Blogi

26.4.2021 Eloon herännyt Einstein ja Yhdysvaltojen sisällissodan viimeinen veteraanin leski opettavat, kuinka suhteellista historia ja aika ovatkaan

Jos tästä korona-ajasta haluaa edes jotain hyvää löytää, niin on tässä ainakin ollut aikaa lukea. Ja lukeminenhan tunnetusti avartaa maailmaa, jota matkustuskiellot ja muut rajoitukset ovat kuluneiden 13 kuukauden aikana kovin supistaneet.

Muutaman viime viikon aikana onkin vastaan tullut juttuja, jotka ovat avartaneet tietämystä niin paljon, että käsitys ajan ja historian suhteellisuudesta on paukkunut ennen näkemättömällä tavalla.

Monen suomalaisenkin käytössä oleva sukututkimustyökalu Myheritage lanseerasi Deep Nostalgia-ominaisuuden, joka herättää käyttäjän palveluun syöttämän valokuvan realistiseksi videokuvaksi, herättäen hetkeksi eloon jo suvun viimeiseen iltahuutoon kutsutut sankarit, joita käyttäjällä ei itsellään ollut elinaikanaan mahdollista tavata.

Digital Einstein Experience vie kokemuksen vielä pidemmälle: käyttäjällä on mahdollisuus jopa käydä keskusteluja tekoälyteknologian henkiin herättämän neron kanssa, jonka fysiikan Nobel-palkinnosta tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta… ja hänen kuolemastaankin 66 vuotta.

Mutta kaikista eniten tällaisen sotahistoriaa ja veteraaniperinnettä työkseen tallentavan ihmisen tajuntaa räjäytti tämä yllätys.

Koska kuoli viimeinen Yhdysvaltain sisällissodan veteraanin leski? Kyllä, sen vuosina 1861-1865 käydyn, pohjoisen voittoon ja orjuuden häviämiseen johtaneen Yhdysvaltain sisällissodan.

Vastaus? Viime vuonna.

M i e t t i k ä ä.

19 ikäisenä vuonna 1936 tuolloin 91-vuotiaan veteraanin kanssa avioitunut Helen Jackson oli 16.12.2020 kuollessaan 101-vuotias ja viimeinen konkreettisesti elossa oleva linkki noihin Yhdysvaltain kohtalon vuosiin. En voi olla ajattelematta, millainen haastateltava hän olisi kenties ollut; millainen jo katoamassa olevan muistitiedon aarrearkku.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 80 vuotta Jatkosodan, yhdestä meidän kohtalon vuosiemme merkkipaalun, syttymisestä. Sitä kunnioittaaksemme olemme juuri julkaisseet historiallisen, liki 100-sivuisen Tie jatkosotaan- erikoislehden, joka on parhaillaan myynnissä lehtipisteissä kautta maan sekä verkkokaupassamme. Tämän sodan veteraaneja on maassamme vielä elossa noin 5 500, heidän puolisoitaan ja leskiään puolestaan noin 15 000.

Jo pitkään niin meillä kuin Tammenlehvän Perinneliitolla on ollut meneillään operaatio, jossa olemme keränneet talteen veteraaniemme kokemuksia, näkemyksiä ja terveisiä, ikuistaaksemme ne myös niille sukupolville, jotka eivät eläissään tule tapaamaan ainoatakaan veteraania. Niitä julkaistaan niin Kenttäpostia-lehdessämme, nettisivuillamme kuin eri some-kanavissamme (joista kannattaa ehdottomasti tsekata esim. Tammenlehvän Perinneliiton  sadat videoidut veteraanikohtaamiset sekä Kymenlaakson Sotaveteraanipiirin suurtyö: niin sotilaiden kuin kotirintaman kokemuksia taltioiva Youtube-kanava.

Vauhti on vain kiihtynyt näin koronan aikaan, sillä kun veteraaniväestömme luontainen poistuma on jo normaaliolosuhteissa liki seitsemän veteraanin päiväluokkaa, ei meillä eikä heillä ole aikaa loputtomiin odotella. Toisekseen, se on tarjonnut kenttämme väelle yhden keinon pitää yhteyttä  veteraaneihinsa tilanteessa, jossa kaikki perinteiset ja isomman joukon tilaisuudet on jouduttu perumaan.

Lisäkäsiä kuitenkin tarvitaan. Jokaisella heistä on tarina, joka ansaitsee tulla kuulluksi. Löytyisikö sinun suvustasi veteraani tai sellaisen puoliso tai leski? Olemme koonneet avuksenne valmiin kysymyspatteriston ja kaiken muun tarvittavan ohjeistuksen, joten teidän perinteenkeruupioneerien ei tarvitse kuin pistää (jokaisen puhelimesta löytyvä) nauhuri käyntiin ja kysyä valmiiksi tehdyt kysymykset. Kiinnostuitko? Laita viestiä osoitteeseen toimitus@sotaveteraaniliitto.fi!


Ariela Säkkinen




Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja ja historianörtti

 

 

Jaa kirjoitus:

7.4.2021 Sodassa ja rauhassa tärkein taistelutoverimme on siinä vieressä – kaveria ei jätetä vieläkään

Se oli niitä ensimmäisiä kertoja, kun pitelin käsissäni öljynmustaa, kolmen ja puolen kilon painoista ja vajaan metrin mittaista työkaluani. Rynnäkkökivääri, kouluttaja sanoi, on sotilaan tärkein taistelutoveri.

Opin pian, että RK kuuskakkosen on pysyttävä öljyttynä, puhtaana sekä kohdistettuna, eikä tärkeintä taistelutoveria ikinä jätetä, vaan se kulkee rinnalla huussiin ja havumetsään. Ken epähuomiossa jättää aseensa liian monen vaaksanmitan päähän, saa todennäköisesti osaksensa niin rakentavaa kritiikkiä, ettei erhe vahingossakaan toistu.

Niin, mitäpä olisi sotilas ilman rynnäkkökivääriä? Vaikka nykyajan sotia käydään yhä enemmän uusilla rintamilla, kuten verkossa, tuntuisi mieliimme piirtynyt kuva sotilaasta epätäydelliseltä ilman asetta.

Käymme varusmiespalveluksen tullaksemme päteviksi reserviläisiksi, jotka tukalan paikan tullen muuntautuvat siviileistä sotilaiksi ja heittäytyvät puolustamaan Suomen muotoista maa-aluetta perinteisen sodan uhkaa vastaan. Näin tehdään vastaisuuden varalta, epävarman tulevaisuuden turvaksi.

Kun siviili kouluttautuu vaikkapa metsäalan ammattilaiseksi, hän hankkii koulutuksen hyödyntääkseen sitä välittömästi opintojensa jälkeen työelämässä. Asevelvollinen puolestaan ei välttämättä ikinä tule käyttämään sotilaan taitojaan tositilanteessa – kaikeksi onneksi. Tuntuisi, että suomalainen sotilas ei niinkään palvele nykyhetken tilannetta varten, vaan ennemminkin katse on aina kohti epätodennäköistä skenaariota tulevaisuudessa. Sen varalta kaikki tehdään.

Nähdäkseni on kuitenkin taitoja, joita sotilaan on paitsi osattava, myös jatkuvasti käytettävä tosielämässä, oltiinpa sitten varusmiespalveluksessa, reservissä, sodassa tai rauhassa. Kyse ei siis ole ampumataidosta.

Sodassa ja rauhassa tärkein taistelutoverimme nukkuu punkassa yläpuolellamme, marssii tahdissa vierellämme ja tetsaa, kun mekin tetsaamme. Sotilaan tärkein taistelutoveri on toinen taistelutoveri, kanssaeläjä. Sotilaan kuuluu osata vaikuttaa viholliseen tehokkaasti, mutta parhainkaan supersotilas ei voi unohtaa empatian ja veljeyden merkitystä joukossa toimiessaan.

Palveluksen aloittavan varusmiehen silmien eteen avautuu eräänlainen poikkileikkaus koko (mies)ikäluokasta. Joukossa on niin montaa erilaista mieltä, kuin on miestäkin tai – kuten virallinen muoto kuuluu – naisten vapaaehtoista asepalvelusta suorittavaa. Kaikki on pidettävä mukana matkassa. Voiko se täysin onnistua ilman empatiaa?

Meistä säteilevät empatian lämpöiset pulssit eivät päättäväistä vihollista pysäytä, eikä pehmeä ja kaikkia ymmärtäväinen puheenparsi saa sotilaskuria iskostettua uusien alokkaiden selkäytimiin. Mutta entä jos kukaan ei kysyisi hiljaiselta taistelutoverilta, mitä kuuluu ja onko hänellä kaikki hyvin? Mitä jos kukaan ei haluaisi ymmärtää häntä, joka jää makaamaan paikoilleen, kun muut marssivat menemään? Miltähän tuntuisi, jos kukaan ei kuuntelisi silloin, kun kaikkein eniten tekee mieli puuskahtaa ja vuodattaa patoutuneita tunteita?

”Hyvinvointimme” lisääntyessä mielenterveysongelmien ja yksinäisyyden kansalliset haasteet vyöryvät päälle entistä vaikeammin. Siinä missä vuosituhannen alussa reilut kolmisentuhatta nuorta aikuista oli joutunut työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveyssyistä, oli luku vuonna 2018 liki kaksinkertainen.

Tarve empatialle ei ole hävinnyt minnekään vaan kasvaa entisestään. Empatiaa on halu ja kyky kuunnella, ymmärtää ja asettua toisen asemaan. Mistään tämän monimutkaisemmasta ei ole kyse. Mitä useampi moisen menettelyn hallitsee, sitä parempia ovat joukkueen psyykkinen ja sosiaalinen toimintakyky, käyttääkseni sotilaskieltä.

Pienillä välittämisen eleillä voidaan parhaimmillaan estää palveluksen keskeyttäminen tai tarpeeton siviilipalvelukseen vaihtaminen. Luomalla tupaan ja joukkueeseen ilmapiiriä, jossa jokainen on hyväksytty, on arvaamaton merkitys.


Eino Rissanen (kuva: Konsta Torne)




Kirjottaja on pehmopojaksi tunnustautuva kaartinjääkäri ja Ruotuväen toimittaja. Kirjoitus on alunperin julkaistu Ruotuväki-lehdessä.

 

Jaa kirjoitus:

24.3.2021 Onni opetti, että viimeiset veteraanimuistot on kerättävä talteen kansakunnan yhteiseen muistiin

Kohtalo soi minulle suuren onnen. Sain tutustua sotaveteraani Onni Hämäläiseen. Olen ylpeä siitä, että myöhemmin saatoin kutsua häntä ystäväksenikin.

Alun perin menin tekemään Ouluun Onnista lehtijuttua. Yhteystiedot olin saanut ystävältä vähän sattuman kautta. Etukäteen tiesin vain, että Onni oli taistellut maineikkaan 8. Divisioonan eli Kolmen kannaksen koukkaajien riveissä, tarkemmin Jalkaväkirykmentti 45:n pikakivääriampujana.

Kävi ilmi, että Onni Hämäläisellä oli ilmiömäinen muisti. Hän todellakin muisti päivän tarkkuudella sotatapahtumat, jotka hänen kohdallaan olivat alkaneet joulukuussa 1941 Maaselän kannaksella ja päättyneet syyskuussa 1944 Syskyjärvellä.

Palasin jututtamaan Onnia yhä uudelleen. Rauhallisesti, omaa rooliaan korostamatta, hän kertoi sotilaan elämästä ja kuolemasta. Ei niin pientä yksityiskohtaa, etteikö hän olisi osannut todenperäisestä siitä kysyttäessä kertoa.

Ensimmäisellä tapaamisella minuun teki suuren vaikutuksen Onnin kertomus sodan viimeisistä päivistä. He olivat ei-kenenkään-maalla rutiinipartiossa, kun paras ystävä Tauno Voutilainen astui miinaan. Rippikoulukaverin jalka repesi palasiksi, vain riekaleet pitivät sitä yhdessä. Räjähdys oli saanut myös vihollispartion liikkeelle.

Haavoittunut tajusi tilanteensa toivottomaksi. Hän sanoi, että mieluummin ammutte kuin jätätte viholliselle. Partionjohtaja rauhoitteli, että kyllä Voutilainen saadaan omien puolelle. Tauno tiesi kuitenkin paremmin. Hän katsoi parhaaseen ystäväänsä ja sanoi: ”Onni, ammuthan sinä.” Onni lupasi.

On mahdotonta ajatella, mitä näiden kahden kaveruksen mielissä liikkui noina nopeina hetkinä. Se oli sodan todellisuutta kauheimmillaan.

Vihollispartio meni kuitenkin oikealta ohi, eikä Onnin tarvinnut toteuttaa raskasta lupaustaan. Se ei kuitenkaan Taunoa pelastanut. Kun hänet saatiin kannetuksi omille linjoille, Tauno Voutilainen oli menehtynyt verenhukkaan.

Toinen Onnin lukuisista muistoista oli sekin omalla tavallaan dramaattinen. Syväriltä vetäydyttäessä komppania oli kesken raskaiden taistelujen ja marssien pysähtynyt hetkeksi lepoon. Porukassa riehui punatauti, ja riuku oli täynnä. Näin Onni joutui asioilleen metsään. Kun hän nousi kyykystä, vähän matkan päässä nousi samoilta asioilta toinenkin – ruskeapukuinen. Viholliset katsoivat hetken toisiaan, ja kääntyivät omiin suuntiinsa.

Onni ilmoitti asiasta joukkueenjohtajalle, että me ei taidetakaan olla täällä yksin. Komppania pelastui taakse saartaneen vihollisen kynsistä kapeaa suokannasta pitkin.

Onni Hämäläinen eli yli 90-vuotiaaksi, ennen kuin hän avautui minulle näistä sotakokemuksistaan. En tullut koskaan kysyneeksi, mistä se johtui. Eikö kukaan ollut kiinnostunut, vai eikö hän ollut sitä ennen halunnut niistä puhua.

Joka tapauksessa, tämä ystävyys alleviivasi minulle sen tärkeyttä, että viimeiset veteraanimuistot kerätään kansakunnan yhteiseen muistiin. Onnikin lähti viimeiseen iltahuutoon vappuna 2017. Hyvin nöyrin ja kiitollisin mielin olin kantamassa hänen arkkuaan.

Kysyin Onnilta, uskoiko hän sotaa kokemattoman sukupolven ymmärtävän, millaista siellä jossakin oikeasti oli. Hetken hän mietti ja vastasi, että tuskin. Tämän uskon todeksi. Miten voisikaan eläytyä siihen hetkeen, kun puna-armeija rynnii päin PSS-linjaa, ja vihollinen ylittää piikkilankaesteet tulesta huolimatta edeltä kaatuneiden ruumiiden yli?

Muistoni Onni Hämäläisestä, tuntemattomasta sotilaasta, ovat kovin lämpimät. Kohtalo soi minulle suuren onnen, että sain tutusta häneen. #Himmetäeimuistotsaa.


Jukka Halonen




Kirjoittaja on toimittaja ja tietokirjailija sekä Kenttäpostia-lehden toimitusneuvoston puheenjohtaja.

Jaa kirjoitus:

9.3.2021 Veteraanimme tarvitsevat meitä niin yksinäisyyden torjuntaan kuin rokotteiden varmistamiseen – joko sinä olet mukana?

Olen tehnyt käytännössä koko työurani järjestöissä. Näin erikoista aikaa kun nyt elämme, ei eteen vielä ole kuitenkaan tullut. Koronaviruksen mukanaan tuoma epidemia on haastanut koko yhteiskunnan, järjestötoiminnan ja erityisesti veteraanitoiminnan.  

13.3.2020 tuli kuluneeksi 80 vuotta Talvisodan päättymisestä. Tuota päivää piti muistaman lukuisilla valtakunnallisilla ja paikallisilla tapahtumilla, vaan toisin kävi. Lähes kaikki tapahtumat peruttiin ja tuosta alkoi poikkeuksellinen aika, joka jatkuu edelleen ja jatkuu niin kauan kuin koronavirus saadaan edes jotenkin kuriinToki rokotukset tuovat toivoa. 

Valtakunnallinen rokotusjärjestys on päätetty jo joulukuussa 2020. Sen mukaan vanhusväestö on saamassa rokotteet ensimmäisten joukossa. Käytännön rokotusjärjestelyt vaihtelevat kuitenkin terveydenhuollon vastuualueittain ja organisaatioittain. Veteraanijärjestöjen paikallistoimijoiden tulisikin ottaa yhteyttä alueensa rokotejärjestelyistä vastaavaan tahoon, ja pyrkiä edistämään veteraanien rokottamista etulinjassa. Varsinkin yksin kotona asuvia veteraaneja tulee myös tukea rokoteaikojen varauksissa ja muissa vastaavissa käytännön järjestelyissä. Esimerkiksi Keski-Pohjanmaan sotaveteraanipiiri on ryhtynyt toimeen ja palautteen perusteella asiaan on suhtauduttu positiivisesti. Yhteydenotoilla on merkitystä. 

Veteraanityöhön koronarajoitukset vaikuttivat merkittävästi. Viime keväänä yli 70-vuotiaille asetetiin erityisrajoituksia. Pelkästään tämä vaikeutti toimintaa. Rajoitukset nostivat keskusteluun ikäihmisten eristämisen ja yksinäisyyden vaikutukset. Ilman tieteellistä tutkimusnäyttöäkin ymmärtää, että vaikutukset eivät olleet myönteisiä muutoin kuin sen osalta, että ikäihmiset suojattiin tartunnoilta. Tämähän toteutui, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, hyvin.  

Pitkin vuotta rajoituksia purettiin ja ikäihmisten yleisten rajoitusten lisäksi voimaan jäivät vain paikoittaiset vierailukiellot laitoksiin ja hoivakoteihin. Siellä oleville läheisten vierailujen puuttuminen vie edelleen elämisen iloa. 

Korona-aika on tuonut esille ihmisten kekseliäisyyden. Veteraanejakin on kyetty tukemaan ja tapaamaan. Ruokakasseja on viety ovelle, on soitettu ja käyty puhelinkeskusteluja, luotu nettiyhteyksiä, lähetetty kortteja ja tavattukin, silloin kun se on ollut mahdollista turvallisesti. Emme ole unohtaneet kunniakansalaisiamme. Silti viruksen seuraukset, pelko, eristäminen, rajoitukset ja kaikki niistä seuraava kurittaa edelleen. Tähän haasteeseen meidän on kyettävä vastaamaan. 

Vastaus on yksinkertainen. Meidän on jokaisen otettava haaste vastaan ja ryhdyttävä toimeen. Korona-aikana ja sen jälkeen. Yksinäisyys ei vähenejollei vierellä ole kanssakulkijoita. Edes pienen hetken. Ruokakassit eivät ilmesty portaille ilman kuljetusta eikä nettiyhteys synny, ellei sitä joku rakenna. Tämän vuoksi vetoan tämän lukeviintulkaa mukaan vapaaehtoistyöhön, jollette jo ole. Tulkaa mukaan veteraanitoimintaan. Teitä tarvitaan. 


Heikki Karhu




Kirjoittaja on Rintamaveteraaniliiton toiminnanjohtaja

 

Jaa kirjoitus:

23.2.2021 Intti opetti rakastamaan rauhaa sekä kunnioittamaan itsenäisyyttä ja demokratiaa

Keskellä kuuminta kesää 2019 astuin nuhaisena Puolustusvoimien pakettiautoon, joka vei minut Rovaniemen Someroharjun varuskuntaan. Aloitin asepalveluksen jo valmiiksi nuhaisena, sillä vielä tuolloin ympäröivä maailma hyväksyi säännöllisen nenää niiskuttavan ja hieman kuorsaavan meikäläisen alokkaaksi.

Vapaaehtoisena asepalvelukseen lähteminen on prosessi, jossa jokainen arvioi omaa kykyään suhteessa maanpuolustuskoneiston saamaan hyötyyn. Suomessa kynnys suorittaa asepalvelus vapaaehtoisena on suhteellisen matala, sillä jokaista kansalaista sitoo jo valmiiksi maanpuolustusvelvollisuus.

Vietin palveluksessa 347 vuorokautta, joista puolet Pääesikunnassa. Palvelukseni käännekohta tapahtui ehdottomasti komennusyksikköni 1. Erillisen autokomppanian naisten vessassa, jossa sain viestin tulevasta loppusijoituspaikastani varusmiestoimikuntien pääsihteerinä. Kouluttajanani toiminut kersantti nauroi minulle, kun totesin lähteväni välisodan sijasta Pääesikuntaan komennukselle. Naurusta ja epäilyistä huolimatta istuin pian suorassa lähetyksessä yhdessä puolustusministeri Antti Kaikkosen ja silloisen Varusmiesliiton puheenjohtajan, Topi Korpisen kanssa keskustelemassa varusmiespalveluksesta.

Olen joskus päivitellyt olleeni varsin kallis asevelvollinen veronmaksajille, sillä Someroharjulta Hoikankankaan kautta tieni päätyi lopulta Santahaminaan ja Sörnäisiin. Joukkokoulutuskaudellakin olin ikuisesti se Jääkäriprikaatin kasvatti, joka ei käyttänyt pakkastakkia elohopean liikkuessa nollan yläpuolella. Olinkin sitten pari tuntia päästäni pyörällä sotilasvenekuljetuksen jälkeen, vaikka moduulin lavalla uni maittoi helposti pressun hakatessa tahtia ja viiman kirvellessä kasvoja.

Suurin prosessi suhteessani maanpuolustukseen tapahtui kuitenkin asepalveluksen jälkeen. Palatessani siviilielämään pystyin paremmin käymään läpi sen lähes vuoden kokemuksen, joka opetti nöyryyttä ja arvostusta maanpuolustusjärjestelmää kohtaan. Ymmärsin, miksi maanpuolustusvelvollisuus on osa Suomen lakia. En välttämättä olekaan sotilaana se kovakuntoisin ja parhaiten ampuva kaveri, mutta asepalveluksesta jäi käteen kyky sietää epävarmuutta ja hyvät ensiaputaidot. Pääsen usein testaamaan niitä öisin pikkutunneilla, kun höyhensaarilla palaan takaisin kasarmille. Asepalveluksessa kuitenkin samalla ymmärsin, etten koskaan haluaisi sotaa. Asepalvelus teki minusta realistisen pasifistin. Toivon asevelvollisuuden ja uskottavan puolustuskyvyn suojaavan meitä siltä pahimmalta, minkä olen kuullut vanhempien sukupolvien tarinoissa ja kaskuissa. Asepalvelus opetti kunnioittamaan itsenäisyyttä ja demokratiaa.

En kadu asepalvelustani, vaikka se oli minulle rankka suoritus. Suosittelen kaikkia naisia hakemaan vapaaehtoiseen palvelukseen, sillä se on ainutlaatuinen kokemus elämässä. Intti ei ole aina hauskaa ja varmasti hajottaa – paljonkin. Asevelvollisuus on kuitenkin meidän kansakuntamme itsenäisyyden ja yhdenvertaisuuden välttämätön peruspilari, jonka varaan demokratia nojaa vahvasti. En haluaisi koskaan asetta tositilanteessa käyttää, mutta haluan säilyttää yhdenvertaisen Suomen.

Viimeksi tänään nauroin vedet silmissä muistellessani alikersanttia, joka käveli unissaan naisten tupaan. Tuo oli pieni hetki koko palveluksesta, mutta sydämessäni paloi lämmin hehku sitä muistellessa.


Josefi Tiirola (kuva: Fotox/ Toivo Kauppinen)




Kirjoittaja suoritti varusmiespalveluksen VMTK-pääsihteerinä 2/19-saapumiserässä. 

Jaa kirjoitus:

8.2.2021 Tässä ovat vuoden 2020 luetuimmat ja tykätyimmät juttumme – ovatko omat suosikkisi listalla?

Vuodenvaihde on järjestökentässä aina melkoista hulabaloota. On arvioitava kulunutta vuotta, mutta myös suunniteltava alkamassa olevaa, eikä viestintä ole siinä poikkeus. Tilastoja läpikäydessä ja raportteja tuottaessa on hyvä hetki analysoida vaikuttavuuttamme. Täyttyivätkö tavoitteet? Oliko kasvua? Oliko toiminta yhtä tuloksellista kuin oli tarkoitus?

Kasvu jatkui voimakkaana, etenkin sosiaalisen median puolella, missä kasvua seuraajamäärissä oli Facebookin puolella 52%, Twitterissä 42% ja Youtubessa 153%. Viikkotasolla tavoitamme Facebook-sivumme kautta n. 300 000 ihmistä, yksittäiset päivitykset ovat parhaimmillaan keränneet reippaasti yli puolimiljoonaisen yleisön. Twitterissä päivityksemme keräsivät kovimman tuloksen tehneen kuukauden aikana liki 835 000 näyttökertaa ja parhaimmillaan yhden päivän aikana tavoitettu yleisömäärä on neljännesmiljoonan luokkaa. Täällä nettisivullamme oli vierailijamäärissä kasvua edellisvuoteen verrattuna 70% ja sivunäyttöjen määrä puolestaan kasvoi vuoden 2020 aikana 214%, ollen koko vuoden osalta yli 1,7 miljoonaa.

Viestintä jos mikä on kuitenkin jotain, jossa tärkeintä on se, mikä löytyy numeroiden, käyrien, tilastopiikkien ja muutosprosenttien takaa (eikä tämä ole vain pehmeäpäisen humanistin höpinää).

Ne ovat vain peitelukuhakemisto, joiden takaa löytyy se maasto, jossa sanoin ja kuvin aseistautuneet agenttimme operoivat: ihmisen tunnemaailma (se siitä humanistista!).

Nuo luvut kertovat siitä, että sisältömme on synnyttänyt kiinnostusta, havahduttanut osallisuuteen meidän kaikkien yhteisessä tarinassa ja herättänyt tunteita. Koskettanut jotain hyvin perimmäistä osaa ihmisessä niin, että se on saanut hänet toimimaan. Tykkäämään siitä. Jakamaan sen omille seuraajilleen. Kommentoimaan – usein jakamalla vastaavan kaltaisen tarinan omasta suvustaan.

Erityisesti tämä lämmittää meidän ”alallemme”, jonka moni ei ehkä aikaisemmin ollut edes ajatellut liippaavan häntä itseään.

Ja tunteita ne piikit ja käyrät herättävät meissä viestinnän tekijöissäkin. Iloa onnistumisestamme, ylpeyttä tekemisestämme ja kiitollisuutta siitä, että ihmiset haluavat osaltaan viedä viestiä eteenpäin. Ehkä kaikkein eniten se herättää kuitenkin nöyryyttä.

Tämä on meidän keinomme tehdä kunniaa heille, joita ilman meillä ei olisi mitään, mistä kirjoittaa. Ikuistaa ihmiset ja tarinat, jotka ovat aivan liian kallisarvoisia unohdettavaksi. Osaltamme varmistaa, että muisto ja tieto näistä uskomattomista miehistä ja naisista pysyy elossa myös meidän jälkeemme tuleville. Tietyllä tapaa olemme ihan samalla asialla kuin hekin: palvelemme tarkoitusta ja perintöä, joka on suurempi kuin yksikään meistä.

Ja niin teette tekin niitä lukiessanne, niiden viestin sisäistäessänne ja sitä eteenpäin välittäessänne. Kiitos kuuluu siis teillekin.

Tässä ovat nettisivumme viime vuoden luetuimpien ja tykätyimpien juttujen Top 5. Löytyvätkö sinunkin suosikkisi listalta?

 

  1. Tuntemattoman sotilaan tuntemattomimmaksi jäänyt sotilas – tosielämän Antti Rokka oli inkeriläinen heimoveteraani

 

  1. Sotavanki Vasilin tarina ei päättynytkään rajalle ja konepistoolin luotiin – kauhajokelaisperheen etsintä sai yllättävän lopun

 

  1. Suomen viimeinen heimoveteraani on poissa – Juho Savolainen maksoi uskollisuudestaan Suomelle hirvittävän hinnan

 

  1. Karjalan Valli- etsintäryhmän uusin löytö on JR 13:n suomenruotsalainen sotamies, jolla oli suuria suunnitelmia tulevaisuudelleen

 

  1. Kolmen suruviestin jälkeen neljäs veli haettiin rintamalta kotiin – Heikki Pinomäki oli tosielämän sotamies Ryan

Tästä on hyvä jatkaa, yhdessä.


Ariela Säkkinen




Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja

 

 

Jaa kirjoitus:

1.2.2021 Veteraaniemme kovalla hinnalla puolustamasta demokratiasta pidetään huolta vaalein, ei väkivallan käytöllä tai sillä uhkailulla

Marraskuussa viimeinen Mannerheim-ristin ritari, Tuomas Gerdt, kutsuttiin viimeiseen iltahuutoon. Hänen mukanaan päättyi eräs aikakausi, ritarien aika. Vielä kanssamme on kuitenkin noin 6 000 sotiemme veteraania, tammenlehvän naista ja miestä, pidetään heistä yhdessä huolta.

Olen ymmärtänyt, että monen veteraanin suurimpia toiveita on se, että maamme säilyy itsenäisenä ja demokraattisena. Viime aikojen tapahtumat eri puolilla maailmaa ovat osoittaneet, että sellainen demokraattinen järjestelmä, johon olemme tottuneet, on suuressa vaarassa.

Historian kirjoissa, ja aika usein käytettynä fraasina, puhutaan Talvisodan ihmeestä, kansallisen yhdessä tekemisen hengen heräämisestä ja yhteisen edun tavoittelusta. Tällaisen hengen herääminen vaatii kriisiä, suuria hankaluuksia yksin pärjäämisessä. Vaikeina aikoina meistä saattaa löytyä se ”Saarijärven Paavo”, joka omastaan antaen sanoo perheelleen: ”Pane leipään puoli petäjätä, veihän vilu tou’on naapurimme”. Tällä lyhyellä elämänkokemuksella uskallan sanoa, että hyvinä aikoina monet meistä ovat varsin itsekeskeisiä, oman edun etsijöitä.

Tällä vuosituhannella vallinnut länsimainen ajatus jatkuvasta vaurastumisesta on saanut meistä monet unohtamaan toisemme ja yhteisen hyvän. Olemme hakeneet toisistamme eroavaisuuksia yhtäläisyyksien sijaan. Olemme rakentaneet muureja, emme siltoja. On helppo naureskella Yhdysvaltain senaatin tapahtumille, vaikka periaatteessa samaa tapahtuu omissa somekanavissamme silmiemme edessä. Väkivallan käyttö, tai edes sillä uhkailu, ei kuulu demokraattisen yhteiskunnan toimintamalleihin. Ei yhteisön, eikä edes yksilön taholta.

Meillä Suomessa on keväällä taas kunnallisvaalit, tilaisuus, jossa demokratiaamme rakennetaan ja ylläpidetään. Olisi hienoa, että moni hakeutuisi, kukin aatteensa mukaisesti, vaaleissa ehdokkaaksi. Suuresti suotavaa olisi myös se, että kaikki kynnelle kykenevät antaisivat äänensä. Äänestäminen on oikeus, jokseenkin velvollisuus, mutta ennen kaikkea etuoikeus.

Haluan ajatella, että Suomessa haluamme äänestää jonkin puolesta, ei jotakin vastaan. Osaisimmeko olla ”saarijärveläisiä”, sukupuuhun tai -puoleen katsomatta.


Jarkko Riikonen





Kirjoittaja on erityisnuorisotyöntekijä Poliisin Ankkuri-ryhmässä

Jaa kirjoitus:

8.1.2021 Aikansa se ottaa, veteraanijärjestökentän rakennemuutoskin  

”Sodista nousseen Suomen menestystarina on ainutlaatuinen. Meillä on kestävyyttä kohdata vaikeuksia ja uskoa niiden voittamiseen. Meillä on tahtoa puolustaa arvojamme ja maatamme.” Tasavallan Presidentin Sauli Niinistön pitämä muistopuhe ritari Tuomas Gerdtin hautajaisissa kiteyttää sotasukupolven perinnön, jota vaalimalla tuemme Suomen ja jälkipolviemme selviytymistä maailman myllerryksissä. 

Tammenlehvän Perinneliitto on päivittänyt sääntönsä. Liitto voi jatkossa ottaa jäsenekseen muitakin kuin valtakunnallisia järjestöjä. Näin sotasukupolven perinnetyö saatetaan ajan myötä veteraaniliittojen tahdon mukaisesti yhteisen perinneliiton sateenvarjon suojaan 

Kanta-Häme, Etelä-Karjala ja Etelä-Pohjanmaa ovat perustaneet alueelliset perinneyhdistyksensä. Mikä hienointa, yhdistysten perustajajäseninä ovat olleet kaikki alueiden veteraanijärjestöt ja Tammenlehvän Perinneliiton jäsenjärjestöt. Tänä vuonna joukkoon liittyy arviolta puolenkymmentä uutta perinneyhdistystä. 

Perustetut yhdistykset ovat jo Sotaveteraaniliiton jäseniä tai hakemassa jäsenyyttä. Sotaveteraaniliitolla on parhaat edellytykset ohjata ja resurssoida alueellinen tuki- ja perinnetyö kiinteässä yhteistyössä muiden liittojen kanssa yli rakennemuutoksen kohti Perinneaikaa ja Tammenlehvän Perinneliittoa.  

Kentällä, kuten esimerkiksi Pohjois-Karjalassa, oivallettiin ajoissa, että alueellinen perinnetyö on aloitettava ennen kuin nykyiset veteraaniyhdistykset ja osastot purkautuvat. Jos tukityön ja perinnetyön väliin jäisi ajallinen aukko, menettäisimme kannattajajäsenemme ja perinnetyön käynnistyminen onnahtaisi. 

Liittotasollakin on päästy vauhtiin, kun Kaatuneiden Muistosäätiön tuella kyettiin noin vuosi sitten palkkaamaan henkilö suunnittelemaan perinnetyön hallintoa. Alueellisen perinnetyön ohjauksessa aletaankin hiljalleen saavuttaa tarvittava taso, ja kentän palaute on ollut kiittävää. 

Päällekkäisiin organisaatioihin ei ole halua eikä varaa, joten perinneliiton hallintoa rakennetaan ”saattaen vaihtaen” veteraaniliittojen toimintojen ja resurssien pohjalta. Ohjausasiakirjojen lisäksi valmistellaan parhaillaan konkreettisia toimia, kuten jäsenrekisteriä, viestintää ja rahoitusta. Rakennemuutostehtävät toteutetaan kuitenkin liittojen nykyisten tuki– perinne- ja hallintotöiden lisäksi. Kuormaa voidaan tasata laatimalla rakennemuutoksen läpiviennille realistiset aikataulut. 

Erityisesti paikallisesta perinnetyöstä vastaaville kentän toimijoille on varattava riittävästi aikaa toiminnan sopeuttamiseksi uuteen aikaan. Perinnetyössä kenttäorganisaation tärkeä tehtävä on nyt kerätä ja ylläpitää alueensa perinnetyön kohteet ja laatia listaukseen perustuen toteuttamiskelpoinen toimintasuunnitelma. 

Veteraanityö jatkuu ja muuntuu perinnetyön myötä. Muuntuminen on kuitenkin isompi työ kuin ajateltiin, ja tässä tarvitaan kaikkien liittojen vankka tuki ja yhtenäisyys – ja ymmärrys muutoksen vaatimasta ajasta. 


Sakari Martimo




Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton toiminnanjohtaja

 

 

Jaa kirjoitus:

2.12.2020 Hoivatkaa, muistakaa, kertokaa… koska #himmetäeimuistotsaa

Minkälaista on tulevaisuuden veteraaniperinnetyö? Sitä mietitään nyt joka puolella Suomea. Tässä pohdin asiaa hieman alueellisten piirien tasolta.

Tehtävänantomme on selvä. Sen on ehkä hienoimmalla tavalla tiivistänyt sotaveteraani Kalervo Hämäläinen kaikille tuttuun Veteraanin iltahuutoon. Laulun kertosäkeessä kehotetaan: hoivatkaa, muistakaa, kertokaa.

Hoivaaminen tarkoittaa huolenpitoa ja tukitoimia. Ne ovat kunniatehtäviämme, jotka hoidamme viimeiseen iltahuutoon saakka nöyrän kiitollisina.

Muistaminen ja kertominenkin ovat helppoja mieltää, mutta mitä ne tarkoittavat käytännön tasolla? Meillä Etelä-Pohjanmaalla, jossa perinnepiiri toimii aluksi rinnakkain sotaveteraanipiirin kanssa, sitä pohditaan tällä hetkellä kolmessa suunnitteluryhmässä, jotka käsittelevät toimintaa, viestintää ja taloutta. Ryhmissä ideoidaan, kehitetään ja testataan. Luodaan yhteistä visiota.

Joku sanoi jossakin, että perinneaikaan siirtyminen ei tarkoita minkään uuden keksimistä. Olen jyrkästi eri mieltä. Varsinkin lasten ja nuorten tavoittamiseksi ja mukaan saamiseksi me tarvitsemme piirin tasolla myös uudenlaisia toimintamuotoja, välineitä ja kanavia.

Sillä niin kuin joku toinen sanoi, alueellinen perinnetyö on suureksi osaksi viestintää. Me olemme aloittaneet Facebook-sivulla, jossa onkin nyt reilun kuukauden jälkeen jo noin 700 seuraajaa. Toiveissa siintää yhteinen perinneportaali, jota pääsemme toivottavasti rakentamaan Sotaveteraaniliiton johdolla mahdollisimman pian.

Merkittävin ja konkreettisin veteraaniperinnetyö tehdään tulevaisuudessakin lähellä. Siksi perinnepiirin tärkeimpiä tehtäviä on pitää huoli, että joka paikassa toimii elinvoimainen paikallistoimikunta. Maakuntamme eri puolilla edetään tässä omaan tahtiin ja hieman eri tavoillakin. Niin pitää ollakin: lähellä tiedetään, mikä omalla kotiseudulla toimii parhaiten.

Sekä toiminnalliselta että taloudelliselta kannalta on oleellista, että perinnepiirille saadaan tarpeeksi suuri jäsenpohja. Jotta jäsenyys saadaan kaikkien ulottuville ja kynnys matalalle, jäseneksi tulisi voida liittyä sekä valtakunnallisen keskitetyn järjestelmän kautta että alueen omissa kanavissa.

Jäsenhallinnossa valtakunnallinen keskitetty järjestelmä on ainut järkevä malli, ja mekin toivomme pääsevämme siihen alkuvuodesta, kun haemme Sotaveteraaniliiton jäsenyyttä. Jäsenyhteyden ylläpitämisessä ja jäsenien henkilökohtaisessa tavoittamisessa keskeisessä asemassa on yhteinen Kenttäpostia-lehti. Sitä kannattaa vaalia.

Yksityiskohtia on tietysti paljon, mutta loppujen lopuksi veteraaniperinnetyön onnistuminen on kiinni yhdestä ainoasta asiasta: yhteisestä tahdosta. Veteraanisukupolvi kantoi vastuuta yhdessä. Niin tulee tehdä meidänkin.

Olen tosi iloinen ja kiitollinen, että kaikki keskeiset viime sotien perinnetyön toimijat ovat lähteneet mukaan Etelä-Pohjanmaalla. Yhteistyö on sujunut erittäin hyvin ja innostuneesti. Mutta monta kertaa siinä saa kokea riittämättömyyttä: avoimuudessa, osallistamisessa ja innostamisessa jää aina vielä parannettavaa.

Sillä kaikkia tarvitaan ja jokaisella on oikeus olla mukana. Jokaisella on oikeus hoivata, muistaa ja kertoa. Koska himmetä ei muistot saa.


Teppo Ylitalo




Kirjoittaja on sotien 1939–1945 Etelä-Pohjanmaan perinneyhdistyksen puheenjohtaja

 

Jaa kirjoitus:

12.11.2020 Korona, Trump… ja meriahven Mikko

Aamuhetki kullan kallis. Voi kuinka monta meitä onkaan, jotka tarvitsevat aamuisin kahvi- tai teekupposen seuraksi sanomalehden, radiouutiset tai television.  Mutta viime aikoina on alkanut tuntua siltä, että luen joka aamu samaa lehteä uudelleen: Korona, Trump, Korona, Trump. Niinpä Mikon uusimmat uutiset tuntuivat mukavalta vaihtelulta. 

Olen seurannut Mikkoa pitkään. Kun monta vuotta sitten tapasin toimittajan ominaisuudessa Mikon ensimmäistä kertaa, se loiskautti päälleni vettä oikein reippaasti ja hoitajat kertoivat, että Mikolla on tapana kastella kaikki vieraat, jotka tulevat lähelle. 

Myrtyneen näköinen, suupielet alaspäin uiskenteleva Mikko-meriahven on julkkis etenkin sosiaalisessa mediassa. Sillä on suuri ihailijakerho. 

Mikko asuu Helsingissä, Linnanmäen huvipuistossa sijaitsevassa Sea Life-akvaariossa.  Meriahven saattaa elää jopa viisikymmentävuotiaaksi ja kasvaa metrin pituiseksi. Tällä hetkellä Mikko on noin 80 senttiä pitkä ja painaa noin 16,5 kiloa. 

Mikko on kotoisin Intian valtamerestä. Se tuotiin pienenä Suomeen ja myytiin yksityiskotiin, missä se söi kalakaverinsa, joten omistaja palautti sen takaisin eläinkauppaan. Vuonna 2014 myymättä jäänyt Mikko sai paikan merimaailmasta. 

Mikko sijoitettiin mureenoiden ja muiden petokalojen joukkoon. Jonkin ajan kuluttua se hotkaisi myrkyllisen siipisimpun, joka ei ollut paljoakaan sitä itseään pienempi. Mikko sai lähtöpassit. Se vietti pitkät ajat karanteenissa, kunnes uusi allas vapautui. 

Mikko masentui. Sen mieli kohentui hetkeksi, kun sille saatiin isompi allas ja seuraksi puhdistajakaloja, mutta sitten nekin katosivat. Syytön Mikko siihen oli, puhdistajakalat olivat livahtaneet putkiston kautta keskussuodatusaltaaseen. 

Koska kala on luonteeltaan sosiaalinen, Mikon piristämiseksi sitä alettiin harjata. 

Mikko söi virikeharjan. 

Henkilökunta pumppasi kiireellä Mikon akvaariosta noin 15 tonnia merivettä ja eläinlääkäri annosteli nukutusaineen, joka laitettiin jäljelle jääneeseen veteen. Kun kala nukahti, henkilökunta sukelsi altaaseen ja suuhun juuttunut, 35 senttiä pitkä pulloharja saatiin pois. Kala toipui entiselleen. 

Mutta koronakevät masensi Mikon uudelleen. Turvallisuussyistä akvaario suljettiin yleisöltä, mikä vaikutti suuresti Mikon mielialaan. Koska kala seuraa tarkasti akvaarion yleisöä, Mikko tylsistyi. Eläintenhoitajat yrittivät piristää Mikkoa, söivät jopa lounasta Mikon seurana – siis akvaarion vieressä. 

Mikolle hommattiin siis televisio. 

Mikko töllötti kevään ajan ihastuneena kala-, meri- ja koralliaiheisia videoita. Koska kala on suunnattoman suosittu sosiaalisessa mediassa, se saa myös paljon ihailijapostia. Television kautta sille näytettiin ihmisten lähettämiä tervehdyksiä, valokuvia sekä piirroksia. 

Nyt Mikko voi taas paremmin. Akvaario aukaistiin uudelleen yleisölle eikä Mikko tarvitse enää televisiota. Lokakuun puolessa välissä se täytti 16-vuotta ja merimaailma juhli syntymäpäivää koko viikon. Mikko sai altaansa viereen faniseinän, kala voi nyt katsella sille lähetettyjä piirroksia ja onnitteluja. 

Mikko nauttii saamastaan huomiosta täysin siemauksin. Ja minua lohduttaa, että maailmassa tapahtuu muutakin kuin Korona ja Trump. 


Eve Hietamies




Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija ja Kenttäpostia-lehden kolumnisti

Jaa kirjoitus: