Blogi

30.11.2019 Talvisota on suuri kansallinen selviytymistarina, jonka tosiasiat täytyy välittää myös seuraaville sukupolville

Tänään on ympäri Suomea muistettu Talvisodan syttymisen 80.vuosipäivää. Päivä koskettaa koko Suomea: sen osoittavat lehtien otsikot, noista 105 historiamme muuttaneista päivistä kertovat artikkelit, veteraanihaastattelut, ihmisten sosiaalisen median päivitykset ja verkossa trendaavat aiheet.

Itse olin lausumassa päätössanat Talvisotayhdistys ry:n ja Valtioneuvoston kanslian järjestämässä seminaarissa. On hienoa, että he olivat juuri tänään nostaneet arvokkaaksi keskustelunaiheeksi ja julkisuuteen talvisodan opit ja viestit meille nykypäivän suomalaisille.

Miksi Talvisota on niin tärkeä? Mitä nuo päivät jättivät meille perinnöksi?

Isänmaan sotahistoriassa muistetaan ja juhlitaan monia sotien alkuun ja päättymiseen liittyviä merkkipäiviä. On hyvä, että näin on. Talvisodan alkamisella on kuitenkin aivan oma painoarvonsa kansakuntamme muistissa ja arvoissa.

Kuten monissa eri muistotilaisuuksissa tänään, oli seminaarissa paikalla monia sotaveteraaneja, heidän puolisoita ja leskiä. Seminaarin sanoma oli suunnattu heille ja erityisesti nuoremmalle väelle: veteraanien lapsille ja lastenlapsille. On tärkeä kertoa, mitä vaari teki sodassa ja miksi.

Tämä on myös veteraanijärjestöjen yhteisen perinnetyön perusajatus ja tavoite.

Sotiemme jälkeen on syntynyt jo kolme parinkymmenen vuoden iän ohittanutta jälkipolvea. He ovat saaneet kokea paljon turvallisuutta ja hyvinvointia. Se on etäännyttänyt heidät sotiemme ankarista vuosista. Monella perheellä on jo katkennut henkilökohtainen yhteys sodan käyneisiin sukulaisiin ja sotasukupolveen.

Siksikin perinnetyötä tarvitaan. Emme voi kuitenkaan esittää tuleville sukupolville kovin ehdottomia vaatimuksia perinnetyön sisällöstä ja muodoista. Voimme ja meidän tulee kertoa nuorille sotahistoriamme faktat, kuten tänään tullaan kuulemaan. Jokainen sukupolvi päättää sitten itse, miten niihin suhtautuu sekä valitsee omat arvonsa ja muotonsa kunnioittaa sotasukupolven perinteitä.

Talvisota synnytti puheisiimme kaksi usein lainattua sanontaa.

”Talvisodan henki” ja ”Veljeä ei jätetä”. Näitä käytettään laajasti eri yhteyksissä ja kaikki suomalaiset tietävät, mitä ne tarkoittavat.

Etenkin jälkimmäisessä kiteytyy veteraaniliittojen toiminnan perusperiaate. Poikamme antoivat kerran rintamalla lupauksen, johon kaikki tiestivät voivansa luottaa. Nyt on meidän vuoromme taata, että lupaus pitää. Seisomme veteraanien, kunniakansalaistemme, rinnalla ja tukena viimeiseen mieheen ja naiseen saakka.

Tänään on luonteva päivä meidän itse kunkin miettiä sitä, voisimmeko tehdä vielä enemmän lähimmäistemme parhaaksi. Erityisesti veteraanien, mutta myös muiden ikäihmisten, lasten ja nuorten. Heidän hyvinvointinsa on isämaamme tulevan menestyksen perusta.

Erinomaisesti järjestetty seminaari ja päivän mittaan kuullut puheenvuorot nostivat esille arvokkaita ja uusiakin näkökulmia talvisodasta, joiden ansiosta uskon, että talvisodan perinnön merkitys tulee puhuttelemaan suomalaisia vielä pitkään.

Talvisota oli suuri kansallinen selviytymistarina. Sotaan osallistui omalla tavallaan koko kansa. Kaikki silloiset suomalaiset.


Erkki Heikkinen





Kirjoittaja on lehdistöneuvos ja Sotaveteraaniliiton puheenjohtaja

 

 

Jaa kirjoitus:

7.11.2019 Mitä talvisota on jättänyt perintönä meille jälkipolville? Itsenäisyyden, hyvinvointivaltion sekä arvokkaan henkisen perinteen

Talvisodan syttymisestä tulee nyt marraskuun lopulla kuluneeksi 80 vuotta. Sotaan osattiin varautua neuvotteluyhteyden Neuvostoliittoon katkettua, mutta silti tapahtumat yllättivät, niin poliitikot kuin kansalaisetkin. Vielä marraskuun alkupuolella Stalinin kerrotaan neuvottelujen jälkeen toivottaneen suomalaiselle valtuuskunnalle ”kaikkea hyvää”.

Aamun valjetessa 30.11. alkoivat lentopommitukset Helsinkiin ja neuvostojoukot ylittivät rajan Kannaksella, Laatokan Karjalassa ja pohjoisella rintamalla. Tavoitteena oli Suomen nopea valtaaminen. Toisin kuitenkin kävi, Stalinin tarjoamaa ”hyvää” ei suosiolla otettu vastaan.

Seuraavien 105 päivän ajalta ovat sotahistoriaan jääneet ankarista taisteluistaan tutuiksi tulleet paikannimet: Summa, Taipaleenjoki, Äyräpää, Kollaa, Tolvajärvi, Kuhmo, Suomussalmi ja monet muut. Ne kertovat vakuuttavalla tavalla suomalaisten sotilaiden sitkeydestä ja taidoista talvisissa olosuhteissa taisteltaessa. Voimat äärimmilleen ponnistaen hyökkäykset torjuttiin.

Jotkut lukijoista saattavat muistaa kolmenkymmenen vuoden takaa Pekka Parikan Talvisota- elokuvan vaikuttavat loppuhetket. Siinä aseiden vaiettua sieltä täältä taisteluhaudasta nousee ylös mustuneissa lumipuvuissa olevia suomalaisia sotilaita. Rivit ovat harventuneet, mutta linjat on pidetty. Kuvan kerronnassa on vahvaa symboliikkaa. Periksi ei anneta vaikeanakaan hetkenä.

Talvisodan taisteluilla turvattiin maamme itsenäisyyden säilyminen. Se tapahtui kuitenkin raskain ehdoin ja raskain tappioin. Oli taivuttava alueluovutuksiin ja asutettava kotinsa menettäneet. Noin 25 000 sotilasta 300 000 miehen kenttäarmeijasta kaatui. Heistä viidennes, runsaat 5 000, jäi kentälle tai katosi. Sankarihautajaisia vietettiin joka pitäjässä.

Jo talvisodan aikana jouduttiin 220 sankarivainajaa siunaamaan tunnistamattomina. Jatkosodan hyökkäysvaiheen päätyttyä ryhdyttiin uudelleen etsimään talvisodassa kentälle jääneitä ja kadonneita. Tehtävään määrättiin kaksi kaatuneitten evakuoimiskeskusta, jotka kävivät läpi keskeisimpiä taistelupaikkoja. Näissä etsinnöissä löydetyt tunnistetut siunattiin kotiseurakuntiensa sankarihautausmaihin. Kuitenkin 950 kaatunutta jäi tunnistamattomiksi. Heistä 726 haudattiin erikseen perustettuihin kenttähautausmaihin ja 224 muihin hautausmaihin.

Talvisodan tunnistamattomille sankarivainajille perustetut kenttähautausmaat sijoitettiin taistelupaikkojen läheisyyteen Säkkijärvelle, Summaan, Äyräpäähän, Taipaleenjoelle ja Kollaalle. Säkkijärvelle haudattiin 104 Viipurinlahden saarista ja rannikolta löydettyä, Summaan 204 Länsi-Kannakselta löydettyä, Äyräpäähän 188 Keski-Kannakselta löydettyä, Taipaleenjoelle 126 tältä suunnalta löydettyä ja Kollaalle 104 tältä alueelta löydettyä kaatunutta.

Näiden lisäksi perustettiin Viipuriin kenttähautausmaa, johon haudattiin Viipurin pommituksessa helmikuussa 1940 tuhoutuneet evakuointia odottaneitten 104 kaatuneen jäänteet. Näistä 26 on tunnistettuja ja 82 tunnistamattomiksi jääneitä.

Kaikilla kenttähautausmailla on 1990-luvulla pystytetyt Suomen valtion muistomerkit. Kenttähautausmaita käydään säännöllisesti hoitamassa pysyvinä talvisodan muistopaikkoina.  Moni matkaseurue pysähtyy historia- ja kotiseutumatkoillaan näillä muistomerkeillä laskemaan kukat ja muistelemaan isiemme tekoja.

Sotavuosien henkisesti tärkeänä periaatteena oli kaatuneiden saaminen haudatuiksi kotiseurakuntiensa multiin. Tämä sama perinne on jatkunut 1990-luvulta lähtien, kun tuli mahdolliseksi tehdä kentälle jääneiden sankarivainajien etsintää. Kaikkiaan runsaat 1 300 löytöä on tähän mennessä tehty ja 381 kentältä löydettyä saatettu tunnistettuina sankarihautoihin.

Näistä tunnistetuista 78 on talvisodassa kaatuneita. Heistä 71 on löydetty Karjalan kannakselta, neljä Laatokan Karjalasta ja kolme Ilomantsista. Taistelupaikoista eniten näitä tunnistettuja on löytynyt Taipaleenjoelta (22), Summasta (12) ja Äyräpään-Vuosalmen alueelta (10). Lukumääristä voi päätellä, että kovin tarkkaa työtä jatkosodan aikaisissa etsinnöissä ei tehty, vaikka nämäkin paikat koluttiin.

Mitä talvisota on jättänyt perintönä meille jälkipolville?

Ennen muuta tietenkin sotasukupolven uhrausten myötä säilyneen itsenäisyyden ja mahdollisuuden rakentaa Suomesta nykyisen kaltainen hyvinvointivaltio, mutta paljon myös arvokasta henkistä perinnettä. Tuo henkinen perinne on vaikeuksienkin keskellä uskoa tulevaisuuteen, toistemme keskinäistä arvostusta ja lujaa yhteenkuuluvuutta, yhdessä tekemisen voimaa. Yhteistä vastuun kantamista, jota usein myös talvisodan hengeksi kutsutaan.


Pertti Suominen




Kirjoittaja on Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen puheenjohtaja

 

 

 

 

Jaa kirjoitus:

28.10.2019 Koti, uskonto ja isänmaa ovat arvoja, jotka kantavat Suomea vastaisuudessakin

Veteraanien alueelliset kirkkojuhlat antavat aiheen pohtia maanpuolustuksen perustaa, maanpuolustustahtoa. Onhan tiedossa, että hyvin varustettukaan armeija ei pärjää ilman tahtoa ja taitoa. Oman maamme historiasta on esimerkkejä siitä, kuinka heikosti varustettu ja alivoimainen armeija voi puolustautua menestyksellisesti suurvalta-armeijan hyökkäyksiltä. Ratkaisevaa on puolustustahto.

Veteraanit joutuivat 80 vuotta sitten mahdottomalta tuntuvan tehtävän eteen. Suurvalta hyökkäsi ilman sodanjulistusta ja yllättäen maatamme vastaan. He saavuttivat kuitenkin kuin ihmeen kautta tärkeimmän tavoitteen: maa säilytti itsenäisyytensä.

Psalmissa 127 todetaan: ”Jos Herra ei taloa rakenna, turhaan näkevät rakentajat vaivaa. Jos Herra ei kaupunkia vartioi, turhaan vartija valvoo.” Tätä Psalmia on kuultu usein kirkossa avioliittokuulutusten yhteydessä, kun on rukoiltu kuulutusparien puolesta.

Yhtä hyvin näitä Psalmin sanoja voidaan lukea kehotuksena maan rakentamiseen, että maa kestäisi kaikissa tulevaisuuden koetuksissa. Jokaisen sukupolven on tehtävä oma osansa maan rakentamisessa, mutta sen lisäksi on jätettävä oma ja läheisten elämä Jumalan käsiin: ”Jos Herra ei kaupunkia vartioi, turhaan vartija valvoo.”

Valvovatko maamme vartijat turhaan? Tänäänkin maata on varauduttava puolustamaan. Asevelvollisuudesta käydään aika ajoin kriittistäkin keskustelua.

Yleinen asevelvollisuus on kuitenkin suomalaisen maanpuolustuksen perusta. Järjestelmän kehittämistä ja mahdollisia muutoksia on arvioitava riittävän joukkotuotannon kannalta: on saatava pidettyä yllä ainakin 280 000 sotilaan sodan ajan kokoonpanojen mukainen koulutettu ja kertausharjoitettu, suorituskykyinen joukko.

Suomalainen varusmieskoulutus saa tunnustusta maailmalla. Tästä on esimerkkinä suomalaisten reserviläisten erinomainen taito ja motivaatio kansainvälisissä kriisinhallintatehtävissä.

Yleinen asevelvollisuus tuo armeijan mahdollisimman lähelle kansaa. Etäisyyttä ei ole juurikaan: Jokainen tuntee lähipiiristään jonkun varusmiehenä palvelleen, ellei itse ole palvellut. Ehkä siksi suomalaisten asenne puolustusvoimiinsa on kaikkein myönteisintä Euroopassa. Noin yhdeksän kymmenestä arvostaa puolustusvoimia.

Asevelvollisuuden ja maanpuolustuksen tukena ovat olleet koko sotien jälkeisen ajan sotiemme veteraanien velvoittava esimerkki ja tuki. Nyt veteraanisukupolvi siirtyy vähitellen ajan rajan taakse. Nuorella polvella ei ole kohta enää omakohtaista kokemusta veteraaneista.

Itsenäisyyden juhlavuonna, keväällä 2017 oli viimeinen Sodan ajan pappien kokous. Joukon vanhin oli silloin 93-vuotias Kai Kiilunen, joka taisteli korpraalina kesän 1944 torjuntataisteluissa Adolf Ehrnroothin rykmentissä. Kiilunen muistutti tuolloin kenraalin perinnöstä: ”Suomi on hyvä maa, sitä kannattaa puolustaa, sen paras puolustaja on suomalainen.”

Kenraali Ehrnroothissa henkilöityi veteraanisukupolven asia. Hän osasi pukea sanoiksi koko veteraanisukupolven perinnön ja onnistui välittämään sen nuoremmille: ”Itsenäinen isänmaa – veteraanien perintö.”

Veteraanisukupolven työn ja saavutusten parasta arvostamista on huolehtia maan asioista niin, että Suomi olisi edelleen hyvä maa asua ja elää. Itsenäisyyttä voi vaalia eri tavoin. Kokonaisturvallisuudesta huolehtiminen tarkoittaa paitsi aseellista maanpuolustusta, myös ruokaturvaa. Samoin on vaalittava ihmisryhmien tasapuolista kohtelua ja epätasa-arvoisuuden ehkäisemistä, ettei synny väestöä jakavia syviä jakolinjoja.

Myös usko Jumalaan on kantanut kaikkina aikoina. Uskon esiin tuomista vierastetaan. Silti minulle välittyy vahvana kuva, että sotilasyhteisössä usko Jumalaan on keskeinen asia – ja turva kuoleman edessä. Uskoa ei kuitenkaan tuoda esille eikä sillä elämöidä. Positiivinen asenne tulee kuitenkin monella tavalla esille.

Edellisiä asioita on vaalittava.

Kovassa markkinataloudessa katsotaan yleisesti, että ihminen on oman onnensa seppä ja putoaminen elintasossa on siten omaa syytä. Suomessa taas vallitsee yhteisvastuun ja heikoista huolehtimisen perinne: kaikkien pitäminen kiinni yhteiskunnassa ja kohtuullisessa elämässä on yhteinen asia. Veteraanit pukivat sen sanoiksi periaatteessaan ”Veljeä ei jätetä”.

Veteraanisukupolvi muotoili Suomen puolustamisen sanoihin: ”Koti, uskonto, isänmaa”. Jokaisella oli silloin ja on nytkin jokin koti. Koti muodostaa elämänpiirin, jossa hoidetaan lähimpiä ihmissuhteita ja saadaan lepoa työn vastapainoksi. Koti on välittämisen, rakkauden ja hoivan jakamista varten. Lapsiperheille koti on lasten kasvattamisen ja yhteiskunnan uusintamisen paikka.

Yhteiskunnan talouden näkökulmasta kodit ovat yhteiskunnan hyvinvoinnin perusta. Kotien arvomaailma ja kotityö luovat lisäarvoa. Jos kodit eivät kykene hoitamaan tätä tehtävää, se jää yhteiskunnan hoidettavaksi kalliilla hinnalla. Mikään ei kuitenkaan korvaa kotien tehtävää, sillä kodeista saamatta jääneet hoiva, rakkaus, käytännön taidot ja arvot jättävät jälkeensä huonot valmiudet selviytyä, sekä osattomuutta ja syrjäytyneisyyttä.

Kodin tehtävät – kasvatus ja hoiva -ovat kuitenkin jo siirtyneet yhä enemmän yhteiskunnalle, samalla kun monia koteja uhkaavat tänä päivänä erillisyys, kiire ja erilaiset ristiriidat. Maa elää historiansa korkeimman aineellisen hyvinvoinnin aikaa. Yhteiskunnan hyvinvointipalvelut ovat kattavammat kuin koskaan.

Samalla henkinen pahoinvointi lisääntyy. Kouluosaaminen on kääntynyt laskuun ja koulujen työrauhaongelmat lisääntyneet. Avioliittoja on solmittu joka vuosi vähemmän jo kahdeksan vuoden ajan. Samaan aikaan syntyvyys on laskenut joka vuosi. Hyvinvointiyhteiskunnan ja eläkejärjestelmän rahoituspohja murenee. Yksityinen velkaantuminen lisääntyy. Toisaalla kasvaa huumeiden käyttö ja pelaaminen. Nykyistä tilannetta seuraava joutuu kysymään yleisen henkisen kestävyyden tilaa.

Jos tämä on tilanne syvässä rauhan tilassa, miten selkäranka kestää poikkeusoloissa, jolloin perustarpeidenkin tyydyttäminen on epävarmaa ja väärän tiedon levittäjät lietsovat tappiomielialaa? Kyse ei tarvitse olla ainakaan aluksi sotilaallisesta kriisistä. Jo talouden kasvun taittuminen, siirtyminen öljytalouden jälkeiseen aikaan ja pakolaismäärät aiheuttavat suuria muutoksia nykyiseen turvalliseen elämään.

Tämän ajan arvot: ura, menestys ja omaisuus – toisin kuin veteraanien arvot – perustavat ihmisen oman menestyksen varaan. Yksilöllisyyttä korostavat arvot eivät kanna yhteisöä, eivätkä yksilöäkään sairauden ja vanhuuden aikana.  Nämä yksilölliset arvot luottavat siihen, että yhteiskunnan tuki- ja hoivapalvelut jatkuvat edelleen. Siksi perhe ja suku ovat tarpeettomia hoivan välittämisessä.

Veteraanien arvoissa isänmaa muistuttaa jokaisen sukupolven vastuusta omalla vuorollaan rakentaa yhteiskuntaa ja sen hyvinvointia.  Jos taas näkökulmana on ulosmitata yhteistä hyvinvointia, on sen voimavarat tuota pikaa syöty loppuun.

Itse olen luottavainen. Suomalainen päättäväisyys ja maanpuolustustahto nousevat esiin kovassa paikassa, paineen alla.


Pekka Särkiö




Kirjoittaja on teologian tohtori ja Puolustusvoimien kenttäpiispa

Jaa kirjoitus:

15.10.2019 Kahden sinivalkoisen kansan lupaus, joka pitää: veljeä ei jätetä

Maailmassa on kaksi pientä sinivalkoista kotimaataan asuttavaa; pientä, mutta sisukasta kansaa, jotka ovat kauheimmin mahdollisin tavoin saaneet oppia, ettei heidän itsenäisyytensä ja vapautensa ole jotain, mitä he voivat koskaan ottaa itsestäänselvyytenä. Ja että kukaan muu ei heitä puolusta, kuin he itse.

Ehkä juuri siksi heitä yhdistää kunniakas perinne tuoda jokainen maansa puolesta kaatunut sankarivainaja takaisin kotiin, haudattavaksi siihen maahan, jonka puolesta he kalleimman uhrinsa antoivat?

Toinen näistä maista on Israel, jossa viimeksi tämän vuoden keväällä hiljennyttiin toivottamaan tervetulleeksi Zachary Baumel, yksi 37 vuotta aikaisemmin taistelussa kadonneista kolmesta sotilaasta, kotiin. Kahden toisen ruumiista ei ole vieläkään tietoa.

Toivo siitä, että pojat vielä jonain päivänä palaisivat, oli tuohon saakka elänyt niin vahvana, ettei heitä oltu missään vaiheessa julistettu virallisesti kuolleiksi. Kuolemaansa saakka 2009 Zacharyn isä jaksoi uskoa poikansa olevan elossa.

Noissa lauseissa kiteytyy se, miksi omaisille on niin tärkeää saada rakkaansa kotiin – edes arkussa. Niin kauan, kuin on vastaamatta jääneitä kysymyksiä, on vielä mahdollisuus. Niin kauan, kun ei ole varmuutta, on toivoa.  Epätoivoinen ihminen takertuu pienimpäänkin toivon rippeeseen, kykenemättä jatkamaan elämäänsä ja odottaen päivää, jota liian monessa tapauksessa ei koskaan tule.

”Kun ei arkkuakaan ollut, niin äiti jäi tuijottamaan ulko-ovea loppuelämäkseen, toivoen, että joku päivä poika sittenkin palaisi”, huokaisi minulle kerran yhden tällaisen perheen jälkeläinen, sillä kuten tiedämme, se toinen maa on Suomi.

”Veljeä ei jätetä” on tuttu periaate varmasti meistä jokaiselle. Poikiemme kerran rintamalla antama lupaus pitää. Heidän riviensä hiipuessa on sen lunastaminen nyt meidän seuraavien polvien tehtävä.

Etsinnät taistelukentillä kadonneiden suomalaissotilaiden löytämiseksi jatkuvat. Tähän saakka Suomeen on päästy tuomaan yli 1300 suomalaissotilaan jäänteet, joista 381 on kyetty tunnistamaan. Tätä kirjoitettaessa on aamulla Helsingistä lähtenyt kohti Viipuria linja-auto täynnä liittojemme väkeä. Huomenna he palaavat mukanaan 22 tämänvuotisella etsintäkaudella löytyneen poikamme jäänteet.

Seuraavan kahden vuoden aikana arviolta jopa 18 suomalaisperhettä tulee saamaan yhteydenoton, jota ovat yli 70 vuoden ajan odottaneet. Heidän rakkaansa on vihdoin palaamassa kotiin.

Tänä vuonna on hautaan päästy saattamaan mm.  puumalalainen Aarre Himanen, suomussalmelainen Iikka Moilanen sekä inarilainen Väinö Junttila.  Niin nämä yksittäiset sankarihautajaiset ympäri Suomen kuin joka toinen vuosi Lappeenrannassa tunnistamatta jääneille sankarivainajillemme järjestettävät valtakunnalliset hautajaiset auttavat meitä osaltaan muistamaan, kuinka hirveästä tragediasta sodassa on kyse. Paitsi rakkaimpansa menettäneiden perheille, myös koko maalle.

Vuodessa on monta hetkeä, jolloin meidän suomalaisten isänmaallisuus nousee pintaan. Itsenäisyyspäivä ja Leijonat lätkän MM-finaalissa lienevät näistä ne suurelle yleisölle näkyvimmät. Mutta ihan erityisesti tunnen sisälläni kuplivan, kun näen valkoisten arkkujen rivin lokakuisen Viipurin Pietarin-Paavalin kirkossa. Tai sen hartaan vakavuuden, jolla juhla-asuihin puetut kadetit ne varoen laskevat hautaan Joensuussa. Tai kun kesken lauantaipäivän taivaalla jyrähtää ohilentoaan suorittava Hornet, joka näin tuo kunnianosoituksensa viimeiselle matkalleen lähteneelle sotiemme lentäjäveteraanille.

Silloin maatamme, sen historiaa ja sen mahdollistaneita sankareita kohtaan tuntemani ylpeys on suorastaan pakahduttava, samoin ylpeys siitä, ettei heitä ole unohdettu. Teoillamme näytämme, että heidän muistonsa elää ja on meille kallis.

Meistä jokainen tämän pienen sinivalkoisen kansan jäsen on osa todella uskomatonta tarinaa. Ja monen muun lailla olen sanoinkuvaamattoman ylpeä siitä, että saan olla osa näitä hetkiä ja omalta osaltani varmistamassa, ettei sitä unohdeta vastaisuudessakaan.

Vielä tulee nimittäin hetki, jolloin viimeinenkin veteraani on poissa; aika, jolloin rajantakaiset taistelukentät on etsitty loppuunsa. Niinpä samalla, kun valmistaudumme saattamaan sankareistamme viimeiset matkalleen heitä jo odottavien veljiensä luo, valmistaudumme ottamaan vastaan tehtävän, joka on paitsi kunnia, myös velvollisuus.

Muistaa. Vaalia. Välittää.

Silloin on meidän vuoromme pitää huoli siitä, etteivät meidän jälkeemmekään tulevat unohda.


Ariela Säkkinen




Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja 

Jaa kirjoitus:

10.10.2019 Suomalainen nainen on osa sotavuosiemme tarinaa ja turvallisuusstrategiaamme

Kansallista turvallisuusstrategiaamme kutsutaan ”Yhteiskunnan turvallisuusstrategiaksi. Strategia kattaa valtionhallinnon kaikki sektorit sekä alueelliset ja paikalliset toimijat yksityissektori mukaan lukien. Laajaa turvallisuuttamme hoitavat niin miehet kuin naiset. Kansainvälisesti poikkeukselliselle järjestelylle luotiin pohjaa toisen maailmansodan aikana. 

Maamme joutui 80 vuotta sitten hädän hetkellä mobilisoimaan käytännössä kaikki fyysiset ja henkiset voimavaransa. Palveluskuntoiset miehet käskettiin rintamalle, mutta myös noin 100 000 naista palveli rintamaoloissa vaativissa ja tärkeissä tehtävissä. Suonenisku valtion talouteen ja toimintaan oli valtava, mutta ilman tuota ponnistusta emme olisi torjuntavoittojamme saavuttaneet. Tämä pätee myös sotien jälkeiseen maamme jälleenrakennukseen. 

Yleinen mielikuva sota-ajasta perustuu usein elokuviin, taistelukuvauksiin ja sotaromaaneihin, joissa naisten rooli on mitätön. Mielikuva on väärä. Kuten veteraaniliittojen yhteisen Kenttäpostia-lehden uusin numero osoittaa, rintamajoukkojen lisäksi varsinkin kotirintama ja sotateollisuus lepäsivät sotavuosina paljolti naispuolisen väestön varassa. Toki vanhusväestö ja nuoretkin tekivät osansa. 

Lotta Svärdin toiminta on varmasti tunnetuin sota-ajan naisulottuvuutemme. Lottien lisäksi kokonaisturvallisuudestamme huolehti kuitenkin huomattavasti suurempi joukko naisia. Kun muistamme ja kunnioitamme naista sodassa, on hyvä tiedostaa kokonaisuus kotipellon kyntämisestä ammustehtaan kautta sotasairaaloihinkanttiineihin, esikuntiin, ilmavalvontaan ja vaikka tiedusteluun. Kokonaisuus muodostui osista, joista pakon sanelemana muodostui jo tuolloin Suomen kokonaismaanpuolustus, sittemmin Yhteiskunnan turvallisuusstrategia 

Kyse ei ole tunneasiasta tai kohteliaasta ajattelusta. Tänä vuonna vaaka kallistuu siten, että rintamatunnuksen omaavista sotiemme veteraaneista enemmistö on naisia. Tämäkin kertoo naisten laadullisesta ja määrällisestä osuudesta maamme puolustamiseen. 

Kokonaisturvallisuutemme ei siis katso sukupuoleen. Tärkeä askel otettiin vuonna 1995, jolloin naisille avattiin mahdollisuus asepalvelukseen. Aseellisen koulutukseen saaneet naiset ja miehet hoitavat tarvittaessa taistelutehtävät, mutta ilman taustalla tukevaa yhteiskuntaa taistelu jää kovin lyhyeksi ja on tuomittu häviämään jo alusta lähtien.  

Valmistaudumme turvaamaan kansakuntaamme hyvinkin samanlaisella konseptilla kuin 80 vuotta sitten. Järjestely toimi silloin, eikä asetelma ole vuosikymmenten saatossa muuksi muuttunut. 


Sakari Martimo




Kirjoittaja on kommodori evp ja

Sotaveteraaniliiton toiminnanjohtaja

Jaa kirjoitus:

28.9.2019 Meillä suomalaisilla on tarina, jota ei saa unohtaa – Mikkelin vastaus tähän on Sodan ja rauhan keskus Muisti

Olen osallistunut lukuisat kerrat sekä yksityishenkilönä että Mikkelin kaupungin edustajana tilaisuuksiin, joissa muistetaan ja kiitetään Suomen sotiin eri tavoin osallistuneita. Ilokseni olen saanut huomata, että Suomen sodat ovat vielä hyvin muistissamme. Kirjallisuutta on paljon ja sodat kokeneen sukupolven edustajia on keskuudessamme kertomassa tarinaansa. On miesten, naisten, lasten, vankien ja evakkojen tarinoita.

Kauheudet eivät kuitenkaan loppuneet sotiin sillä sotia seuranneet maan jälleenrakentamisen vuodet olivat myös raskaat. Silminnäkijät poistuvat, mutta tiedon ja muistamisen tarve ei katoa.

Miten siis hoidamme tiedon siirtymisen niin, että nuoret ja uudet suomalaiset tuntevat riittävän hyvin maamme ja kansamme kohtalokkaat vaiheet viime sotien aikana ja selviytymistarinamme?

Mikkelillä on tähän yksi vastaus.

Vuodesta 2014 sinne on aktiivisesti valmisteltu Sodan ja rauhan keskus Muistia, joka avautuu yleisölle keväällä 2021. Mikkeli on sille päämajakaupunkina luonteva sijaintipaikkakunta, koska kaupungissa on jo 40 vuotta toiminut Päämajamuseo, Viestikeskus Lokki, ylipäällikkö Mannerheimin käytössä ollut salonkivaunu sekä Jalkaväkimuseo. Kulttuuriperinnöksi luonnehdittu päämajakaupunkihistoria erottaa Mikkelin maamme muista kaupungeista.

Muistille on perustettu tukisäätiö, joka edistää sodan ja rauhan tutkimusta, Suomen sotiin liittyvän hajallaan olevan tiedon kokoamista sekä ylläpitää Muistin toimintaa linjaavaa, humanistiseen ja yhteiskunnalliseen tutkimukseen keskittyvää tieteellistä neuvottelukuntaa.

Muistilla on jo toimitusjohtajan lisäksi kuusi henkilöä töissä. Tuorein värväys on pedagogi. Pedagogin vastuulle kuuluu Muistin koulu-, lukio-, ja oppilaitosyhteistyö sekä keskuksen opetus- ja opastustoiminta. Muistin vahva pedagoginen ote pääsee oikeuksiinsa erilaisissa oppimateriaaleissa, verkko-opetusmateriaaleissa ja uusinta tieto- ja viestintäteknologiaa hyödyntävissä näyttelyissä.

Muisti ei siis tule olemaan perinteinen museo, vaan siitä tulee kansainvälisesti ja kansallisesti merkittävä tiedekeskus, joka välittää sodan tapahtumat ja kokemukset uusimman näyttelyteknologian avulla. Ainutlaatuista on se, että vaikka Muistin esitykset ovat osa kollektiivista, sosiaalista ja kulttuurista muistia, ne perustuvat yksilöiden kokemuksiin, yksilöiden muistiin.

Kokonaisuuteen tulee myös kansalaisten sotakokemusten ja-aineistojen sähköinen arkisto ja palvelu Memoriaali, jossa tuhansista tarinoista syntyy moniääninen kertomus sodasta ja rauhasta.

Muistin lähtökohta on nimenomaan ihminen. Yksi Muistin vahvuus onkin siinä, että se ei unohda sitä, että sota koetteli ihan koko kansaa, myös rintaman ulkopuolella. Kyseessä on ihan meidän kaikkien tarina.

Niitä tarinoita on yhtä monta, kuin oli sodan kokenutta, eikä yhtäkään niistä soisi unohdettavan. Ensimmäinen päänäyttely tulee kertomaan lasten, naisten ja miesten tarinan talvi-, jatko- ja Lapin sodissa ihmislähtöisestä näkökulmasta.

Muisti selittää, välittää ja taltioi sotaan liittyviä tapahtumia, kokemuksia ja tietoa uusille sukupolville ja uusille suomalaisille. Näkökulma on korostuneesti suomalaisista lähtöisin: suomalaisten kokemus eurooppalaisessa kontekstissa, maailmansota-ulottuvuus huomioiden.

Mitä mahdollisuuksia Suomen kaltaisella pienellä maalla oli suurvaltojen välissä, miten selviydyimme ja säilytimme demokratiamme?

Mutta miksi on tärkeää muistaa miksi sodat syttyvät; miltä sota tuntuu ihmisessä?

Siksi, koska muistaminen saa ihmiset ajattelemaan ja ymmärtämään sodan todellisuutta ja kauhistuvuutta mutta myös ihmisen kykyä sopeutua ja selviytyä vaikeuksista. Muistaminen auttaa ylläpitämään rauhaa ja arvostamaan Suomen itsenäisyyttä.


Seija Kuikka (kuva: Kimmo Iso-Tuisku)





Kirjoittaja on Mikkelin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja sekä Sodan ja rauhan keskus Muistin tukisäätiön hallituksen jäsen

Jaa kirjoitus:

11.9.2019 Miksi valtio on jättänyt veteraanien lesket ja puolisot yksin?

Suomen kenttäarmeijan pääosa kotiutettiin marraskuussa 1944. Nuori sukulaismieheni, Adolf Ehrnroothin joukoissa sodan ajan palvellut lääkintäalikersantti, astui junasta Rantasalmen asemalle. Sodassa ja sotaväessä oli kulunut 4 v 9 kk parasta nuoruutta.

Kesä-heinäkuu oli mennyt Äyräpään ja Vuosalmen taisteluissa ja verisillä joukkosidontapaikoilla. Hän ei paljoa kokemuksistaan puhunut. Sen hän kertoi, että vatsaan haavoittuneilla ei ollut mitään toivoa. He kuolivat kaikki. Ei heitä noissa olosuhteissa pystytty leikkaamaan ja hoitamaan.

Matkaa Rantasalmen asemalta isän ja äidin luo lapsuudenkotiin oli 30 kilometriä. Kotiin, josta hän oli lähtenyt nuorukaisena armeijan harmaisiin Talvisodan aikana helmikuussa 1940 eli 4 vuotta ja 9 kuukautta aikaisemmin.

”Koskaan ennen sitä tai sen jälkeen ei 30 kilometriä ole tuntunut niin lyhyeltä matkalta, vaikka matka taittuikin kävellen”, totesi hän kerran.

Mieli oli kevyt ja askel kepeä. Ympärillä oli hiljainen suomalainen metsä ja luonto. Kranaatit eivät räjähdelleet eikä kuulunut haavoittuneiden vaikerointia.

Kaikkien koteihin palaavien miesten helpotus oli suuri.

Henki oli säilynyt. Maatamme ei vallattukaan. Maanviljelijät saivat jatkaa peltojensa viljelyä eikä peltoja yhdistettykään kolhoosien pelloiksi. Tulevaisuuteen uskalsi luottaa ja perhettä kasvattaa. Yhdeksän kuukauden kuluttua kotiuttamisesta 24.8.1945 syntyi lapsia yhden päivän aikana enemmän kuin koskaan Suomen tuohonastisessa historiassa: 500 lasta.

Maan rakentaminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Ensiriemun jälkeen siviiliin sopeutuminen ei ollut kaikille vaivatonta. Monenlaisia ongelmia oli. Asuntopula oli huutava. Nuoruusvuodet, jolloin piti käydä koulua ja opiskella ammatti, menivät sodassa juoksuhaudoissa.

Monelle veteraanille vaimo oli ehkä ainoa ymmärtäjä ja tukija sodan jälkeisinä vuosina.

Joroislaisia naisveteraaneja on elossa enää kaksi, miesveteraaneja ei yhtään. Leskiä sen sijaan elää keskuudessamme paljon. Joroisissakin heitä on 17.

Naislesket eivät kuitenkaan saa mitään valtion erityistukia ja avustuksia. Moni leski joutuu tulemaan toimeen pelkällä 784 euron suuruisella takuueläkkeellä.

Vaimot heräsivät öisin sodasta painajaisia näkevien miestensä huutoihin ja auttoivat heitä arkeen sopeutumisessa. Lesket toden totta ovat apumme ja arvostuksemme ansainneet. Yhdistyksemme onkin tukenut heitä taloudellisesti ja pyrkii myös jatkossa tukemaan.

Tämä ei kuitenkaan riitä: järjestökentän resurssit ovat noin tärkeän tehtävän toteuttamiseen auttamattoman pienet. Kyseessä ei ole vain meidän kunniavelkamme, vaan koko valtion. Valtion olisikin vihdoin havahduttava tilanteeseen ja puolisoiden ja leskien aseman parantamiseen. Veteraaniliitot puolustavat myös heidän oikeuksiaan ja ne on nostettu viime vuosina esiin niin Sotaveteraaniliiton kuin Rintamaveteraaniliiton liittokokouksissa. Sotainvalidien puolisoiden kohdalla asiaan on panostettu jo vuosia, mutta haavoittumattomien veteraanien kumppanit ovat jääneet ilman tarvitsemaansa apua ja tukea.

Kaikkien veteraanien puolisoiden kuntoutus on saatava sotainvalidien puolisoiden kuntoutuksen tasolle ja kaikkea tukea vailla olevien veteraanien leskille on luotava oma palvelujärjestelmä, joka pitää sisällään kuntoutuksen ohella myös kotiin vietävien palvelujen valikoiman.

Veteraanien puolisot ja lesket ottivat aikoinaan muun raskaan taakan lisäksi kantaakseen myös veteraaniensa jälkihoidon, jota valtiolta ei tullut. Nyt on vihdoin valtion vuoro.


Raimo Salkinoja




Kirjoittaja on Joroisten Sotaveteraanit ry:n puheenjohtaja 

 

 

 

 

 

Jaa kirjoitus:

2.9.2019 Teit isäin astumaan – miltä tuntuu kulkea oman isän sotapolun jalanjäljissä Kannaksella

Siinä se on edessäni, Ihantala.

Paikka, josta olen lukenut ja kuullut paljon, mutta näen sen nyt ensimmäistä kertaa.

Paikka, joka varmasti syöpyi kymmenien tuhansien suomalaissoturien mieleen elämän loppuun asti.

Paikka, jossa niin monet kohtasivat elämänsä lopun aivan liian aikaisin.

Paikka, jossa kenraali Govorovin panssarit törmäsivät itseään kovempaan vastukseen.

Paikka, jossa käytiin Pohjoismaiden historian suurin taistelu.

Paikka, jossa isäni oli yksi niistä, jotka olivat päättäneet: ”Tästä ei tulla läpi!”

On kesän loppu ja olen Tammenlehvän Perinneliiton historianopettajille järjestämällä vuotuisella opintomatkalla Karjalan kannaksella. Kolmen päivän matkalla olemme käyneet Valkeasaaressa, Vammelsuussa, Raivolassa, Kuuterselässä, Siiranmäessä, Äyräpäässä ja nyt Ihantalassa. Vaikka sodasta on jo kauan ja maisemat ovat muuttuneet, sotahistoriallinen matka loistavan oppaan johdolla auttaa eläytymään noihin maan kohtalon kannalta merkittäviin hetkiin.

Tapahtumat sinänsä ovat hyvinkin tuttuja historiaa harrastaneelle, mutta tällainen matka antaa joka tapauksessa uutta tietoa ja avaa uusia näkökulmia. Kertomukset yksittäisten taistelijoiden uroteoista tuovat aivan oman syvyytensä kokonaiskuvaan. Itselleni matka on ensimmäinen rajan tällä puolen ja henkilökohtainen jo siksi, oma isäni oli yksi näiden kesän 1944 ratkaisevien taisteluiden keskellä olleista nuorukaisista.

Isäni sotapolku alkoi helmikuussa 1940, kun tuli käsky varusmiespalvelukseen. Talvisotaan hän ei ehtinyt, mutta jatkosodassa hän oli alusta loppuun. Tulikasteen isän 6. divisioonaan kuuluvat joukot saivat Sallassa. Divisioonan jalkaväkijoukot kärsivät suuria tappioita, tykistö, johon isänikin kuului pääsi vähemmällä. Ei kuitenkaan aivan ilman tappioita.

Isäni kaveri kaatui erään suon laidassa aukeaman takaa ammuttuun laukaukseen. Isäni ampui kiväärillään takaisin ja näki kohteensa kaatuvan. Myöhemmin, kun suomalaiset ylittivät suon, sen reunasta löytyi kaatunut venäläinen luutnantti.

Sallasta isäni osasto eteni Karhumäkeen, johon se jäi pitemmäksi aikaa. Kiire tuli juhannuksena 1944, jolloin isän divisioona kiidätettiin Kannakselle pysäyttämään vihollisen suurhyökkäystä. Valmistautumisaikaa ei ollut paljon, vihollinen painoi murskaavalla ylivoimallaan päälle.

Kesäkuun lopussa Suomen radiotiedustelu nappasi tärkeän sanoman. Vihollinen oli ryhmittymässä läpimurtoon Ihantalassa. Sanomasta selvisi ryhmittymisaika- ja paikka. Suomalainen tykistö asettui asemiin hevosenkengän muotoisesti ryhmittymispaikan ympärille. Kun hetki koitti, tulenjohtaja antoi komennon ja yli 250 tykkiä ja lukuisat kranaatinheittimet keskittivät tulensa samalle alueelle, ryhmittyvien joukkojen niskaan.

Suomalainen tykistö oli tarkkuudeltaan ja tehokkuudeltaan maailman paras. Hyökkäykseen ryhmittyneistä joukoista ei jäänyt jäljelle mitään. Täydellisen tuhon varmistivat vielä osasto Kuhlmeyn pommittajat.

74 vuotta myöhemmin katselen maisemaa. Kuluneina vuosikymmeninä se on tietenkin muuttunut, mutta johonkin tuonne isäni oli ampumassa. Ja jossakin tässä oli se paikka, jonne hän ja saman pitäjän veteraanikaveri heittäytyivät maantienojaan suojaan vihollisen tykistöiskulta. Sallan tapaus ja tämä ovat niitä asioita, jotka isäni kertomuksista ovat jääneet mieleen. 50-luvun lopulla hän puhui usein sotakokemuksista kylässä käyvien veteraaniveljien kanssa. 60-luvulla nämä kertomukset loppuivat kokonaan. En tiedä syytä, enkä koskaan huomannut kysyä.

Isäni sotapolku jatkui vielä Lappiin saksalaisten perässä. Marraskuussa Sodankylässä koitti viimein kotiuttaminen lähes viisi vuotta kestäneeltä matkalta. Matka oli raskas, mutta se oli sen arvoinen. Sen me ymmärrämme nyt.

Tuolta matkalta olisi ollut paljon enemmän kuultavaa, kuin mitä saimme kuulla. Muistoksi matkalta jäi pakki ja pistin. Vuosia isän poismenon jälkeen löysin hänen tavaroittensa joukosta venäläisen upseerikokardin.

Ehkä se oli sen luutnantin.

Tapani Hautamäki



Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopistoon väitöskirjaa tekevä historiantutkija.

Teksti on osa kesällä 2018 Tammenlehvän Perinneliiton historianopettajille järjestetyn opintomatkan satoa.

Jaa kirjoitus:

14.8.2019 Viiden kohdan tarkistuslista kunnille – nyt tarvitaan veteraaniasioissa uudenlaista toimintatapaa!

1.11.2019 astuu voimaan tarkennettu laki Rintamaveteraanien kuntoutuksesta. Nyt tässä laissa on ensimmäistä kertaa määritelty sotien 1939-1945 veteraanien oikeudet maksuttomiin kotipalveluihin. Tähän asti näistä rahoista on jouduttu taistelemaan jokaisen valtion budjetin laatimisen yhteydessä. Lain perusteella budjettiin on sijoitettava riittävä määräraha. Tämä on siis arviomääräraha, joten jos budjettimääräraha ei riitä, saadaan rahaa lisää niin paljon kuin tarvitaan.

Huomattavaa on, että vastaavat oikeudet on sotainvalideilla ollut jo 1980-luvulta alkaen ja heillä järjestelmä on toiminut hyvin. Maassamme on vielä lähes 10 000 sellaista veteraania, jota heidän oikeutensa takaava laki ei ole koskenut.

Vaikka laissa ei ole kuin muutama muutos entiseen, merkitsee se kuitenkin aivan uudenlaista ajattelu- ja toimintatapaa kuntien sotaveteraanien asioiden hoidossa.

Tähän asti kunnat ovat voineet harkintansa mukaan järjestää veteraanien palvelut kodeissa, mikä on merkinnyt, että kuntien väliset erot veteraanipalveluissa ovat olleet anteeksiantamattoman isot. Valtiokonttorin veteraania kohden käytetyt määrärahat vaihtelivat vuonna 2017 suuresti.

Parhaiten asiansa hoitanut kunta käytti vuodessa veteraaniaan kohden 10 000 euroa, kun taas heikoimmin asiansa hoitanut kunta ei löytänyt tarvetta kuin tuhannen euron verran. Tällainen menettely on kohtuutonta, sillä veteraanien kunto ei tällä tavalla vaihtele. Keskimäärin 94-vuotias sotiemme veteraani tarvitsee suorittamieni selvitysten perusteella pärjätäkseen kotona noin 12 000 euroa vuodessa.

Jo pelkästään kunnollinen päivittäinen ateria maksaa veteraania kohti noin 5000 euroa vuodessa. Kun otetaan mukaan siivous, liikkumiskulut, ulkoilu- ja virkistyspalvelut ja monet kotona asumista auttavat kodin muutostyöt, ei mikään kunta voi perustella muutaman tuhannen euron vuosikulutusta.

Kuntakohtaisten erojen pääsyy näyttääkin olevan totutuissa menettelytavoissa.

Veteraanit ovat saaneet sen, mitä ovat ymmärtäneen anoa. Koviin olosuhteisiin sodissa ja niiden jälkeisissä niukkuuksissa elämään tottuneet kunniakansalaisemme eivät ole halunneet pyytää, saatikka sitten vaatia heille kuuluvia maksuttomia palveluja.

Veteraanit ovat olleet hallintoalamaisia, jotka on haluttu monessa kunnassa sulauttaa muun vanhusväestön joukkoon ja kohdella heitä myös sen mukaisesti. Tämä on kummallista jo senkin takia, että veteraanien palvelut maksaa Valtiokonttori. Kunnan ei siis ole tarvinnut tähänkään saakka käyttää senttiäkään omaa rahaa.

Nyt marraskuun alussa tähän tulee muutos. Jokaisen kunnan on lain perusteella järjestettävä veteraanien kotona asumista auttavat palvelut vähintään sosiaalihuoltolain sallimassa laajuudessa. Lain sisällään pitämien palvelujen kirjo on laaja, joten kunta voi ottaa käyttöön kaikki sellaiset palvelumuodot, jotka parantavat veteraanien mahdollisuutta jatkaa asumista omassa kodissa.

Kotina pidetään normaalia asuntoa, palveluasumista sen erilaisissa muodoissa ja jopa tehostettua palveluasumista. Vain varsinainen laitoshoito ei mahdollista valtion rahan käyttöä.

Nyt kunnilla on runsaat kaksi kuukautta uudistaa veteraanipalvelujen toimintatavat. Se on mahdollista vain, mikäli kaikki veteraanit tunnetaan ja todellinen palvelutarve on tiedossa. Muutaman asian on ennen lain voimaantuloa oltava selvillä jokaisessa kunnassa.

 

  1. Jokaisen kunnan luottamus- ja toimihenkilön on tiedettävä, että sotiemme veteraanit ovat lakisääteinen erityisryhmä, jota ei tule sekoittaa muun vanhusväestön joukkoon.

 

  1. Jokainen veteraani on tunnettava ja löydettävä.

 

  1. Heille kaikille on viimeistään nyt henkilökohtaisesti tehtävä kattava, monipuolinen hoito- ja palvelutarvearviointi.

 

  1. Sen perusteella on tehtävä päätös kaikista tarvittavista palveluista. Tämän on oltava veteraanin kodissa kirjallisena kaikkien tiedossa seurantaa ja tarkistuksia varten.

 

  1. Kunnassa on lisäksi oltava kaikilla selkeä tieto siitä, että veteraanien palvelut ovat kaikilta osin maksuttomia ja että ne maksetaan täysimääräisenä valtion varoista.

 

Vetoan jokaiseen kuntaan, että jäljellä olevat kuukaudet käytetään tehokkaasti valmistautumiseen kohti uudenlaista toimintatapaa sotien 1939-1945 veteraanien elämän iltapuhteen laadukkaaksi hoitamiseksi. Sen ovat kunniakansalaisemme ansainneet.

Tässä työssä olemme me veteraanijärjestöt paikallisyhdistyksinemme mielellään mukana.


Pekka Paatero




Kirjoittaja on sosiaali- ja terveysneuvos emeritus sekä veteraaniliittojen sosiaali- ja terveyspalvelutoimikunnan puheenjohtaja

Jaa kirjoitus:

31.7.2019 Jokainen veteraani on erilainen – pitkän elämänkokemuksen myötä he uskaltavat nyt olla omia itsejään

Toissa vuonna julkaistiin uusin versio elokuvasta Tuntematon Sotilas.

Uuden elokuvan julkaisu sai aikaan runsaan palauteryöpyn. Valtaosa palautteesta näytti olevan positiivista, mutta mukana oli myös paljon kritiikkiäkin. Joku moitti, että miksi hävittyä sotaa ihannoidaan ja siitä tehdään jopa elokuvia?

Tänä suvaitsevaisuuden ja tasa-arvoisuuden aikana luodaan uutta ja erilaista historiaa. Alikersantti Rokka on suomalaisille itsekunnioituksen ja pokkuroimattomuuden symboli. Hän nauttii sodasta, mutta ei tappamisesta. Hän ei vihaa vihollista, vaan tarjoaa mm. vangiksi jääneelle teetä ja sotii vain kotiseutunsa puolesta jättäen sodan moraalin pohtimisen muiden tehtäväksi. Hän on rehellinen, suoraselkäinen suomalainen.

Millainen on tämän päivän Rokka? Erilainen, se lienee ainakin selvää.

Menneinä reiluna 26 työvuotenani veteraanien parissa olen saanut tutustua varsin moneen anttirokkaan. Muistan hyvin ensimmäisen työpäiväni syksyllä 1993, kun lähdin uimahalliin vaikeavammaisen sotainvalidin kanssa. Sotainvalidin, jolla oli molemmat kädet amputoitu kyynärvarsista. Muistan, kuinka kauhusta kankeana ajattelin, että tästä ei meikäläinen selviä. Onneksi matkassa oli mukana kokeneempi kollegani, jonka kokemuksen myötä uintireissu meni varsin mainiosti. Kädettömyydestään huolimatta tuo sodan sankari pelasi mm. koronaa ja erilaisten apuvälineiden avulla lähes kaikki päivittäiset toimet onnistuivat omatoimisesti.

Varsin moni näiden vuosien aikana kertyneistä veteraaniystävistäni kuuluvat ns. maan hiljaisten ryhmään. Nöyränä, mutta ei nöyristellen, on elämää menty eteenpäin vuosikymmenten ajan aikakaudella, jonka alkumetreillä työn teki ihmiset, eikä koneet.

Sanan nöyrä synonyymejä ovat mm. kuuliainen, tottelevainen ja säyseä. Vastakohdat tuolle sanalle ovat mm. ylpeä, vallanhimoinen ja määräävä. Uskaltaisin sanoa, että tämän ajan henki on siirtynyt ja siirtyy yhä enemmän tuonne vastakohtien puolelle. Toivonkin, että nuoremmille sukupolville siirretään sota-ajasta ja sen tapahtumista tiedoksi myös se asenne, jolla on puskettu määrätietoisesti eteenpäin ja ne asiat, jotka ovat oikeasti elämässä tärkeitä.

Sangen monella meistä on mielessä kuva, jossa harmaahapsinen sotaveteraani istuu kiikkustuolissa villasukat jalassaan, yksin, ympärillään pelkkä hiljaisuus. Elämä on ollut työtä maatilalla ja arki on ollut sellaista tasaisen harmaata, niin kuin sanotaan. Oma mielikuvani on varsin erilainen.

Näen veteraanin, joka on syntynyt alkeellisiin oloihin, tappanut nuorena miehenä puolustuskyvyttömiäkin vihollisia, katsonut silmiin kuolevaa toveriaan, sekä vihollistaan, on pelännyt, ja ottanut takaisin rintamalle uhratut nuoruusvuodet rajulla ryyppäämisellä ja juhlimisella. Hän on rakentanut uuden elämän tiluksillaan yhdessä muun perheensä kanssa ja onpa varsin moni jäänyt yksinkin eläen omissa oloissaan elämänsä loppuun saakka. Sotiemme veteraanien kokemukset, ajatukset, tunteet ja teotkin ovat olleet hyvin samanlaiset kuin esim. minun sukupolvella. Aika ja ympäristö on ollut vain erilainen.

Suomen mielenterveysseuran suunnittelija Sonja Maununaho kertoi viime syysneuvottelupäivillämme, että ikääntyneet ihmiset ovat erilaisimmillaan, koska pitkän elämänkokemuksen myötä he uskaltavat olla jo omia itsejään. Juuri näin. Huumorintaju, ystävällisyys, positiivisuus, aktiivisuus, ihan samoin kuin kärsimättömyys, nuukuus, aggressiivisuus ja esim. mustasukkaisuuskin ovat luonteenpiirteitä, jotka eivät vanhemmiten vähene, vaan päinvastoin.

Kaikki veteraanit eivät ole vain istuneet kiikkustuolissaan villasukissaan ja hyvä niin.

Marko Hakala




Kirjoittaja on Sotainvalidien Veljesliiton Etelä-Pohjanmaan piirin toiminnanjohtaja

 

Jaa kirjoitus: