”En halua vaivata lapsiani ja lastenlapsiani. He elävät omaa elämäänsä. Heillä on niin kiire töissä ja omien perheittensä kanssa”.

Nämä sanat jäivät vahvasti mieleeni puhuessamme avun tarpeesta ja ihmisen kaipuusta monien veteraanien ja vanhusten kanssa. Samaa kertoivat myös avustajamme.

Avustajatoiminta päättyi Helsingissä ja muualla Uudellamaalla heinäkuun lopussa. Me mukana olleet tunsimme tästä suurta haikeutta. Avun tarvetta olisi ollut toiminnan jatkamiseksi edelleen, mutta hallinnointiin ei enää myönnetty varoja. Uudenmaan te-toimisto lopetti hankerahoituksen vuoden 2017 lopussa, koska ”hanke ei työllistänyt tarpeeksi työttömiä”.

Kesällä oli aika hyvästellä veteraanit, avustajat, toimitilat sekä kollegat Pasilan Veteraanitalossa.

Nyt on ollut kaksi kuukautta aikaa miettiä ja koota ajatuksiaan toiminnan päätyttyä. Mitkä kokemukset ovat jääneet vahvimmin mieleen?

Työn merkityksellisyys on kliseinen termi, mutta kuvastaa omaa kokemustani seitsemän vuoden työrupeamasta. Joka päivä oli vahva tunne siitä, että tekee työtä, jolla on tarkoitus.

Meitä tarvittiin.

Asiakkaamme, keskimäärin 94-vuotiaat sotaveteraanit, heidän puolisonsa ja leskensä, odottivat avustajiamme kotiinsa. Monen veteraanin, lesken ja avustajan välille muodostui luottavainen ja arvostava, jopa ystävyyssuhde. Avustaja ei ollut pelkkä kotiaskareita tekevä satunnainen tekijä, vaan tuttu ja turvallinen toimija, monen ainoa lähimmäinen.

Vahvimmin avustajien kertomuksissa meille esimiehille korostui huoli veteraaneista tai heidän puolisoistaan ja leskistään. Huoli siitä, miten he taas selviytyvät seuraavaan käyntiin saakka. Kunnallinen kotihoito on useimmiten se taho, joka huolehtii viranomaisvastuulla asiakkaastamme. Tätä kautta tuli ruoka, puhtaus ja terveydenhoito. Kotihoito kävi kovan paineen alaisena monella asiakkaallamme useamman kerran päivässä. Työ tehdään ripeästi ja tehokkaasti – heidän aikansa on kortilla.

Avustajalla sen sijaan oli antaa aikaa. Kukin käynti oli 2,5 tunnin mittainen. Monelle oli tärkeää, että siinä ajassa saadaan koti siistiksi ja viihtyisäksi – ollaanhan kotona lähes aina. Sitäkin tärkeämpää oli kuitenkin yhdessäolo. Monia vanhuksia ilahdutti avustajan valmistama lempiruoka tai mieluisa ja makoisa kakku kahvin kanssa. Moni pääsi sään salliessa myös ulkoilemaan. Moni halusi yhdessä avustajan kanssa käydä kaupassa ostoksilla. Jokaisella asiakkaalla oli omat erityiset toiveensa. Näihin palveluihin ei kunnallisen kotihoidon aika riitä.

On paljon yksinäisiä vanhuksia. On vanhuksia, joilla ei ole omaisia tai sukulaiset asuvat kaukana ja ystävätkin ovat jo edesmenneitä. Ja niitä, joiden omaisilla ei ole kiinnostusta ja/tai aikaa. Yksi toive oli yhteistä lähes kaikille vanhuksille. He halusivat tulla kuulluksi. He halusivat keskustella. He halusivat nauttia päiväkahvinsa tutun ihmisen kanssa. Tähän avustajatoiminta pystyi antamaan oman tärkeän panoksensa.

Viime kesän koskettavin lukukokemukseni oli Virolahden kirkkoherran vuonna 1947 koostama kirja seurakunnan sankarivainajista. Kustakin miehestä, usein pelkästä pojasta, on kerrottu lyhyt tarina kuvan kanssa. Tarinassa on henkilötiedot, tietoa perheestä, opinnoista ja työstä sekä kertomus kuolemasta taistelutilanteessa. Kirjasta ymmärsin konkreettisesti, kuinka nuoria sotiemme veteraanit tuolloin olivat- vasta poikasia – ja minkälaisia hirvittäviä kokemuksia eloon jääneillä on.

Me olemme niin kovin kiireisiä ja väsyneitä omassa arjessamme, mutta voisiko meiltä kuitenkin löytyä aikaa ja voimavaroja muistaa vanhuksiamme nykyistä useammin? Soittaa, käydä tapaamassa, keskustella, laittaa herkkuruokaa, leipoa kakku, viedä ulkoilemaan ja ennen kaikkea antaa aikaamme omille sukulaisillemme? Tai ehkäpä jollekin aivan vieraallekin veteraanille?

Tällä jos millä nimittäin on kiire. Pikemmin kuin uskommekaan tulee aika, kun heitä ei enää ole. Moni asia jää silloin kysymättä, moni kysymys vaille vastausta. He kaikki ansaitsevat  äänen omalle tarinalleen.

Pysähtykää hetkeksi miettimään, mitä he, oman henkensä uhalla,  meille antoivat. Nyt on meidän vuoromme antaa – vaikka sitten sitä aikaa heidän tarinalleen?

Kirjoittaja jäi kesällä eläkkeelle Uudenmaan avustajatoiminnan projektipäällikön tehtävästä.

On kyse sitten arkielämästä tai kansakunnan historiasta, kaikki tapahtumat pohjautuvat edelliseen tapahtumaan.

Tammenlehvän Perinneliiton loppukesästä historianopettajille järjestämä Kannaksen matka muistutti minua siitä, että vaikka elämmekin nyt syvän rauhan ajassa, niin itärajan paikka on vaihtunut kirjoitetun historiamme aikana reilut kymmenen kertaa. Tämä on asia, joka tulisi muistaa erityisesti Arkadianmäen edustajien, tietenkin myös jokaisen Suomen kansalaisen – muuten saatamme herätä kasakan nauruun, kuten vanhassa sananlaskussa todetaan.

Itse olen kasvanut aikana, jolloin sota-ajat olivat vielä melkoisen lähellä. Liekö Naapurin pelosta johtunut, mutta sodasta ei juuri minun lapsuudessa puhuttu. Kotipihassa asui jalattomia miehiä ja isä kertoi, että naapurirapun setä oli ollut komppanianpäällikkö sodassa, mutta ei siitä saanut puhumaan mennä. Äiti oli lapsena kokenut sodan kauhut evakkona kahteen kertaan, ja mm. Elisenvaaran pommitus jätti elämänpituisen trauman. Kotipaikkakuntani Imatra sijaitsee aivan itärajassa kiinni ja idästä kuului melko usein räjähdysääniä. Kyllä suurta Itänaapuria kunnioitettiin, jopa pelättiin.

Nyt elämme aivan toisenlaista aikaa. Neuvostoliitto on hajonnut, ja ajattelen, että pelko Naapuria kohtaan myös. Sotahistoriaamme voi käsitellä jo täysin realistisesti: nähdä sankarikertomukset, mutta myös totaaliset epäonnistumiset. Näistä kaikista asioista voi ja pitää puhua. Kuvamateriaalia on netti pullollaan ja omakohtainen kokemus oppilaistani on se, että nykynuoriso todella on kiinnostunut tästä historian ajasta – jos vain opettaja on asiasta innostunut. Elämyksellinen kertomusperinne on reaaliaineissa paras opetusmetodi!

Oman maamme historian näen verrattomana opetusmateriaalina. Tuntemattomassa sotilaassa Honkajoki toivoo lopuksi rukouksessaan ”ettei herrat löisi päätään enää koskaan Karjalan mäntyyn” ja niin tämän asian haluaisin jokaisen suomalaisen, erityisesti valtiovallan päättäjien, muistavan. Veteraanit lunastivat itsenäisyytemme korvaamattoman suurella hinnalla. Tämä velvoittaa nyky- ja tulevaisuuden sukupolvia huolehtimaan maamme turvallisuudessa parhaalla mahdollisella tavalla. ”Hoivatkaa, kohta poissa on veljet, Muistakaa, heille kallis ol’ maa. Kertokaa lasten lapsille lauluin, Himmetä ei muistot koskaan saa”, kuten hienossa Veteraanin iltahuudon kertosäkeessä lauletaan.

Autenttisilla taistelupaikoilla käynti toi minulle uuden ulottuvuuden historian ymmärrykselle. Siiranmäki ja erityisesti Äyräpää ovat järkyttäviä paikkoja! Kuinka suomalaiset sotilaat on saatu pysymään asemissa tai vahvistukset lähtemään Äyräpään harjanteelle? Toki voimme hurmoksellisesti puhua sotilasvalan velvoitteesta syynä siihen, että soturit tekivät kaikkensa mahdottomassa paikassa. Ehkä siihen vaikutti myös pelko kuolemanrangaistuksesta, joka karkureille olisi langetettu?

Tätä olen pohtinut itse paljon ja ehkä jonkinlaisen vastauksenkin saanut itselle. Kaveria ei jätetä-sanonta kuvaa ajatuksiani. Suomalainen soturi ei voinut antaa periksi erityisesti oman ryhmänsä silmien edessä; omaa kunniaa ei ollut varaa menettää. ”Kerranhan se vain kirpaisee…”

Itselleni näillä taistelupaikoilla käynti aiheuttaa suurta liikutusta ja kunnioitusta tammenlehväsukupolvea kohtaan. Mielen täyttää kiitollisuus.

Rehtorin asemassa en juurikaan voi vaikuttaa muiden kollegojen tai historiaa opettavien opettajien näkemyksiin – ajatus- ja arvomaailma kun ovat yksilölliset. En pysty myöskään vaikuttamaan opetussuunnitelman perusteisiin. Jos aiheena on kuitenkin toinen maailmansota tai Suomen talvi- ja jatkosota, niin sen lupaan, että opetusryhmäni oppilaat saavat elämyksellisen oppimiskokemuksen, jonka luultavimmin muistavat loppuikänsä, jakaen sen kertomusperinteenä lapsilleen.

Ja näinhän sen tuleekin mennä.

Kirjoittaja on Louhiojan koulun rehtori Joensuussa.

Teksti on Tammenlehvän Perinneliiton kesällä 2018 historianopettajille järjestämän opintomatkan satoa.

”Ohiammuttu”.

”Huonosti tapettu”.

Huumori on tunnetusti tiukoissa paikoissa olennaiseksi nouseva selviytymiskeino. Mitä tiukempi tilanne, sitä mustempaa huumori. Samaa hurttia huumoria ovat sotaveteraanimme käyttäneet myös itsestään vitsaillessaan. Kyllä, nuo ovat nimenomaan heiltä lainattuja.

Vitsit ovat kuitenkin olleet vähissä tavassa, jolla se sama yhteiskunta, jota ei ilman näitä tyyppejä olisi edes olemassa, on heitä kohdellut. Heidän nuoruusvuotensa ja pahimmassa tapauksessa terveytensä vieneitä sotia seuranneina vuosikymmeninä ovat he saaneet osakseen niin pilkkaa kuin väheksyntää.

Aseet hiljenivät vuonna 1945, mutta monen kohdalla sota jatkui koko heidän mielessä ja painajaisissa koko loppuelämän. Niin jatkui myös selviytymistaistelu. Tällä kertaa aseena oli Suomipistoolin sijaan pelkästään hiljainen periksiantamattomuus, jonka voimin sinniteltiin vuodesta toiseen. Sukupolvi, joka ei tottunut apua saamaan, ei sitä myöskään enää pyytänyt.

Kerran rintamalla annettu lupaus jäi kuitenkin elämään. Veteraanijärjestöt ottivat asiakseen pitää huolen siitä, että veljeä jätettäisi vieläkään. Ei heistä ainuttakaan. Pilkalta ja väheksynnältä eivät ole säästyneet nekään. Liki viikottain saamme ampua alas erinäisiä perusteettomia väitteitä, joiden ilkeämielisten levittäjien tarkoituksena on ainoastaan epäluulon kylväminen.

Vuosikymmeniä jatkunut edunvalvonta on tuottanut tuloksia. Hitaasti, mutta silti. Rivit ovat harvenneet, mutta poissa eivät veljet vieläkään ole. Heitä on joukossamme vielä liki 13 000. Keski-ikä on heillä jo pitkälti yli 90. Ei tarvita geriatrian professuuria ymmärtääkseen, että vuodet ovat tuoneet tullessaan jos jonkinlaista vaivaa ja kremppaa, jonka seurauksena arjesta ei enää selvitä ilman apua. Ja että jäljellä olevien vuosien aikana tuo avuntarve tulee vain kasvamaan.

Kun ikä lähentelee kolminumeroisia lukuja, ei ole enää käytännössä minkäänlaista eroa siinä, onko ihminen kymmenprosenttinen sotainvalidi vai ”pelkästään ohiammuttu”. Monessa tapauksessa tilanne on itse asiassa juuri päinvastainen, sillä sotilasvammalain nojalla sotainvalideille taatut palvelut ovat pitäneet huolen siitä, että heidän toimintakykyään on järjestelmällisesti tuettu ja ylläpidetty jo vuosikymmenten ajan.

Erityisen räikeäksi vallitsevan tilanteen on tehnyt anteeksiantamattomat erot maan eri osien välillä. Näin myös veteraanin asuinkunta on asettanut aseveljet keskenään eriarvoiseen asemaan, jossa läheskään kaikki eivät ole saaneet tarvitsemaansa apua.

Aiemmin syksyllä väännettiin peistä valtion ensi vuoden talousarviosta. Kyseessä oli istuvan hallituksen viimeinen budjettiriihi, jota seurasimme henkeä pidätellen. Jo vuosien ajan olemme ajaneet lakialoitetta, joka vihdoin saattaisi kaikki sotaveteraanimme samalle viivalle ja takaisi kaikille; ohi- ja kohtiammutuille veljille, yhtenevät palvelut elämänsä viimeisten vuosien tueksi.

Koko ajan vain pirstaloituneemmalta näyttävään yhteiskuntamme piirtyvät rintamalinjat heijastuvat myös poliittiselle areenalle. Tuntuu, että meitä erottavia asioita on enemmän kuin yhdistäviä. Yksi asia kuitenkin yhdisti puheenvuoroja yli puoluerajojen, mitä poliitikot myös julkisesti kiittelivät: sotaveteraanit.

Veteraaniasian edunvalvontatyömme viime vuosien suurin tavoitteemme on nyt saavutettu. Uuden lainsäädännön on tarkoitus tulla voimaan marraskuun alussa 2019. Tuossa vaiheessa se on liian myöhäistä niille yli 3000 veteraanillemme, jotka ovat jo ehtineet kuulla viimeisen iltahuutonsa, mutta niiden n. 8000 tuolloinkin keskuudessa elävän kunniakansalaisemme puolesta kiitos teille kaikille asian mahdollistaneille.

Kaikki veljistä ovat nyt viimein samalla viivalla, niinkuin pitääkin. Sodassa nimittäin ammuttiin kaikkia. Kaikkiin vain ei osuttu.

Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja.

Sotavuodet 1939-1945 muodostavat ajallisesti vain lyhyen jakson itsenäisen Suomen 100-vuotisessa historiassa. Silti näiden kohtalon vuosien kansakunnan muistiin jättämä jälki on pitkä.

Meille on säilynyt runsaasti sotavuosista kertovaa aineistoa, tapahtumahistoriaa ja toimintatapoja. Vähintäänkin yhtä merkittävää on sotavuodet ja jälleenrakentamisen kokeneen veteraanisukupolven henkinen arvoperinne. Se on vahva perusta, johon sotien jälkeen luotettiin ja jolle edelleen voi tulevaisuutta rakentaa.

Kun me tänä päivänä mietimme, miten me voimme kaiken tämän ainutkertaisen kansallisen historiaomaisuuden säilyttää ja siirtää tuleville sukupolville, olemme tärkeiden perimmäisten kysymysten äärellä.  Tätä pohdintaa ovat jo ennen meitä tehneet veteraanit, joiden kädenjälki näkyy edelleen käytännön perinnetyössä.

Tästä ovat osoituksena eri puolilla maata olevat lukuisat muistomerkit ja perinnetilat, joiden aikaansaamiseksi veteraanit ovat osoittaneet esimerkillistä aloitteellisuutta. Samoin on historiikkeihin ja matrikkeleihin koottu tuhansia tarinoita kansakunnan yhteisistä ponnisteluista jälkipolvien luettavaksi.

Meidän on vain huolehdittava siitä, että nämä tarinat eivät jää pölyttymään kirjahyllyjen hämärään. Tarinat on tehtävä eläviksi. Miksi niitä ei voisi ottaa kouluopetuksen avuksi, tunneilla luettaviksi ja analysoitaviksi tai vaikka roolipeleiksi muokaten, kuten jossain paikoin tiedetään tehdyn? Mahdollisuuksia on monia.

Paljolti muuttuvien opetustavoitteiden maailmassa on kyse opettajien oma-aloitteisuudesta. Tätä olisi kaikin keinoin kannustettava, sillä kouluopetukseen kohdistuvat odotukset perinteiden vaalimisessa ovat suuret.

Sotiin liittyy suuria tunteita, jotka nousevat pintaan kansallisina juhlapäivinä. Vuoden kiertoa mukaillen me muistamme veteraanejamme, miehiä ja naisia, talvisodan päättymisen aikoihin, kansallisena veteraanipäivänä, kaatuneitten muistopäivänä ja itsenäisyyspäivänä. Jokaiselle niistä on muotoutunut oma oikeutuksensa ja omat paikallisuuden leimaamat traditionsa. On ilahduttavaa, että nuoria on yhä enenevässä määrin saatu mukaan päivien tapahtumiin.

Paikallisuus on perinnetyön avainsana. Jokaisella paikkakunnalla, nykyisistä tai tulevista kuntarakenteista riippumatta, on oma sotavuosiin liittyvä historiansa ja identiteettinsä, joita tulee muistaa ja vaalia. Rintamatarinoiden ohella on mittaamaton määrä kotirintaman toimintaa ja tapahtumia, joita perinnetyössä voi ja tulee hyödyntää.

Viime vuosina on uhrattu paljon aikaa ja vaivaa veteraanien perinnetyön tulevaisuuden hahmotteluun. On havaittu, että sekä työtä että tekijöitä on paljon. Avainsanaksi on muodostunut koordinointi: sen ymmärtäminen, että kaikki voivat tehdä jotain, mutta kaikkien ei tarvitse tehdä kaikkea.

Periaate pätee niin valtakunnallisella kuin paikallisellakin tasolla.

Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton 1. varapuheenjohtaja ja liiton perinnetyön toimikunnan puheenjohtaja

Meidän rauhan aikana syntyneiden sukupolvien keskuudesta nousee toisinaan ääniä, joista käy ilmi, miten etuoikeutetussa asemasa olemmekaan saaneet kasvaa voidessamme ottaa itsenäisyytemme ja vapautemme itsestäänselvyytenä. Eräskin poplaulaja kertoi haastattelussa kaipaavansa teinivuosiensa anti-isänmaallisuutta, joka vastusti ”jatkuvaa Suomen lipun salkoon nostamista” nyt kun meno on ”pitkälti sellaista kritiikitöntä Talvisodan ihannointia”.

En todellakaan tiedä, mihin hän näkemyksensä perustaa. Joka ikinen tervejärkinen ihminen – etenkin sen hirveydet itse kokenut – tietää, ettei sodassa ole mitään ihannoitavaa. Sotapolkuja- ja kokemuksia on tässä maassa varmasti yhtä paljon kuin veteraanejakin, mutta voin taata, että yksi asia niitä yhdistää. Kysy keneltä tahansa, niin hän kertoo, että sota on kauheinta, mitä maalle voi tapahtua. En tiedä, kuinka monelta olen kuullut toteamuksen siitä, että he olivat valmiita uhraamaan kaikkensa, jotta kenenkään meidän ei tarvitsisi joutua samaan tilanteeseen.

Veteraaniperinnettä vaalivaa Tammenlehvän Perinneliittoa lainaten ”veteraanien tahto ei ole se, että sotaa ihannoitaisiin, vaan jotta tulevat sukupolvet olisivat viisaita ja valmistautuneita torjumaan sodan uhan ja tarvittaessa turvaamaan rauhan mahdollisuus, kun muut keinot ovat pettäneet. Veteraanien perintö on kertomus uhrautuvaisuudesta, sitkeydestä, lähimmäisen huomioonottamisesta ja tulevaisuudenuskosta”.

Mitä nuorempi tämän tekstin lukija on, sitä todennäköisemmin hän haukottelee tällä hetkellä silmiään pyöritellen ja valittaa, että mitä tekemistä tuolla on hänen kanssaan? Voi moni vähän vanhempikin protestoida, että mikä sen veteraaniperinnön relevanttius liki 80 vuotta sotien päättymisen jälkeen on. Vaikkei siitä kummoisia klikkimagneetteja ehkä saakaan, on veteraanien perintö yhä ajankohtainen. Ehkä jopa enemmän kuin koskaan?

Yhteiskunnallisessa keskustelussa kuulee usein peräänkuulutettavan ”arvojohtajuutta”, koska meiltä puuttuu yhteinen ”arvopohja”, minkä seurauksena sosiologit kertovat nykyihmisen elävän ”arvotyhjiössä”.

Sotaveteraaniliiton edeltäjän, Suomen Aseveljien Liiton yliasiamies L. Arvi P. Poijärvi kiteytti aikanaan aseveli-ideologian seitsemän johtoperiaatetta seuraavasti:

1. Jokainen suomalainen, säätyyn, arvoon, varallisuuteen ja kieleen katsomatta on kansansa kallisarvoinen jäsen.

2. Rehellinen työ, olipa se ruumiillista tai henkistä, on suomalaisen miehen, naisen ja lapsen kunnia-asia.

3. Keskinäisen kritiikin on oltava rakentavaa ja toisten pyrintöihin on suhtauduttava myönteisesti.

4. Oikeat aseveljet eivät väistä yksilöllistä vastuutaan; he tuntevat vastuunsa myös kunnan, maakunnan ja valtion asioista.

5. Rohkea, sisukas yrittäminen on suomalaisista kansalaishyveistä arvokkaimpia.

6. Etulinjan karu rehellisyys on tuotava myös rauhanajan elämään, yhtä hyvin koteihin kuin työpaikoille ja julkiseen elämään.

7. Luottamus Jumalaan, joka on johdattanut kansamme läpi ylivoimaisten vaikeuksien, on tulevaisuudenuskomme luja perusta.

Rohkenenpa väittää, että varsin monelle noista on tilausta vielä tänäänkin.

Kirjoittaja on Suomen Sotaveteraaniliiton tiedottaja

Budjettiriihi lähestyy ja näyttää siltä, että sinne ei saada sosiaali- ja terveysministeriön toimesta lakiesitystä haavoittumattomien sotaveteraanien kotipalvelujen rahoittamisesta. Vastaava sotilasvammalaki on sotainvalideillä ollut jo vuosikymmeniä.

Minä olen pettynyt STM:n passiivisuuteen.  Milloin on muita kiireitä tai muuten vaan tärkeämpää tekemistä.  Soten valmistelu on vienyt  kaiken ajan ja organisaatiouudistuskin on sekoittanut asian hoitajia, keitä he sitten lienevätkään. Vastuutahoa tai -ottajaa  ei tunnu löytyvän.

Olen tehnyt koko 40-vuotisen työurani sosiaali- ja terveydenhuollossa, siis STM:n johdettavana ja johdateltavana. Työurani viimeiset 20 vuotta toimin lääninhallituksen sosiaali- ja terveysosaston päällikkönä tiiviissä yhteistyössä kovasti kunnioittamani ja arvostamani ministeriön kanssa. Nyt tämä arvostus horjuu, jos ei kunniakansalaistemme viimeisten vuosien kotona asumista turvaavaa lakia saada tehtyä. Asia ei ole teknisesti vaikea senkään takia, että veteraanijärjestöt ovat jo valmistelleet lakiluonnoksen, jonka pohjalta asiassa on helppo edetä.

On myös vedottu rahan puutteeseen.  STM:n ei tule ensimmäisenä puhua siitä, vaan esittää tärkeän asian etenemistä. Rahaa kyllä löytyy, jos halua etenemiseen on. Esimerkiksi soten ja maakuntauudistuksen alueellisiin kokeiluihin oli tarkoitus varata 100 miljoonaa . Kun sote lykkääntyy ja kokeilut todettiin laittomiksi, on mm. tuo raha käytettävissä. Lisäksi STEAN rahaa on jakamatta muutama sata miljoonaa. Näistä pieni osa voidaan käyttää aivan hyvin veteraanien hyväksi, järjestökentän siitä kärsimättä.

Pahinta, mitä olen kuullut, on erään virkamiehen kommentti siitä, että lain kustannushyöty on heikko ja että kyllä vanhuspalvelulaki riittää. Vajaan 10 000 veteraanin kotiin annettavien palvelujen vuosittainen hinta arvioidaan sadaksi miljoonaksi euroksi vuodessa. Arvio on matemaattisesti oikea, mutta Valtiokonttorin arvio perustuu siihen, että kaikki olisivat palveluja käyttämässä. Veteraanijärjestöjen arvion mukaan, kun otetaan huomioon veteraanien asumismuodot ja henkilöittäin arvioitava kotipalvelujen tarve, todellinen rahantarve lienee n. 60-70 miljoonaa euroa vuodessa. Kun summasta vähennetään tälläkin hetkellä budjetissa oleva summa ja sinne vuosittain taisteltava lisämääräraha, oikea lisärahan tarve on noin 30 miljoonaa.

Lakihankkeen takana on laaja poliittinen tuki. Puoluekokouspäätöksiä myöten on edellytetty lain laatimista.

Nyt jos koskaan on STM:n vastuuministerin poliittisella ohjauksella saatava asia nopeasti eteenpäin ja budjettiriihessä myönteinen päätös.

Laki on saatava voimaan 1.1.2018. Sen ovat nopeasti hupenevat kunniakansalaistemme joukot ansainneet.

Kirjoittaja on sosiaali- ja terveysneuvos emeritus sekä Suomen Sotaveteraaniliiton sosiaali- ja terveyspalvelutoimikunnan puheenjohtaja

Muutaman kerran on Helsingin taivaalla ukkosen lailla jylissyt, kun Ilmavoimien Hornet on suorittanut Hietaniemen hautausmaan ylilennon, suoraan ylös taivaalle päättyvän. ”Pilven veikko”, sotalentäjänä palvellut, on kätketty isänmaan multiin, ja hänen palveluksiaan maalle on näin viimeisenä tervehdyksenä kunnioitettu. Hän on jäänyt pois, hän on”missing man”. Tämä on saanut minut miettimään, josko meidän olisi mahdollista tuoda takaisin myös kunnialaukaukset?

Sota-aikana suomalaiseksi perinteeksi muodostuivat kunnialaukaukset.Sankarivainajan arkun lipuessa hautaan osasto asetovereita, paikallisia suojeluskuntalaisia tai vastaavia ampui kolme yhteislaukausta poismenneen kunniaksi. Ne juhlistivat karulla tavalla hautajaistilaisuutta ja korostivat sankarivainajan roolia isänmaan puolustajana. Saattoväelle ne olivat mieleenjäävä tapahtuma, joka toi kyyneleet silmiin – sen jouduin muutaman kerran huomamaan, kun sotilaspoikana sain olla mukana kunnialaukausosastossa.

”Missing man”-muodostelma on kunnioitustapana alunperin amerikkalainen, ja siitä on muodostunut koskettava perinne, jolla taistelulennolta palaamaatta jäänyt on saanut tovereiltaan viimeisen tervehdyksen. Ylilennon on suorittanut se osasto, josta lentäjä on pudotettu, ja hänen paikkansa ylilennon muodostelmassa on ollut tyhjä. Samanlaista kunnioitusta edustavat eri maissa muutkin perinteet: ratsuväen hautajaisissa ilman ratsastajaa kulkeva hevonen; esikuntatyöskentelyyn osallistuneen muistotilaisuudessa tyhjäksi jätetty tuoli.

Ylilentoja on yhä harvemmin ja harvenevat ovat myös muitten aselajiveteraanien rivit. Kunnialaukasperinteen elvyttäminen olisikin näitten kunniaksi nyt paikallaan. Paitsi että se olisi kunnianosoitus omaisille ja läheisille, se toisi myös nykypolvelle tilaisuuden osallistua ja muistaa historiaa.

Katseeni kääntyvät aivan erityisesti kahteen suuntaan. Kunnialaukasten ampujana voisi ensinnäkin olla osasto vanhoja asetovereita, veteraanijärjestöjen jäseniä ja seuraavaa polvea edustavia sotilaspoikia. Toisen vaihtoehdon muodostaisivat asevelvollisuutensa suorittaneet nuoret miehet ja naiset, jotka ovat maanpuolustusperinteen jatkajia ja turvaajia. Heidän kauttaan sana leviäisi laajemmalle myös uusien sukupolvien piiriin.

Pallo on heitetty. Ottakoot kopin veteraaniveljet, heidän järjestönsä, perinneyhdistykset ja muut maanpuolustusjärjestöt, etsien yhteistyötä Puolustusvoimien kanssa, joka voisi antaa käyttöön kiväärit panoksineen ja tarvittaessa asettaa kunniavartiot maahan laskettavien veteraanien haudoille.

Entä byrokratia? Paikallinen kirkko kaipaisi etukäteisilmoituksen tapahtumasta. Poliisille olisi niinikään aihetta kunnialaukauksista tiedottaa siltä varalta, että se voisi ottaa kantaa tapahtumaan. Ehkäpä Sotaveteraaniliitto voisi laatia toimintaohjeet yhteistyössä viranomaisten kanssa ja jakaa ne eteenpäin?

Kirjoittaja on ylipormestari (kapt. res.) ja sotaveteraani

Tiesitkö, että veteraanien edunvalvonta- ja huoltojärjestöksi perustetun Sotaveteraaniliiton vasta vakiinnuttaessa asemaansa ja luodessa paikallisverkostoaan ilmaistiin veteraanien parissa näkemyksiä siitä, ettei ”mitään kerjuuyhdistyksiä tarvitsisi perustaa, koska valtiovalta ymmärtäisi hoitaa asiat kuntoon ilman veteraanijärjestöjäkin”?

Aika on kuitenkin osoittanut tämän uskomuksen vääräksi.

Vuonna 2018, 73 vuotta viimeisimmän sodan päättymisestä, veteraanijärjestöjen edunvalvontatyö ei ole vieläkään valmis. Mikään aikaan saatu lakimuutos, etuus tai niissä tapahtunut parannus ei ole syntynyt itsestään, vaan jokaista on edeltänyt jopa vuosia kestänyt kampanjointi. Yksi lakimuutos on yhä työn alla.

Varsin suuri osa liiton työstä on kabineteissa ja käytävillä käytävää vaikuttamistyötä, usein epäkiitollista mutta aina suurelle yleisölle näkymätöntä. Meidän veteraanimme osaavat kuitenkin tunnetusti pistää hanttiin ja ovat liiton 60-vuotisen historian aikana turvautuneet järeämpiinkin aseisiin.

Alkuaikoina eräät Pohjanmaan veteraanitoimijat uhkasivat valtiota mm. veronmaksulakolla, mikäli toivottua parannusta asioihin ei tulisi. Eikä se kapinahenki tuohon jäänyt. Ensimmäinen suurmielenosoitus järjestettiin Tampereella jo vuonna 1964, eikä sitä katsottu maan tuolloisessa poliittisessa ilmapiirissä hyvällä missään. Veteraaniasian puolustaminen kohtasi vastustusta niin kansanedustajien, äärivasemmiston, opiskelijajärjestöjen ja jopa hiippakunnan taholta. Viisi vuotta 18 000 veteraania marssi Helsingissä. Vaadittujen uudistusten venyessä marssittiin 1975 uudestaan, nyt jo 22 000 veteraanin voimin.

Pikkuhiljaa se irvailu alkoi loppua, tilanne parantua ja ymmärrys ja arvostus veteraanien uhrauksia kohtaan nousta nykyiselle tasolleen.

Itse en (onnekseni) ole tuota aikaa kokenut, joten kahdeksan- ja yhdeksänkymmentälukujen kasvatin silmiin tuo kaikki tuntuu ihan älyttömältä. Samat ihmiset, joiden taistelun ansiosta koko valtio edes oli olemassa, joutuivat nyt taistelemaan sen puolesta, että valtio muistaisi heidän olemassaolonsa?

Enää ei heistä ole marssimaan. Toisten täytyy nyt tehdä se heidän puolestaan.

Veteraanit kävivät taistonsa kunniakkaasti loppuun saakka, jonka jälkeen veteraanityön viestikapula siirtyi heidän lapsilleen. Mutta nyt tämäkin sukupolvi on eläkeiässä ja kapula odottaa ottajaansa. On meidän, veteraanien lastenlasten vuoro.

Sotaveteraaniliiton viimevuotisissa 60-vuotisjuhlallisuuksissa Reserviläisliitto muisti liittoa taululla, joka muistuttaa meitä työmme tarkoituksesta täällä Pasilan veteraanitalolla joka ikinen päivä. ”Kun sankarit käyvät vähiin, on vahdinvaihdon aika”.

Vakituinen työ ja sen tuoma turva alkaa olla nykymaailmassa jo melkoinen etuoikeus, mutta todellinen etuoikeus on saada tehdä sitä työtä näiden sankareiden parissa ja heidän hyväkseen.

Veteraanityössä käynnissä oleva sukupolvenvaihdos näkyy kovin konkreettisesti myös täällä toimistollamme. Viidestä työntekijästämme kolme jää tämän vuoden aikana eläkkeelle. Heistä kahdelle etsitään nyt seuraajaa.

Täytettävänä on isot saappaat. Onko sinusta siihen?

Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja

Valtioneuvosto on siirtämässä sota- ja kulttuurihistoriallisesti merkittävän Salpalinjan yksityisten maanomistajien haltuun. Salpalinjan Perinneyhdistykselle valtiovarainministeriön päätös luopua erittäin merkittävästä ja vaikuttavasta kansallisomaisuudesta tuli yllätyksenä ja järkytyksenä. Mitään perusteluja tai keskusteluja ei asiasta käyty.

Perinneyhdistys teki vuonna 2013 esityksen Salpalinjan nimeämisestä itsenäisyytemme monumentiksi itsenäisyytemme juhlavuonna 2017. Yhdistys ei ole vieläkään saanut valtioneuvostolta vastausta esitykseen.

Uudistimme esityksemme Suomi 100- ohjausryhmälle, joka vastasi, ettei heillä ole valtuuksia nimetä mitään kohdetta. Perinneyhdistys odottaa edelleen valtioneuvoston vastausta esitykseen.

Käytännössä tämän päätöksen seurauksena Salpalinjan linnoitteet ja muut rakenteet luovutetaan valtioneuvostolta sadoille alueen maanomistajille. Salpalinja on kokonaisuudessaan mitä arvokkain Suomen valtion kansallisomaisuus, jota pitää vaalia ja kunnioittaa kuten veteraanisukupolveamme.

Salpalinja on vuosien 1940-1944 välillä rakennettu Suomen itärajan puolustusketju. Salpalinjaan liittyvien alueiden maapohjat luovutettiin vuonna 1968 maanomistajille, mutta käyttöoikeus jätettiin tuolloin Puolustusvoimille. 2003 Salpalinja siirtyi puolustusministeriöltä valtiovarainministeriön haltuun osana valtion kiinteistöhallinnon keskittämistä. Linnoitteiden hoidosta on tähän saakka vastannut Senaatti-kiinteistöt.

Salpalinja koostuu 728 linnoitteesta, joista Museovirasto on luokitellut arvokkaaksi 90. Näiden lisäksi myös alueen satojen muiden rakennelmien kohtalo on avoin, kun Salpalinjan kohteiden omistus hajaantuu uusille yksityisomistajilleen. Eilen pidetyn tiedotustilaisuuden perusteella jo nyt tiedetään, että maanomistajat pelkäävät heille lankeavaa vastuuta. Mm. Lusikkavuoressa sijaitsevan suurimman luolan maanomistaja on kertonut, ettei hänellä ole muuta mahdollisuutta kuin sulkea luola, koska ei uskalla ottaa sitä riskiä, että matkailijalle sattuisi onnettomuus.

Vielä tämän vuoden ajan kävelyreitit on mahdollista tehdä yksityisellä maalla entisillä luvilla, mutta tämän jälkeen jokaiseen kohteeseen on matkailutarkoituksessa tehtävän kävelyretkeen haettava maanomistajan lupa heti maanmittaustoimituksen tultua lopullisesti suoritettua.

Salpalinja on osoitus Suomen kansan maanpuolustustahdosta ja halusta säilyttää itsenäinen Suomi. Linjalla oli parhaimmillaan keväällä 1941 35 000 rakentajaa, joita muonitti 2000 lottaa. Ei myöskään pidä unohtaa kotirintaman miehiä ja naisia, jotka toiminnallaan tukivat puolustuslinjan rakentamista. Ruotsin kalustollinen ja rahallinen apu oli hyvin merkittävä. Poliittinen johto rahoitti auliisti linjan rakentamisen.

Suomen kansa oli yhtenäinen ja taisteli kaikin keinoin itsenäisyytemme puolesta. Jollei näin olisi ollut, tilanne olisi nyt toinen. Salpalinjan merkitys itsenäisyytemme säilyttäjänä on siis kiistaton. Vaikka linjalla ei koskaan taisteltu, sen olemassaolo aikaansai osaltaan sen, että jatkosodan torjuntavoittomme jälkeen Neuvostoliitto ei enää jatkanut hyökkäystä Suomeen. Muutenkin jatkosodan taisteluissa kesällä 1944 Salpalinja muodosti puolustustaistelujen henkisen selkärangan: olihan joukkojemme takana vielä yksi puolustuslinja ennen jotakuinkin vapaata pääsyä pääkaupunkiimme.

Sotahistorioitsija eversti Sampo Ahto on osuvasti todennut, että linnoite on täyttänyt tehtävänsä, jos se jo pelkällä olemassaolollaan on estänyt vihollisen hyökkäykset. Tällainen vaikutus Salpalinjalla oli.

Voimme vain kuvitella, mikä olisi tilanne, jos Salpalinjaa ei olisi rakennettu. Voisi jopa olla, että lipputangoissamme liehuisi vallan eri väreillä varustettu lippu nykyisen sinivalkoisen sijaan.

Salpalinja on ja pysyy Suomen itärajan tuntumassa, eli sen strateginen merkitys ei muutu. Ei siis voida pitää ainakaan järkevänä, että maanomistajat ryhtyisivät poistamaan kyseisiä linnoitteita alueeltaan.

Salpalinjan perinneyhdistys pitää erittäin tärkeänä sitä, että suomalaisten isänmaallisuutta ja maanpuolustustahtoa ylläpidetään ja kehitetään mahdollistamalla kaikille esteetön pääsy tutustumaan tähän veteraanisukupolven aikaansaannokseen – Salpalinjaan, itsenäisyytemme monumenttiin.

Kirjoittaja on yleisesikuntaeversti ja Salpalinjan perinneyhdistyksen puheenjohtaja

Suomessa on joukossamme vielä yli 12 000 sotien 1939–1945 sotaveteraania. Heistä noin 2 000 on sotainvalideja ja noin 10 000 fyysisesti haavoittumatonta, rintamalla tai muulla sotatoimialueella palvellutta veteraania.

Sotien päättymisestä on kulunut jo 73 vuotta ja silti näiden veteraanien asiat on osittain hoitamatta.

Sotiemme veteraanit ovat keski-iältään yli 93 vuotta vanhoja, joten sotainvalidien ja muiden sotaveteraanien kunnossa ei ole eroja.

Sotainvalidien asiat on kohtuullisesti hoidettu, koska heidän palvelutarpeistaan on säädetty sotilasvammalailla. Heidän kuntoutuksensa ja kotiin annettavat palvelut ovat olleet kohtuullisella tasolla jo vuosikymmeniä.

Muiden rintamasotilas-, rintamapalvelus- tai rintamatunnuksen omaavien veteraanien, miesten tai naisten, osalta näin ei vieläkään ole, koska heidän palvelutarpeistaan ja niiden toteuttamisesta ei ole vastaavaa lakia. He joutuvat vuosittain kamppailemaan määrärahoista valtion budjetissa.

Joka vuosi budjettiin on varattu liian pieni määräraha kuntoutukseen ja kodeissa tarvittaviin palveluihin. Voimakkailla edunvalvontatoimenpiteillä tarvittavaa aukkoa on saatu paikattua vuosittain valtion lisätalousarvion kautta. Tämä aiheuttaa paljon ylimääräistä työtä niin kunnissa, Valtiokonttorissa kuin veteraanijärjestöissäkin.

Jotta kaikille sotiemme veteraaneille voidaan toteuttaa samat kotipalvelut, tarvitaan samansisältöinen laki kuin sotainvalideilla on.

Tällöin kaikki sodissa 1939–1945 taistelleet veteraanit olisivat kuntonsa ja toimintakykynsä mukaan avopalvelujen saatavuuden suhteen tasavertaisessa asemassa.

Laki yksinkertaistaisi myös kunnissa ja kuntayhtymissä asioiden käsittelyä, kun kaikille sotien veteraaneille olisi käytössä yhtenäinen toimintamalli, jolla kaikkien veteraanien kotona asumista auttavat ja tukevat palvelut toteutetaan.

Veteraanien korkean iän takia lakia ei voi siirtää myöhemmäksi. Valtion rahan puute ei myöskään saa olla peruste kunniakansalaisillemme tärkeän lain voimaantulon siirtämiseen.

Valtio käski miehet sotaan. Valtion täytyy myös hoitaa veteraanien nykyinen elämänvaihe, sillä se on osa kunniavelan maksua itsenäisyytemme turvanneille veteraaneillemme.

Kirjoittaja on sosiaali- ja terveysneuvos emeritus sekä Suomen Sotaveteraaniliiton sosiaali- ja terveyspalvelutoimikunnan puheenjohtaja

Pekka Paatero