Blogi

13.6.2021 #Nytonteidänvuoronne – tämä hieno maa on puolustamisen arvoinen niin jalkapallokentillä kuin vaaliuurnilla

Mikä viikonloppu meillä onkaan meneillään!

Kävin tänään 2 456 145 suomalaisen lailla äänestämässä. Sitä ennen olin seurannut mitä mitäkin edustavien ja ajavien puolueiden ja edustajien vapaata ja avointa kampanjointia, pohtinut minulle tärkeitä asioita ja tehnyt vaalikoneen, minkä kautta tasapuolisesti näkyvyyttä saavat myös ne ehdokkaat, joilla ei ole tukenaan kalliita kampanjoita ja edellytyksiä lätkäistä kasvojaan joka ikisen joukkoliikennevälineen kylkeen tai vuodattaa viestiään kaikilla mahdollisilla mainostauoilla. Tämän perusteella valitsin itselleni sopivimman ehdokkaan (josta en ollut aikaisemmin kuullutkaan!) ja kävin antamassa ääneni hänelle, vailla pelkoa uhkailusta, painostuksesta, vankilatuomiosta tai hengenvaarasta.

Tehokkaasti organisoitu ja siitä avoimesti tasapuolisesti kaikille tiedotettu vaaliprosessi huipentui osaltani minua lähellä olevalla, helposti saavutettavalla äänestyspaikalla, jossa ohjeistus varmisti sen, että kaikki tiesivät, mitä tehdä ja valvonta sen, että kaikki sujui äänestyssalaisuutta ja luotettavaa ääntenlaskua myöten kuten pitääkin. Ja niin se tekikin.

Rauhassa, hiljaisuudessa, jonossa, vuoroaan odottaen ja annettua koronaturvallisuusohjeistusta noudattaen. Jossain vaiheessa vaalivirkailijan antaessa ohjeistusta englanniksi, huomasi hän, ettei tiennyt, mikä on ”the uurna” englanniksi. Apu löytyi lopulta yhdeltä jonossa seisovalta ja kirjattiin hymyillen vastaisuutta varten. Kaikesta huokui juuri sellainen arvokkuus, kunnioitus ja turvallisuus, jota olen saanut kasvaa pitämään itsestäänselvyytenä ja joka on jotenkin niin kovin… suomalaista.

Poistuessani kiitosten saattelemana huomasin hymyileväni. Onhan siinä tilanteessa aina jotain ylevää. Ylevät olivat tunnelmat tosin minun ja arviolta 5 516 224:n suomalaisen mielissä jo valmiiksi, sillä varsin tuoreessa muistissa olivat edellisen illan dramaattiset tapahtumat Suomen miesten aloitettua historiallisen urakkansa arvojalkapallokentillä, ensimmäisissä Euroopan mestaruuskisoissaan koskaan. Tie sinne oli ollut pitkä ja kivinen ja vaatinut työtä, kärsivällisyyttä, uskoa… sekä sitä kuuluisaa sisua. Kaikkea sitä, mitä Palloliiton Vesa-Matti Loirin Ja Finlandia-hymnin saattelema video ei olisi voinut koskettavammin kiteyttää.

”Me olemme Suomi. Me olemme yhdessä.”

Unelmaa siivittämässä oli ollut koko ajan vain suuremmaksi kasvanut joukko suomalaisia kannattajia, jotka todistivat, kuinka sinivalkoinen unelma oli jokaisen kaikkensa antaneen matsin jälkeen taas 90 minuuttia lähempänä.

Voittoakin (jota tuttavapiirini karskit miehet seurasivat avoimesti itkien) huikeampi näytös nähtiin kuitenkin kesken matsin iskeneen tragedian myötä.

Englantilaisen jalkapallon legendalta Bill Shanklyltä on peräisin kuuluisa lausahdus siitä, kuinka ”jalkapallossa ei ole kyse elämästä tai kuolemasta, vaan jostain niin paljon tärkeämmästä.” Kun avausmatsin vastustajajoukkueen Tanskan pelaajista tuupertui kentälle, oli pian niin kisa- kuin kotikatsomoissa selvää, että nyt oli kyse juurikin elämästä ja kuolemasta. Ja se, mitä joka solullaan tuota peliä myötäelävät fanit seuraavaksi tekivät osoitti, että siinä jää jalkapallokin kakkoseksi.

Suomalaiskatsomo nousi pystyyn ja huusi pelaajan etunimeä ”Christian!”, johon vastustajiemme kannattajat vastasivat hänen sukunimellään ”Eriksen!” Tätä huutoa, jolla jalkapallofanijoukko kunnioittaa perinteisesti omaa pelaajaansa, tavoitteena hukuttaa alleen vastustajajoukkueen kannustushuudot, jatkui hyvän aikaa, minkä jälkeen tanskalaiskatsomo repesi suosionosoituksiin vastustajilleen. Meille. En ole vähään aikaan ollut niin liikuttunut ja ylitsevuotavan ylpeä suomalaisuudestani. Vielä tätä kirjoittaessakin pala nousee kurkkuun.

Siinä hetkessä tuli todistettua yhtä niistä asioista, mitä suomalaisuus on parhaimmillaan ja kauneimmillaan.

Yhdessä rintamassa tärkeän asian puolesta, ylpeänä omasta maastaan, vakaina näyttämään myös muulle maailmalle, millaisiin ihmeisiin tämä pieni maa ja sen pieni kansa pystyykään… mutta senkään sokaisematta ymmärtäen, mikä on oikein ja inhimillistä, valmiina antamaan tukensa myös muille sitä tarvitseville.

Olen asunut maissa, jossa vapaat vaalit ja demokratia ovat olleet jotain, josta kansa on voinut vain haaveilla. Matkaillut alueilla, jossa ihmiset eivät voisi edes äänestää, ihan vain siksi, että kehittymättömän väestönlaskennan ja alkeellisten elinolojen seurauksena ei heidän syntymäänsä ole edes rekisteröity mihinkään – tarkoittaen, ettei heitä oikeastaan ole edes olemassa. Ja kun sinua ei ole olemassa, ei sinulla ole mitään oikeuksiakaan. Ei edes omassa maassasi.

Eikä tarvitse kovinkaan kauas oman maamme rajojemme ulkopuolelle mennä, ennen kuin ajatus vaalien vapaudesta ja läpinäkyvyydestä muuttuu melkoiseksi vitsiksi, minkä seuraukset kansa – omalla verellään – maksaa.

Osaan siis arvostaa sitä hienoutta, joka yleinen ja yhtäläinen äänioikeus on. Se ei ole vain kansalaisvelvollisuus, se on kansalaisoikeus. Etuoikeus, oikeastaan. Etuoikeus, josta me suomalaiset saamme kaiken muun hyvän lisäksi nauttia. Ajatus siitä, että jättäisin sen käyttämättä, on minulle täysin vieras.

Sitä se ei kuitenkaan ole hälyttävän monelle suomalaiselle, jotka kuntavaaleissa jättävät äänestämättä (tänä vuonna n. 45% kaikista äänioikeutetuista).

Tämän vuoksi liitto lähti mm. Rauhanturvaajaliiton (siinä toinen toimija, jonka edustama väestö on saanut nähdä, etteivät vapaus, rauha ja demokratia ole jotain, jota monessakaan paikkaa maailmalla voidaan ottaa itsestäänselvyytenä) lailla mukaan tämänvuotisia kuntavaaleja edeltäneeseen #Nytonteidänvuoronne-kampanjaan. Feeniks-hankkeen kampanjassa pyrittiin herättelemään etenkin miehiä, joiden äänestysaktiivisuus on jäänyt muista jälkeen jo vuosikymmenien ajan. Mukana kampanjavideoilla (jotka löydät täältä ja täältä) muistuttamassa siitä, miksi äänestäminen on tärkeää, oli lukuisten kuntavaaliehdokkaisen lisäksi myös veteraanejamme.

(Kerrottakoon tässä vielä, että etenkin toinen veteraani oli hyvinkin tarkka, minkälaiseen kampanjaan hän lähtisi. ”Mikä sen tavoite on? Halutaanko sillä tukea ja edistää kansan yhtenäisyyttä vai vahvistetaanko vain eri ryhmittymien vastakkainasetteluja”? Nytpä tiedätte, kuka meillä veteraanien puolesta päätökset tekee: ihan ne veteraanit itse).

Ja heistä veteraaneista kampanja nimensäkin sai: heidän sukupolvensa teki oman osansa tämän maan vapauden, demokratian ja hyvinvoinnin puolesta. Nyt on meidän vuoromme. Ja siinä missä nämä miehet joutuivat tekemään sen ase kädessä rintamalla, nyt siihen riittää kynä ja äänestyskoppi. ”Aina olen äänestänyt”, sanoi heistä yksi. ”Se tuntuu siltä, että siihen liittyy itsenäisyyden puolustaminen”, sanoi toinen.

Nämä voimakkaat puheenvuorotkaan eivät saanee minua oivaltamaan, kuinka isosta asiasta siinä tosiaan on kyse. Sen muistin vasta kampanjan kirvoittamissa keskusteluissa somekanaviemme seuraajien kanssa. Kunnallisvaaleissa äänestysikäraja (tuolloinen täysi-ikäisyyden raja) oli silloin 21, valtiollisissa vaaleissa se laskettiin 21:een vasta 1944. Niinkin myöhään kuin vuonna 1972 päästiin nykytilanteeseen, jossa vaalikelpoisuuden ikäraja on 18.

Kun nämä miehet lähetettiin sotaan, ei suurin osa heistä ollut edes tarpeeksi vanha äänestämään. Silti se sama valtio, joka katsoi heidät liian nuoriksi vaikuttamaan siihen, miten valtiota hoidettaisiin, katsoi heidät tarpeeksi vanhoiksi kuolemaan sen valtion puolesta.

”Ei siinä ollut herraa tai huonompaa. Me olimme kaikki tasavertaisia. Me olimme kaikki aseveljiä”, huomautti minulle kerran yksi joensuulaisveteraani.

Vaaliuurnilla mekin olemme ihan samassa asemassa. Meidän kaikkien ääni painaa yhtä paljon. Toivottavasti sinäkin annoit omasi kuulua. Koska jos et, tarkoittaa se sitä, että joku toinen ehdokas hyötyi omassa äänituloksessaan sen sinunkin käyttämättä jättämäsi äänen verran ja tulee sinunkin mahdollistamana käyttämään vaalivoittonsa hänelle suomaa valtaa ja päättämään asioista, jotka vaikuttavat sinunkin elämääsi.

Ja jos tämäkin viikonloppu on jotain osoittanut, niin sen, että me olemme  ihan älyttömän hieno kansa, jolla on vaalittavanaan ihan älyttömän hieno maa. Ja se maa; sen vapaus, hyvinvointi ja demokratia ovat ehdottomasti puolustamisen arvoisia.

Nyt on meidän vuoromme.



Ariela Säkkinen




Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja

 

 

Jaa kirjoitus:

6.6.2021 Sodan erottamasta kansasta sodan yhdistämäksi kansaksi

Veikko oli vanhainkodin herrasmies, jolla oli pilke silmäkulmassa.

Muistan ensimmäisen tapaamisemme kaksikymmentä vuotta sitten. Hän istui käytävällä, lasiseinän takana hartaustilasta. Veikko kertoi vierastavansa pappeja, koska he olivat valkoisten puolella sisällissodassa.

Haastelin hänen kanssaan aina vanhainkodilla käydessäni. Pikkuhiljaa tutustuimme.

Tarinamme kohtasivat, kun kerroin hänelle kahden isosetäni teloituskohtalosta lappeenrantalaisen Rutolan sahan työläisinä valkoisten koston keväänä 1918. Veikko, huutolaispoika, kuten hän itseään nimitti, halasi ja nappasi ystäväkseen. Nyt hän uskoi, ettei kirkko ole pelkästään valkoisten kirkko.

Veikko oli huutolaispoika. Kertoi maksaneensa yhden markan, jolla hänen enonsa oli huutanut hänet huollettavakseen, kun isä oli teloitettu punaisena. Hänen elämänsä tarina jatkui enon hoivissa. Se jatkui Talvi- ja Jatkosotaan viideksi vuodeksi. Siellä hän, punaisen taustan sotaorpo, kantoi Äyräpäässä kaksi haavoittunutta selässään joen yli oman henkensä uhallakin. Hän oli sotasankari.

Pyysin luvan Veikon tarinan kertomiseen hänen tyttäreltään. Veikon tarina kertoo siitä, miten syvästi vuoden 1918 sota jakoi kansamme kahtia ja teki muurin ihmisten välille.

Talvisota ja sitä seuranneet sodat yhdistivät kahtia jakaantuneen kansakunnan. Papit, jotka olivat oppineet saarnaamaan sivistyneille ylhäältä päin, joutuivat opettelemaan juoksuhaudoissa rinnalla kulkemista, hyväksymistä. Tuntemaan pyhiä hetkiä, kun työläisperheen poika, kirkkoon kuulumatonkin, polvistui kenttähartaudessa ehtoollisenviettoon. Lyhentämään pitkän ja vaikeaselkoisen saarnansa kansankieliseksi matalan profiilin puheeksi, joka rohkaisi sotilaita.

Kansamme yhtenäistämisen ihme tapahtui sodissa. Se ihme tapahtui yhteiskuntamme saranahetkessä. Se ihme tapahtui myös pandemian iskiessä. Maskien takaa kaikki olivat yhdenveroisia. Rohkaisulauseena toisteltiin: yhdessä selviämme, vaikka maiden ja jopa maakuntien rajoja asetettiin.

Kaikessa ei tarvitse olla samaa mieltä. Monet asiat jakavat mieliämme, mutta voimme tehdä kompromisseja. Kaikkea ei tarvitse hyväksyäkään, mutta kaikkia pitää rakastaa. Uskomme, että Pyhä Henki yhdistää meitä kristittyjä, joten miksi antaisimme jonkun pienen erimielisyyden erottaa meitä?

Diaboloksen, Paholaisen nimen yksi käännös on ”erilleen heittäjä”. Pyhän Hengen tehtävä on yhdistää. Jeesuksen ylimmäispapillinen rukous velvoittaa meidät eri lailla uskovat etsimään ykseyttä – ekumeniaa. ”Että te olisitte yhtä”, Jeesus rukoili jäähyväispuheessaan.

Meidän pitäisi katsella maailmaa, toisiamme, Jeesuksen silmin. Ei paheksuen tuomitsevien silmälasien kautta.

Minut valittiin vuosi sitten Lappeenrannan veljespapiksi, räväkkä nainen. Sotiemme veteraanit ovat suvaitsevaisia. Tehtäväni on kulkea rinnalla saattaen arvokkaasti viimeiseen iltahuutoon veljiä ja sisaria. Siirtää heidän hengellistä perinnettään seuraaville sukupolville olennaisen osalta. Kuunnella sotaveteraanien leskiä, puolisoita, jotka ovat kantaneet vuosin kuormaa, ehkä häpeääkin.

Kaatuneitten muistopäivänä olemme tottuneet muistelemaan sodissa 1939-1945 menehtyneitä. Siihen kuuluu kuitenkin myös kipeän vuoden 1918 uhrien muisteleminen. Emme voi valikoida vain mielestämme kunniakkaita uhreja. Toisen vakaumusta ei ehkä voi käsittää, mutta sitä voi silti arvostaa. Kipeätkin vuodet ovat osa menneisyyttämme, joka muovasi meistä kansakunnan.

Aika ajoin yhteiskunnassa mietitään kristillisten tunnusten esillä pitämistä. Onpa joku ehdottanut Suomen lipustakin ristin poistamista, vaikka ylväinä ne salkoon nostamme etenkin silloin, kun suomalaiset ovat saavuttaneet voiton urheilukisoissa. Tai laskemme suruliputukseen omaisemme kuollessa.

Mutta jos Suomen lipusta otetaan pois sininen risti, mitä jäisi? Valkoinen lippu. Eikö se ole antautumisen merkki? Siniristilippumme on vapauden merkki. Tänään tunnenkin kiitollisuutta sotiemme veteraanien uhrauksista ja maamme jälleenrakentamisesta. Siitä on maksettu kallis hinta.

Kallis hinta maksettiin kerran Golgatan keskimmäisellä ristilläkin. Risti on sovituksen merkki, rakkauden merkki. Merkki jopa piirretään niin otsaan kuin arkulle ansioitta – toisin kuin ansiomerkit.

Sotavuosista voimme oppia, miten tästäkin poikkeustilanteesta selviämme. Selviämme, jos kaveria ei jätetä. Ja jos luotamme siihen, että Jumala kantaa.

Usein kuulee kysyttävän, mitähän mieltä Jeesus olisi jostain asiasta. Hänen vastauksensa on: että olisitte yhtä.


Maarit Hirvi




Kirjoittaja on Lappeenrannan seurakuntayhtymän sotaveteraanien veljespappi

Jaa kirjoitus:

10.5.2021 Veteraanien ja lottien muisto on aivan liian tärkeä unohdettavaksi – hautakivimerkeillä on väliä

Kevätpuolella on useita kansallisia juhlapäiviä kuten veteraanipäivä, kaatuneiden muistopäivä ja puolustusvoimien lippujuhla.

Kirkkojemme pihoissa sijaitsevat sankarihaudat ovat ansaitusti näiden isänmaallisten juhliemme kulttipaikkoja. Se on aivan oikein.

Toisaalta sotien jälkeisinä vuosikymmeninä olimme lähes unohtaneet tavalliset veteraanit ja lotat. Heitähän oli reippaasti yli puoli miljoonaa, ja heidän unohtamiselleen ja jopa järjestelmälliselle väheksymiselleen olivat omat syynsä. Keskeisimpinä hyvin tunnetut ”yleiset syyt” kuten tuolloinen poliittinen ilmapiiri sekä yli sukupolviulotteinen kollektiivinen isäkapina.

Samalla kun suojeluskunnat ja Lotta-Svärd-järjestöt lakkautettiin, opittiin vaikenemaan sopivalla tavalla paljosta muustakin. Näkyviksi isänmaallisuuden ruumiillistumiksi jäivät sotainvalidit ja sankarivainajat, joiden haudat kirkkopihoilla tarjosivat sopivan tilan isänmaallisten pyhien tunteiden ilmaisemiselle.

Ohiammutut veteraanit pyrkivät elämään omaa elämäänsä tavallisen arjen täyttäessä päivät. Työntäyteistä arkea kyllä riitti, sillä sodan raunioittama maa oli jälleenrakennettava ja Neuvostoliitolle tuomitut sotakorvaukset maksettava.

Melko suuri osa veteraaneista ei saanut enää otetta elämästä. Monet heistä jäivät perheettömiksi, kodittomiksi ja varattomiksi ”viideltä saunaan ja kuudelta putkaan”-rytmiä noudattaviksi ressukoiksi.

Heidän kohtalonsa ei juuri ketään huolettanut. He olivat oman onnensa seppiä – lentojätkiä. Tuoni korjasi varhain näiden miesten virheet ja erheet, eikä heidän haudoillaan ”seisottu silmät veessä”.

Myös monen rintamamiestalon tai kylmän tilan saaneen veteraanin elämä päättyi liian varhain uupumukseen raskaan raadannan seurauksena tai johonkin ammattitautiin.

Toisaalta suurin osa veteraaneja eli elämäänsä, vaikka sodan painajaiset seurasivat uniin, ja kotiväki sai kokea isän karuuden ja vaikeudet käsitellä tunteita.

Nyt heistä, yli puolesta miljoonasta veteraanista, on jäljellä vajaat 5 000 keski-iältään yli 95-vuotiasta kunniakansalaista.

Veteraanien muisto ei elä pelkän veteraanipäivän tai muutaman sankarihaudoille suuntautuneen kunniakäynnin varassa. Veteraaniemme ja lottiemme muisto jää elämään, jos kaikki heidän hautansa merkitään asiaankuuluvin hautakivitunnuksin. Tämä kertoo paitsi kuinka paljon heitä oli, myös sen, keitä he olivat.

Se on mahdollista. Uuraisilla työ saadaan valmiiksi paikallisten Lions-järjestön toimesta 4.6., kun viimeinen suuri merkkien kiinnitystilaisuus toteutetaan.

Muistamalla ja kunnioittamalla heitä näkyvällä tavalla osoitamme kiitoksemme näille maamme vapauden pelastaneille ja jälleenrakentaneille ihmisille. Samalla autamme tulevia sukupolvia rakentamaan ja vahvistamaan omaa identiteettiään.

Kun merkitsemme näiden kunniakansalaistemme viimeiset leposijat veteraanien ja lottien hautakivimerkein, ne muodostavat yhtenäisen ketjuttuneen muistomerkin, joka ulottuu yli koko itsenäisen Suomen. Se tekee kunniaa niin tavallisille sotilaille, pelänneille, karanneille tai vanhalla rajalla jupisseille. Kukapa ei sodassa pelkäisi!

Kun hautakivimerkkiasia on kunnossa, tehdään paikalliset opetus-/opiskelumateriaalit sekä perusopetuksen ala- ja yläkouluille kuin myös lukiolaisille omansa.

Oppimisympäristöinä ovat sankarihaudat ja veteraanien sekä lottien haudat yleisillä hautausmailla.

Laaditaan myös satunnaisia matkaajia varten omat materiaalinsa. Itse asiassa tällainen laaja kysymyspatteristo on jo tehty ja annettu kouluille koekäyttöönkin.

Kun nuoret saavat tunne- ja tietotasoisesti paneutua sotasukupolven raskaaseen, mutta omalla tavalla rikkaaseen elämänpiiriin, ottavat he veteraanien ja lottien viestin kantaakseen ja välittääkseen edelleen uusille sukupolville.


Hannu Koskinen




Kirjoittaja on eläkkeellä oleva lukion lehtori ja rovasti Uuraisilta

 

Jaa kirjoitus:

26.4.2021 Eloon herännyt Einstein ja Yhdysvaltojen sisällissodan viimeinen veteraanin leski opettavat, kuinka suhteellista historia ja aika ovatkaan

Jos tästä korona-ajasta haluaa edes jotain hyvää löytää, niin on tässä ainakin ollut aikaa lukea. Ja lukeminenhan tunnetusti avartaa maailmaa, jota matkustuskiellot ja muut rajoitukset ovat kuluneiden 13 kuukauden aikana kovin supistaneet.

Muutaman viime viikon aikana onkin vastaan tullut juttuja, jotka ovat avartaneet tietämystä niin paljon, että käsitys ajan ja historian suhteellisuudesta on paukkunut ennen näkemättömällä tavalla.

Monen suomalaisenkin käytössä oleva sukututkimustyökalu Myheritage lanseerasi Deep Nostalgia-ominaisuuden, joka herättää käyttäjän palveluun syöttämän valokuvan realistiseksi videokuvaksi, herättäen hetkeksi eloon jo suvun viimeiseen iltahuutoon kutsutut sankarit, joita käyttäjällä ei itsellään ollut elinaikanaan mahdollista tavata.

Digital Einstein Experience vie kokemuksen vielä pidemmälle: käyttäjällä on mahdollisuus jopa käydä keskusteluja tekoälyteknologian henkiin herättämän neron kanssa, jonka fysiikan Nobel-palkinnosta tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta… ja hänen kuolemastaankin 66 vuotta.

Mutta kaikista eniten tällaisen sotahistoriaa ja veteraaniperinnettä työkseen tallentavan ihmisen tajuntaa räjäytti tämä yllätys.

Koska kuoli viimeinen Yhdysvaltain sisällissodan veteraanin leski? Kyllä, sen vuosina 1861-1865 käydyn, pohjoisen voittoon ja orjuuden häviämiseen johtaneen Yhdysvaltain sisällissodan.

Vastaus? Viime vuonna.

M i e t t i k ä ä.

19 ikäisenä vuonna 1936 tuolloin 91-vuotiaan veteraanin kanssa avioitunut Helen Jackson oli 16.12.2020 kuollessaan 101-vuotias ja viimeinen konkreettisesti elossa oleva linkki noihin Yhdysvaltain kohtalon vuosiin. En voi olla ajattelematta, millainen haastateltava hän olisi kenties ollut; millainen jo katoamassa olevan muistitiedon aarrearkku.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 80 vuotta Jatkosodan, yhdestä meidän kohtalon vuosiemme merkkipaalun, syttymisestä. Sitä kunnioittaaksemme olemme juuri julkaisseet historiallisen, liki 100-sivuisen Tie jatkosotaan- erikoislehden, joka on parhaillaan myynnissä lehtipisteissä kautta maan sekä verkkokaupassamme. Tämän sodan veteraaneja on maassamme vielä elossa noin 5 500, heidän puolisoitaan ja leskiään puolestaan noin 15 000.

Jo pitkään niin meillä kuin Tammenlehvän Perinneliitolla on ollut meneillään operaatio, jossa olemme keränneet talteen veteraaniemme kokemuksia, näkemyksiä ja terveisiä, ikuistaaksemme ne myös niille sukupolville, jotka eivät eläissään tule tapaamaan ainoatakaan veteraania. Niitä julkaistaan niin Kenttäpostia-lehdessämme, nettisivuillamme kuin eri some-kanavissamme (joista kannattaa ehdottomasti tsekata esim. Tammenlehvän Perinneliiton  sadat videoidut veteraanikohtaamiset sekä Kymenlaakson Sotaveteraanipiirin suurtyö: niin sotilaiden kuin kotirintaman kokemuksia taltioiva Youtube-kanava.

Vauhti on vain kiihtynyt näin koronan aikaan, sillä kun veteraaniväestömme luontainen poistuma on jo normaaliolosuhteissa liki seitsemän veteraanin päiväluokkaa, ei meillä eikä heillä ole aikaa loputtomiin odotella. Toisekseen, se on tarjonnut kenttämme väelle yhden keinon pitää yhteyttä  veteraaneihinsa tilanteessa, jossa kaikki perinteiset ja isomman joukon tilaisuudet on jouduttu perumaan.

Lisäkäsiä kuitenkin tarvitaan. Jokaisella heistä on tarina, joka ansaitsee tulla kuulluksi. Löytyisikö sinun suvustasi veteraani tai sellaisen puoliso tai leski? Olemme koonneet avuksenne valmiin kysymyspatteriston ja kaiken muun tarvittavan ohjeistuksen, joten teidän perinteenkeruupioneerien ei tarvitse kuin pistää (jokaisen puhelimesta löytyvä) nauhuri käyntiin ja kysyä valmiiksi tehdyt kysymykset. Kiinnostuitko? Laita viestiä osoitteeseen toimitus@sotaveteraaniliitto.fi!


Ariela Säkkinen




Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja ja historianörtti

 

 

Jaa kirjoitus:

7.4.2021 Sodassa ja rauhassa tärkein taistelutoverimme on siinä vieressä – kaveria ei jätetä vieläkään

Se oli niitä ensimmäisiä kertoja, kun pitelin käsissäni öljynmustaa, kolmen ja puolen kilon painoista ja vajaan metrin mittaista työkaluani. Rynnäkkökivääri, kouluttaja sanoi, on sotilaan tärkein taistelutoveri.

Opin pian, että RK kuuskakkosen on pysyttävä öljyttynä, puhtaana sekä kohdistettuna, eikä tärkeintä taistelutoveria ikinä jätetä, vaan se kulkee rinnalla huussiin ja havumetsään. Ken epähuomiossa jättää aseensa liian monen vaaksanmitan päähän, saa todennäköisesti osaksensa niin rakentavaa kritiikkiä, ettei erhe vahingossakaan toistu.

Niin, mitäpä olisi sotilas ilman rynnäkkökivääriä? Vaikka nykyajan sotia käydään yhä enemmän uusilla rintamilla, kuten verkossa, tuntuisi mieliimme piirtynyt kuva sotilaasta epätäydelliseltä ilman asetta.

Käymme varusmiespalveluksen tullaksemme päteviksi reserviläisiksi, jotka tukalan paikan tullen muuntautuvat siviileistä sotilaiksi ja heittäytyvät puolustamaan Suomen muotoista maa-aluetta perinteisen sodan uhkaa vastaan. Näin tehdään vastaisuuden varalta, epävarman tulevaisuuden turvaksi.

Kun siviili kouluttautuu vaikkapa metsäalan ammattilaiseksi, hän hankkii koulutuksen hyödyntääkseen sitä välittömästi opintojensa jälkeen työelämässä. Asevelvollinen puolestaan ei välttämättä ikinä tule käyttämään sotilaan taitojaan tositilanteessa – kaikeksi onneksi. Tuntuisi, että suomalainen sotilas ei niinkään palvele nykyhetken tilannetta varten, vaan ennemminkin katse on aina kohti epätodennäköistä skenaariota tulevaisuudessa. Sen varalta kaikki tehdään.

Nähdäkseni on kuitenkin taitoja, joita sotilaan on paitsi osattava, myös jatkuvasti käytettävä tosielämässä, oltiinpa sitten varusmiespalveluksessa, reservissä, sodassa tai rauhassa. Kyse ei siis ole ampumataidosta.

Sodassa ja rauhassa tärkein taistelutoverimme nukkuu punkassa yläpuolellamme, marssii tahdissa vierellämme ja tetsaa, kun mekin tetsaamme. Sotilaan tärkein taistelutoveri on toinen taistelutoveri, kanssaeläjä. Sotilaan kuuluu osata vaikuttaa viholliseen tehokkaasti, mutta parhainkaan supersotilas ei voi unohtaa empatian ja veljeyden merkitystä joukossa toimiessaan.

Palveluksen aloittavan varusmiehen silmien eteen avautuu eräänlainen poikkileikkaus koko (mies)ikäluokasta. Joukossa on niin montaa erilaista mieltä, kuin on miestäkin tai – kuten virallinen muoto kuuluu – naisten vapaaehtoista asepalvelusta suorittavaa. Kaikki on pidettävä mukana matkassa. Voiko se täysin onnistua ilman empatiaa?

Meistä säteilevät empatian lämpöiset pulssit eivät päättäväistä vihollista pysäytä, eikä pehmeä ja kaikkia ymmärtäväinen puheenparsi saa sotilaskuria iskostettua uusien alokkaiden selkäytimiin. Mutta entä jos kukaan ei kysyisi hiljaiselta taistelutoverilta, mitä kuuluu ja onko hänellä kaikki hyvin? Mitä jos kukaan ei haluaisi ymmärtää häntä, joka jää makaamaan paikoilleen, kun muut marssivat menemään? Miltähän tuntuisi, jos kukaan ei kuuntelisi silloin, kun kaikkein eniten tekee mieli puuskahtaa ja vuodattaa patoutuneita tunteita?

”Hyvinvointimme” lisääntyessä mielenterveysongelmien ja yksinäisyyden kansalliset haasteet vyöryvät päälle entistä vaikeammin. Siinä missä vuosituhannen alussa reilut kolmisentuhatta nuorta aikuista oli joutunut työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveyssyistä, oli luku vuonna 2018 liki kaksinkertainen.

Tarve empatialle ei ole hävinnyt minnekään vaan kasvaa entisestään. Empatiaa on halu ja kyky kuunnella, ymmärtää ja asettua toisen asemaan. Mistään tämän monimutkaisemmasta ei ole kyse. Mitä useampi moisen menettelyn hallitsee, sitä parempia ovat joukkueen psyykkinen ja sosiaalinen toimintakyky, käyttääkseni sotilaskieltä.

Pienillä välittämisen eleillä voidaan parhaimmillaan estää palveluksen keskeyttäminen tai tarpeeton siviilipalvelukseen vaihtaminen. Luomalla tupaan ja joukkueeseen ilmapiiriä, jossa jokainen on hyväksytty, on arvaamaton merkitys.


Eino Rissanen (kuva: Konsta Torne)




Kirjottaja on pehmopojaksi tunnustautuva kaartinjääkäri ja Ruotuväen toimittaja. Kirjoitus on alunperin julkaistu Ruotuväki-lehdessä.

 

Jaa kirjoitus:

24.3.2021 Onni opetti, että viimeiset veteraanimuistot on kerättävä talteen kansakunnan yhteiseen muistiin

Kohtalo soi minulle suuren onnen. Sain tutustua sotaveteraani Onni Hämäläiseen. Olen ylpeä siitä, että myöhemmin saatoin kutsua häntä ystäväksenikin.

Alun perin menin tekemään Ouluun Onnista lehtijuttua. Yhteystiedot olin saanut ystävältä vähän sattuman kautta. Etukäteen tiesin vain, että Onni oli taistellut maineikkaan 8. Divisioonan eli Kolmen kannaksen koukkaajien riveissä, tarkemmin Jalkaväkirykmentti 45:n pikakivääriampujana.

Kävi ilmi, että Onni Hämäläisellä oli ilmiömäinen muisti. Hän todellakin muisti päivän tarkkuudella sotatapahtumat, jotka hänen kohdallaan olivat alkaneet joulukuussa 1941 Maaselän kannaksella ja päättyneet syyskuussa 1944 Syskyjärvellä.

Palasin jututtamaan Onnia yhä uudelleen. Rauhallisesti, omaa rooliaan korostamatta, hän kertoi sotilaan elämästä ja kuolemasta. Ei niin pientä yksityiskohtaa, etteikö hän olisi osannut todenperäisestä siitä kysyttäessä kertoa.

Ensimmäisellä tapaamisella minuun teki suuren vaikutuksen Onnin kertomus sodan viimeisistä päivistä. He olivat ei-kenenkään-maalla rutiinipartiossa, kun paras ystävä Tauno Voutilainen astui miinaan. Rippikoulukaverin jalka repesi palasiksi, vain riekaleet pitivät sitä yhdessä. Räjähdys oli saanut myös vihollispartion liikkeelle.

Haavoittunut tajusi tilanteensa toivottomaksi. Hän sanoi, että mieluummin ammutte kuin jätätte viholliselle. Partionjohtaja rauhoitteli, että kyllä Voutilainen saadaan omien puolelle. Tauno tiesi kuitenkin paremmin. Hän katsoi parhaaseen ystäväänsä ja sanoi: ”Onni, ammuthan sinä.” Onni lupasi.

On mahdotonta ajatella, mitä näiden kahden kaveruksen mielissä liikkui noina nopeina hetkinä. Se oli sodan todellisuutta kauheimmillaan.

Vihollispartio meni kuitenkin oikealta ohi, eikä Onnin tarvinnut toteuttaa raskasta lupaustaan. Se ei kuitenkaan Taunoa pelastanut. Kun hänet saatiin kannetuksi omille linjoille, Tauno Voutilainen oli menehtynyt verenhukkaan.

Toinen Onnin lukuisista muistoista oli sekin omalla tavallaan dramaattinen. Syväriltä vetäydyttäessä komppania oli kesken raskaiden taistelujen ja marssien pysähtynyt hetkeksi lepoon. Porukassa riehui punatauti, ja riuku oli täynnä. Näin Onni joutui asioilleen metsään. Kun hän nousi kyykystä, vähän matkan päässä nousi samoilta asioilta toinenkin – ruskeapukuinen. Viholliset katsoivat hetken toisiaan, ja kääntyivät omiin suuntiinsa.

Onni ilmoitti asiasta joukkueenjohtajalle, että me ei taidetakaan olla täällä yksin. Komppania pelastui taakse saartaneen vihollisen kynsistä kapeaa suokannasta pitkin.

Onni Hämäläinen eli yli 90-vuotiaaksi, ennen kuin hän avautui minulle näistä sotakokemuksistaan. En tullut koskaan kysyneeksi, mistä se johtui. Eikö kukaan ollut kiinnostunut, vai eikö hän ollut sitä ennen halunnut niistä puhua.

Joka tapauksessa, tämä ystävyys alleviivasi minulle sen tärkeyttä, että viimeiset veteraanimuistot kerätään kansakunnan yhteiseen muistiin. Onnikin lähti viimeiseen iltahuutoon vappuna 2017. Hyvin nöyrin ja kiitollisin mielin olin kantamassa hänen arkkuaan.

Kysyin Onnilta, uskoiko hän sotaa kokemattoman sukupolven ymmärtävän, millaista siellä jossakin oikeasti oli. Hetken hän mietti ja vastasi, että tuskin. Tämän uskon todeksi. Miten voisikaan eläytyä siihen hetkeen, kun puna-armeija rynnii päin PSS-linjaa, ja vihollinen ylittää piikkilankaesteet tulesta huolimatta edeltä kaatuneiden ruumiiden yli?

Muistoni Onni Hämäläisestä, tuntemattomasta sotilaasta, ovat kovin lämpimät. Kohtalo soi minulle suuren onnen, että sain tutusta häneen. #Himmetäeimuistotsaa.


Jukka Halonen




Kirjoittaja on toimittaja ja tietokirjailija sekä Kenttäpostia-lehden toimitusneuvoston puheenjohtaja.

Jaa kirjoitus:

9.3.2021 Veteraanimme tarvitsevat meitä niin yksinäisyyden torjuntaan kuin rokotteiden varmistamiseen – joko sinä olet mukana?

Olen tehnyt käytännössä koko työurani järjestöissä. Näin erikoista aikaa kun nyt elämme, ei eteen vielä ole kuitenkaan tullut. Koronaviruksen mukanaan tuoma epidemia on haastanut koko yhteiskunnan, järjestötoiminnan ja erityisesti veteraanitoiminnan.  

13.3.2020 tuli kuluneeksi 80 vuotta Talvisodan päättymisestä. Tuota päivää piti muistaman lukuisilla valtakunnallisilla ja paikallisilla tapahtumilla, vaan toisin kävi. Lähes kaikki tapahtumat peruttiin ja tuosta alkoi poikkeuksellinen aika, joka jatkuu edelleen ja jatkuu niin kauan kuin koronavirus saadaan edes jotenkin kuriinToki rokotukset tuovat toivoa. 

Valtakunnallinen rokotusjärjestys on päätetty jo joulukuussa 2020. Sen mukaan vanhusväestö on saamassa rokotteet ensimmäisten joukossa. Käytännön rokotusjärjestelyt vaihtelevat kuitenkin terveydenhuollon vastuualueittain ja organisaatioittain. Veteraanijärjestöjen paikallistoimijoiden tulisikin ottaa yhteyttä alueensa rokotejärjestelyistä vastaavaan tahoon, ja pyrkiä edistämään veteraanien rokottamista etulinjassa. Varsinkin yksin kotona asuvia veteraaneja tulee myös tukea rokoteaikojen varauksissa ja muissa vastaavissa käytännön järjestelyissä. Esimerkiksi Keski-Pohjanmaan sotaveteraanipiiri on ryhtynyt toimeen ja palautteen perusteella asiaan on suhtauduttu positiivisesti. Yhteydenotoilla on merkitystä. 

Veteraanityöhön koronarajoitukset vaikuttivat merkittävästi. Viime keväänä yli 70-vuotiaille asetetiin erityisrajoituksia. Pelkästään tämä vaikeutti toimintaa. Rajoitukset nostivat keskusteluun ikäihmisten eristämisen ja yksinäisyyden vaikutukset. Ilman tieteellistä tutkimusnäyttöäkin ymmärtää, että vaikutukset eivät olleet myönteisiä muutoin kuin sen osalta, että ikäihmiset suojattiin tartunnoilta. Tämähän toteutui, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, hyvin.  

Pitkin vuotta rajoituksia purettiin ja ikäihmisten yleisten rajoitusten lisäksi voimaan jäivät vain paikoittaiset vierailukiellot laitoksiin ja hoivakoteihin. Siellä oleville läheisten vierailujen puuttuminen vie edelleen elämisen iloa. 

Korona-aika on tuonut esille ihmisten kekseliäisyyden. Veteraanejakin on kyetty tukemaan ja tapaamaan. Ruokakasseja on viety ovelle, on soitettu ja käyty puhelinkeskusteluja, luotu nettiyhteyksiä, lähetetty kortteja ja tavattukin, silloin kun se on ollut mahdollista turvallisesti. Emme ole unohtaneet kunniakansalaisiamme. Silti viruksen seuraukset, pelko, eristäminen, rajoitukset ja kaikki niistä seuraava kurittaa edelleen. Tähän haasteeseen meidän on kyettävä vastaamaan. 

Vastaus on yksinkertainen. Meidän on jokaisen otettava haaste vastaan ja ryhdyttävä toimeen. Korona-aikana ja sen jälkeen. Yksinäisyys ei vähenejollei vierellä ole kanssakulkijoita. Edes pienen hetken. Ruokakassit eivät ilmesty portaille ilman kuljetusta eikä nettiyhteys synny, ellei sitä joku rakenna. Tämän vuoksi vetoan tämän lukeviintulkaa mukaan vapaaehtoistyöhön, jollette jo ole. Tulkaa mukaan veteraanitoimintaan. Teitä tarvitaan. 


Heikki Karhu




Kirjoittaja on Rintamaveteraaniliiton toiminnanjohtaja

 

Jaa kirjoitus:

23.2.2021 Intti opetti rakastamaan rauhaa sekä kunnioittamaan itsenäisyyttä ja demokratiaa

Keskellä kuuminta kesää 2019 astuin nuhaisena Puolustusvoimien pakettiautoon, joka vei minut Rovaniemen Someroharjun varuskuntaan. Aloitin asepalveluksen jo valmiiksi nuhaisena, sillä vielä tuolloin ympäröivä maailma hyväksyi säännöllisen nenää niiskuttavan ja hieman kuorsaavan meikäläisen alokkaaksi.

Vapaaehtoisena asepalvelukseen lähteminen on prosessi, jossa jokainen arvioi omaa kykyään suhteessa maanpuolustuskoneiston saamaan hyötyyn. Suomessa kynnys suorittaa asepalvelus vapaaehtoisena on suhteellisen matala, sillä jokaista kansalaista sitoo jo valmiiksi maanpuolustusvelvollisuus.

Vietin palveluksessa 347 vuorokautta, joista puolet Pääesikunnassa. Palvelukseni käännekohta tapahtui ehdottomasti komennusyksikköni 1. Erillisen autokomppanian naisten vessassa, jossa sain viestin tulevasta loppusijoituspaikastani varusmiestoimikuntien pääsihteerinä. Kouluttajanani toiminut kersantti nauroi minulle, kun totesin lähteväni välisodan sijasta Pääesikuntaan komennukselle. Naurusta ja epäilyistä huolimatta istuin pian suorassa lähetyksessä yhdessä puolustusministeri Antti Kaikkosen ja silloisen Varusmiesliiton puheenjohtajan, Topi Korpisen kanssa keskustelemassa varusmiespalveluksesta.

Olen joskus päivitellyt olleeni varsin kallis asevelvollinen veronmaksajille, sillä Someroharjulta Hoikankankaan kautta tieni päätyi lopulta Santahaminaan ja Sörnäisiin. Joukkokoulutuskaudellakin olin ikuisesti se Jääkäriprikaatin kasvatti, joka ei käyttänyt pakkastakkia elohopean liikkuessa nollan yläpuolella. Olinkin sitten pari tuntia päästäni pyörällä sotilasvenekuljetuksen jälkeen, vaikka moduulin lavalla uni maittoi helposti pressun hakatessa tahtia ja viiman kirvellessä kasvoja.

Suurin prosessi suhteessani maanpuolustukseen tapahtui kuitenkin asepalveluksen jälkeen. Palatessani siviilielämään pystyin paremmin käymään läpi sen lähes vuoden kokemuksen, joka opetti nöyryyttä ja arvostusta maanpuolustusjärjestelmää kohtaan. Ymmärsin, miksi maanpuolustusvelvollisuus on osa Suomen lakia. En välttämättä olekaan sotilaana se kovakuntoisin ja parhaiten ampuva kaveri, mutta asepalveluksesta jäi käteen kyky sietää epävarmuutta ja hyvät ensiaputaidot. Pääsen usein testaamaan niitä öisin pikkutunneilla, kun höyhensaarilla palaan takaisin kasarmille. Asepalveluksessa kuitenkin samalla ymmärsin, etten koskaan haluaisi sotaa. Asepalvelus teki minusta realistisen pasifistin. Toivon asevelvollisuuden ja uskottavan puolustuskyvyn suojaavan meitä siltä pahimmalta, minkä olen kuullut vanhempien sukupolvien tarinoissa ja kaskuissa. Asepalvelus opetti kunnioittamaan itsenäisyyttä ja demokratiaa.

En kadu asepalvelustani, vaikka se oli minulle rankka suoritus. Suosittelen kaikkia naisia hakemaan vapaaehtoiseen palvelukseen, sillä se on ainutlaatuinen kokemus elämässä. Intti ei ole aina hauskaa ja varmasti hajottaa – paljonkin. Asevelvollisuus on kuitenkin meidän kansakuntamme itsenäisyyden ja yhdenvertaisuuden välttämätön peruspilari, jonka varaan demokratia nojaa vahvasti. En haluaisi koskaan asetta tositilanteessa käyttää, mutta haluan säilyttää yhdenvertaisen Suomen.

Viimeksi tänään nauroin vedet silmissä muistellessani alikersanttia, joka käveli unissaan naisten tupaan. Tuo oli pieni hetki koko palveluksesta, mutta sydämessäni paloi lämmin hehku sitä muistellessa.


Josefi Tiirola (kuva: Fotox/ Toivo Kauppinen)




Kirjoittaja suoritti varusmiespalveluksen VMTK-pääsihteerinä 2/19-saapumiserässä. 

Jaa kirjoitus:

8.2.2021 Tässä ovat vuoden 2020 luetuimmat ja tykätyimmät juttumme – ovatko omat suosikkisi listalla?

Vuodenvaihde on järjestökentässä aina melkoista hulabaloota. On arvioitava kulunutta vuotta, mutta myös suunniteltava alkamassa olevaa, eikä viestintä ole siinä poikkeus. Tilastoja läpikäydessä ja raportteja tuottaessa on hyvä hetki analysoida vaikuttavuuttamme. Täyttyivätkö tavoitteet? Oliko kasvua? Oliko toiminta yhtä tuloksellista kuin oli tarkoitus?

Kasvu jatkui voimakkaana, etenkin sosiaalisen median puolella, missä kasvua seuraajamäärissä oli Facebookin puolella 52%, Twitterissä 42% ja Youtubessa 153%. Viikkotasolla tavoitamme Facebook-sivumme kautta n. 300 000 ihmistä, yksittäiset päivitykset ovat parhaimmillaan keränneet reippaasti yli puolimiljoonaisen yleisön. Twitterissä päivityksemme keräsivät kovimman tuloksen tehneen kuukauden aikana liki 835 000 näyttökertaa ja parhaimmillaan yhden päivän aikana tavoitettu yleisömäärä on neljännesmiljoonan luokkaa. Täällä nettisivullamme oli vierailijamäärissä kasvua edellisvuoteen verrattuna 70% ja sivunäyttöjen määrä puolestaan kasvoi vuoden 2020 aikana 214%, ollen koko vuoden osalta yli 1,7 miljoonaa.

Viestintä jos mikä on kuitenkin jotain, jossa tärkeintä on se, mikä löytyy numeroiden, käyrien, tilastopiikkien ja muutosprosenttien takaa (eikä tämä ole vain pehmeäpäisen humanistin höpinää).

Ne ovat vain peitelukuhakemisto, joiden takaa löytyy se maasto, jossa sanoin ja kuvin aseistautuneet agenttimme operoivat: ihmisen tunnemaailma (se siitä humanistista!).

Nuo luvut kertovat siitä, että sisältömme on synnyttänyt kiinnostusta, havahduttanut osallisuuteen meidän kaikkien yhteisessä tarinassa ja herättänyt tunteita. Koskettanut jotain hyvin perimmäistä osaa ihmisessä niin, että se on saanut hänet toimimaan. Tykkäämään siitä. Jakamaan sen omille seuraajilleen. Kommentoimaan – usein jakamalla vastaavan kaltaisen tarinan omasta suvustaan.

Erityisesti tämä lämmittää meidän ”alallemme”, jonka moni ei ehkä aikaisemmin ollut edes ajatellut liippaavan häntä itseään.

Ja tunteita ne piikit ja käyrät herättävät meissä viestinnän tekijöissäkin. Iloa onnistumisestamme, ylpeyttä tekemisestämme ja kiitollisuutta siitä, että ihmiset haluavat osaltaan viedä viestiä eteenpäin. Ehkä kaikkein eniten se herättää kuitenkin nöyryyttä.

Tämä on meidän keinomme tehdä kunniaa heille, joita ilman meillä ei olisi mitään, mistä kirjoittaa. Ikuistaa ihmiset ja tarinat, jotka ovat aivan liian kallisarvoisia unohdettavaksi. Osaltamme varmistaa, että muisto ja tieto näistä uskomattomista miehistä ja naisista pysyy elossa myös meidän jälkeemme tuleville. Tietyllä tapaa olemme ihan samalla asialla kuin hekin: palvelemme tarkoitusta ja perintöä, joka on suurempi kuin yksikään meistä.

Ja niin teette tekin niitä lukiessanne, niiden viestin sisäistäessänne ja sitä eteenpäin välittäessänne. Kiitos kuuluu siis teillekin.

Tässä ovat nettisivumme viime vuoden luetuimpien ja tykätyimpien juttujen Top 5. Löytyvätkö sinunkin suosikkisi listalta?

 

  1. Tuntemattoman sotilaan tuntemattomimmaksi jäänyt sotilas – tosielämän Antti Rokka oli inkeriläinen heimoveteraani

 

  1. Sotavanki Vasilin tarina ei päättynytkään rajalle ja konepistoolin luotiin – kauhajokelaisperheen etsintä sai yllättävän lopun

 

  1. Suomen viimeinen heimoveteraani on poissa – Juho Savolainen maksoi uskollisuudestaan Suomelle hirvittävän hinnan

 

  1. Karjalan Valli- etsintäryhmän uusin löytö on JR 13:n suomenruotsalainen sotamies, jolla oli suuria suunnitelmia tulevaisuudelleen

 

  1. Kolmen suruviestin jälkeen neljäs veli haettiin rintamalta kotiin – Heikki Pinomäki oli tosielämän sotamies Ryan

Tästä on hyvä jatkaa, yhdessä.


Ariela Säkkinen




Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja

 

 

Jaa kirjoitus:

1.2.2021 Veteraaniemme kovalla hinnalla puolustamasta demokratiasta pidetään huolta vaalein, ei väkivallan käytöllä tai sillä uhkailulla

Marraskuussa viimeinen Mannerheim-ristin ritari, Tuomas Gerdt, kutsuttiin viimeiseen iltahuutoon. Hänen mukanaan päättyi eräs aikakausi, ritarien aika. Vielä kanssamme on kuitenkin noin 6 000 sotiemme veteraania, tammenlehvän naista ja miestä, pidetään heistä yhdessä huolta.

Olen ymmärtänyt, että monen veteraanin suurimpia toiveita on se, että maamme säilyy itsenäisenä ja demokraattisena. Viime aikojen tapahtumat eri puolilla maailmaa ovat osoittaneet, että sellainen demokraattinen järjestelmä, johon olemme tottuneet, on suuressa vaarassa.

Historian kirjoissa, ja aika usein käytettynä fraasina, puhutaan Talvisodan ihmeestä, kansallisen yhdessä tekemisen hengen heräämisestä ja yhteisen edun tavoittelusta. Tällaisen hengen herääminen vaatii kriisiä, suuria hankaluuksia yksin pärjäämisessä. Vaikeina aikoina meistä saattaa löytyä se ”Saarijärven Paavo”, joka omastaan antaen sanoo perheelleen: ”Pane leipään puoli petäjätä, veihän vilu tou’on naapurimme”. Tällä lyhyellä elämänkokemuksella uskallan sanoa, että hyvinä aikoina monet meistä ovat varsin itsekeskeisiä, oman edun etsijöitä.

Tällä vuosituhannella vallinnut länsimainen ajatus jatkuvasta vaurastumisesta on saanut meistä monet unohtamaan toisemme ja yhteisen hyvän. Olemme hakeneet toisistamme eroavaisuuksia yhtäläisyyksien sijaan. Olemme rakentaneet muureja, emme siltoja. On helppo naureskella Yhdysvaltain senaatin tapahtumille, vaikka periaatteessa samaa tapahtuu omissa somekanavissamme silmiemme edessä. Väkivallan käyttö, tai edes sillä uhkailu, ei kuulu demokraattisen yhteiskunnan toimintamalleihin. Ei yhteisön, eikä edes yksilön taholta.

Meillä Suomessa on keväällä taas kunnallisvaalit, tilaisuus, jossa demokratiaamme rakennetaan ja ylläpidetään. Olisi hienoa, että moni hakeutuisi, kukin aatteensa mukaisesti, vaaleissa ehdokkaaksi. Suuresti suotavaa olisi myös se, että kaikki kynnelle kykenevät antaisivat äänensä. Äänestäminen on oikeus, jokseenkin velvollisuus, mutta ennen kaikkea etuoikeus.

Haluan ajatella, että Suomessa haluamme äänestää jonkin puolesta, ei jotakin vastaan. Osaisimmeko olla ”saarijärveläisiä”, sukupuuhun tai -puoleen katsomatta.


Jarkko Riikonen





Kirjoittaja on erityisnuorisotyöntekijä Poliisin Ankkuri-ryhmässä

Jaa kirjoitus: