Blogi

23.2.2021 Intti opetti rakastamaan rauhaa sekä kunnioittamaan itsenäisyyttä ja demokratiaa

Keskellä kuuminta kesää 2019 astuin nuhaisena Puolustusvoimien pakettiautoon, joka vei minut Rovaniemen Someroharjun varuskuntaan. Aloitin asepalveluksen jo valmiiksi nuhaisena, sillä vielä tuolloin ympäröivä maailma hyväksyi säännöllisen nenää niiskuttavan ja hieman kuorsaavan meikäläisen alokkaaksi.

Vapaaehtoisena asepalvelukseen lähteminen on prosessi, jossa jokainen arvioi omaa kykyään suhteessa maanpuolustuskoneiston saamaan hyötyyn. Suomessa kynnys suorittaa asepalvelus vapaaehtoisena on suhteellisen matala, sillä jokaista kansalaista sitoo jo valmiiksi maanpuolustusvelvollisuus.

Vietin palveluksessa 347 vuorokautta, joista puolet Pääesikunnassa. Palvelukseni käännekohta tapahtui ehdottomasti komennusyksikköni 1. Erillisen autokomppanian naisten vessassa, jossa sain viestin tulevasta loppusijoituspaikastani varusmiestoimikuntien pääsihteerinä. Kouluttajanani toiminut kersantti nauroi minulle, kun totesin lähteväni välisodan sijasta Pääesikuntaan komennukselle. Naurusta ja epäilyistä huolimatta istuin pian suorassa lähetyksessä yhdessä puolustusministeri Antti Kaikkosen ja silloisen Varusmiesliiton puheenjohtajan, Topi Korpisen kanssa keskustelemassa varusmiespalveluksesta.

Olen joskus päivitellyt olleeni varsin kallis asevelvollinen veronmaksajille, sillä Someroharjulta Hoikankankaan kautta tieni päätyi lopulta Santahaminaan ja Sörnäisiin. Joukkokoulutuskaudellakin olin ikuisesti se Jääkäriprikaatin kasvatti, joka ei käyttänyt pakkastakkia elohopean liikkuessa nollan yläpuolella. Olinkin sitten pari tuntia päästäni pyörällä sotilasvenekuljetuksen jälkeen, vaikka moduulin lavalla uni maittoi helposti pressun hakatessa tahtia ja viiman kirvellessä kasvoja.

Suurin prosessi suhteessani maanpuolustukseen tapahtui kuitenkin asepalveluksen jälkeen. Palatessani siviilielämään pystyin paremmin käymään läpi sen lähes vuoden kokemuksen, joka opetti nöyryyttä ja arvostusta maanpuolustusjärjestelmää kohtaan. Ymmärsin, miksi maanpuolustusvelvollisuus on osa Suomen lakia. En välttämättä olekaan sotilaana se kovakuntoisin ja parhaiten ampuva kaveri, mutta asepalveluksesta jäi käteen kyky sietää epävarmuutta ja hyvät ensiaputaidot. Pääsen usein testaamaan niitä öisin pikkutunneilla, kun höyhensaarilla palaan takaisin kasarmille. Asepalveluksessa kuitenkin samalla ymmärsin, etten koskaan haluaisi sotaa. Asepalvelus teki minusta realistisen pasifistin. Toivon asevelvollisuuden ja uskottavan puolustuskyvyn suojaavan meitä siltä pahimmalta, minkä olen kuullut vanhempien sukupolvien tarinoissa ja kaskuissa. Asepalvelus opetti kunnioittamaan itsenäisyyttä ja demokratiaa.

En kadu asepalvelustani, vaikka se oli minulle rankka suoritus. Suosittelen kaikkia naisia hakemaan vapaaehtoiseen palvelukseen, sillä se on ainutlaatuinen kokemus elämässä. Intti ei ole aina hauskaa ja varmasti hajottaa – paljonkin. Asevelvollisuus on kuitenkin meidän kansakuntamme itsenäisyyden ja yhdenvertaisuuden välttämätön peruspilari, jonka varaan demokratia nojaa vahvasti. En haluaisi koskaan asetta tositilanteessa käyttää, mutta haluan säilyttää yhdenvertaisen Suomen.

Viimeksi tänään nauroin vedet silmissä muistellessani alikersanttia, joka käveli unissaan naisten tupaan. Tuo oli pieni hetki koko palveluksesta, mutta sydämessäni paloi lämmin hehku sitä muistellessa.


Josefi Tiirola (kuva: Fotox/ Toivo Kauppinen)




Kirjoittaja suoritti varusmiespalveluksen VMTK-pääsihteerinä 2/19-saapumiserässä. 

Jaa kirjoitus:

8.2.2021 Tässä ovat vuoden 2020 luetuimmat ja tykätyimmät juttumme – ovatko omat suosikkisi listalla?

Vuodenvaihde on järjestökentässä aina melkoista hulabaloota. On arvioitava kulunutta vuotta, mutta myös suunniteltava alkamassa olevaa, eikä viestintä ole siinä poikkeus. Tilastoja läpikäydessä ja raportteja tuottaessa on hyvä hetki analysoida vaikuttavuuttamme. Täyttyivätkö tavoitteet? Oliko kasvua? Oliko toiminta yhtä tuloksellista kuin oli tarkoitus?

Kasvu jatkui voimakkaana, etenkin sosiaalisen median puolella, missä kasvua seuraajamäärissä oli Facebookin puolella 52%, Twitterissä 42% ja Youtubessa 153%. Viikkotasolla tavoitamme Facebook-sivumme kautta n. 300 000 ihmistä, yksittäiset päivitykset ovat parhaimmillaan keränneet reippaasti yli puolimiljoonaisen yleisön. Twitterissä päivityksemme keräsivät kovimman tuloksen tehneen kuukauden aikana liki 835 000 näyttökertaa ja parhaimmillaan yhden päivän aikana tavoitettu yleisömäärä on neljännesmiljoonan luokkaa. Täällä nettisivullamme oli vierailijamäärissä kasvua edellisvuoteen verrattuna 70% ja sivunäyttöjen määrä puolestaan kasvoi vuoden 2020 aikana 214%, ollen koko vuoden osalta yli 1,7 miljoonaa.

Viestintä jos mikä on kuitenkin jotain, jossa tärkeintä on se, mikä löytyy numeroiden, käyrien, tilastopiikkien ja muutosprosenttien takaa (eikä tämä ole vain pehmeäpäisen humanistin höpinää).

Ne ovat vain peitelukuhakemisto, joiden takaa löytyy se maasto, jossa sanoin ja kuvin aseistautuneet agenttimme operoivat: ihmisen tunnemaailma (se siitä humanistista!).

Nuo luvut kertovat siitä, että sisältömme on synnyttänyt kiinnostusta, havahduttanut osallisuuteen meidän kaikkien yhteisessä tarinassa ja herättänyt tunteita. Koskettanut jotain hyvin perimmäistä osaa ihmisessä niin, että se on saanut hänet toimimaan. Tykkäämään siitä. Jakamaan sen omille seuraajilleen. Kommentoimaan – usein jakamalla vastaavan kaltaisen tarinan omasta suvustaan.

Erityisesti tämä lämmittää meidän ”alallemme”, jonka moni ei ehkä aikaisemmin ollut edes ajatellut liippaavan häntä itseään.

Ja tunteita ne piikit ja käyrät herättävät meissä viestinnän tekijöissäkin. Iloa onnistumisestamme, ylpeyttä tekemisestämme ja kiitollisuutta siitä, että ihmiset haluavat osaltaan viedä viestiä eteenpäin. Ehkä kaikkein eniten se herättää kuitenkin nöyryyttä.

Tämä on meidän keinomme tehdä kunniaa heille, joita ilman meillä ei olisi mitään, mistä kirjoittaa. Ikuistaa ihmiset ja tarinat, jotka ovat aivan liian kallisarvoisia unohdettavaksi. Osaltamme varmistaa, että muisto ja tieto näistä uskomattomista miehistä ja naisista pysyy elossa myös meidän jälkeemme tuleville. Tietyllä tapaa olemme ihan samalla asialla kuin hekin: palvelemme tarkoitusta ja perintöä, joka on suurempi kuin yksikään meistä.

Ja niin teette tekin niitä lukiessanne, niiden viestin sisäistäessänne ja sitä eteenpäin välittäessänne. Kiitos kuuluu siis teillekin.

Tässä ovat nettisivumme viime vuoden luetuimpien ja tykätyimpien juttujen Top 5. Löytyvätkö sinunkin suosikkisi listalta?

 

  1. Tuntemattoman sotilaan tuntemattomimmaksi jäänyt sotilas – tosielämän Antti Rokka oli inkeriläinen heimoveteraani

 

  1. Sotavanki Vasilin tarina ei päättynytkään rajalle ja konepistoolin luotiin – kauhajokelaisperheen etsintä sai yllättävän lopun

 

  1. Suomen viimeinen heimoveteraani on poissa – Juho Savolainen maksoi uskollisuudestaan Suomelle hirvittävän hinnan

 

  1. Karjalan Valli- etsintäryhmän uusin löytö on JR 13:n suomenruotsalainen sotamies, jolla oli suuria suunnitelmia tulevaisuudelleen

 

  1. Kolmen suruviestin jälkeen neljäs veli haettiin rintamalta kotiin – Heikki Pinomäki oli tosielämän sotamies Ryan

Tästä on hyvä jatkaa, yhdessä.


Ariela Säkkinen




Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja

 

 

Jaa kirjoitus:

1.2.2021 Veteraaniemme kovalla hinnalla puolustamasta demokratiasta pidetään huolta vaalein, ei väkivallan käytöllä tai sillä uhkailulla

Marraskuussa viimeinen Mannerheim-ristin ritari, Tuomas Gerdt, kutsuttiin viimeiseen iltahuutoon. Hänen mukanaan päättyi eräs aikakausi, ritarien aika. Vielä kanssamme on kuitenkin noin 6 000 sotiemme veteraania, tammenlehvän naista ja miestä, pidetään heistä yhdessä huolta.

Olen ymmärtänyt, että monen veteraanin suurimpia toiveita on se, että maamme säilyy itsenäisenä ja demokraattisena. Viime aikojen tapahtumat eri puolilla maailmaa ovat osoittaneet, että sellainen demokraattinen järjestelmä, johon olemme tottuneet, on suuressa vaarassa.

Historian kirjoissa, ja aika usein käytettynä fraasina, puhutaan Talvisodan ihmeestä, kansallisen yhdessä tekemisen hengen heräämisestä ja yhteisen edun tavoittelusta. Tällaisen hengen herääminen vaatii kriisiä, suuria hankaluuksia yksin pärjäämisessä. Vaikeina aikoina meistä saattaa löytyä se ”Saarijärven Paavo”, joka omastaan antaen sanoo perheelleen: ”Pane leipään puoli petäjätä, veihän vilu tou’on naapurimme”. Tällä lyhyellä elämänkokemuksella uskallan sanoa, että hyvinä aikoina monet meistä ovat varsin itsekeskeisiä, oman edun etsijöitä.

Tällä vuosituhannella vallinnut länsimainen ajatus jatkuvasta vaurastumisesta on saanut meistä monet unohtamaan toisemme ja yhteisen hyvän. Olemme hakeneet toisistamme eroavaisuuksia yhtäläisyyksien sijaan. Olemme rakentaneet muureja, emme siltoja. On helppo naureskella Yhdysvaltain senaatin tapahtumille, vaikka periaatteessa samaa tapahtuu omissa somekanavissamme silmiemme edessä. Väkivallan käyttö, tai edes sillä uhkailu, ei kuulu demokraattisen yhteiskunnan toimintamalleihin. Ei yhteisön, eikä edes yksilön taholta.

Meillä Suomessa on keväällä taas kunnallisvaalit, tilaisuus, jossa demokratiaamme rakennetaan ja ylläpidetään. Olisi hienoa, että moni hakeutuisi, kukin aatteensa mukaisesti, vaaleissa ehdokkaaksi. Suuresti suotavaa olisi myös se, että kaikki kynnelle kykenevät antaisivat äänensä. Äänestäminen on oikeus, jokseenkin velvollisuus, mutta ennen kaikkea etuoikeus.

Haluan ajatella, että Suomessa haluamme äänestää jonkin puolesta, ei jotakin vastaan. Osaisimmeko olla ”saarijärveläisiä”, sukupuuhun tai -puoleen katsomatta.


Jarkko Riikonen





Kirjoittaja on erityisnuorisotyöntekijä Poliisin Ankkuri-ryhmässä

Jaa kirjoitus:

8.1.2021 Aikansa se ottaa, veteraanijärjestökentän rakennemuutoskin  

”Sodista nousseen Suomen menestystarina on ainutlaatuinen. Meillä on kestävyyttä kohdata vaikeuksia ja uskoa niiden voittamiseen. Meillä on tahtoa puolustaa arvojamme ja maatamme.” Tasavallan Presidentin Sauli Niinistön pitämä muistopuhe ritari Tuomas Gerdtin hautajaisissa kiteyttää sotasukupolven perinnön, jota vaalimalla tuemme Suomen ja jälkipolviemme selviytymistä maailman myllerryksissä. 

Tammenlehvän Perinneliitto on päivittänyt sääntönsä. Liitto voi jatkossa ottaa jäsenekseen muitakin kuin valtakunnallisia järjestöjä. Näin sotasukupolven perinnetyö saatetaan ajan myötä veteraaniliittojen tahdon mukaisesti yhteisen perinneliiton sateenvarjon suojaan 

Kanta-Häme, Etelä-Karjala ja Etelä-Pohjanmaa ovat perustaneet alueelliset perinneyhdistyksensä. Mikä hienointa, yhdistysten perustajajäseninä ovat olleet kaikki alueiden veteraanijärjestöt ja Tammenlehvän Perinneliiton jäsenjärjestöt. Tänä vuonna joukkoon liittyy arviolta puolenkymmentä uutta perinneyhdistystä. 

Perustetut yhdistykset ovat jo Sotaveteraaniliiton jäseniä tai hakemassa jäsenyyttä. Sotaveteraaniliitolla on parhaat edellytykset ohjata ja resurssoida alueellinen tuki- ja perinnetyö kiinteässä yhteistyössä muiden liittojen kanssa yli rakennemuutoksen kohti Perinneaikaa ja Tammenlehvän Perinneliittoa.  

Kentällä, kuten esimerkiksi Pohjois-Karjalassa, oivallettiin ajoissa, että alueellinen perinnetyö on aloitettava ennen kuin nykyiset veteraaniyhdistykset ja osastot purkautuvat. Jos tukityön ja perinnetyön väliin jäisi ajallinen aukko, menettäisimme kannattajajäsenemme ja perinnetyön käynnistyminen onnahtaisi. 

Liittotasollakin on päästy vauhtiin, kun Kaatuneiden Muistosäätiön tuella kyettiin noin vuosi sitten palkkaamaan henkilö suunnittelemaan perinnetyön hallintoa. Alueellisen perinnetyön ohjauksessa aletaankin hiljalleen saavuttaa tarvittava taso, ja kentän palaute on ollut kiittävää. 

Päällekkäisiin organisaatioihin ei ole halua eikä varaa, joten perinneliiton hallintoa rakennetaan ”saattaen vaihtaen” veteraaniliittojen toimintojen ja resurssien pohjalta. Ohjausasiakirjojen lisäksi valmistellaan parhaillaan konkreettisia toimia, kuten jäsenrekisteriä, viestintää ja rahoitusta. Rakennemuutostehtävät toteutetaan kuitenkin liittojen nykyisten tuki– perinne- ja hallintotöiden lisäksi. Kuormaa voidaan tasata laatimalla rakennemuutoksen läpiviennille realistiset aikataulut. 

Erityisesti paikallisesta perinnetyöstä vastaaville kentän toimijoille on varattava riittävästi aikaa toiminnan sopeuttamiseksi uuteen aikaan. Perinnetyössä kenttäorganisaation tärkeä tehtävä on nyt kerätä ja ylläpitää alueensa perinnetyön kohteet ja laatia listaukseen perustuen toteuttamiskelpoinen toimintasuunnitelma. 

Veteraanityö jatkuu ja muuntuu perinnetyön myötä. Muuntuminen on kuitenkin isompi työ kuin ajateltiin, ja tässä tarvitaan kaikkien liittojen vankka tuki ja yhtenäisyys – ja ymmärrys muutoksen vaatimasta ajasta. 


Sakari Martimo




Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton toiminnanjohtaja

 

 

Jaa kirjoitus:

2.12.2020 Hoivatkaa, muistakaa, kertokaa… koska #himmetäeimuistotsaa

Minkälaista on tulevaisuuden veteraaniperinnetyö? Sitä mietitään nyt joka puolella Suomea. Tässä pohdin asiaa hieman alueellisten piirien tasolta.

Tehtävänantomme on selvä. Sen on ehkä hienoimmalla tavalla tiivistänyt sotaveteraani Kalervo Hämäläinen kaikille tuttuun Veteraanin iltahuutoon. Laulun kertosäkeessä kehotetaan: hoivatkaa, muistakaa, kertokaa.

Hoivaaminen tarkoittaa huolenpitoa ja tukitoimia. Ne ovat kunniatehtäviämme, jotka hoidamme viimeiseen iltahuutoon saakka nöyrän kiitollisina.

Muistaminen ja kertominenkin ovat helppoja mieltää, mutta mitä ne tarkoittavat käytännön tasolla? Meillä Etelä-Pohjanmaalla, jossa perinnepiiri toimii aluksi rinnakkain sotaveteraanipiirin kanssa, sitä pohditaan tällä hetkellä kolmessa suunnitteluryhmässä, jotka käsittelevät toimintaa, viestintää ja taloutta. Ryhmissä ideoidaan, kehitetään ja testataan. Luodaan yhteistä visiota.

Joku sanoi jossakin, että perinneaikaan siirtyminen ei tarkoita minkään uuden keksimistä. Olen jyrkästi eri mieltä. Varsinkin lasten ja nuorten tavoittamiseksi ja mukaan saamiseksi me tarvitsemme piirin tasolla myös uudenlaisia toimintamuotoja, välineitä ja kanavia.

Sillä niin kuin joku toinen sanoi, alueellinen perinnetyö on suureksi osaksi viestintää. Me olemme aloittaneet Facebook-sivulla, jossa onkin nyt reilun kuukauden jälkeen jo noin 700 seuraajaa. Toiveissa siintää yhteinen perinneportaali, jota pääsemme toivottavasti rakentamaan Sotaveteraaniliiton johdolla mahdollisimman pian.

Merkittävin ja konkreettisin veteraaniperinnetyö tehdään tulevaisuudessakin lähellä. Siksi perinnepiirin tärkeimpiä tehtäviä on pitää huoli, että joka paikassa toimii elinvoimainen paikallistoimikunta. Maakuntamme eri puolilla edetään tässä omaan tahtiin ja hieman eri tavoillakin. Niin pitää ollakin: lähellä tiedetään, mikä omalla kotiseudulla toimii parhaiten.

Sekä toiminnalliselta että taloudelliselta kannalta on oleellista, että perinnepiirille saadaan tarpeeksi suuri jäsenpohja. Jotta jäsenyys saadaan kaikkien ulottuville ja kynnys matalalle, jäseneksi tulisi voida liittyä sekä valtakunnallisen keskitetyn järjestelmän kautta että alueen omissa kanavissa.

Jäsenhallinnossa valtakunnallinen keskitetty järjestelmä on ainut järkevä malli, ja mekin toivomme pääsevämme siihen alkuvuodesta, kun haemme Sotaveteraaniliiton jäsenyyttä. Jäsenyhteyden ylläpitämisessä ja jäsenien henkilökohtaisessa tavoittamisessa keskeisessä asemassa on yhteinen Kenttäpostia-lehti. Sitä kannattaa vaalia.

Yksityiskohtia on tietysti paljon, mutta loppujen lopuksi veteraaniperinnetyön onnistuminen on kiinni yhdestä ainoasta asiasta: yhteisestä tahdosta. Veteraanisukupolvi kantoi vastuuta yhdessä. Niin tulee tehdä meidänkin.

Olen tosi iloinen ja kiitollinen, että kaikki keskeiset viime sotien perinnetyön toimijat ovat lähteneet mukaan Etelä-Pohjanmaalla. Yhteistyö on sujunut erittäin hyvin ja innostuneesti. Mutta monta kertaa siinä saa kokea riittämättömyyttä: avoimuudessa, osallistamisessa ja innostamisessa jää aina vielä parannettavaa.

Sillä kaikkia tarvitaan ja jokaisella on oikeus olla mukana. Jokaisella on oikeus hoivata, muistaa ja kertoa. Koska himmetä ei muistot saa.


Teppo Ylitalo




Kirjoittaja on sotien 1939–1945 Etelä-Pohjanmaan perinneyhdistyksen puheenjohtaja

 

Jaa kirjoitus:

12.11.2020 Korona, Trump… ja meriahven Mikko

Aamuhetki kullan kallis. Voi kuinka monta meitä onkaan, jotka tarvitsevat aamuisin kahvi- tai teekupposen seuraksi sanomalehden, radiouutiset tai television.  Mutta viime aikoina on alkanut tuntua siltä, että luen joka aamu samaa lehteä uudelleen: Korona, Trump, Korona, Trump. Niinpä Mikon uusimmat uutiset tuntuivat mukavalta vaihtelulta. 

Olen seurannut Mikkoa pitkään. Kun monta vuotta sitten tapasin toimittajan ominaisuudessa Mikon ensimmäistä kertaa, se loiskautti päälleni vettä oikein reippaasti ja hoitajat kertoivat, että Mikolla on tapana kastella kaikki vieraat, jotka tulevat lähelle. 

Myrtyneen näköinen, suupielet alaspäin uiskenteleva Mikko-meriahven on julkkis etenkin sosiaalisessa mediassa. Sillä on suuri ihailijakerho. 

Mikko asuu Helsingissä, Linnanmäen huvipuistossa sijaitsevassa Sea Life-akvaariossa.  Meriahven saattaa elää jopa viisikymmentävuotiaaksi ja kasvaa metrin pituiseksi. Tällä hetkellä Mikko on noin 80 senttiä pitkä ja painaa noin 16,5 kiloa. 

Mikko on kotoisin Intian valtamerestä. Se tuotiin pienenä Suomeen ja myytiin yksityiskotiin, missä se söi kalakaverinsa, joten omistaja palautti sen takaisin eläinkauppaan. Vuonna 2014 myymättä jäänyt Mikko sai paikan merimaailmasta. 

Mikko sijoitettiin mureenoiden ja muiden petokalojen joukkoon. Jonkin ajan kuluttua se hotkaisi myrkyllisen siipisimpun, joka ei ollut paljoakaan sitä itseään pienempi. Mikko sai lähtöpassit. Se vietti pitkät ajat karanteenissa, kunnes uusi allas vapautui. 

Mikko masentui. Sen mieli kohentui hetkeksi, kun sille saatiin isompi allas ja seuraksi puhdistajakaloja, mutta sitten nekin katosivat. Syytön Mikko siihen oli, puhdistajakalat olivat livahtaneet putkiston kautta keskussuodatusaltaaseen. 

Koska kala on luonteeltaan sosiaalinen, Mikon piristämiseksi sitä alettiin harjata. 

Mikko söi virikeharjan. 

Henkilökunta pumppasi kiireellä Mikon akvaariosta noin 15 tonnia merivettä ja eläinlääkäri annosteli nukutusaineen, joka laitettiin jäljelle jääneeseen veteen. Kun kala nukahti, henkilökunta sukelsi altaaseen ja suuhun juuttunut, 35 senttiä pitkä pulloharja saatiin pois. Kala toipui entiselleen. 

Mutta koronakevät masensi Mikon uudelleen. Turvallisuussyistä akvaario suljettiin yleisöltä, mikä vaikutti suuresti Mikon mielialaan. Koska kala seuraa tarkasti akvaarion yleisöä, Mikko tylsistyi. Eläintenhoitajat yrittivät piristää Mikkoa, söivät jopa lounasta Mikon seurana – siis akvaarion vieressä. 

Mikolle hommattiin siis televisio. 

Mikko töllötti kevään ajan ihastuneena kala-, meri- ja koralliaiheisia videoita. Koska kala on suunnattoman suosittu sosiaalisessa mediassa, se saa myös paljon ihailijapostia. Television kautta sille näytettiin ihmisten lähettämiä tervehdyksiä, valokuvia sekä piirroksia. 

Nyt Mikko voi taas paremmin. Akvaario aukaistiin uudelleen yleisölle eikä Mikko tarvitse enää televisiota. Lokakuun puolessa välissä se täytti 16-vuotta ja merimaailma juhli syntymäpäivää koko viikon. Mikko sai altaansa viereen faniseinän, kala voi nyt katsella sille lähetettyjä piirroksia ja onnitteluja. 

Mikko nauttii saamastaan huomiosta täysin siemauksin. Ja minua lohduttaa, että maailmassa tapahtuu muutakin kuin Korona ja Trump. 


Eve Hietamies




Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija ja Kenttäpostia-lehden kolumnisti

Jaa kirjoitus:

27.10.2020 Nyt on nuorten vuoro suojella veteraaneja: tunne vastuusi ja liity virustorjuntajoukkoihin

Elämme kiihtyvässä koronavirusvaiheessa; vaiheessa, jonka tulevaisuutta on mahdoton ennustaa. Kauan tulemme kuitenkin vielä elämään poikkeuksellista aikaa. Kevään tapaan voimassa ei ole enää valmiuslakia, mutta hankalaa aikaa eletään myös sotiemme veteraanien asioiden hoidossa.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että tartuntojen painopiste on nuorissa ikäluokissa – niin työelämässä kuin vapaa-aikanakin. Tilastojen mukaan ns. supertartuttajat saavat aikaan 80% uusista tartunnoista. Nyt olisi tärkeätä saada nämä ikäluokat ymmärtämään, kuinka merkittävässä asemassa he ovat, ei vain taudin sairastajina, vaan myös viruksen levittäjinä vanhempiin ikäluokkiin – aina keski-iältään 95- vuotiaisiin veteraaneihin asti.

Tähän mennessä virus ei ole juurikaan aiheuttanut lisäkuolemia veteraanijoukkoihin. Näyttää siltä, että veteraanimme ovat sellaisia tervaskantoja, ettei virus saa heistä otetta. He ovat läpikäyneet sodissa sellaiset poikkeusolot, että niihin verrattuna tällaiset epidemiat tai pandemiat ovat pikkujuttuja: vaarallisia, mutta voimiltaan rajallisia. Nyt tilanne on kuitenkin muuttumassa. Veteraanien korkean iän mukana tuleva vastustuskyvyn alenema lisää riskiä sairastua. Nyt tarvitaan nuorempien polvien tukea veteraaneille.

Minä vetoan vakavasti teihin nuoret. Tuntekaa vastuu omasta terveydestänne. Silloin huolehditte samalla vanhemmista. Veteraanimme ovat velvollisuutensa tehneet tässäkin taistelussa ja ovat noudattaneet saamaansa ohjeistusta ja varotoimenpiteitä. Vaikka te sairastatte taudin lievänä, sen leviäminen riskiryhmiin – kuten sotiemme veteraaneihin – on pahimmassa tapauksessa hengenvaarallista.

Heitä ei muutenkaan enää montaa ole.

Kesällä, kun virustartuntojen määrä laski huomattavasti, lievennettiin monia kieltoja tai suosituksia. Näytti, että tilanne saatiin hallintaan. Vapaus ei kuitenkaan tarkoita vapautta levittää tautia. Leviämisen estäminen ei sinänsä ole vaikeaa. Tarvitaan hyvä käsienpesu ja desinfiointi, lähikontaktien välttäminen eli turvavälit, yskiminen nenäliinaan tai hihaan sekä maskien käyttö tilanteissa, joissa edellä mainittuja ei voida varmistaa. Nyt tarvitaan kaikkien yhteistä ryhtiliikettä;  ketään syyllistämättä, mutta kaikkia järkevään toimintaan kannustaen.

Vaikka korona ei tällä hetkellä olisikaan juurikaan voimakasta kausi-influenssaa pahempi, täytyy muistaa kaksi asiaa: se, että juuri ikäihmisten väestön keskuudessa se kausi-influenssakin on tuhoisin sekä se, että ihan samoin varotoimin sitä kausi-influenssankin turhaa leviämistä estetään. Tarvitaan vastuunkantoa yli sukupolvien. He kantoivat aikanaan vastuunsa varmistaakseen myös tulevien sukupolvien hyvinvoinnin. Nyt on meidän vuoromme.

Sotiemme veteraanien elämän ehtoon turvaamiseksi meidän on tehtävä kaikki mahdollinen heidän suojaamisekseen. Veteraanien toimintakyvyn ylläpito on meidän veteraaniliittojen tärkein tukitehtävämme ja siinä virustorjunta on tärkeä asia. Näihin talkoisiin kannustan osallistumaan kaikkia suomalaisia ikään katsomatta, mutta erikoisesti nuoria, suomalaisen tulevaisuuden tekijöitä.

Sotien aikana veteraanit turvasivat itsenäisyytemme raskain uhrauksin. Nyt on meidän muiden aika turvata heidän työnsä tulevaisuus mm. koronavirustorjunnalla, suojelemalla veteraanejamme tartunnoilta.


Pekka Paatero




Kirjoittaja on läänin sosiaali- ja terveysneuvos, emeritus sekä veteraanijärjestöjen yhteisen sosiaali- ja terveyspalvelutoimikunnan puheenjohtaja

 

Jaa kirjoitus:

19.10.2020 Eihän enää muistella Suomen sotaa tai Tarton rauhakaan – miksi 1939-1945-sodat olisivat erilaisia?

Muutama päivä sitten tuli kuluneeksi 100 vuotta Tarton rauhan solmimisesta. Huomasitteko? Noteerasitteko?

Vaikka olikin aikanaan – eikä siitä kuitenkaan ole kuin joitain vuosikymmeniä – merkkitapaus, ei monikaan tänään elossa oleva suomalainen osaa kertoa, mistä siinä oli kyse.

(Se päätti virallisesti ensimmäisen maailmansodan liittyneen sotatilan Neuvosto-Venäjää vastaan ja vahvisti itärajamme siksi, joka se oli jo edelliset 100 vuotta ollut.)

Sama on tilanne Suomen sodan suhteen. Harvassa ovat ne, jotka osaisivat sijoittaa sen edes oikealle vuosisadalle tai arvata sen osapuolet. Suomi niihin ei nimittäin kuulunut, koska Suomea ei tuolloin vielä valtiona edes ollut.

(1808-1809 Ruotsin ja Venäjän välillä käydyn sodan myötä tuli päätökseensä Ruotsin vallan aika Suomessa, sillä sodan voittanut Venäjä liitti Ruotsilta valtaamansa maan itäiset läänit – Suomen – osaksi keisarikuntaansa.)

Melkoisen merkittävistä sodista ja rauhoista näissä siis puhutaan. Silti tavallinen kansa on ne jo unohtanut. Meidän perinneaikaa valmistelevien, mm. veteraaniliittojen kaltaisten toimijoiden, onkin perusteltua kysyä, mikä tekee Suomen 1939-1945- sodista tai ne päättäneistä kipeistä rauhoista erilaisia? Kuka muistaa ne enää 100 vuoden kuluttua ja miksi? Tulisiko niitä edes muistaa ja jos, niin mitä niistä tulisi muistaa?

Kysymyksiä on paljon, mutta niin on vastauksiakin.

Aika on niin kovin suhteellista. Sen huomaa jo siitä, että noiden sotien päättymisen 100-vuotisjuhlallisuuksiin ei ole enää joissain tapauksissa enää kahtakymmentä vuottakaan. Aika moni teistä tätä blogia nyt lukevista on silloin elossa. Aika monella on niihin yhä tuolloinkin henkilökohtainen suhde, sillä nuo sodat – ja niiden rauhoista maksettu hirvittävä hinta – koskettivat meidän omia perheitämme. 20 vuoden päästä elossa on yhä suomalaisia, joiden vanhemmat ja isovanhemmat olivat mukana taistelemassa, menettivät rakkaitaan tai kotinsa.

Mutta entä ne nuoremmat polvet? Ne, jotka eivät ole vielä edes syntyneet? Miten saada noiden vuosien perintö puhuttelemaan niitäkin, jotka eivät eläissään tule tapaamaan ketään sodan kokenutta?

Vastaus on perinnetyö. Juuri tähän se pyrkii: vastaamaan veteraanien omaan toiveeseen siitä, ettei heitä ja heidän perintöään tai myös tulevien sukupolvien vapaudesta maksettua hintaa unohdettaisi silloinkaan, kun he eivät enää itse ole siitä kertomassa.

Lähtökohtamme ovat onneksi hyvin erilaiset kuin 1920 tai 1809.

1939 alkaneiden veristen vuosien aikana isänmaamme joutui selviytymistaisteluista pahimpaan. Tuloksena tosiaan oli, kuten toiminnanjohtajamme edellisessä blogissa totesi, Hollywood-tuotantoon verrattavissa oleva Daavidin kamppailu Goljatia vastaan.

Tällä kertaa taistelemassa oli ensimmäistä kertaa itsenäinen Suomen valtio, jonka rauhaa rakastavalla kansalla oli pelissä kaikki. Suomalaisen sisun työvoitosta tuli tarina, joka yhä pitkälti määrittää kansallista identiteettiämme.

Nyt myös teknologia oli kehittynyt niin, että se mahdollisti tapahtumien taltioinnin kaikkien saataville melkeinpä reaaliajassa. Myöhemmin teknologia on kehittynyt entisestään, ja nyt, pitkällisen työn tuloksena, meillä on satoja tunteja videota ja äänitallenteita, kymmeniätuhansia kuvia ja satojatuhansia sivuja sotapäiväkirjojen dokumentoimia todistuksia noilta tantereilta digitoituna muotoon, joka tulee olemaan käyttökelpoista myös tulevaisuudessa.

Tuon samaisen teknologian ansiosta on esimerkiksi sotaveteraanipiireissämme ja Tammenlehvän Perinneliitossa kerätty jo vuosien ajan talteen veteraaniemme haastatteluita, jotka mahdollistavat veteraanikohtaamiset myös siinä vaiheessa, kun viimeinenkin iltahuuto on kuultu.

Itse asiassa kaikki nuo teknologian edistysaskeleet ovat tänään teidän kaikkien ulottuvilla, sillä teistä jokaisella on älypuhelimenne kamera-, video-, ja nauhoitusmahdollisuuden ansiosta olla mukana tässä tärkeässä työssä ja kerätä sukunne sotasukupolven tarinat talteen vaikka heti tänään.

Keinoja tuoda sodan kokeneiden ihmisten ensikäden kokemukset tulevien sukupolvien lähelle omin sanoin, omilla kasvoillaan, siis on. Mutta miksi se on tärkeää?

On selvää, että sodan loitotessa yhä kauemmaksi historiaamme, vaikuttaa se myös siihen, mitä siitä muistetaan. Tekniset detaljit esimerkiksi siitä, minkä alueen miehistä Jalkaväkirykmentti 35 muodostettiin (Lounais-Suomen), minkä divisioonan osaksi se liitettiin (1. Divisioonan), kuinka monesta pataljoonasta se koostui (kolmesta), kuinka monta komppaniaa kuului sen III Pataljoonaan (esikunnan ja kranaatinheitinjoukkueen lisäksi kaksi) tai kuka sen 9. komppanian päällikkö oli (Antti Huttunen), tulevat varmasti pysymään relevantteina tietylle, joskin pienelle asiaan vihkiytyneelle joukolle, mutta suurelle yleisölle tärkeäksi nousevat ihan toiset asiat, suuremmat linjat.

Mikä sotaan johti? Mitä siellä puolustettiin? Millä hinnalla? Miten vastaavaan tilanteeseen joutuminen voitaisiin välttää tulevaisuudessa?

Pelkästään Kenttäpostia-lehdestämme, nettisivultamme ja somekanavistamme löydät satoja, ellei tuhansia veteraaneja, joiden puheenvuoroissa toistuvat samat asiat.

Mikään ei ole niin hirveää kuin sota, eikä kukaan sen kokenut toivoisi sitä kenellekään.

Niin moni on antanut oman henkensä niin vapautemme kuin maamme peruskivenä toimivien periaatteiden kuten yhdenvertaisuuden ja demokratian vuoksi, että niitä ei tule koskaan unohtaa tai ottaa itsestäänselvyytenä.

Vieraan vihollisen hyökkäyksen alla ainoastaan yhtenäisellä, saman asian puolesta taistelevalla kansalla on minkäänlaisia mahdollisuuksia.

Sodasta ja sen hirveydestä kertominen on rauhan työtä, muistuttaa noissa haastatteluissa yksi: alajärveläisveteraani Olavi Sorvari. Vain se, joka ymmärtää sodan kauheuden, ymmärtää, kuinka tärkeää on tehdä kaikkensa, jotta siltä vältyttäisiin.

Siksi meidän on pidettävä muistoa yllä, sillä rauha on paljon enemmän kuin pelkkä sodan poissaolo.

Rauha on tietoista, alati jatkuvaa työtä sen eteen, että säilytämme ne taloudelliset, poliittiset ja sosiaaliset olosuhteet, jotka ylläpitävät rauhanomaista rinnakkaiseloa paitsi keskenämme, myös naapureihimme. Rauha on ajatuksia ja asenteita, sanoja ja tekoja, vakaumusta ja valintoja. Rauha on jotain, jonka puolesta meidän kaikkien täytyy tehdä osamme.

Ja siinä onkin se veteraaniemme antamista syistä suurin.

Mikään ei ole niin tärkeää, kuin rauha.


Ariela Säkkinen





Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja.





Jaa kirjoitus:

28.9.2020 Suomen kansa on tarina, jota tulee pitää yllä

Kansan ja kansakunnan määrittelyssä saatetaan helposti ajautua hankaliin historiallisiin ja rasistisiinkin kinasteluihin. Tasavallan presidentin viestintäpäällikkö Jouni Mölsä avasi taannoin erään tilaisuuden määrittelemällä oivallisesti kansan tarinaksi.

Kansa on tarina.

Valtioiden välisessä kulissien takaisessa painissa informaatiosodankäynnillä vaikutetaan syvälle kansakunnan mielen ja horjutetaan näin kansan tarinaa. Tässä sodassa suomalaisten sanotaan olevan hankala kohde vaikeahkon kielemme ja lukutaitomme; luetun ymmärtämisen, perusteella. Kaikki huuhaa ei uppoa osaaviin ja ajatteleviin kansalaisiin.

Ehkä tärkein tai ainakin yksi tärkeimmistä kansakuntamme tarinan kulmakivistä on sotasukupolven arvot ja teot kolmekymmentäluvulta sotien kautta maamme jälleenrakentamiseen. Tämä tunnustetaan yleisesti. Esimerkiksi viime kevään koronapandemian poikkeusoloja vertailtiin usein sotasukupolvemme kokemuksiin. Rauhoittelimme toisiamme, sillä uskomme pärjäävämme nyt, kun pärjäsimme silloinkin.

Sellaista kansaa, joka uskoo omaan tarinaansa, on vaikea nujertaa. Tarinaa on kuitenkin pidettävä yllä, ja tässä veteraaniliittojen perinnetyö yhdessä Tammenlehvän Perinneliiton valtakunnallisten jäsenjärjestöjen kanssa on aivan keskeistä. Kansan tarinalla on yhtä monta alkulähdettä kuin on aikojen saatossa ollut kansalaisiakin. Yksilöiden tarinat kietoutuvat perheen, suvun ja eri yhteisöjen kautta osaksi kansallista kokonaisuutta. Perinne ei synny käskemällä, vaan perinteiden alkulähde ja arvokkain osa on paikallinen omakohtainen kokemus ja tunne yhteenkuuluvuudesta.

Sotasukupolven perinteitä on vaalittu ja ylläpidetty jo välirauhasta lähtien esimerkiksi kirjallisuudessa, elokuvissa, teatterissa ja musiikissa sekä veteraanitilaisuuksissa. Perinteiden vaalijat ovat ytimen äärellä, sillä ilman tätä työtä muistot himmenevät ja tarinaltamme katoaa pohja. Professori Laura Kolbe peräänkuulutti Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessaan 2.8.2020 sotahistoriaamme tarinamme tärkeänä tekijänä. Hän oli huolissaan resurssien puutteesta ja sitä, että kokonaisuus jää hajanaiseksi ja pienimuotoiseksi.

Veteraaniliitoilla on nyt se kuuluisa tuhannen taalan paikka vastata tuohon huoleen veteraanikentän ollessamme matkalla kohti perinneaikaa. Arkisessa perinnetyössä saattaa harvoin tulla mieleen, kuinka merkittävien kansallisten perusasioiden ääressä perinteen kartoittaja ja ylläpitäjä onkaan. Tarinamme sisäistäminen on paras puolustus erilaisia informaatiohyökkäyksiä vastaan.

Mikkeliin perustettava Sodan ja rauhan keskus Muisti täyttää valtakunnan tason aukkoa kansan tarinan ylläpidossa. Keskukseen linkittyvä alueellisten perinneyhdistysten toteuttama paikallinen ja alueellinen sotasukupolven perinteen vaaliminen yksittäisistä muistomerkeistä ja museoista aina laajoihin taistelualueisiin luo kokonaisuuden, johon perustuen kansamme tarinaa on hyvä ylläpitää ja kehittää. Juoksuhautoihin ei koskaan pidä jäädä makaamaan, mutta niiden pohjalta voidaan rakentaa ja kehittää kansamme tarinaa.


Sakari Martimo




Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton toiminnanjohtaja

Jaa kirjoitus:

17.9.2020 Me olemme sankareiden sukua ja jättiläisten jälkeläisiä, sinä ja minä

Syytän siitä ikää.

Keski-ikäistymisellä kun on kuulemani mukaan sellainen vaikutus, että vyötärönympäryksen ja silmäpussien lisäksi alkaa kasvaa myös kiinnostus omia juuria kohtaan ja halu/ kyky ymmärtää sitä, että on osa jotain omaa napaa suurempaa: niistä juurista versovaa mittavaa ja mielenkiintoista sukupuuta.

Osansa on varmasti työllänikin. Aikaisemmin abstrakteilta ja kovin kaukaisilta tuntuneet käsitteet (”sotahistoria”, ”jatkosota”, ”luovutetut alueet”, ”evakot”) ovat tietämyksen lisääntyessä asettuneet ihan eri lailla paikoilleen silmien edessä hahmottuvaan palapeliin.

Palapeliin siitä, kuka minä olen. Palapeliin siitä, keitä me, Suomen kansa, olemme.

Vuosikymmeniä (siitä viimeistään tietää olevansa vanha, kun lauseen aloittaa noilla sanoilla!) sitten perin äidinpuoleisen evakkoisoisäni sisaruksilta suvussa kulkeneen bagelreseptin, jota edellisen muuton yhteydessä intouduin kovasti taas etsimään. Lapsuudenkodistani muistan puisen kirstun, jonka erityislaatuisuuden ymmärsin jo pienenä liittyvän siihen, että ”siinä oli ollut kaikki, mitä mukaan saatiin”.

Kenttäpostia-lehtemme Minun Veteraanini-juttusarjan avausartikkelissa kerroin kuusamolaisen isänpuoleisen isoisäni tarinan. Mieleen tulvahti itsenikin yllättäneen elävästi se, miten pikkulapsena mummolareissulla tunnustelimme papan (tuolloin vielä mysteeriksi jääneestä syystä) pienten kuoppien täplittämää käsivartta.

Jutun taustatutkimusta tehdessä en voinut olla huomaamatta, kuinka paljon nyt jo liki 30 vuotta kuolleena olleesta papasta elää minussa, etenkin tavassamme hahmottaa maailmaa kirjoittamalla. Sitten tajusin, että se on kirjaimellisesti osa verenperintöäni. Minä olen minä, ainutlaatuinen yksilö, jota ovat sattuman lisäksi muovanneet monen ihmisen silmiin varsin poikkeukselliset olosuhteet, mutta minä olen myös geneettinen keräilyerä, kokoelma minua ennen tulleita. Neljäsosa minusta on peräisin papasta. Hänen perintönsä todellakin elää – niin hänen lastensa kuin meidän, nyt jo viidenteen polveen edenneiden lastenlasten kautta.

Toisen neljäsosan minusta muodostaa koko maallisen omaisuutensa kerran yhteen puuarkkuun mahduttamaan joutunut Rovaniemen-pappa. Varttikarjalaisena olen nykytermejä käyttäen kolmannen polven pakolainen.

Viime vuosina on Suomessakin innostuttu tutkimaan sodan kaltaisen ylisukupolvisen trauman vaikutuksia. Nyt tiedetään sen vaikuttavan vielä kolmanteen sukupolveen saakka. Siis siihen omaani. Perintönä voi olla esimerkiksi puhumattomuuden, päihteillä tunteiden turruttamisen tai väkivallan kulttuuri (aiheesta lisää mm. tässä materiaalipankistamme löytyvässä opinnäytetyössä).

Samoin on alettu selvittää evakkoperinnön vaikutusta. Vastikään tarkastettu väitöskirja tutki sen jälkeensä jättämiä juurettomuuden, irrallisuuden ja kaipauksen tunteita, joita niitäkin tunnistettiin kolmannessa sukupolvessa saakka.

Erään väitöskirjaan haastatellun sanat siitä, kuinka tuo jatkuva, selittämätön kaipaus jonnekin oli johtanut hänet erilaisiin työtehtäviin ulkomaille, pysäyttivät minutkin. Sanoittiko tämä viimein sen oman mihinkäänkuulumattomuuteni, jota tyydyttääkseni olin vuosien saatossa yrittänyt rakentaa kotiani useammassakin maassa, koskaan kuitenkaan ”kotona ollen”?

Muutama päivä sitten löysin itseni Facebook-fiidissäni vastaan tulleen linkin innoittamana täyttämästä Karjala-liiton ja Jääsken pitäjäseuran liittymislomaketta (ehdottoman keski-ikäistä!). Myönnän tuntemusteni olleen vähän arkailevia, vähän niin kuin vierasta osoitetta työpaikkahaastattelua varten etsiessä, kunnes täytettäväksi tuli laatikko ”suvun asuinpaikka Jääskessä?”

Jotain selittämätöntä läikähti sydämessäni, kun kirjoitin vastaukseni. Kalalampi. Se on meidän suvun asuinpaikka.

Siinä hetkessä oivalsin, että ne minun henkilökohtaiset rakennuspalikkani ovat myös osa koko tämän maan ja kansan rakennuspalikoita, jotka viime kädessä yhdistävät meidät kaikki osaksi samaa tarinaa.

Se bagelresepti kantoi mukanaan kaikuja keittiöistä, joita ei enää ole.

Siinä arkussa oli matkannut henkensä edestä osa yhtä maatamme kohdanneista suurimmista tragedioista.

Se Kiestingissä vaurioitunut käsivarsi oli omalta osaltaan kannatellut vastuista raskainta: tuolloin vielä syntymättömienkin sukupolvien vapautta.

Vaikka osa käsivarresta ”sinne jonnekin” jäikin, sitä ei tehnyt pappani, joka – toisin kuin aivan liian moni muu – selvisi hengissä ja palasi kotiin. Ja hyvä niin, sillä mikäli noin ei olisi käynyt, olisi syntymättä jäänyt paitsi isäni, myös minä.

Pappojeni ja satojentuhansien heidän kaltaistensa perintö elää meistä jokaisessa. Se on läsnä, mihin ikinä katsommekin. Me olemme sankareiden sukua ja jättiläisten jälkeläisiä, sinä ja minä.


Ariela Säkkinen




Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja ja varttikarjalainen kolmannen polven evakko

 

 

Jaa kirjoitus: