhlapäivinä?” oli mies närkästyneenä kysynyt.

”Minulla on aina juhlapäivä, kun voi nostaa oman lipun salkoon, eikä tarvitse vetää sinne punaista vaatetta työkaluineen”, oli Jukka napauttanut.

Myöhemmin hän virnisti, että toista puhelua ei tullut.

Noihin sanoihin tiivistyy niin paljon. Jokainen päivä todella on juhlapäivä. Joulukuun kuudetta juhlitaan itsenäisyyspäivänä, koska tuona päivänä vuonna 1917 eduskunta hyväksyi itsenäisyysjulistuksemme, mutta tosiasiassahan meillä on itsenäisyyspäivä 365 päivää vuodessa.

Miettikää vaikka.

Jokainen päivä, kun nostamme (täysin objektiivisesti yhden naisen asiantuntijaraadin voimin arvioituna maailman kauneimman) lippumme salkoon, on itsenäisyyspäivä.

Niitä virallisia liputuspäiviä on Suomessa kuusi, joiden lisäksi on 13 vakiintunutta sellaista, mutta oikeassa se Jukka oli: sen lipun saa tosiaan nostaa salkoon vaikka joka ikinen päivä. Tiesitkö muuten, että oman lippunsa Suomi sai vasta puoli vuotta itsenäistymisensä jälkeen?

Jokainen päivä, kun teet tuohtuneena valituksen virheellisestä sähkölaskusta selkeän napakasti asiakaspalvelijan tajuntaan iskeytyvällä suomen kielellä, on itsenäisyyspäivä.

Maailman toiseksi vaikeimmaksi kieleksi joissain lähteissä arvioitua suomea puhuu äidinkielenään vain alle 0.007 prosenttia maailman väestöstä, joten melkoisen eksklusiiviseen joukkoon me kuulumme…!

Jokainen päivä, kun Formula 1- osakilpailun korkeimmalle pallille kohoavan voittajan kunniaksi ilmoille kajahtaa Maamme-laulu, on itsenäisyyspäivä.

Tähän mennessä se on kuultu maailman radoilla jo 54 kertaa ja lisää on v a r m a s t i  tulossa.

Jokainen päivä, kun valitset postissa postimerkkiä kirjekuoresi nurkkaan liimattavaksi (Muumit? Vai suomalainen rantamaisema? Joku kevään linnuista? Vai suomalainen rantamaisema?), on itsenäisyyspäivä.

Suomen ensimmäinen postimerkki julkaistiin muuten jo vuonna 1856 –18 vuotta ennen kuin maailman postiliitto edes perustettiin! Nyt niitä on julkaistu jo liki 3000 – omansa ovat saaneet niin Kimi Räikkönen kuin veteraaniliitot. Ja hei –  nyt voit teettää sellaisen myös itsestäsi!

Jokainen päivä, kun puet päällesi leijonavaakunalla varustetun pelipaidan ja – joko jäähallissa, sporttibaarissa tai kotikatsomossa – valmistaudut kannustamaan joukkueesi jääkiekon maailmanmestaruuteen, on itsenäisyyspäivä.

Tiesitkö, että 1920-luvulla eduskunnassa tehtiin esitys siitä, että vaakunan leijona vaihdettaisiinkin karhuksi?

Jokainen päivä, kun pukeudut juuri niin kuin haluat, on itsenäisyyspäivä. 

Sen oikeuden sinulle nimittäin takaa yksilönvapautta vaaliva suomalainen lainsäädäntö, mikä vaihtelee hyvinkin paljon maasta toiseen. Barbadoksella esimerkiksi on laitonta pukeutua maastokuvioon, Pohjois-Koreassa farkkuihin, Kreikassa korkokenkiin historiallisissa paikoissa ja Sveitsissä patikoida nakuna.

Jokainen päivä, kun sulkeudut koppiin äänestämään vapain vaalein valittavaa kunnallisvaltuutettua, Euroopan parlamentin jäsentä, kansanedustajaa, tai presidenttiä, on itsenäisyyspäivä.

Edellisissä presidentinvaaleissa Suomessa annetuista äänistä hylättiin noin 10 000 eli 0,03%. Ikisuosikkien kirkkoveneen ja Aku Ankan lisäksi oli äänestyslippuihin nyt kirjattu myös Donald Trumpia.

Jokainen päivä valittaessasi kulmakuppilassa kaverillesi sitä, kun se kansan valitsema eduskunta tekee ”taas jotain typerää asiassa, jonka lapsikin osaisi hoitaa paremmin” ilman pelkoa siitä, että maasi hallinnon kritisointi johtaisi sinun katoamiseen tai vankeuteen, on itsenäisyyspäivä.

Itsestään selvää se ei nimittäin ole. Mielipiteensä vuoksi vainotaan, kidutetaan, tapetaan, heitetään vankilaan tai hallinnon toimesta kadotetaan maailmassa vuosittain kymmeniä tuhansia ihmisiä. Pelkästään Syyriassa on viimeisen kahdeksan vuoden aikana kadonnut yli 82 000 nykyhallinnon vastustajaa, itärajan takana pelossa joutuvat elämään niin poliitikot, aktivistit, vähemmistöt, toimittajat kuin tiedemiehetkin.

Jokainen päivä, kun perjantai-iltapäivän täpötäydessä junassa viereesi istahtaa kauan odotetulle viikonloppulomalleen suuntaava varusmies, on itsenäisyyspäivä. 

Tunnettu lausahdus siitä, kuinka ”jokaisessa maassa on armeija, joko oma tai jonkun toisen” on tunnettu ihan syystä. Jokaisella itsenäisellä maalla on oikeus odottaa muiden kunnioittavan sen rajojen ja kansan kokemattomuutta sekä tarvittaessa puolustaa näitä. Suomen kohdalla parhaaksi ratkaisuksi on katsottu yleinen asevelvollisuus, jonka kannatus myös kansalaisten parissa on perinteisesti ollut vahva.

Jokainen päivä, kun Thaimaan-lomasi aluksi vedät lähtöselvityksen yhteydessä esiin passin, jonka kanssa lukee Suomi-Finland, on itsenäisyyspäivä.

Suomen passi on maailman vaikutusvaltaisimpien joukossa. Se avaa viisumivapaat ovet maailman 195 itsenäisestä maasta peräti 187:ään, mikä nostaa meidät koko maailman listauksessa neljänneksi.

Jokainen päivä, kun elämä kolhii (missä tahansa päin maailmaa sitten oletkin!), tulee äitiä ikävä  ja soitat koto-Suomeen hänen +358-alkuiseen numeroonsa, on itsenäisyyspäivä. 

Kansainvälisen televiestintäliiton ITU:n 1960-luvun alkupuolella lanseeraamat maakoodit mahdollistavat kansainväliset puhelinyhteydet varmistamalla sen, että soitto numeroon 0961262017  tavoittaa juuri Suomessa asuvan 0961262017-numeron haltijan. Eikä vaikka thaimaalaista taksikuskia tai kenialaista kelloseppää.

Jokainen päivä, kun seuraamme Euroviisuja sohvan reunalla jännittäen, kuinka erilaiselta ”Fäänläänd, zero puääng” eri kielillä kuulostaa, on itsenäisyyspäivä. 

Tänä vuonna jo 65. kertaa järjestettäväksi suunniteltu kilpailu on tuonut itsenäiset eurooppalaiset (ja vuodesta 2015 australialaiset) maat yhteen jo vuodesta 1955 lähtien. Vastoin yleistä luuloa ei Suomi ole lähelläkään huonoiten menestynyttä maata, vaikka kolme kertaa edustajamme todella on saanut zero puääng ihan kaikilta. Norja on  tehnyt saman neljästi, sijoittuen koko kisan viimeiseksi peräti 11 kertaa.

Tänäänkin on siis itsenäisyyspäivä. Miten sinä aiot sitä viettää?

Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja, jolla on 195 maasta käymättä vielä 163.

On olemassa kylä, jossa kukaan ei ole yksinäinen.

Italiassa, Umbrian rajalla sijaitsee alue nimeltä Tuscia Etrusca Romana. Nimensä mukaisesti aluetta hallitsivat aikanaan rauhanomaiset etruskit. Näiden rakentamien muurien, keskiaikaisten linnojen ja Medicien aikaisten renesanssipalatsien keskellä piileskelee maaseudun rauhassa pienen pieni kylä, Castel Cellesi.

Jos olet suomalainen ja ajat kylään, saatat naurahtaa: kylän Tervetuloa- kyltissä sinua tervehditään äidinkielelläsi. Kylässä on myös valkoinen seinä, jossa lukee suomeksi Eino Leinoa: ”Kell´ onni on, se onnen kätkekööt”. Tiedetään, että tekstin seinään maalasi aikanaan oopperalaulaja Martti Wallen.

Castel Cellesissä asuu noin 200 ihmistä. Kylän keskuspaikka on Piazza, aukio, jonka toisessa päässä sijaitsee kirkko ja toisessa baari, jonne on perustettu pieni kauppa. Ukot istuvat keskellä kauppaa, polttavat kuin korsteenit, juovat olutta, viiniä tai espressoa, ja pelaavat korttia. Kylän posti on kerran viikossa auki.

Kyläläiset eivät tarvitse kauppakeskuksia.

Leipäkauppias käy joka aamu. Mies ajaa valkoisella pakettiautolla aukiolle ja myy autostaan vastapaistettua, lämmintä leipää. Se maksaa 80 senttiä. Keskiviikkoisin aukiolle tulee kala-auto. Mies myy autostaan tuoretta kalaa ja muita mereneläviä, mustekaloista simpukoihin. Ja kun kala-auto lähtee, tulee uusi auto. Siitä voi ostaa hedelmiä, vihanneksia, säilykkeitä, juustoja ja jopa viiniä.

Vähintään kerran kuukaudessa kylään ajaa vielä yksi auto, joka myy alusvaatteita, sukkia, yöpukuja, peittoja, lakanoita. Kuski muistaa ulkoa kylän kaikkien naisten rintaliivien kokonumerot ja huutelee suureen ääneen, että nyt on tullut Marcellalle uusia rintaliivejä, käykääs hakemassa paikalle!

Monilla kyläläisillä on myös maapalstoja kylän ulkopuolella. Siellä kasvatetaan oliivipuut ja kanat.

Siestan aikana on hiljaista, vain metsästyskoirat haukahtelevat häkeissään alhaalla laaksossa. Mutta kun päivän helle hieman viilenee, ilta hämärtyy ja perheet ovat syötetty, ihmiset tulevat ulos ja kokoontuvat aukion laidalle. Mammat ja papat istuvat pitkillä penkeillä, seuraavat silmä tarkkana tulijoita ja menijöitä, kertovat kuulumiset, muistelevat, ehkä vähän juoruilevat. Jos jostain ei ole kuultu hetkeen, koko armeija lähtee tarkistamaan, onko kaikki hyvin?

Jos joku tarvitsee apua, sitä saa. Jos joku on kipeä, mamma-armeija hoitaa, siivoaa talon ja tuo ruokaa. Vastavuoroisesti kaikki tietävät kaikkien asiat, myös romanssit, ne salaisetkin.

Itsekin istuin usein iltaa ovensuussa viinilasin kanssa ja seurasin aukiolla istuvia ihmisiä. En ymmärtänyt, mitä he puhuivat, mutta ihailin ihmisten yhteenkuuluvuutta. Hyvin usein he istuivat hiljaa, vain nauttien lämpimästä illasta ja toistensa seurasta.

Italiassa ikääntyneet asuvat kotona ja kun ei enää itse jaksa, lapset hoitavat. Perhesiteet ovat tärkeitä. Harva muuttaa mamman luota kauemmaksi toiseen kylään ja jotkut eivät tee sitä koskaan. Mammone tarkoittaa mamman poikaa, aikamiehiä, joille äiti silittää alushousutkin ja tuo aamukahvin sänkyyn.

Valitettavasti mm. Suomen sää, valtakunnallinen elintarvikevalvontaohjelma, Valvira, alkoholipolitiikka ja kulttuuri eivät salli sellaista elämää, mitä kylässä vietetään. Mutta vaikka ei asuisikaan onnellisessa kylässä, voi asua onnellisessa kodissa tai palvelutalossa.

Onni tulee omasta sydämestä, ystävyydestä, välittämisestä. Siitä, että joskus voi istua ihan hiljaa ja nauttia toisten seurasta.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija ja Kenttäpostia-lehden kolumnisti

 

 

 

 

Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 5/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Suomi on maailman muiden maiden joukossa kokenut tänä vuonna ainutlaatuisen kevään, ja tilanne näyttää jatkuvan samanlaisena myös ainakin alkukesän ajan. Näkymätön vihollinen nimeltään korona on viruksen muodossa tullut ilmeisesti jäädäkseen- ainakin näin alkuvaiheessa yritys laittaa koko maailman polvilleen on ollut pelottavan tehokas. Meillä Suomessa asiat ovat silti edelleen hyvin, sanotaan sitten valtiovallan strategiavalinnoista mitä tahansa. Ekonomistit eivät ehkä kanssani ole samaa mieltä, ja talous on tietysti nykyajassa tärkeää sekin, mutta tärkeintä lienee sittenkin tässäkin yhteydessä ihmisten turvallisuus ja hyvinvointi.

Viime vuosien aikana on paljon puhuttu ja käyty keskustelua siitä, mikä meitä ja meidän turvallisuuttamme tulevaisuudessa todellisuudessa uhkaa. Näiden keskustelujen pohjalta on syntynyt Yhteiskunnan turvallisuusstrategia, joka on Valtioneuvoston periaatepäätös, ja jonka tarkoituksena on yhtenäistää varautumisen kansallisia periaatteita ja ohjata hallinnonalojen varautumista.

Tämän kaksiosaisen strategian ensimmäisessä osassa esitetään kokonaisturvallisuuden yhteistoimintamalli, jonka pohjalta Suomessa varaudutaan ja toimitaan erilaisissa häiriötilanteissa. Strategian toinen osa ohjaa Valtioneuvoston hallinnonalojen varautumista.

Strategiaan sisältyvät myös arviot meitä mahdollisesti koskettavista uhista. Tähän luetteloon kuuluvat myös pandemian kaltaiset vaaralliset tarttuvat taudit –  siis juuri sellaiset, jonka seurauksena me nyt elämme ajassamme täysin poikkeuksellisissa oloissa. Näin on myös tällä kertaa tilanne maailmanlaajuisestikin ajateltuna. Meidän onneksemme nimenomaan pandemiaan on Suomessa varauduttu käsitykseni mukaan erityisen hyvin, sillä erityinen kansallinen pandemiasuunnitelma on päivitetty parisen vuotta sitten. Ja jos katsomme toteutuneita lukuja meillä ja muualla – niin johtopäätös lienee, että Suomessa on onnistuttu tekemään asioita oikein. Tällaiset poikkeusolot kuitenkin synnyttävät – kuten on luettu ja kuultukin – aina erilaisia lieveilmiöitä. Siksi on todettava, että nyt jos koskaan, maamme kokonaisturvallisuus ja kriisivalmius ovat olleet ja ovat testissä ihan oikeasti.

Tällaisessa poikkeustilassa piilee kaiken muun ohella myös se vaara – ja se koskettaa nimenomaan nyt veteraanitoimintaa – että syntyy toiminnan ja toimintojen ennenaikaista alasajoa. Kuten tiedämme, kerran peruutettua tai vuodella siirrettyä, ei ole helppoa virittää uudelleen. Ennen kaikkea aktiiveina toiminnassa vielä mukana oleville veteraaneille puolisoineen vuosi on todella pitkä aika odottaa seuraavaa, vuosittain toistuvaa tapahtumaa. Eikä vain vuosittain toistuvaa – olen kuullut kaikuja myös siitä, että kuukausittaiset tapaamiset loppuvat nyt tähän taukoon. Näin syntyy ”uusi normaali”, jossa entisiä aktiviteetteja ei enää ole, eikä niihin välttämättä saada osallistujiakaan. Eikä tämä ole vain meidän ongelmamme, se on ongelma kaiken järjestötoiminnan kohdalla. Pahinta tässä asiassa on se, että toimintoja järjestävän tahon osalta on näkyvissä jonkinlaisia pelkotiloja, ts. ei uskalleta edes itse. Vedotaan määräyksiin, jotka eivät edes ole määräyksiä, vaan suosituksia.

Vaikka kaikinpuolinen veteraaneista, heidän puolisoistaan ja leskistään huolehtiminen on edelleen keskiössä, tarvitsemme nyt toimintamme viimeisiin vuosiin erityistä panostusta myös siihen, että ne jatkuvat myös sisällöllisesti sellaisina, että muutaman vuoden kuluttua meillä on jotain sellaista, joka voidaan siirtää myös perinneaikaan. Toki perinneaika tuo mukanaan varmasti jotain uuttakin, mutta nykyisessä toiminnassa on kuitenkin sen runko. Perinnetyön suunnittelussa tämän on tullut hyvin esille.

Toiminnan ollessa nyt tauolla, toivon jokaisen miettivän myös viimeksi mainittua puolta asiassa. Unohtamatta kuitenkaan itse veteraanejamme, jotka ovat kokeneet paljon pahempaakin. Minulle tuon pahuuden tiivisti eräs heistä, kun muutama viikko sitten kyselin vointia ja mielipidettä tilanteesta. ”Niin, tulihan niitä kuolleita myös kesällä 1944”, oli vastaus. Siinä puhui olennaisen kokemuksen ääni, minulla ei ollut lisättävää. Tästä selvitään kyllä.

Kirjoittaja on Varsinais-Suomen sotaveteraanipiirin toiminnanjohtaja

Olemme nähneet viime vuosien saatossa kehityksen, josta emme vielä pari vuotta sitten olisi varmaankaan uskaltaneet edes haaveilla.

Kansallinen veteraanipäivä, kaatuneitten muistopäivä, itsenäisyyspäivä ja jopa puolustusvoimain lippujuhlan päivä ovat alkaneet aktivoida somekansaa viime vuosina ennennäkemättömällä tavalla. Päivien häshtägit keikkuvat säännönmukaisesti koko Suomen käytetyimpien listan kärjessä, ihmiset jakavat kuvia ja tarinoita oman sukunsa sankareista ja sankarittareista ja me kaikki olemme hetken aikaa osa jotain meistä jokaista yksittäistä ihmistä suurempaa: meidän kansamme historiaa ja tarinaa.

Seuraavina päivinä vaikutukset ovat nähtävissä Kansallisarkistossa saakka, kun kantakorttitilaustilastoihin piirtyy taas uusi piikki.

Taannoisen kaatuneitten muistopäivän #keitämeolimme- videomme sai huiman suosion, joka rikkoi kaikki aikaisemmat yleisöennätyksemme. Sekin osoitti, kuinka tärkeänä suuri osa suomalaisista pitää sitä, että veteraaniemme ja sankarivainajiemme muistoa pidetään yllä.

Materiaalipankkimme on täynnä veteraanihaastatteluja ja muuta jälkipolville kerättyä aineistoa heistä, joita ilman ei olisi meitäkään. Yksi sivumme suosituimmista panoksista perinteenvaalintatyöhön on ollut Kohtalot Pro Patria-taulun takaa- sarjamme, jossa olemme nostaneet esiin maan aivan liian usein unohdettujen (ja parhaimmassakin tapauksessa sivuutettujen) taulujen merkitystä esittelemällä niihin kaiverrettujen nimien takaa löytyvät ihmiset kasvoineen ja tarinoineen.

Kuten videomme muistutti: he eivät ole vain tilastoja tai nimiä kivitauluissa.

Heistä jokaisella on nimi, joka ansaitsee tulla muistetuksi ja tarina, joka ansaitsee tulla kuulluksi.

Ja juuri tämä sodan inhimillinen ulottuvuus on se, joka niissä puhuttelee. Kokonaisen armeijakunnan rakennetta tai hyökkäysmuodostelmaa sodan y vaiheessa x on tavallisen ihmisen vaikea hahmottaa tai kokea omakseen, mutta toinen ihminen on jotain, johon me kaikki voimme samaistua. Kovimman hinnan kun sodissa maksavat aina ne ihan tavalliset ihmiset; ihmiset niin kuin sinä ja minä.

Tähän on tarttunut myös sotapolku.fi– palvelu – maailmankin mittakaavassa ainutlaatuinen, elävä muistomerkki, jonne kuka tahansa voi ikuistaa oman sukunsa sankarien tiedot. Tällä hetkellä sinne on tallennettu n. 16% 1939-1945 sotiimme osallistuneista miehistä ja naisista. Työtä on siis jäljellä.

Vaikka muistopäivät ovat osoittaneet monen suomalaisen pitävän tärkeänä sitä, ettei veteraaniemme tai sankarivainajien kohtaloita unohdeta, on kovin harva kuitenkin innostunut tekemään asialle jotain. Oletko sinä yksi heistä? Joko sinä olet liittynyt sankareidemme perinteenvaalintapioneereihin?

Tässä pestissä saa tosin olla samalla myös oma komentajansa, sillä tässä on rooli, josta jokainen voi tehdä oman näköisensä. Tapoja on nimittäin monia.

Voit liittyä sotapolku.fi- palvelun käyttäjäksi ja aloittaa tallentamalla sinne oman sukusi sankareiden tiedot. Kokoamamme selviytymispaketin löydät täältä ja huoltojoukkoja löydät myös palvelun aktiivisesta Facebook-yhteisöstä. Kun perustaidot ovat hallussa, voit jatkaa työtä laajemmaltikin, uusia profiileja luoden ja olemassa olevia täydentäen. Lisää sankareita, joille sinä voit antaa äänen, löydät paikkakuntasi Pro Patria-tauluista ja sankarihautausmailta.

Entäpä jos sinä tai kokoamasi ryhmä ottaisi tehtäväkseen selvittää jonkun Pro Patria-taulun tarinat, kuvineen ja taustoineen? Meidän sivumme tarjoavat mielellään paikan, jonne heidät ikuistaa myös tuleville polville, lisäksi heistä koostettu lehtinen on varmasti tervetullut myös liitettäväksi kunkin Pro Patria-taulun yhteyteen. Teknisesti edistyneemmät voivat rakentaa niistä taulun oheen QR-koodin, jonka avulla tarinat ovat luettavissa kenen tahansa älypuhelimella.

Monilla paikkakunnilla on omista sankarivainajista koottu matrikkeli, joissa näkyy yleensä ainakin vainajan kuva, henkilötiedot ja kaatumispaikka ja -aika. Parhaimmillaan ne avaavat ihmisen tarinaa enemmänkin.

Kuka hän oli? Mistä hän oli kiinnostunut? Mistä hän haaveili?

Kaikkialla ei matrikkelia ole kuitenkaan tehty ja työ odottaa yhä tekijäänsä. Olisiko tässä sinulle sopiva haaste ja väylä paikallisten veteraaniyhdistysten perinnetyöhön? Apua ja tukea saat varmasti niin sieltä kuin meiltä.

Entäpä jos kokoaisitte paikkakuntanne kaatuneet kasvoineen ja kohtaloineen verkkogalleriaksi, kuten Lotta Svärd on upeasti tehnyt? Ensi vuonna perustamisensa 100-vuotisjuhlaa viettävä järjestö avaa syksyllä täysin uudistetun gallerian ja hakee nyt lisää tarinoita tallennettaviksi. Viimeistään nyt on siis aika ikuistaa oman suvun lottien ja pikkulottien tarinat!

Paitsi että paikalliset verkkogalleriat olisivat taatusti tervetullut elementti parhaillaan rakennettavien perinneyhdistysten arsenaaliin, sille voisi löytyä kiinnostusta myös kunnan omilla sivuilla?

Toinen vaivaton ja melkeinpä kenen tahansa it-taidoilla toteutettavissa oleva hanke on perustaa blogi, Facebook-sivu, Instagram-tili tai Youtube-kanava, jossa esitellä näitä kohtaloita ja herättää keskuudestamme poistuneet sankarit hetkeksi henkiin. Voin luvata, että meille olisi kunnia-asia antaa työnne hedelmille näkyvyyttä myös omissa kanavissamme.

Vai haluaisitko kenties jakaa veteraanisi tarinan Kenttäpostia-lehtemme Minun veteraanini-sarjassa?

Varoituksen sana: aikaa näihin saa uppoamaan, mutta palkitsevaa se on. Kaikki me perinnetyössä mukana olevat nimittäin tiedämme, keitä työllämme palvelemme ja keiden vuoksi sitä teemme. Kyse on jostain meitä isommasta, kyse on meidän kaikkien yhteisestä historiasta ja tarinasta. Ja ihan niin kuin nämä sankarit aikoinaan, emme mekään tee tätä itseämme varten. Me teemme tämän tulevia sukupolvia varten, jotta hekään eivät koskaan unohtaisi niitä, joita ilman ei olisi heitäkään.

Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja

 

29.5. vietetään YK:n kansainvälistä rauhanturvaajien päivää. Aivan liian usein S(u)omessa kuitenkin kuulee vähätteleviä kommentteja heistä, heidän työstään ja missioiden toimintaympäristöistä.

”Kunhan lekottelevat palmun alla ja nostavat päivärahoja” on yksi sivullemme kerran jätetty kommentti.

Joitain kuukausia sitten otsikoissa oli Irakin tilanne. Voin uskoa, että maan jo entisestään hauraan turvallisuustilanteen järkkyessä löytyy Suomesta ainakin 80 yhteyshenkilöksi hätätilanteessa merkittyä omaista, joiden sydän jättää lyönnin välistä ja herättää taas hetkeksi huolen siitä, millainen puhelinsoitto heitäkin saattaa vielä joku päivä odottaa.

Muutama päivä sitten suomalaisrauhanturvaajat joutuivat laukausten kohteeksi Libanonissa.

Tällä hetkellä suomalaisosaamista hyödynnetään yli 10 meneillään olevassa operaatiossa, pelkästään Irakissa 80 ammattilaisen voimin. Kaikkiaan suomalaisia on ollut yli rauhanturva- ja kriisinhallintatehtävissä yli 50 operaatiossa liki 50 000 henkilöä. Lähemmäs sata heistä on joutunut siepatuksi, vammautunut tai haavoittunut (panttivangiksi joutuneen Riston tarinan löydät muuten Yle Areenasta). 49 palasi kotiin arkussa.

Jokaisessa missiossa piilee omat vaaransa. Juuri siksihän näitä ammattitaitoisia ja rohkeita miehiä ja naisia tarvitaan. Pelkkää palmun alla lekottelua se ei ole varmasti missään.

Oma kunnioitukseni rauhanturvaajia kohtaan on valtava, eikä se johdu pelkästään siitä, että tulen rauhanturvaajaperheestä ja rakennan tulevaisuuttanikin sellaisen kanssa. Runsas kaksi vuotta sitten seurasin miehen lähtöä hänen seitsemänteen sekä mahdollisesti uransa viimeiseen missioon, ja kuuntelin kertomuksia tämänkertaisesta koulutuksesta.

Edellinen vuosi oli ollut YK:n verisin. Sen rauhanturvaajista 53 oli tapettu, heistä toiseksi eniten maassa, joka oli myös hänen määränpäänsä: Kongon demokraattinen tasavalta (DRC). Vain viikkoja ennen hänen lähtöään rauhanturvaajia vastaan tehty hyökkäys DRC:ssa johti 15 henkilön kuolemaan ja 43 haavoittumiseen, ollen tuhoisin YK-missiota kohtaan tehty isku yli 20 vuoteen.

Sen valossa vakuuttelut siitä, että hän tietäisi, ”miten toimia panttivangiksi joutuessaan”, ”todennäköisesti osaisi murtautua käsiraudoista” tai että ”tarpeen tullen saattaisi ehtiä paeta Ruandaan” ei juurikaan huojentanut maanista mieltäni.

13 kuukautta myöhemmin hän palasi kotiin. Kahdeksan muuta mission sinibarettia ei.

Minulla on seinälläni kaksi hänen kuvaansa: kaksi kuvaa, jotka on aikanaan otettu toivoen, ettei niitä kukaan koskaan näkisi. Ristilippu taustallaan kameraan tyynenä katsovaa komeaa upseeria esittävät otokset ovat nimittäin niitä, jotka hänestä annettaisiin julkisuuteen siinä tapauksessa, että hänet siepataan tai tapetaan.

Hänen ja hänen kollegoidensa lukuisilta reissuilta kertyneet valokuvat ja Facebook-päivitykset saattavat sisältää muutaman palmun hartaasti odotetuilta vapaapäiviltä, mutta niiden lisäksi on kuvia ja kertomuksia, joita rakkaimpia suojellakseen ei jaeta välttämättä edes läheisten kanssa. On tien varteen hylättyjä ihmisraatoja ja luodinreikiä auton konepellissä; on väsymystä, turhautumista, pelkoa, alkeellisia olosuhteita… ja paikallisen sotaherran aseen piipun eteen päätymistä.

Olen iloinen, että nykyään esimerkiksi traumaperäisen stressin olemassaolo tunnetaan ja osataan ottaa vakavasti eikä veljeä vieläkään jätetä. Kentälle lähtöä edeltää myös henkisiin voimavaroihin keskittyvä valmennus, sieltä palaavilla on puolestaan apunaan mm. rauhanturvaajaorganisaatioiden tarjoama vertaistuki.

Kriisinhallintaveteraanit ovat ihan oma ryhmänsä, jolla on oma edunvalvonta- ja tukijärjestönsä sekä oma, sotaveteraaneista erillinen veteraanistatuksensa ja sen oikeuttamat – tulevaisuudessa toivottavasti paranevat – palvelut. Vaikka kadunmies nämä usein sotkeekin, eivät he siis suinkaan ole oikeutettuja meidän veteraaneillemme ajamiin etuuksiin emmekä me ”siirry” edustamaan heitä siinä vaiheessa, kun omat veteraanimme ovat kaikki poissa.

Rauhanturvaamisen, sotaveteraanien ja puolustusvoimien perinteet ja historia ovat Suomessa kuitenkin kietoutuneet toisiinsa. Sotien hirveän hinnan maksaneena me tiedämme, kuinka tärkeää rauha ja sen varjeleminen on ja me olemme hyviä siinä.

Yhdeksi selitykseksi maamme menestykselle sotavuosina on annettu yleinen ja yhtäläinen asevelvollisuus, joka piti huolen siitä, että meillä oli paitsi hyvin koulutettua reserviä, myös yksilöiden taustoista riippumaton yhteishenki ja oikea asenne.

Rintamalta kotiin palaavat sotaveteraanit toivat tullessaan korvaamatonta käytännön tietoa ja taitoa, jota puolustusvoimien koulutuksessa hyödynnetään osin vielä tänäkin päivänä – Puolustusvoimain komentajan Timo Kivisen mukaan jopa Suomen ulkopuolellakin.

Maamme osallisuus rauhanturvaamisessa on pitkä ja kunnioitettava: Suomi oli nimittäin mukana jo YK:n ensimmäisessä rauhanturvajoukko-operaatiossa Suezilla 1956.

”Suomen kansa, joka teidät lähettää, luottaa siihen, että te täytätte teille annetun edesvastuullisen tehtävän kunnialla, kuten suomalaisen sotilaan tulee”, kuuluivat joulukuussa 1956 presidentti Urho Kekkosen läksiäissanat.  Ensimmäisillä Suomen maailmalle lähettämillä rauhanturvaajilla olikin teorian lisäksi myös käytännön sotilaallista osaamista konfliktitilanteista – olivathan he pitkälti sotaveteraaneja.

Yhä tänään monella Puolustusvoimissa työskentelevältä löytyy rauhanturvaajataustaa ja suomalaiset rauhanturvaajat ovat  kansainvälisten kollegoidensa suuresti arvostamia. Syy tähän löytyy mm. siitä yleisestä ja yhtäläisestä asevelvollisuudesta, jonka ansiosta reservissämmekin on niin osaavaa ja luotettavaa joukkoa.

”Suomalaisten lähettämisessä tehdään tarkkaa poliittista harkintaa (minne ja mihin tehtäviin), lisäksi kalusto ja suojavarusteet ovat huippuluokkaa, koulutus erinomaista ja suomalaisten asenne sinällään on ehkäisemässä tappioita. Me kohtaamme ihmiset ihmisinä ja saamme paikallisten luottamuksen, jonka ansiosta olemme joskus jopa saaneet varoituksia alueista tai tapahtumista, jotka saattavat uhata suomalaisia ja siten kykenemme välttämään näitä alueita tai valmistautumaan erilaisiin uhkiin. Olemme lisäksi harkitsevaisia, emmekä mene suin päin vaaratilanteisiin vaan pyrimme neuvottelemalla ratkaisemaan asiat”, painottaa Rauhanturvaajaliiton puheenjohtaja Mauri Koskela.

Rauhanturvaajat, samoin kuin Puolustusvoimat, ovat olleet pitkään mukana veteraanityössä, niin kunnioittamassa jo iltahuutoon kutsuttujen muistoa, kuin tukemassa vielä keskuudessamme olevia sankareita. Vielä tulee päivä, jolloin sotaveteraaneja ei enää ole, mutta jo tässä vaiheessa tiedämme, että rauhanturvaajat tulevat olemaan myös yksi tulevaa perinneaikaa kannattelevista tahoista. Jo tällä hetkellä Rauhanturvaajaliitto toimii kaikkien suomalaisten veteraanijärjestöjen edustajana Maailman Veteraanijärjestössä.

Tätä kirjoitettaessa kaikkiaan 3925 sinibarettia on saanut surmansa rauhaa turvatessaan. Tänä vuonna suruviesti on lähtenyt 22 yhteyshenkilöksi hätätilanteessa merkitylle ja jos viime vuosien ennusteet pitävät paikkansa, tulee puhelin soimaan seuraavan seitsemän kuukauden aikana vielä liki 100 kodissa ympäri maailman, tuoden uutisista pahimpia.

Rauhanturvaajat ovat todellakin päivänsä ja meidän kaikkien kunnioituksen ansainneet.

Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja

 

Veteraaniliitot ovat omissa ohjelmissaan luvanneet huolehtia paitsi veteraaneista myös heidän puolisoistaan ja leskistään. Viime vuosina kentältä on tullut jatkuvasti kysymyksiä siitä mitä liitot asialle aikovat käytännössä tehdä. Kysymykseen ei ole helppoja vastauksia, mutta toimiin on ryhdytty. Veteraanien lesket ja puolisot ovat liittojen yhä jatkuvan edunvalvontatyön tavotteissa entistä keskeisemmässä asemassa.

Marraskuun alussa voimaan tullut Rintamaveteraanien kuntoutuslain muutos tuo vammautumattomille veteraaneille maksuttomat kotipalvelut. Laki ei kuitenkaan suoraan tuo edes veteraanien puolisoille, saati sitten leskille mitään palveluita.

Puoliso toki hyötyy veteraanin rinnalla joistain lain tuomista eduista. Koti siivotaan, kotikuntoutukseen voi hyvin osallistua ja samaan kyytiin veteraanin kanssa voi lähteä kauppareissulle. Valtiokonttorista on korostettu, etteivät he tule myöskään tarkistamaan pyykkipussin sisältöä, eivätkä sitä kuinka paljon kotipalvelu ruokaa veteraanille tuo. Ateriathan voivat hyvin olla niin runsaita, että niistä riittää kahdellekin. Kunnan ei myöskään tarvitse lopettaa veteraanille tarkoitettuja kotipalveluita kuin seinään kun veteraani siirtyy ajasta ikuisuuteen. Niitä tulisi jatkaa siten, että lesken palvelutarpeen arviointi saadaan tehdyksi. Tämä ei tietenkään tarkoita kuukausia vaan pikemminkin viikkoja.

Lain myötä myös järjestöjen mahdollisuudet auttaa hivenen paranevat. Julkisen sektorin tarjotessa palvelut veteraaneille ei järjestöjen omia tai keräysvaroja tarvitse käyttää näihin. Jalkahoidot maksaa kunta. Oikeastaan vain silmälasit ja lääkkeet saattavat jäädä veteraanin kustannettavaksi; niihin toki apua edelleen tarvitaan. Muutoin varat voi suunnata puolisoiden ja leskien tukemiseen. Erityisesti tulee huomata, että liitojen kautta jaetaan eri säätiöiden varoja yksittäisten henkilöiden avustamiseen.

Vanhuspalvelulaki on ollut voimassa jo yli seitsemän vuotta. Siinä taataan ikäihmiselle oikeus palvelutarpeen kartoitukseen ja sitä myötä kunnan tai kuntayhtymän palveluihin. Tämän lain nojalla palvelut eivät ole maksuttomia, mutta niitä on kuitenkin järjestettävä. Mielestäni tämän lain toteuttaminen veteraanien puolisoiden ja leskien hyväksi on jäänyt liian vähälle huomiolle. Olisi hyvä, jos liittojen kenttäväki muistaisi nostaa tämän esille ja suorastaan vaatia lain soveltamista.

Niin tärkeää kuin rahalla saatavat palvelut ovatkin, on myös paljon sellaista tehtävää, joka ei ainakaan suoranaisesti vaadi merkittäviä rahallisia panostuksia. Yksi merkittävä, niin veteraanien kuin heidän läheistensä ongelma on yksinäisyys. Tässä on meille liitoille ja meidän kenttäorganisaatiolle suuri haaste. Löytää ihmisen rinnalle toinen ihminen, edes hetkeksi. Vaikka tunti silloin tällöin, myös sinne laitoksen tai tehostetun palveluasumisen sängyn vierelle.

Ei jätetä veljeä, mutta ei jätetä siskoakaan.

Kirjoittaja on edunvalvontatyön pitkän linjan ammattilainen sekä Rintamaveteraaniliiton toiminnanjohtaja

Tänään viettää Iso-Britannian Marston Moretainessa 100-vuotissyntymäpäiväänsä toisen maailmansodan veteraani Tom Moore. Niin merkittävä kuin virstanpylväs onkin (esimerkiksi Yhdysvalloissa sen saavuttaa vain n. 0.017% väestöstä, Iso-Britanniassakin vain n. 0.02%), ei päivä tavanomaisesti ylittäisi uutiskynnystä 1846 kilometrin päässä.

Mutta Tom Moore ei olekaan ihan tavanomainen.

Tästä kertoo jo se, että jo yli viikko sitten oli postin lajittelukeskus toimittanut paikallisen koulun juhlasaliin yli 40 000 veteraanille ympäri maailman lähetettyä onnittelukorttia (tällä hetkellä määrä on jo n. 140 000!)  ja sikäläiset Ilmavoimat olivat ilmoittaneet kunnioittavansa päivänsankaria brittien toisessa maailmansodassa käyttämän Spitfire-hävittäjän ylilennolla hänen kotinsa ohitse, minkä lisäksi armeija on ilmoittanut nimittävänsä hänet kunniaeverstiksi.

Muutamassa päivässä Kapteeni Tomista tuli someilmiö. Ei lainkaan huono suoritus vanhoilla päivillä.

Meidän veteraaniemme lailla hän on elänyt viikkoja eristyksissä. Torstaina 9.4. tyttärensä perheen luokse vaimonsa kuoleman jälkeen muuttanut, sodan lisäksi kertaalleen syövän selättänyt ja lonkkaleikkauksesta toipuva veteraani päätti tempaista ja ilmoitti tavoitteekseen saada kasaan rollaattorillaan 100 kierrosta pihansa ympäri ennen 30.4. koittavaa 100. syntymäpäiväänsä. Tempauksellaan hän halusi suunnata huomion koronataiston etulinjassa taisteleviin terveydenhuollon ammattilaisiin ja kerätä 1000 puntaa kansallisen terveydenhuoltojärjestelmän NHS:n hyväntekeväisyyteen.

“Siinä, missä viime sodassa sotilaillamme oli khakiunivormut, tällä kertaa meidän armeijamme on lääkäreiden ja hoitajien univormussa ja he tekevät niin hienoa työtä. Tästäkin selvitään lopulta”, vaatimaton veteraani totesi.

Tavoite meni rikki vielä samana päivänä. Viisi päivää myöhemmin hänen keräämänsä summa oli 1,2 miljoonaa puntaa (1,38 milj. €). Sitä seuraavana päivänä se ylitti jo neljän miljoonan punnan (n. 4,59 miljoonaa euroa) rajan. Seuraavana päivänä, viikko keräyksen alusta, koossa oli 11 miljoonaa.

Samana päivänä hänen 100 kierrostaan tulivat täyteen Yorkshiren rykmentin I pataljoonan seistessä kunniavartiossa (videon viimeisistä askeleista voit katsoa täällä). ”Niin kauan kuin ihmiset jatkavat lahjoittamistaan, minä jatkan kävelemistä”, pukuun ja kunniamitaleihinsa sonnustaunut sankari lupasi perheensä ympäröimänä. ”On uskomatonta, että ihmiset ovat olleet näin kilttejä.”

Tätä kirjoitettaessa summa on kasvanut 29 375 226 puntaan (33,6 milj. €). Sen lisäksi hän levytti musikaalitähti Michael Ballin kanssa versionsa (Suomessa ainakin Liverpool-fanien tuntemaa) ”You’ll never walk alone”- kappaleesta, joka nousi saman tien saarivaltion sinkkulistan ykköseksi.

Koko maailman tällä hetkellä kamppaillessa yhteistä vihollista vastaan on bedfordshireläisveteraanin tarina saavuttanut, ihastuttanut, koskettanut, liikuttanut ja innostanut miljoonia ja miljoonia ihmisiä. Mies on kansallisaarre, jolle povataan jo ritariksi lyömistä.

Mitä tämä on opettanut? Tällaisina hetkinä me kaipaamme sankareita. Kaiken epävarmuuden ja epävakauden keskellä me tarvitsemme iän ja poikkeustilanteiden kouliman kokemuksen rauhoittavaa ääntä, joka muistuttaa, että olemme selvinneet pahoista paikoista aiemminkin ja tulemme selviytymään tästäkin.

Päättäjien yrittäessä pysyä pinnalla aallokossa, jollaista kukaan meistä ei ole aiemmin kokenut ja heidän kriitikkojensa käyttäessä somessa joka ikisen mahdollisen tilaisuuden vähättelemällä, kyseenalaistamalla ja ilkkumisella keikuttaa venettä entisestään  (se on aina niin helppoa, kun itse ei joudu ottamaan vastuuta kantaakseen) ovat kapteeni Tomin kaltaisista ihmisistä kertovat uutiset kultaakin kalliimpia. Edes hetkeksi ne palauttavat uskon ihmisten hyvyyteen, luonteenlujuuteen ja no, kykyyn ajatella omaa napaansa pidemmälle.

Meille veteraanien kanssa työskenteleville nuo ominaisuudet ja niitä edustavat ihmiset ovat toki tuttuja jokapäiväisestä elämästämme. Toisaalta juuri se tekeekin kapteeni Tomin ja monien muiden hänen kaltaistensa uhrautuvaisuudesta, velvollisuudentunnosta ja epäitsekkyydestä entistäkin hämmästyttävämpää. Heidän jos kenen luulisi tehneen osansa maansa ja kanssaihmistensä hyväksi. Mutta ei, työ jatkuu, koska kyse on enemmästä kuin Twitterissä trendaavista huomiohakuisista haastehästägeistä: kyse on koko elämää ja sen valintoja ohjaavista perusperiaatteista.

Nämä miehet ja naiset jos ketkä sen tietävät: on asioita, jotka ovat meitä jokaista yksittäistä ihmistä suurempia ja sellaisen edessä on yhteinen hyvä laitettava kaiken muun edelle. Tämä sanoma on toistuvasti noussut esiin myös viime viikkoina veteraaniemme kanssa käymissäni keskusteluissa.

Kun kaikki ovat vaarassa, on meillä kaikilla velvollisuus tehdä osamme.

Yhteisen vihollisen päihittää vain yhteinen rintama.

Sellaisia ihmisiä tämä maailma tarvitsee lisää. Jospa edes hitunen tästä jäisi elämään mieliimme vielä sitten, kun tämäkin kriisi on voitettu ja seilaamme taas arjen tyynentylsillä vesillä?

Hyvää syntymäpäivää kapteeni Tom ja kiitokset palveluksistasi koko maailmalle.

Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja

80 vuotta sitten astui voimaan Moskovan rauhansopimus. Tunti sopimuksen voimaan astumisesta 13.3.1940 klo 12.00 puhui ulkoministeri Väinö Tanner Suomen kansalle radion välityksellä. Ulkoministeri ylisti Suomen armeijan ja kotirintaman kestävyyttä. 105 kunnian päivää olivat takana – koko maailman ihmeteltävänä oli se tosi seikka, että Suomi onnistui tärkeimmässä tavoitteessaan – maan itsemääräämisoikeus säilyi koskemattomana.

Yhä tänään voimme yrittää elää niitä aikoja, jolloin maakunnastamme lukuisat ja taas lukuisat nuoret miehet olivat kotejansa puolustamassa. Luonamme – tässäkin hetkessä – on vielä ihmisiä, jotka ovat sodan kauhut itse kokeneet.

Meidän tämän päivän ihmisten tietoisuuteen tulee joka päivä sodat ja kärsimykset. Kohtaamme ne tiedotusvälineiden kautta jatkuvasti. Siihen informaatiotulvaan hetkeksi pysähtymällä voimme vain olla onnellisia siitä, miten me saamme päivämme elää.

Yhtä kaikki – sodan kärsimyksiä on lähes mahdotonta ymmärtää. Ihmisjärki ei siihen aina riitä – ei varsinkaan asioissa, joissa äärimmäisyydet ovat läsnä. Yrjö Jylhä on omissa runoissaan pukenut sanoiksi niitä tuntoja, joita rintamalla ja kotirintamalla viime sotiemme aikana koettiin.

 

”On hyvä meidän olla,

pois verikyyneleet;

me nukumme vainiolla,

jost emme luopuneet.

 

Et tehnyt, mitä tahdoit,

vaan minkä määräks sait,

niin vähän itse mahdoit,

sua johti julmat lait.

Mut korkeimmat voimat

sun kanssas taistelee;

pois heitä tuntos soimat

ja työmme loppuun tee.

 

Noin kaatuneet ne haastaa

ja taas on hiljaisuus

Mua vaikka tuska raastaa,

ei viha, katkeruus;

mut tahtoni on jäästä,

ja teille vannon sen;

en henkeäni säästä,

en vaaksaa väisty, en.”

 

Näistä ”Rynnäkön jälkeen”- runon säkeistä ja sen sanojen merkityksestä voisi varmaan laatia useita erilaisia tulkintoja. Minulle runo merkitsee erityisesti velvollisuuksien täyttämistä hinnalla millä hyvänsä. Myös periksi antamattomuus nousee kirkkaana hyveenä esille ”…en henkeäni säästä, en vaaksaa väisty, en.”

Jylhän runoteoksen ”Kiirastuli” tekstejä lukiessaan on hieno mahdollisuus tarkastella omaa arvomaailmaansa.

Joskus havahdun omaan köyhyyteeni – kuinka vähästä minä valitankaan! Elämän todellinen rikkaus rakentuu aivan jostakin muusta kuin vauraudesta. Se rikkaus syntyy eritoten sydämessäsi. Se syntyy kyvystäsi olla onnellinen. Tänäänkin – kuten jo edellä totesin – meillä on suuri mahdollisuus olla onnellisia. Onnellisia ja kiitollisia kaikesta siitä, mitä ympärillämme on. Olla erityisen onnellisia itsenäisyydestämme juuri nyt vuonna 2020. Olla onnellisia vapaudesta ja turvallisuudesta. Miten hienoa onkaan tällaisessa maassa juhlia itsenäisyyden jo yli satavuotista taivalta.

Olen myös erityisen onnellinen ja iloinen siitä, että koulutkin ovat sisäistäneet tämän ja veteraaniemme perintöä kunnioittavissa tilaisuuksissa nähdään myös runsaasti nuoria.

Nuoret olette minulle erittäin tärkeä kohderyhmä. Koen, että parhaimmillani voisin toimia siltana sukupolvien välillä ja omalta osaltani olla siirtämässä veteraanisukupolven henkistä perintöä heille.

Juuri tästä, ajateltuani kahta sukupolvea; rakkaita veteraanejamme ja rakkaita nuoriamme, syntyi aikanaan kirjoittamani vuoropuhelu lapsen ja isän välille, josta seuraava on katkelma. Ajattelin tuolloin myös omia lapsiani – tällaisen keskustelun haluaisin teidän kaikkien kanssa käydä.

 

”Suomemme kun täyttää 100 vuotta

aamulla lapseni minulta kysyi

Isä, taistelimmeko me silloin suotta –

vastasin – ei, vaan niin pysyi

itsenäisyytemme valtavan arvokas,

säilyi sinulle ja minulle, meillekin

yritä sinäkin olla aina tarmokas

niin teet kunniaa itsellesi ja heillekin,

jotka silloin kaikkensa antoivat,

rakkaudesta tähän maahan kauniiseen

taakat suuret ja raskaat kantoivat –

monet heistä vaipuen uneen ikuiseen.”

 

Veteraanisukupolvi on rakentanut meille tämän maan työllä ja taistelulla.

Heidän sukupolvensa sydämen viisaus on sellaista, jota meidän on kuunneltava, kuunneltava sitä heidän sanomana, mutta kuunneltava sitä myös heidän tekojensa kautta.

Eräs – jo edesmennyt – veteraani opetti minulle oman lausahduksensa – lausahduksen, jota pidän viisautena – ”Pidä itsestäsi huolta, älä töni toisia ja tiukan paikan tullen pidä kaveri lähellä.”

Se toimi rintamalla ja se toimii vielä tänäänkin meidän kaikkien arkipäivässä.

Kirjoittaja on runoileva everstiluuntnantti

Koronavirus on vienyt maamme poikkeustilaan, jollaista ei Suomessa ole sitten sotavuosien nähty. Tällä kertaa vastassamme oleva vihollinen on uusi ja näkymätön, mutta voimansa jo osoittanut. Erityisen tuhoisa se on tiettyjen ihmisryhmien parissa, joihin kuuluvat paitsi koko edustamamme väestönosa, myös suuri osa organisaatiomme väestä. Heidän suojelemisekseen on ryhdytty ennennäkemättömiin varotoimiin, jotka ovat tuoneet viruksen uhan hyvin lähelle meitä veteraanityössä mukana olevia.

Tämä totisesti konkretisoitui Talvisodan päättymisen 80-vuotispäivänä, kun 80 vuoden takaisten poikkeusolojen päättymistä kunnioittavat muistotilaisuudet jouduttiin perumaan maan ollessa vetäytynyt uuteen poikkeustilaan.

Ääriolosuhteet tuovat meistä ihmisistä esiin piirteitä, jotka saattavat yllättää meidät itsemmekin. Niin hyvässä kuin pahassa. Ne myös herkistävät havainnointiamme, saaden ihan arkisen ajattelemattomuuden näyttäytymään silmissämme tavanomaista terävämpänä.

Kuluneina viikkoina Suomessa on nähty paitsi Talvisodan henkeen verrattavaa auttamishalua ja yhteishenkeä, myös nyt suorastaan pöyristyttävältä näyttävää itsekeskeisyyttä ihmisten päätettyä olevansa kaikkia koskevien käskyjen yläpuolella ja kieltäydyttyä ymmärtämästä, että heidän vastuuttomuutensa asettaa heidän itsensä lisäksi vaaraan myös muut.

Muut, jotka kuuluvat riskiryhmään.

Muut, jotka kuuluvat nyt ratkaisevassa roolissa oleviin ammattiryhmiin.

Muut, joita heidän rakkaansa eivät ole vielä valmiita menettämään.

Tämänhetkista taistoa on – joidenkin mielestä jo varmaan väsymiseen saakka – verrattu 80 vuoden takaiseen selviytymistaisteluun, ja selvää onkin, että nämä viikot ja kuukaudet tulevat jäämään sen kokeneiden mieleen koko kansan yhteisenä sukupolvikokemuksena. Toivon mukaan siitä kuitenkin selvitään huomattavasti vähäisemmin tappioin.

On ymmärrettävää, että ohjeistus eristäytymisestä kotiin, välttämättömän elinpiirin ulkopuolisen sosiaalisen kanssakäymisen rajoittaminen sekä huoli omaisista ja epätietoisuus tulevasta tulevat käymään hermoille sitä enemmän, mitä pidempään tilanne jatkuu. Kun tunnemme itsemme avuttomiksi ja kykenemättömiksi kontrolloimaan elämäämme, on luonnollista, että koemme tarvetta saada vastauksia, selkeyttä ja niiden tuomaa turvaa.

Edes säätila ei tunnu tietävän, miten päin nyt pitäisi olla: yhtenä hetkenä aurinko paistaa komeammin kuin kesäkuussa konsanaan, seuraavana taivaalta tulee lunta enemmän kuin koko talvena!

Viime vuosina olemme jo ehtineet tottua siihen loputtomaan – joskin mihinkään perustumattomaan-  asiantuntijuuteen ja ylenkatseelliseen kaikkivoipaisuuteen, jonka edustajina etenkin sosiaalisessa mediassa niin antaumuksella esiinnytään. Nyt moni heistäkin tuntee itsensä varmasti kovin pieneksi ja lohduttomaksi. Se, että osaa laittaa Internetin päälle, ei teekään kenestäkään eksperttiä. Elämän koulun tarkkailuluokalta ei valmistukaan virologian, pandemologian tai perustuslain auktoriteetteja. Nyt heidänkin on nöyrryttävä kuuntelemaan muita.

Voi vaikuttaa houkuttelevalta singota syyttävä sormi niiden tahojen suuntaan tahoja, joiden määräysten seurauksena koemme elämänpiirimme nyt kutistuneen vain varjoon entisestään. Se ei kuitenkaan johda mihinkään. He eivät ole syyllisiä tilanteeseen. Se virus on. Ihmisten oma varomattomuuus ja ajattelemattomuus on.

Ihan niin kuin 80 vuotta sittenkin, olemme tilanteessa, jonka kehittymistä voimme vain arvioida vihollisen aikaisemman käyttäytymisen, taktisen tiedustelun tulosten ja sodankäynnin yleisten lainalaisuuksien pohjalta. Hallitus ei olisi osannut antaa sodan päättymispäivää silloin, eikä se osaa antaa sitä nyt. Meidän on vain luotettava siihen, että he tekevät parhaansa ja tehtävä oma osamme noudattamalla meille annettua ohjeistusta.

Kanssamme käy sotaa samaa vihollista vastaan koko maailma. Sieltä olemme nähneet, että tauti kaataa myös perusterveitä nuoria. Mutta jo taudin vaarallisimman muodon riskiryhmässä olevien ihmisten määrä on tässä 5,5-miljoonaisesta kansassa melkoinen. Terveydentilansa puolesta siihen kuuluu n. 200 000 18-69-vuotiasta suomalaista, ikänsä puolesta n. 870 000. Yhteensä puhutaan siis liki miljoonasta ihmisestä.

Tilanne vaihtelee paljon alueittain. Määrällisesti eniten eli yli neljännes (260 000) riskiryhmään kuuluvia on Uudenmaan alueella, väestöön suhteutettuna eniten riskiryhmiin kuuluvia on Itä-Savon sairaanhoitopiirissä, jossa joka kolmas yli 18-vuotias kuuluu riskiryhmään.

Panokset ovat siis korkealla, mikä tarkoittaa, että niin ovat myös vaatimukset meille jokaiselle.

Taistelun etulinjassa puurtavat nyt terveydenhuollon ammattilaiset, suojatulta antaen mm. kaikki huoltovarmuuden kannalta kriittiset ryhmät, mutta kotirintaman rooli on nyt tärkeämpi kuin koskaan. Noudatetaan annettuja ohjeita. Pysytään kotona. Vältetään turhia riskejä.

Taustalla on nimittäin ihan sama tavoite kuin silloin 80 vuotta sittenkin: meidän kaikkien turvassa pitäminen. Suomi ja sen kansa olivat puolustamisen arvoisia silloin ja ne ovat sitä yhä.

Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja ja tällä hetkellä yksi Suomen yli miljoonasta etätyöläisestä

Entisenä lyseolaisena sain kunnian toivottaa mm. tämän päivän lyseolaisista koostuvat osallistujat tervetulleiksi Talvisodan päättymispäivän 80-vuotistilaisuuteen Lappeenrannan sankarihautausmaalle. Pari päivää ennen sitä meitä 60 vuoden takaisia koulutovereita oli ollut asettamassa havuja sankarihautausmaan muistokiville, jotta oppilaat osasivat viedä muistokynttilät oikeille paikoilleen.

Hetki oli pysäyttävä. Teimme pohjat, mille nuoremmat voivat jatkaa. Tässä sukupolvien kohtaamisessa tärkeät muistot ja elämänarvot siirtyvät polvesta polveen. Sankarihautausmaalla olen kuullut sanottavan, että jokaisen sukupolven tulee vuorollaan viedä viestiä siitä, kuinka kalliisti tämä maa on lunastettu. Pian on heidän vuoronsa.

Talvisodan päätyttyä tunnettiin suurta huojennusta, kun aseet vaikenivat, mutta samalla suurta surua kaikkia järkyttäneistä menetyksistä. 105 päivän aikana kaatui ja menehtyi 27 000 suomalaista, kun otetaan huomioon siviiliuhritkin; haavoittuneita oli 43 000 ja leskiä ja sotaorpoja jäi paljon. 430 000 ihmistä menetti kotinsa ja yli 12 prosenttia Suomen pinta-alasta luovutettiin suurelle naapurille.

Sinä päivänä miehetkin itkivät ja liput olivat puolitangossa.

Presidentti Kyösti Kallio, joka antoi valtuudet Talvisodan rauhan solmimiseksi Moskovassa, sanoi: “Kuivukoon käteni, joka on tällaisen sopimuksen allekirjoittanut. Tämä alun perin Raamatun profetia tuli todeksi sydäntä särkevällä tavalla pian allekirjoituksen jälkeen. Oikea käsi halvaantui ja kynä kirposi lopullisesti presidentin otteesta.

Vähitellen kuitenkin ymmärrettiin, että rauhan aika on aina väkivaltaa parempi. Ymmärrettiin myös, että meidät olivat pelastaneet Talvisodan ihme ja Talvisodan henki. Ihme oli siinä, että tätä maata ei miehitetty kaikista yrityksistä ja ylivoimasta huolimatta. Talvisodan henki taas oli sitä yhteenkuuluvuutta, mitä tunnettiin yli kansaa aiemmin jakaneiden muurien. Se auttoi kestämään.

Kaiken kaikkiaan Lappeenrannan sankarihautausmaahan on haudattu ja siunattu 2440 sankarivainajaa. Tässä luvussa ovat ne 850 Karjalan Kannaksen etsinnöissä löydettyä ja täältä viimeisen lepopaikkansa saanutta tunnistamatonta. Jokaisessa kivessä on sururisti; 4. luokan Vapaudenristi, jonka vainajan vaimo, äiti, tytär tai sisar surunauhassa kannettavakseen sai. Mannerheimin saatesanat kuuluivat: “Valitan syvää suruanne, mutta lohduttakoon Teitä tietoisuus siitä, että olette saaneet antaa Suomelle kalleimman uhrin. Vahvistakoon teitä kaikkivaltias ja armollinen Jumala.”

Kynttilät, jotka haudoilla syttyivät, ovat toivon merkkejä.

Ja toivoa tämä maailma ja me kaikki tarvitsemme – paitsi tämän päivän arkiseen elämään, myös maailmanlaajuisiin kysymyksiin. Se kävi selväksi myös paikalla olleiden nuorten puheenvuoroja kuunnellessa. Heidän elämässään on monia pelkoja, mm. ilmastoahdistus ja koronaviruksen pelko.

Talvisota ja se Talvisodan henki ovat olleet suomalaisten mietteissä viime aikoina paljon paitsi muistopäivän, myös nykyisen koronakriisin johdosta. Monilla tahoilla on tähän aikaan toivottu sitä yhteyden henkeä, jota koettiin 80 vuotta sitten talvisodan koettelemuksissa.

Mm. sitä löytyy veteraanisukupolven ”työkalupakista”, josta toivon myös tämän päivän lyseolaisten sekä heidän jälkeensä tulevien polvien ammentavan heidän rakentaessaan elämäänsä lujalle perustalle, jonka menneet sukupolvet ovat heille raivanneet.

Etenkin nykyisen kaltaisina aikoina meidän tulisi muistaa ja ymmärtää veteraanisukupolven meille jättämä henkinen ja hengellinen perintö: vaikeistakin ajoista voidaan selvitä, jos meillä on keskinäinen yhteys ja luottamus Jumalan johdatukseen kaikissa vaiheissamme.

Kirjoittaja on sotainvalidien veljespappi