Blogi

12.11.2020 Korona, Trump… ja meriahven Mikko

Aamuhetki kullan kallis. Voi kuinka monta meitä onkaan, jotka tarvitsevat aamuisin kahvi- tai teekupposen seuraksi sanomalehden, radiouutiset tai television.  Mutta viime aikoina on alkanut tuntua siltä, että luen joka aamu samaa lehteä uudelleen: Korona, Trump, Korona, Trump. Niinpä Mikon uusimmat uutiset tuntuivat mukavalta vaihtelulta. 

Olen seurannut Mikkoa pitkään. Kun monta vuotta sitten tapasin toimittajan ominaisuudessa Mikon ensimmäistä kertaa, se loiskautti päälleni vettä oikein reippaasti ja hoitajat kertoivat, että Mikolla on tapana kastella kaikki vieraat, jotka tulevat lähelle. 

Myrtyneen näköinen, suupielet alaspäin uiskenteleva Mikko-meriahven on julkkis etenkin sosiaalisessa mediassa. Sillä on suuri ihailijakerho. 

Mikko asuu Helsingissä, Linnanmäen huvipuistossa sijaitsevassa Sea Life-akvaariossa.  Meriahven saattaa elää jopa viisikymmentävuotiaaksi ja kasvaa metrin pituiseksi. Tällä hetkellä Mikko on noin 80 senttiä pitkä ja painaa noin 16,5 kiloa. 

Mikko on kotoisin Intian valtamerestä. Se tuotiin pienenä Suomeen ja myytiin yksityiskotiin, missä se söi kalakaverinsa, joten omistaja palautti sen takaisin eläinkauppaan. Vuonna 2014 myymättä jäänyt Mikko sai paikan merimaailmasta. 

Mikko sijoitettiin mureenoiden ja muiden petokalojen joukkoon. Jonkin ajan kuluttua se hotkaisi myrkyllisen siipisimpun, joka ei ollut paljoakaan sitä itseään pienempi. Mikko sai lähtöpassit. Se vietti pitkät ajat karanteenissa, kunnes uusi allas vapautui. 

Mikko masentui. Sen mieli kohentui hetkeksi, kun sille saatiin isompi allas ja seuraksi puhdistajakaloja, mutta sitten nekin katosivat. Syytön Mikko siihen oli, puhdistajakalat olivat livahtaneet putkiston kautta keskussuodatusaltaaseen. 

Koska kala on luonteeltaan sosiaalinen, Mikon piristämiseksi sitä alettiin harjata. 

Mikko söi virikeharjan. 

Henkilökunta pumppasi kiireellä Mikon akvaariosta noin 15 tonnia merivettä ja eläinlääkäri annosteli nukutusaineen, joka laitettiin jäljelle jääneeseen veteen. Kun kala nukahti, henkilökunta sukelsi altaaseen ja suuhun juuttunut, 35 senttiä pitkä pulloharja saatiin pois. Kala toipui entiselleen. 

Mutta koronakevät masensi Mikon uudelleen. Turvallisuussyistä akvaario suljettiin yleisöltä, mikä vaikutti suuresti Mikon mielialaan. Koska kala seuraa tarkasti akvaarion yleisöä, Mikko tylsistyi. Eläintenhoitajat yrittivät piristää Mikkoa, söivät jopa lounasta Mikon seurana – siis akvaarion vieressä. 

Mikolle hommattiin siis televisio. 

Mikko töllötti kevään ajan ihastuneena kala-, meri- ja koralliaiheisia videoita. Koska kala on suunnattoman suosittu sosiaalisessa mediassa, se saa myös paljon ihailijapostia. Television kautta sille näytettiin ihmisten lähettämiä tervehdyksiä, valokuvia sekä piirroksia. 

Nyt Mikko voi taas paremmin. Akvaario aukaistiin uudelleen yleisölle eikä Mikko tarvitse enää televisiota. Lokakuun puolessa välissä se täytti 16-vuotta ja merimaailma juhli syntymäpäivää koko viikon. Mikko sai altaansa viereen faniseinän, kala voi nyt katsella sille lähetettyjä piirroksia ja onnitteluja. 

Mikko nauttii saamastaan huomiosta täysin siemauksin. Ja minua lohduttaa, että maailmassa tapahtuu muutakin kuin Korona ja Trump. 


Eve Hietamies




Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija ja Kenttäpostia-lehden kolumnisti

Jaa kirjoitus:

27.10.2020 Nyt on nuorten vuoro suojella veteraaneja: tunne vastuusi ja liity virustorjuntajoukkoihin

Elämme kiihtyvässä koronavirusvaiheessa; vaiheessa, jonka tulevaisuutta on mahdoton ennustaa. Kauan tulemme kuitenkin vielä elämään poikkeuksellista aikaa. Kevään tapaan voimassa ei ole enää valmiuslakia, mutta hankalaa aikaa eletään myös sotiemme veteraanien asioiden hoidossa.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että tartuntojen painopiste on nuorissa ikäluokissa – niin työelämässä kuin vapaa-aikanakin. Tilastojen mukaan ns. supertartuttajat saavat aikaan 80% uusista tartunnoista. Nyt olisi tärkeätä saada nämä ikäluokat ymmärtämään, kuinka merkittävässä asemassa he ovat, ei vain taudin sairastajina, vaan myös viruksen levittäjinä vanhempiin ikäluokkiin – aina keski-iältään 95- vuotiaisiin veteraaneihin asti.

Tähän mennessä virus ei ole juurikaan aiheuttanut lisäkuolemia veteraanijoukkoihin. Näyttää siltä, että veteraanimme ovat sellaisia tervaskantoja, ettei virus saa heistä otetta. He ovat läpikäyneet sodissa sellaiset poikkeusolot, että niihin verrattuna tällaiset epidemiat tai pandemiat ovat pikkujuttuja: vaarallisia, mutta voimiltaan rajallisia. Nyt tilanne on kuitenkin muuttumassa. Veteraanien korkean iän mukana tuleva vastustuskyvyn alenema lisää riskiä sairastua. Nyt tarvitaan nuorempien polvien tukea veteraaneille.

Minä vetoan vakavasti teihin nuoret. Tuntekaa vastuu omasta terveydestänne. Silloin huolehditte samalla vanhemmista. Veteraanimme ovat velvollisuutensa tehneet tässäkin taistelussa ja ovat noudattaneet saamaansa ohjeistusta ja varotoimenpiteitä. Vaikka te sairastatte taudin lievänä, sen leviäminen riskiryhmiin – kuten sotiemme veteraaneihin – on pahimmassa tapauksessa hengenvaarallista.

Heitä ei muutenkaan enää montaa ole.

Kesällä, kun virustartuntojen määrä laski huomattavasti, lievennettiin monia kieltoja tai suosituksia. Näytti, että tilanne saatiin hallintaan. Vapaus ei kuitenkaan tarkoita vapautta levittää tautia. Leviämisen estäminen ei sinänsä ole vaikeaa. Tarvitaan hyvä käsienpesu ja desinfiointi, lähikontaktien välttäminen eli turvavälit, yskiminen nenäliinaan tai hihaan sekä maskien käyttö tilanteissa, joissa edellä mainittuja ei voida varmistaa. Nyt tarvitaan kaikkien yhteistä ryhtiliikettä;  ketään syyllistämättä, mutta kaikkia järkevään toimintaan kannustaen.

Vaikka korona ei tällä ole juurikaan voimakasta kausi-influenssaa pahempi, täytyy muistaa kaksi asiaa: se, että juuri ikäihmisten väestön keskuudessa se kausi-influenssakin on tuhoisin sekä se, että ihan samoin varotoimin sitä kausi-influenssankin turhaa leviämistä estetään. Tarvitaan vastuunkantoa yli sukupolvien. He kantoivat aikanaan vastuunsa varmistaakseen myös tulevien sukupolvien hyvinvoinnin. Nyt on meidän vuoromme.

Sotiemme veteraanien elämän ehtoon turvaamiseksi meidän on tehtävä kaikki mahdollinen heidän suojaamisekseen. Veteraanien toimintakyvyn ylläpito on meidän veteraaniliittojen tärkein tukitehtävämme ja siinä virustorjunta on tärkeä asia. Näihin talkoisiin kannustan osallistumaan kaikkia suomalaisia ikään katsomatta, mutta erikoisesti nuoria, suomalaisen tulevaisuuden tekijöitä.

Sotien aikana veteraanit turvasivat itsenäisyytemme raskain uhrauksin. Nyt on meidän muiden aika turvata heidän työnsä tulevaisuus mm. koronavirustorjunnalla, suojelemalla veteraanejamme tartunnoilta.


Pekka Paatero




Kirjoittaja on läänin sosiaali- ja terveysneuvos, emeritus sekä veteraanijärjestöjen yhteisen sosiaali- ja terveyspalvelutoimikunnan puheenjohtaja

 

Jaa kirjoitus:

19.10.2020 Eihän enää muistella Suomen sotaa tai Tarton rauhakaan – miksi 1939-1945-sodat olisivat erilaisia?

Muutama päivä sitten tuli kuluneeksi 100 vuotta Tarton rauhan solmimisesta. Huomasitteko? Noteerasitteko?

Vaikka olikin aikanaan – eikä siitä kuitenkaan ole kuin joitain vuosikymmeniä – merkkitapaus, ei monikaan tänään elossa oleva suomalainen osaa kertoa, mistä siinä oli kyse.

(Se päätti virallisesti ensimmäisen maailmansodan liittyneen sotatilan Neuvostoliittoa vastaan ja vahvisti itärajamme siksi, joka se oli jo edelliset 100 vuotta ollut.)

Sama on tilanne Suomen sodan suhteen. Harvassa ovat ne, jotka osaisivat sijoittaa sen edes oikealle vuosisadalle tai arvata sen osapuolet. Suomi niihin ei nimittäin kuulunut, koska Suomea ei tuolloin vielä valtiona edes ollut.

(1808-1809 Ruotsin ja Venäjän välillä käydyn sodan myötä tuli päätökseensä Ruotsin vallan aika Suomessa, sillä sodan voittanut Venäjä liitti Ruotsilta valtaamansa maan itäiset läänit – Suomen – osaksi keisarikuntaansa.)

Melkoisen merkittävistä sodista ja rauhoista näissä siis puhutaan. Silti tavallinen kansa on ne jo unohtanut. Meidän perinneaikaa valmistelevien, mm. veteraaniliittojen kaltaisten toimijoiden, onkin perusteltua kysyä, mikä tekee Suomen 1939-1945- sodista tai ne päättäneistä kipeistä rauhoista erilaisia? Kuka muistaa ne enää 100 vuoden kuluttua ja miksi? Tulisiko niitä edes muistaa ja jos, niin mitä niistä tulisi muistaa?

Kysymyksiä on paljon, mutta niin on vastauksiakin.

Aika on niin kovin suhteellista. Sen huomaa jo siitä, että noiden sotien päättymisen 100-vuotisjuhlallisuuksiin ei ole enää joissain tapauksissa enää kahtakymmentä vuottakaan. Aika moni teistä tätä blogia nyt lukevista on silloin elossa. Aika monella on niihin yhä tuolloinkin henkilökohtainen suhde, sillä nuo sodat – ja niiden rauhoista maksettu hirvittävä hinta – koskettivat meidän omia perheitämme. 20 vuoden päästä elossa on yhä suomalaisia, joiden vanhemmat ja isovanhemmat olivat mukana taistelemassa, menettivät rakkaitaan tai kotinsa.

Mutta entä ne nuoremmat polvet? Ne, jotka eivät ole vielä edes syntyneet? Miten saada noiden vuosien perintö puhuttelemaan niitäkin, jotka eivät eläissään tule tapaamaan ketään sodan kokenutta?

Vastaus on perinnetyö. Juuri tähän se pyrkii: vastaamaan veteraanien omaan toiveeseen siitä, ettei heitä ja heidän perintöään tai myös tulevien sukupolvien vapaudesta maksettua hintaa unohdettaisi silloinkaan, kun he eivät enää itse ole siitä kertomassa.

Lähtökohtamme ovat onneksi hyvin erilaiset kuin 1920 tai 1809.

1939 alkaneiden veristen vuosien aikana isänmaamme joutui selviytymistaisteluista pahimpaan. Tuloksena tosiaan oli, kuten toiminnanjohtajamme edellisessä blogissa totesi, Hollywood-tuotantoon verrattavissa oleva Daavidin kamppailu Goljatia vastaan.

Tällä kertaa taistelemassa oli ensimmäistä kertaa itsenäinen Suomen valtio, jonka rauhaa rakastavalla kansalla oli pelissä kaikki. Suomalaisen sisun työvoitosta tuli tarina, joka yhä pitkälti määrittää kansallista identiteettiämme.

Nyt myös teknologia oli kehittynyt niin, että se mahdollisti tapahtumien taltioinnin kaikkien saataville melkeinpä reaaliajassa. Myöhemmin teknologia on kehittynyt entisestään, ja nyt, pitkällisen työn tuloksena, meillä on satoja tunteja videota ja äänitallenteita, kymmeniätuhansia kuvia ja satojatuhansia sivuja sotapäiväkirjojen dokumentoimia todistuksia noilta tantereilta digitoituna muotoon, joka tulee olemaan käyttökelpoista myös tulevaisuudessa.

Tuon samaisen teknologian ansiosta on esimerkiksi sotaveteraanipiireissämme ja Tammenlehvän Perinneliitossa kerätty jo vuosien ajan talteen veteraaniemme haastatteluita, jotka mahdollistavat veteraanikohtaamiset myös siinä vaiheessa, kun viimeinenkin iltahuuto on kuultu.

Itse asiassa kaikki nuo teknologian edistysaskeleet ovat tänään teidän kaikkien ulottuvilla, sillä teistä jokaisella on älypuhelimenne kamera-, video-, ja nauhoitusmahdollisuuden ansiosta olla mukana tässä tärkeässä työssä ja kerätä sukunne sotasukupolven tarinat talteen vaikka heti tänään.

Keinoja tuoda sodan kokeneiden ihmisten ensikäden kokemukset tulevien sukupolvien lähelle omin sanoin, omilla kasvoillaan, siis on. Mutta miksi se on tärkeää?

On selvää, että sodan loitotessa yhä kauemmaksi historiaamme, vaikuttaa se myös siihen, mitä siitä muistetaan. Tekniset detaljit esimerkiksi siitä, minkä alueen miehistä Jalkaväkirykmentti 35 muodostettiin (Lounais-Suomen), minkä divisioonan osaksi se liitettiin (1. Divisioonan), kuinka monesta pataljoonasta se koostui (kolmesta), kuinka monta komppaniaa kuului sen III Pataljoonaan (esikunnan ja kranaatinheitinjoukkueen lisäksi kaksi) tai kuka sen 9. komppanian päällikkö oli (Antti Huttunen), tulevat varmasti pysymään relevantteina tietylle, joskin pienelle asiaan vihkiytyneelle joukolle, mutta suurelle yleisölle tärkeäksi nousevat ihan toiset asiat, suuremmat linjat.

Mikä sotaan johti? Mitä siellä puolustettiin? Millä hinnalla? Miten vastaavaan tilanteeseen joutuminen voitaisiin välttää tulevaisuudessa?

Pelkästään Kenttäpostia-lehdestämme, nettisivultamme ja somekanavistamme löydät satoja, ellei tuhansia veteraaneja, joiden puheenvuoroissa toistuvat samat asiat.

Mikään ei ole niin hirveää kuin sota, eikä kukaan sen kokenut toivoisi sitä kenellekään.

Niin moni on antanut oman henkensä niin vapautemme kuin maamme peruskivenä toimivien periaatteiden kuten yhdenvertaisuuden ja demokratian vuoksi, että niitä ei tule koskaan unohtaa tai ottaa itsestäänselvyytenä.

Vieraan vihollisen hyökkäyksen alla ainoastaan yhtenäisellä, saman asian puolesta taistelevalla kansalla on minkäänlaisia mahdollisuuksia.

Sodasta ja sen hirveydestä kertominen on rauhan työtä, muistuttaa noissa haastatteluissa yksi: alajärveläisveteraani Olavi Sorvari. Vain se, joka ymmärtää sodan kauheuden, ymmärtää, kuinka tärkeää on tehdä kaikkensa, jotta siltä vältyttäisiin.

Siksi meidän on pidettävä muistoa yllä, sillä rauha on paljon enemmän kuin pelkkä sodan poissaolo.

Rauha on tietoista, alati jatkuvaa työtä sen eteen, että säilytämme ne taloudelliset, poliittiset ja sosiaaliset olosuhteet, jotka ylläpitävät rauhanomaista rinnakkaiseloa paitsi keskenämme, myös naapureihimme. Rauha on ajatuksia ja asenteita, sanoja ja tekoja, vakaumusta ja valintoja. Rauha on jotain, jonka puolesta meidän kaikkien täytyy tehdä osamme.

Ja siinä onkin se veteraaniemme antamista syistä suurin.

Mikään ei ole niin tärkeää, kuin rauha.


Ariela Säkkinen





Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja.





Jaa kirjoitus:

28.9.2020 Suomen kansa on tarina, jota tulee pitää yllä

Kansan ja kansakunnan määrittelyssä saatetaan helposti ajautua hankaliin historiallisiin ja rasistisiinkin kinasteluihin. Tasavallan presidentin viestintäpäällikkö Jouni Mölsä avasi taannoin erään tilaisuuden määrittelemällä oivallisesti kansan tarinaksi.

Kansa on tarina.

Valtioiden välisessä kulissien takaisessa painissa informaatiosodankäynnillä vaikutetaan syvälle kansakunnan mielen ja horjutetaan näin kansan tarinaa. Tässä sodassa suomalaisten sanotaan olevan hankala kohde vaikeahkon kielemme ja lukutaitomme; luetun ymmärtämisen, perusteella. Kaikki huuhaa ei uppoa osaaviin ja ajatteleviin kansalaisiin.

Ehkä tärkein tai ainakin yksi tärkeimmistä kansakuntamme tarinan kulmakivistä on sotasukupolven arvot ja teot kolmekymmentäluvulta sotien kautta maamme jälleenrakentamiseen. Tämä tunnustetaan yleisesti. Esimerkiksi viime kevään koronapandemian poikkeusoloja vertailtiin usein sotasukupolvemme kokemuksiin. Rauhoittelimme toisiamme, sillä uskomme pärjäävämme nyt, kun pärjäsimme silloinkin.

Sellaista kansaa, joka uskoo omaan tarinaansa, on vaikea nujertaa. Tarinaa on kuitenkin pidettävä yllä, ja tässä veteraaniliittojen perinnetyö yhdessä Tammenlehvän Perinneliiton valtakunnallisten jäsenjärjestöjen kanssa on aivan keskeistä. Kansan tarinalla on yhtä monta alkulähdettä kuin on aikojen saatossa ollut kansalaisiakin. Yksilöiden tarinat kietoutuvat perheen, suvun ja eri yhteisöjen kautta osaksi kansallista kokonaisuutta. Perinne ei synny käskemällä, vaan perinteiden alkulähde ja arvokkain osa on paikallinen omakohtainen kokemus ja tunne yhteenkuuluvuudesta.

Sotasukupolven perinteitä on vaalittu ja ylläpidetty jo välirauhasta lähtien esimerkiksi kirjallisuudessa, elokuvissa, teatterissa ja musiikissa sekä veteraanitilaisuuksissa. Perinteiden vaalijat ovat ytimen äärellä, sillä ilman tätä työtä muistot himmenevät ja tarinaltamme katoaa pohja. Professori Laura Kolbe peräänkuulutti Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessaan 2.8.2020 sotahistoriaamme tarinamme tärkeänä tekijänä. Hän oli huolissaan resurssien puutteesta ja sitä, että kokonaisuus jää hajanaiseksi ja pienimuotoiseksi.

Veteraaniliitoilla on nyt se kuuluisa tuhannen taalan paikka vastata tuohon huoleen veteraanikentän ollessamme matkalla kohti perinneaikaa. Arkisessa perinnetyössä saattaa harvoin tulla mieleen, kuinka merkittävien kansallisten perusasioiden ääressä perinteen kartoittaja ja ylläpitäjä onkaan. Tarinamme sisäistäminen on paras puolustus erilaisia informaatiohyökkäyksiä vastaan.

Mikkeliin perustettava Sodan ja rauhan keskus Muisti täyttää valtakunnan tason aukkoa kansan tarinan ylläpidossa. Keskukseen linkittyvä alueellisten perinneyhdistysten toteuttama paikallinen ja alueellinen sotasukupolven perinteen vaaliminen yksittäisistä muistomerkeistä ja museoista aina laajoihin taistelualueisiin luo kokonaisuuden, johon perustuen kansamme tarinaa on hyvä ylläpitää ja kehittää. Juoksuhautoihin ei koskaan pidä jäädä makaamaan, mutta niiden pohjalta voidaan rakentaa ja kehittää kansamme tarinaa.


Sakari Martimo




Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton toiminnanjohtaja

Jaa kirjoitus:

17.9.2020 Me olemme sankareiden sukua ja jättiläisten jälkeläisiä, sinä ja minä

Syytän siitä ikää.

Keski-ikäistymisellä kun on kuuleman mukaan sellainen vaikutus, että vyötärönympäryksen ja silmäpussien lisäksi alkaa kasvaa myös kiinnostus omia juuria kohtaan ja halu/ kyky ymmärtää sitä, että on osa jotain omaa napaa suurempaa: niistä juurista versovaa mittavaa ja mielenkiintoista sukupuuta.

Osansa on varmasti työllänikin. Aikaisemmin abstrakteilta ja kovin kaukaisilta tuntuneet käsitteet (”sotahistoria”, ”jatkosota”, ”luovutetut alueet”, ”evakot”) ovat tietämyksen lisääntyessä asettuneet ihan eri lailla paikoilleen silmien edessä hahmottuvaan palapeliin.

Palapeliin siitä, kuka minä olen. Palapeliin siitä, keitä me, Suomen kansa, olemme.

Vuosikymmeniä (siitä viimeistään tietää olevansa vanha, kun lauseen aloittaa noilla sanoilla!) sitten perin äidinpuoleisen evakkoisoisäni sisaruksilta suvussa kulkeneen bagelreseptin, jota edellisen muuton yhteydessä intouduin kovasti taas etsimään. Lapsuudenkodistani muistan puisen kirstun, jonka erityislaatuisuuden ymmärsin jo pienenä liittyvän siihen, että ”siinä oli ollut kaikki, mitä mukaan saatiin”.

Kenttäpostia-lehtemme Minun Veteraanini-juttusarjan avausartikkelissa kerroin kuusamolaisen isänpuoleisen isoisäni tarinan. Mieleen tulvahti itsenikin yllättäneen elävästi se, miten pikkulapsena mummolareissulla tunnustelimme papan (tuolloin vielä mysteeriksi jääneestä syystä) pienien kuoppien täplittämää käsivartta.

Jutun taustatutkimusta tehdessä en voinut olla huomaamatta, kuinka paljon nyt jo liki 30 vuotta kuolleena olleesta papasta elää minussa, etenkin tavassamme hahmottaa maailmaa kirjoittamalla. Sitten tajusin, että se on kirjaimellisesti osa verenperintöäni. Minä olen minä, ainutlaatuinen yksilö, jota ovat sattuman lisäksi muovanneet monen ihmisen silmiin varsin poikkeukselliset olosuhteet, mutta minä olen myös geneettinen keräilyerä, kokoelma minua ennen tulleita. Neljäsosa minusta on peräisin papasta. Hänen perintönsä todellakin elää – niin hänen lastensa kuin meidän, nyt jo viidenteen polveen edenneiden lastenlasten kautta.

Toisen neljäsosan minusta muodostaa koko maallisen omaisuutensa kerran yhteen puuarkkuun mahduttamaan joutunut Rovaniemen-pappa. Varttikarjalaisena olen nykytermejä käyttäen kolmannen polven pakolainen.

Viime vuosina on Suomessakin innostuttu tutkimaan sodan kaltaisen ylisukupolvisen trauman vaikutuksia. Nyt tiedetään sen vaikuttavan vielä kolmanteen sukupolveen saakka. Siis siihen omaani. Perintönä voi olla esimerkiksi puhumattomuuden, päihteillä tunteiden turruttamisen tai väkivallan kulttuuri (aiheesta lisää mm. tässä materiaalipankistamme löytyvässä opinnäytetyössä).

Samoin on alettu selvittää evakkoperinnön vaikutusta. Vastikään tarkastettu väitöskirja tutki sen jälkeensä jättämiä juurettomuuden, irrallisuuden ja kaipauksen tunteita, joita niitäkin tunnistettiin kolmannessa sukupolvessa saakka.

Erään väitöskirjaan haastatellun sanat siitä, kuinka tuo jatkuva, selittämätön kaipaus jonnekin oli johtanut hänet erilaisiin työtehtäviin ulkomaille, pysäyttivät minutkin. Sanoittiko tämä viimein sen oman mihinkäänkuulumattomuuteni, jota tyydyttääkseni olin vuosien saatossa yrittänyt rakentaa kotiani useammassakin maassa, koskaan kuitenkaan ”kotona ollen”?

Muutama päivä sitten löysin itseni Facebook-fiidissäni vastaan tulleen linkin innoittamana täyttämästä Karjala-liiton ja Jääsken pitäjäseuran liittymislomaketta (ehdottoman keski-ikäistä!). Myönnän tuntemusteni olleen vähän arkailevia, vähän niin kuin vierasta osoitetta työpaikkahaastattelua varten etsiessä, kunnes täytettäväksi tuli laatikko ”suvun asuinpaikka Jääskessä?”

Jotain selittämätöntä läikähti sydämessäni, kun kirjoitin vastaukseni. Kalalampi. Se on meidän suvun asuinpaikka.

Siinä hetkessä oivalsin, että ne minun henkilökohtaiset rakennuspalikkani ovat myös osa koko tämän maan ja kansan rakennuspalikoita, jotka viime kädessä yhdistävät meidät kaikki osaksi samaa tarinaa.

Se bagelresepti kantoi mukanaan kaikuja keittiöistä, joita ei enää ole.

Siinä arkussa oli matkannut henkensä edestä osa yhtä maatamme kohdanneista suurimmista tragedioista.

Se Kiestingissä vaurioitunut käsivarsi oli omalta osaltaan kannatellut vastuista raskainta: tuolloin vielä syntymättämienkin sukupolvien vapautta.

Vaikka osa käsivarresta ”sinne jonnekin” jäikin, sitä ei tehnyt pappani, joka – toisin kuin aivan liian moni muu – selvisi hengissä ja palasi kotiin. Ja hyvä niin, sillä mikäli noin ei olisi käynyt, olisi syntymättä jäänyt paitsi isäni, myös minä.

Pappojeni ja satojentuhansien heidän kaltaistensa perintö elää meistä jokaisessa. Se on läsnä, mihin ikinä katsommekin. Me olemme sankareiden sukua ja jättiläisten jälkeläisiä, sinä ja minä.


Ariela Säkkinen




Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja ja varttikarjalainen kolmannen polven evakko

 

 

Jaa kirjoitus:

7.9.2020 Koronakaan ei tapa veteraanityötä

Koronapandemian suora ja epäsuora vaikutus veteraanityöhön on musertava. Tukityön toteuttamista vaikeuttivat ennen kaikkea liikkumis- ja kokoontumisrajoitukset. Veteraanien kodin ulkopuoliset aktiviteetit lopahtivat, eikä kenttäväkemme päässyt tapaamaan veteraaneja vaikkapa tukeakseen avustushakemusten laadinnassa. Myös kuntoutus- ja virkistystoiminta oli ja on edelleen lamassa, ja kotiin vietävät palvelut täytyy hoitaa rajoitusten sallimissa raameissa.

Iso osa veteraanijärjestöjen toimihenkilöistä ja vapaaehtoisväestä oli osin samojen rajoitteiden takia sidottu koteihinsa, ja sääntömääräisiäkään kokouksia saati muita aktiviteetteja ei ole kyetty toteuttamaan.

Puolustusvoimat ja reserviläiset ovat joutuneet perumaan perinteiset veteraanikeräykset, eikä Veteraanivastuu ry:n muu varainhankinta mitenkään voi täyttää syntynyttä vajetta. Heikentynyt kansantalous supistanee ensi vuodesta lähtien veteraanityötä tukevien säätiöiden tuloja ja siten niiden mahdollisuutta tukea veteraaneja.

Aktiviteettien raju lasku näkyy myös tiedottamisessa. Esimerkiksi veteraanihaastattelujen keräämisessä on menossa kriittiset vuodet, mutta haastatteluja ei ole päästy tekemään kasvotusten. Puhelinhaastattelut taas estää usein alentunut kuulo.

Kenttäpostia-lehden ilmoitustulot ovat supistuneet huomattavasti, minkä seurauksena lehden numerot 3 & 4 jouduttiin jo yhdistämään ”tuplanumeroksi” ja sama saattaa olla edessä vuoden kahden viimeisen numeron kanssa.

Tässä kohtaa lämmin kiitos niille veteraanipiireille, – yhdistyksille ja -osastoille, jotka ovat saaneet hankittua lisäilmoituksia lehden toimittamiseen. Suorastaa mykistävää oli vastaanottaa erään yhdistyksen tuki sen omista varoista, kun ”koronan takia oli syntynyt säästöjä kokouskuluissa”.

Poikkeusolot ovat myös herättäneet auttamisen halua, mistä kirjoitettiin edellisessä Kenttäpostia-lehdessäkin.  Lisäksi on nähty erilaisia ”sankartekoja”, kuten esimerkiksi Lotta Svärd- säätiön tuki Tuusulassa veteraanien leskien ateriapalveluiden kustannuksissa ja se, miten Uudenmaan Sotaveteraanipiirin toiminnanjohtaja Jouko Kaivonurmi sekä sosiaalineuvoja Leena Jäntti toteuttivat aterioiden kuljetukset viikkojen ajan omilla autoillaan ja ajallaan.

Useilla paikkakunnilla on myös käytetty säästynyt aika viisaasti hyödyksi muun muassa keskittymällä paikallisten perinteiden kartoittamiseen ja samalla oman alueen valmisteluihin tulevaan perinneaikaan. Nämä tehtävät vaativat paljon aikaa, mutta ovat aiemmin pakanneet jäämään muun toiminnan jalkoihin.

Edellä on mainittu vain osa koronan vaikutuksista veteraanityöhön, ja keskusteluissa kenttäväen kanssa onkin noussut esiin vakava huoli henkilöstömme voimattomuuden tunteesta tilanteen edessä. Kun toiminnan pyörä on väkisinkin pysähtynyt, sen liikkeelle saaminen on vaativa ponnistus varsinkin, jos tilanteen normalisoitumista joudutaan vielä odottamaan ensi talveen tai jopa pidemmälle.

Veteraanien vahva viesti on ollut, että tästäkin tilanteesta selvitään kyllä. Toivottavasti tuo sama henki pitää myös järjestömme väen liekin lepattamassa. Veteraanityö nimittäin jatkuu koronarajoitteiden aikana ja niiden jälkeen niin tuki- kuin perinnetehtävissä, ja se työ tarvitsee tekijänsä.

Ymmärrettävästi muutos herättää aina huolta, ja korona on totta tosiaan muuttanut toimintojamme. Ei korona kuitenkaan järjestöjämme tapa, mutta selviytyminen vaatii sinnikkyyttä odotellessamme tilanteen paranemista ja samalla säästyvän ajan viisasta käyttöä valmistautumiseen tuleviin koitoksiin.


Sakari Martimo




Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton toiminnanjohtaja

Jaa kirjoitus:

25.8.2020 97-vuotiaan sotaveteraanin vetoomus omaisille: kunnioittakaa veteraanienne muistoa hautamerkillä

Olen Jatkosodan ja Lapin Sodan veteraani. Vastuu Suomen tulevaisuudesta asetettiin kovin nuorille hartioille, minäkin olin sotaan joutuessani 18. Mutta kun meitä tarvittiin, niin otettiin niinkin nuoria.

Sotatieni kesti kaksi vuotta, kymmenen kuukautta ja yhden päivän. Ensi alkuun olin Rukajärven, sitten Kuhmon suunnalla, sitten Äänislinnassa ja Syvärin alajuoksulla Laatokan rannassa ennen kuin vihollinen ajoi meidät pois.

Viteleen viivytystaisteluissa 1944 haavoituin kivääristä reiteen. Muutaman viikon olin sairaalassa, mutta siitä huolimatta ehdin mukaan Tornioon ajamaan saksalaisia pois maasta.

Veljeä ei jätetä- henki oli todellinen. Palvelin Jatkosodassa lääkintämiehenä eikä se ollut yhtään mukava homma. Ei siellä voinut piilotella, haavoja joutui sitomaan, vaikka kranaatteja tulikin.

Kun miehiä haavoittui, niin piti vain koettaa antaa siteitä. Osahan niistä kaatui, mutta yhtään haavoittunutta tai kaatunutta eivät venäläiset minun lohkollani saaneet. Kaikki tuotiin kotiin.

Tuo sotavuosilta tuttu henki pitäisi muistaa Suomessa yhä tänäänkin, vähän kaikkialla. Moni ei tiedä, että mitään sotaa on ollutkaan ja tuntuu, ettei näitä asioita kunnioiteta. Siksi yksi minulle tärkeä kunnioituksen osoitus on veteraanien hautamerkki. Sen suhteen ovat omaiset kovin välinpitämättömiä.

Alajärvellä on Alajärven sankarihautausmaalla 147 sankarihautaa, Lehtimäellä 83. Olen sähköpyörällä kulkenut paljon ja monelta haudalta puuttuu merkki. Kun näen ihmisiä kastelemassa kukkia, niin kysyn, että onko kyseessä kenties sotaveteraani. Näin kävi ihan vastakin: oli veteraani, hänen 1924 syntynyt isänsä. Kaikkea hän tämän sotatiestä tiesi, mutta toisin kuin naapurihaudalla, ei hautakivessä ollut merkkiä. Kyllä siitä mieli tuli pahaksi.

Meitä veteraaneja ei ole enää montaa – Alajärvelläkin 10. Heistäkin moni on jo laitoksessa. Minä koitan yksinäni edustaa. 27 vuotta sitten kävimme kaikki Alajärven haudat läpi ja kiinnitimme merkit veteraanien hautoihin. Sen jälkeen poisnukkuneiden haudoilla on kuitenkin puutteita. Viime viikolla kävimme kiinnittämässä hautoihin neljä merkkiä, kaksi odottaa vielä taskussa.

Vetoan omaisiin, jotta he hoitaisivat asian kuntoon ja että merkit kiinnitettäisiin hautoihin heti sotaveteraanin jätettyä maallisen taistelukentän. Merkkejä voi ostaa veteraaniliitoista tai sitten kannattaa olla yhteydessä paikalliseen veteraaniyhdistykseen, jos sellainen on. Monessa paikassa he tai kunta hoitavat sen hautakiveen omaisten niin halutessa.

Olisi hyvä, että nuori kansa tietäisi, että kuka on ollut sotahommissa. Siihen ei ole enää kauaa, kun meitä veteraaneja ei enää ole. Siksikin esimerkki on niin tärkeä.

Toivon, ettei veteraaneja unohdettaisi sittenkään, kun meitä ei enää ole ja että tieto ja kunnioitus sotasukupolvea kohtaan siirtyisi seuraavillekin polville. Niin monta ihmistä on tämän maan vapauden vuoksi tapettu.


Eino Takala




Kirjoittaja on 97-vuotias sotaveteraani ja Alajärven Sotaveteraanit ry:n kunniajäsen

Jaa kirjoitus:

14.8.2020 Nykyihmisellä on paljon opittavaa sotasukupolven periksiantamattomuudesta ja uskosta parempaan tulevaisuuteen

Talvisodan päättymisen 80-vuotismuistopäivänä kokoonnuimme Isonkyrön sankarihautausmaalle kunnioittamaan Talvisodan meille jättämää perintöä ja muistoa – kaunista, vapaata, itsenäistä Suomea. Seisomme paikalla, jonne 82 isokyröläistä miestä lopulta päätyi taistellessaan isänmaansa puolesta.

Kyrön karhu, joka sankarihauta-alueen hautamuistomerkkinä seisoo, symbolisoi mielestäni vahvasti sitä sisukkuutta, voimaa ja taistelutahtoa, jota Talvisodan taisteluihin lähtijöiltä tai tilaa ja perhettä kotikonnuille hoitamaan jääneiltä vaadittiin. Vaihtoehtoja tosin ei ollut – oli selvittävä, jos haluttiin elää itsenäisessä maassa edelleen.

Suurimmalle osalle tuossakin tilaisuudessa paikallaolleista koulun historian tunnilla käydyt opetuskeskustelut tai Talvisota- elokuvan tapahtumat ovat ainut tarttumapinta sodan tapahtumiin ja tuntuvat ehkä siksi kaukaisilta. Siksi onkin erityisen tärkeää, että itsenäisen Suomen olemassaoloon liittyvät tapahtumat siirtyvät sukupolvelta toiselle. On hienoa, että yhä järjestetään tilaisuuksia, joissa kunnioitetaan sotiemme veteraaneja, -invalideja, lottia ja kaikkia sodassa eri tavoin mukana olleita.

Vielä minun sukupolvelleni side noihin kohtalokkaisiin päiviin on vielä henkilökohtainen.

Sankarihautausmaan viereisen hiekkapolun varrella on isovanhempieni hauta, jonne käyn usein viemässä hautakynttilän ja muistelen muoria ja vaaria, joiksi heitä kutsuin. Äidin puoleiset mumma ja paappa nukkuvat Laihian hautausmaalla. Omat isovanhempani ovat eläneet talvisodan ajan, mutta ovat onneksi olleet näkemässä myös Suomen nousun uuteen kukoistukseen sota-aikojen jälkeen ja nähneet jälkipolviensa kasvavan ja jatkavan heidän aloittamaansa elämäntyötä. Sankarihautausmaalla nukkuvat sitä eivät valitettavasti nähneet.

Talvisodassa Suomi taisteli olemassaolostaan.

Meiltä Pohjanmaalta, Isostakyröstäkin, taisteluihin kohti Karjalan Kannasta lähti n. 3000 miehen suuruinen jalkaväkirykmentti, jonka riveihin vaarikin kuului. Vaari oli sotaan lähtiessään 26 –vuotias maanviljelijä, joka navetan perustuksia Kuivilan kylässä muuratessaan oli saanut kutsun lähteä rintamalle. Siihen jäi navetan rakentaminen ja muori sai hoitaa yksin kahta lehmäänsä tallin nurkassa.

Ensimmäinen lapsi syntyi talvisodan aikana, mutta kuoli vain muutaman kuukauden ikäisenä keuhkokuumeeseen, jonka hän sai, kun hän äitinsä hoivissa pakeni Ylistaron kirkon pommituksia suojaan metsään kylmällä pakkaskelillä. Surusta huolimatta elämää oli jatkettava niin kotitilalla kuin rintamalla.

Vielä Talvisodassa eivät merivoimamme joutuneet taisteluihin. Laivaston olemassaolo ja talvi estivät vihollisen pinta-alusten käytön Ahvenanmaan ja Suomen aluevesillä. Laihialla asunut paappani oli Talvisodan syttyessä 27-vuotias ja “värvättynä” rannikkopuolustukseen tarkoitetulla panssarilaiva Ilmarisella. Jatkosodan aikana tapahtui kuitenkin jotain sellaista, joka sai paappani liittymään sodan loppuajaksi kaukopartiojoukkoihin.

13. syyskuuta 1941 havaittiin, että Ilmarisen miinanraivaimeen oli tarttunut miina, jota ei saatu irrotetuksi käsivoimin merellä. Kun pimeys koitti, Ilmarinen käännettiin oikean kautta, jotta raivaimeen mahdollisesti tarttunut miina ei törmäisi alukseen. Käännöksen aikana tapahtui kuitenkin voimakas räjähdys, joka tärisytti laivaa. Laiva kallistui nopeasti vasemmalle ja kaatui vajaassa minuutissa. Laiva upposi seitsemän minuutin kuluttua räjähdyksestä. Ilmarisen uppoamisessa pelastui 132 miestä, ja 271 miestä hukkui. Paappani oli yksi onnekas näistä pelastuneista.

Elämä kotirintamalla oli työntäyteistä miesten ja nuorten miehenalkujen ollessa rintamalla. Naisten oli isoäitieni lailla otettava vastuu ns. miesten töistä. Karjalan Kannaksen ja monien muiden itäisten rajaseutujen asukkaat joutuivat jättämään synnyinseutunsa ja etsimään uutta kotia. Sodan päätyttyä 420 000 suomalaisen piti muuttaa uusien rajojen sisäpuolelle. Ei pidä unohtaa sotalapsiakaan: Talvisodan aikana Ruotsiin kuljetettiin lähes 5 500 lasta suojaan pommituksilta. Sodan päätyttyä osa ruotsalaisista olisi halunnut suomalaisten mahdollisimman nopeaa paluuta, osa lapsille sijaiskodin tarjonneista taas olisi halunnut lapsen jäävän heidän luokseen ja ilmoittivat halukkuutensa adoptointiin. Vielä kesäkuussa 1940 oli 800 lasta palaamatta Suomeen.

Sota muutti siis monella tapaa ihmisten elämää, jättäen jälkensä myös kumpaankin isoisääni.

Paappa käsitteli sodan aikaisia kokemuksiaan kertomalla niistä yhä uudelleen ja uudelleen. Hän tavallaan eli sotatapahtumia uudelleen. Ainut, josta hän ei koskaan pystynyt puhumaan läheisilleen, oli tuo Ilmarisen uppoaminen. Sain kuulla siitä itsekin vasta ollessani aikuinen. Vaari haavoittui jatkosodan aikana luodin kulkiessa keuhkon läpi. Sodan koettelemukset saivat hänet etsimään apua korkeammalta ja hän tuli uskoon. Koskaan en kuullut hänen kertovan sotamuistojaan, mutta uskon hänen tehneen sitä muiden sodassa olleiden seurassa.

Suomen taistelu olemassaolostaan päättyi Talvisodassa katkerin ehdoin solmittuun rauhansopimukseen, josta huolimatta Neuvostoliitto käyttäytyi edelleen uhkaavasti. Saatavilla olleet tiedot antoivat viitteitä, että se hyökkäisi sopivan tilaisuuden tullen uudelleen. Näin tapahtuikin jatkosodan puhjettua 25. kesäkuuta 1941. Yli kolmen vuoden taistelun jälkeen Suomi selvisi tästäkin koettelemuksesta itsenäisyytensä tallella.

Talvisodan aikana ja sen jälkeen syntyi myytti, ”talvisodan ihme”. Sen mukaan pienen Suomen urhoollinen taistelu ja menestys suurta ylivoimaa vastaan oli yli-inhimillinen suoritus. Meillä nykypäivän ihmisille on tästä sisukkuudesta, periksiantamattomuudesta ja uskosta parempaan tulevaisuuteen paljon opittavaa. Toivottavasti osaamme arvostaa heidän meidän sukupolvelle tekemäänsä työtä ja kaikin keinoin pitää kiinni siitä, mitä meillä on: kaunis, puhdas ja itsenäinen Suomi.


Katri Lintula





Kirjoittaja on isokyröläisen Kylkkälän koulun johtaja

 

Jaa kirjoitus:

28.7.2020 Meillä suomalaisilla on itsenäisyyspäivä 365 päivää vuodessa

Jokin aika sitten tullut uutinen sotaveteraanipiiriemme viimeisen veteraanitaustaisen puheenjohtajan, Jukka Simolan kuolemasta pysäytti. Vastahan minä muutama päivä aikaisemmin puhuin hänen kanssaan puhelimessa!

Sitten huomasin hymyileväni. Mieleeni tuli elävästi hänen blogikirjoituksensa, joka saamastamme palautteesta päätellen liikutti jotain myös teissä. Itseään esittelemätön mies oli soittanut hänelle huomauttaakseen Jukan tavasta nostaa kesäpaikassaan lippu salkoon joka päivä.

”Ettekö te tiedä, ettei liputtaa saa kuin juhlapäivinä?” oli mies närkästyneenä kysynyt.

”Minulla on aina juhlapäivä, kun voi nostaa oman lipun salkoon, eikä tarvitse vetää sinne punaista vaatetta työkaluineen”, oli Jukka napauttanut.

Myöhemmin hän virnisti, että toista puhelua ei tullut.

Noihin sanoihin tiivistyy niin paljon. Jokainen päivä todella on juhlapäivä. Joulukuun kuudetta juhlitaan itsenäisyyspäivänä, koska tuona päivänä vuonna 1917 eduskunta hyväksyi itsenäisyysjulistuksemme, mutta tosiasiassahan meillä on itsenäisyyspäivä 365 päivää vuodessa.

Miettikää vaikka.


Jokainen päivä, kun nostamme (täysin objektiivisesti yhden naisen asiantuntijaraadin voimin arvioituna maailman kauneimman) lippumme salkoon, on itsenäisyyspäivä.

Niitä virallisia liputuspäiviä on Suomessa kuusi, joiden lisäksi on 13 vakiintunutta sellaista, mutta oikeassa se Jukka oli: sen lipun saa tosiaan nostaa salkoon vaikka joka ikinen päivä. Tiesitkö muuten, että oman lippunsa Suomi sai vasta puoli vuotta itsenäistymisensä jälkeen?


Jokainen päivä, kun teet tuohtuneena valituksen virheellisestä sähkölaskusta selkeän napakasti asiakaspalvelijan tajuntaan iskeytyvällä suomen kielellä, on itsenäisyyspäivä.

Maailman toiseksi vaikeimmaksi kieleksi joissain lähteissä arvioitua suomea puhuu äidinkielenään vain alle 0.007 prosenttia maailman väestöstä, joten melkoisen eksklusiiviseen joukkoon me kuulumme…!


Jokainen päivä, kun Formula 1- osakilpailun korkeimmalle pallille kohoavan voittajan kunniaksi ilmoille kajahtaa Maamme-laulu, on itsenäisyyspäivä.

Tähän mennessä se on kuultu maailman radoilla jo 54 kertaa ja lisää on v a r m a s t i  tulossa.


Jokainen päivä, kun valitset postissa postimerkkiä kirjekuoresi nurkkaan liimattavaksi (Muumit? Vai suomalainen rantamaisema? Joku kevään linnuista? Vai suomalainen rantamaisema?), on itsenäisyyspäivä.

Suomen ensimmäinen postimerkki julkaistiin muuten jo vuonna 1856 –18 vuotta ennen kuin maailman postiliitto edes perustettiin! Nyt niitä on julkaistu jo liki 3000 – omansa ovat saaneet niin Kimi Räikkönen kuin veteraaniliitot. Ja hei –  nyt voit teettää sellaisen myös itsestäsi!


Jokainen päivä, kun puet päällesi leijonavaakunalla varustetun pelipaidan ja – joko jäähallissa, sporttibaarissa tai kotikatsomossa – valmistaudut kannustamaan joukkueesi jääkiekon maailmanmestaruuteen, on itsenäisyyspäivä.

Tiesitkö, että 1920-luvulla eduskunnassa tehtiin esitys siitä, että vaakunan leijona vaihdettaisiinkin karhuksi?


Jokainen päivä, kun pukeudut juuri niin kuin haluat, on itsenäisyyspäivä. 

Sen oikeuden sinulle nimittäin takaa yksilönvapautta vaaliva suomalainen lainsäädäntö, mikä vaihtelee hyvinkin paljon maasta toiseen. Barbadoksella esimerkiksi on laitonta pukeutua maastokuvioon, Pohjois-Koreassa farkkuihin, Kreikassa korkokenkiin historiallisissa paikoissa ja Sveitsissä patikoida nakuna.


Jokainen päivä, kun sulkeudut koppiin äänestämään vapain vaalein valittavaa kunnallisvaltuutettua, Euroopan parlamentin jäsentä, kansanedustajaa, tai presidenttiä, on itsenäisyyspäivä.

Edellisissä presidentinvaaleissa Suomessa annetuista äänistä hylättiin noin 10 000 eli 0,03%. Ikisuosikkien kirkkoveneen ja Aku Ankan lisäksi oli äänestyslippuihin nyt kirjattu myös Donald Trumpia.


Jokainen päivä valittaessasi kulmakuppilassa kaverillesi sitä, kun se kansan valitsema eduskunta tekee ”taas jotain typerää asiassa, jonka lapsikin osaisi hoitaa paremmin” ilman pelkoa siitä, että maasi hallinnon kritisointi johtaisi sinun katoamiseen tai vankeuteen, on itsenäisyyspäivä.

Itsestään selvää se ei nimittäin ole. Mielipiteensä vuoksi vainotaan, kidutetaan, tapetaan, heitetään vankilaan tai hallinnon toimesta kadotetaan maailmassa vuosittain kymmeniä tuhansia ihmisiä. Pelkästään Syyriassa on viimeisen kahdeksan vuoden aikana kadonnut yli 82 000 nykyhallinnon vastustajaa, itärajan takana pelossa joutuvat elämään niin poliitikot, aktivistit, vähemmistöt, toimittajat kuin tiedemiehetkin.


Jokainen päivä, kun perjantai-iltapäivän täpötäydessä junassa viereesi istahtaa kauan odotetulle viikonloppulomalleen suuntaava varusmies, on itsenäisyyspäivä. 

Tunnettu lausahdus siitä, kuinka ”jokaisessa maassa on armeija, joko oma tai jonkun toisen” on tunnettu ihan syystä. Jokaisella itsenäisellä maalla on oikeus odottaa muiden kunnioittavan sen rajojen ja kansan kokemattomuutta sekä tarvittaessa puolustaa näitä. Suomen kohdalla parhaaksi ratkaisuksi on katsottu yleinen asevelvollisuus, jonka kannatus myös kansalaisten parissa on perinteisesti ollut vahva.


Jokainen päivä, kun Thaimaan-lomasi aluksi vedät lähtöselvityksen yhteydessä esiin passin, jonka kanssa lukee Suomi-Finland, on itsenäisyyspäivä.

Suomen passi on maailman vaikutusvaltaisimpien joukossa. Se avaa viisumivapaat ovet maailman 195 itsenäisestä maasta peräti 187:ään, mikä nostaa meidät koko maailman listauksessa neljänneksi.


Jokainen päivä, kun elämä kolhii (missä tahansa päin maailmaa sitten oletkin!), tulee äitiä ikävä  ja soitat koto-Suomeen hänen +358-alkuiseen numeroonsa, on itsenäisyyspäivä. 

Kansainvälisen televiestintäliiton ITU:n 1960-luvun alkupuolella lanseeraamat maakoodit mahdollistavat kansainväliset puhelinyhteydet varmistamalla sen, että soitto numeroon 0961262017  tavoittaa juuri Suomessa asuvan 0961262017-numeron haltijan. Eikä vaikka thaimaalaista taksikuskia tai kenialaista kelloseppää.


Jokainen päivä, kun seuraamme Euroviisuja sohvan reunalla jännittäen, kuinka erilaiselta ”Fäänläänd, zero puääng” eri kielillä kuulostaa, on itsenäisyyspäivä. 

Tänä vuonna jo 65. kertaa järjestettäväksi suunniteltu kilpailu on tuonut itsenäiset eurooppalaiset (ja vuodesta 2015 australialaiset) maat yhteen jo vuodesta 1955 lähtien. Vastoin yleistä luuloa ei Suomi ole lähelläkään huonoiten menestynyttä maata, vaikka kolme kertaa edustajamme todella on saanut zero puääng ihan kaikilta. Norja on  tehnyt saman neljästi, sijoittuen koko kisan viimeiseksi peräti 11 kertaa.


Tänäänkin on siis itsenäisyyspäivä. Miten sinä aiot sitä viettää?


Ariela Säkkinen




Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja, jolla on 195 maasta käymättä vielä 163.

Jaa kirjoitus:

30.6.2020 Italiassa on kylä, jossa kukaan ei ole yksinäinen… ja jossa suomalaistakin tervehditään hänen äidinkielellään

On olemassa kylä, jossa kukaan ei ole yksinäinen.

Italiassa, Umbrian rajalla sijaitsee alue nimeltä Tuscia Etrusca Romana. Nimensä mukaisesti aluetta hallitsivat aikanaan rauhanomaiset etruskit. Näiden rakentamien muurien, keskiaikaisten linnojen ja Medicien aikaisten renesanssipalatsien keskellä piileskelee maaseudun rauhassa pienen pieni kylä, Castel Cellesi.

Jos olet suomalainen ja ajat kylään, saatat naurahtaa: kylän Tervetuloa- kyltissä sinua tervehditään äidinkielelläsi. Kylässä on myös valkoinen seinä, jossa lukee suomeksi Eino Leinoa: ”Kell´ onni on, se onnen kätkekööt”. Tiedetään, että tekstin seinään maalasi aikanaan oopperalaulaja Martti Wallen.

Castel Cellesissä asuu noin 200 ihmistä. Kylän keskuspaikka on Piazza, aukio, jonka toisessa päässä sijaitsee kirkko ja toisessa baari, jonne on perustettu pieni kauppa. Ukot istuvat keskellä kauppaa, polttavat kuin korsteenit, juovat olutta, viiniä tai espressoa, ja pelaavat korttia. Kylän posti on kerran viikossa auki.

Kyläläiset eivät tarvitse kauppakeskuksia.

Leipäkauppias käy joka aamu. Mies ajaa valkoisella pakettiautolla aukiolle ja myy autostaan vastapaistettua, lämmintä leipää. Se maksaa 80 senttiä. Keskiviikkoisin aukiolle tulee kala-auto. Mies myy autostaan tuoretta kalaa ja muita mereneläviä, mustekaloista simpukoihin. Ja kun kala-auto lähtee, tulee uusi auto. Siitä voi ostaa hedelmiä, vihanneksia, säilykkeitä, juustoja ja jopa viiniä.

Vähintään kerran kuukaudessa kylään ajaa vielä yksi auto, joka myy alusvaatteita, sukkia, yöpukuja, peittoja, lakanoita. Kuski muistaa ulkoa kylän kaikkien naisten rintaliivien kokonumerot ja huutelee suureen ääneen, että nyt on tullut Marcellalle uusia rintaliivejä, käykääs hakemassa paikalle!

Monilla kyläläisillä on myös maapalstoja kylän ulkopuolella. Siellä kasvatetaan oliivipuut ja kanat.

Siestan aikana on hiljaista, vain metsästyskoirat haukahtelevat häkeissään alhaalla laaksossa. Mutta kun päivän helle hieman viilenee, ilta hämärtyy ja perheet ovat syötetty, ihmiset tulevat ulos ja kokoontuvat aukion laidalle. Mammat ja papat istuvat pitkillä penkeillä, seuraavat silmä tarkkana tulijoita ja menijöitä, kertovat kuulumiset, muistelevat, ehkä vähän juoruilevat. Jos jostain ei ole kuultu hetkeen, koko armeija lähtee tarkistamaan, onko kaikki hyvin?

Jos joku tarvitsee apua, sitä saa. Jos joku on kipeä, mamma-armeija hoitaa, siivoaa talon ja tuo ruokaa. Vastavuoroisesti kaikki tietävät kaikkien asiat, myös romanssit, ne salaisetkin.

Itsekin istuin usein iltaa ovensuussa viinilasin kanssa ja seurasin aukiolla istuvia ihmisiä. En ymmärtänyt, mitä he puhuivat, mutta ihailin ihmisten yhteenkuuluvuutta. Hyvin usein he istuivat hiljaa, vain nauttien lämpimästä illasta ja toistensa seurasta.

Italiassa ikääntyneet asuvat kotona ja kun ei enää itse jaksa, lapset hoitavat. Perhesiteet ovat tärkeitä. Harva muuttaa mamman luota kauemmaksi toiseen kylään ja jotkut eivät tee sitä koskaan. Mammone tarkoittaa mamman poikaa, aikamiehiä, joille äiti silittää alushousutkin ja tuo aamukahvin sänkyyn.

Valitettavasti mm. Suomen sää, valtakunnallinen elintarvikevalvontaohjelma, Valvira, alkoholipolitiikka ja kulttuuri eivät salli sellaista elämää, mitä kylässä vietetään. Mutta vaikka ei asuisikaan onnellisessa kylässä, voi asua onnellisessa kodissa tai palvelutalossa.

Onni tulee omasta sydämestä, ystävyydestä, välittämisestä. Siitä, että joskus voi istua ihan hiljaa ja nauttia toisten seurasta.


Eve Hietamies




Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija ja Kenttäpostia-lehden kolumnisti

 

 

 

 



Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 5/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Jaa kirjoitus: