Maailmassa on kaksi pientä sinivalkoista kotimaataan asuttavaa; pientä, mutta sisukasta kansaa, jotka ovat kauheimmin mahdollisin tavoin saaneet oppia, ettei heidän itsenäisyytensä ja vapautensa ole jotain, mitä he voivat koskaan ottaa itsestäänselvyytenä. Ja että kukaan muu ei heitä puolusta, kuin he itse.

Ehkä juuri siksi heitä yhdistää kunniakas perinne tuoda jokainen maansa puolesta kaatunut sankarivainaja takaisin kotiin, haudattavaksi siihen maahan, jonka puolesta he kalleimman uhrinsa antoivat?

Toinen näistä maista on Israel, jossa viimeksi tämän vuoden keväällä hiljennyttiin toivottamaan tervetulleeksi Zachary Baumel, yksi 37 vuotta aikaisemmin taistelussa kadonneista kolmesta sotilaasta, kotiin. Kahden toisen ruumiista ei ole vieläkään tietoa.

Toivo siitä, että pojat vielä jonain päivänä palaisivat, oli tuohon saakka elänyt niin vahvana, ettei heitä oltu missään vaiheessa julistettu virallisesti kuolleiksi. Kuolemaansa saakka 2009 Zacharyn isä jaksoi uskoa poikansa olevan elossa.

Noissa lauseissa kiteytyy se, miksi omaisille on niin tärkeää saada rakkaansa kotiin – edes arkussa. Niin kauan, kuin on vastaamatta jääneitä kysymyksiä, on vielä mahdollisuus. Niin kauan, kun ei ole varmuutta, on toivoa.  Epätoivoinen ihminen takertuu pienimpäänkin toivon rippeeseen, kykenemättä jatkamaan elämäänsä ja odottaen päivää, jota liian monessa tapauksessa ei koskaan tule.

”Kun ei arkkuakaan ollut, niin äiti jäi tuijottamaan ulko-ovea loppuelämäkseen, toivoen, että joku päivä poika sittenkin palaisi”, huokaisi minulle kerran yhden tällaisen perheen jälkeläinen, sillä kuten tiedämme, se toinen maa on Suomi.

”Veljeä ei jätetä” on tuttu periaate varmasti meistä jokaiselle. Poikiemme kerran rintamalla antama lupaus pitää. Heidän riviensä hiipuessa on sen lunastaminen nyt meidän seuraavien polvien tehtävä.

Etsinnät taistelukentillä kadonneiden suomalaissotilaiden löytämiseksi jatkuvat. Tähän saakka Suomeen on päästy tuomaan yli 1300 suomalaissotilaan jäänteet, joista 381 on kyetty tunnistamaan. Tätä kirjoitettaessa on aamulla Helsingistä lähtenyt kohti Viipuria linja-auto täynnä liittojemme väkeä. Huomenna he palaavat mukanaan 22 tämänvuotisella etsintäkaudella löytyneen poikamme jäänteet.

Seuraavan kahden vuoden aikana arviolta jopa 18 suomalaisperhettä tulee saamaan yhteydenoton, jota ovat yli 70 vuoden ajan odottaneet. Heidän rakkaansa on vihdoin palaamassa kotiin.

Tänä vuonna on hautaan päästy saattamaan mm.  puumalalainen Aarre Himanen, suomussalmelainen Iikka Moilanen sekä inarilainen Väinö Junttila.  Niin nämä yksittäiset sankarihautajaiset ympäri Suomen kuin joka toinen vuosi Lappeenrannassa tunnistamatta jääneille sankarivainajillemme järjestettävät valtakunnalliset hautajaiset auttavat meitä osaltaan muistamaan, kuinka hirveästä tragediasta sodassa on kyse. Paitsi rakkaimpansa menettäneiden perheille, myös koko maalle.

Vuodessa on monta hetkeä, jolloin meidän suomalaisten isänmaallisuus nousee pintaan. Itsenäisyyspäivä ja Leijonat lätkän MM-finaalissa lienevät näistä ne suurelle yleisölle näkyvimmät. Mutta ihan erityisesti tunnen sisälläni kuplivan, kun näen valkoisten arkkujen rivin lokakuisen Viipurin Pietarin-Paavalin kirkossa. Tai sen hartaan vakavuuden, jolla juhla-asuihin puetut kadetit ne varoen laskevat hautaan Joensuussa. Tai kun kesken lauantaipäivän taivaalla jyrähtää ohilentoaan suorittava Hornet, joka näin tuo kunnianosoituksensa viimeiselle matkalleen lähteneelle sotiemme lentäjäveteraanille.

Silloin maatamme, sen historiaa ja sen mahdollistaneita sankareita kohtaan tuntemani ylpeys on suorastaan pakahduttava, samoin ylpeys siitä, ettei heitä ole unohdettu. Teoillamme näytämme, että heidän muistonsa elää ja on meille kallis.

Meistä jokainen tämän pienen sinivalkoisen kansan jäsen on osa todella uskomatonta tarinaa. Ja monen muun lailla olen sanoinkuvaamattoman ylpeä siitä, että saan olla osa näitä hetkiä ja omalta osaltani varmistamassa, ettei sitä unohdeta vastaisuudessakaan.

Vielä tulee nimittäin hetki, jolloin viimeinenkin veteraani on poissa; aika, jolloin rajantakaiset taistelukentät on etsitty loppuunsa. Niinpä samalla, kun valmistaudumme saattamaan sankareistamme viimeiset matkalleen heitä jo odottavien veljiensä luo, valmistaudumme ottamaan vastaan tehtävän, joka on paitsi kunnia, myös velvollisuus.

Muistaa. Vaalia. Välittää.

Silloin on meidän vuoromme pitää huoli siitä, etteivät meidän jälkeemmekään tulevat unohda.

Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja 

Kansallista turvallisuusstrategiaamme kutsutaan ”Yhteiskunnan turvallisuusstrategiaksi”. Strategia kattaa valtionhallinnon kaikki sektorit sekä alueelliset ja paikalliset toimijat yksityissektori mukaan lukien. Laajaa turvallisuuttamme hoitavat niin miehet kuin naiset. Kansainvälisesti poikkeukselliselle järjestelylle luotiin pohjaa toisen maailmansodan aikana. 

Maamme joutui 80 vuotta sitten hädän hetkellä mobilisoimaan käytännössä kaikki fyysiset ja henkiset voimavaransa. Palveluskuntoiset miehet käskettiin rintamalle, mutta myös noin 100 000 naista palveli rintamaoloissa vaativissa ja tärkeissä tehtävissä. Suonenisku valtion talouteen ja toimintaan oli valtava, mutta ilman tuota ponnistusta emme olisi torjuntavoittojamme saavuttaneet. Tämä pätee myös sotien jälkeiseen maamme jälleenrakennukseen. 

Yleinen mielikuva sota-ajasta perustuu usein elokuviin, taistelukuvauksiin ja sotaromaaneihin, joissa naisten rooli on mitätön. Mielikuva on väärä. Kuten veteraaniliittojen yhteisen Kenttäpostia-lehden uusin numero osoittaa, rintamajoukkojen lisäksi varsinkin kotirintama ja sotateollisuus lepäsivät sotavuosina paljolti naispuolisen väestön varassa. Toki vanhusväestö ja nuoretkin tekivät osansa. 

Lotta Svärdin toiminta on varmasti tunnetuin sota-ajan naisulottuvuutemme. Lottien lisäksi kokonaisturvallisuudestamme huolehti kuitenkin huomattavasti suurempi joukko naisia. Kun muistamme ja kunnioitamme naista sodassa, on hyvä tiedostaa kokonaisuus kotipellon kyntämisestä ammustehtaan kautta sotasairaaloihin, kanttiineihin, esikuntiin, ilmavalvontaan ja vaikka tiedusteluun. Kokonaisuus muodostui osista, joista pakon sanelemana muodostui jo tuolloin Suomen kokonaismaanpuolustus, sittemmin Yhteiskunnan turvallisuusstrategia.  

Kyse ei ole tunneasiasta tai kohteliaasta ajattelusta. Tänä vuonna vaaka kallistuu siten, että rintamatunnuksen omaavista sotiemme veteraaneista enemmistö on naisia. Tämäkin kertoo naisten laadullisesta ja määrällisestä osuudesta maamme puolustamiseen. 

Kokonaisturvallisuutemme ei siis katso sukupuoleen. Tärkeä askel otettiin vuonna 1995, jolloin naisille avattiin mahdollisuus asepalvelukseen. Aseellisen koulutukseen saaneet naiset ja miehet hoitavat tarvittaessa taistelutehtävät, mutta ilman taustalla tukevaa yhteiskuntaa taistelu jää kovin lyhyeksi ja on tuomittu häviämään jo alusta lähtien.  

Valmistaudumme turvaamaan kansakuntaamme hyvinkin samanlaisella konseptilla kuin 80 vuotta sitten. Järjestely toimi silloin, eikä asetelma ole vuosikymmenten saatossa muuksi muuttunut. 

Kirjoittaja on kommodori evp ja

Sotaveteraaniliiton toiminnanjohtaja

Olen osallistunut lukuisat kerrat sekä yksityishenkilönä että Mikkelin kaupungin edustajana tilaisuuksiin, joissa muistetaan ja kiitetään Suomen sotiin eri tavoin osallistuneita. Ilokseni olen saanut huomata, että Suomen sodat ovat vielä hyvin muistissamme. Kirjallisuutta on paljon ja sodat kokeneen sukupolven edustajia on keskuudessamme kertomassa tarinaansa. On miesten, naisten, lasten, vankien ja evakkojen tarinoita.

Kauheudet eivät kuitenkaan loppuneet sotiin sillä sotia seuranneet maan jälleenrakentamisen vuodet olivat myös raskaat. Silminnäkijät poistuvat, mutta tiedon ja muistamisen tarve ei katoa.

Miten siis hoidamme tiedon siirtymisen niin, että nuoret ja uudet suomalaiset tuntevat riittävän hyvin maamme ja kansamme kohtalokkaat vaiheet viime sotien aikana ja selviytymistarinamme?

Mikkelillä on tähän yksi vastaus.

Vuodesta 2014 sinne on aktiivisesti valmisteltu Sodan ja rauhan keskus Muistia, joka avautuu yleisölle keväällä 2021. Mikkeli on sille päämajakaupunkina luonteva sijaintipaikkakunta, koska kaupungissa on jo 40 vuotta toiminut Päämajamuseo, Viestikeskus Lokki, ylipäällikkö Mannerheimin käytössä ollut salonkivaunu sekä Jalkaväkimuseo. Kulttuuriperinnöksi luonnehdittu päämajakaupunkihistoria erottaa Mikkelin maamme muista kaupungeista.

Muistille on perustettu tukisäätiö, joka edistää sodan ja rauhan tutkimusta, Suomen sotiin liittyvän hajallaan olevan tiedon kokoamista sekä ylläpitää Muistin toimintaa linjaavaa, humanistiseen ja yhteiskunnalliseen tutkimukseen keskittyvää tieteellistä neuvottelukuntaa.

Muistilla on jo toimitusjohtajan lisäksi kuusi henkilöä töissä. Tuorein värväys on pedagogi. Pedagogin vastuulle kuuluu Muistin koulu-, lukio-, ja oppilaitosyhteistyö sekä keskuksen opetus- ja opastustoiminta. Muistin vahva pedagoginen ote pääsee oikeuksiinsa erilaisissa oppimateriaaleissa, verkko-opetusmateriaaleissa ja uusinta tieto- ja viestintäteknologiaa hyödyntävissä näyttelyissä.

Muisti ei siis tule olemaan perinteinen museo, vaan siitä tulee kansainvälisesti ja kansallisesti merkittävä tiedekeskus, joka välittää sodan tapahtumat ja kokemukset uusimman näyttelyteknologian avulla. Ainutlaatuista on se, että vaikka Muistin esitykset ovat osa kollektiivista, sosiaalista ja kulttuurista muistia, ne perustuvat yksilöiden kokemuksiin, yksilöiden muistiin.

Kokonaisuuteen tulee myös kansalaisten sotakokemusten ja-aineistojen sähköinen arkisto ja palvelu Memoriaali, jossa tuhansista tarinoista syntyy moniääninen kertomus sodasta ja rauhasta.

Muistin lähtökohta on nimenomaan ihminen. Yksi Muistin vahvuus onkin siinä, että se ei unohda sitä, että sota koetteli ihan koko kansaa, myös rintaman ulkopuolella. Kyseessä on ihan meidän kaikkien tarina.

Niitä tarinoita on yhtä monta, kuin oli sodan kokenutta, eikä yhtäkään niistä soisi unohdettavan. Ensimmäinen päänäyttely tulee kertomaan lasten, naisten ja miesten tarinan talvi-, jatko- ja Lapin sodissa ihmislähtöisestä näkökulmasta.

Muisti selittää, välittää ja taltioi sotaan liittyviä tapahtumia, kokemuksia ja tietoa uusille sukupolville ja uusille suomalaisille. Näkökulma on korostuneesti suomalaisista lähtöisin: suomalaisten kokemus eurooppalaisessa kontekstissa, maailmansota-ulottuvuus huomioiden.

Mitä mahdollisuuksia Suomen kaltaisella pienellä maalla oli suurvaltojen välissä, miten selviydyimme ja säilytimme demokratiamme?

Mutta miksi on tärkeää muistaa miksi sodat syttyvät; miltä sota tuntuu ihmisessä?

Siksi, koska muistaminen saa ihmiset ajattelemaan ja ymmärtämään sodan todellisuutta ja kauhistuvuutta mutta myös ihmisen kykyä sopeutua ja selviytyä vaikeuksista. Muistaminen auttaa ylläpitämään rauhaa ja arvostamaan Suomen itsenäisyyttä.

Kirjoittaja on Mikkelin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja sekä Sodan ja rauhan keskus Muistin tukisäätiön hallituksen jäsen

Suomen kenttäarmeijan pääosa kotiutettiin marraskuussa 1944. Nuori sukulaismieheni, Adolf Ehrnroothin joukoissa sodan ajan palvellut lääkintäalikersantti, astui junasta Rantasalmen asemalle. Sodassa ja sotaväessä oli kulunut 4 v 9 kk parasta nuoruutta.

Kesä-heinäkuu oli mennyt Äyräpään ja Vuosalmen taisteluissa ja verisillä joukkosidontapaikoilla. Hän ei paljoa kokemuksistaan puhunut. Sen hän kertoi, että vatsaan haavoittuneilla ei ollut mitään toivoa. He kuolivat kaikki. Ei heitä noissa olosuhteissa pystytty leikkaamaan ja hoitamaan.

Matkaa Rantasalmen asemalta isän ja äidin luo lapsuudenkotiin oli 30 kilometriä. Kotiin, josta hän oli lähtenyt nuorukaisena armeijan harmaisiin Talvisodan aikana helmikuussa 1940 eli 4 vuotta ja 9 kuukautta aikaisemmin.

”Koskaan ennen sitä tai sen jälkeen ei 30 kilometriä ole tuntunut niin lyhyeltä matkalta, vaikka matka taittuikin kävellen”, totesi hän kerran.

Mieli oli kevyt ja askel kepeä. Ympärillä oli hiljainen suomalainen metsä ja luonto. Kranaatit eivät räjähdelleet eikä kuulunut haavoittuneiden vaikerointia.

Kaikkien koteihin palaavien miesten helpotus oli suuri.

Henki oli säilynyt. Maatamme ei vallattukaan. Maanviljelijät saivat jatkaa peltojensa viljelyä eikä peltoja yhdistettykään kolhoosien pelloiksi. Tulevaisuuteen uskalsi luottaa ja perhettä kasvattaa. Yhdeksän kuukauden kuluttua kotiuttamisesta 24.8.1945 syntyi lapsia yhden päivän aikana enemmän kuin koskaan Suomen tuohonastisessa historiassa: 500 lasta.

Maan rakentaminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Ensiriemun jälkeen siviiliin sopeutuminen ei ollut kaikille vaivatonta. Monenlaisia ongelmia oli. Asuntopula oli huutava. Nuoruusvuodet, jolloin piti käydä koulua ja opiskella ammatti, menivät sodassa juoksuhaudoissa.

Monelle veteraanille vaimo oli ehkä ainoa ymmärtäjä ja tukija sodan jälkeisinä vuosina.

Joroislaisia naisveteraaneja on elossa enää kaksi, miesveteraaneja ei yhtään. Leskiä sen sijaan elää keskuudessamme paljon. Joroisissakin heitä on 17.

Naislesket eivät kuitenkaan saa mitään valtion erityistukia ja avustuksia. Moni leski joutuu tulemaan toimeen pelkällä 784 euron suuruisella takuueläkkeellä.

Vaimot heräsivät öisin sodasta painajaisia näkevien miestensä huutoihin ja auttoivat heitä arkeen sopeutumisessa. Lesket toden totta ovat apumme ja arvostuksemme ansainneet. Yhdistyksemme onkin tukenut heitä taloudellisesti ja pyrkii myös jatkossa tukemaan.

Tämä ei kuitenkaan riitä: järjestökentän resurssit ovat noin tärkeän tehtävän toteuttamiseen auttamattoman pienet. Kyseessä ei ole vain meidän kunniavelkamme, vaan koko valtion. Valtion olisikin vihdoin havahduttava tilanteeseen ja puolisoiden ja leskien aseman parantamiseen. Veteraaniliitot puolustavat myös heidän oikeuksiaan ja ne on nostettu viime vuosina esiin niin Sotaveteraaniliiton kuin Rintamaveteraaniliiton liittokokouksissa. Sotainvalidien puolisoiden kohdalla asiaan on panostettu jo vuosia, mutta haavoittumattomien veteraanien kumppanit ovat jääneet ilman tarvitsemaansa apua ja tukea.

Kaikkien veteraanien puolisoiden kuntoutus on saatava sotainvalidien puolisoiden kuntoutuksen tasolle ja kaikkea tukea vailla olevien veteraanien leskille on luotava oma palvelujärjestelmä, joka pitää sisällään kuntoutuksen ohella myös kotiin vietävien palvelujen valikoiman.

Veteraanien puolisot ja lesket ottivat aikoinaan muun raskaan taakan lisäksi kantaakseen myös veteraaniensa jälkihoidon, jota valtiolta ei tullut. Nyt on vihdoin valtion vuoro.

Kirjoittaja on Joroisten Sotaveteraanit ry:n puheenjohtaja 

Siinä se on edessäni, Ihantala.

Paikka, josta olen lukenut ja kuullut paljon, mutta näen sen nyt ensimmäistä kertaa.

Paikka, joka varmasti syöpyi kymmenien tuhansien suomalaissoturien mieleen elämän loppuun asti.

Paikka, jossa niin monet kohtasivat elämänsä lopun aivan liian aikaisin.

Paikka, jossa kenraali Govorovin panssarit törmäsivät itseään kovempaan vastukseen.

Paikka, jossa käytiin Pohjoismaiden historian suurin taistelu.

Paikka, jossa isäni oli yksi niistä, jotka olivat päättäneet: ”Tästä ei tulla läpi!”

On kesän loppu ja olen Tammenlehvän Perinneliiton historianopettajille järjestämällä vuotuisella opintomatkalla Karjalan kannaksella. Kolmen päivän matkalla olemme käyneet Valkeasaaressa, Vammelsuussa, Raivolassa, Kuuterselässä, Siiranmäessä, Äyräpäässä ja nyt Ihantalassa. Vaikka sodasta on jo kauan ja maisemat ovat muuttuneet, sotahistoriallinen matka loistavan oppaan johdolla auttaa eläytymään noihin maan kohtalon kannalta merkittäviin hetkiin.

Tapahtumat sinänsä ovat hyvinkin tuttuja historiaa harrastaneelle, mutta tällainen matka antaa joka tapauksessa uutta tietoa ja avaa uusia näkökulmia. Kertomukset yksittäisten taistelijoiden uroteoista tuovat aivan oman syvyytensä kokonaiskuvaan. Itselleni matka on ensimmäinen rajan tällä puolen ja henkilökohtainen jo siksi, oma isäni oli yksi näiden kesän 1944 ratkaisevien taisteluiden keskellä olleista nuorukaisista.

Isäni sotapolku alkoi helmikuussa 1940, kun tuli käsky varusmiespalvelukseen. Talvisotaan hän ei ehtinyt, mutta jatkosodassa hän oli alusta loppuun. Tulikasteen isän 6. divisioonaan kuuluvat joukot saivat Sallassa. Divisioonan jalkaväkijoukot kärsivät suuria tappioita, tykistö, johon isänikin kuului pääsi vähemmällä. Ei kuitenkaan aivan ilman tappioita.

Isäni kaveri kaatui erään suon laidassa aukeaman takaa ammuttuun laukaukseen. Isäni ampui kiväärillään takaisin ja näki kohteensa kaatuvan. Myöhemmin, kun suomalaiset ylittivät suon, sen reunasta löytyi kaatunut venäläinen luutnantti.

Sallasta isäni osasto eteni Karhumäkeen, johon se jäi pitemmäksi aikaa. Kiire tuli juhannuksena 1944, jolloin isän divisioona kiidätettiin Kannakselle pysäyttämään vihollisen suurhyökkäystä. Valmistautumisaikaa ei ollut paljon, vihollinen painoi murskaavalla ylivoimallaan päälle.

Kesäkuun lopussa Suomen radiotiedustelu nappasi tärkeän sanoman. Vihollinen oli ryhmittymässä läpimurtoon Ihantalassa. Sanomasta selvisi ryhmittymisaika- ja paikka. Suomalainen tykistö asettui asemiin hevosenkengän muotoisesti ryhmittymispaikan ympärille. Kun hetki koitti, tulenjohtaja antoi komennon ja yli 250 tykkiä ja lukuisat kranaatinheittimet keskittivät tulensa samalle alueelle, ryhmittyvien joukkojen niskaan.

Suomalainen tykistö oli tarkkuudeltaan ja tehokkuudeltaan maailman paras. Hyökkäykseen ryhmittyneistä joukoista ei jäänyt jäljelle mitään. Täydellisen tuhon varmistivat vielä osasto Kuhlmeyn pommittajat.

74 vuotta myöhemmin katselen maisemaa. Kuluneina vuosikymmeninä se on tietenkin muuttunut, mutta johonkin tuonne isäni oli ampumassa. Ja jossakin tässä oli se paikka, jonne hän ja saman pitäjän veteraanikaveri heittäytyivät maantienojaan suojaan vihollisen tykistöiskulta. Sallan tapaus ja tämä ovat niitä asioita, jotka isäni kertomuksista ovat jääneet mieleen. 50-luvun lopulla hän puhui usein sotakokemuksista kylässä käyvien veteraaniveljien kanssa. 60-luvulla nämä kertomukset loppuivat kokonaan. En tiedä syytä, enkä koskaan huomannut kysyä.

Isäni sotapolku jatkui vielä Lappiin saksalaisten perässä. Marraskuussa Sodankylässä koitti viimein kotiuttaminen lähes viisi vuotta kestäneeltä matkalta. Matka oli raskas, mutta se oli sen arvoinen. Sen me ymmärrämme nyt.

Tuolta matkalta olisi ollut paljon enemmän kuultavaa, kuin mitä saimme kuulla. Muistoksi matkalta jäi pakki ja pistin. Vuosia isän poismenon jälkeen löysin hänen tavaroittensa joukosta venäläisen upseerikokardin.

Ehkä se oli sen luutnantin.

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopistoon väitöskirjaa tekevä historiantutkija.

Teksti on osa kesällä 2018 Tammenlehvän Perinneliiton historianopettajille järjestetyn opintomatkan satoa.

1.11.2019 astuu voimaan tarkennettu laki Rintamaveteraanien kuntoutuksesta. Nyt tässä laissa on ensimmäistä kertaa määritelty sotien 1939-1945 veteraanien oikeudet maksuttomiin kotipalveluihin. Tähän asti näistä rahoista on jouduttu taistelemaan jokaisen valtion budjetin laatimisen yhteydessä. Lain perusteella budjettiin on sijoitettava riittävä määräraha. Tämä on siis arviomääräraha, joten jos budjettimääräraha ei riitä, saadaan rahaa lisää niin paljon kuin tarvitaan.

Huomattavaa on, että vastaavat oikeudet on sotainvalideilla ollut jo 1980-luvulta alkaen ja heillä järjestelmä on toiminut hyvin. Maassamme on vielä lähes 10 000 sellaista veteraania, jota heidän oikeutensa takaava laki ei ole koskenut.

Vaikka laissa ei ole kuin muutama muutos entiseen, merkitsee se kuitenkin aivan uudenlaista ajattelu- ja toimintatapaa kuntien sotaveteraanien asioiden hoidossa.

Tähän asti kunnat ovat voineet harkintansa mukaan järjestää veteraanien palvelut kodeissa, mikä on merkinnyt, että kuntien väliset erot veteraanipalveluissa ovat olleet anteeksiantamattoman isot. Valtiokonttorin veteraania kohden käytetyt määrärahat vaihtelivat vuonna 2017 suuresti.

Parhaiten asiansa hoitanut kunta käytti vuodessa veteraaniaan kohden 10 000 euroa, kun taas heikoimmin asiansa hoitanut kunta ei löytänyt tarvetta kuin tuhannen euron verran. Tällainen menettely on kohtuutonta, sillä veteraanien kunto ei tällä tavalla vaihtele. Keskimäärin 94-vuotias sotiemme veteraani tarvitsee suorittamieni selvitysten perusteella pärjätäkseen kotona noin 12 000 euroa vuodessa.

Jo pelkästään kunnollinen päivittäinen ateria maksaa veteraania kohti noin 5000 euroa vuodessa. Kun otetaan mukaan siivous, liikkumiskulut, ulkoilu- ja virkistyspalvelut ja monet kotona asumista auttavat kodin muutostyöt, ei mikään kunta voi perustella muutaman tuhannen euron vuosikulutusta.

Kuntakohtaisten erojen pääsyy näyttääkin olevan totutuissa menettelytavoissa.

Veteraanit ovat saaneet sen, mitä ovat ymmärtäneen anoa. Koviin olosuhteisiin sodissa ja niiden jälkeisissä niukkuuksissa elämään tottuneet kunniakansalaisemme eivät ole halunneet pyytää, saatikka sitten vaatia heille kuuluvia maksuttomia palveluja.

Veteraanit ovat olleet hallintoalamaisia, jotka on haluttu monessa kunnassa sulauttaa muun vanhusväestön joukkoon ja kohdella heitä myös sen mukaisesti. Tämä on kummallista jo senkin takia, että veteraanien palvelut maksaa Valtiokonttori. Kunnan ei siis ole tarvinnut tähänkään saakka käyttää senttiäkään omaa rahaa.

Nyt marraskuun alussa tähän tulee muutos. Jokaisen kunnan on lain perusteella järjestettävä veteraanien kotona asumista auttavat palvelut vähintään sosiaalihuoltolain sallimassa laajuudessa. Lain sisällään pitämien palvelujen kirjo on laaja, joten kunta voi ottaa käyttöön kaikki sellaiset palvelumuodot, jotka parantavat veteraanien mahdollisuutta jatkaa asumista omassa kodissa.

Kotina pidetään normaalia asuntoa, palveluasumista sen erilaisissa muodoissa ja jopa tehostettua palveluasumista. Vain varsinainen laitoshoito ei mahdollista valtion rahan käyttöä.

Nyt kunnilla on runsaat kaksi kuukautta uudistaa veteraanipalvelujen toimintatavat. Se on mahdollista vain, mikäli kaikki veteraanit tunnetaan ja todellinen palvelutarve on tiedossa. Muutaman asian on ennen lain voimaantuloa oltava selvillä jokaisessa kunnassa.

1. Jokaisen kunnan luottamus- ja toimihenkilön on tiedettävä, että sotiemme veteraanit ovat lakisääteinen erityisryhmä, jota ei tule sekoittaa muun vanhusväestön joukkoon.

2. Jokainen veteraani on tunnettava ja löydettävä.

3. Heille kaikille on viimeistään nyt henkilökohtaisesti tehtävä kattava, monipuolinen hoito- ja palvelutarvearviointi.

4. Sen perusteella on tehtävä päätös kaikista tarvittavista palveluista. Tämän on oltava veteraanin kodissa kirjallisena kaikkien tiedossa seurantaa ja tarkistuksia varten.

5. Kunnassa on lisäksi oltava kaikilla selkeä tieto siitä, että veteraanien palvelut ovat kaikilta osin maksuttomia ja että ne maksetaan täysimääräisenä valtion varoista.

Vetoan jokaiseen kuntaan, että jäljellä olevat kuukaudet käytetään tehokkaasti valmistautumiseen kohti uudenlaista toimintatapaa sotien 1939-1945 veteraanien elämän iltapuhteen laadukkaaksi hoitamiseksi. Sen ovat kunniakansalaisemme ansainneet.

Tässä työssä olemme me veteraanijärjestöt paikallisyhdistyksinemme mielellään mukana.

Kirjoittaja on sosiaali- ja terveysneuvos emeritus sekä veteraaniliittojen sosiaali- ja terveyspalvelutoimikunnan puheenjohtaja

Toissa vuonna julkaistiin uusin versio elokuvasta Tuntematon Sotilas.

Uuden elokuvan julkaisu sai aikaan runsaan palauteryöpyn. Valtaosa palautteesta näytti olevan positiivista, mutta mukana oli myös paljon kritiikkiäkin. Joku moitti, että miksi hävittyä sotaa ihannoidaan ja siitä tehdään jopa elokuvia?

Tänä suvaitsevaisuuden ja tasa-arvoisuuden aikana luodaan uutta ja erilaista historiaa. Alikersantti Rokka on suomalaisille itsekunnioituksen ja pokkuroimattomuuden symboli. Hän nauttii sodasta, mutta ei tappamisesta. Hän ei vihaa vihollista, vaan tarjoaa mm. vangiksi jääneelle teetä ja sotii vain kotiseutunsa puolesta jättäen sodan moraalin pohtimisen muiden tehtäväksi. Hän on rehellinen, suoraselkäinen suomalainen.

Millainen on tämän päivän Rokka? Erilainen, se lienee ainakin selvää.

Menneinä reiluna 26 työvuotenani veteraanien parissa olen saanut tutustua varsin moneen anttirokkaan. Muistan hyvin ensimmäisen työpäiväni syksyllä 1993, kun lähdin uimahalliin vaikeavammaisen sotainvalidin kanssa. Sotainvalidin, jolla oli molemmat kädet amputoitu kyynärvarsista. Muistan, kuinka kauhusta kankeana ajattelin, että tästä ei meikäläinen selviä. Onneksi matkassa oli mukana kokeneempi kollegani, jonka kokemuksen myötä uintireissu meni varsin mainiosti. Kädettömyydestään huolimatta tuo sodan sankari pelasi mm. koronaa ja erilaisten apuvälineiden avulla lähes kaikki päivittäiset toimet onnistuivat omatoimisesti.

Varsin moni näiden vuosien aikana kertyneistä veteraaniystävistäni kuuluvat ns. maan hiljaisten ryhmään. Nöyränä, mutta ei nöyristellen, on elämää menty eteenpäin vuosikymmenten ajan aikakaudella, jonka alkumetreillä työn teki ihmiset, eikä koneet.

Sanan nöyrä synonyymejä ovat mm. kuuliainen, tottelevainen ja säyseä. Vastakohdat tuolle sanalle ovat mm. ylpeä, vallanhimoinen ja määräävä. Uskaltaisin sanoa, että tämän ajan henki on siirtynyt ja siirtyy yhä enemmän tuonne vastakohtien puolelle. Toivonkin, että nuoremmille sukupolville siirretään sota-ajasta ja sen tapahtumista tiedoksi myös se asenne, jolla on puskettu määrätietoisesti eteenpäin ja ne asiat, jotka ovat oikeasti elämässä tärkeitä.

Sangen monella meistä on mielessä kuva, jossa harmaahapsinen sotaveteraani istuu kiikkustuolissa villasukat jalassaan, yksin, ympärillään pelkkä hiljaisuus. Elämä on ollut työtä maatilalla ja arki on ollut sellaista tasaisen harmaata, niin kuin sanotaan. Oma mielikuvani on varsin erilainen.

Näen veteraanin, joka on syntynyt alkeellisiin oloihin, tappanut nuorena miehenä puolustuskyvyttömiäkin vihollisia, katsonut silmiin kuolevaa toveriaan, sekä vihollistaan, on pelännyt, ja ottanut takaisin rintamalle uhratut nuoruusvuodet rajulla ryyppäämisellä ja juhlimisella. Hän on rakentanut uuden elämän tiluksillaan yhdessä muun perheensä kanssa ja onpa varsin moni jäänyt yksinkin eläen omissa oloissaan elämänsä loppuun saakka. Sotiemme veteraanien kokemukset, ajatukset, tunteet ja teotkin ovat olleet hyvin samanlaiset kuin esim. minun sukupolvella. Aika ja ympäristö on ollut vain erilainen.

Suomen mielenterveysseuran suunnittelija Sonja Maununaho kertoi viime syysneuvottelupäivillämme, että ikääntyneet ihmiset ovat erilaisimmillaan, koska pitkän elämänkokemuksen myötä he uskaltavat olla jo omia itsejään. Juuri näin. Huumorintaju, ystävällisyys, positiivisuus, aktiivisuus, ihan samoin kuin kärsimättömyys, nuukuus, aggressiivisuus ja esim. mustasukkaisuuskin ovat luonteenpiirteitä, jotka eivät vanhemmiten vähene, vaan päinvastoin.

Kaikki veteraanit eivät ole vain istuneet kiikkustuolissaan villasukissaan ja hyvä niin.

Kirjoittaja on Sotainvalidien Veljesliiton Etelä-Pohjanmaan piirin toiminnanjohtaja

Aikanaan Englannissa hermostuin usein bussimatkoihin. Asuin Totton – nimisessä kylässä (joka eräänä vuonna äänestettiin Englannin tylsimmäksi kyläksi) ja sieltä oli noin viidentoista minuutin matka Southamptonin keskustaan. Bussit tulivat harvakseen ja seisoessani kaatosateessa pysäkillä ikävöin usein omaa autoani sekä Helsingin muutaman minuutin välein kulkevaa metroa. Bussit olivat aina myöhässä!

Kun bussi vihdoin tuli, alku oli aina hyvä: ”Hello, rose” (Hei ruusu), kuski toivotti ovet avatessaan ja sydän suli joka kerta. Joskus kuski sanoi myös ”Hello, love” – hei rakas. Mutta sen merkitys on vain ystävällinen ja sanaa käytetään kaikkialla, kuski ei siis yrittänyt vikitellä.

Mutta sitten se alkoi. Joka ikisellä pysäkillä, joka ikisen mummelin kiivetessä kyytiin alkoi kalkatus, joka kesti ja kesti. Auto seisoi pysäkillä ja kuski höpötti mummelin kanssa. Aiheena saattoi olla niin mummelin aviomiehen lonkkaleikkaus, pojan uusi työpaikka tai sää (neljä vuodenaikaa – yhden päivän aikana). Sitten auto nytkähti eteenpäin ja jumiutui taas seuraavalle pysäkille. Jälleen alkoi höpötys: mitäs Peterille kuulu, onpa ollut sateista, kuinka olet toipunut polvileikkauksesta?

Kihisin itsekseni penkillä, vilkuilin kelloa. Vartin matka kesti 45 minuuttia, koska kuski höpötti lähes jokaisen kanssa, joka siihen autoon nousi. Myös bussista poistuminen oli samanlaista piinaa: jäähyväiset jokaisen kohdalla kestivät yhtä kauan kuin bussiin tulemiset.

Olin nuori, kiireinen, itsekeskeinen. Tänä päivänä tajuan, kuinka kallisarvoista kuskin antama aika ja lyhyt keskustelutuokio mummeleille oli. Meidän tuppisuiden suomessa vastaava ei tapahtuisi. Ihmiset ovat tylyjä, bussikuskeille ei sanota huomenta eikä edes kiitosta. Jokainen murjottaa omassa kuplassaan.

Toisaalta se on myös aika hellyttävää, tämä meidän suomalaisten hiljaisuus ja yksinäisyyteen vetäytyminen. Ei yli-leveää, amerikkalaista tekopirteää naukumista tai italialaista huutoa, vaan välimatkoja, omaa tilaa.

Suomalaista puhekulttuuria ja hiljaisuutta tutkinut dosentti Michael Berry puhui vuonna 2013 Ylen uutisille positiivisesta hiljaisuudesta. ”Toiset suomalaiset osaavat tulkita tällaisen hiljaisuuden, mutta muiden kulttuurien on vaikea ymmärtää sitä”, Berry sanoi.

Kulttuurit, joissa keskustellaan paljon, eivät välttämättä aina ymmärrä hiljaisuuden hyviä puolia.

Suomalaiset tunnetaan maailmalla hiljaisina, vähän jäyhinä, mutta rehellisinä. Brittiläinen aviomieheni kauhistelee edelleen, kuinka Tuusulan Hyrylän Ilmantorjuntamuseon pihalla on näytillä alueilmantorjunta-ohjuspatterin ItO 79:n kalustoa. Museon ulkoalueella on ohjusten lisäksi AN/TPS-1E maalinosoitustutka, raskaita tykkejä sekä ampumaleirillä käytetty maalilennokki lähtökatapultin päällä.

Mieheni mukaan Englannissa ne olisi varastettu välittömästi.

Appivanhempani puhuvat edelleen siitä, kuinka kerran Kansallismuseon kahvilassa jätin kassalle myyjän pyynnöstä täpötäyden kolikkokukkaroni. Sillä aikaa, kun joimme kahvia, myyjä laski kolikot ja vaihtoi ne seteleiksi. Anopin kahvinjuonnista ei meinannut tulla mitään, oli niin huolissaan. Oletko varma, että myyjä laskee oikein eikä ota osaa kolikoista itselleen? Englannissa ei ikinä tuollaista voisi tehdä!

Nauroin ja lohdutin. Tämä on Suomi!

Meidän hassu, pieni, hiljainen ja rehellinen Suomi, jossa tykkejä ei varasteta museon pihalta ja myyjä palauttaa kukkaron. Missä näihin aikoihin pysähdytään hetkeksi ulkona kuuntelemaan hymy huulilla: linnut laulavat, kesä tulee.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija ja Kenttäpostia-lehden kolumnisti

Suomi voitti toukokuussa pitkästä aikaa jääkiekon maailmanmestaruuden. Joukkuetta ja sen tarinaa on analysoitu paljon, ja arvioissa korostuvat joukkueen yhtenäisyys sekä yhteisöllisyys. Tähän kiinnitti huomiota Tasavaltamme presidenttikin Sauli Niinistö, kun hän korosti yksilöiden pelanneen toisilleen ja koko joukkueelle. 

Tällainen Daavidin suoritus useita Goljateja vastaan ei olisi voinut tulla parempaan hetkeen. Maailmantalouden odotetaan sakkaavan, vihapuheet rehottavat ja syntyvyysluvut laskevat. Saman tyyppisiä tummia elementtejä oli esillä myös vuonna 1995 ensimmäisen maailmanmestaruutemme aikoihin. Vaikka yksittäinen urheilusuoritus ei meitä tuolloin tietenkään suosta nostanut, olivat voitto ja suomalaisittain poikkeuksellisen suuri ja iloinen voitonjuhlinta kuitenkin vahvoja näyttöjä yhteisestä onnistumisesta.

Niin nytkin. 

Suomessa ja Euroopassa laajemminkin on jo pitkään esitetty huolestuneita kommentteja niin yksilö- kuin kansallistasolla omaan napaan tuijottamisesta. Kaverista ja naapurista ei kanneta huolta. MM-joukkueen suoritus kertoo kuitenkin toista tarinaa loistavalla tavalla. Yhdessä saadaan paljon aikaan. Joukkueen sisäisenä ”sotahuutona” oli kuulemma ”luita myöten”. Tällä tarkoitettiin yrittämistä loppuun saakka, siis eräänlaista peräänantamattomuuden ja sisun muotoa, ja juuri siltä joukkueen toiminta kotikatsomosta näyttikin. 

Nuoret urheiluselostajat löysivät jääkiekkojoukkueen edesottamuksista ilmeisen spontaanisti yhteyden Talvisotaan ja Tali-Ihantalaan otteluvoitoista iloitessaan. Sodat eivät ole pinnalla jokapäiväisessä elämässämme, mutta jostain sielujen syvyyksistä tuollaiset ajatukset nousevat pintaan, kun hetki on otollinen. 

Kun maailmansota alkoi näyttää todennäköiseltä 80 vuotta sitten, suomalaisten hiljainen päättäväisyys nosti esiin hämmästyttävän yhtenäisyyden tunteen. Hämmästyttävän siitä teki nopea eheytyminen vain 20 vuotta aiemmin tapahtuneesta kansankunnan suurimmasta onnettomuudesta, veljessodasta. Tuon yhteisöllisyyden tunteen merkitystä ei voi liikaa korostaa, sillä ilman silloista ”luita myöten”-asennetta sotien torjuntavoitot ja maan jälleenrakennus eivät olisi olleet mahdollisia. 

Erityisesti Talvisodasta ja kesän 1944 torjuntataisteluista selviytyminen on jättänyt pysyvän jälkensä Suomen kansan tarinaan. Yhteisöllisyyden ylityslauluna niistä saa ja pitää olla aidosti ylpeä. Toivottavasti sen moderni jääkiekon maailmanmestaruuteen johtanut versio palauttaa mieliimme jotain yhteisöllisyyden ytimestä. 

Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton toiminnanjohtaja

Tänä vuonna kansallista veteraanipäivää vietettiin teemalla ”On aika muistaa – Det är dags at minnas”. Teema puhuttelee monella tasolla ja tavalla.

On muistettava vielä joukossamme olevia itsenäisyytemme puolesta raskaan taakan kantaneita.  On muistettava, mitä uhrauksia veteraanimme ovat antaneet tämän maan itsenäisyyden ja jälleenrakentamisen eteen.

Veteraaneja elää joukossamme vielä liki 10 000. Pääkaupunkiseudulla heitä on lähes 1 500. Juuri nyt on meneillään heidän vanhuudenturvansa vaativin ja raskain vaihe. Valtiolla on erityisvastuu sotaveteraanien kuntoutuksesta ja avopalveluista.

Kuntoutuslain muutos, jolla kaikille veteraaneille turvataan samantasoiset kotiin vietävät palvelut, tulee voimaan 1.11.2019. Palvelut tulevat nyt lakisääteisiksi, jolloin valtion on osoitettava niihin tarvetta vastaava rahoitus. Vastuu siitä, että palvelut myös toteutuvat asianmukaisella tavalla on ne järjestävillä kunnilla.

Enää ei riitä, että veteraanille vasemmalla kädellä annetaan ”jotain” tai että heidän osakseen saamille palveluille asetettaisiin euromääräisiä tai kertakohtaisia rajoitteita. Kuten Sotaveteraaniliiton selvitys osoitti, ovat veteraanit olleet kunnasta toiseen vaihtelevien käytäntöjen vuoksi hälyttävän eriarvoisessa asemassa ja kunnan veteraaninsa käyttämä rahamäärä on vaihdellut jopa 10 000 eurolla.

Tähän odotamme uuden lain tuovan muutoksen. Veteraanien palvelut on saatava viimein kuntoon kaikkialla. Se on eduskunnan ja kansalaisten yhtenäinen tahto.Tämä edellyttää sitä, että jokaiselle veteraanille tehdään hänen henkilökohtaisten palveluntarpeidensa kartoitus ja näiden perusteella palvelusuunnitelma.

Marraskuun alkuun on vielä aikaa. Siihen mennessä veteraaniliittojen yhdessä pitkään ajamasta laista on nauttimassa n. 2240 veteraania vähemmän kuin tänään. Ja mitä vähemmän veteraaneja on, sitä suuremmaksi nousee meidän muiden vastuu siitä, ettei heidän perintöään unohdeta.

Tämä nousi esiin myös huhtikuun lopulla vietetyn Kansallisen veteraanipäivän juhlallisuuksien puheenvuoroissa. Helsingin juhlassa lukiolainen Siiri Varis muistutti tervehdyksessään, kuinka ”kohta on heidän vuoronsa viedä kansakuntaamme eteenpäin veteraanien viitoittamalla tavalla.”  Espoon juhlassa piispa Kaisamari Hintikka kiteytti veteraanien perinnön koko kansan tehtäväksi: ”Maamme itsenäisyys ei ole itsestäänselvyys, ei myöskään rauha. Molempien eteen on edelleen tehtävä työtä.

On aika muistaa mitä veteraanit ja koko sodan ajan sukupolvi ovat kokeneet ja uhranneet. On tärkeää, että tiedämme, mikä hinta Suomen itsenäisyydestä ja jälleenrakentamisesta on maksettu.

Veteraaniperinne ei nimittäin ole veteraanijärjestöjen ja veteraanien perinnejärjestöjen omaisuutta. Siinä on kyse koko suomalaisen yhteiskunnan, meidän kaikkien historiasta.

Kirjoittaja on Helsingin Sotaveteraanipiirin toiminnanjohtaja