Suomessa on ollut rauha jo pitkän aikaa. Rauha merkitsee ihmiselle hyvin paljon. Ihmisillä on turvallisuuden tunne ilman sotaa. Ihmisen ei tarvitse pelätä, milloin joku läheinen kuolee tai milloin ruoasta tulee puutetta. Rauha merkitsee minulle itselleni todella paljon. Minun ei tarvitse pelätä, milloin sota alkaa.

”Ei enää koskaan yksin”. Tällä lauseella tarkoitetaan sitä, että emme enää halua taistella yksin Venäjää vastaan.

Suomen itsenäisyys ja Suomen puolustaminen mahdollisessa sodassa on kuitenkin tärkeää monelle suomalaiselle. Koskaan ei kuitenkaan haluta sodan syttyvän, koska rauha merkitsee ihmisille hyvin paljon. Pitäisi osata olla tyytyväinen siihen, mitä on, eikä aina vain toivoa enempää ja enempää.

Itse ajattelen, että rauhan ja turvallisuuden merkityksen kuuluu olla suuri. Jos näin ei ajateltaisi, sota syttyisi paljon helpommin ja pienemmistä asioista.

Turvallisuus on se tunne, kun meidän Suomen kansalaisten ei tarvitse pelätä sodan syttyvän. Meillä on turvallista liikkua ja me tiedämme, että emme kuole nälkään, eikä ruoasta tule pulaa.

Rauhan aikana ihmiset saavat tehdä arkisia asioita, mutta sodan aikana näin ei ole. Rauhan aikana ihmisten ei tarvitse lähteä evakkoon.

Kun kävelen kadulla, näen iloisia ihmisiä, jotka nauttivat elämästä ja nauravat.

En väitä, että ihmiset, jotka ovat eläneet sota-aikana eivät nauttisi elämästään. Isomummunikin syntyi 1920 ja näki sodat. Silti hän osasi nauttia elämästään ja kertoi usein myös tarinoita sota-ajasta ja evakkoreissulta. Mutta silloin ihmisellä oli puute turvallisuuden tunteesta. Ihmisellä oli silloin myös puute perustarpeista, kuten hygieniasta ja ruoasta.

Kaikki ihmiset tarvitsevat tukea ja turvaa toisilta ihmisiltä ilman sotaakin, mutta tuolloin avun tarve on aivan toisenlainen.

Nykyään tarvitaan apua esimerkiksi erotilanteissa, mutta sota-aikana ystävältäsi oli saattanut tuhoutua koko omaisuus. Olisi hirveää tulla evakkomatkalta kotiin, ja huomata, että koko omaisuus olisi poissa. Tätä ei rauhan aikana tarvitse pelätä.

Jos rupeamme miettimään, mitä kaikkea meillä rauhan ansiosta on, näitä asioita on todella paljon.

Saamme aamuisin herätessämme ruokaa omassa kodissamme, pääsemme kouluun ja saamme koulussa opetusta ja lounaan. Koulun jälkeen voimme käydä harrastuksissa tai nähdä kavereita. Illalla saamme peseytyä ja mennä nukkumaan omaan sänkyyn. Tämän kaiken saamme tehdä ilman pelkoa ja ilman tunnetta, että tämä kaikki viedään minulta pois. Sodan aikana näin ei ole.

Parasta mitä Suomen valtio voi kansalaisilleen antaa, on rauhan ja turvallisuuden tunne. Se, että tiedämme, saavamme asua kotimaassamme ilman pelkoa, on tärkeää ja sillä on suuri vaikutus elämässä.

Monesti emme osaa olla kiitollisia siitä, mitä meillä on ilman sotaa. Sen ymmärtää vasta, kun kuuntelee tai lukee kertomuksia sodan ajasta ja sodan jälkeisestä pelosta, että sota alkaa uudestaan. Meille tulee itsestään selvyytenä käydä koulua ja saada liikkua vapaasti. Mutta ei se kaikissa maissa niin ole.

Kun tätä kirjoittaessani mietin, mikä on rauhan merkitys minulle, tajuan sen olevan todella suuri. Ei monesti tule ajateltua, kuinka hyvin asiat Suomessa ovat eli todella hyvin. Suurin osa näistä asioista johtuu siitä, ettei Suomessa ole sodittu pitkään aikaan. Kiitos tästä Suomen valtiolle.

Kirjoittaja on yhdeksäsluokkalainen Tuupalan yläkoulussa.

Teksti palkittiin 14. Divisioonan nuoriso- ja perinnepäivillä Kuhmossa.

 

 

Kunniavelka.

Tuo kovin juhlallisesti kalskahtava sana nousee jatkuvasti esiin, kun puhuu kenen tahansa veteraanityötä tekevän kanssa. Se tulee vääjäämättä mainituksi myös, kun veteraaneista keskustellaan päättäjien taholla.

Velka on meistä monelle varsin tuttu elämänkumppani. Oli se sitten asuntoon, opintoihin tai autoon liittyvä, tulee se jossain vaiheessa (korkoineen) maksetuksi. Toista on kunniavelan kanssa.

Yleensä sen mainitsemisen yhteydessä kuuleekin mainittavan myös määreet ”loputon” ja ”mittaamaton”. Ja sitä se onkin. Sen suuruutta on käytännössä mahdotonta käsittää.

Mutta jos yrittäisimme, niin suunnilleen tältä se numeroina näyttäisi.

Vuosien

1939-1945 eli

5,5 vuoden aikana Suomi oli

3 sodassa yhteensä

1511 päivää. Kaikkiaan Talvi-, Jatko- ja Lapin sodissa palveli n.

600 000  miestä ja

100 000 naista. Pienen maan tappiot olivat kovat:

93 574 kaatunutta tai kadonnutta sekä

194 886 haavoittunutta, mikä tarkoittaa, että noin joka

8. ei koskaan palannut, ja palanneistakin joka

4. oli pysyvästi vammautunut. Liki

10 000 katosi tai jäi kaatuneina kentälle. Heitä on päästy etsimään vuodesta

1993. Sen jälkeen Suomeen on päästy tuomaan

1300 sankarivainajan jäänteet.  Heistä tähän mennessä

370 on kyetty luotettavasti tunnistamaan ja toimittamaan omaisilleen.

Kovimmin sota koetteli vuonna

1917 syntyneitä: heidän ikäluokastaan menetettiin liki

17 %. Vangiksi jääneiden tarkkaa osuutta kadonneista ei tulla ehkä koskaan varmuudella tietämään, mutta se on

3500-4500 välillä. Myös aluemenetykset olivat kovat: Moskovan rauhassa Suomi menetti

13 % maapinta-alastaan, minkä seurauksena

430 000 sisäistä pakolaista joutui jättämään kotinsa. Lisäksi Suomen sodat jättivät jälkeensä

30 000 sotaleskeä sekä yli

50 000 sotaorpoa. Keskuudessamme elää yhä arviolta

11 000 sotaveteraania. Määrä hupenee kiihtyvää vauhtia ja jo tämän vuoden lopussa luku laskee alle

10 000. Heistä noin

1500 on sotainvalidia. Ensi vuonna naisten osuus elossa olevista veteraaneista on jo yli

50 %. Veteraaniemme keski-ikä on liki

94 vuotta. Nuorinkin heistä on  jo

84, mutta

262 heistä on jo yli

100– vuotias. Jokaiselle rintamaveteraanitunnuksen saajalle maksetaan rintamalisää

49,56 €/kk. Eläkkeensä pienuudesta riippuen he saattavat saada myös ylimääräistä rintamalisää, joka on suurimmillaan

239,32 € sekä veteraanilisää, joka on

105,13 €.Pienimmillään veteraanin eläke on

923,18 €, mutta vielä huonompi on heidän puolisoidensa tilanne: monella on turvanaan ainoastaan

775,27 €:n suuruinen takuueläke. Tulojen ollessa näin pienet, on elämä jatkuvaa taistelua toimeentulosta ja esimerkiksi lääkekulujen

50 € omavastuu tekee siihen merkittävän loven, puhumattakaan vaikka

200-300 € , jonka uudet silmälasit kustantavat. Viimeisen veteraanin arvioidaan poistuvan keskuudestamme vuonna

2036. Vaikka veteraaneja ei enää tuossa vaiheessa ole, elää maassamme tuolloin vielä

6 000 000 ihmistä, joiden vapauden ja itsenäisyyden he henkensä uhalla turvasivat. Mikäli olet tällä hetkellä alle

65-vuotias, olet elinikäodotteesi mukaan

1 heistä.

Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja

Sankarihaudoissamme lepää liki 900 sankarivainajaa jokaista itsenäisyytemme vuotta kohti. Itsenäisyytemme on kalliisti lunastettu, mutta usein silti kysytään, että kannattivatko uhraukset.

Kenraali Ehrnrooth on sanonut: ”Katsokaa lopputulosta. Suomi on itsenäinen ja vapaa.”

Eduskunta hyväksyi 28.5.1918 Suomen lipun, sen värit ja mittasuhteet, joten siitäkin on jo 100 vuotta. Suomen lippuun liittyy meille jokaiselle useitakin merkittäviä tapahtumia elämämme varrella. Omalta kohdaltani muistelen erikoisesti kolmea tapahtumaa.

Ensimmäinen oli meitä kaikkia 13.3.1940 kohdannut suruviesti. Vaikka Talvisota päättyi, niin sen rauhanehdot aiheuttivat kautta maan suruliputuksen. Sota, jota emme olisi mistään hinnasta halunneet ja jota emme suinkaan aloittaneet, aiheutti todella raskaat menetykset.

Toinen, varsinkin taistelevissa joukoissa mieliä järkyttänyt tapahtuma oli Viipurin menetys 20.6.1944. Viipurin linnan tornista laskettiin joukkojemme toimesta alas Suomen lippu niin, ettei se jäänyt vihollisille. Kaupungin menetys näin nopeasti suurhyökkäyksen alettua 9.6. tuntui uskomattomalta.

Kolmas ikävä tapahtuma oli 31.12.2014, jolloin Hämeen Rykmentti lakkautettiin. Tämä raskas velvollisuus lankesi Hämeen Rykmentin komentajalle ja Hennalan varuskunnan päällikölle Risto Kolstelalle. Eversti Kolstela tunnetaan miehenä, joka aina piti Rykmentistään ja alaisistaan hyvää huolta. Kielekkeisen valtiolipun lippukentän salosta laskeminen oli kapteeni Hannu Rahkosen tehtävä. Rahkonen toimii nykyisin mm. Lahden Sotaveteraanipiirin piirisihteerinä. Molemmat miehet olemme oppineet tuntemaan suurina isänmaan ystävinä. Hämeen Rykmentti ja sen kunniakkaat perinteet säilyvät aina muistoissamme.

Minulla on ollut tapana kesäasunnolla ollessani aina päivittäin liputtaa. Eräänä päivänä joku tuntematon mieshenkilö, joka ei esitellyt itseään, soitti ja esitti närkästyksensä sanoen: ”Ettekö ymmärrä mitään liputussäännöistä? Ei saa liputtaa kuin juhlapäivinä.” Hänelle vastasin, että minulle on aina juhlapäivä, kun voi nostaa oman lipun salkoon, eikä tarvitse vetää sinne punaista vaatetta työkaluineen. Toista puhelua ei ole tullut.

Olen ylpeä siitä, että olen itsekin saanut olla ase kädessä puolustamassa maatamme ja sen itsenäisyyttä.

Ja ne uhraukset? Aivan ehdottomasti kannattivat.

Kirjoittaja on sotaveteraani ja Lahden Sotaveteraanipiirin puheenjohtaja

Nuoret oppivat perheen ja suvun välityksellä tietoja, taitoja, arvoja, asenteita, ihanteita ja tulevaisuuskuvia, jotka tarjoavat heille elämänraamin. Tämä ikiaikainen sukupolvien välinen aineettoman pääoman periytymisen prosessi takaa sosiaalisen jatkumon, joka on välttämätöntä kielen, kulttuurin, tapojen ja käytäntöjen jatkumiselle ja säilymiselle.

Mikäli nuoret polvet omaksuisivat ja hyväksyisivät aiemmilta sukupolvilta saadun maailmankuvan sellaisenaan, olisi koko ihmiskunnan historia kuin saman maalin kaatamista purkista seuraavaan vuosisatojen ajan. Meitä ympäröivä sosiaalinen todellisuus olisi jähmettynyt paikalleen eikä siinä olisi lainkaan värisävyjä.

Tekninen ja taloudellinen edistys, väestömuutokset, teollistuminen ja digitalisoitumisen ovat esimerkkejä sellaisista muutosvoimista, jotka muovaavat nuorten sukupolvien tapaa nähdä ja tulkita ympäröivää todellisuutta. Nuoret tulkitsevat aiempien sukupolvien arvoja, asenteita, tapoja ja tottumuksia kohtaamassaan todellisuudessa, jolloin osa vanhasta säilyy, jotakin hylätään ja joitain asioita muokataan uuteen aikaan sopivaksi.

Tällaisen uudelleenarvioinnin on tehnyt jokainen nuori sukupolvi läpi historian ja aika ajoin käsitys hyvästä ja toivottavasta elämästä on läpikäynyt perustavanlaatuisen mullistuksen. Aiempien sukupolvien purkista seuraavaan kaatama maali on vaihdettu kokonaan eri väriin, jonka myötä tulevaisuuteen on auennut uusi näkymä ja vanha tulevaisuushorisontti sulkeutunut.

Nykyinen nuori sukupolvi elää aivan toisenlaisessa maailmassa kuin heidän vanhempansa tai isovanhempansa samassa iässä. Ei olekaan yllättävää, että nuori sulkupolvi puntaroi kriittisesti aiemmilta polvilta perimiään tietoja, taitoja, arvoja, asenteita, ihanteita ja tulevaisuuskuvia. Nuorten on luotava paljon uutta ja korvattava vanhaa, kun tulevaisuushorisontin ovat täyttäneet ilmastonmuutoksen kaltaiset jättiläismäiset uhkakuvat.

Suuria kysymyksiä ovat myös työelämässä selviäminen, sosiaalisen nousun alaspäin kääntynyt trendi, maahanmuutto sekä tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymykset. Nämä haasteet ovat nuorten elämässä yhtä aidosti koettuja, henkilökohtaisia ja koskettavia kuin vaikkapa nälkä pula-ajan nuorille.

Tyhjän päällä suomalaisnuoret eivät tulevaisuuskuviaan rakenna. Aiempien polvien tapaan nuoret pitävät keskeisinä elämänraameina itsenäisyyttä, hyvinvointivaltiota, oppivelvollisuutta, talvi- ja jatkosodan perintöä, tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta ja yleistä äänioikeutta. Rohkeus, sitkeys, periksi antamattomuus ja usko vapaaseen demokratiaan ovat veteraanien esimerkin myötä juurtuneet lujaksi sidosaineeksi suomalaisten minäkuvaan. Tämä mentaaliperinne on vahvaa ylisukupolvista pääomaa, jota nuori sukupolvi hyödyntää käydessään kamppailuun ilmastomuutosta, globaalia epätasa-arvoa ja monelta suunnalta vyöryviä ääriliikkeitä vastaan.

Veteraanien henkinen perintö elääkin vahvana kaikissa niissä suomalaisissa nuorissa miehissä ja naisissa, jotka uskaltavat rohkeasti kohdata oman aikansa suuret uhat eivätkä kavahda niiden ylivoimaiselta tuntuvia voimia.

Kirjoittaja on talous- ja sosiaalihistorian dosentti ja vastaava tutkija Nuorisotutkimusverkostossa

Sotakokemuksia on yhtä monta kuin on veteraaniakin. Muutama asia niitä kaikkia kuitenkin yhdistää.

Yksi on se, että kukaan ei pidä itseään minään ”sankarina”. He vain ”tekivät sen mitä tarvittiin”. He laittoivat isänmaan, sen vapauden ja sen tulevaisuuden oman itsensä edelle, ja korostavat, että Suomi selvisi, koska kaikki ponnistelivat saman tavoitteen eteen.

Toinen on toivomus siitä, ettei kukaan tulevista sukupolvista koskaan joutuisi tuohon tilanteeseen.

Heidän perintönsä on siis isänmaanrakkaus, maanpuolustustahto, epäitsekkyys sekä pyrkimys rauhan ylläpitoon.

Miten juuri sinä voit sitä parhaiten kunnioittaa?

Mene armeijaan ja suorita varusmiespalvelus. Hanki tilanteen vaatimat valmiudet niin, että jos maa on koskaan uhattuna, sinulla on edellytykset toimia. Tätä silmälläpitäen pidä huoli itsestäsi; niin fyysisestä kuin henkisestä kunnostasi. Ylipaino ja mielenterveyden ongelmat ovat nimittäin johtavat syyt siihen, miksi palvelus katkeaa monella ennen kuin se ehtii alkaakaan.

Olisiko ura Puolustusvoimissa  isänmaasi palveluksessa sinua varten? Tai rajojemme suojelu Rajavartiolaitoksessa? Työ, jolla on merkitys ei ole vain mainostoimiston keksimä vetävä kampanjaslogan, se on mitä totisinta totta. Tehtäviä löytyy niin sotilashenkilöstölle kuin siviileille. Tai ehkä haluat jatkaa suomalaisen kriisinhallintaosaamisen ja rauhanturvaamisen perinteikästä ketjua kansainvälisissä tehtävissä?

Jos uratoiveet suuntautuvat kuitenkin toisaalle, pysy mukana reserviläistoiminnassa. Vapaaehtoisen maanpuolustustyön kautta ylläpidät maanpuolustustahtoasi sekä ylläpidät kuntoasi ja omaa ”kenttäkelpoisuuttasi”. Vapaaehtoisen maanpuolustuksen kenttä on laaja: oma paikka ja rooli voi löytyä myös Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen kursseilta, Naisten Valmiuslitosta tai vaikka Sotilaskotiliiton toiminnasta.

Eikä kannata unohtaa työtä veteraanien parissa ja heidän hyväkseen: sotiemme veteraaneja elää nimittäin keskuudessamme liki 13 000. Paikallisyhdistystemme vapaaehtoiset tekevät korvaamatonta työtä veteraaniensa rinnalla; seuraa tuoden, virkistysmahdollisuuksia järjestäen ja käytännön toimissa avustaen. Oman alueesi toimijat löydät täältä.

Jos aika ei riitä vapaaehtoistyöhön, voit tukea veteraanityötä lahjoittamalla Sotiemme Veteraanit-keräykseen. Kannattaa myös ehdottomasti liittyä kannattajajäseneksemme. Tällöin saat kotiisi joka toinen kuukausi ilmestyvän Sotaveteraani-lehden, jonka kautta pysyt mukana niin veteraanityön uutisissa kuin veteraanikohtaamisissa vain noin kympillä vuodessa.

Oletko muuten tullut ajatelleeksi, että niitä veteraanien puolustamia arvoja voi ylläpitää ihan jokapäiväisessä elämässään? Lakia noudattamalla ja toisiamme kunnioittaen me kaikki autamme osaltamme ylläpitämään maamme rauhaa ja turvallisuutta.

Kanssaihmisten kunnioitus saattaa kuulostaa petollisenkin yksinkertaiselta, mutta on huomattavasti ratkaisevammassa roolissa kuin sitä ehkä edes tajuaa. Ulkoapäin tulevaa uhkaa vastaan pystyy nimittäin puolustautumaan vain yhtenäinen, saman tavoitteen eteen ponnisteleva kansa. Hajanainen ja toisiaan vastaan kääntynyt kansa sen sijaan edesauttaa vihollisen pyrkimyksiä, minkä tiedostavat ne kansainvälistä vakautta horjuttamaan pyrkivät ja naapurivaltioiden itsemääräämisoikeudesta piittaamattomat tahotkin.

Ei se sota nimittäin nytkään mistään sodanjulistuksesta alkaisi. Sen pohjatyötä olisi tehty jo pitkään, juuri siellä missä kansa on: verkossa. Informaatiosodankäynti on todellisuutta, minkä vuoksi nostan esiin vielä yhden –  ehkä yllättävänkin – veteraanien perinnön vaalimisen työkalun: medialukutaidon.

Verkko tekee meistä kaikista potentiaalisia sisällöntuottajia ja mielipidevaikuttajia. Se, että sisältöä pystyy nykyään tuottamaan kuka tahansa, johtaa siihen, että jokapäiväinen toimintaympäristömme on täynnä eri motivaatioin ja edellytyksin operoivien toimijoiden julkaisemaa ja levittämää aineistoa. Se, että joku asia on verkossa, ei tee siitä totta. Kaikki informaation nimissä levitettävä materiaali ei ole samanarvoista.

Suhtaudu siis kriittisesti lukemaasi. Ennen kuin jaat tai kommentoit, selvitä ainakin se, onko se totta. Saatat hämmästyä, kuinka paljon verkon (ja siten ihmisten) kautta tietoisesti levitetään materiaalia, joka ei ole totta, mutta jonka aiheuttama viha ja sekaannus palvelee sitä tuottavan tahon suurempia tarkoitusperiä.

Jos siis haluat veteraanien tahdon mukaisesti auttaa vaalimaan rauhaa, pidä huoli siitä, ettet ole jo tietämättäsi sotilas vieraan vallan sinunkin tietokoneesi kautta käymässään sodassa.

Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja

Hyvä kysymys.

Tällaiseen käsitykseen äkkiseltään tuli, kun katsoi YLE:n Lapin alueuutisia maanantaina 26.11.2018. Uutisen aiheena oli kuntien veteraanituet ja jutussa haastateltiin pellolaista 92-vuotiasta sotaveteraania. Oli sydäntäsärkevää katsoa, kuinka tämä veteraani itku silmässä toivoi lisää apua kotona selviämiseen.

Veteraani ei vaatinut ”kuuta taivaalta”, vaan hieman apua siivoamiseen ja hierontaa. Kaikkinensa melko vaatimattomia toiveita ihmiseltä, joka kuitenkin on henkensä kaupalla taistellut Suomen itsenäisyyden puolesta.

Samaisessa uutisessa käsiteltiin kuntien veteraanitukien määriä per vuosi. Kun Kuopiossa veteraanien kotona asumista tukevat määrärahat olivat vuonna 2017 10500€/veteraani/vuosi, niin samaan aikaan sama tuki esimerkiksi juurikin Pellossa oli vajaa 400€/veteraani/vuosi. Yleisestikin katsoen suomalaiset kunnat tukevat veteraanien kotona pärjäämistä muutamilla tuhansilla euroilla per vuosi per veteraani. Siihen verrattuna, kuinka isoja uhrauksia veteraanit ovat tehneet Suomen eteen, tukien määrät ovat todella pieniä, jopa olemattomia.

Itsenäisyyspäivänä ja juhlapuheissa rintamaveteraaneista puhutaan Sankareina. Heitä ylistetään ja heidän tekoja ja uhrautumista itsenäisen Suomen puolesta arvostetaan. Arjessa todellisuus on kuitenkin toinen. Samaisessa jutussa nimeltä mainitsematon kunta jopa myöntää, että veteraanien tukiasia on jäänyt ”kiireessä toissijaiseksi asiaksi”, mutta tulevaisuudessa luvataan skarpata. Tämä on siis se todellisuus: juhlapuheissa arvostetaan, mutta todellisuudessa täysin toissijaista ja hoidetaan jos ehditään.

On täysin käsittämätöntä ja häpeällistä, että rintamaveteraani joutuu televisiossa itku silmässä anomaan lisää tukea kotona selviytymiseen. Minulla ei ole vastauksia siihen, miten tällaiseen tilanteeseen on jouduttu, mutta kaikesta tästä tulee vain vääjäämättä sellainen inhottava ajatus mieleen, että sotaveteraanit mielletään pelkäksi kulueräksi. Jos näitä sotiemme veteraanien tekoja todella arvostettaisiin ja pidettäisiin tärkeänä, niin heille tarjottaisiin kaikki tuki ja apu varauksetta ja maksutta.

Eivätköhän he olisi sen ansainneet?

Sitä odotellessa jäädään taas katsomaan ja kuuntelemaan, kuinka poliitikot ja muut julkkikset pääsevät Linnan juhlissa ylistämään veteraanien urotekoja ja selviytymistä rintamalla. Veteraanien, joiden elämä saattaa olla edelleen pelkkää selviytymistä. Omassa kodissa.

Ja se on koko Suomen häpeä se.

Kirjoittaja on torniolainen kaupunginvaltuutettu. 

Viime aikoina olemme Sotaveteraaniliitossa saaneet olla iloisia  eduskunnan myönteisestä suhtautumisesta sotiemme veteraaneja kohtaan. Kotona asumista tukevat palvelumäärärahat ovat nousseet jo lähes todellista tarvetta vastaavaksi, eivät kuitenkaan vieläkään tarpeeksi. Onneksi kunnilla oli mahdollisuus hakea lisämäärärahaa viime toukokuun loppuun mennessä. Näin varsin moni kunta tekikin, mikä on hienoa.

Ongelmaksi on kuitenkin noussut eduskunnan lisäbudjettihitaus ja sen myötä Valtiokonttorin mahdollisuus tehdä päätöksiä myönnetyistä lisämäärärahoista. Vieläkään, marraskuun toisella puoliskolla, tätä ei ole voitu tehdä.

Nyt monessa lisärahaa anoneessa kunnassa rahat ovat loppu ja kunnalla on kaksi mahdollisuutta.

Ensimmäisessä kunta ottaa riskin, jatkaa veteraanipalveluja palvelusuunnitelmien mukaan, maksaa kulut omasta pussistaan ja saa aikanaan rahat takaisin Valtiokonttorilta. Tällaisen periaatepäätöksen teki mm. Rauma, kiitos siitä veteraaniemme ja heidän omaistensa puolesta teille.

Toinen ja todella huono vaihtoehto on se, että palvelut keskeytetään tai niiden jatkumisen ehtona on se, että veteraani maksaa palvelut itse.

Juuri näin on nyt alkanut käydä. Eilen Ilta-Sanomat uutisoi tällaisesta tapauksesta Loimaalta. Muutama muukin kunta oli tiedossa, mutta niissä keskeytymispäätökset on saatu estettyä.

Sotaveteraaniliiton sosiaali- ja terveyspalvelutoimikunnassa olemme yrittäneet vakuuttaa kuntia siitä, että lisärahat tulevat varmasti, sillä kaikki eduskuntaryhmät ovat sitoutuneet siihen ja kuntien esittämät lisämäärärahat ovat menossa päätökseen täysimääräisinä. Vakuuttelut eivät ilmeisesti ole kaikilta osin menneet perille tai sitten toimikuntaani ei jakseta uskoa.

Osaongelma on se, että kunnissa aiheuttaa suurta hämmennystä sote-päätösten viipyminen ja siksi odotellaan, mitä tuleman pitää. Toinen on se, että tieto kunnissa ei tunnu kulkevan: Loimaallakin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja oli  sitä mieltä, että on kunnan tehtävät paikata tällaiset, mutta hänelle ei ollut tällaisesta tietoa edes tullut, joten mitään päätöstä paikkaamisesta ei oltu voitu tehdä.

Minä toivon, etteivät veteraanimme joutuisi tämän kuntien odottelusotkun jalkoihin. Veteraanien kotipalveluissa on kysymys valtion sataprosenttisesti rahoittamasta toiminnasta ja näiden palvelujen toteuttamisesta vastaavat kunnat. Nyt kysytään kuntien rohkeutta vastata tästä työstä ja jatkaa ja parantaa sotiemme veteraanien maksutonta kotipalvelutuotantoa.

Olen vakuuttunut, että valtio vastaa huutoonsa ja rahat tulevat, vaikka viiveellä. Toivon, että Laitila ja mahdollisesti muut toiminnan keskeytystä harkitsevat kunnat peruuttavat aikeensa ja avaavat kunnan oman rahapussin hihnoja siksi aikaa, että valtio ehtii omat päätöksensä tehdä.

Tässä ei ole kyse veteraanin virheestä, joten veteraanin ei siitä pitäisi joutua maksamaankaan.

                                                                                                                          Kirjoittaja on läänin sosiaali- ja terveysneuvos emeritus  ja Sotaveteraaniliiton sosiaali- ja terveyspalvelutoimikunnan puheenjohtaja 

Niin se aika vain rientää. Kalenterissani napsahti juuri täyteen ensimmäinen vuosi liiton tiedottajana. Tuohon vuoteen on mahtunut paljon. Kiirettä on pitänyt ja haasteita riittänyt, mutta palkitsevampaa työtä on vaikea keksiä. Olen ehdottomasti unelmaduunissani.

Kulunut vuosi on tuonut mukanaan muutaman todella kovaa koskettaneen ahaa-elämyksen. Ensimmäinen tapahtui uutta Tuntematonta Sotilasta katsoessani.

On vain luonnollista, että jokainen aikakausi on löytänyt eri filmatisoinneista sen juuri hänelle omimmalta tuntuvan version. Itse kuulun häpeilemättä siihen sukupolveen, jota Aku Louhivuoren tulkinta tulee aina puhuttelemaan tavalla, johon muut eivät pääse. Ja juuri noin siinä kävi: elokuvan teknisen ylivertaisuuden ja katsojien omaa ikäluokkaa edustavien näyttelijöiden kautta koko sota ja sen perintö avautui taas uudelle yleisölle ihan erilaista mielenkiintoa ja samaistumista herättävänä kokemuksena.

Elokuvan raadollisina viime hetkinä se iski. Nuo nuoret pojat, parinkympin molemmin puolin, viettivät vuosia tilanteessa, jossa oli oltava valmis kuolemaan hetkenä minä hyvänsä. Joka sekunti.

Miten ihmeessä tuollaisen keskellä pysyy toimintakuntoisena? Ja vielä enemmän: miten tuollaisesta selviää rikkoontumatta itsekin? Kuten nyt tiedämme – moni ei selvinnytkään.

Ajatusten  ikiliikkuja vain kiihtyi muutama viikko myöhemmin Sanomatalon Mediatorilla järjestetyssä Veteraanien ja Lottien päivässä. IS TV:stä katsottavissa olevan tapahtuman aloitti Helsingin sotaveteraanikuoron esittämä Viimeinen Iltahuuto, jonka sanat pureutuivat tajuntaan nyt ihan uudella tavalla.

Siinä ne entiset parikymppiset nyt seisoivat lavalla 70 vuotta myöhemmin; kävelykeppeihin ja toisiinsa nojaten.

(Voin muuten kertoa, että harva asia on nolompaa, kuin itkeä vollottaa sodan hirveydet itse kokeneen ja siitä sinun edessäsi laulavan sotaveteraanin edessä.)

Askel jo uupunut on,
lapset ja lastemme lapset,
teidän nyt vuoronne on.

”Hoivatkaa, kohta poissa on veljet”.

Tuo on vuoden aikana kristallisoitunut toden teolla, sähköpostin tai puhelinsoiton ilmoittaessa taas yhdestä riveistä poistuneesta veljestä. Mitä enemmän kyseisen veteraanin kanssa on ehtinyt tutuksi tulla, sitä kovemmin uutinen aina sydämestä kouraisee.

Viimeisiä viedään. Kohta veteraaneja ei enää todellakaan ole.

Vielä ei ole kuitenkaan liian myöhäistä. Monta tarinaa on vielä kuulematta; monta muistoa jakamatta. Siksi haastan teidät kaikki. Istukaa alas sotaveteraanin kanssa ja kuunnelkaa. Meillä on vielä liki 13 000 sellaista tosielämän sankaria, joille Hollywoodin tarinat jäävät kakkosiksi – nämä tarinat ovat nimittäin täysin tosia. Olen pelkästään kuluneen viikon aikana päässyt jututtamaan useampaakin ja voin luvata, että joka ikisellä näistä kolminumeroisia lukuja lähestyvistä itsenäisyytemme puolustajista on vielä annettavaa.

Vahdinvaihdoksen myötä on meidän, uusien sukupolvien aika ottaa vastuullemme se, ettei heidän tarinansa pääse unohtumaan. Ja voidaksemme tehdä sen, on meidän tunnettava se tarina.

Kerran raskas vastuu tämän maan tulevaisuudesta lepäsi heidän, tuolloin vain parikymppisten miesten ja naisten harteilla. Vuosien ajan ihmiset, ihan niin kuin sinä ja minä, eivät erotessaan tienneet, tulisivatko enää koskaan rakastaan näkemään.

Myös tuo on tullut kuluneen vuoden aikana lähelle ihan eri lailla: kärvistelen nimittäin parhaillaan itse sotatoimialueella työskentelevän läheisen kotiinpaluuta odottaen.

Nämä miehet ja naiset, nämä meidän veteraanimme tekivät tuon meidän kaikkien vapauden vuoksi. Enkä voi olla miettimättä: olisiko meistä siihen samaan?

Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja.

”Minä en lähtenyt sotaan, sota tuli”. Näin vastasi sotaveteraani, kun kysyin häneltä paneelikeskustelussa hieman huonosti muotoiltuna, kuinka vanhana hän lähti suorittamaan palvelustaan jatkosodassa.

Järjestimme Joensuun historian opiskelijoiden ainejärjestössä Varnitsa ry:ssä keväällä 2017 Suomi Sodassa -seminaarin itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi. Tapahtumaan kuului kaksi sotahistoriaa käsittelevää asiantuntijaesitelmää sekä paneelikeskustelu, jossa sotaveteraani, rintamalotta, evakko sekä sotaorpo vastasivat sotavuosia koskeviin kysymyksiin. Seminaari oli todella onnistunut ja erityisesti sen päättänyt paneelikeskustelu iskostui kaikkien läsnäolleiden mieliin ikimuistoisena kokemuksena.

Tapahtuman jälkeen ajatukset sotiemme veteraaneista ja heidän perinnöstään kuitenkin kaikkosivat mielestäni.

Heinä-elokuun vaihteessa olin mukana Tammenlehvän Perinneliiton historianopettajille ja sellaisiksi opiskeleville suunnatulla matkalla kesän 1944 taistelupaikoilla. Sisällöllisesti matka oli todella hyödyllinen ja opin ainakin itse aiempaa vahvemmin hahmottaman missä ne paikat, joissa maamme kohtalo ratkaistiin, tarkalleen sijaitsevat. Sotaveteraanien asia palaa aika ajoin mieleeni omakohtaistenkin siteiden kautta -erityisesti silloin kun kaivan pöytälaatikostani esiin ukiltani perinnöksi saamani vanhan taskunauriin.

En ole itse erityisen isänmaallisesta perheestä, eikä meillä ole sukupiirissä koskaan erityisesti vaalittu sotaveteraaniperinnettä. Oma ukkini oli toki sotaveteraani, mutta hän puhui sodasta hyvin säyseästi ja tuntui tietoisesti välttelevän isänmaallista hurmosta. Vaatimattomuudestaan huolimatta ukkini kuitenkin mielellään kertoi sotakokemuksistaan ja erityisen vahvasti mieleeni on jäänyt hänen suhtautumisesa venäläisiin. Herjaavien nimitysten sijaan ukkini puhui aina ”Venäjän pojista”. Hän mielsi vihollispuolen sotilaat Antero Rokan tapaan tavallisiksi ihmisiksi, jotka vain suorittivat velvollisuuttaan.

Olen itse omaksunut eräänlaisen hiljaisen kunnioituksen linjan sotaveteraanisukupolvea kohtaan. Kun sotaveteraanien nimissä nykypäivänä vedotaan milloin mihinkin asiaan, koen tällaiset puheet hyvin häiritseviksi. Sotaveteraanit eivät sotineet sen vuoksi että heidän nimissään voitaisiin vastustaa seksuaalivähemmistöjen osallistumista Linnan juhliin tai siksi, että heihin vedoten voitaisiin perustella monikulttuurisen kasvatuksen tärkeyttä.

He olivat tavallisia miehiä, jotka ukkini lailla tekivät uhkaavassa tilanteessa sen, mitä pidettiin välttämättömänä. Tämä on mielestäni keskeisin veteraanisukupolven keskuudessa vallinnut vakaumus, jota nykypäivänä pitäisi vaalia. Riippumatta omista lähtökohdista ja mielipiteistä, tarpeen tullen jokaisen olisi kyettävä asettamaan oma etu sivuun ja toimittava yhteisen hyvän nimissä.

Olin viime keväänä opiskelijavaihdossa Isossa-Britanniassa ja kiinnitin siellä huomiota sotamuistomerkkien suureen määrään. Lähes jokaisesta kaupungista ja kylästä löytyi massiiviset monumentit maailmansodissa kaatuneiden muistolle. Kun tavallisilta brittinuorilta sen sijaan kyseli heidän suhtautumisestaan sotaveteraaneihin ja heidän perintöönsä, vastaukset olivat usein aika epämääräisiä. Brittinuoret eivät tuntuneet olevan erityisen kiinnostuneita isovanhempiensa sotaponnistuksista.

Samanlaisia vastauksia kuulin myös kysyessäni samaa esimerkiksi ranskalaisilta ja slovakialaisilta vaihto-opiskelijoilta. Suomesta ei löydy läheskään samassa mittakaavassa massiivisia sotamuistomerkkejä kuin Isosta-Britanniasta, mutta silti suomalaisten nuorten keskuudessa vallitsee hyvin vankka sotaveteraanisukupolven arvostus ja kaikki yleensä tietävät ainakin jotain omien sukulaistensa sotakokemuksista.

Suomalaiset ovat siis ainakin oman kokemukseni perusteella asian suhteen huomattavasti valveutuneempia kuin monet muut eurooppalaiset. Uskon, että tähän vaikuttaa erityisen vahvasti kaksi tekijää.

Ensinnäkin historian opetuksella on paljon enemmän tilaa suomalaisessa koulujärjestelmässä kuin Isossa-Britanniassa. Kun kerroin historiasta vähänkin kiinnostuneille brittikavereilleni, että Suomessa historiaa opiskellaan lähes koko yläasteen ajan ja lukiossakin kolme kurssia, he sanoivat olevansa kateellisia tästä. Toiseksi uskon, että yleiseen asevelvollisuuteen nojaava armeija vaikuttaa asiaan.

Suomessa suurin osa miehistä (ja nykyään monet naisetkin) tiedostavat oman roolinsa tärkeyden maanpuolustuksessa. Asepalvelus tuo pahimpaan mahdolliseen varautumisen jokaisen varusmiehen iholle. Ehkä paras tapa vaalia sotaveteraanien perintöä onkin ylläpitää ja tukea näitä julkisia instituutioita, koulutusta ja maanpuolustusta.  Niiden kautta voidaan parhaiten vaalia sotaveteraanisukupolven tärkeintä perintöä: yhteen hiileen puhaltamisen henkeä.

Kansallismielisellä uholla ja sankaritarinoiden hehkutuksella kylvetään vain siemeniä riitelemiselle.

Kirjoittaja opiskelee historianopettajaksi.

Teksti on osa kesällä 2018 Tammenlehvän Perinneliiton historianopettajille järjestetyn opintomatkan satoa.

Kuluneen kuukauden aikana on liitto reissannut pitkin Suomea perinnetyön seminaareissa. Uskallan väittää, että jo tässä vaiheessa on tullut koettua paljonkin oivalluksia, eikä vähiten siitä, kuinka tärkeä viestinnän rooli tulee siinäkin olemaan. Perinneaikaan siirryttäessä meidän on entistä selkeämmin kyettävä kertomaan Suurelle Yleisölle olemassaolomme tarkoitus ja työmme tavoite.

Sitä ei nimittäin ihan ehti tulisi tajunneekseenkaan, miten helposti asiat ymmärretään väärin.

Saimme vähän aikaa sitten yhteydenoton blogikirjoituksen tiimoilta, jossa väitettiin, että sotaveteraaniliitot eivät käytä varojaan veteraaneihin, koska säästelevät ne perinneaikaa varten.

Näinhän asia ei ole.

Tämäkin olisi selvinnyt vaikka sivuihimme tutustumalla. Sotiemme Veteraanit-keräysvarat menevät nimenomaan veteraaneille. Perinnetyötä niillä ei rahoiteta – sen kummemmin kuin järjestön hallintoakaan (lisää aiheesta mm. täällä).

Eikä ole kauaa, kun kuulin erään rouvan pahoittelleen sitä, kuinka nyt perinneaikaan siirryttäessä ne veteraanit jäävät ihan yksin.

Tästäkään ei missään nimessä ole kyse.

Veteraanien sekä heidän leskiensä ja puolisoidensa parissa ja hyväkseen tehtävä edunvalvonta- ja huoltotyö tulee pysymään veteraanijärjestöjen peruskivenä. Tässäkin suhteessa niistä rintamalla kerran annetuista lupauksista pidetään kiinni: kaveria ei jätetä. Me puolustamme heitä ihan niin kuin hekin kerran puolustivat tätä maata: viimeiseen mieheen saakka.

Sotaveteraanityön painopisteet ovat aina seuranneet veteraanijärjestöjen edustaman väestönosan elinkaarta. Sodan jälkeen oli tärkeää saada kuntoon sodasta palaavien miesten asuntoasiat ja uuden elämän syrjään kiinni pääseminen, sitten huomio kiinnitettiin eläkeasioiden ja muiden etuuksien kuntoon saattamiseen. Viime vuodet työ on keskittynyt kuntoutukseen ja nyt jo yli 90 vuoden keski-iän saavuttaneen väestön tarvitsemiin palveluihin.

Veteraaniväestömme; niin veteraanien kuin heidän leskien ja puolisoidensa huolto- ja tukityö tulee vastaisuudessakin pysymään toimintamme ytimenä, mutta samalla on kuitenkin haikeudensekaisin tuntein alkanut valmistautuminen siihen väistämättä edessä seuraavaksi olevaan vaiheeseen, kun viimeinenkin itsenäisyytemme sankari on poistunut keskuudestamme ja veteraanityössä alkaa heidän muistonsa vaalimiseen pohjautuva perinnetyön aikakausi.

Asian puitteissa on muodostettu toimikuntia, kierretty Suomea, pidetty kokouksia, istuttu seminaareissa ja puhuttu yleviä. Tiedämme kyllä, miksi perinnetyötä tehdään (jotteivät veteraanisukupolven uhraukset ja maamme itsenäisyydestä maksettu kallis hinta unohtuisi), mutta kysyttäessä mitä se käytännössä tulee olemaan, keskustelu tyrehtyy.

Ja juuri tämä tekee koko perinnetyöstä niin kiehtovaa!

Se voi olla melkeinpä mitä vain.

Mahdollisuudet ovat käytännössä rajattomat. Sota koetteli maan eri osia hyvin eri lailla ja eri syistä. Seinäjoella Lapin Sotaa ei huomattukaan, Rovaniemellä se vei mennessään koko kaupungin. Maarianhamina välttyi taisteluilta käytännössä kokonaan, Ilomantsissa niitä kunnioittavien muistomerkkien laskemiseen vaadittaisiin ainakin 40 käden sormet.

Siellä, missä perinteen vaaliminen ei liity paikkakunnalla käytyjen taistelujen tapahtumapaikkoihin, liittyvät perinteet mm. niihin joukko-osastoihin, joihin saman kylän pojat koottiin. Eivätkä niiden kokemat kolhut kakkoseksi jää: joissain poikia saattoi mennä neljännes koko väestöstä.

Yksi asia on kuitenkin varmaa: sota koetteli kaikkia. Niin rintamalla olijoita kuin kotirintamaa. Molempia sukupuolia, kaikkia ikäluokkia ja joka ikistä sosioekonomista ryhmää.

Ihan joka ikistä meistä.

Perinnetyö tulee saamaan eri puolilla maata eri muotoja, koska ne heijastelevat paitsi kotiseutujaan, myös tekijöitään. Jossain omimmilta saattaa tuntua paikalliselta väestöltä kerätystä esineistöstä koottu, paikalliset muistot näin yhteen kokoava perinnetila tai museo. Jossain muualla taas saattaa olla kirjallista kiinnostusta ja osaamista koota muistot historiikiksi. Yhtäällä se oma tekemisen muoto saattaa löytyä harrastajateatterista, toisaalla taas vaikka musiikista ja nostalgiaa henkivästä konsertista.

Jos ja kun kiinnostusta saadaan herätettyä uusissa yleisöissä, löytyy myös uusia tekijöitä. Ja uusien, nuorempaa polvea edustavien tekijöiden kautta mukaan tulee aina myös uudenlaista osaamista. Yksi, mitä pitää aivan ehdottomasti oppia hyödyntämään, on digiajan mukanaan tuomat mahdollisuudet.

Paitsi, että ne ne tarjoavat kanavan tavoittaa uusia yleisöjä, muodostavat ne myös ihan uudenlaisen foorumin koko perinnetyöhön. Yksi esimerkki on virtuaalimuseot (tsekatkaas tämä Lottagalleria), toinen vaikka se, että luodaan blogi tai sometili, joka kulkee ”reaaliajassa” niiden oman kylän poikien sotapolun jäljissä (jos olet muuten Twitterissä, kannattaa pistää seurantaan meidän #Tänäpäivänähistoriassa-sarjamme, joka tekee juuri tuota).

Tai entä jos herätettäisiin paikalliset sankarihautausmaat tai unohduksiin jääneet Pro Patria- taulut eloon älypuhelinten QR-teknologialla ja tuotaisiin esiin ne ihmiset, elämät ja kohtalot noiden nimien takaa?

Tärkeintä on se, että nämä tarinat pysyvät elossa. Se perinne, jota tällä kaikella vaalitaan, on nimittäin meidän kaikkien.

Sinun, minun, meidän.

Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja