Kansan ja kansakunnan määrittelyssä saatetaan helposti ajautua hankaliin historiallisiin ja rasistisiinkin kinasteluihin. Tasavallan presidentin viestintäpäällikkö Jouni Mölsä avasi taannoin erään tilaisuuden määrittelemällä oivallisesti kansan tarinaksi.

Kansa on tarina.

Valtioiden välisessä kulissien takaisessa painissa informaatiosodankäynnillä vaikutetaan syvälle kansakunnan mielen ja horjutetaan näin kansan tarinaa. Tässä sodassa suomalaisten sanotaan olevan hankala kohde vaikeahkon kielemme ja lukutaitomme; luetun ymmärtämisen, perusteella. Kaikki huuhaa ei uppoa osaaviin ja ajatteleviin kansalaisiin.

Ehkä tärkein tai ainakin yksi tärkeimmistä kansakuntamme tarinan kulmakivistä on sotasukupolven arvot ja teot kolmekymmentäluvulta sotien kautta maamme jälleenrakentamiseen. Tämä tunnustetaan yleisesti. Esimerkiksi viime kevään koronapandemian poikkeusoloja vertailtiin usein sotasukupolvemme kokemuksiin. Rauhoittelimme toisiamme, sillä uskomme pärjäävämme nyt, kun pärjäsimme silloinkin.

Sellaista kansaa, joka uskoo omaan tarinaansa, on vaikea nujertaa. Tarinaa on kuitenkin pidettävä yllä, ja tässä veteraaniliittojen perinnetyö yhdessä Tammenlehvän Perinneliiton valtakunnallisten jäsenjärjestöjen kanssa on aivan keskeistä. Kansan tarinalla on yhtä monta alkulähdettä kuin on aikojen saatossa ollut kansalaisiakin. Yksilöiden tarinat kietoutuvat perheen, suvun ja eri yhteisöjen kautta osaksi kansallista kokonaisuutta. Perinne ei synny käskemällä, vaan perinteiden alkulähde ja arvokkain osa on paikallinen omakohtainen kokemus ja tunne yhteenkuuluvuudesta.

Sotasukupolven perinteitä on vaalittu ja ylläpidetty jo välirauhasta lähtien esimerkiksi kirjallisuudessa, elokuvissa, teatterissa ja musiikissa sekä veteraanitilaisuuksissa. Perinteiden vaalijat ovat ytimen äärellä, sillä ilman tätä työtä muistot himmenevät ja tarinaltamme katoaa pohja. Professori Laura Kolbe peräänkuulutti Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessaan 2.8.2020 sotahistoriaamme tarinamme tärkeänä tekijänä. Hän oli huolissaan resurssien puutteesta ja sitä, että kokonaisuus jää hajanaiseksi ja pienimuotoiseksi.

Veteraaniliitoilla on nyt se kuuluisa tuhannen taalan paikka vastata tuohon huoleen veteraanikentän ollessamme matkalla kohti perinneaikaa. Arkisessa perinnetyössä saattaa harvoin tulla mieleen, kuinka merkittävien kansallisten perusasioiden ääressä perinteen kartoittaja ja ylläpitäjä onkaan. Tarinamme sisäistäminen on paras puolustus erilaisia informaatiohyökkäyksiä vastaan.

Mikkeliin perustettava Sodan ja rauhan keskus Muisti täyttää valtakunnan tason aukkoa kansan tarinan ylläpidossa. Keskukseen linkittyvä alueellisten perinneyhdistysten toteuttama paikallinen ja alueellinen sotasukupolven perinteen vaaliminen yksittäisistä muistomerkeistä ja museoista aina laajoihin taistelualueisiin luo kokonaisuuden, johon perustuen kansamme tarinaa on hyvä ylläpitää ja kehittää. Juoksuhautoihin ei koskaan pidä jäädä makaamaan, mutta niiden pohjalta voidaan rakentaa ja kehittää kansamme tarinaa.

Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton toiminnanjohtaja

Syytän siitä ikää.

Keski-ikäistymisellä kun on kuuleman mukaan sellainen vaikutus, että vyötärönympäryksen ja silmäpussien lisäksi alkaa kasvaa myös kiinnostus omia juuria kohtaan ja halu/ kyky ymmärtää sitä, että on osa jotain omaa napaa suurempaa: niistä juurista versovaa mittavaa ja mielenkiintoista sukupuuta.

Osansa on varmasti työllänikin. Aikaisemmin abstrakteilta ja kovin kaukaisilta tuntuneet käsitteet (”sotahistoria”, ”jatkosota”, ”luovutetut alueet”, ”evakot”) ovat tietämyksen lisääntyessä asettuneet ihan eri lailla paikoilleen silmien edessä hahmottuvaan palapeliin.

Palapeliin siitä, kuka minä olen. Palapeliin siitä, keitä me, Suomen kansa, olemme.

Vuosikymmeniä (siitä viimeistään tietää olevansa vanha, kun lauseen aloittaa noilla sanoilla!) sitten perin äidinpuoleisen evakkoisoisäni sisaruksilta suvussa kulkeneen bagelreseptin, jota edellisen muuton yhteydessä intouduin kovasti taas etsimään. Lapsuudenkodistani muistan puisen kirstun, jonka erityislaatuisuuden ymmärsin jo pienenä liittyvän siihen, että ”siinä oli ollut kaikki, mitä mukaan saatiin”.

Kenttäpostia-lehtemme Minun Veteraanini-juttusarjan avausartikkelissa kerroin kuusamolaisen isänpuoleisen isoisäni tarinan. Mieleen tulvahti itseäkin yllättävän elävästi se, miten pikkulapsena mummolareissulla tunnustelimme papan (tuolloin vielä mysteeriksi jääneestä syystä) pienien kuoppien täplittämää käsivartta.

Jutun taustatutkimusta tehdessä en voinut olla huomaamatta, kuinka paljon nyt jo liki 30 vuotta kuolleena olleesta papasta elää minussa, etenkin tavassamme hahmottaa maailmaa kirjoittamalla. Sitten tajusin, että se on kirjaimellisesti osa verenperintöäni. Minä olen minä, ainutlaatuinen yksilö, jota ovat sattuman lisäksi muovanneet monen ihmisen silmiin varsin poikkeukselliset olosuhteet, mutta minä olen myös geneettinen keräilyerä, kokoelma minua ennen tulleita. Neljäsosa minusta on peräisin papasta. Hänen perintönsä todellakin elää – niin hänen lastensa kuin meidän, nyt jo viidenteen polveen edenneiden lastenlasten kautta.

Toisen neljäsosan minusta muodostaa koko maallisen omaisuutensa kerran yhteen puuarkkuun mahduttamaan joutunut Rovaniemen-pappa. Varttikarjalaisena olen nykytermejä käyttäen kolmannen polven pakolainen.

Viime vuosina on Suomessakin innostuttu tutkimaan sodan kaltaisen ylisukupolvisen trauman vaikutuksia. Nyt tiedetään sen vaikuttavan vielä kolmanteen sukupolveen saakka. Siis siihen omaani. Perintönä voi olla esimerkiksi puhumattomuuden, päihteillä tunteiden turruttamisen tai väkivallan kulttuuri (aiheesta lisää mm. tässä materiaalipankistamme löytyvässä opinnäytetyössä).

Samoin on alettu selvittää evakkoperinnön vaikutusta. Vastikään tarkastettu väitöskirja tutki sen jälkeensä jättämiä juurettomuuden, irrallisuuden ja kaipauksen tunteita, joita niitäkin tunnistettiin kolmannessa sukupolvessa saakka.

Erään väitöskirjaan haastatellun sanat siitä, kuinka tuo jatkuva, selittämätön kaipaus jonnekin oli johtanut hänet erilaisiin työtehtäviin ulkomaille, pysäyttivät minutkin. Sanoittiko tämä viimein sen oman mihinkäänkuulumattomuuteni, jota tyydyttääkseni olin vuosien saatossa yrittänyt rakentaa kotiani useammassakin maassa, koskaan kuitenkaan ”kotona ollen”?

Muutama päivä sitten löysin itseni Facebook-fiidissäni vastaan tulleen linkin innoittamana täyttämästä Karjala-liiton ja Jääsken pitäjäseuran liittymislomaketta (ehdottoman keski-ikäistä!). Myönnän tuntemusteni olleen vähän arkailevia, vähän niin kuin vierasta osoitetta työpaikkahaastattelua varten etsiessä, kunnes täytettäväksi tuli laatikko ”suvun asuinpaikka Jääskessä?”

Jotain selittämätöntä läikähti sydämessäni, kun kirjoitin vastaukseni. Kalalampi. Se on meidän suvun asuinpaikka.

Siinä hetkessä oivalsin, että ne minun henkilökohtaiset rakennuspalikkani ovat myös osa koko tämän maan ja kansan rakennuspalikoita, jotka viime kädessä yhdistävät meidät kaikki osaksi samaa tarinaa.

Se bagelresepti kantoi mukanaan kaikuja keittiöistä, joita ei enää ole.

Siinä arkussa oli matkannut henkensä edestä osa yhtä maatamme kohdanneista suurimmista tragedioista.

Se Kiestingissä vaurioitunut käsivarsi oli omalta osaltaan kannatellut vastuista raskainta: tuolloin vielä syntymättämienkin sukupolvien vapautta.

Vaikka osa käsivarresta ”sinne jonnekin” jäikin, sitä ei tehnyt pappani, joka – toisin kuin aivan liian moni muu – selvisi hengissä ja palasi kotiin. Ja hyvä niin, sillä mikäli noin ei olisi käynyt, olisi syntymättä jäänyt paitsi isäni, myös minä.

Pappojeni ja satojentuhansien heidän kaltaistensa perintö elää meistä jokaisessa. Se on läsnä, mihin ikinä katsommekin. Me olemme sankareiden sukua ja jättiläisten jälkeläisiä, sinä ja minä.

Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja ja varttikarjalainen kolmannen polven evakko

 

 

Koronapandemian suora ja epäsuora vaikutus veteraanityöhön on musertava. Tukityön toteuttamista vaikeuttivat ennen kaikkea liikkumis- ja kokoontumisrajoitukset. Veteraanien kodin ulkopuoliset aktiviteetit lopahtivat, eikä kenttäväkemme päässyt tapaamaan veteraaneja vaikkapa tukeakseen avustushakemusten laadinnassa. Myös kuntoutus- ja virkistystoiminta oli ja on edelleen lamassa, ja kotiin vietävät palvelut täytyy hoitaa rajoitusten sallimissa raameissa.

Iso osa veteraanijärjestöjen toimihenkilöistä ja vapaaehtoisväestä oli osin samojen rajoitteiden takia sidottu koteihinsa, ja sääntömääräisiäkään kokouksia saati muita aktiviteetteja ei ole kyetty toteuttamaan.

Puolustusvoimat ja reserviläiset ovat joutuneet perumaan perinteiset veteraanikeräykset, eikä Veteraanivastuu ry:n muu varainhankinta mitenkään voi täyttää syntynyttä vajetta. Heikentynyt kansantalous supistanee ensi vuodesta lähtien veteraanityötä tukevien säätiöiden tuloja ja siten niiden mahdollisuutta tukea veteraaneja.

Aktiviteettien raju lasku näkyy myös tiedottamisessa. Esimerkiksi veteraanihaastattelujen keräämisessä on menossa kriittiset vuodet, mutta haastatteluja ei ole päästy tekemään kasvotusten. Puhelinhaastattelut taas estää usein alentunut kuulo.

Kenttäpostia-lehden ilmoitustulot ovat supistuneet huomattavasti, minkä seurauksena lehden numerot 3 & 4 jouduttiin jo yhdistämään ”tuplanumeroksi” ja sama saattaa olla edessä vuoden kahden viimeisen numeron kanssa.

Tässä kohtaa lämmin kiitos niille veteraanipiireille, – yhdistyksille ja -osastoille, jotka ovat saaneet hankittua lisäilmoituksia lehden toimittamiseen. Suorastaa mykistävää oli vastaanottaa erään yhdistyksen tuki sen omista varoista, kun ”koronan takia oli syntynyt säästöjä kokouskuluissa”.

Poikkeusolot ovat myös herättäneet auttamisen halua, mistä kirjoitettiin edellisessä Kenttäpostia-lehdessäkin.  Lisäksi on nähty erilaisia ”sankartekoja”, kuten esimerkiksi Lotta Svärd- säätiön tuki Tuusulassa veteraanien leskien ateriapalveluiden kustannuksissa ja se, miten Uudenmaan Sotaveteraanipiirin toiminnanjohtaja Jouko Kaivonurmi sekä sosiaalineuvoja Leena Jäntti toteuttivat aterioiden kuljetukset viikkojen ajan omilla autoillaan ja ajallaan.

Useilla paikkakunnilla on myös käytetty säästynyt aika viisaasti hyödyksi muun muassa keskittymällä paikallisten perinteiden kartoittamiseen ja samalla oman alueen valmisteluihin tulevaan perinneaikaan. Nämä tehtävät vaativat paljon aikaa, mutta ovat aiemmin pakanneet jäämään muun toiminnan jalkoihin.

Edellä on mainittu vain osa koronan vaikutuksista veteraanityöhön, ja keskusteluissa kenttäväen kanssa onkin noussut esiin vakava huoli henkilöstömme voimattomuuden tunteesta tilanteen edessä. Kun toiminnan pyörä on väkisinkin pysähtynyt, sen liikkeelle saaminen on vaativa ponnistus varsinkin, jos tilanteen normalisoitumista joudutaan vielä odottamaan ensi talveen tai jopa pidemmälle.

Veteraanien vahva viesti on ollut, että tästäkin tilanteesta selvitään kyllä. Toivottavasti tuo sama henki pitää myös järjestömme väen liekin lepattamassa. Veteraanityö nimittäin jatkuu koronarajoitteiden aikana ja niiden jälkeen niin tuki- kuin perinnetehtävissä, ja se työ tarvitsee tekijänsä.

Ymmärrettävästi muutos herättää aina huolta, ja korona on totta tosiaan muuttanut toimintojamme. Ei korona kuitenkaan järjestöjämme tapa, mutta selviytyminen vaatii sinnikkyyttä odotellessamme tilanteen paranemista ja samalla säästyvän ajan viisasta käyttöä valmistautumiseen tuleviin koitoksiin.

Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton toiminnanjohtaja

Olen Jatkosodan ja Lapin Sodan veteraani. Vastuu Suomen tulevaisuudesta asetettiin kovin nuorille hartioille, minäkin olin sotaan joutuessani 18. Mutta kun meitä tarvittiin, niin otettiin niinkin nuoria.

Sotatieni kesti kaksi vuotta, kymmenen kuukautta ja yhden päivän. Ensi alkuun olin Rukajärven, sitten Kuhmon suunnalla, sitten Äänislinnassa ja Syvärin alajuoksulla Laatokan rannassa ennen kuin vihollinen ajoi meidät pois.

Viteleen viivytystaisteluissa 1944 haavoituin kivääristä reiteen. Muutaman viikon olin sairaalassa, mutta siitä huolimatta ehdin mukaan Tornioon ajamaan saksalaisia pois maasta.

Veljeä ei jätetä- henki oli todellinen. Palvelin Jatkosodassa lääkintämiehenä eikä se ollut yhtään mukava homma. Ei siellä voinut piilotella, haavoja joutui sitomaan, vaikka kranaatteja tulikin.

Kun miehiä haavoittui, niin piti vain koettaa antaa siteitä. Osahan niistä kaatui, mutta yhtään haavoittunutta tai kaatunutta eivät venäläiset minun lohkollani saaneet. Kaikki tuotiin kotiin.

Tuo sotavuosilta tuttu henki pitäisi muistaa Suomessa yhä tänäänkin, vähän kaikkialla. Moni ei tiedä, että mitään sotaa on ollutkaan ja tuntuu, ettei näitä asioita kunnioiteta. Siksi yksi minulle tärkeä kunnioituksen osoitus on veteraanien hautamerkki. Sen suhteen ovat omaiset kovin välinpitämättömiä.

Alajärvellä on Alajärven sankarihautausmaalla 147 sankarihautaa, Lehtimäellä 83. Olen sähköpyörällä kulkenut paljon ja monelta haudalta puuttuu merkki. Kun näen ihmisiä kastelemassa kukkia, niin kysyn, että onko kyseessä kenties sotaveteraani. Näin kävi ihan vastakin: oli veteraani, hänen 1924 syntynyt isänsä. Kaikkea hän tämän sotatiestä tiesi, mutta toisin kuin naapurihaudalla, ei hautakivessä ollut merkkiä. Kyllä siitä mieli tuli pahaksi.

Meitä veteraaneja ei ole enää montaa – Alajärvelläkin 10. Heistäkin moni on jo laitoksessa. Minä koitan yksinäni edustaa. 27 vuotta sitten kävimme kaikki Alajärven haudat läpi ja kiinnitimme merkit veteraanien hautoihin. Sen jälkeen poisnukkuneiden haudoilla on kuitenkin puutteita. Viime viikolla kävimme kiinnittämässä hautoihin neljä merkkiä, kaksi odottaa vielä taskussa.

Vetoan omaisiin, jotta he hoitaisivat asian kuntoon ja että merkit kiinnitettäisiin hautoihin heti sotaveteraanin jätettyä maallisen taistelukentän. Merkkejä voi ostaa veteraaniliitoista tai sitten kannattaa olla yhteydessä paikalliseen veteraaniyhdistykseen, jos sellainen on. Monessa paikassa he tai kunta hoitavat sen hautakiveen omaisten niin halutessa.

Olisi hyvä, että nuori kansa tietäisi, että kuka on ollut sotahommissa. Siihen ei ole enää kauaa, kun meitä veteraaneja ei enää ole. Siksikin esimerkki on niin tärkeä.

Toivon, ettei veteraaneja unohdettaisi sittenkään, kun meitä ei enää ole ja että tieto ja kunnioitus sotasukupolvea kohtaan siirtyisi seuraavillekin polville. Niin monta ihmistä on tämän maan vapauden vuoksi tapettu.

Kirjoittaja on 97-vuotias sotaveteraani ja Alajärven Sotaveteraanit ry:n kunniajäsen

Talvisodan päättymisen 80-vuotismuistopäivänä kokoonnuimme Isonkyrön sankarihautausmaalle kunnioittamaan Talvisodan meille jättämää perintöä ja muistoa – kaunista, vapaata, itsenäistä Suomea. Seisomme paikalla, jonne 82 isokyröläistä miestä lopulta päätyi taistellessaan isänmaansa puolesta.

Kyrön karhu, joka sankarihauta-alueen hautamuistomerkkinä seisoo, symbolisoi mielestäni vahvasti sitä sisukkuutta, voimaa ja taistelutahtoa, jota Talvisodan taisteluihin lähtijöiltä tai tilaa ja perhettä kotikonnuille hoitamaan jääneiltä vaadittiin. Vaihtoehtoja tosin ei ollut – oli selvittävä, jos haluttiin elää itsenäisessä maassa edelleen.

Suurimmalle osalle tuossakin tilaisuudessa paikallaolleista koulun historian tunnilla käydyt opetuskeskustelut tai Talvisota- elokuvan tapahtumat ovat ainut tarttumapinta sodan tapahtumiin ja tuntuvat ehkä siksi kaukaisilta. Siksi onkin erityisen tärkeää, että itsenäisen Suomen olemassaoloon liittyvät tapahtumat siirtyvät sukupolvelta toiselle. On hienoa, että yhä järjestetään tilaisuuksia, joissa kunnioitetaan sotiemme veteraaneja, -invalideja, lottia ja kaikkia sodassa eri tavoin mukana olleita.

Vielä minun sukupolvelleni side noihin kohtalokkaisiin päiviin on vielä henkilökohtainen.

Sankarihautausmaan viereisen hiekkapolun varrella on isovanhempieni hauta, jonne käyn usein viemässä hautakynttilän ja muistelen muoria ja vaaria, joiksi heitä kutsuin. Äidin puoleiset mumma ja paappa nukkuvat Laihian hautausmaalla. Omat isovanhempani ovat eläneet talvisodan ajan, mutta ovat onneksi olleet näkemässä myös Suomen nousun uuteen kukoistukseen sota-aikojen jälkeen ja nähneet jälkipolviensa kasvavan ja jatkavan heidän aloittamaansa elämäntyötä. Sankarihautausmaalla nukkuvat sitä eivät valitettavasti nähneet.

Talvisodassa Suomi taisteli olemassaolostaan.

Meiltä Pohjanmaalta, Isostakyröstäkin, taisteluihin kohti Karjalan Kannasta lähti n. 3000 miehen suuruinen jalkaväkirykmentti, jonka riveihin vaarikin kuului. Vaari oli sotaan lähtiessään 26 –vuotias maanviljelijä, joka navetan perustuksia Kuivilan kylässä muuratessaan oli saanut kutsun lähteä rintamalle. Siihen jäi navetan rakentaminen ja muori sai hoitaa yksin kahta lehmäänsä tallin nurkassa.

Ensimmäinen lapsi syntyi talvisodan aikana, mutta kuoli vain muutaman kuukauden ikäisenä keuhkokuumeeseen, jonka hän sai, kun hän äitinsä hoivissa pakeni Ylistaron kirkon pommituksia suojaan metsään kylmällä pakkaskelillä. Surusta huolimatta elämää oli jatkettava niin kotitilalla kuin rintamalla.

Vielä Talvisodassa eivät merivoimamme joutuneet taisteluihin. Laivaston olemassaolo ja talvi estivät vihollisen pinta-alusten käytön Ahvenanmaan ja Suomen aluevesillä. Laihialla asunut paappani oli Talvisodan syttyessä 27-vuotias ja “värvättynä” rannikkopuolustukseen tarkoitetulla panssarilaiva Ilmarisella. Jatkosodan aikana tapahtui kuitenkin jotain sellaista, joka sai paappani liittymään sodan loppuajaksi kaukopartiojoukkoihin.

13. syyskuuta 1941 havaittiin, että Ilmarisen miinanraivaimeen oli tarttunut miina, jota ei saatu irrotetuksi käsivoimin merellä. Kun pimeys koitti, Ilmarinen käännettiin oikean kautta, jotta raivaimeen mahdollisesti tarttunut miina ei törmäisi alukseen. Käännöksen aikana tapahtui kuitenkin voimakas räjähdys, joka tärisytti laivaa. Laiva kallistui nopeasti vasemmalle ja kaatui vajaassa minuutissa. Laiva upposi seitsemän minuutin kuluttua räjähdyksestä. Ilmarisen uppoamisessa pelastui 132 miestä, ja 271 miestä hukkui. Paappani oli yksi onnekas näistä pelastuneista.

Elämä kotirintamalla oli työntäyteistä miesten ja nuorten miehenalkujen ollessa rintamalla. Naisten oli isoäitieni lailla otettava vastuu ns. miesten töistä. Karjalan Kannaksen ja monien muiden itäisten rajaseutujen asukkaat joutuivat jättämään synnyinseutunsa ja etsimään uutta kotia. Sodan päätyttyä 420 000 suomalaisen piti muuttaa uusien rajojen sisäpuolelle. Ei pidä unohtaa sotalapsiakaan: Talvisodan aikana Ruotsiin kuljetettiin lähes 5 500 lasta suojaan pommituksilta. Sodan päätyttyä osa ruotsalaisista olisi halunnut suomalaisten mahdollisimman nopeaa paluuta, osa lapsille sijaiskodin tarjonneista taas olisi halunnut lapsen jäävän heidän luokseen ja ilmoittivat halukkuutensa adoptointiin. Vielä kesäkuussa 1940 oli 800 lasta palaamatta Suomeen.

Sota muutti siis monella tapaa ihmisten elämää, jättäen jälkensä myös kumpaankin isoisääni.

Paappa käsitteli sodan aikaisia kokemuksiaan kertomalla niistä yhä uudelleen ja uudelleen. Hän tavallaan eli sotatapahtumia uudelleen. Ainut, josta hän ei koskaan pystynyt puhumaan läheisilleen, oli tuo Ilmarisen uppoaminen. Sain kuulla siitä itsekin vasta ollessani aikuinen. Vaari haavoittui jatkosodan aikana luodin kulkiessa keuhkon läpi. Sodan koettelemukset saivat hänet etsimään apua korkeammalta ja hän tuli uskoon. Koskaan en kuullut hänen kertovan sotamuistojaan, mutta uskon hänen tehneen sitä muiden sodassa olleiden seurassa.

Suomen taistelu olemassaolostaan päättyi Talvisodassa katkerin ehdoin solmittuun rauhansopimukseen, josta huolimatta Neuvostoliitto käyttäytyi edelleen uhkaavasti. Saatavilla olleet tiedot antoivat viitteitä, että se hyökkäisi sopivan tilaisuuden tullen uudelleen. Näin tapahtuikin jatkosodan puhjettua 25. kesäkuuta 1941. Yli kolmen vuoden taistelun jälkeen Suomi selvisi tästäkin koettelemuksesta itsenäisyytensä tallella.

Talvisodan aikana ja sen jälkeen syntyi myytti, ”talvisodan ihme”. Sen mukaan pienen Suomen urhoollinen taistelu ja menestys suurta ylivoimaa vastaan oli yli-inhimillinen suoritus. Meillä nykypäivän ihmisille on tästä sisukkuudesta, periksiantamattomuudesta ja uskosta parempaan tulevaisuuteen paljon opittavaa. Toivottavasti osaamme arvostaa heidän meidän sukupolvelle tekemäänsä työtä ja kaikin keinoin pitää kiinni siitä, mitä meillä on: kaunis, puhdas ja itsenäinen Suomi.

Kirjoittaja on isokyröläisen Kylkkälän koulun johtaja

 

Jokin aika sitten tullut uutinen sotaveteraanipiiriemme viimeisen veteraanitaustaisen puheenjohtajan, Jukka Simolan kuolemasta pysäytti. Vastahan minä muutama päivä aikaisemmin puhuin hänen kanssaan puhelimessa!

Sitten huomasin hymyileväni. Mieleeni tuli elävästi hänen blogikirjoituksensa, joka saamastamme palautteesta päätellen liikutti jotain myös teissä. Itseään esittelemätön mies oli soittanut hänelle huomauttaakseen Jukan tavasta nostaa kesäpaikassaan lippu salkoon joka päivä.

”Ettekö te tiedä, ettei liputtaa saa kuin juhlapäivinä?” oli mies närkästyneenä kysynyt.

”Minulla on aina juhlapäivä, kun voi nostaa oman lipun salkoon, eikä tarvitse vetää sinne punaista vaatetta työkaluineen”, oli Jukka napauttanut.

Myöhemmin hän virnisti, että toista puhelua ei tullut.

Noihin sanoihin tiivistyy niin paljon. Jokainen päivä todella on juhlapäivä. Joulukuun kuudetta juhlitaan itsenäisyyspäivänä, koska tuona päivänä vuonna 1917 eduskunta hyväksyi itsenäisyysjulistuksemme, mutta tosiasiassahan meillä on itsenäisyyspäivä 365 päivää vuodessa.

Miettikää vaikka.

Jokainen päivä, kun nostamme (täysin objektiivisesti yhden naisen asiantuntijaraadin voimin arvioituna maailman kauneimman) lippumme salkoon, on itsenäisyyspäivä.

Niitä virallisia liputuspäiviä on Suomessa kuusi, joiden lisäksi on 13 vakiintunutta sellaista, mutta oikeassa se Jukka oli: sen lipun saa tosiaan nostaa salkoon vaikka joka ikinen päivä. Tiesitkö muuten, että oman lippunsa Suomi sai vasta puoli vuotta itsenäistymisensä jälkeen?

Jokainen päivä, kun teet tuohtuneena valituksen virheellisestä sähkölaskusta selkeän napakasti asiakaspalvelijan tajuntaan iskeytyvällä suomen kielellä, on itsenäisyyspäivä.

Maailman toiseksi vaikeimmaksi kieleksi joissain lähteissä arvioitua suomea puhuu äidinkielenään vain alle 0.007 prosenttia maailman väestöstä, joten melkoisen eksklusiiviseen joukkoon me kuulumme…!

Jokainen päivä, kun Formula 1- osakilpailun korkeimmalle pallille kohoavan voittajan kunniaksi ilmoille kajahtaa Maamme-laulu, on itsenäisyyspäivä.

Tähän mennessä se on kuultu maailman radoilla jo 54 kertaa ja lisää on v a r m a s t i  tulossa.

Jokainen päivä, kun valitset postissa postimerkkiä kirjekuoresi nurkkaan liimattavaksi (Muumit? Vai suomalainen rantamaisema? Joku kevään linnuista? Vai suomalainen rantamaisema?), on itsenäisyyspäivä.

Suomen ensimmäinen postimerkki julkaistiin muuten jo vuonna 1856 –18 vuotta ennen kuin maailman postiliitto edes perustettiin! Nyt niitä on julkaistu jo liki 3000 – omansa ovat saaneet niin Kimi Räikkönen kuin veteraaniliitot. Ja hei –  nyt voit teettää sellaisen myös itsestäsi!

Jokainen päivä, kun puet päällesi leijonavaakunalla varustetun pelipaidan ja – joko jäähallissa, sporttibaarissa tai kotikatsomossa – valmistaudut kannustamaan joukkueesi jääkiekon maailmanmestaruuteen, on itsenäisyyspäivä.

Tiesitkö, että 1920-luvulla eduskunnassa tehtiin esitys siitä, että vaakunan leijona vaihdettaisiinkin karhuksi?

Jokainen päivä, kun pukeudut juuri niin kuin haluat, on itsenäisyyspäivä. 

Sen oikeuden sinulle nimittäin takaa yksilönvapautta vaaliva suomalainen lainsäädäntö, mikä vaihtelee hyvinkin paljon maasta toiseen. Barbadoksella esimerkiksi on laitonta pukeutua maastokuvioon, Pohjois-Koreassa farkkuihin, Kreikassa korkokenkiin historiallisissa paikoissa ja Sveitsissä patikoida nakuna.

Jokainen päivä, kun sulkeudut koppiin äänestämään vapain vaalein valittavaa kunnallisvaltuutettua, Euroopan parlamentin jäsentä, kansanedustajaa, tai presidenttiä, on itsenäisyyspäivä.

Edellisissä presidentinvaaleissa Suomessa annetuista äänistä hylättiin noin 10 000 eli 0,03%. Ikisuosikkien kirkkoveneen ja Aku Ankan lisäksi oli äänestyslippuihin nyt kirjattu myös Donald Trumpia.

Jokainen päivä valittaessasi kulmakuppilassa kaverillesi sitä, kun se kansan valitsema eduskunta tekee ”taas jotain typerää asiassa, jonka lapsikin osaisi hoitaa paremmin” ilman pelkoa siitä, että maasi hallinnon kritisointi johtaisi sinun katoamiseen tai vankeuteen, on itsenäisyyspäivä.

Itsestään selvää se ei nimittäin ole. Mielipiteensä vuoksi vainotaan, kidutetaan, tapetaan, heitetään vankilaan tai hallinnon toimesta kadotetaan maailmassa vuosittain kymmeniä tuhansia ihmisiä. Pelkästään Syyriassa on viimeisen kahdeksan vuoden aikana kadonnut yli 82 000 nykyhallinnon vastustajaa, itärajan takana pelossa joutuvat elämään niin poliitikot, aktivistit, vähemmistöt, toimittajat kuin tiedemiehetkin.

Jokainen päivä, kun perjantai-iltapäivän täpötäydessä junassa viereesi istahtaa kauan odotetulle viikonloppulomalleen suuntaava varusmies, on itsenäisyyspäivä. 

Tunnettu lausahdus siitä, kuinka ”jokaisessa maassa on armeija, joko oma tai jonkun toisen” on tunnettu ihan syystä. Jokaisella itsenäisellä maalla on oikeus odottaa muiden kunnioittavan sen rajojen ja kansan kokemattomuutta sekä tarvittaessa puolustaa näitä. Suomen kohdalla parhaaksi ratkaisuksi on katsottu yleinen asevelvollisuus, jonka kannatus myös kansalaisten parissa on perinteisesti ollut vahva.

Jokainen päivä, kun Thaimaan-lomasi aluksi vedät lähtöselvityksen yhteydessä esiin passin, jonka kanssa lukee Suomi-Finland, on itsenäisyyspäivä.

Suomen passi on maailman vaikutusvaltaisimpien joukossa. Se avaa viisumivapaat ovet maailman 195 itsenäisestä maasta peräti 187:ään, mikä nostaa meidät koko maailman listauksessa neljänneksi.

Jokainen päivä, kun elämä kolhii (missä tahansa päin maailmaa sitten oletkin!), tulee äitiä ikävä  ja soitat koto-Suomeen hänen +358-alkuiseen numeroonsa, on itsenäisyyspäivä. 

Kansainvälisen televiestintäliiton ITU:n 1960-luvun alkupuolella lanseeraamat maakoodit mahdollistavat kansainväliset puhelinyhteydet varmistamalla sen, että soitto numeroon 0961262017  tavoittaa juuri Suomessa asuvan 0961262017-numeron haltijan. Eikä vaikka thaimaalaista taksikuskia tai kenialaista kelloseppää.

Jokainen päivä, kun seuraamme Euroviisuja sohvan reunalla jännittäen, kuinka erilaiselta ”Fäänläänd, zero puääng” eri kielillä kuulostaa, on itsenäisyyspäivä. 

Tänä vuonna jo 65. kertaa järjestettäväksi suunniteltu kilpailu on tuonut itsenäiset eurooppalaiset (ja vuodesta 2015 australialaiset) maat yhteen jo vuodesta 1955 lähtien. Vastoin yleistä luuloa ei Suomi ole lähelläkään huonoiten menestynyttä maata, vaikka kolme kertaa edustajamme todella on saanut zero puääng ihan kaikilta. Norja on  tehnyt saman neljästi, sijoittuen koko kisan viimeiseksi peräti 11 kertaa.

Tänäänkin on siis itsenäisyyspäivä. Miten sinä aiot sitä viettää?

Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja, jolla on 195 maasta käymättä vielä 163.

On olemassa kylä, jossa kukaan ei ole yksinäinen.

Italiassa, Umbrian rajalla sijaitsee alue nimeltä Tuscia Etrusca Romana. Nimensä mukaisesti aluetta hallitsivat aikanaan rauhanomaiset etruskit. Näiden rakentamien muurien, keskiaikaisten linnojen ja Medicien aikaisten renesanssipalatsien keskellä piileskelee maaseudun rauhassa pienen pieni kylä, Castel Cellesi.

Jos olet suomalainen ja ajat kylään, saatat naurahtaa: kylän Tervetuloa- kyltissä sinua tervehditään äidinkielelläsi. Kylässä on myös valkoinen seinä, jossa lukee suomeksi Eino Leinoa: ”Kell´ onni on, se onnen kätkekööt”. Tiedetään, että tekstin seinään maalasi aikanaan oopperalaulaja Martti Wallen.

Castel Cellesissä asuu noin 200 ihmistä. Kylän keskuspaikka on Piazza, aukio, jonka toisessa päässä sijaitsee kirkko ja toisessa baari, jonne on perustettu pieni kauppa. Ukot istuvat keskellä kauppaa, polttavat kuin korsteenit, juovat olutta, viiniä tai espressoa, ja pelaavat korttia. Kylän posti on kerran viikossa auki.

Kyläläiset eivät tarvitse kauppakeskuksia.

Leipäkauppias käy joka aamu. Mies ajaa valkoisella pakettiautolla aukiolle ja myy autostaan vastapaistettua, lämmintä leipää. Se maksaa 80 senttiä. Keskiviikkoisin aukiolle tulee kala-auto. Mies myy autostaan tuoretta kalaa ja muita mereneläviä, mustekaloista simpukoihin. Ja kun kala-auto lähtee, tulee uusi auto. Siitä voi ostaa hedelmiä, vihanneksia, säilykkeitä, juustoja ja jopa viiniä.

Vähintään kerran kuukaudessa kylään ajaa vielä yksi auto, joka myy alusvaatteita, sukkia, yöpukuja, peittoja, lakanoita. Kuski muistaa ulkoa kylän kaikkien naisten rintaliivien kokonumerot ja huutelee suureen ääneen, että nyt on tullut Marcellalle uusia rintaliivejä, käykääs hakemassa paikalle!

Monilla kyläläisillä on myös maapalstoja kylän ulkopuolella. Siellä kasvatetaan oliivipuut ja kanat.

Siestan aikana on hiljaista, vain metsästyskoirat haukahtelevat häkeissään alhaalla laaksossa. Mutta kun päivän helle hieman viilenee, ilta hämärtyy ja perheet ovat syötetty, ihmiset tulevat ulos ja kokoontuvat aukion laidalle. Mammat ja papat istuvat pitkillä penkeillä, seuraavat silmä tarkkana tulijoita ja menijöitä, kertovat kuulumiset, muistelevat, ehkä vähän juoruilevat. Jos jostain ei ole kuultu hetkeen, koko armeija lähtee tarkistamaan, onko kaikki hyvin?

Jos joku tarvitsee apua, sitä saa. Jos joku on kipeä, mamma-armeija hoitaa, siivoaa talon ja tuo ruokaa. Vastavuoroisesti kaikki tietävät kaikkien asiat, myös romanssit, ne salaisetkin.

Itsekin istuin usein iltaa ovensuussa viinilasin kanssa ja seurasin aukiolla istuvia ihmisiä. En ymmärtänyt, mitä he puhuivat, mutta ihailin ihmisten yhteenkuuluvuutta. Hyvin usein he istuivat hiljaa, vain nauttien lämpimästä illasta ja toistensa seurasta.

Italiassa ikääntyneet asuvat kotona ja kun ei enää itse jaksa, lapset hoitavat. Perhesiteet ovat tärkeitä. Harva muuttaa mamman luota kauemmaksi toiseen kylään ja jotkut eivät tee sitä koskaan. Mammone tarkoittaa mamman poikaa, aikamiehiä, joille äiti silittää alushousutkin ja tuo aamukahvin sänkyyn.

Valitettavasti mm. Suomen sää, valtakunnallinen elintarvikevalvontaohjelma, Valvira, alkoholipolitiikka ja kulttuuri eivät salli sellaista elämää, mitä kylässä vietetään. Mutta vaikka ei asuisikaan onnellisessa kylässä, voi asua onnellisessa kodissa tai palvelutalossa.

Onni tulee omasta sydämestä, ystävyydestä, välittämisestä. Siitä, että joskus voi istua ihan hiljaa ja nauttia toisten seurasta.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija ja Kenttäpostia-lehden kolumnisti

 

 

 

 

Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 5/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Suomi on maailman muiden maiden joukossa kokenut tänä vuonna ainutlaatuisen kevään, ja tilanne näyttää jatkuvan samanlaisena myös ainakin alkukesän ajan. Näkymätön vihollinen nimeltään korona on viruksen muodossa tullut ilmeisesti jäädäkseen- ainakin näin alkuvaiheessa yritys laittaa koko maailman polvilleen on ollut pelottavan tehokas. Meillä Suomessa asiat ovat silti edelleen hyvin, sanotaan sitten valtiovallan strategiavalinnoista mitä tahansa. Ekonomistit eivät ehkä kanssani ole samaa mieltä, ja talous on tietysti nykyajassa tärkeää sekin, mutta tärkeintä lienee sittenkin tässäkin yhteydessä ihmisten turvallisuus ja hyvinvointi.

Viime vuosien aikana on paljon puhuttu ja käyty keskustelua siitä, mikä meitä ja meidän turvallisuuttamme tulevaisuudessa todellisuudessa uhkaa. Näiden keskustelujen pohjalta on syntynyt Yhteiskunnan turvallisuusstrategia, joka on Valtioneuvoston periaatepäätös, ja jonka tarkoituksena on yhtenäistää varautumisen kansallisia periaatteita ja ohjata hallinnonalojen varautumista.

Tämän kaksiosaisen strategian ensimmäisessä osassa esitetään kokonaisturvallisuuden yhteistoimintamalli, jonka pohjalta Suomessa varaudutaan ja toimitaan erilaisissa häiriötilanteissa. Strategian toinen osa ohjaa Valtioneuvoston hallinnonalojen varautumista.

Strategiaan sisältyvät myös arviot meitä mahdollisesti koskettavista uhista. Tähän luetteloon kuuluvat myös pandemian kaltaiset vaaralliset tarttuvat taudit –  siis juuri sellaiset, jonka seurauksena me nyt elämme ajassamme täysin poikkeuksellisissa oloissa. Näin on myös tällä kertaa tilanne maailmanlaajuisestikin ajateltuna. Meidän onneksemme nimenomaan pandemiaan on Suomessa varauduttu käsitykseni mukaan erityisen hyvin, sillä erityinen kansallinen pandemiasuunnitelma on päivitetty parisen vuotta sitten. Ja jos katsomme toteutuneita lukuja meillä ja muualla – niin johtopäätös lienee, että Suomessa on onnistuttu tekemään asioita oikein. Tällaiset poikkeusolot kuitenkin synnyttävät – kuten on luettu ja kuultukin – aina erilaisia lieveilmiöitä. Siksi on todettava, että nyt jos koskaan, maamme kokonaisturvallisuus ja kriisivalmius ovat olleet ja ovat testissä ihan oikeasti.

Tällaisessa poikkeustilassa piilee kaiken muun ohella myös se vaara – ja se koskettaa nimenomaan nyt veteraanitoimintaa – että syntyy toiminnan ja toimintojen ennenaikaista alasajoa. Kuten tiedämme, kerran peruutettua tai vuodella siirrettyä, ei ole helppoa virittää uudelleen. Ennen kaikkea aktiiveina toiminnassa vielä mukana oleville veteraaneille puolisoineen vuosi on todella pitkä aika odottaa seuraavaa, vuosittain toistuvaa tapahtumaa. Eikä vain vuosittain toistuvaa – olen kuullut kaikuja myös siitä, että kuukausittaiset tapaamiset loppuvat nyt tähän taukoon. Näin syntyy ”uusi normaali”, jossa entisiä aktiviteetteja ei enää ole, eikä niihin välttämättä saada osallistujiakaan. Eikä tämä ole vain meidän ongelmamme, se on ongelma kaiken järjestötoiminnan kohdalla. Pahinta tässä asiassa on se, että toimintoja järjestävän tahon osalta on näkyvissä jonkinlaisia pelkotiloja, ts. ei uskalleta edes itse. Vedotaan määräyksiin, jotka eivät edes ole määräyksiä, vaan suosituksia.

Vaikka kaikinpuolinen veteraaneista, heidän puolisoistaan ja leskistään huolehtiminen on edelleen keskiössä, tarvitsemme nyt toimintamme viimeisiin vuosiin erityistä panostusta myös siihen, että ne jatkuvat myös sisällöllisesti sellaisina, että muutaman vuoden kuluttua meillä on jotain sellaista, joka voidaan siirtää myös perinneaikaan. Toki perinneaika tuo mukanaan varmasti jotain uuttakin, mutta nykyisessä toiminnassa on kuitenkin sen runko. Perinnetyön suunnittelussa tämän on tullut hyvin esille.

Toiminnan ollessa nyt tauolla, toivon jokaisen miettivän myös viimeksi mainittua puolta asiassa. Unohtamatta kuitenkaan itse veteraanejamme, jotka ovat kokeneet paljon pahempaakin. Minulle tuon pahuuden tiivisti eräs heistä, kun muutama viikko sitten kyselin vointia ja mielipidettä tilanteesta. ”Niin, tulihan niitä kuolleita myös kesällä 1944”, oli vastaus. Siinä puhui olennaisen kokemuksen ääni, minulla ei ollut lisättävää. Tästä selvitään kyllä.

Kirjoittaja on Varsinais-Suomen sotaveteraanipiirin toiminnanjohtaja

Olemme nähneet viime vuosien saatossa kehityksen, josta emme vielä pari vuotta sitten olisi varmaankaan uskaltaneet edes haaveilla.

Kansallinen veteraanipäivä, kaatuneitten muistopäivä, itsenäisyyspäivä ja jopa puolustusvoimain lippujuhlan päivä ovat alkaneet aktivoida somekansaa viime vuosina ennennäkemättömällä tavalla. Päivien häshtägit keikkuvat säännönmukaisesti koko Suomen käytetyimpien listan kärjessä, ihmiset jakavat kuvia ja tarinoita oman sukunsa sankareista ja sankarittareista ja me kaikki olemme hetken aikaa osa jotain meistä jokaista yksittäistä ihmistä suurempaa: meidän kansamme historiaa ja tarinaa.

Seuraavina päivinä vaikutukset ovat nähtävissä Kansallisarkistossa saakka, kun kantakorttitilaustilastoihin piirtyy taas uusi piikki.

Taannoisen kaatuneitten muistopäivän #keitämeolimme- videomme sai huiman suosion, joka rikkoi kaikki aikaisemmat yleisöennätyksemme. Sekin osoitti, kuinka tärkeänä suuri osa suomalaisista pitää sitä, että veteraaniemme ja sankarivainajiemme muistoa pidetään yllä.

Materiaalipankkimme on täynnä veteraanihaastatteluja ja muuta jälkipolville kerättyä aineistoa heistä, joita ilman ei olisi meitäkään. Yksi sivumme suosituimmista panoksista perinteenvaalintatyöhön on ollut Kohtalot Pro Patria-taulun takaa- sarjamme, jossa olemme nostaneet esiin maan aivan liian usein unohdettujen (ja parhaimmassakin tapauksessa sivuutettujen) taulujen merkitystä esittelemällä niihin kaiverrettujen nimien takaa löytyvät ihmiset kasvoineen ja tarinoineen.

Kuten videomme muistutti: he eivät ole vain tilastoja tai nimiä kivitauluissa.

Heistä jokaisella on nimi, joka ansaitsee tulla muistetuksi ja tarina, joka ansaitsee tulla kuulluksi.

Ja juuri tämä sodan inhimillinen ulottuvuus on se, joka niissä puhuttelee. Kokonaisen armeijakunnan rakennetta tai hyökkäysmuodostelmaa sodan y vaiheessa x on tavallisen ihmisen vaikea hahmottaa tai kokea omakseen, mutta toinen ihminen on jotain, johon me kaikki voimme samaistua. Kovimman hinnan kun sodissa maksavat aina ne ihan tavalliset ihmiset; ihmiset niin kuin sinä ja minä.

Tähän on tarttunut myös sotapolku.fi– palvelu – maailmankin mittakaavassa ainutlaatuinen, elävä muistomerkki, jonne kuka tahansa voi ikuistaa oman sukunsa sankarien tiedot. Tällä hetkellä sinne on tallennettu n. 16% 1939-1945 sotiimme osallistuneista miehistä ja naisista. Työtä on siis jäljellä.

Vaikka muistopäivät ovat osoittaneet monen suomalaisen pitävän tärkeänä sitä, ettei veteraaniemme tai sankarivainajien kohtaloita unohdeta, on kovin harva kuitenkin innostunut tekemään asialle jotain. Oletko sinä yksi heistä? Joko sinä olet liittynyt sankareidemme perinteenvaalintapioneereihin?

Tässä pestissä saa tosin olla samalla myös oma komentajansa, sillä tässä on rooli, josta jokainen voi tehdä oman näköisensä. Tapoja on nimittäin monia.

Voit liittyä sotapolku.fi- palvelun käyttäjäksi ja aloittaa tallentamalla sinne oman sukusi sankareiden tiedot. Kokoamamme selviytymispaketin löydät täältä ja huoltojoukkoja löydät myös palvelun aktiivisesta Facebook-yhteisöstä. Kun perustaidot ovat hallussa, voit jatkaa työtä laajemmaltikin, uusia profiileja luoden ja olemassa olevia täydentäen. Lisää sankareita, joille sinä voit antaa äänen, löydät paikkakuntasi Pro Patria-tauluista ja sankarihautausmailta.

Entäpä jos sinä tai kokoamasi ryhmä ottaisi tehtäväkseen selvittää jonkun Pro Patria-taulun tarinat, kuvineen ja taustoineen? Meidän sivumme tarjoavat mielellään paikan, jonne heidät ikuistaa myös tuleville polville, lisäksi heistä koostettu lehtinen on varmasti tervetullut myös liitettäväksi kunkin Pro Patria-taulun yhteyteen. Teknisesti edistyneemmät voivat rakentaa niistä taulun oheen QR-koodin, jonka avulla tarinat ovat luettavissa kenen tahansa älypuhelimella.

Monilla paikkakunnilla on omista sankarivainajista koottu matrikkeli, joissa näkyy yleensä ainakin vainajan kuva, henkilötiedot ja kaatumispaikka ja -aika. Parhaimmillaan ne avaavat ihmisen tarinaa enemmänkin.

Kuka hän oli? Mistä hän oli kiinnostunut? Mistä hän haaveili?

Kaikkialla ei matrikkelia ole kuitenkaan tehty ja työ odottaa yhä tekijäänsä. Olisiko tässä sinulle sopiva haaste ja väylä paikallisten veteraaniyhdistysten perinnetyöhön? Apua ja tukea saat varmasti niin sieltä kuin meiltä.

Entäpä jos kokoaisitte paikkakuntanne kaatuneet kasvoineen ja kohtaloineen verkkogalleriaksi, kuten Lotta Svärd on upeasti tehnyt? Ensi vuonna perustamisensa 100-vuotisjuhlaa viettävä järjestö avaa syksyllä täysin uudistetun gallerian ja hakee nyt lisää tarinoita tallennettaviksi. Viimeistään nyt on siis aika ikuistaa oman suvun lottien ja pikkulottien tarinat!

Paitsi että paikalliset verkkogalleriat olisivat taatusti tervetullut elementti parhaillaan rakennettavien perinneyhdistysten arsenaaliin, sille voisi löytyä kiinnostusta myös kunnan omilla sivuilla?

Toinen vaivaton ja melkeinpä kenen tahansa it-taidoilla toteutettavissa oleva hanke on perustaa blogi, Facebook-sivu, Instagram-tili tai Youtube-kanava, jossa esitellä näitä kohtaloita ja herättää keskuudestamme poistuneet sankarit hetkeksi henkiin. Voin luvata, että meille olisi kunnia-asia antaa työnne hedelmille näkyvyyttä myös omissa kanavissamme.

Vai haluaisitko kenties jakaa veteraanisi tarinan Kenttäpostia-lehtemme Minun veteraanini-sarjassa?

Varoituksen sana: aikaa näihin saa uppoamaan, mutta palkitsevaa se on. Kaikki me perinnetyössä mukana olevat nimittäin tiedämme, keitä työllämme palvelemme ja keiden vuoksi sitä teemme. Kyse on jostain meitä isommasta, kyse on meidän kaikkien yhteisestä historiasta ja tarinasta. Ja ihan niin kuin nämä sankarit aikoinaan, emme mekään tee tätä itseämme varten. Me teemme tämän tulevia sukupolvia varten, jotta hekään eivät koskaan unohtaisi niitä, joita ilman ei olisi heitäkään.

Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja

 

29.5. vietetään YK:n kansainvälistä rauhanturvaajien päivää. Aivan liian usein S(u)omessa kuitenkin kuulee vähätteleviä kommentteja heistä, heidän työstään ja missioiden toimintaympäristöistä.

”Kunhan lekottelevat palmun alla ja nostavat päivärahoja” on yksi sivullemme kerran jätetty kommentti.

Joitain kuukausia sitten otsikoissa oli Irakin tilanne. Voin uskoa, että maan jo entisestään hauraan turvallisuustilanteen järkkyessä löytyy Suomesta ainakin 80 yhteyshenkilöksi hätätilanteessa merkittyä omaista, joiden sydän jättää lyönnin välistä ja herättää taas hetkeksi huolen siitä, millainen puhelinsoitto heitäkin saattaa vielä joku päivä odottaa.

Muutama päivä sitten suomalaisrauhanturvaajat joutuivat laukausten kohteeksi Libanonissa.

Tällä hetkellä suomalaisosaamista hyödynnetään yli 10 meneillään olevassa operaatiossa, pelkästään Irakissa 80 ammattilaisen voimin. Kaikkiaan suomalaisia on ollut yli rauhanturva- ja kriisinhallintatehtävissä yli 50 operaatiossa liki 50 000 henkilöä. Lähemmäs sata heistä on joutunut siepatuksi, vammautunut tai haavoittunut (panttivangiksi joutuneen Riston tarinan löydät muuten Yle Areenasta). 49 palasi kotiin arkussa.

Jokaisessa missiossa piilee omat vaaransa. Juuri siksihän näitä ammattitaitoisia ja rohkeita miehiä ja naisia tarvitaan. Pelkkää palmun alla lekottelua se ei ole varmasti missään.

Oma kunnioitukseni rauhanturvaajia kohtaan on valtava, eikä se johdu pelkästään siitä, että tulen rauhanturvaajaperheestä ja rakennan tulevaisuuttanikin sellaisen kanssa. Runsas kaksi vuotta sitten seurasin miehen lähtöä hänen seitsemänteen sekä mahdollisesti uransa viimeiseen missioon, ja kuuntelin kertomuksia tämänkertaisesta koulutuksesta.

Edellinen vuosi oli ollut YK:n verisin. Sen rauhanturvaajista 53 oli tapettu, heistä toiseksi eniten maassa, joka oli myös hänen määränpäänsä: Kongon demokraattinen tasavalta (DRC). Vain viikkoja ennen hänen lähtöään rauhanturvaajia vastaan tehty hyökkäys DRC:ssa johti 15 henkilön kuolemaan ja 43 haavoittumiseen, ollen tuhoisin YK-missiota kohtaan tehty isku yli 20 vuoteen.

Sen valossa vakuuttelut siitä, että hän tietäisi, ”miten toimia panttivangiksi joutuessaan”, ”todennäköisesti osaisi murtautua käsiraudoista” tai että ”tarpeen tullen saattaisi ehtiä paeta Ruandaan” ei juurikaan huojentanut maanista mieltäni.

13 kuukautta myöhemmin hän palasi kotiin. Kahdeksan muuta mission sinibarettia ei.

Minulla on seinälläni kaksi hänen kuvaansa: kaksi kuvaa, jotka on aikanaan otettu toivoen, ettei niitä kukaan koskaan näkisi. Ristilippu taustallaan kameraan tyynenä katsovaa komeaa upseeria esittävät otokset ovat nimittäin niitä, jotka hänestä annettaisiin julkisuuteen siinä tapauksessa, että hänet siepataan tai tapetaan.

Hänen ja hänen kollegoidensa lukuisilta reissuilta kertyneet valokuvat ja Facebook-päivitykset saattavat sisältää muutaman palmun hartaasti odotetuilta vapaapäiviltä, mutta niiden lisäksi on kuvia ja kertomuksia, joita rakkaimpia suojellakseen ei jaeta välttämättä edes läheisten kanssa. On tien varteen hylättyjä ihmisraatoja ja luodinreikiä auton konepellissä; on väsymystä, turhautumista, pelkoa, alkeellisia olosuhteita… ja paikallisen sotaherran aseen piipun eteen päätymistä.

Olen iloinen, että nykyään esimerkiksi traumaperäisen stressin olemassaolo tunnetaan ja osataan ottaa vakavasti eikä veljeä vieläkään jätetä. Kentälle lähtöä edeltää myös henkisiin voimavaroihin keskittyvä valmennus, sieltä palaavilla on puolestaan apunaan mm. rauhanturvaajaorganisaatioiden tarjoama vertaistuki.

Kriisinhallintaveteraanit ovat ihan oma ryhmänsä, jolla on oma edunvalvonta- ja tukijärjestönsä sekä oma, sotaveteraaneista erillinen veteraanistatuksensa ja sen oikeuttamat – tulevaisuudessa toivottavasti paranevat – palvelut. Vaikka kadunmies nämä usein sotkeekin, eivät he siis suinkaan ole oikeutettuja meidän veteraaneillemme ajamiin etuuksiin emmekä me ”siirry” edustamaan heitä siinä vaiheessa, kun omat veteraanimme ovat kaikki poissa.

Rauhanturvaamisen, sotaveteraanien ja puolustusvoimien perinteet ja historia ovat Suomessa kuitenkin kietoutuneet toisiinsa. Sotien hirveän hinnan maksaneena me tiedämme, kuinka tärkeää rauha ja sen varjeleminen on ja me olemme hyviä siinä.

Yhdeksi selitykseksi maamme menestykselle sotavuosina on annettu yleinen ja yhtäläinen asevelvollisuus, joka piti huolen siitä, että meillä oli paitsi hyvin koulutettua reserviä, myös yksilöiden taustoista riippumaton yhteishenki ja oikea asenne.

Rintamalta kotiin palaavat sotaveteraanit toivat tullessaan korvaamatonta käytännön tietoa ja taitoa, jota puolustusvoimien koulutuksessa hyödynnetään osin vielä tänäkin päivänä – Puolustusvoimain komentajan Timo Kivisen mukaan jopa Suomen ulkopuolellakin.

Maamme osallisuus rauhanturvaamisessa on pitkä ja kunnioitettava: Suomi oli nimittäin mukana jo YK:n ensimmäisessä rauhanturvajoukko-operaatiossa Suezilla 1956.

”Suomen kansa, joka teidät lähettää, luottaa siihen, että te täytätte teille annetun edesvastuullisen tehtävän kunnialla, kuten suomalaisen sotilaan tulee”, kuuluivat joulukuussa 1956 presidentti Urho Kekkosen läksiäissanat.  Ensimmäisillä Suomen maailmalle lähettämillä rauhanturvaajilla olikin teorian lisäksi myös käytännön sotilaallista osaamista konfliktitilanteista – olivathan he pitkälti sotaveteraaneja.

Yhä tänään monella Puolustusvoimissa työskentelevältä löytyy rauhanturvaajataustaa ja suomalaiset rauhanturvaajat ovat  kansainvälisten kollegoidensa suuresti arvostamia. Syy tähän löytyy mm. siitä yleisestä ja yhtäläisestä asevelvollisuudesta, jonka ansiosta reservissämmekin on niin osaavaa ja luotettavaa joukkoa.

”Suomalaisten lähettämisessä tehdään tarkkaa poliittista harkintaa (minne ja mihin tehtäviin), lisäksi kalusto ja suojavarusteet ovat huippuluokkaa, koulutus erinomaista ja suomalaisten asenne sinällään on ehkäisemässä tappioita. Me kohtaamme ihmiset ihmisinä ja saamme paikallisten luottamuksen, jonka ansiosta olemme joskus jopa saaneet varoituksia alueista tai tapahtumista, jotka saattavat uhata suomalaisia ja siten kykenemme välttämään näitä alueita tai valmistautumaan erilaisiin uhkiin. Olemme lisäksi harkitsevaisia, emmekä mene suin päin vaaratilanteisiin vaan pyrimme neuvottelemalla ratkaisemaan asiat”, painottaa Rauhanturvaajaliiton puheenjohtaja Mauri Koskela.

Rauhanturvaajat, samoin kuin Puolustusvoimat, ovat olleet pitkään mukana veteraanityössä, niin kunnioittamassa jo iltahuutoon kutsuttujen muistoa, kuin tukemassa vielä keskuudessamme olevia sankareita. Vielä tulee päivä, jolloin sotaveteraaneja ei enää ole, mutta jo tässä vaiheessa tiedämme, että rauhanturvaajat tulevat olemaan myös yksi tulevaa perinneaikaa kannattelevista tahoista. Jo tällä hetkellä Rauhanturvaajaliitto toimii kaikkien suomalaisten veteraanijärjestöjen edustajana Maailman Veteraanijärjestössä.

Tätä kirjoitettaessa kaikkiaan 3925 sinibarettia on saanut surmansa rauhaa turvatessaan. Tänä vuonna suruviesti on lähtenyt 22 yhteyshenkilöksi hätätilanteessa merkitylle ja jos viime vuosien ennusteet pitävät paikkansa, tulee puhelin soimaan seuraavan seitsemän kuukauden aikana vielä liki 100 kodissa ympäri maailman, tuoden uutisista pahimpia.

Rauhanturvaajat ovat todellakin päivänsä ja meidän kaikkien kunnioituksen ansainneet.

Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja