Blogi

9.7.2019 Suomi on hiljainen mutta rehellinen maa, jossa tykkejä ei varasteta museon pihalta

Aikanaan Englannissa hermostuin usein bussimatkoihin. Asuin Totton – nimisessä kylässä (joka eräänä vuonna äänestettiin Englannin tylsimmäksi kyläksi) ja sieltä oli noin viidentoista minuutin matka Southamptonin keskustaan. Bussit tulivat harvakseen ja seisoessani kaatosateessa pysäkillä ikävöin usein omaa autoani sekä Helsingin muutaman minuutin välein kulkevaa metroa. Bussit olivat aina myöhässä!

Kun bussi vihdoin tuli, alku oli aina hyvä: ”Hello, rose” (Hei ruusu), kuski toivotti ovet avatessaan ja sydän suli joka kerta. Joskus kuski sanoi myös ”Hello, love” – hei rakas. Mutta sen merkitys on vain ystävällinen ja sanaa käytetään kaikkialla, kuski ei siis yrittänyt vikitellä.

Mutta sitten se alkoi. Joka ikisellä pysäkillä, joka ikisen mummelin kiivetessä kyytiin alkoi kalkatus, joka kesti ja kesti. Auto seisoi pysäkillä ja kuski höpötti mummelin kanssa. Aiheena saattoi olla niin mummelin aviomiehen lonkkaleikkaus, pojan uusi työpaikka tai sää (neljä vuodenaikaa – yhden päivän aikana). Sitten auto nytkähti eteenpäin ja jumiutui taas seuraavalle pysäkille. Jälleen alkoi höpötys: mitäs Peterille kuulu, onpa ollut sateista, kuinka olet toipunut polvileikkauksesta?

Kihisin itsekseni penkillä, vilkuilin kelloa. Vartin matka kesti 45 minuuttia, koska kuski höpötti lähes jokaisen kanssa, joka siihen autoon nousi. Myös bussista poistuminen oli samanlaista piinaa: jäähyväiset jokaisen kohdalla kestivät yhtä kauan kuin bussiin tulemiset.

Olin nuori, kiireinen, itsekeskeinen. Tänä päivänä tajuan, kuinka kallisarvoista kuskin antama aika ja lyhyt keskustelutuokio mummeleille oli. Meidän tuppisuiden suomessa vastaava ei tapahtuisi. Ihmiset ovat tylyjä, bussikuskeille ei sanota huomenta eikä edes kiitosta. Jokainen murjottaa omassa kuplassaan.

Toisaalta se on myös aika hellyttävää, tämä meidän suomalaisten hiljaisuus ja yksinäisyyteen vetäytyminen. Ei yli-leveää, amerikkalaista tekopirteää naukumista tai italialaista huutoa, vaan välimatkoja, omaa tilaa.

Suomalaista puhekulttuuria ja hiljaisuutta tutkinut dosentti Michael Berry puhui vuonna 2013 Ylen uutisille positiivisesta hiljaisuudesta. ”Toiset suomalaiset osaavat tulkita tällaisen hiljaisuuden, mutta muiden kulttuurien on vaikea ymmärtää sitä”, Berry sanoi.

Kulttuurit, joissa keskustellaan paljon, eivät välttämättä aina ymmärrä hiljaisuuden hyviä puolia.

Suomalaiset tunnetaan maailmalla hiljaisina, vähän jäyhinä, mutta rehellisinä. Brittiläinen aviomieheni kauhistelee edelleen, kuinka Tuusulan Hyrylän Ilmantorjuntamuseon pihalla on näytillä alueilmantorjunta-ohjuspatterin ItO 79:n kalustoa. Museon ulkoalueella on ohjusten lisäksi AN/TPS-1E maalinosoitustutka, raskaita tykkejä sekä ampumaleirillä käytetty maalilennokki lähtökatapultin päällä.

Mieheni mukaan Englannissa ne olisi varastettu välittömästi.

Appivanhempani puhuvat edelleen siitä, kuinka kerran Kansallismuseon kahvilassa jätin kassalle myyjän pyynnöstä täpötäyden kolikkokukkaroni. Sillä aikaa, kun joimme kahvia, myyjä laski kolikot ja vaihtoi ne seteleiksi. Anopin kahvinjuonnista ei meinannut tulla mitään, oli niin huolissaan. Oletko varma, että myyjä laskee oikein eikä ota osaa kolikoista itselleen? Englannissa ei ikinä tuollaista voisi tehdä!

Nauroin ja lohdutin. Tämä on Suomi!

Meidän hassu, pieni, hiljainen ja rehellinen Suomi, jossa tykkejä ei varasteta museon pihalta ja myyjä palauttaa kukkaron. Missä näihin aikoihin pysähdytään hetkeksi ulkona kuuntelemaan hymy huulilla: linnut laulavat, kesä tulee.

Eve Hietamies




Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija ja Kenttäpostia-lehden kolumnisti

 

Jaa kirjoitus:

24.6.2019 Talvisodasta jääkiekon maailmanmestaruuteen – suomalaisen yhteisöllisyyden ylistyslaulu

Suomi voitti toukokuussa pitkästä aikaa jääkiekon maailmanmestaruuden. Joukkuetta ja sen tarinaa on analysoitu paljon, ja arvioissa korostuvat joukkueen yhtenäisyys sekä yhteisöllisyys. Tähän kiinnitti huomiota Tasavaltamme presidenttikin Sauli Niinistö, kun hän korosti yksilöiden pelanneen toisilleen ja koko joukkueelle. 

Tällainen Daavidin suoritus useita Goljateja vastaan ei olisi voinut tulla parempaan hetkeen. Maailmantalouden odotetaan sakkaavan, vihapuheet rehottavat ja syntyvyysluvut laskevat. Saman tyyppisiä tummia elementtejä oli esillä myös vuonna 1995 ensimmäisen maailmanmestaruutemme aikoihin. Vaikka yksittäinen urheilusuoritus ei meitä tuolloin tietenkään suosta nostanut, olivat voitto ja suomalaisittain poikkeuksellisen suuri ja iloinen voitonjuhlinta kuitenkin vahvoja näyttö yhteisestä onnistumisesta.

Niin nytkin. 

Suomessa ja Euroopassa laajemminkin on jo pitkään esitetty huolestuneita kommentteja niin yksilö- kuin kansallistasolla omaan napaan tuijottamisesta. Kaverista ja naapurista ei kanneta huolta. MM-joukkueen suoritus kertoo kuitenkin toista tarinaa loistavalla tavalla. Yhdessä saadaan paljon aikaan. Joukkueen sisäisenä ”sotahuutona” oli kuulemma ”luita myöten”. Tällä tarkoitettiin yrittämistä loppuun saakka, siis eräänlaista peräänantamattomuuden ja sisun muotoa, ja juuri siltä joukkueen toiminta kotikatsomosta näyttikin. 

Nuoret urheiluselostajat löysivät jääkiekkojoukkueen edesottamuksista ilmeisen spontaanisti yhteyden Talvisotaan ja Tali-Ihantalaan otteluvoitoista iloitessaan. Sodat eivät ole pinnalla jokapäiväisessä elämässämme, mutta jostain sielujen syvyyksistä tuollaiset ajatukset nousevat pintaan, kun hetki on otollinen. 

Kun maailmansota alkoi näyttää todennäköiseltä 80 vuotta sitten, suomalaisten hiljainen päättäväisyys nosti esiin hämmästyttävän yhtenäisyyden tunteen. Hämmästyttävän siitä teki nopea eheytyminen vain 20 vuotta aiemmin tapahtuneesta kansankunnan suurimmasta onnettomuudesta, veljessodasta. Tuon yhteisöllisyyden tunteen merkitystä ei voi liikaa korostaa, sillä ilman silloista ”luita myöten”-asennetta sotien torjuntavoitot ja maan jälleenrakennus eivät olisi olleet mahdollisia. 

Erityisesti Talvisodasta ja kesän 1944 torjuntataisteluista selviytyminen on jättänyt pysyvän jälkensä Suomen kansan tarinaan. Yhteisöllisyyden ylityslauluna niistä saa ja pitää olla aidosti ylpeä. Toivottavasti sen moderni jääkiekon maailmanmestaruuteen johtanut versio palauttaa mieliimme jotain yhteisöllisyyden ytimestä. 


Sakari Martimo

 




Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton toiminnanjohtaja

Jaa kirjoitus:

12.6.2019 Sotaveteraanien määrä vähenee koko ajan – muistamisen ja toimimisen aika on nyt

Tänä vuonna kansallista veteraanipäivää vietettiin teemalla ”On aika muistaa – Det är dags at minnas”. Teema puhuttelee monella tasolla ja tavalla.

On muistettava vielä joukossamme olevia itsenäisyytemme puolesta raskaan taakan kantaneita.  On muistettava, mitä uhrauksia veteraanimme ovat antaneet tämän maan itsenäisyyden ja jälleenrakentamisen eteen.

Veteraaneja elää joukossamme vielä liki 10 000. Pääkaupunkiseudulla heitä on lähes 1 500. Juuri nyt on meneillään heidän vanhuudenturvansa vaativin ja raskain vaihe. Valtiolla on erityisvastuu sotaveteraanien kuntoutuksesta ja avopalveluista.

Kuntoutuslain muutos, jolla kaikille veteraaneille turvataan samantasoiset kotiin vietävät palvelut, tulee voimaan 1.11.2019. Palvelut tulevat nyt lakisääteisiksi, jolloin valtion on osoitettava niihin tarvetta vastaava rahoitus. Vastuu siitä, että palvelut myös toteutuvat asianmukaisella tavalla on ne järjestävillä kunnilla.

Enää ei riitä, että veteraanille vasemmalla kädellä annetaan ”jotain” tai että heidän osakseen saamille palveluille asetettaisiin euromääräisiä tai kertakohtaisia rajoitteita. Kuten Sotaveteraaniliiton selvitys osoitti, ovat veteraanit olleet kunnasta toiseen vaihtelevien käytäntöjen vuoksi hälyttävän eriarvoisessa asemassa ja kunnan veteraaninsa käyttämä rahamäärä on vaihdellut jopa 10 000 eurolla.

Tähän odotamme uuden lain tuovan muutoksen. Veteraanien palvelut on saatava viimein kuntoon kaikkialla. Se on eduskunnan ja kansalaisten yhtenäinen tahto.Tämä edellyttää sitä, että jokaiselle veteraanille tehdään hänen henkilökohtaisten palveluntarpeidensa kartoitus ja näiden perusteella palvelusuunnitelma.

Marraskuun alkuun on vielä aikaa. Siihen mennessä veteraaniliittojen yhdessä pitkään ajamasta laista on nauttimassa n. 2240 veteraania vähemmän kuin tänään. Ja mitä vähemmän veteraaneja on, sitä suuremmaksi nousee meidän muiden vastuu siitä, ettei heidän perintöään unohdeta.

Tämä nousi esiin myös huhtikuun lopulla vietetyn Kansallisen veteraanipäivän juhlallisuuksien puheenvuoroissa. Helsingin juhlassa lukiolainen Siiri Varis muistutti tervehdyksessään, kuinka ”kohta on heidän vuoronsa viedä kansakuntaamme eteenpäin veteraanien viitoittamalla tavalla.”  Espoon juhlassa piispa Kaisamari Hintikka kiteytti veteraanien perinnön koko kansan tehtäväksi: ”Maamme itsenäisyys ei ole itsestäänselvyys, ei myöskään rauha. Molempien eteen on edelleen tehtävä työtä.

On aika muistaa mitä veteraanit ja koko sodan ajan sukupolvi ovat kokeneet ja uhranneet. On tärkeää, että tiedämme, mikä hinta Suomen itsenäisyydestä ja jälleenrakentamisesta on maksettu.

Veteraaniperinne ei nimittäin ole veteraanijärjestöjen ja veteraanien perinnejärjestöjen omaisuutta. Siinä on kyse koko suomalaisen yhteiskunnan, meidän kaikkien historiasta.


Rauno Loukkola





Kirjoittaja on Helsingin Sotaveteraanipiirin toiminnanjohtaja

Jaa kirjoitus:

29.5.2019 Muistakaa opettajat: sotahistorian ja veteraaniperinteen opettaminen nuorille on sijoitus tulevaisuuteen

Viime heinäkuun lopulla minulle tarjoutui oiva tilaisuus päästä Tammenlehvän perinneliiton järjestämälle sotahistorialliselle matkalle Venäjälle, Karjalan kannakselle. Tällä matkalla pääsimme tutustumaan kesän 1944 sotatapahtumiin ja katsomaan taistelupaikkoja maastossa. Matka oli todella mielenkiintoinen. Oppaamme sotahistorian tutkija Göran Lindgren kertoi kesän 1944 sotatapahtumista kattavasti ja mieleenpainuvalla tavalla. Jalkautuminen maastoon antaa aina syvällisemmän näkökulman tapahtumien kulkuun.

Vetää ihmisen sanattomaksi, että juuri tällä paikalla, tässä maaston kohdassa, niin monet joutuivat uhraamaan henkensä sen edestä, että voimme liputuspäivänä nostaa Suomen lipun lipputankoon tai urheilukisoissa laulaa Maamme-laulun Suomen menestyksen kunniaksi.

Itselleni tämä matka ei ollut ensimmäinen sotahistoriallinen matka Venäjälle. Olen aiemmin käynyt Karjalan kannaksella katsomassa toisen maailmansodan aikaan liittyviä taistelupaikkoja. Tällä matkalla kuitenkin pureuduttiin noihin kesän 1944 ratkaiseviin käänteisiin sellaisella laajuudella, että matka tarjosi paljon uutta tietoa ja näkökulmia aiheeseen. Matkan jälkeen mielessä pyöri ajatus siitä, kuinka lähellä Venäjän armeijan läpimurto oli ja millaisessa Suomessa eläisimme tänään, jos sodan kulku olisi ollut toisenlainen.

Näin historian aineenopettajan näkökulmasta sotahistorian opettaminen nuorille on tärkeä asia. Peruskoulussa aihetta käsitellään 8. luokalla, jolloin oppilaat ovat 13–14-vuoden ikäisiä. Kokonaisuudessaan 8. luokan oppisisältö käsittää Suomen ja Euroopan sekä maailman historian 1900-luvun alkupuolelta nykypäivään. Toisin sanoen sisältö on laaja ja valintoja painotuksista on tehtävä. Opetussuunnitelma ohjaa opetuksen tavoitteita ja painopistealueita, mutta on pitkälti opettajan varassa, mitä ja miten hän sisällöt opettaa.

Oppilaat ovat kiinnostuneita sotahistoriasta. Usein sodat aihepiirinä kiinnostavat enemmän kuin arjen historia, vaikka sekin on erittäin tärkeä osa vaikkapa sotien historiaa. Meillä Kontiolahdella, Pohjois-Karjalassa, toisen maailmansodan taistelupaikat ovat suhteellisen lähellä. Esimerkiksi Talvisodan autenttisia taistelupaikkoja on täältä noin 100 kilometrin päässä Ilomantsissa. Tämä menneiden sotatapahtumien läsnäolo vaikuttaa siihen, että nuoret tietävät alueen sotatapahtumista paljon. Moni on kertonut käyneensä vanhempien tai isovanhempien kanssa katsomassa kunnostettuja taistelupaikkoja. Uskon, että kouluissa järjestettävät sotahistorialliset retket lisäisivät oppilaiden kiinnostusta ja ymmärrystä menneistä tapahtumista.

Retkien järjestämisessä rahoitus on kuitenkin usein haaste. Itse näen, että eri järjestöt ja säätiöt voisivat tukea koulujen retkiä rahoittamalla kuljetuskustannuksia. Myös asiantuntevan oppaan saaminen mukaan koulujen retkille olisi tärkeää.

Opettajilla tulee olemaan yhä merkittävämpi rooli tämän sota- ja veteraaniperinteen siirtämisessä tuleville sukupolville nyt, kun veteraanisukupolvi on siirtymässä pois keskuudestamme. Onneksi perinneyhdistykset ja -liitot jäävät vaalimaan veteraanien muistoa. Siksi olisikin tärkeää, että kouluissa aloitettaisiin pysyvä yhteistyö näiden perinneyhdistysten ja liittojen kanssa.

Opettajille ja opettajaksi opiskeleville tulisi järjestää koulutuksia ja vastaavanlaisia sotahistoriallisia retkiä, joiden avulla sotahistorian ja veteraanien perinnön tietoutta saadaan jaettua historian asiantuntijoille. Opettajia tulisi kannustaa heidän omassa työssään jakamaan tätä tietoa oppilaille ja innostamaan heitä erilaisin menetelmin aihepiirin opiskelussa.

Totean vielä: sotahistorian, Suomen itsenäisyyden ajan historian ja veteraaniperinteen opettaminen on tärkeää.

Emme voi ymmärtää nykyisyyttä emmekä osaa ennustaa tulevaa, jollemme tunne historiaa. Oma identiteettimme, suomalaisuus, rakentuu noista historian palasista ja perinteistä. Toisessa maailmansodassa Suomen asema oli vaakalaudalla. Siksikin meidän jälkipolvien on hyvä tietää ja ymmärtää, miten kansainvälinen suurvaltapolitiikka vaikutti maamme kohtalonhetkiin ja kuinka suomalaiset puolustivat yhdessä itsenäistä isänmaata huolimatta vuoden 1918 sodan arvista.

Tämän tiedon jakamisessa keskeinen rooli on kouluilla ja opettajilla. Muistakaa se, te tulevat ja nykyiset historian opettajat!

Liisa Itäniva



Kirjoittaja on historian opettaja Kontiolahden koulussa. Teksti on osa kesällä 2018 Tammenlehvän Perinneliiton historianopettajille järjestetyn opintomatkan satoa.

 

Jaa kirjoitus:

19.5.2019 Sodan vaurioittaman isän lapsena tunnen itsenikin väliin veteraaniksi

Vuottaa, Vaskisavotta, Kivennapa, Kekrola, Äyräpää, Tonteri, Siiranmäki… Tuo nimilitania ei taida sanoa monellekaan suomalaiselle  yhtään mitään. Ne ovatkin jo historiaa. Niin, vaikka nimet ovat  karjalaisia paikannimiä, eivät ne enää kuuluu Suomelle.

Pentti-isäni oli vuoden 1944 kesäkuussa 18-vuotias, Viipurista talvisodan alussa evakkoon lähtenyt innokas tulevaisuudenuskoa täynnä ollut nuorukainen. Kesäkuun 15. päivänä vuonna 1944 hänen tulevaisuuden suunnitelmansa luhistuivat totaalisesti, kun jatkosodan yhdessä sen pahimmista taisteluista Siiranmäessä ilmeisesti kranaatin aiheuttama sirpalesuihku teki hänestä sotainvalidin.

18-vuotias, juuri lapsuusajan ohittanut suomalainen sotainvalidi saattaa kuulostaa tämän päivän Suomessa elävälle samanikäiselle nuorelle käsittämättömältä, järkyttävältä ja ennen kaikkea ei-todelliselta. Elämä on muuttunut, arvot ja arvostukset ovat nyt toisenlaisia kuin 75 vuotta sitten. Kerron isästäni ja hänen haavoittumisestaan oppilailleni. Isäni sota ei ollut virtuaalimaailmaan liittyvää räiskimistä eikä myöskään tietokonepohjaista sotapelien pelaamista.

Isäni selvisi sodasta hengissä, joutui vielä haavoittumisen jälkeen uudelleen armeijaan, kotiutui, perusti myöhemmin perheen, mutta koskaan isä ei selvinnyt Siiranmäestään – henkisesti. Hän lähti puolustamaan isänmaataan, invalidisoitui, menetti Siiranmäessä parhaan rintamakaverinsa, sai mitaleita, mutta ainoa asia, mitä itse myöhemmin toivoin hänen saavan, olisi ollut jonkinlaista mielenterveydellistä apua hänen traumaattisten kokemuksien aiheuttamiin psyykkisiin vaivoihin.

Ihmettelin lapsena hänen sirpalearpiaan, kertomuksia taistelupaikoista – ainoa mitä en ymmärtänyt oli se, miksi myös itse jouduin käymään läpi Siiranmäen taistelut ja käyn niitä yhä edelleen. Isällä kun oli tapana puhua niistä liikaakin; perheelle, vaan ei ammattiauttajalle.

Historianopettajana elän Siiranmäen yhä vuodesta toiseen, käyn taisteluissa ja samalla yritän kertoa oppilailleni sodan raadollisuudesta. Isä on jo poissa eikä enää ”taistele Siiranmäessä”, mutta kaikella kunnioituksella häntä ja muita sotaveteraaneja kohtaan: isäni kuten he kaikki muutkin veteraanit olisivat tarvinneet sodan jälkeen enemmän nimenomaan henkistä tukea, asiantuntija-apua sodan heille aiheuttamiin psyykkisiin traumoihin. Samaa tukea olisivat myöhemmin tarvinneet myös heidän lähimmäisensä ja perheensä.

Vaikka se omalla kohdallani jatkuukin, on sota veteraaniemme kohdalla vihdoin ohi. Toivon, että vielä elossa olevat veteraanit saisivat kaiken huomiomme ja arvostuksen heidän isänmaatamme kohtaan suoritetun velvollisuuden suorittamisesta! Jos sota ei yhtä miestä kaipaa, sodan jälkihoito heitä sitä enemmänkin – alan ammattilaisia auttamassa heitä niin psyykkisesti kuin fyysisestikin.

Valitettavasti sodan aikana haavoittuneiden sairaanhoidollinen auttaminen ei kuitenkaan mahdollistanut kaikkien psyykkisesti vammautuneiden sielunhoitoa. Ja olisiko maallamme ollut siihen resurssejakaan? Olisiko niitä ollut jälkeenpäinkään?

Kiitos veteraanit!

Juha Javanainen




Kirjoittaja on tamperelainen historioitsija sekä historian ja yhteiskuntaopin aineenopettaja

 

Jaa kirjoitus:

9.5.2019 Mitä valtamedia ei sinulle kertonut veteraanijärjestöjen miljoonaomaisuudesta? Sitä, ettei sitä ole.

Vuonna 1811 englantilainen Jane Austen julkaisi klassikkoromaaninsa, joka jatkoi jo antiikin Kreikassa käytyä pohdintaa järjen ja tunteiden roolista ihmisen elämässä ja päätöksentekoprosessissa.

2010-luvun viimeiset vuodet näyttävät tuoneen debattiin vihdoin ratkaisun. Tunteet ovat voittaneet.

Kuka tahansa sisältönsä tavoittavuuden maksimointia määrittävien algoritmien kanssa painiskeleva viestintäihminen on saanut oppia, että avain ihmisten toimintaan kannustamiseen on nimenomaan tunteissa. Kun herättää kohdeyleisössään tunteita, herättää myös heidän kiinnostuksensa ja halunsa reagoida. Ja mikään tunne ei kannusta ihmistä toimimaan, tykkäämään, kommentoimaan ja jakamaan kuten viha.

Tähän vihan motivoimaan liikehdintään on saanut varmasti törmätä ihan joka ikinen, joka someen tai nettiin ylipäätään uskaltaa mennä. Tunnekuohuissaan ihminen on niin sen vietävissä, ettei järjellä ole siinä enää mitään tekemistä. Vihan tarpeeksi sokaisema ihminen ei enää edes välitä, onko hänen saamansa levittämänsä sisältö totta. Tämä kiteytyy nykyklassikoksi nousseessa lausahduksessa ”sillä ei ole väliä, onko se totta vai ei – näin nämä asiat koetaan.” Sillä kuitenkin on väliä. Nykyaikana enemmän kuin koskaan. Ja sen huomaa jokainen viimeistään siinä vaiheessa, kun niiden valheiden kohteeksi on joutunut itse.

Ilmiölle on olemassa oma nimensäkin: post-truth era, totuudenjälkeinen aikakausi. Vuonna 2016 Oxford-sanakirja valitsi käsitteen vuoden kansainväliseksi sanaksi. Verrattuna edelliseen vuoteen sen käyttö oli kasvanut 2000 prosenttia.

Ilmiön tuntevat (ja sitä hyväkseen käyttävät) etenkin poliitikkojen lisäksi nimenomaan sillä ratsastavat pseudomediat, joita ei sido journalismin totuuden etsintään perustuva eettinen säännöstö. Niiden vallatessa yhä enemmän tilaa lukijakunnan valveillaoloajasta, joutuvat myös perinteiset mediat taistelemaan elintilasta ja tavoittavuudesta niiden kanssa. Haastavaksi tämän tekee se, että molempien toimintaympäristö on nykyään mitä enenevissä määrin sama: verkko.

Omat haasteensa tähän sotaan tuo se, että ensiksi mainitut tykittävät kenen tahansa tuottamaa sisältöä maailmalle käytännössä ympäri vuorokauden ja ilmaiseksi, kun taas jälkimmäisen sisällöntuotantoa sääntelevät niin se, että julkaistujen juttujen taustatutkimuksen ja paikkansapitävyyden täytyy olla kunnossa, kuin se, että niiden myynnillä täytyy myös elättää se työhönsä koulutettu ammattikunta, joka sisältöä tuottaa.

Skandaalit myyvät. Lukijakunnassa lietsottu viha on markkinointikeinoista idioottivarmin ja kustannustehokkain.

Totuudessa pysymisen perään kuulutti kuitenkin myös Tasavallan presidentti Kansallisen veteraanipäivän pääjuhlaa Kuopiossa edeltäneessä paneelikeskustelussa käyttämissä puheenvuoroissaan.

Saimme reilu kuukausi sitten yhteydenoton valtakunnalliselta mediakentän toimijalta, jonka yli 10 lehdestä takuulla ainakin yksi tavoittaa teistä jokaisen. Yhteydenoton oli innoittanut nyt kaduille sinisissä Sotiemme Veteraanit- keräysliiveissään jalkautuneet varusmiehet. ”On se kumma, että kerätään, kun kaikki kuitenkin tietävät, että niillä veteraanijärjestöillä sitä omaisuutta on vaikka kuinka paljon”,  olivat tuhahtaneet niin toimittaja kuin hänen seurassaan ollut isänsä.

Toimituksessaan hän oli jatkanut närkästyksensä purkamista kollegoilleen, jotka jakoivat hänen näkemyksensä.  ”Kaikkihan sen tietävät!” olivat puhisseet nämäkin. Toimittaja vei asian toimituksen päällikölle, joka näytti vihreää valoa toimittajan suunnittelemalle paljastusjutulle. ”Tästä asiasta ei olekaan vähään aikaan kirjoitettu”, toimittaja kertoi päällikön todenneen, kun myöhemmin soitti minulle.

(Noin kuusi sekuntia kestävällä internethaulla selviää kuitenkin, että muutaman viime vuoden sisään siitä on – vieläpä todenmukaisesti – kirjoitettu ainakin Iltalehdessä, Talouselämässä, Apu-lehdessä, Aamulehdessä ja Iltasanomissa.)

Epäilemättä luetuimpien juttujen listan kärkeen nouseva otsikko silmissään toimittaja lähti penkomaan. Juuri helpommaksi ei taustaselvitystä olisi voitu tehdäkään: yhdistyksemme toimintaa säätelevät säännöt, tilinpäätöksemme ja toimintakertomuksemme kun löytyvät täältä nettisivultamme kaikkien vapaasti luettavina.

Illalla puhelin soi uudestaan. Tällä kertaa siellä oli hyvin erin kuuloinen ääni. Into oli laskeutunut kuin vappupallo juhannukseen tultaessa.

”Mutta… eihän täällä ole mitään omaisuutta”, hän sopersi hämmentyneenä. No ei olekaan. Veteraanit perustivat meidät aikoinaan etujaan valvomaan ja siihen meidän toimintamme on keskittynyt siitä lähtien, ei omaisuuden kartuttamiseen, yritin lohduttaa Suuren Paljastusjuttunsa menettänyttä poloista. Ja koska kaikki keräysvarat käytetään heti veteraanien hyväksi – tämän ikäisen väestön kohdalla kun ei ole aikaa odotteluun – niin keräyksen täytyy olla jatkuvaa, muistutin.

”Mutta… kaikkihan ne teidän rikkaudet tietävät, kysy keltä vain!” hän vielä yritti, tajuntansa alkaessa oivaltaa, että ne kaikki olivat väärässä; hän, isänsä ja toimituksensa mukaan luettuna. ”Meidänkin toimittajat ovat kuitenkin koulutettuja, keskimääräistä paremmin asioista selvillä olevia ihmisiä!”

Jos kaikki sen tietävät, niin sitten edes jollain olisi varmaan siitä jotain todisteitakin, ehdotin toimittajalle, joka oli juuri käyttänyt tunteja kammatessaan läpi niitä ainoita todisteita, joita asiasta voisikaan olla. ”No mutta miksi kaikki sitten ovat niin varmoja?”, hän ihmetteli.

Sen kun tietäisi. Ei siihen vaadita kuin yksi taustatyönsä huonosti tehnyt toimittaja, asiansa yleisölleen klikkihitin toivossa tarkoitushakuisesti väärin esittävä juttu sekä linkkiä levittävä tuohtunut kansa ja lopputulosta siivotaan vielä vuosikymmen myöhemminkin. Että on sillä väliä, ovatko asiat totta vai ei. Siksi meidän kaikkien olisi viimeistään nyt sisäistettävä vastuumme siitä, että millaista materiaalia oikein tuotamme ja levitämme.

Ja mitä toimittaja, hänen toimituksensa päällikkö ja yli miljoonan ihmisen lukijakunnan media tällä shokkipaljastuksella tekivät?

No sen luit varmaan heidän arviolta kokonaisuudessaan noin kaksi miljoonaa suomalaista tavoittavista julkaisuistaan, etkö vain?

Aivan. Etpäs lukenutkaan. Mitään juttua ei koskaan julkaistu. Totuudesta kun harvoin saa kovin repiviä hittiotsikoita


Ariela Säkkinen





Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja

Jaa kirjoitus:

26.4.2019 Naisten panoksella oli sodissamme ratkaiseva merkitys – niin sotatoimialueella kuin kotirintamalla

Olen 94-vuotias jatko- ja Lapin sodan veteraani. Palvelin 11. Divisioonan Jalkaväkirykmentti 8:n joukoissa.

Talvisodan asepalveluksessa olleista 350 000 miehestä, jatkosodan yli 600 000 miehestä ja sotien aikana maanpuolustustehtävistä olleista noin 200 000 naisesta, veteraanitunnuksen omaavia on elossa noin 10 000, joista lähes puolet on nykyisin naisia.

Minä itse olen tätä nykyä Pöljän viimeinen veteraani.

Veteraanien keski-iän noustua jo 94 vuoteen tarvitsevat yhä useammat meistä monenlaista tukea ja palveluja. Eduskunnan viime joulukuussa hyväksymät kaksi lainmuutosta tuovat toivottua tukea ja turvaa.

Tämän vuoden alusta lukien lievemminkin vammautuneilla sotainvalideilla on ollut mahdollisuus päästä sotainvalidien sairas- ja veljeskoteihin sekä muihin Valtiokonttorin hyväksymiin hoitolaitoksiin jaksottaiseen ja pitkäaikaiseen laitoshoitoon.

Toinen lainmuutos tuo marraskuusta alkaen kaikille tunnuksen omaaville veteraaneille oikeuden saada tarvitsemiamme avo- ja kotipalveluita valtion korvaamina. Näistä uudistuksista olemme kiitollisia.

Mutta viime sotia eivät kuitenkaan käyneet vain miehet etulinjassa. Naisten panoksella oli ratkaiseva merkitys niin eri tehtävissä sotatoimialueella kuin kotirintamalla. Unohtaa ei saa myöskään sitä tukea minkä me sodasta palanneet sotiemme veteraanit olemme vuosikymmenien aikana saaneet aviopuolisoiltamme.

Sotasukupolvi vastasi pääosin maamme sotien jälkeisestä jälleenrakennuksesta. On ollut ilo nähdä, että seuraavat sukupolvet ovat jatkaneet työtä, minkä ansiosta Suomi on nyt maailman parhaita maita monessa eri vertailussa.

Erityisesti meitä lämmittää nuorempien sukupolvien meille osoittama arvostus ja se tuki, joka ilmenee Sotiemme Veteraanit- keräyksessä ja lukuisten tukijäsenten talkootyönä.

Kaikkien veteraaniemme puolesta esitän teille lämpimät kiitokset.

Heikki Suhonen




Kirjoittaja on pöljäläinen sotaveteraani

Jaa kirjoitus:

17.4.2019 Sotaveteraanit ovat meille nuorille tärkeitä, vaikka emme sitä ymmärtäisikään

Ensiksi haluan kiittää tilaisuudesta päästä lausumaan muutama sana. On hienoa, että nuoriakin halutaan ottaa mukaan veteraanityöhön. Minulle tämä on valtava kunnia.

Tarkoituksenani oli hieman pohtia ja tuoda esille ajatuksia siitä, miten nuoret näkevät sodat, itsenäisyyden ja veteraanit. Nykyajan nuorten on ehkä jopa vaikea suhtautua näihin asioihin, koska he eivät tietenkään ole eläneet aikaa, jolloin esimerkiksi maamme itsenäisyys olisi ollut uhattuna.

Tiedot siitä ajasta ovat kuitenkin siirtyneet sukupolvilta toisille esimerkiksi suullisesti, ja koulussakin Suomen historiasta opetetaan. Minäkin esimerkiksi olen saanut kuulla isovanhemmiltani muutamia tarinoita siitä, millaista oli olla lapsi ja nuori sota-aikaan.

Olen päässyt sitä kautta sukeltamaan hieman siihen ajatusmaailmaan, joka silloin on ollut valloillaan. Sitä kautta olenkin ymmärtänyt, kuinka erilaista nuoruus on ollut isovanhemmilleni verrattuna minun sukupolvelleni. Vaikka aikaa ei näistä tapahtumista ole historiallisesti kulunut kovinkaan paljon, on maailma ja suomalainen yhteiskunta muuttunut suuresti.

Itsenäisyys on kuitenkin meille nuorille tärkeää ja jokapäiväistä, vaikka sitä ei edes aina ymmärtäisikään.

Me saamme kasvaa suomalaisessa yhteiskunnassa, hankkia hyvän koulutuksen, sivistyä suomen kielellä ja elää vapaasti demokraattisessa valtiossa, jossa nuorille erityisen tärkeää on esimerkiksi sananvapaus.

Ilman sananvapautta emme olisi nyt tässä. Ilman koulutusta emme olisi nyt tässä. Ilman itsenäisyyttä emme olisi nyt tässä. Ilman sotaveteraaneja emme olisi nyt tässä.

Nuorten voi olla vaikea tuoda esille kiitosta tai arvostusta siitä työstä, jonka te olette meille luoneet omilla uhrauksillanne. Niinpä haluankin nyt kaikkien nuorten puolesta kiittää teitä, ja sanoa, että me muistamme teidät ja arvostamme tekojanne, vaikka emme aina sitä osaisikaan näyttää.


Vilma Toivonen



Kirjoittaja on pöytyäläinen metsätieteen ylioppilas ja Pöytyän Nuorisovaltuuston puheenjohtaja.

 

Jaa kirjoitus:

7.4.2019 Einstein vai etulinja – mistä on peräisin maailman kallein kirje?

Parikymmentä vuotta sitten rakastuin korviani myöten englantilaiseen mieheen. Tapasimme ulkomailla. Kun palasin Suomeen, sain pian kirjeen mieheltä. Kirje kertoi jäniksistä ja ketuista, aaseista ja hevosista, sammaleesta, kanervista, päivänkakkaroista ja tammista. Luin kirjeen moneen kertaan ja ajattelin, että mieshän on täysi kaheli. Annoin silti vielä toisen mahdollisuuden. Seuraava kirje olikin jo järkevämpi.

Vuosia myöhemmin anoppi kertoi ensimmäisen kirjeen taustan. Mies ei ollut mikään kirjeiden kirjoittaja, joten tuska oli suuri, kun piti tuhertaa rakkauskirje Suomeen. Monen pieleen menneen yrityksen jälkeen miehen katse osui pöydällä lojuvaan luonnonsuojelualueen mainoslehtiseen. Nerokkaasti hän kopioi mainoslehtisen sanasta sanaan ja tekstiä tuli peräti neljän sivun verran. Pitihän kotipaikkakunta esitellä!

Minäkin kirjoitin kerran rakkauskirjeen. 1970-luvulla televisiossa näytettiin amerikkalaista sarjaa Kuuden miljoonan dollarin mies. Yhdeksänvuotiaan uutteruudella tuhersin kirjepaperin täyteen sydämiä, ja pudotin kirjeen postilaatikkoon ilman postimerkkiä. Osoitteena luki: ”Kuuden miljoonan dollarin mies, Amerikka”. Surukseni en koskaan saanut vastausta.

Kirjeenä tuli aikanaan tieto siitä, että minulle myönnettiin Sotaveteraaniliiton ansiomitali. Nuorta naista se hämmensi. Luulin, että niitä myönnetään vain sotaveteraaneille. Soitin äidilleni, että nyt ne ovat siellä Sotaveteraaniliitossa todellakin erehtyneet henkilöstä.

Kirjeinä on tullut tärkeitä sopimuksia, hyvä ja huonoja uutisia, laskuja, muistutuksia, ehdotuksia, pyyntöjä ja jopa käskyjä. On ollut väärinymmärryksiä, läheisten kuulumisia, yllätyksiä, kehuja ja haukkuja. Olen lähettänyt lapseni kirjoittamia kirjeitä joulupukille, lukenut itse Raamatusta Paavalin kirjeitä, ja kirjoista Kekkosen sekä Mannerheimin kirjeitä.

Sotien aikana kenttäpostilla oli suuri merkitys sekä rintaman että kotirintaman mielialojen ylläpitäjänä. Armeijan johto ymmärsi postin merkityksen ja sitä pidettiin yhtä tärkeänä kuin ruoan ja ampumatarvikkeiden toimittaminen. Talvi- ja jatkosodan aikana kenttäposti kulki tiuhaan. Kaikkiaan rintamalta ja rintamalle lähetettiin sotien aikana peräti miljardi kirjettä.

Sodanaikainen sensuuri oli kova: oli kiellettyä kirjoittaa mm. joukkojen sijainnista, niiden siirtämisestä, joukko-osaston vahvuudesta tai aseistuksesta. ”Terveisiä täältä jostakin” lienee tunnetuin tapa aloittaa kirje. Kotirintama yritti vuorostaan säästää kirjeen saajaa huolilta. Yleensä kerrottiin vain hyviä uutisia, ruokapula ja työongelmat jätettiin kirjeistä pois. Kirje kotoa lievitti hetkeksi koti-ikävää ja vei ajatukset pois sodasta, kotiväen mieltä kalvoi taas pelko rintamalla olevan selviytymisestä.

Viime jouluna fyysikko Albert Einsteinin kirje, jossa hän epäili Jumalan olemassaoloa, kaupattiin Christien huutokaupassa New Yorkissa 2,55 miljoonalla eurolla. Kirje tunnetaan fyysikon ”Jumala-kirjeenä”.

Se on yksi maailman kalleimmista kirjeistä.

Vai onko?

Ehkä maailman kallein kirje on kuitenkin joku sotavuosina rintamalta lähetetty lappunen, jossa kiitettiin tupakasta ja villasukista, kyseltiin lehmän utaretulehduksesta ja käskettiin lasten totella äitiä.  Joku kirje, jota oli odotettu kauan ja joka oli merkki elämästä. Sen arvoa ei voi mitata rahassa.


Eve Hietamies




Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija ja Kenttäpostia-lehden kolumnisti




Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 1/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Jaa kirjoitus:

27.3.2019 Entä jos kaveria ei jätettäisi vieläkään?

Taannoisen talvisodan päättymispäivän aikaan ja sitä kunnioittavissa eri juhlallisuuksissa (kuten myös edellisessä, sotaveteraani Olavi Matilaisen blogikirjoituksessa) esiin nousivat oikeutetusti kaksi käsitettä: Talvisodan ihme sekä sen mahdollistanut; juoksuhaudoissa, korsuissa, taistelujen tiimellyksessä, hetkistä synkimpinä kuoleman ollessa jatkuvasti läsnä syntynyt veljeä ei jätetä- eetos.

Suomi selvisi mahdottomalta näyttävästä taistelustaan tuon yhteishengen ansiosta.  Se osoitti, että yhdessä olemme enemmän. Yhteisen hyvän, jaetun tavoitteen eteen ponnistelevan kansa on merkittävämmässä roolissa kuin osaamme ehkä ajatellakaan.

”Mitä hajanaisempi kansa, sitä helpompi sitä on ulkoapäin johdatella. Riitelevään kansaan on helppo
hyökätä”, muistutti salolaisveteraani Ilmari Koppinen ensimmäisessä veteraanihaastattelussani.

Vaikka joka ikinen tapaamani sotaveteraani onkin näiden kuopiolaisveteraanien lailla ollut sitä mieltä, että nyky-Suomessa kaikki on paremmin kuin heidän aikanaan, on tuo yhteishenki asia, jota saamamme palautteen perusteella kaivataan paljonkin. Ihan niin kuin Matilainen, myös joensuulaisveteraani Veijo Saloheimo  huomautti, ettei veljeä ei jätetä- henki jäänyt sinne rintamalle. Siellä, olosuhteissa kovimmissa, syntynyt side säilyi. ”Me olimme nyt kaikki veljiä”, hän totesi omassa haastattelussaan.

Veteraaniemme sodan, kuoleman, puutteen ja jälleenrakentamisen leimaamiin nuoruusvuosiin verrattuna saamme me elää rauhan ja yltäkylläisyyden aikaa. Se on kuitenkin myös yksilökeskeisyyden aikaa: sitä, että yhteistä vihollista vastaan käydyn kamppailun sijaan jokainen käy omat taistelunsa omien koettelemustensa korsuihin kaivautuneena ja sitä, että pärjää yksin ilman muiden apua, pidetään kunniamerkeistä suurimpana.

Mutta ei sen tarvitse noin olla.

Siksi haluan jakaa yhden tarinan kaverista, jota ei jätetty; taistelusta, joka käytiin yhdessä loppuun saakka.

Vuosia sitten työskentelin viennin parissa, tiimissä, joka on jäänyt mieleeni koko työurani parhaana. Toisten työpanosta arvostettiin, jokainen hoiti hommansa ja tarvittaessa jaksamista ja työtunteja venytettiin kollegojen hyväksikin. Sitten yhtä meistä kohtasi uutisista hirvein. Jo pitkään jatkuneet epämääräiset oireet osoittautuivat syöväksi, jolle ei ollut enää juurikaan mitään tehtävissä.

Hän jäi pitkälle sairaslomalle, jättäen jälkeensä tyhjän työtuolin lisäksi myös aukon pieneen tiimiimme. Halusimme kuitenkin yhä tehdä osamme. Kaveria ei jätettäisi nytkään.

Vaikka ei ollut takuita siitä, että mitään muutosta olisi odotettavissa, halusimme auttaa häntä pitämään taistelumielialan korkealla. Joka viikko meiltä lähti Espooseen täsmäohjuksena paketti, jossa oli milloin mitäkin. Hänen lempisuklaataan, sudokuja, juuri hänen silmiensä värinen huivi sitä hetkeä varten, kun hoidot veisivät hänen tukkansa, minigolf-kentäksi avautuva kirja.

Taisto jatkui pidempään kuin kukaan olisi uskonut. Se antoi minulle rohkeutta toteuttaa unelmani kuumailmapallosafarista Kappadokian aamunkoitteessa ja lopulta ottaa riski ja irtisanoutua työstäni ulkomailta tarjotun pestin vuoksi. ”Jos ei nyt, niin koska sitten?” hän kysyi.

Tällä taistelulla ei ollut onnellista päätöstä: lopulta vihollinen voitti. Aseveljeys kuitenkin säilyi. Se tiimimme kolmas jäsen jäi elämääni ja on yhä tänään, liki vuosikymmen myöhemmin, yksi elämäni peruskallioista, joka on seissyt rinnallani läpi lukuisten omienkin taistelujeni.

Ei siis jätetä kaveria, vieläkään. Mikä on sinun #kaveriaeijätetä– tarinasi? Jaa se somessa kanssamme!


Ariela Säkkinen




Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja

 

 

Jaa kirjoitus: