Blogi

3.4.2020 Koronasodan tavoite on sama kuin 80 vuotta sittenkin: meidän kaikkien turvassa pitäminen

Koronavirus on vienyt maamme poikkeustilanteeseen, jollaista ei Suomessa ole sitten sotavuosien nähty. Tällä kertaa vastassamme oleva vihollinen on uusi ja näkymätön, mutta voimansa jo osoittanut. Erityisen tuhoisa se on tiettyjen ihmisryhmien parissa, joihin kuuluvat paitsi koko edustamamme väestönosa, myös suuri osa organisaatiomme väestä. Heidän suojelemisekseen on ryhdytty ennen näkemättömiin varotoimiin, jotka ovat tuoneet viruksen uhan hyvin lähelle meitä veteraanityössä mukana olevia.

Erityisesti tämä konkretisoitui Talvisodan päättymisen 80-vuotispäivänä, kun 80 vuoden takaisten poikkeusolojen päättymistä kunnioittavat muistotilaisuudet jouduttiin perumaan maan ollessa vetäytynyt uuteen poikkeustilaan.

Ääriolosuhteet tuovat meistä ihmisistä esiin piirteitä, jotka saattavat yllättää meidät itsemmekin. Niin hyvässä kuin pahassa. Ne myös herkistävät havainnointiamme, saaden ihan arkisen ajattelemattomuuden näyttäytymään silmissämme tavanomaista terävämpänä.

Kuluneina viikkoina Suomessa on nähty paitsi Talvisodan henkeen verrattavaa auttamishalua ja yhteishenkeä, myös nyt suorastaan pöyristyttävältä näyttävää itsekeskeisyyttä ihmisten päättäessä olevansa muita koskevien käskyjen yläpuolella ja kieltäydyttyä ymmärtämästä, että heidän vastuuttomuutensa asettaa heidän itsensä lisäksi vaaraan myös muut.

Muut, jotka kuuluvat riskiryhmään.

Muut, jotka kuuluvat nyt ratkaisevassa roolissa oleviin ammattiryhmiin.

Muut, joita heidän rakkaansa eivät ole vielä valmiita menettämään.

Tämänhetkista taistoa on – joidenkin mielestä jo varmaan väsymiseen saakka – verrattu 80 vuoden takaiseen selviytymistaisteluun, ja selvää onkin, että nämä viikot ja kuukaudet tulevat jäämään sen kokeneiden mieleen koko kansan yhteisenä sukupolvikokemuksena. Toivon mukaan siitä kuitenkin selvitään huomattavasti vähäisemmin tappioin.

On ymmärrettävää, että ohjeistus eristäytymisestä kotiin, välttämättömän elinpiirin ulkopuolisen sosiaalisen kanssakäymisen rajoittaminen sekä huoli omaisista ja epätietoisuus tulevasta tulevat käymään hermoille sitä enemmän, mitä pidempään tilanne jatkuu. Kun tunnemme itsemme avuttomiksi ja kykenemättömiksi kontrolloimaan elämäämme, on luonnollista, että koemme tarvetta saada vastauksia, selkeyttä ja niiden tuomaa turvaa.

Edes säätila ei tunnu tietävän, miten päin nyt pitäisi olla: yhtenä hetkenä aurinko paistaa komeammin kuin monena kesäkuuna, seuraavana taivaalta tulee lunta enemmän kuin koko talvena!

Viime vuosina olemme jo ehtineet tottua siihen loputtomaan – joskin mihinkään perustumattomaan-  asiantuntijuuteen ja ylenkatseelliseen kaikkivoipaisuuteen, jonka edustajina etenkin sosiaalisessa mediassa niin antaumuksella esiinnytään. Nyt moni heistäkin tuntee itsensä varmasti kovin pieneksi ja lohduttomaksi. Se, että osaa laittaa Internetin päälle, ei teekään kenestäkään eksperttiä. Elämän koulun tarkkailuluokalta ei valmistukaan virologian, pandemologian tai perustuslain auktoriteetteja. Nyt heidänkin on nöyrryttävä kuuntelemaan muita.

Voi vaikuttaa houkuttelevalta singota syyttävä sormi niiden tahojen suuntaan tahoja, joiden määräysten seurauksena koemme elämänpiirimme nyt kutistuneen vain varjoon entisestään. Se ei kuitenkaan johda mihinkään. He eivät ole syyllisiä tilanteeseen. Se virus on. Ihmisten oma varomattomuuus ja ajattelemattomuus on.

Ihan niin kuin 80 vuotta sittenkin, olemme tilanteessa, jonka kehittymistä voimme vain arvioida vihollisen aikaisemman käyttäytymisen, taktisen tiedustelun tulosten ja sodankäynnin yleisten lainalaisuuksien pohjalta. Hallitus ei olisi osannut antaa sodan päättymispäivää silloin, eikä se osaa antaa sitä nyt. Meidän on vain luotettava siihen, että he tekevät parhaansa ja tehtävä oma osamme noudattamalla meille annettua ohjeistusta.

Kanssamme käy sotaa samaa vihollista vastaan koko maailma. Sieltä olemme nähneet, että tauti kaataa myös perusterveitä nuoria. Mutta jo taudin vaarallisimman muodon riskiryhmässä olevien ihmisten määrä on tässä 5,5-miljoonaisesta kansassa melkoinen. Terveydentilansa puolesta siihen kuuluu n. 200 000 18-69-vuotiasta suomalaista, ikänsä puolesta n. 870 000. Yhteensä puhutaan siis liki miljoonasta ihmisestä.

Tilanne vaihtelee paljon alueittain. Määrällisesti eniten eli yli neljännes (260 000) riskiryhmään kuuluvia on Uudenmaan alueella, väestöön suhteutettuna eniten riskiryhmiin kuuluvia on Itä-Savon sairaanhoitopiirissä, jossa joka kolmas yli 18-vuotias kuuluu riskiryhmään.

Panokset ovat siis korkealla, mikä tarkoittaa, että niin ovat myös vaatimukset meille jokaiselle.

Taistelun etulinjassa puurtavat nyt terveydenhuollon ammattilaiset, suojatulta antaen mm. kaikki huoltovarmuuden kannalta kriittiset ryhmät, mutta kotirintaman rooli on nyt tärkeämpi kuin koskaan. Noudatetaan annettuja ohjeita. Pysytään kotona. Vältetään turhia riskejä.

Taustalla on nimittäin ihan sama tavoite kuin silloin 80 vuotta sittenkin: meidän kaikkien turvassa pitäminen. Suomi ja sen kansa olivat puolustamisen arvoisia silloin ja ne ovat sitä yhä.


Ariela Säkkinen




Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja ja tällä hetkellä yksi Suomen lukemattomista etätyöläisistä

Jaa kirjoitus:

25.3.2020 Veteraanien työkalupakista apua vaikeuksiin: keskinäisellä yhteydellä ja luottamuksella tästäkin selvitään

Entisenä lyseolaisena sain kunnian toivottaa mm. tämän päivän lyseolaisista koostuvat osallistujat tervetulleiksi Talvisodan päättymispäivän 80-vuotistilaisuuteen Lappeenrannan sankarihautausmaalle. Pari päivää ennen sitä meitä 60 vuoden takaisia koulutovereita oli ollut asettamassa havuja sankarihautausmaan muistokiville, jotta oppilaat osasivat viedä muistokynttilät oikeille paikoilleen.

Hetki oli pysäyttävä. Teimme pohjat, mille nuoremmat voivat jatkaa. Tässä sukupolvien kohtaamisessa tärkeät muistot ja elämänarvot siirtyvät polvesta polveen. Sankarihautausmaalla olen kuullut sanottavan, että jokaisen sukupolven tulee vuorollaan viedä viestiä siitä, kuinka kalliisti tämä maa on lunastettu. Pian on heidän vuoronsa.

Talvisodan päätyttyä tunnettiin suurta huojennusta, kun aseet vaikenivat, mutta samalla suurta surua kaikkia järkyttäneistä menetyksistä. 105 päivän aikana kaatui ja menehtyi 27 000 suomalaista, kun otetaan huomioon siviiliuhritkin; haavoittuneita oli 43 000 ja leskiä ja sotaorpoja jäi paljon. 430 000 ihmistä menetti kotinsa ja yli 12 prosenttia Suomen pinta-alasta luovutettiin suurelle naapurille.

Sinä päivänä miehetkin itkivät ja liput olivat puolitangossa.

Presidentti Kyösti Kallio, joka antoi valtuudet Talvisodan rauhan solmimiseksi Moskovassa, sanoi: “Kuivukoon käteni, joka on tällaisen sopimuksen allekirjoittanut. Tämä alun perin Raamatun profetia tuli todeksi sydäntä särkevällä tavalla pian allekirjoituksen jälkeen. Oikea käsi halvaantui ja kynä kirposi lopullisesti presidentin otteesta.

Vähitellen kuitenkin ymmärrettiin, että rauhan aika on aina väkivaltaa parempi. Ymmärrettiin myös, että meidät olivat pelastaneet Talvisodan ihme ja Talvisodan henki. Ihme oli siinä, että tätä maata ei miehitetty kaikista yrityksistä ja ylivoimasta huolimatta. Talvisodan henki taas oli sitä yhteenkuuluvuutta, mitä tunnettiin yli kansaa aiemmin jakaneiden muurien. Se auttoi kestämään.

Kaiken kaikkiaan Lappeenrannan sankarihautausmaahan on haudattu ja siunattu 2440 sankarivainajaa. Tässä luvussa ovat ne 850 Karjalan Kannaksen etsinnöissä löydettyä ja täältä viimeisen lepopaikkansa saanutta tunnistamatonta. Jokaisessa kivessä on sururisti; 4. luokan Vapaudenristi, jonka vainajan vaimo, äiti, tytär tai sisar surunauhassa kannettavakseen sai. Mannerheimin saatesanat kuuluivat: “Valitan syvää suruanne, mutta lohduttakoon Teitä tietoisuus siitä, että olette saaneet antaa Suomelle kalleimman uhrin. Vahvistakoon teitä kaikkivaltias ja armollinen Jumala.”

Kynttilät, jotka haudoilla syttyivät, ovat toivon merkkejä.

Ja toivoa tämä maailma ja me kaikki tarvitsemme – paitsi tämän päivän arkiseen elämään, myös maailmanlaajuisiin kysymyksiin. Se kävi selväksi myös paikalla olleiden nuorten puheenvuoroja kuunnellessa. Heidän elämässään on monia pelkoja, mm. ilmastoahdistus ja koronaviruksen pelko.

Talvisota ja se Talvisodan henki ovat olleet suomalaisten mietteissä viime aikoina paljon paitsi muistopäivän, myös nykyisen koronakriisin johdosta. Monilla tahoilla on tähän aikaan toivottu sitä yhteyden henkeä, jota koettiin 80 vuotta sitten talvisodan koettelemuksissa.

Mm. sitä löytyy veteraanisukupolven ”työkalupakista”, josta toivon myös tämän päivän lyseolaisten sekä heidän jälkeensä tulevien polvien ammentavan heidän rakentaessaan elämäänsä lujalle perustalle, jonka menneet sukupolvet ovat heille raivanneet.

Etenkin nykyisen kaltaisina aikoina meidän tulisi muistaa ja ymmärtää veteraanisukupolven meille jättämä henkinen ja hengellinen perintö: vaikeistakin ajoista voidaan selvitä, jos meillä on keskinäinen yhteys ja luottamus Jumalan johdatukseen kaikissa vaiheissamme.


Jorma Taipale




Kirjoittaja on sotainvalidien veljespappi

Jaa kirjoitus:

12.3.2020 Talvisodan historia edellyttää, ettemme toista menneitä virheitä

Tänään juhlistamme Talvisodassa taistellutta ja henkensä antanutta suomalaissukupolvea. Tämä on jalo asia.

Olen ylpeä monia vuosia kestäneestä Yhdysvaltain ja Suomen välisestä yhteistyötä.  Toivon, että yhä jatkuva yhteistyömme tulee varmistamaan monia rauhan vuosikymmeniä Pohjois- Euroopassa.

Talvisodan oppitunneista on opittavaa historian tutkijalle. Sota on ollut tärkeässä roolissa lukemattomien nuorempien upseerien ja sotataktikkojen opinnoissa. Vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin meillä on paljon opittavaa siitä.

Ensinnäkin, konflikti oli isänmaallisten taisteluhuuto. Se osoittaa, että kotimaansa puolesta taistelevan kansan periksiantamattomuus ja päättäväisyys voi antaa heille voimaa, joka ylittää miehistön tai kaluston määrällisen puutteenkin. Suomalaisten rohkeus heidän puolustautuessaan neuvostohyökkäystä vastaan tekee vaikutuksen yhä nykyäänkin.

Kaltaiselleni taktiikan tutkijalle Talvisota on tarjonnut selkeän mallin sotilaallisiin operaatioihin. Suomalaisjoukkojen käyttämä liikkuvuutta, onnistunutta tiedustelutoimintaa ja paikallisten sää- ja maasto-olosuhteiden perusteellista tuntemusta hyödyntävä taktiikka asettaa riman korkealle.

Nykyään mottitaktiikkana tuntemamme taistelutapa osoittaa, kuinka muutoin ylivoimaiselta näyttävistä ongelmista tehdään hallittavia hajottamalla ne pienempiin osiin. Nämä periaatteet soveltuvat hyvin myös muihin konflikteihin ja viisaiden komentajien kannattaisi ottaa oppia suomalaissotilaiden omaksumasta lähestymistavasta.

Neuvostojoukkojen kokemat vaikeudet muistuttavat meitä siitä, että teknologinen etulyöntiasema tai joukkojen määrällinen ylivoima eivät yksinään takaa voittoa. On sotilasjohtajien velvollisuus juurruttaa sotilaisiinsa joustava ja luova ajattelutapa, joka mahdollistaa suunnitelmien soveltamisen kuhunkin toimintaympäristöön. Neuvostodoktriinin jäykkyys sekä sotilaiden riittämätön koulutus ja varustelu yhdistettynä siihen hitauteen, jolla neuvostoupseerit suomalaispuolustukseen reagoivat, tarjoavat meille esimerkin siitä, miten joukkoja ei tule valmistella tai johtaa.

Lopuksi muistutan, että Talvisodan historia edellyttää meiltä sitä, että me tiedostamme Venäjän ja muiden historiaa uudelleentulkitsevien valtojen kasvavan sotilaallisen uhmakkuuden. Ihan kuin aikanaan, niiden toimet korostavat pelotevaikutuksen heikkenemistä.

Kansainliiton epäonnistuminen neuvostoaggressioiden hillitsemisessä vain parikymmentä vuotta ensimmäisen maailmansodan jälkeen oli seurausta maailman johtajien kyvyttömyydestä ymmärtää tuolloisten instituutioiden riittämättömyys ratkaista kehittymässä olevia turvallisuusongelmia. Me emme saa toistaa tätä virhettä.

Tänään juhlistamme Talvisodassa taistellutta ja henkensä antanutta suomalaissukupolvea. Tämä on jalo asia. Olen ylpeä monia vuosia kestäneestä Yhdysvaltain ja Suomen välisestä yhteistyötä.  Toivon, että yhä jatkuva yhteistyömme tulee varmistamaan monia rauhan vuosikymmeniä Pohjois-Euroopassa.


Jim Mattis



Kirjoittaja on yhdysvaltalainen kenraali ja maansa edellinen puolustusministeri.

Kirjoitus on alun perin luettu Talvisodan syttymisen muistoseminaarissa Suomen suurlähetystössä Washingtonissa. 

 

Jaa kirjoitus:

2.3.2020 Maanpuolustuskykyä ja -tahtoa tarvitaan – ei siksi, että rakastamme sotaa, vaan siksi, että rakastamme rauhaa

Mitä vapaus minulle merkitsee? Pidänkö tiukasti kiinni yhteiskunnan minulle antamista oikeuksista?

Pohtivatkohan vanhempamme ja isovanhempamme näitä kysymyksiä Suomen ollessa vaarassa 80 vuotta sitten? Kotikasvatus ja kansakoulu olivat antaneet eväät tuntemaan velvollisuutta yhteisestä hyvästä. Oikeudet tulisivat sitten, kun velvollisuudet on ensin täytetty. Vapautta oli perhe, työ ja ympärillä oleva tuttu yhteisö. Arjen vastoinkäymiset voitettiin yhdessä, useinkin omasta edusta tinkien. Oikeuksista ei ehkä paljon tiedetty, mutta oikeuslaitosta rasitettiin nykyistä vähemmän pitämällä järjestystä yhdessä yllä.

Nyt, kahdeksan vuosikymmentä myöhemmin on elämämme helpompaa. Se on sitä fyysisesti ja kaiken ymmärryksen mukaan sen kuuluisi olla sitä myös henkisesti. Suomi on kansainvälisessä vertailussa maa, jossa elää onnellinen kansa. Kehitys raa’alla voimalla tehtävästä työstä tekniseen osaamiseen on ollut valtavan nopeaa.

Vahvan yhteiskunnallisen ja teknisen kehityksen lomassa Suomen kansa ja sen demokraattisesti valitsema eduskunta on tehnyt hyviä päätöksiä. Yksi näistä on yleisen asevelvollisuuden ja sitä myötä koko valtakunnan puolustaminen. Vielä 10 vuotta sitten maailmalla naurettiin Suomen yleiselle asevelvollisuudelle. Ei naureta enää.

Mikä yleisessä asevelvollisuudessa sitten on niin hyvää? Yksi on se, että se pitää koko kansan tietoisena siitä, kuinka puolustusvoimat toimivat. Jokainen ikäluokka tuo oman kortensa yhteisen hyvän kekoon. Monen muun maan tavoin suurta voimaa käyttämään kykenevä organisaatio ei Suomessa ole eriytynyt yhteiskunnasta omaan kuplaansa. Se herättää kansassa kiinnostusta ja luottamusta.

Yleisen asevelvollisuuden ansiosta Suomen sodan ajan joukkojen vahvuus on 280 000 sotilasta. Kun muistamme, että Puolustusvoimien rauhan ajan organisaation vahvuus on 12 000 ammattisotilasta ja siviiliä sekä noin 22 000 varusmiestä, niin huomaamme, mikä merkitys reserviläisillä on valtakuntamme ulkoisen turvallisuuden takaamisessa.

Meidän reserviläisjärjestöjen tärkeimmät tehtävät ovat ylläpitää ja kehittää kansalaisten maanpuolustustahtoa sekä reserviläisten kenttäkelpoisuutta; jatkaa sitä työtä, joka jokaisen kohdalla siellä varusmiespalveluksessa alkaa. Olla valmiudessa, olla valmiina.

Ei siksi, että haluaisimme uhmata rauhaa, vaan siksi, että haluamme säilyttää sen. Ei siksi, että rakastaisimme sotaa, vaan nimenomaan siksi, että historiamme tuntien rakastamme rauhaa.

Heikki Vartiainen




Kirjoittaja on Pohjois-Savon Reserviupseeripiiri ry:n ja Reserviläispiirin ry:n toiminnanjohtaja

Jaa kirjoitus:

8.2.2020 Rintamalla tehdyt puhdetyöt kertovat uskomattomista taidoista… ja kaipauksesta kotiin

Eräänä päivänä olimme pikkusiskoni kanssa autoilemassa. Kiinnitin huomioni siskon auton avaimiin, niissä roikkui tekojalokivillä koristeltu sievä kissa.

Tiedättekö, millaiset avaimenperät minulla on? Auton avaimissa roikkuu kaksi myttyä. Toinen on viininpunainen, oman poikani koulussa tekemä virkkausharjoitus, joka päätyi sotkuisaksi solmuksi. Se ojennettiin ylpeydestä puhkuen, sillä lapsi katsoi oppineensa virkkaamaan. Toinen on vihreällä ja ruskealla nauhalla letitetty paksu pötkö. Sain sen lapseni ystävältä äitienpäivälahjaksi, sillä hänen oma äitinsä oli juuri menehtynyt.

En ikinä luopuisi mytyistäni. Eivät ne mitään kauniita ole, mutta ne on annettu sydämellä.

Vuosien mittaan olen saanut ilon vastaanottaa muitakin itse tehtyjä asioita: mm. hikisin sormin ja horjuvin pistoin koristellun vohvelikangaspyyhkeen, silkkipaperimytyillä täyteen tökityn vessapaperirullan (kynäteline), epämääräisen puupalasen, johon on hakattu nauloja (koriste-esine) sekä muun muassa ruskealle pahvipalalle liimattuja kuivattujen lehtien riekaleita (taulu). Lapsen väsäämät asiat eivät taidepalkintoja voita, mutta niitä kauniimpia, tärkeimpiä ja rakkaimpia esineitä en kodistani löytäisi.

Vuodet ovat tuoneet käsitöihin varmuutta. Nykyään keittiötäni koristaa lapsen tekemä puinen mäyräkoira, jonka häntäpään saa irti – se on keittiörullateline. Käsityötunneilla tehdyt pöytäliinat alkavat näyttää pöytäliinoilta ja jos koulussa on ollut oppiaineena kotitaloutta, poika tuo usein minulle maistiaisia: koulussa tekemänsä keksin, munkin tai pullan.

Viime vuonna Karisto julkaisi kirjan, jota selailee hiljaisin mielin. Olli Kleemolan, Riku Kauhasen ja Aake Kinnusen “Käsin ja sydämin – Sota-ajan puhdetyöt” esittelee suomalaisten rintamapuhdetöitä. Laaja, liki kolmesataasivuinen teos esittelee sekä kuvin että tekstein sitä uskomatonta esineistöä, joita sotilaat työstivät rintamalla jatkosodan rauhallisessa asemasotavaiheessa.

Kirjan mukaan puhdetyöt osoittautuivat yhdeksi tärkeimmistä joukkojen mielialaa ylläpitäneistä tekijöistä. Se piti pelon loitolla, kun saattoi elää hetkessä ja keskittyä vain käsillä olevaan työhön. Monilla oli myös halu jättää jotain konkreettista muistoksi itsestään, jos pahin tapahtuisi.

Oli yllätys, kuinka laajaa ja lahjakasta puhdetöiden tekeminen oli. Ja että se oli muutakin kuin puukontuppeja, savukerasioita ja lippaita. Suurin yksittäinen puhdetyö oli ns. Pajarin kirkko, joka rakennettiin Kivennavan Linnanmäelle 18. divisioonan komentaja Aaro Pajarin aloitteesta. 550-paikkainen kirkko valmistui 1943 ja sitä ehdittiin käyttää 231 päivää ennen kuin se tuhoutui neuvostojoukkojen suurhyökkäyksessä vuonna 1944.

Alasammutun lentokoneen alumiinisesta polttoaineputkesta leikattiin usein sormuksen aihio. Puusta, alumiinista, pronssista, kuparista, messingistä, raudasta, nahasta, luusta, emalista ja jopa vuolukivestä syntyi korsujen hiljaisuudessa esineitä, joista osa oli tarkoitettu koristeeksi, osa käyttöesineiksi. Töitä, jotka tänäkin päivänä vaalivat taitoja ja muistoja.

Satojen kirjaan kuvattujen esineiden joukossa on yksi, joka liikuttaa ehkä eniten. Se on yksinkertainen ja vaatimaton, alumiinista lapselle valmistettu pieni sormus, jossa teksti ”Ritu” ja ”1942”.

En tiedä, kuka sen teki ja mitä sormukselle tapahtui. Mutta toivon sydämeni pohjasta, että tarina päättyi hyvin: isä sai antaa pienelle tyttärelleen sormuksen, jota tämä silmät säihkyen ihaili isänsä kainalossa onnellisena siitä, että sai ikioman korun – ja että isä palasi takaisin kotiin.


Eve Hietamies




Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija ja Kenttäpostia-lehden kolumnisti

 

 

 

 



Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 4/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Jaa kirjoitus:

27.1.2020 Mitä vainojen uhrien muistopäivä opettaa meille siitä, miksi #himmetäeimuistotsaa?

Tänään tulee kuluneeksi 75 vuotta Auschwitzin pahamaineisen keskitysleirin vapauttamisesta. Leirillä tapettiin epäinhimillisissä olosuhteissa yli miljoona sinne vangiksi joutunutta. Yhteensä natsi-Saksan vainot tappoivat arviolta 17 miljoonaa natsien alempiarvoisina pitämää ihmistä, kuusi miljoonaa näistä juutalaisia. Heidän kaikkien muistokseen YK:n sivistysohjelma on julistanut päivän kansainväliseksi holokaustissa menehtyneiden muistopäiväksi.

Myöhemmin tänä keväänä tulee kuluneeksi 75 vuotta Lapin Sodan ja sen myötä Suomen toisen maailmansodan päättymisestä. Vuodesta 1987 tuota päivää on vietetty kansallisena veteraanipäivänä.

Äkkiseltään päivillä tai niitä edeltäneellä tapahtumilla ei välttämättä näyttäisi olevan paljoakaan yhteistä, mutta sitä on paljonkin, lähtien siitä, että molempia yhdistää harras toive siitä, etteivät ne unohtuisi. Kansallista veteraanipäivää – niin kuin veteraanitilaisuuksia yleensäkään – on mahdotonta ajatellakaan ilman Veteraanin iltahuutoa ja sen vedet silmiin raavaammallakin miehellä tirauttavaa vetoomusta siitä, että ”himmetä ei muistot koskaan saa.”

Mutta miksi? Miksi muistaminen on niin tärkeää?

Vastaus löytyy Valtioneuvoston kanslian vuonna 2002 tekemästä päätöksestä, jolla vainojen uhrien muistopäivä säädettiin suomalaiseen almanakkaan: ”päivä muistuttaa meitä yli 50 vuoden takaisista tapahtumista, joiden kukaan ei soisi toistuvan ihmiskunnan historiassa.”

Se, minkä on annettu tapahtua kerran, voi tapahtua uudestaankin ja meidän, ihmiskunnan itsensä, ainoa keino varmistaa, ettei näin kävisi, on opettaa myös tulevia polvia. Jotta voisimme välttää menneiden aikojen vääryydet, on meidän tunnettava ne ja ymmärrettävä ne vääryyksiksi. Sillä, kuten eräs 1939 – 1945 sotiemme legendaarisimmista hahmoista ikimuistoisesti totesi: kansa joka ei tunne menneisyyttään, ei hallitse nykyisyyttään, eikä ole valmis rakentamaan tulevaisuuttaan.

Niin holokaustin uhrien muiston vaalimistyössä kuin meidän veteraaniemme perinnön vaalimistyössä eletään lopun, mutta myös uuden aikakauden alun aikoja. Ei mene enää montaa vuotta, ennen kuin olemme tilanteessa, jossa ketään toisen maailmansodan kauhut rintamalla tai keskitysleireissä kokenutta ei enää ole keskuudessamme.

Siksi on tärkeää kuunnella sekä kerätä heidän tarinansa ja opetuksensa talteen nyt.

Ensiksi mainitun piirissä onkin tehty uutta teknologiaa hyödyntäen uraauurtavaa työtä, josta on malliksi myös meidän perinnetyöllemme.

Mikään ei ole niin puhuttelevaa kuin interaktiivinen ensi käden kokemus; ihmisen itsensä omilla kasvoillaan ja äänellään kertoma tarina ja hänen kohtaamisestaan syntyvä yhteys. Yhdysvalloissa Illinoisin holokaustimuseossa onkin meneillään todella kiinnostava hanke, jossa tähän mennessä on tallennettu 15 holokausti-selviytyjää hologrammeiksi, joiden kanssa myös tulevat polvet pystyvät käymään keskusteluja. Olisiko tuossa ideaa meillekin? Voisiko meilläkin tulevaisuudessa olla esimerkiksi rauhanturvaamisen ja sotaveteraanien perinnettä tallentavassa Wanhassa Veteraanissa tai ensi keväänä avautuvan suurhankkeen, Sodan ja rauhan keskus Muistin kokoelmissa ihan oikeitakin veteraaneja?

Jo nyt virtuaalisen todellisuuden ja lisätyn todellisuuden VR- ja AR- teknologioiden mahdollisuuksia on testattu esimerkiksi Päämajamuseossa, jossa Tampereen Yliopiston DELTA-hanke toi museovierailijan silmien edessä Mannerheimin takaisin työhuoneeseensa tutkimaan rintamatilannetta.

Suomessa yksi hienoimpia ponnistuksia veteraanien tarinoiden tallentamisessa on Ilta-Sanomien Suomi100-vuonna toteuttama 100 tarinaa sodasta- videohaastatteluiden sarja. Toinen on Tammenlehvän Perinneliiton Youtube-kanavalta löytyvä, 140 veteraania käsittävä Veteraanit kertovat-sarja (ja lisää vastaavia löydät nettisivumme materiaalipankista).

Holokaustin kohdalla sen muiston vaalimistyö ja uhrien tarinoiden elossa pitäminen on jo osoittanut tärkeytensä. Kyseessä on ihmiskunnan laajimmin (myös tekijöiden toimesta) dokumentoitu ja tutkittu kansanmurha, jonka miljoonat viattomat uhrit ovat historiallinen tosiasia, eivät mielipidekysymys. Silti äänet, jotka kieltävät sen koskaan tapahtuneenkaan, vain voimistuvat. Missä tilanteessa ollaan siinä vaiheessa, kun keskuudessamme ei ole enää ainoatakaan sen itse kokenutta?

En osaa kuvitellakaan, kuinka tuon täytyy satuttaa niitä tietämiäni ihmisiä, joilla ei ole ollut elämässään isovanhempia, setiä, tätejä tai serkkuja – aina ei edes vanhempia – niitä yhä tänäkin päivänä eläviä uhrien jälkeläisiä, joilta holokausti vei pahimmassa tapauksessa koko heidän sukunsa.

Toinen yhtä huolestuttava ilmiö on totaalinen tietämättömyys tapahtuneesta. Esimerkiksi Ranskassa toissa vuonna tehty selvitys paljasti, että 18-24-vuotiaista yli viidennes ei ollut koskaan kuullutkaan holokaustista. Vielä häkellyttävämäpiä tuloksia on saatu Yhdysvalloissa tehdyistä selvityksistä.

Jokainen natsi-Saksan vainoamiin ryhmiin kuuluva tuntee holokaustin ja sen perinnön samalla lailla, kuin suomalainen Talvisodan. Talvisota on niin erottamaton osa koko kansamme kulttuurista perimää, että tuolloinen sisäministeri Kai Mykkänen luonnehti sitä viimevuotisen Sotaveteraaniviikon päätösjuhlassa ”paitsi koko suomalaisen identiteetin ytimeksi, myös salaisuudeksi Suomen nousuun maailman huipulle.”

Miettikää, miten älyttömältä ja loukkaavalta meistä tuntuisi, jos meille tultaisiin sanomaan, ettei mitään sotaa koskaan tapahtunutkaan? Että väitteet meidän kaikkien isien, isoisien ja -setien sankarikuolemista maansa puolesta ovat vain veteraanijärjestöjen salaliitto?

Uskon Talvisodan ihmeen ja hengen elävän meissä suomalaisissa vielä pitkään niin vahvana, että nuo 105 kunnian päivää ja totuus niihin johtaneista tapahtumista eivät tule unohtumaan. Muihin sen sijaan emme voi luottaa. Talvisodan syttymisen 80-vuotismuistovuosi synnytti monessa epäilyksiä siitä, miten asiaa tultaisiin itänaapurissamme kommentoimaan. Jo vuonna 1994 maan tuolloinen presidentti Boris Jeltsin linjasi Talvisodan olleen ”Stalinin rikos Suomea vastaan.”, mutta nykyhallinnon alla on Stalinin aikaa alettu esitellä paljon kiillotetummassa valossa ja narratiivi on alkanut huolestuttavasti muuttua.

2013 Venäjän nykyinen presidentti Vladimir Putin viittasi sotaan ”Neuvostoliiton yrityksenä korjata vuonna 1917 tehdyt virheet”, yhden tulkinnan mukaan viitaten Suomen tuolloin saamaan itsenäisyyteen.  Viime vuonna valtiollinen Voitonmuseo vieritti syyn Talvisodasta Suomen ja Mainilan (mahdottomiksi osoitettuihin) laukauksiin.

On siis ainakin kaksi painavaa syytä, miksi #himmetäeimuistotsaa. Jos me emme itse kerro tarinaamme, joku toinen tekee sen meidän puolestamme ja tavalla, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä totuuden kanssa.

Meidän – ja tulevienkin sukupolvien – vapaudesta maksettu hinta on niin kallisarvoinen, ettei sitä tule unohtaa tai ottaa itsestäänselvyytenä. Sen on jokainen 93 574 maansa puolesta henkensä antaneesta, 194 886 haavoittuneesta, 10 000 kadonneesta tai kentälle jääneestä sekä 430 000 kotinsa, 30 000 puolisonsa ja yli 50 000 isänsä menettäneestä ansainnut.

Ja se toinen?

Vain ymmärtämällä, miten hirveä tragedia sota ihmiselle ja kansakunnalle on, ymmärrämme, kuinka tärkeää on vaalia rauhaa ja pyrkiä kaikin voimin vahvistamaan sitä ylläpitäviä tekijöitä, niin oman kansamme kuin muiden maiden kesken. Eräs veteraani sen tavatessamme puhuttelevasti tiivisti.

”Me kävimme sodan, jotta kenenkään muun ei enää tarvitsisi.”


Ariela Säkkinen




Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja

Jaa kirjoitus:

17.1.2020 Rauhanturvaajat ovat päivänsä ja kunnioituksemme ansainneet

29.5. vietetään YK:n kansainvälistä rauhanturvaajien päivää. Aivan liian usein S(u)omessa kuitenkin kuulee vähätteleviä kommentteja heistä, heidän työstään ja missioiden toimintaympäristöistä.

”Kunhan lekottelevat palmun alla ja nostavat päivärahoja” on yksi sivullemme kerran jätetty kommentti.

Viime aikoina otsikoissa on ollut Irakin tilanne. Voin uskoa, että maan jo entisestään hauraan turvallisuustilanteen järkkyessä löytyy Suomesta ainakin 80 yhteyshenkilöksi hätätilanteessa merkittyä omaista, joiden sydän jättää lyönnin välistä ja herättää taas hetkeksi huolen siitä, millainen puhelinsoitto heitäkin saattaa vielä joku päivä odottaa.

Tällä hetkellä suomalaisosaamista hyödynnetään yli 10 meneillään olevassa operaatiossa, pelkästään Irakissa 80 ammattilaisen voimin. Kaikkiaan suomalaisia on ollut yli rauhanturva- ja kriisinhallintatehtävissä yli 50 operaatiossa liki 50 000 henkilöä. Lähemmäs sata heistä on joutunut siepatuksi, vammautunut tai haavoittunut (panttivangiksi joutuneen Riston tarinan löydät muuten Yle Areenasta). 49 palasi kotiin arkussa.

Jokaisessa missiossa piilee omat vaaransa. Juuri siksihän näitä ammattitaitoisia ja rohkeita miehiä ja naisia tarvitaan. Pelkkää palmun alla lekottelua se ei ole varmasti missään.

Oma kunnioitukseni rauhanturvaajia kohtaan on valtava, eikä se johdu pelkästään siitä, että tulen rauhanturvaajaperheestä ja rakennan tulevaisuuttanikin sellaisen kanssa. Vajaat kaksi vuotta sitten seurasin miehen lähtöä hänen seitsemänteen sekä mahdollisesti uransa viimeiseen missioon, ja kuuntelin kertomuksia tämänkertaisesta koulutuksesta.

Edellinen vuosi oli ollut YK:n verisin. Sen rauhanturvaajista 53 oli tapettu, heistä toiseksi eniten maassa, joka oli myös hänen määränpäänsä: Kongon demokraattinen tasavalta (DRC). Vain viikkoja ennen hänen lähtöään rauhanturvaajia vastaan tehty hyökkäys DRC:ssa johti 15 henkilön kuolemaan ja 43 haavoittumiseen, ollen tuhoisin YK-missiota kohtaan tehty isku yli 20 vuoteen.

Sen valossa vakuuttelut siitä, että hän tietäisi, ”miten toimia panttivangiksi joutuessaan”, ”todennäköisesti osaisi murtautua käsiraudoista” tai että ”tarpeen tullen saattaisi ehtiä paeta Ruandaan” ei juurikaan huojentanut maanista mieltäni.

13 kuukautta myöhemmin hän palasi kotiin. Kahdeksan muuta mission sinibarettia ei.

Minulla on seinälläni kaksi hänen kuvaansa: kaksi kuvaa, jotka on aikanaan otettu toivoen, ettei niitä kukaan koskaan näkisi. Ristilippu taustallaan kameraan tyynenä katsovaa komeaa upseeria esittävät otokset ovat nimittäin niitä, jotka hänestä annettaisiin julkisuuteen siinä tapauksessa, että hänet siepataan tai tapetaan.

Hänen ja hänen kollegoidensa lukuisilta reissuilta kertyneet valokuvat ja Facebook-päivitykset saattavat sisältää muutaman palmun hartaasti odotetuilta vapaapäiviltä, mutta niiden lisäksi on kuvia ja kertomuksia, joita rakkaimpia suojellakseen ei jaeta välttämättä edes läheisten kanssa. On tien varteen hylättyjä ihmisraatoja ja luodinreikiä auton konepellissä; on väsymystä, turhautumista, pelkoa, alkeellisia olosuhteita… ja paikallisen sotaherran aseen piipun eteen päätymistä.

Olen iloinen, että nykyään esimerkiksi traumaperäisen stressin olemassaolo tunnetaan ja osataan ottaa vakavasti eikä veljeä vieläkään jätetä. Kentälle lähtöä edeltää myös henkisiin voimavaroihin keskittyvä valmennus, sieltä palaavilla on puolestaan apunaan mm. rauhanturvaajaorganisaatioiden tarjoama vertaistuki.

Kriisinhallintaveteraanit ovat ihan oma ryhmänsä, jolla on oma edunvalvonta- ja tukijärjestönsä sekä oma, sotaveteraaneista erillinen veteraanistatuksensa ja sen oikeuttamat – tulevaisuudessa toivottavasti paranevat – palvelut. Vaikka kadunmies nämä usein sotkeekin, eivät he siis suinkaan ole oikeutettuja meidän veteraaneillemme ajamiin etuuksiin emmekä me ”siirry” edustamaan heitä siinä vaiheessa, kun omat veteraanimme ovat kaikki poissa.

Rauhanturvaamisen, sotaveteraanien ja puolustusvoimien perinteet ja historia ovat Suomessa kuitenkin kietoutuneet toisiinsa. Sotien hirveän hinnan maksaneena me tiedämme, kuinka tärkeää rauha ja sen varjeleminen on ja me olemme hyviä siinä.

Yhdeksi selitykseksi maamme menestykselle sotavuosina on annettu yleinen ja yhtäläinen asevelvollisuus, joka piti huolen siitä, että meillä oli paitsi hyvin koulutettua reserviä, myös yksilöiden taustoista riippumaton yhteishenki ja oikea asenne.

Rintamalta kotiin palaavat sotaveteraanit toivat tullessaan korvaamatonta käytännön tietoa ja taitoa, jota puolustusvoimien koulutuksessa hyödynnetään osin vielä tänäkin päivänä – Puolustusvoimain komentajan Timo Kivisen mukaan jopa Suomen ulkopuolellakin.

Maamme osallisuus rauhanturvaamisessa on pitkä ja kunnioitettava: Suomi oli nimittäin mukana jo YK:n ensimmäisessä rauhanturvajoukko-operaatiossa Suezilla 1956.

”Suomen kansa, joka teidät lähettää, luottaa siihen, että te täytätte teille annetun edesvastuullisen tehtävän kunnialla, kuten suomalaisen sotilaan tulee”, kuuluivat joulukuussa 1956 presidentti Urho Kekkosen läksiäissanat.  Ensimmäisillä Suomen maailmalle lähettämillä rauhanturvaajilla olikin teorian lisäksi myös käytännön sotilaallista osaamista konfliktitilanteista – olivathan he pitkälti sotaveteraaneja.

Yhä tänään monella Puolustusvoimissa työskentelevältä löytyy rauhanturvaajataustaa ja suomalaiset rauhanturvaajat ovat  kansainvälisten kollegoidensa suuresti arvostamia. Syy tähän löytyy mm. siitä yleisestä ja yhtäläisestä asevelvollisuudesta, jonka ansiosta reservissämmekin on niin osaavaa ja luotettavaa joukkoa.

”Suomalaisten lähettämisessä tehdään tarkkaa poliittista harkintaa (minne ja mihin tehtäviin), lisäksi kalusto ja suojavarusteet ovat huippuluokkaa, koulutus erinomaista ja suomalaisten asenne sinällään on ehkäisemässä tappioita. Me kohtaamme ihmiset ihmisinä ja saamme paikallisten luottamuksen, jonka ansiosta olemme joskus jopa saaneet varoituksia alueista tai tapahtumista, jotka saattavat uhata suomalaisia ja siten kykenemme välttämään näitä alueita tai valmistautumaan erilaisiin uhkiin. Olemme lisäksi harkitsevaisia, emmekä mene suin päin vaaratilanteisiin vaan pyrimme neuvottelemalla ratkaisemaan asiat”, painottaa Rauhanturvaajaliiton puheenjohtaja Mauri Koskela.

Rauhanturvaajat, samoin kuin Puolustusvoimat, ovat olleet pitkään mukana veteraanityössä, niin kunnioittamassa jo iltahuutoon kutsuttujen muistoa, kuin tukemassa vielä keskuudessamme olevia sankareita. Vielä tulee päivä, jolloin sotaveteraaneja ei enää ole, mutta jo tässä vaiheessa tiedämme, että rauhanturvaajat tulevat olemaan myös yksi tulevaa perinneaikaa kannattelevista tahoista. Jo tällä hetkellä Rauhanturvaajaliitto toimii kaikkien suomalaisten veteraanijärjestöjen edustajana Maailman Veteraanijärjestössä.

Tätä kirjoitettaessa kaikkiaan 3890 sinibarettia on saanut surmansa rauhaa turvatessaan. Tähän mennessä suruviesteiltä on tänä vuonna vielä säästytty, mutta jos viime vuosien ennusteet pitävät paikkansa, tulee puhelin soimaan vielä liki 100 kodissa ympäri maailman, tuoden uutisista pahimpia.

Rauhanturvaajat ovat todellakin päivänsä ja meidän kaikkien kunnioituksen ansainneet.


Ariela Säkkinen





Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja

 

Jaa kirjoitus:

7.1.2020 Sotiemme veteraanit ansaitsevat kunnioituksemme sekä tarvitsemansa tuen

Vuoden vaihtuessa on luontevaa ajatella edellisen vuoden onnistumisia, ja asioita, joista voimme olla ylpeitä. Yksi ylpeydenaiheista on hallituksen tekemät panostukset veteraanietuuksiin.

Valtion talousarviossa on varattu tälle vuodelle kaikkiin veteraanietuuksiin ja -palveluihin yli 320 miljoonaa euroa. Se on 100 miljoonaa enemmän kuin vuonna 2019.

Lapin sota ja samalla Suomen osuus toisessa maailmansodassa päättyi 27. huhtikuuta 1945. Suomen osalta sotiin osallistui yhteensä noin 600 000 miestä ja 100 000 naista. Nuorimmat rintamalle joutuneista olivat vasta 17-vuotiaita. Aikaa on kulunut yli 74 vuotta, mutta tekojen merkitys ei vähene. Sotiemme veteraanit ansaitsevat kunnioituksemme sekä tarvitsemansa tuen.

Euromääräisesti suurin lisäys tulee kotiin vietävistä palveluista. Jatkossa palveluita saavat myös rintamaveteraanit, joille on myönnetty rintamasotilas-, rintamapalvelus- tai rintamatunnus. Tämä koskee myös palvelutalossa asuvia veteraaneja. Palvelun saannin edellytyksenä on kunnassa tehty yksilöllinen palvelusuunnitelma, jonka mukaan palvelut järjestetään veteraaneille.

Jo marraskuun alusta rintamaveteraanit ovat saaneet saman sisältöiset kotona asumista tukevat palvelut kuin sotainvalideilla on ollut.  Palvelut ovat muun muassa ateriapalvelua, kotipalvelua ja kotihoitoa sekä toimintakykyä ylläpitävää toimintaa, joka tehdään yhdessä kotihoidon tai kuntoutuksen henkilöstön kanssa.

Lisäksi kuntien työntekijöille on järjestetty koulutusta kotiin vietävistä palveluista sekä tavoista tukea veteraanien kotona asumista. Kunnilla kun on veteraanipalvelujen suunnittelussa ja palvelujen järjestämisessä kunnilla merkittävä rooli.

Yksi merkittävimmistä veteraanietuuksien muutoksista tulee rintamalisään. Se nimittäin nousee 50 eurosta 125 euroon. Korotus on historiallisen suuri ja sen merkitys pienituloisille veteraaneille on huomattava. Korotus koskee myös ulkomaille maksettavaa rintamalisää.

Tämän vuoden alusta lähtien sotainvalidien puolisot ja lesket ovat päässeet kuntoutukseen samoilla ehdoilla. Näin ei aikaisemmin ollut.

Kun rintamaveteraanit ikääntyvät, heidän tarvitsemansa palvelut muuttuvat. Samalla veteraanit saattavat tarvita palveluita aikaisempaa enemmän. Painopiste veteraanien palveluissa on jo siirtynyt laitoskuntoutuksesta avokuntoutukseen ja kotiin vietäviin palveluihin.

Yhä useampi veteraani tarvitsee monipuolisia palveluja, jotka suunnitellaan ja räätälöidään hänen tarpeidensa mukaan. Moni ikääntyvä haluaa asua kotona mahdollisimman pitkään. Se on ymmärrettävää, ja samalla kotona asuminen tukee toimintakyvyn säilymistä.  Siksi kotiin vietäviä palveluja tulee parantaa myös jatkossa. Veteraanien joukko harvenee, mutta olennaista on se, että meidän velvollisuutemme auttaa jatkuu viimeiseen mieheen ja naiseen asti.


Krista Kiuru




Kirjoittaja on perhe- ja peruspalveluministeri. Teksti on alun perin julkaistu STM:n verkkosivulla. 

 

Jaa kirjoitus:

27.12.2019 Joulun taika saa aseet vaikenemaan ja sodankin taukoamaan

Eletään joulua 1914. Ensimmäinen maailmansota on jämähtänyt asemasotavaiheeseen. Länsirintamalla lämpötila on laskenut pakkasen puolelle, sotilaat – britit ja saksalaiset – makaavat liejuisissa juoksuhaudoissa. Ei-kenenkään maalla on ruumiita, joita kukaan ei uskalla hakea pois.

Siitä, mitä sitten tapahtui, on olemassa monta versiota.

Tunnetuimman mukaan saksalaissotilaat alkoivat laulaa joululauluja. Britit kuuntelivat Stille Nachtia, (eng. Silent night, suom. Jouluyö, juhlayö) ensin hämmentyneinä, mutta vastasivat siihen taputtamalla. Sitten lauloivat britit, ja nyt puolestaan saksalaiset taputtivat. Rohkeimmat alkoivat kurkkia juoksuhaudoista ja huikkailla vastapuolelle joulutervehdyksiä. Lopulta tunnelma oli niin luottavainen, että kummankin puolen sotilaat uskaltautuivat juoksuhaudoistaan ei-kenenkään-maalle.

Kirjeistä ja silminnäkijäkertomuksista on selvinnyt, että sotilaat kättelivät, tarjosivat toisilleen tupakkaa ja ehkä ryyppyjäkin, vaihtoivat pieniä muistolahjoja, toivottelivat hyvää joulua. Ruumiit kerättiin pois ja haudattiin. Erään brittiupseerin mukaan saksalaiset kerääntyivät haudan toiselle ja brittiläiset toiselle puolelle. Luettiin psalmi 23, jonka jälkeen rukoiltiin sekä englanniksi että saksaksi.

Kotirintamalle lähetetyissä kirjeissä on kerrottu myös ei-kenenkään-maalla pelatuista jalkapallo-otteluista.

Aselepoa ei tapahtunut kaikkialla, mutta sotahistorioitsija Max Hastingsin mukaan myös joissain paikoin itärintamalla sotilaat tapasivat jouluna ei-kenenkään-maalla. ”Itävaltalaista tupakkaa ja snapseja vaihdettiin venäläiseen leipään ja lihaan”.

Usein joulun alla mietin tätä tapahtumaa. Kuvittelen kaksi sotilasta, britin ja saksalaisen, jotka istuvat vierekkäin maassa, tupakoivat, katsovat jalkapallo-ottelua. Pelipohjana oli jäätynyt mutapelto, maalit on merkitty päähineillä. Yhteistä kieltä ei ole, mutta miehet ovat näyttäneet toisilleen tyttöystäviensä kuvia. Ehkä he ovat ottaneet muutaman ryypyn samasta pullosta, ja kun oma maa tekee maalin, kaverikin hymyilee leveästi siinä vieressä.

Ehkä britillä on rikkinäinen rukkanen, ja saksalainen antaa omista varastoistaan uudet rukkaset.

Aselepo kesti jouluaaton ja joulupäivän. Kenraalit lopettivat sen.

Miltä miehistä tuntui palata takaisin omalle puolelle juoksuhautaan? Kättelivätkö he viimeisen kerran, vaihtoivat pitkän, surullisen ja väsyneen katseen keskenään, käänsivät sitten toisilleen selän sanomatta mitään. Miltä tuntui nostaa kivääri ja tähdätä, kun britin sormia ei palellut, olihan vihollinen antanut ehjät rukkaset. Ja ajatteliko saksalainen, että valokuvan perusteella britin tyttöystävä oli ihan nätti, mutta kyllä se oma tyttöystävä on paljon kauniimpi.

Tätä vuorokautta kutsutaan Joulun Ihmeeksi. Ihmiset haluavat olla toisilleen kilttejä jouluna.

Tiedän, että maailmantilanne oli mikä oli, mutta naivisti ajatellen se vasta olisikin ollut ihme, jos sovun olisi annettu jatkua, se olisi levinnyt kulovalkean tavoin ja lopulta lopettanut koko sodan. Sotaa ei voi olla, jos sotilaat kieltäytyvät sotimasta.

Kuvittelen, että saksalainen meni naimisiin tyttöystävänsä kanssa ja sai monta pellavapäistä lasta. Britti otti sodasta mukaansa rukkaset, kaivoi ne välillä lipaston laatikosta esille ja huomasi toivovansa, että saksalainen olisi selvinnyt elossa. Mutta jos totta puhutaan, kyllä britin mielestä oma tyttöystävä oli paljon kauniimpi kuin sen saksalaisen tyttöystävä…

Hyvää ja rauhallista joulua Teille kaikille.


Eve Hietamies




Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija ja Kenttäpostia-lehden kolumnisti

 

 

 

 



Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 6/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Jaa kirjoitus:

11.12.2019 Innostavia terveisiä koulumaailmasta: Talvisota puhuttelee yhä nuoria

Kiinnostus Talvisotaan syntyy monen kohdalla varmasti siitä, että sota on koskettanut omaa sukua, onhan noin miljoonan suomalaisen juuret luovutetuilla alueilla.  Talvisota meneekin helposti tunteisiin. Itsekin olen viipurilaisen evakon poika. Toinen isoisäni taisteli Raatteen tiellä ja selvisi sodista hengissä, toinen katosi taivaan tuuliin Simolan rautatieaseman pommituksissa kesäkuussa 1944.

Talvisota kiinnostanee opiskelijoita jo siksikin, että läsnä ovat huikeat draaman ainekset. On suurvaltajohtajat; todelliset pahikset, jotka jakavat alueita keskenään etupiireihinsä. On pieni ja sisukas Daavid sekä ylimielinen Goljat. On Itä-Suomen korpien jäinen helvetti, joka sulkee sisäänsä epätoivoisesti kamppailevia miehiä. On nuori valtio, joka taistelee olemassaolostaan.

Talvisodan perintö, eli yhteishenki ja periksiantamattomuus, ovat varmasti läsnä joka luokkahuoneessa. Talvisotaa opiskellaan eri kouluissa hyvin eri tavoin, Suomessa opettajalla kun onneksemme on suuri pedagoginen vapaus. Erityisesti pienemmillä paikkakunnilla korostunee paikallishistoria. Sankarihautausmaa on kiinnostava lähtökohta tutkia, missä päin oman kylän pojat tappelivat ja miten talvisota vaikutti paikkakunnan kaikkien ihmisten elämään.

Toisaalta opetussuunnitelmat niin peruskoulussa kuin lukiossa määrittelevät opetukselle tietyt lähtökohdat. Suomen eheytymistä 1920-30-lukujen aikana korostetaan. Kouluissa pohditaan, miten sisällissodan osapuolet löysivät vähitellen yhteisen tarinan ja uskoivat siihen, että demokraattinen Suomi on puolustamisen arvoinen. Tästähän se talvisodan henki lopulta syntyi.

Henkilöt, vuosiluvut ja ulkoa opeteltava tapahtumahistoria jäävät nykykoulussa aikaisempaa vähemmälle huomiolle, sillä netistä löytyy helposti tietoa, liikaakin. Opetussuunnitelmat korostavat sen sijaan asioiden kokonaisvaltaista ymmärtämistä ja sitä, kuinka Suomen historiaa tulee tarkastella maailmanhistorian taustaa vasten.  Niinpä kouluissa pohditaan paitsi Molotov-Ribbentrop-sopimuksen taustasyitä, niin myös sitä, miten Münchenin kokous syksyllä 1938 vaikutti Neuvostoliiton suhteisiin toisaalta Saksaan, toisaalta länsivaltoihin.

Opetussuunnitelmat korostavat tietojen lisäksi myös taitoja, kuten historian tulkintaa.

Opiskelijoiden halutaan siis ymmärtävän, että historia on tulkintaa, tulkinnat muuttuvat ja ehdotonta totuutta on toisinaan vaikea löytää. Lukiossa ehditään tulkintojen pohtimisessa pidemmälle, ja tutuksi tulevat myös syvällisemmät näkökulmat, kuten sen pohdinta, kuinka suuri oli Ruotsin malmivarojen osuus Saksan, länsivaltojen ja Neuvostoliiton politiikassa, ja miten tämä asia kenties vaikutti talvisodan päättymiseen.

Toinen historian taito on kyky tunnistaa historiapolitiikka, eli historian käyttäminen politiikan välineenä.

Historiapolitiikan havaitseminen ja ymmärtäminen opettavat oppilaille medialukutaitoa, yhtä tärkeimmistä tämän päivän kansalaistaidoista. Kun Vladimir Putin esimerkiksi ihmetteli julkisesti vuonna 2014, että mitä vikaa oli Molotovin-Ribbentropin sopimuksessa ja väitti, että talvisota käytiin rajavirheiden korjaamiseksi, antoi se koulussa oivan tilaisuuden pohtia, mihin hän tämän kaltaisilla lausunnoilla pyrkii, ja miten ne liittyvät Venäjän toimiin Krimillä vuoden 2014 jälkeen.

Koulussa tuodaan esiin toisaalta myös se, miten talvisotaa käytetään kotimaassammekin osana poliittista retoriikkaa. Olemmehan kuulleet esimerkiksi poliitikkojen vetoavan talvisodan henkeen silloin, kun leikkauslistoja laadittiin finanssikriisin jälkeisinä vaikeina vuosina.

Opetussuunnitelmat painottavat historiallista empatiaa. Opiskelijan olisi hyvä ymmärtää asioita tavallisen ihmisen näkökulmasta, miten he asiat kokivat ja minkälaisessa tilanteessa joutuivat valintoja tekemään. Tähän talvisota tarjoaa paljon mahdollisuuksia, onhan sota täynnä dramaattisia ihmiskohtaloita rintamalinjan molemmilla puolilla.  Empatiaan voi yhdistää historian tarinallisuuden. Tavallisten ihmisten tarinoita on säilynyt paljon jälkipolville, kiitos esimerkiksi veteraaniyhdistysten, Lotta Svärd-säätiön, Talvisotayhdistyksen, Helsingin Suomalaisen klubin ja muiden tahojen arvokkaan työn.

Draama sopii hyvin empatian esiin nostamiseen. Esimerkiksi rooleissa toteutettava draamallinen kohtaus siitä, kuinka evakot saapuvat länsisuomalaiseen kylään, antaa mahdollisuuden pohtia eri ihmisten toiveita ja pelkoja sodan myllerryksessä. Tehokas on myös valintasimulaatio siitä, mitkä kaksi tavaraa ottaisit nyt mukaasi ja mitkä jättäisit pakon edessä ottamatta, jos koti olisi jätettävä puolen tunnin sisällä. Ylipäänsä monenlaiset toiminnalliset työtavat ovat kouluissa käytössä, sillä silloin tapahtuu yleensä hyviä asioita, kun opiskelijat saadaan pois pulpettien takaa.

Koulussa pohditaan jatkuvasti myös sitä, mitä historia meille opettaa. Talvisodan henki syntyi päämäärätietoisesta maltillisten voimien eheytyspolitiikasta ja eheyttämistä vastustaneiden ääriliikkeiden päättäväisestä torjumisesta. Demokratian kestämistä edesauttoi talouskasvu. Aika ajankohtaisia aiheita, eikä niin? Oli ensi viikon tai vuoden hallitus kenen pääministerin johtama tahansa, nämä vanhat haasteet tuntuvat olevan jälleen ajankohtaisia pian koittavassa 2020-luvun valitettavan jakautuneessa Suomessa. Kenties sitä yhteishenkeä voisi jälleen etsiä eheyttämispolitiikasta, kunhan vain ensin olisi sitä talouskasvua.

Itsenäisen Suomen ymmärtäminen ja arvostaminen edellyttävät talvisodan tuntemista, olihan kaikki tämä hyvä, mitä meillä nyt on, joskus niin sanotusti liipaisimella.  Emme toivottavasti enää joudu taistelemaan Lähteen lohkolla tai Äyräpään harjulla. Vastuksemme ovat toisenlaisia, mainittakoon ilmastonmuutos ja kestävyysvaje. Se asenne, jolla talvisodan sukupolvet tehtäväänsä täyttivät, on kuitenkin yhä erinomainen esimerkki kaikille Suomea ja maailmaa rakentaville jälkipolville, nyt ja tulevaisuudessa.


Antti Kohi




Kirjoittaja on oppikirjailija sekä Ressun lukion historian ja yhteiskuntaopin lehtori

Jaa kirjoitus: