Blogi

21.10.2021 Keskuudessamme on vielä tuhansia veteraaneja ja tuhansia kuulemattomia tarinoita – niiden ikuistamisen aika on nyt

Tiedottajan nimikkeeseenkin sisältyy olettamus siitä, että ihminen tietää ja osaa siitä kertoa. Tätä testataankin työssä usein, sillä yhteydenottoja tulee mitä erikoisimmista asioista. Onneksi tässäkään ei ole vain oman aivokapasiteetin (tai Googlen) varassa, vaan jo pelkästään täältä Veteraanitalolta löytyy sellainen asiantuntijoiden verkosto ja sotahistoriatietouden aarrearkku, että vastaus löytyy liki kysymykseen kuin kysymykseen.

Tuoreimpana minulta pyydettiin apua yhden mustavalkoisen sota-aikaisen kuvan yksityiskohtien selvittämiseen. Ei mikään ihan kepoisin kakkupala, kun pelkästään SA-kuva-arkistosta (josta tämän onneksi arveltiin olevan peräisin) sotiamme dokumentoivia otoksia löytyy 160 000 (!)

Paitsi, että viestit haastavat, ne myös lämmittävät. Ne kertovat siitä, että asiamme; veteraanit, heidän perintönsä ja sotahistoria kiinnostavat. On aina yhtä hienoa nähdä, että oman suvun sankareiden tarinat tulevat taltioitua tulevillekin polville, nyt kun kokijoita, muistoja, heidän kokemuksiaan kuunnelleita ja tieto on vielä olemassa. Kauaa se ei nimittäin ole mahdollista.

”Näin vanhemmiten alkaa ymmärtää, kuinka tärkeää on siirtää tietoa seuraaville polville, joten nyt teemme sisareni kanssa työtä selvittääksemme veteraanimme vaiheet”, kertoi mahdollisesti hänen isäänsä esittävän kuvan puitteissa yhteyttä ottanut nainen.

Niinpä. Yleensä vaatii tietyn iän saavuttamisen, että ymmärrys ja kiinnostus omaa historiaa kohtaan edes syntyy tai että sitä on edellytyksiä lähteä selvittämään tai tallentamaan (omasta heräämisestäni olen kirjoittanut blogissa täällä).

Monen veteraanin kohdalla tämä on vielä mahdollista. Mutta aivan liian monen kohdalla ei.

Joko veteraani ei itse halunnut kokemastaan puhua tai sitten sille ei löytynyt ajoissa kuuntelijoita. Niin Tammenlehvän Perinneliitto kuin meidän omat sotaveteraanipiirimme ovat jo vuosikymmenien ajan ikuistaneet maamme pelastaneen sukupolven tarinoita (Tammenlehvän Perinneliiton Veteraanit kertovat-sarjan löydät Youtubesta täältä, Kymenlaakson Sotaveteraanipiirin kokoelman puolestaan täältä ja Salon Seudun Sotaveteraanien muistelmia täältä.)

Veteraanien oma toive nimittäin on, että tieto ja ymmärrys siitä, mitä heidän sukupolvensa joutui käymään läpi, jotta niin meidän kuin vielä syntymättömien suomalaisten vapaus ja itsenäisyys saataisiin turvattua, ei unohtuisi siinäkään vaiheessa, kun he eivät itse ole siitä kertomassa, vaan tulisi siirrettyä aina uusille polville. Siksi veteraaniliitot ovat perustaneet Tammenlehvän Perinneliiton, joka tulee aikanaan ottamaan vastuun ja kunniatehtävän olla sen tiedon kerääjä, tallentaja, vaalija ja levittäjä.

Mutta miksi tämä on niin tärkeää?

Meillä, 70- ja 80-luvulla syntyneillä on vielä henkilökohtainen side sotavuosiin, koska ne kokeneet ihmiset, isovanhempamme, ovat olleet osa elämäämme. Meistä onnekkaimmat ovat saaneet kuulla noita ainutlaatuisia muistoja ja oppitunteja suoraan ne eläneiltä ihmisiltä. Me olemme kuitenkin niitä viimeisiä.

Meille jaettiin Twitterissä vastikään kaavio, joka kiteyttää tämän varsin karusti. 1940-luvun puolivälissä veteraani löytyi joka kolmannesta kodista. Vuonna 2000 puhuttiin enää joka 15. kodista. Ja nyt… nyt puhutaan jo, mitä, joka sadannesta jos siitäkään?



10 vuotta sitten alkoi alaspäin yhä jyrkkenevästi laskeutuva kaari, joka kuvastaa sitä ihmisjoukkoa, joka maassamme syntyy ja kasvaa koskaan ainoaa veteraania tapaamatta.

Ne meidän parasta aikaakin kuumeisesti talteen keräämät veteraanihaastattelut tulevat olemaan yksi edessä siintävän perinnetyön aikakauden peruskivistä.

Nämä veteraanikohtaamiset tulevat olemaan ainoita, joita perinnetyön uudet yleisöt tulevat kokemaan.

Ne, niihin ja muuhun sotahistorialliseen tutkimukseen perustuvat juttumme, julkaisumme, tapahtumamme ja työmme tulevat olemaan ainoa linkki, jolla ankkuroida heidät osaksi tämän maan tarinaa, meidän yhteistä perintöämme ja tämän maan puolustajien yhä jatkuvaa ketjua.

Jos tuo linkki katkeaa… ei heilläkään ole tarinaa, perintöä tai tunnetta kuulumisesta, mitä omille jälkeläisilleen siirtää. Silloin on hukattu paljon enemmän kuin mahdollisuus. Silloin on hukattu iso osa meitä itseämme.

Meillä on yhä keskuudessamme n. 4500 veteraania, n. 15 000 veteraanin leskeä ja puolisoa, muutama sotaleski, kymmeniä tuhansia sotalapsia ja -orpoja, evakoita sekä lapsuuden sodan varjossa eläneitä. Jokainen heistä on syy, miksi #himmetäeimuistotsaa.

Jokaisella heistä on tarina, joka ansaitsee tulla kuulluksi ja ikuistetuksi myös niille tuleville polville.

Ja sen aika on nyt.

PS. Jos haluat tallentaa lähipiiristäsi löytyvän, jonkun edellä mainittuja ryhmiä edustavan tarinan, löytyy meiltä valmiit ohjeet avuksenne – ota meihin yhteyttä somekanavissamme tai osoitteessa toimitus@sotaveteraaniliitto.fi


Ariela Säkkinen





Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja

 

 

 

Jaa kirjoitus:

13.10.2021 Veteraanikentän rakennemuutoksen myötä myös varainhankinta on päivitettävä uuteen aikaan

Minkä tahansa organisaation muutosvaiheen läpikäyneet henkilöt tietävät, että uuden kehittäminen vaatii paitsi aivoja ja aikaa, myös rahaa. Veteraanikentän rakennemuutoksessa myös varainhankinta sotiemme veteraanien tuki- ja perinnetyöhön sekä toimintojen hallintoon on päivitettävä uuteen asentoon.

Valtio on pitkään tukenut veteraanien sosiaalietuja lakien ja asetusten pohjalta. Veikkauksen tuotoilla tuetaan erityisesti veteraanien kotiin vietäviä palveluita, kuten ateria-, siivous- ja terveyspalveluita (tukityötä), mutta jonkin verran myös veteraaniperinteen vaalimista (perinnetyö).

Myös useat säätiöt tukevat veteraaneja sekä heidän puolisoitaan ja leskiään vakiintuneen käytännön mukaisesti. Varainhankinta Veteraanivastuun keräysten, kirkkokolehdin ja lahjoitusten muodossa on ollut merkittävä tukityön tulolähde. Lisäksi veteraaniliitot tukevat kenttäorganisaatioitaan kykyjensä mukaan.

Kaikki edellä mainitut taloudelliset tukimuodot ovat nyt keskustelun alla ja supistumaan päin.

Perinneajan toiminnot eivät vaadi yhtä suurta taloudellista panostusta kuin nykymuotoinen tukityö. Esimerkiksi tarve valtion vuosittain maksamiin vammautumattomien veteraanien kotiin vietäviin palveluihin supistuu hiljalleen veteraanien luonnollisen poistuman johdosta.

Sotiemme veteraanien tukityötä riittää kuitenkin hyvinkin 2030-luvulle, ja veteraanien puolisot sekä lesket ansaitsevat omat tukensa. Pitkälti juuri he mahdollistivat sotavuosina 600 000 miehen ja 100 000 naisen rintamapalveluksen ja edelleen maan jälleenrakennuksen.

Alueellisia perinneyhdistyksiä on perustettu tämän kirjoituksen ilmestymisaikaan jo kuusi, ja vuoden loppuun mennessä määrä lähentelee jo kymmentä perinneyhdistystä. Perustamistoimissa on ymmärrettävästi keskitytty tukityön jatkuvuuteen sekä tuki- ja perinnetyön konkretiaan.

Varainkeruu onkin jäänyt perinnetyön suunnittelun alkuvaiheessa hieman taka-alalle, mutta jo yhdistysten ensimmäisten toimintojen suunnittelussa ollaan väistämättä törmätty myös kustannuksiin ja niiden kattamiseen. Veteraaniliitot kykenevät näillä näkymin turvaamaan kenttäorganisaatioidensa rakennemuutosten lähivuodet. Sen sijaan perinneajan toiminnan rahoitus tullee pitkälti perustumaan perinneyhdistysten omaan varainhankintaan sekä yhdistysten kannattajajäsenten jäsenmaksuihin.

Toimintaa tukeva varainkeruu järjestynee jatkossa ensinnäkin valtakunnallisten yhteisten ja laajojen hankkeiden myötä, kuten esimerkiksi sankarihautausmaiden korjaustoimiin ja ylläpitoon. Toisaalta jokainen perinneyhdistys voi nykylainsäädännön mukaan järjestää pienkeräyksiä omien paikallisten toimiensa tukemiseen. Tämä koskee niin tuki- ja perinnetyötä kuin palkkaus- ja muita hallinnollisia kuluja. Ilman toimivaa hallintoa varsinainen substanssi ontuu pahasti.

Alueellisten perinneyhdistysten onkin suunniteltava omaa varainkeruutaan jo perustamisensa yhteydessä. Organisaatioon tulisi nimetä varainhankinnasta vastaava henkilö. Uskomme, että alueellisesti ja paikallisesti tärkeäksi koettujen perinnetyön ja –tapahtumien kattamiseksi on hyvinkin kerättävissä riittävä taloudellinen tuki. Tarvitaan kuitenkin suunnitelmallisuutta ja henkilöstön aktiivisuutta.

Raha ei ratkaise tuki- ja perinnetyön onnistumista, mutta sitäkin tarvitaan. Alueellisten perinneyhdistysten oma-aloitteellisuus on tässäkin avain onneen.


Sakari Martimo





Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton toiminnanjohtaja 

 

Jaa kirjoitus:

20.9.2021 Veteraanien perintö on arvokas voimavara ja saa näkyä myös viranomaisen toiminnassa ja viestinnässä

Poliisi on valmiusorganisaatio, jonka on kyettävä suoriutumaan tehtävistään kaikissa olosuhteissa niin normaaliaikana kuin poikkeusoloissakin. Poliisi on suunnitelmallisesti parantanut suorituskykyään ja valmiuttaan. Vuoden 2015 terroriteot Euroopassa vauhdittivat varautumistyötä, joka on johtanut mm. erityiskaluston hankintaan, taktisen osaamisen laajentamiseen ja valmiussuunnitelmien päivittämiseen. Olemme kyenneet vastaamaan toimintaympäristön muutoksiin ja vaste on löytynyt myös ennalta arvaamattomiin tilanteisiin.

Yksi isoimmista ponnistuksista oli vuonna 2015 alkanut turvapaikanhakijoiden aalto, jonka seurauksena poliisi joutui merkittävästi priorisoimaan tehtäviään. Koronapandemia on vaikuttanut monin tavoin poliisitoimintaan. Valtiojohdon asettaman poikkeustilan aikana poliisi ja puolustusvoimat eristivät taudin leviämisen estämiseksi Uudenmaan alueen lähes kolmen viikon ajaksi.

Pandemia on rajoittanut myös sotaveteraanien kokoontumisia ja vaikeuttanut arkea entisestään. Näinä aikoina on erityisen tärkeää, ettei veteraaneja jätetä yksin. Veteraanijärjestöt, monet yhteisöt ja yksilöt tekevät tässä merkityksellistä työtä. Meistä jokainen voi vielä kohdata veteraaneja ja lottia huomioiden heitä omalla tavallaan.

Piirijärjestöt ovat valmistautuneet perinneaikaan siirtymiseen. Viime helmikuussa Uudenmaan aluetoimiston vuosipäivässä toiminnanjohtaja Sakari Martimo totesi esitelmässään, kuinka veteraanien perintö on antanut mahdollisuuden nostaa Suomi maailman parhaiden maiden joukkoon ja kuinka Suomella ei ole varaa hukata tätä perintöä.

Itse kirjoitin aikaisemmin keväällä veteraanipäivänä Suomen poliisin blogikirjoituksen, jossa muistutin veteraanien perinnön merkitystä myös poliisin työssä.

”Veteraanien ja Suomen kansan selviytyminen sota-aikana luo uskoa meille kaikille pandemian ja myös tulevaisuuden kriisien voittamiseksi. Sotaveteraanien perintö on vahva yhteisöllinen voimavara meille suomalaisille turvallisen tulevaisuuden rakentamisessa. Sodan eläneiden kokemuksista ja näkemyksistä voivat ammentaa uskoa tulevaan ne sukupolvet, jotka tällä hetkellä elävät läpi koronakriisiä ja kantavat sitä mukanaan loppuelämän”, pohdin tuolloin.

Meillä jokaisella on opittavaa sodan ajan sukupolvelta. Elämme veteraanisukupolven ansiosta itsenäisessä ja vapaassa Suomessa, jossa meillä jokaisella on lain turvaamat oikeudet ja velvollisuudet. Kyse on tärkeistä arvoista, kuten vapaudesta, tasa-arvosta, turvallisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta.

Minun ikäluokkani lapset ja nuoret kohtasivat vielä veteraaneja. Tulevilla sukupolvilla ei tätä mahdollisuutta ole. On erityisen tärkeää huolehtia veteraanien perinnön siirtymisestä lapsille ja nuorille. Vaalittavia asioita ovat veteraanisukupolven ponnistelut ennen sotia elintason nostamiseksi ja sodanajan kokemukset selviytymisestä, jossa sodan kokenut sukupolvi näytti meille esimerkkiä vastuun ottamisesta, toisten huomioimisesta, yhteisöllisyydestä, periksiantamattomuudesta, esivallan kunnioittamisesta jne.

Perinteen välittäminen vahvistaa myös maanpuolustustahtoa luoden myös esikuvia ja tulevaisuuden toivoa nuorille. Kuvaukset taisteluista etulinjasta ja kotirintamalta esimerkiksi elokuvien ja kirjojen muodossa, muistomerkit, tarinat henkilöistä sotapolulta ja kotirintamalta sekä historian tuntemus ovat merkityksellisiä. Sotaveteraaniliitto ja sen piirijärjestöt tekevät erityisen arvokasta perinnetyötä, mutta myös jokainen meistä voi tämän perinteen säilymistä tukea esim. puhumalla, kirjoittamalla, avustamalla jne.

Kansakuntamme tärkeä yhteinen perintö saa näkyä myös viranomaisen toiminnassa ja viestinnässä.


Ilkka Koskimäki





Kirjoittaja on Itä-Uudenmaan poliisipäällikkö

Jaa kirjoitus:

13.9.2021 80 vuotta panssarilaiva Ilmarisen uppoamisesta – pappani oli yksi painajaisesta pelastuneista

Talvisodan päättymisen 80-vuotismuistopäivänä kokoonnuimme Isonkyrön sankarihautausmaalle kunnioittamaan Talvisodan meille jättämää perintöä ja muistoa – kaunista, vapaata, itsenäistä Suomea. Seisoimme paikalla, jonne 82 isokyröläistä miestä lopulta päätyi taistellessaan isänmaansa puolesta.

Kyrön karhu, joka sankarihauta-alueen hautamuistomerkkinä seisoo, symbolisoi mielestäni vahvasti sitä sisukkuutta, voimaa ja taistelutahtoa, jota Talvisodan taisteluihin lähtijöiltä tai tilaa ja perhettä kotikonnuille hoitamaan jääneiltä vaadittiin. Vaihtoehtoja tosin ei ollut – oli selvittävä, jos haluttiin elää itsenäisessä maassa edelleen.

Suurimmalle osalle tuossakin tilaisuudessa paikallaolleista koulun historian tunnilla käydyt opetuskeskustelut tai Talvisota- elokuvan tapahtumat ovat ainut tarttumapinta sodan tapahtumiin ja tuntuvat ehkä siksi kaukaisilta. Siksi onkin erityisen tärkeää, että itsenäisen Suomen olemassaoloon liittyvät tapahtumat siirtyvät sukupolvelta toiselle. On hienoa, että yhä järjestetään tilaisuuksia, joissa kunnioitetaan sotiemme veteraaneja, -invalideja, lottia ja kaikkia sodassa eri tavoin mukana olleita.

Vielä minun sukupolvelleni side noihin kohtalokkaisiin päiviin on vielä henkilökohtainen.

Sankarihautausmaan viereisen hiekkapolun varrella on isovanhempieni hauta, jonne käyn usein viemässä hautakynttilän ja muistelen muoria ja vaaria, joiksi heitä kutsuin. Äidin puoleiset mumma ja paappa nukkuvat Laihian hautausmaalla. Omat isovanhempani ovat eläneet talvisodan ajan, mutta ovat onneksi olleet näkemässä myös Suomen nousun uuteen kukoistukseen sota-aikojen jälkeen ja nähneet jälkipolviensa kasvavan ja jatkavan heidän aloittamaansa elämäntyötä. Sankarihautausmaalla nukkuvat sitä eivät valitettavasti nähneet.

Talvisodassa Suomi taisteli olemassaolostaan.

Meiltä Pohjanmaalta, Isostakyröstäkin, taisteluihin kohti Karjalan Kannasta lähti n. 3000 miehen suuruinen jalkaväkirykmentti, jonka riveihin vaarikin kuului. Vaari oli sotaan lähtiessään 26 –vuotias maanviljelijä, joka navetan perustuksia Kuivilan kylässä muuratessaan oli saanut kutsun lähteä rintamalle. Siihen jäi navetan rakentaminen ja muori sai hoitaa yksin kahta lehmäänsä tallin nurkassa.

Ensimmäinen lapsi syntyi talvisodan aikana, mutta kuoli vain muutaman kuukauden ikäisenä keuhkokuumeeseen, jonka hän sai, kun hän äitinsä hoivissa pakeni Ylistaron kirkon pommituksia suojaan metsään kylmällä pakkaskelillä. Surusta huolimatta elämää oli jatkettava niin kotitilalla kuin rintamalla.

Vielä Talvisodassa eivät merivoimamme joutuneet taisteluihin. Laivaston olemassaolo ja talvi estivät vihollisen pinta-alusten käytön Ahvenanmaan ja Suomen aluevesillä. Laihialla asunut paappani oli Talvisodan syttyessä 27-vuotias ja “värvättynä” rannikkopuolustukseen tarkoitetulla panssarilaiva Ilmarisella. Jatkosodan aikana tapahtui kuitenkin jotain sellaista, joka sai paappani liittymään sodan loppuajaksi kaukopartiojoukkoihin.

13. syyskuuta 1941 havaittiin, että Ilmarisen miinanraivaimeen oli tarttunut miina, jota ei saatu irrotetuksi käsivoimin merellä. Kun pimeys koitti, Ilmarinen käännettiin oikean kautta, jotta raivaimeen mahdollisesti tarttunut miina ei törmäisi alukseen. Käännöksen aikana tapahtui kuitenkin voimakas räjähdys, joka tärisytti laivaa. Laiva kallistui nopeasti vasemmalle ja kaatui vajaassa minuutissa. Laiva upposi seitsemän minuutin kuluttua räjähdyksestä. Ilmarisen uppoamisessa pelastui 132 miestä, ja 271 miestä hukkui. Paappani oli yksi onnekas näistä pelastuneista.

Elämä kotirintamalla oli työntäyteistä miesten ja nuorten miehenalkujen ollessa rintamalla. Naisten oli isoäitieni lailla otettava vastuu ns. miesten töistä. Karjalan Kannaksen ja monien muiden itäisten rajaseutujen asukkaat joutuivat jättämään synnyinseutunsa ja etsimään uutta kotia. Sodan päätyttyä 420 000 suomalaisen piti muuttaa uusien rajojen sisäpuolelle. Ei pidä unohtaa sotalapsiakaan: Talvisodan aikana Ruotsiin kuljetettiin lähes 5 500 lasta suojaan pommituksilta. Sodan päätyttyä osa ruotsalaisista olisi halunnut suomalaisten mahdollisimman nopeaa paluuta, osa lapsille sijaiskodin tarjonneista taas olisi halunnut lapsen jäävän heidän luokseen ja ilmoittivat halukkuutensa adoptointiin. Vielä kesäkuussa 1940 oli 800 lasta palaamatta Suomeen.

Sota muutti siis monella tapaa ihmisten elämää, jättäen jälkensä myös kumpaankin isoisääni.

Paappa käsitteli sodan aikaisia kokemuksiaan kertomalla niistä yhä uudelleen ja uudelleen. Hän tavallaan eli sotatapahtumia uudelleen. Ainut, josta hän ei koskaan pystynyt puhumaan läheisilleen, oli tuo Ilmarisen uppoaminen. Sain kuulla siitä itsekin vasta ollessani aikuinen. Vaari haavoittui jatkosodan aikana luodin kulkiessa keuhkon läpi. Sodan koettelemukset saivat hänet etsimään apua korkeammalta ja hän tuli uskoon. Koskaan en kuullut hänen kertovan sotamuistojaan, mutta uskon hänen tehneen sitä muiden sodassa olleiden seurassa.

Suomen taistelu olemassaolostaan päättyi Talvisodassa katkerin ehdoin solmittuun rauhansopimukseen, josta huolimatta Neuvostoliitto käyttäytyi edelleen uhkaavasti. Saatavilla olleet tiedot antoivat viitteitä, että se hyökkäisi sopivan tilaisuuden tullen uudelleen. Näin tapahtuikin jatkosodan puhjettua 25. kesäkuuta 1941. Yli kolmen vuoden taistelun jälkeen Suomi selvisi tästäkin koettelemuksesta itsenäisyytensä tallella.

Talvisodan aikana ja sen jälkeen syntyi myytti, ”talvisodan ihme”. Sen mukaan pienen Suomen urhoollinen taistelu ja menestys suurta ylivoimaa vastaan oli yli-inhimillinen suoritus. Meillä nykypäivän ihmisille on tästä sisukkuudesta, periksiantamattomuudesta ja uskosta parempaan tulevaisuuteen paljon opittavaa. Toivottavasti osaamme arvostaa heidän meidän sukupolvelle tekemäänsä työtä ja kaikin keinoin pitää kiinni siitä, mitä meillä on: kaunis, puhdas ja itsenäinen Suomi.


Katri Lintula





Kirjoittaja on isokyröläisen Kylkkälän koulun johtaja

 

Jaa kirjoitus:

18.8.2021 Sotiemme virolaisvapaaehtoisten perintö meille kaikille on aivan liian kallis unohdettavaksi

Tänään, 18.8.2021,  vietetään Taavetissa Suomen-poikina tunnetuista virolaisvapaaehtoisista muodostetun Jalkaväkirykmentti 200:n muistomerkin paljastamisen 30-vuotismuistojuhlaa.

Sotaveteraaniliitto ja sen Helsingin seudun piiri ottivat 1990-luvun alussa virolaisten vapaaehtoisten perustaman Suomen Sotaveteraanien Viron Yhdistyksen siipiensä suojaan. Liiton toimenpitein näille Suomen-pojille saatiin muutaman vuoden kuluessa jaettua rintamasotilastunnukset ja heille ryhdyttiin myöntämään rintama-avustusta. Suomen-poikien sekä heidän puolisoidensa ja leskiensä tukeminen on sittemmin vuosien saatossa ollut liitolle tärkeä kunnia-asia.

Vuodet ovat vaatineet veronsa. Kun juhlamme kohteena tänään oleva Jalkaväkirykmentti 200:n riveissä Suomen vapauden ja Viron kunnian puolesta taistelleiden virolaisten vapaaehtoisten muistomerkki kolme vuosikymmentä sitten paljastettiin, oli viime sotiemme veteraaneja vielä elossa noin 260 000 ja Suomen-poikiakin useita satoja. Tänään veteraaniemme määrä on noin 5 000 ja virolaisia veljiämme lienee elossa noin parikymmentä.

Kummankin ryhmän muisto ja perintö myös tuleville sukupolville on kuitenkin aivan liian kallisarvoinen unohdettavaksi.

Veteraanisukupolven hiipumisen myötä veteraanijärjestöissämme eletään tällä hetkellä niiden historian suurinta rakennemuutoksen aikaa. Olemme, kuten tavaksi on tullut sanoa, hyvää vauhtia siirtymässä veteraaniajasta perinneaikaan. Jo vuonna 2003 veteraanijärjestöt perustivat Tammenlehvän Perinneliiton kantamaan tulevina vuosina vastuuta veteraanien perinteen ylläpitämisestä. Suomen-poikien perinneyhdistys on ollut Perinneliiton jäsen vuodesta 2009 lähtien.

Kolmesta veteraanijärjestöstämme Rintamaveteraaniliitto on lähiaikoina tekemässä päätöksen toimintansa purkamisesta. Sotainvalidien Veljesliitto on sekin suunnitelmallisesti etenemässä kohti viimeisiä vuosiaan. Sodissa vammautuneiden perinteitä jää sen jälkeen jatkamaan jo 1995 perustettu Sotainvalidien perinnejärjestö.

Sotaveteraaniliitto puolestaan on valinnut hieman toisenlaisen tien, jota voisi kutsua uusiutumisen tai muuntautumisen tieksi. Jo kymmenen vuotta sitten otettiin tavoitteeksi rakentaa valtakunnallista perinnetyötä tekevän Tammenlehvän Perinneliiton tueksi koko maan kattava alueellisten perinneyhdistysten verkosto, jonka runkona olisivat sotaveteraanipiirit.

Perinneajan suunnittelua ja valmisteluja on tähän mennessä tehty Sotaveteraaniliiton johdolla yhdessä muiden veteraanijärjestöjen kanssa yli kolmessakymmenessä alueellisessa seminaarissa. Tulokset alkavat näkyä. Kolme alueellista perinneyhdistystä – Pohjois-Karjalan, Hämeenlinnan seudun ja Etelä-Pohjanmaan yhdistykset – on jo muodostettu ja hyväksytty Sotaveteraaniliiton jäsenyhteisöiksi. Noin kahdenkymmenen muun, pääasiassa maakuntapohjalle rakentuvan perinneyhdistyksen valmistelut ovat nekin edenneet hyvin. Muun muassa täällä Etelä-Karjalassa sotien 1939-1945 alueellinen perinneyhdistys nähnee päivänvalon viimeistään ensi vuoden aikana.

Nämä uudentyyppiset perinneyhdistykset tulevat lyhyehköllä aikavälillä perustamisensa jälkeen korvaamaan sotaveteraanipiirit. Siksi niiden tärkeimpänä tehtävänä on perinnetyön ohella viimeisten veteraanien sekä heidän puolisoidensa ja leskiensä sosiaalisesta tukityöstä huolehtiminen niin pitkään kuin siihen on tarvetta.

Myös Tammenlehvän Perinneliitto on tehnyt omia perinneajan valmistelujaan. Muun muassa liiton sääntöjä on muutettu ja sen hallinnon toimintakykyä tullaan vahventamaan niin, että liitto pystyy viimeistään vuoden 2025 tienoilla ottamaan alueelliset perinneyhdistykset johdettavakseen.

Perinnetyön voima on paikallisuudessa.  Alueelliset perinneyhdistykset toimivat perinnetyön ”hallinnollisina kehikkoina”, jotka ohjaavat ja koordinoivat perinnetyötä omalla alueellaan. Tärkeimmän käytännön perinnetyön tekevät kuitenkin näiden kehikoiden sisällä paikalliset perinnetoimikunnat omilla paikkakunnillaan, niin Ilomantsissa, Luumäellä, Pudasjärvellä kuin Sodankylässäkin.  Kaikilla Suomen nykyisillä ja entisillä kunnilla on omat sotavuosien tapahtumansa ja tarinansa, jotka on otettava paikallisen perinnetyön piiriin. Tätä varten on kaikilla paikkakunnilla määritettävä perinteen sisältö, toimijat ja toimintatapa.

Suomen-poikien ja muiden virolaisten vapaaehtoisten historia on vertaansa vailla oleva osa viime sotiemme historiaa. Siksi tästäkin perinteestä on kannettava huolta.

Mielestäni olisi luontevaa, että Luumäellä, Rautjärvellä, Nurmeksessa, Helsingissä, Espoossa, Hangossa ja Turussa olevat, virolaisista vapaaehtoisista kertovat muistomerkit ja muistolaatat tulevat merkityiksi kyseisten alueellisten perinneyhdistysten ja niiden paikallisten toimikuntien luetteloihin. Edelleen olisi luontevaa, että Suomen-poikien perinneyhdistys Tammenlehvän Perinneliiton jäsenenä kantaa kokonaisvastuun Suomen-poikien ja muiden virolaisten vapaaehtoisten jälkeensä jättämän perinteen vaalimisesta. Perinneyhdistyksen tulisi sopia asianomaisten alueellisten perinneyhdistysten valmistelijoiden ja toimijoiden kanssa keskinäisestä työnjaosta ja sopivien kumppanien löytämisestä käytännön työn tekijöiksi.

Eräs perinnetyön peruskysymyksistä on, riittävätkö määräaikaiset muistomerkeillä käynnit ylläpitämään ja siirtämään perinnettä. Vastaukseni on: eivät riitä.

Me tarvitsemme myös veteraaniperinteen henkistä sisältöä, nuorille ikäpolville kerrottavia tarinoita yhteenkuuluvuudesta ja velvollisuudentunnosta. Ne olivat virolaisille vapaaehtoisillekin ominaisia piirteitä. Eikö esimerkiksi Luumäen koululaisille voisi kertoa, mitä kaikkea omalla paikkakunnalla oleva muistomerkki tarkoittaa, mitä muistomerkissä olevat sanat ”Suomen vapauden ja Eestin kunnian puolesta” tarkoittavat, mitä vapaus ja kunnia arvoina meille suomalaisille merkitsevät? Toivottavasti näin tehdäänkin jo nyt.

Suomen-poikien ja muiden virolaisten vapaaehtoisten perinnetyötä on tehty paljon myös Virossa, ja sitä tulee tehdä tulevaisuudessakin. Suomen sotaveteraanien Viron yhdistyksen ja eräiden muiden toimijoiden ansiosta meillä on Virossa useita 1990-luvulla paljastettuja muistomerkkejä, joilla kunnioitetaan maittemme välistä sotavuosien yhteistyötä sekä oman maansa vapauden puolesta taistelleita Suomen-poikia. Viimeisimpiä näistä ovat Metsäkalmiston sankari- ja veteraanihauta-alueen muistomerkki ja JR 200:n kotiinpaluun muistomerkki Paldiskissa.

Aivan samoin kuin Suomessa myös Virossa tehtävän perinnetyön toimintamalleja on aikaa myöten tarpeen tarkastella uusista näkökulmista. Itse pitäisin tärkeänä yhteistyön merkeissä tapahtuvaa selkeätä työnjakoa eri toimijoiden, ennen muuta Suomen-poikien perinneyhdistyksen ja virolaisen Soomepoiste Pärimusühingin välillä.

Pidän erittäin tärkeänä sitä, että perinneyhteistyön suomalainen osapuoli käy säännöllisesti ”näyttämässä lippua” virolaisten vapaaehtoisten muistomerkeillä ja kertomassa tällä tavalla, että me emme ole unohtaneet sotavuosina saamaamme apua. Mielestäni näihin käynteihin tulisi aina liittyä paikallisen hallinnon edustajien tapaaminen.

Ymmärrän hyvin, että maittemme historia ja kansalaisten kokemukset sotavuosilta ovat hyvin erilaiset. Näin myös perinnetyön painotukset ovat erilaiset. Perinnetyön tulisi kuitenkin, silloin kun se on mahdollista, koskettaa laajempaakin joukkoa kuin vain pientä asiaan vihkiytyneitten piiriä. Voitaisiinko Virossa koululaiset ja nuoret saada mukaan vaalimaan yhteistä perinnettä ja jakamaan yhteisiä kokemuksiamme?

Samaa nuorten mukaan saamista me olemme veteraaniajasta perinneaikaan siirtymistä valmistellessamme kysyneet myös Suomessa. Eräs vastaus on digitaalinen maailma ja siellä tehtävät erilaiset historia- ja perinneprojektit. Olisiko tässä sopiva malli toteutettavaksi myös tietotekniikka-alan innovatiivisuudesta tunnetussa Virossa?

Monien meistä tuntema entinen puolustusvoimain komentaja kenraali Jaakko Valtanen on muistuttanut meitä perinnetyön tekijöitä siitä, että jokainen uusi sukupolvi tulee itse omista lähtökohdistaan määrittelemään suhteensa sotiin ja veteraanien perinteeseen. Sama pätee varmasti myös vapaaehtoisten Suomen-poikien perinteeseen Virossa. Me suomalaiset emme voi sanoa, miten asiat on naapurissa tehtävä, mutta me voimme osoittaa toivottua suuntaa.

Virolaiset veljemme taistelivat rohkeudella ja innolla Suomen vapauden puolesta. Tätä samaa rohkeutta ja intoa haluan Sotaveteraaniliiton ja omasta puolestani toivottaa kaikille Suomen-poikien ystäville heidän perinteensä vaalimiseen myös tulevaisuudessa.

Sen he ovat ansainneet.


Pertti Suominen



Kirjoittaja on Sotavainajien Muiston Vaalimisyhdistyksen puheennjohtaja sekä Sotaveteraaniliiton 1. varapuheenjohtaja

Jaa kirjoitus:

30.7.2021 Veteraanityön kentän rakennemuutos on jo käynnissä, mutta edunvalvonta ei unohdu

Veteraanityön rakennemuutoksesta on puhuttu lehtemmekin palstoilla jo kyllästymiseen saakka. Silti aion kirjoittaa asiasta. Kolmesta syystä: ensimmäinen on se, että veteraanityön muutos etenee todella nopeasti, toinen se, että kentällä on jossain määrin epätietoisuutta aikatauluista ja kolmas, että pelkään edunvalvonnan ja tukityön jäävän perinnetyön jalkoihin.  

Huhtikuussa 2021 rintamalisää sai 5 409 veteraania.  Edellisessä kuussa veteraaneja oli ollut 130 enemmän. Kun seuraava vuosi alkaa, on veteraaneja keskuudessamme enää 4 500. Väistämättä tämä vaikuttaa myös veteraanijärjestöjen organisaatioon. 

Paikallisia yhdistyksiä ja osastoja purkautuu. Niin sotaveteraani- kuin rintamaveteraanipiiritkin muuttavat toimintansa alueellisten perinneyhdistysten alle. Sotainvalidien piirit ovat muutoksessa mukana.  Nykyisten linjausten mukaan vuoteen 2025 mennessä lähes kaikille nykyisten sotaveteraanipiirien alueelle on perustettu perinneyhdistys ja perinteiset veteraanijärjestöjen organisaatiot ovat lopettaneet toimintansa. Tähän kuluu aikaa 3,5 vuotta. Se ei ole paljon.  

Voisi jopa sanoa, että perinnetyön käynnistämisellä on jo kiire. Tähän liittyy kaksi keskeistä asiaa: järjestöjen yhteistyö ja uusien toimijoiden löytäminen. Molemmat aivan keskeisiä, jotta tulevaisuudessa perinnetyö toimii niin kuin sen kuuluu. 

Jonkinasteista hämmennystä kentällä on herättänyt keskustelu alueellisten perinneyhdistysten valtakunnallisesta järjestäytymisestä. Perinnetyön suunnittelussa on rakennettu mallia, jossa alueelliset perinneyhdistykset liittyisivät aluksi Sotaveteraaniliiton jäseniksi.  Näin ovat tehneet jo neljä perustettua yhdistystä. Tämä menettely on herättänyt epätietoisuutta ja vastustustakin Rintamaveteraaniliiton hallinnossa ja olen ymmärtänyt, että myös Sotainvalidien Veljesliitossa. Monien keskeisten vaikuttajien mielipide on, että perinneyhdistysten tulisi liittyä suoraan Tammenlehvän Perinneliittoon, nyt kun se TaPen uusien sääntöjen myötä on mahdollista. 

Tammenlehvän Perinneliitto tulee johtamaan niin valtakunnallista kuin alueellista perinnetyötä. Sille lankeaa myös vastuu viimeisten veteraanien sekä heidän puolisoidensa ja leskiensä edunvalvonnasta ja tukityöstä. Auki on vain kysymys siitä. milloin tämä konkreettisesti tapahtuu. Tämäkin asia ratkeaa varmasti kuluvan vuoden aikana.  Tämän kysymyksen käsittely ei ole esteenä alueellisen perinnetyön kehittämiselle.  

Viime vuosina olemme saavuttaneet paljon vammautumattomien veteraanien edunvalvonnassa. Tehtävää kuitenkin on. Saavutetut edut on turvattava maamme joka kolkassa. Paikallisilla toimijoilla on tästä suuri vastuu. Valtakunnallisesti rintamalisä on saatava nostettua ikiaikaisen vaatimuksen tasolle, 200 euroon. Vammautumattomien veteraanien puolisoille ja leskille on saatava itsenäinen kuntoutusoikeus. Nämä asiat eivät saa unohtua aiempien saavutusten tyytyväisyyteen ja perinneajan päälle kaatumiseen. Työ jatkuu. 


Heikki Karhu




Kirjoittaja on Rintamaveteraaniliiton toiminnanjohtaja

 

Jaa kirjoitus:

27.6.2021 Yhdessä ja yhtenäisesti perinneaikaan – sen on veteraanisukupolvi ansainnut

Selviytymisemme raskaista sotavuosista perustui kansan yhtenäisyyteen. Suomalaiset kokivat maansa ja yhteiskuntajärjestyksensä puolustamisen arvoiseksi. 

Tuon tahtotilan rakennuspalikat olivat moninaiset. Merkittävää oli kansalaisten tasa-arvoinen kohtelu. Yleinen äänioikeus, yleinen oppivelvollisuus, yleinen asevelvollisuus sekä lait ja normistot olivat kaikille samat. Harvassa Euroopan maassa päästiin nauttimaan tällaisesta asetelmasta 1900-luvun alkupuoliskolla. 

Maanpuolustustahto lujittui Talvisodan torjuntavoitoissa ja kansa tottui sodan karuihin oloihin viitenä ankarana vuonna. Sotien patinoima kansan henkinen mielentila mahdollisti maamme jälleenrakennuksen.  

Sotien harventama veteraanisukupolvi johti maatamme pitkälle 1980-luvulle ja loi nykyisen yhteiskuntamme rakenteet ennen siirtymistään eläkevuosien lepoon. Harvan sukupolven osaksi on tullut vastata koko aikuisikänsä näin merkittävistä asioista.  

Samalla sotasukupolvi kasvatti jälkipolvensa seuraamaan viitoittamaansa tietä. Olemme onnistuneet luovimaan 1990-luvulta perin juurin muuttuneissa eurooppalaisissa tilanteissa veteraanisukupolvelta saatujen oppien ja kokemusten pohjalta. 

Näiden tekojen ansiosta Suomi nousi ryysyistä rikkauksiin sanan varsinaisessa merkityksessä. Päivittäisissä kiireissämme ja askareissamme tulee kuitenkin harvoin ajatelleeksi, kenen ansiosta asiamme ovat näin hyvin. 

Veteraanit eivät elämöi saavutuksillaan, mutta ymmärtävät hyvin työnsä merkityksen. He haluavat, että heidän arvojensa ja tekojensa muistot eivät himmene. Kyse ei niinkään ole rintaman sankaritöistä, vaan kokonaisuudesta, johon koko kansamme joutui. Tavalla tai toisella sota koski ja kosketti jokaista. 

Tammenlehvän Perinneliitto perustettiin 2003 vaalimaan sotasukupolven perinnettä. Perinneliitto päivitti vuoden alussa sääntönsä ja alkaa nyt 22 jäsenjärjestönsä voimalla valmistautua toteuttamaan veteraanien tahtoa myös alueellisella ja paikallisella tasolla. Perinnetyön tilannekatsaus on esitetty tässä numerossa omassa artikkelissaan. 

Perinnetyössä ei ole kyse ainoastaan tarinoista ja muisteloista. Kyse on jostain paljon syvemmästä kansamme sielun syövereihin ja DNA:han juurtuneista hengestä ja asenteesta, minkä varaan olemme rakentaneet identiteettimme ja menestystarinamme. 

Kansa oli 1930-luvun lopulla yhtenäisenä valmis puolustamaan maatamme. Meidän pitää yhtä yhtenäisinä olla valmiita vaalimaan heidän arvojaan ja tekojaan. Perinnetyön tulee koskea ja koskettaa jokaista. Sotasukupolvi on sen totta tosiaan ansainnut. 


Sakari Martimo





Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton toiminnanjohtaja

Jaa kirjoitus:

13.6.2021 #Nytonteidänvuoronne – tämä hieno maa on puolustamisen arvoinen niin jalkapallokentillä kuin vaaliuurnilla

Mikä viikonloppu meillä onkaan meneillään!

Kävin tänään 2 456 145 suomalaisen lailla äänestämässä. Sitä ennen olin seurannut mitä mitäkin edustavien ja ajavien puolueiden ja edustajien vapaata ja avointa kampanjointia, pohtinut minulle tärkeitä asioita ja tehnyt vaalikoneen, minkä kautta tasapuolisesti näkyvyyttä saavat myös ne ehdokkaat, joilla ei ole tukenaan kalliita kampanjoita ja edellytyksiä lätkäistä kasvojaan joka ikisen joukkoliikennevälineen kylkeen tai vuodattaa viestiään kaikilla mahdollisilla mainostauoilla. Tämän perusteella valitsin itselleni sopivimman ehdokkaan (josta en ollut aikaisemmin kuullutkaan!) ja kävin antamassa ääneni hänelle, vailla pelkoa uhkailusta, painostuksesta, vankilatuomiosta tai hengenvaarasta.

Tehokkaasti organisoitu ja siitä avoimesti tasapuolisesti kaikille tiedotettu vaaliprosessi huipentui osaltani minua lähellä olevalla, helposti saavutettavalla äänestyspaikalla, jossa ohjeistus varmisti sen, että kaikki tiesivät, mitä tehdä ja valvonta sen, että kaikki sujui äänestyssalaisuutta ja luotettavaa ääntenlaskua myöten kuten pitääkin. Ja niin se tekikin.

Rauhassa, hiljaisuudessa, jonossa, vuoroaan odottaen ja annettua koronaturvallisuusohjeistusta noudattaen. Jossain vaiheessa vaalivirkailijan antaessa ohjeistusta englanniksi, huomasi hän, ettei tiennyt, mikä on ”the uurna” englanniksi. Apu löytyi lopulta yhdeltä jonossa seisovalta ja kirjattiin hymyillen vastaisuutta varten. Kaikesta huokui juuri sellainen arvokkuus, kunnioitus ja turvallisuus, jota olen saanut kasvaa pitämään itsestäänselvyytenä ja joka on jotenkin niin kovin… suomalaista.

Poistuessani kiitosten saattelemana huomasin hymyileväni. Onhan siinä tilanteessa aina jotain ylevää. Ylevät olivat tunnelmat tosin minun ja arviolta 5 516 224:n suomalaisen mielissä jo valmiiksi, sillä varsin tuoreessa muistissa olivat edellisen illan dramaattiset tapahtumat Suomen miesten aloitettua historiallisen urakkansa arvojalkapallokentillä, ensimmäisissä Euroopan mestaruuskisoissaan koskaan. Tie sinne oli ollut pitkä ja kivinen ja vaatinut työtä, kärsivällisyyttä, uskoa… sekä sitä kuuluisaa sisua. Kaikkea sitä, mitä Palloliiton Vesa-Matti Loirin Ja Finlandia-hymnin saattelema video ei olisi voinut koskettavammin kiteyttää.

”Me olemme Suomi. Me olemme yhdessä.”

Unelmaa siivittämässä oli ollut koko ajan vain suuremmaksi kasvanut joukko suomalaisia kannattajia, jotka todistivat, kuinka sinivalkoinen unelma oli jokaisen kaikkensa antaneen matsin jälkeen taas 90 minuuttia lähempänä.

Voittoakin (jota tuttavapiirini karskit miehet seurasivat avoimesti itkien) huikeampi näytös nähtiin kuitenkin kesken matsin iskeneen tragedian myötä.

Englantilaisen jalkapallon legendalta Bill Shanklyltä on peräisin kuuluisa lausahdus siitä, kuinka ”jalkapallossa ei ole kyse elämästä tai kuolemasta, vaan jostain niin paljon tärkeämmästä.” Kun avausmatsin vastustajajoukkueen Tanskan pelaajista tuupertui kentälle, oli pian niin kisa- kuin kotikatsomoissa selvää, että nyt oli kyse juurikin elämästä ja kuolemasta. Ja se, mitä joka solullaan tuota peliä myötäelävät fanit seuraavaksi tekivät osoitti, että siinä jää jalkapallokin kakkoseksi.

Suomalaiskatsomo nousi pystyyn ja huusi pelaajan etunimeä ”Christian!”, johon vastustajiemme kannattajat vastasivat hänen sukunimellään ”Eriksen!” Tätä huutoa, jolla jalkapallofanijoukko kunnioittaa perinteisesti omaa pelaajaansa, tavoitteena hukuttaa alleen vastustajajoukkueen kannustushuudot, jatkui hyvän aikaa, minkä jälkeen tanskalaiskatsomo repesi suosionosoituksiin vastustajilleen. Meille. En ole vähään aikaan ollut niin liikuttunut ja ylitsevuotavan ylpeä suomalaisuudestani. Vielä tätä kirjoittaessakin pala nousee kurkkuun.

Siinä hetkessä tuli todistettua yhtä niistä asioista, mitä suomalaisuus on parhaimmillaan ja kauneimmillaan.

Yhdessä rintamassa tärkeän asian puolesta, ylpeänä omasta maastaan, vakaina näyttämään myös muulle maailmalle, millaisiin ihmeisiin tämä pieni maa ja sen pieni kansa pystyykään… mutta senkään sokaisematta ymmärtäen, mikä on oikein ja inhimillistä, valmiina antamaan tukensa myös muille sitä tarvitseville.

Olen asunut maissa, jossa vapaat vaalit ja demokratia ovat olleet jotain, josta kansa on voinut vain haaveilla. Matkaillut alueilla, jossa ihmiset eivät voisi edes äänestää, ihan vain siksi, että kehittymättömän väestönlaskennan ja alkeellisten elinolojen seurauksena ei heidän syntymäänsä ole edes rekisteröity mihinkään – tarkoittaen, ettei heitä oikeastaan ole edes olemassa. Ja kun sinua ei ole olemassa, ei sinulla ole mitään oikeuksiakaan. Ei edes omassa maassasi.

Eikä tarvitse kovinkaan kauas oman maamme rajojemme ulkopuolelle mennä, ennen kuin ajatus vaalien vapaudesta ja läpinäkyvyydestä muuttuu melkoiseksi vitsiksi, minkä seuraukset kansa – omalla verellään – maksaa.

Osaan siis arvostaa sitä hienoutta, joka yleinen ja yhtäläinen äänioikeus on. Se ei ole vain kansalaisvelvollisuus, se on kansalaisoikeus. Etuoikeus, oikeastaan. Etuoikeus, josta me suomalaiset saamme kaiken muun hyvän lisäksi nauttia. Ajatus siitä, että jättäisin sen käyttämättä, on minulle täysin vieras.

Sitä se ei kuitenkaan ole hälyttävän monelle suomalaiselle, jotka kuntavaaleissa jättävät äänestämättä (tänä vuonna n. 45% kaikista äänioikeutetuista).

Tämän vuoksi liitto lähti mm. Rauhanturvaajaliiton (siinä toinen toimija, jonka edustama väestö on saanut nähdä, etteivät vapaus, rauha ja demokratia ole jotain, jota monessakaan paikkaa maailmalla voidaan ottaa itsestäänselvyytenä) lailla mukaan tämänvuotisia kuntavaaleja edeltäneeseen #Nytonteidänvuoronne-kampanjaan. Feeniks-hankkeen kampanjassa pyrittiin herättelemään etenkin miehiä, joiden äänestysaktiivisuus on jäänyt muista jälkeen jo vuosikymmenien ajan. Mukana kampanjavideoilla (jotka löydät täältä ja täältä) muistuttamassa siitä, miksi äänestäminen on tärkeää, oli lukuisten kuntavaaliehdokkaisen lisäksi myös veteraanejamme.

(Kerrottakoon tässä vielä, että etenkin toinen veteraani oli hyvinkin tarkka, minkälaiseen kampanjaan hän lähtisi. ”Mikä sen tavoite on? Halutaanko sillä tukea ja edistää kansan yhtenäisyyttä vai vahvistetaanko vain eri ryhmittymien vastakkainasetteluja”? Nytpä tiedätte, kuka meillä veteraanien puolesta päätökset tekee: ihan ne veteraanit itse).

Ja heistä veteraaneista kampanja nimensäkin sai: heidän sukupolvensa teki oman osansa tämän maan vapauden, demokratian ja hyvinvoinnin puolesta. Nyt on meidän vuoromme. Ja siinä missä nämä miehet joutuivat tekemään sen ase kädessä rintamalla, nyt siihen riittää kynä ja äänestyskoppi. ”Aina olen äänestänyt”, sanoi heistä yksi. ”Se tuntuu siltä, että siihen liittyy itsenäisyyden puolustaminen”, sanoi toinen.

Nämä voimakkaat puheenvuorotkaan eivät saanee minua oivaltamaan, kuinka isosta asiasta siinä tosiaan on kyse. Sen muistin vasta kampanjan kirvoittamissa keskusteluissa somekanaviemme seuraajien kanssa. Kunnallisvaaleissa äänestysikäraja (tuolloinen täysi-ikäisyyden raja) oli silloin 21, valtiollisissa vaaleissa se laskettiin 21:een vasta 1944. Niinkin myöhään kuin vuonna 1972 päästiin nykytilanteeseen, jossa vaalikelpoisuuden ikäraja on 18.

Kun nämä miehet lähetettiin sotaan, ei suurin osa heistä ollut edes tarpeeksi vanha äänestämään. Silti se sama valtio, joka katsoi heidät liian nuoriksi vaikuttamaan siihen, miten valtiota hoidettaisiin, katsoi heidät tarpeeksi vanhoiksi kuolemaan sen valtion puolesta.

”Ei siinä ollut herraa tai huonompaa. Me olimme kaikki tasavertaisia. Me olimme kaikki aseveljiä”, huomautti minulle kerran yksi joensuulaisveteraani.

Vaaliuurnilla mekin olemme ihan samassa asemassa. Meidän kaikkien ääni painaa yhtä paljon. Toivottavasti sinäkin annoit omasi kuulua. Koska jos et, tarkoittaa se sitä, että joku toinen ehdokas hyötyi omassa äänituloksessaan sen sinunkin käyttämättä jättämäsi äänen verran ja tulee sinunkin mahdollistamana käyttämään vaalivoittonsa hänelle suomaa valtaa ja päättämään asioista, jotka vaikuttavat sinunkin elämääsi.

Ja jos tämäkin viikonloppu on jotain osoittanut, niin sen, että me olemme  ihan älyttömän hieno kansa, jolla on vaalittavanaan ihan älyttömän hieno maa. Ja se maa; sen vapaus, hyvinvointi ja demokratia ovat ehdottomasti puolustamisen arvoisia.

Nyt on meidän vuoromme.



Ariela Säkkinen




Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja

 

 

Jaa kirjoitus:

6.6.2021 Sodan erottamasta kansasta sodan yhdistämäksi kansaksi

Veikko oli vanhainkodin herrasmies, jolla oli pilke silmäkulmassa.

Muistan ensimmäisen tapaamisemme kaksikymmentä vuotta sitten. Hän istui käytävällä, lasiseinän takana hartaustilasta. Veikko kertoi vierastavansa pappeja, koska he olivat valkoisten puolella sisällissodassa.

Haastelin hänen kanssaan aina vanhainkodilla käydessäni. Pikkuhiljaa tutustuimme.

Tarinamme kohtasivat, kun kerroin hänelle kahden isosetäni teloituskohtalosta lappeenrantalaisen Rutolan sahan työläisinä valkoisten koston keväänä 1918. Veikko, huutolaispoika, kuten hän itseään nimitti, halasi ja nappasi ystäväkseen. Nyt hän uskoi, ettei kirkko ole pelkästään valkoisten kirkko.

Veikko oli huutolaispoika. Kertoi maksaneensa yhden markan, jolla hänen enonsa oli huutanut hänet huollettavakseen, kun isä oli teloitettu punaisena. Hänen elämänsä tarina jatkui enon hoivissa. Se jatkui Talvi- ja Jatkosotaan viideksi vuodeksi. Siellä hän, punaisen taustan sotaorpo, kantoi Äyräpäässä kaksi haavoittunutta selässään joen yli oman henkensä uhallakin. Hän oli sotasankari.

Pyysin luvan Veikon tarinan kertomiseen hänen tyttäreltään. Veikon tarina kertoo siitä, miten syvästi vuoden 1918 sota jakoi kansamme kahtia ja teki muurin ihmisten välille.

Talvisota ja sitä seuranneet sodat yhdistivät kahtia jakaantuneen kansakunnan. Papit, jotka olivat oppineet saarnaamaan sivistyneille ylhäältä päin, joutuivat opettelemaan juoksuhaudoissa rinnalla kulkemista, hyväksymistä. Tuntemaan pyhiä hetkiä, kun työläisperheen poika, kirkkoon kuulumatonkin, polvistui kenttähartaudessa ehtoollisenviettoon. Lyhentämään pitkän ja vaikeaselkoisen saarnansa kansankieliseksi matalan profiilin puheeksi, joka rohkaisi sotilaita.

Kansamme yhtenäistämisen ihme tapahtui sodissa. Se ihme tapahtui yhteiskuntamme saranahetkessä. Se ihme tapahtui myös pandemian iskiessä. Maskien takaa kaikki olivat yhdenveroisia. Rohkaisulauseena toisteltiin: yhdessä selviämme, vaikka maiden ja jopa maakuntien rajoja asetettiin.

Kaikessa ei tarvitse olla samaa mieltä. Monet asiat jakavat mieliämme, mutta voimme tehdä kompromisseja. Kaikkea ei tarvitse hyväksyäkään, mutta kaikkia pitää rakastaa. Uskomme, että Pyhä Henki yhdistää meitä kristittyjä, joten miksi antaisimme jonkun pienen erimielisyyden erottaa meitä?

Diaboloksen, Paholaisen nimen yksi käännös on ”erilleen heittäjä”. Pyhän Hengen tehtävä on yhdistää. Jeesuksen ylimmäispapillinen rukous velvoittaa meidät eri lailla uskovat etsimään ykseyttä – ekumeniaa. ”Että te olisitte yhtä”, Jeesus rukoili jäähyväispuheessaan.

Meidän pitäisi katsella maailmaa, toisiamme, Jeesuksen silmin. Ei paheksuen tuomitsevien silmälasien kautta.

Minut valittiin vuosi sitten Lappeenrannan veljespapiksi, räväkkä nainen. Sotiemme veteraanit ovat suvaitsevaisia. Tehtäväni on kulkea rinnalla saattaen arvokkaasti viimeiseen iltahuutoon veljiä ja sisaria. Siirtää heidän hengellistä perinnettään seuraaville sukupolville olennaisen osalta. Kuunnella sotaveteraanien leskiä, puolisoita, jotka ovat kantaneet vuosin kuormaa, ehkä häpeääkin.

Kaatuneitten muistopäivänä olemme tottuneet muistelemaan sodissa 1939-1945 menehtyneitä. Siihen kuuluu kuitenkin myös kipeän vuoden 1918 uhrien muisteleminen. Emme voi valikoida vain mielestämme kunniakkaita uhreja. Toisen vakaumusta ei ehkä voi käsittää, mutta sitä voi silti arvostaa. Kipeätkin vuodet ovat osa menneisyyttämme, joka muovasi meistä kansakunnan.

Aika ajoin yhteiskunnassa mietitään kristillisten tunnusten esillä pitämistä. Onpa joku ehdottanut Suomen lipustakin ristin poistamista, vaikka ylväinä ne salkoon nostamme etenkin silloin, kun suomalaiset ovat saavuttaneet voiton urheilukisoissa. Tai laskemme suruliputukseen omaisemme kuollessa.

Mutta jos Suomen lipusta otetaan pois sininen risti, mitä jäisi? Valkoinen lippu. Eikö se ole antautumisen merkki? Siniristilippumme on vapauden merkki. Tänään tunnenkin kiitollisuutta sotiemme veteraanien uhrauksista ja maamme jälleenrakentamisesta. Siitä on maksettu kallis hinta.

Kallis hinta maksettiin kerran Golgatan keskimmäisellä ristilläkin. Risti on sovituksen merkki, rakkauden merkki. Merkki jopa piirretään niin otsaan kuin arkulle ansioitta – toisin kuin ansiomerkit.

Sotavuosista voimme oppia, miten tästäkin poikkeustilanteesta selviämme. Selviämme, jos kaveria ei jätetä. Ja jos luotamme siihen, että Jumala kantaa.

Usein kuulee kysyttävän, mitähän mieltä Jeesus olisi jostain asiasta. Hänen vastauksensa on: että olisitte yhtä.


Maarit Hirvi




Kirjoittaja on Lappeenrannan seurakuntayhtymän sotaveteraanien veljespappi

Jaa kirjoitus:

10.5.2021 Veteraanien ja lottien muisto on aivan liian tärkeä unohdettavaksi – hautakivimerkeillä on väliä

Kevätpuolella on useita kansallisia juhlapäiviä kuten veteraanipäivä, kaatuneiden muistopäivä ja puolustusvoimien lippujuhla.

Kirkkojemme pihoissa sijaitsevat sankarihaudat ovat ansaitusti näiden isänmaallisten juhliemme kulttipaikkoja. Se on aivan oikein.

Toisaalta sotien jälkeisinä vuosikymmeninä olimme lähes unohtaneet tavalliset veteraanit ja lotat. Heitähän oli reippaasti yli puoli miljoonaa, ja heidän unohtamiselleen ja jopa järjestelmälliselle väheksymiselleen olivat omat syynsä. Keskeisimpinä hyvin tunnetut ”yleiset syyt” kuten tuolloinen poliittinen ilmapiiri sekä yli sukupolviulotteinen kollektiivinen isäkapina.

Samalla kun suojeluskunnat ja Lotta-Svärd-järjestöt lakkautettiin, opittiin vaikenemaan sopivalla tavalla paljosta muustakin. Näkyviksi isänmaallisuuden ruumiillistumiksi jäivät sotainvalidit ja sankarivainajat, joiden haudat kirkkopihoilla tarjosivat sopivan tilan isänmaallisten pyhien tunteiden ilmaisemiselle.

Ohiammutut veteraanit pyrkivät elämään omaa elämäänsä tavallisen arjen täyttäessä päivät. Työntäyteistä arkea kyllä riitti, sillä sodan raunioittama maa oli jälleenrakennettava ja Neuvostoliitolle tuomitut sotakorvaukset maksettava.

Melko suuri osa veteraaneista ei saanut enää otetta elämästä. Monet heistä jäivät perheettömiksi, kodittomiksi ja varattomiksi ”viideltä saunaan ja kuudelta putkaan”-rytmiä noudattaviksi ressukoiksi.

Heidän kohtalonsa ei juuri ketään huolettanut. He olivat oman onnensa seppiä – lentojätkiä. Tuoni korjasi varhain näiden miesten virheet ja erheet, eikä heidän haudoillaan ”seisottu silmät veessä”.

Myös monen rintamamiestalon tai kylmän tilan saaneen veteraanin elämä päättyi liian varhain uupumukseen raskaan raadannan seurauksena tai johonkin ammattitautiin.

Toisaalta suurin osa veteraaneja eli elämäänsä, vaikka sodan painajaiset seurasivat uniin, ja kotiväki sai kokea isän karuuden ja vaikeudet käsitellä tunteita.

Nyt heistä, yli puolesta miljoonasta veteraanista, on jäljellä vajaat 5 000 keski-iältään yli 95-vuotiasta kunniakansalaista.

Veteraanien muisto ei elä pelkän veteraanipäivän tai muutaman sankarihaudoille suuntautuneen kunniakäynnin varassa. Veteraaniemme ja lottiemme muisto jää elämään, jos kaikki heidän hautansa merkitään asiaankuuluvin hautakivitunnuksin. Tämä kertoo paitsi kuinka paljon heitä oli, myös sen, keitä he olivat.

Se on mahdollista. Uuraisilla työ saadaan valmiiksi paikallisten Lions-järjestön toimesta 4.6., kun viimeinen suuri merkkien kiinnitystilaisuus toteutetaan.

Muistamalla ja kunnioittamalla heitä näkyvällä tavalla osoitamme kiitoksemme näille maamme vapauden pelastaneille ja jälleenrakentaneille ihmisille. Samalla autamme tulevia sukupolvia rakentamaan ja vahvistamaan omaa identiteettiään.

Kun merkitsemme näiden kunniakansalaistemme viimeiset leposijat veteraanien ja lottien hautakivimerkein, ne muodostavat yhtenäisen ketjuttuneen muistomerkin, joka ulottuu yli koko itsenäisen Suomen. Se tekee kunniaa niin tavallisille sotilaille, pelänneille, karanneille tai vanhalla rajalla jupisseille. Kukapa ei sodassa pelkäisi!

Kun hautakivimerkkiasia on kunnossa, tehdään paikalliset opetus-/opiskelumateriaalit sekä perusopetuksen ala- ja yläkouluille kuin myös lukiolaisille omansa.

Oppimisympäristöinä ovat sankarihaudat ja veteraanien sekä lottien haudat yleisillä hautausmailla.

Laaditaan myös satunnaisia matkaajia varten omat materiaalinsa. Itse asiassa tällainen laaja kysymyspatteristo on jo tehty ja annettu kouluille koekäyttöönkin.

Kun nuoret saavat tunne- ja tietotasoisesti paneutua sotasukupolven raskaaseen, mutta omalla tavalla rikkaaseen elämänpiiriin, ottavat he veteraanien ja lottien viestin kantaakseen ja välittääkseen edelleen uusille sukupolville.


Hannu Koskinen




Kirjoittaja on eläkkeellä oleva lukion lehtori ja rovasti Uuraisilta

 

Jaa kirjoitus: