Eräänä päivänä olimme pikkusiskoni kanssa autoilemassa. Kiinnitin huomioni siskon auton avaimiin, niissä roikkui tekojalokivillä koristeltu sievä kissa.

Tiedättekö, millaiset avaimenperät minulla on? Auton avaimissa roikkuu kaksi myttyä. Toinen on viininpunainen, oman poikani koulussa tekemä virkkausharjoitus, joka päätyi sotkuisaksi solmuksi. Se ojennettiin ylpeydestä puhkuen, sillä lapsi katsoi oppineensa virkkaamaan. Toinen on vihreällä ja ruskealla nauhalla letitetty paksu pötkö. Sain sen lapseni ystävältä äitienpäivälahjaksi, sillä hänen oma äitinsä oli juuri menehtynyt.

En ikinä luopuisi mytyistäni. Eivät ne mitään kauniita ole, mutta ne on annettu sydämellä.

Vuosien mittaan olen saanut ilon vastaanottaa muitakin itse tehtyjä asioita: mm. hikisin sormin ja horjuvin pistoin koristellun vohvelikangaspyyhkeen, silkkipaperimytyillä täyteen tökityn vessapaperirullan (kynäteline), epämääräisen puupalasen, johon on hakattu nauloja (koriste-esine) sekä muun muassa ruskealle pahvipalalle liimattuja kuivattujen lehtien riekaleita (taulu). Lapsen väsäämät asiat eivät taidepalkintoja voita, mutta niitä kauniimpia, tärkeimpiä ja rakkaimpia esineitä en kodistani löytäisi.

Vuodet ovat tuoneet käsitöihin varmuutta. Nykyään keittiötäni koristaa lapsen tekemä puinen mäyräkoira, jonka häntäpään saa irti – se on keittiörullateline. Käsityötunneilla tehdyt pöytäliinat alkavat näyttää pöytäliinoilta ja jos koulussa on ollut oppiaineena kotitaloutta, poika tuo usein minulle maistiaisia: koulussa tekemänsä keksin, munkin tai pullan.

Viime vuonna Karisto julkaisi kirjan, jota selailee hiljaisin mielin. Olli Kleemolan, Riku Kauhasen ja Aake Kinnusen “Käsin ja sydämin – Sota-ajan puhdetyöt” esittelee suomalaisten rintamapuhdetöitä. Laaja, liki kolmesataasivuinen teos esittelee sekä kuvin että tekstein sitä uskomatonta esineistöä, joita sotilaat työstivät rintamalla jatkosodan rauhallisessa asemasotavaiheessa.

Kirjan mukaan puhdetyöt osoittautuivat yhdeksi tärkeimmistä joukkojen mielialaa ylläpitäneistä tekijöistä. Se piti pelon loitolla, kun saattoi elää hetkessä ja keskittyä vain käsillä olevaan työhön. Monilla oli myös halu jättää jotain konkreettista muistoksi itsestään, jos pahin tapahtuisi.

Oli yllätys, kuinka laajaa ja lahjakasta puhdetöiden tekeminen oli. Ja että se oli muutakin kuin puukontuppeja, savukerasioita ja lippaita. Suurin yksittäinen puhdetyö oli ns. Pajarin kirkko, joka rakennettiin Kivennavan Linnanmäelle 18. divisioonan komentaja Aaro Pajarin aloitteesta. 550-paikkainen kirkko valmistui 1943 ja sitä ehdittiin käyttää 231 päivää ennen kuin se tuhoutui neuvostojoukkojen suurhyökkäyksessä vuonna 1944.

Alasammutun lentokoneen alumiinisesta polttoaineputkesta leikattiin usein sormuksen aihio. Puusta, alumiinista, pronssista, kuparista, messingistä, raudasta, nahasta, luusta, emalista ja jopa vuolukivestä syntyi korsujen hiljaisuudessa esineitä, joista osa oli tarkoitettu koristeeksi, osa käyttöesineiksi. Töitä, jotka tänäkin päivänä vaalivat taitoja ja muistoja.

Satojen kirjaan kuvattujen esineiden joukossa on yksi, joka liikuttaa ehkä eniten. Se on yksinkertainen ja vaatimaton, alumiinista lapselle valmistettu pieni sormus, jossa teksti ”Ritu” ja ”1942”.

En tiedä, kuka sen teki ja mitä sormukselle tapahtui. Mutta toivon sydämeni pohjasta, että tarina päättyi hyvin: isä sai antaa pienelle tyttärelleen sormuksen, jota tämä silmät säihkyen ihaili isänsä kainalossa onnellisena siitä, että sai ikioman korun – ja että isä palasi takaisin kotiin.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija ja Kenttäpostia-lehden kolumnisti

Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 4/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Tänään tulee kuluneeksi 75 vuotta Auschwitzin pahamaineisen keskitysleirin vapauttamisesta. Leirillä tapettiin epäinhimillisissä olosuhteissa yli miljoona sinne vangiksi joutunutta. Yhteensä natsi-Saksan vainot tappoivat arviolta 17 miljoonaa natsien alempiarvoisina pitämää ihmistä, kuusi miljoonaa näistä juutalaisia. Heidän kaikkien muistokseen YK:n sivistysohjelma on julistanut päivän kansainväliseksi holokaustissa menehtyneiden muistopäiväksi.

Myöhemmin tänä keväänä tulee kuluneeksi 75 vuotta Lapin Sodan ja sen myötä Suomen toisen maailmansodan päättymisestä. Vuodesta 1987 tuota päivää on vietetty kansallisena veteraanipäivänä.

Äkkiseltään päivillä tai niitä edeltäneellä tapahtumilla ei välttämättä näyttäisi olevan paljoakaan yhteistä, mutta sitä on paljonkin, lähtien siitä, että molempia yhdistää harras toive siitä, etteivät ne unohtuisi. Kansallista veteraanipäivää – niin kuin veteraanitilaisuuksia yleensäkään – on mahdotonta ajatellakaan ilman Veteraanin iltahuutoa ja sen vedet silmiin raavaammallakin miehellä tirauttavaa vetoomusta siitä, että ”himmetä ei muistot koskaan saa.”

Mutta miksi? Miksi muistaminen on niin tärkeää?

Vastaus löytyy Valtioneuvoston kanslian vuonna 2002 tekemästä päätöksestä, jolla vainojen uhrien muistopäivä säädettiin suomalaiseen almanakkaan: ”päivä muistuttaa meitä yli 50 vuoden takaisista tapahtumista, joiden kukaan ei soisi toistuvan ihmiskunnan historiassa.”

Se, minkä on annettu tapahtua kerran, voi tapahtua uudestaankin ja meidän, ihmiskunnan itsensä, ainoa keino varmistaa, ettei näin kävisi, on opettaa myös tulevia polvia. Jotta voisimme välttää menneiden aikojen vääryydet, on meidän tunnettava ne ja ymmärrettävä ne vääryyksiksi. Sillä, kuten eräs 1939 – 1945 sotiemme legendaarisimmista hahmoista ikimuistoisesti totesi: kansa joka ei tunne menneisyyttään, ei hallitse nykyisyyttään, eikä ole valmis rakentamaan tulevaisuuttaan.

Niin holokaustin uhrien muiston vaalimistyössä kuin meidän veteraaniemme perinnön vaalimistyössä eletään lopun, mutta myös uuden aikakauden alun aikoja. Ei mene enää montaa vuotta, ennen kuin olemme tilanteessa, jossa ketään toisen maailmansodan kauhut rintamalla tai keskitysleireissä kokenutta ei enää ole keskuudessamme.

Siksi on tärkeää kuunnella sekä kerätä heidän tarinansa ja opetuksensa talteen nyt.

Ensiksi mainitun piirissä onkin tehty uutta teknologiaa hyödyntäen uraauurtavaa työtä, josta on malliksi myös meidän perinnetyöllemme.

Mikään ei ole niin puhuttelevaa kuin interaktiivinen ensi käden kokemus; ihmisen itsensä omilla kasvoillaan ja äänellään kertoma tarina ja hänen kohtaamisestaan syntyvä yhteys. Yhdysvalloissa Illinoisin holokaustimuseossa onkin meneillään todella kiinnostava hanke, jossa tähän mennessä on tallennettu 15 holokausti-selviytyjää hologrammeiksi, joiden kanssa myös tulevat polvet pystyvät käymään keskusteluja. Olisiko tuossa ideaa meillekin? Voisiko meilläkin tulevaisuudessa olla esimerkiksi rauhanturvaamisen ja sotaveteraanien perinnettä tallentavassa Wanhassa Veteraanissa tai ensi keväänä avautuvan suurhankkeen, Sodan ja rauhan keskus Muistin kokoelmissa ihan oikeitakin veteraaneja?

Jo nyt virtuaalisen todellisuuden ja lisätyn todellisuuden VR- ja AR- teknologioiden mahdollisuuksia on testattu esimerkiksi Päämajamuseossa, jossa Tampereen Yliopiston DELTA-hanke toi museovierailijan silmien edessä Mannerheimin takaisin työhuoneeseensa tutkimaan rintamatilannetta.

Suomessa yksi hienoimpia ponnistuksia veteraanien tarinoiden tallentamisessa on Ilta-Sanomien Suomi100-vuonna toteuttama 100 tarinaa sodasta- videohaastatteluiden sarja. Toinen on Tammenlehvän Perinneliiton Youtube-kanavalta löytyvä, 140 veteraania käsittävä Veteraanit kertovat-sarja (ja lisää vastaavia löydät nettisivumme materiaalipankista).

Holokaustin kohdalla sen muiston vaalimistyö ja uhrien tarinoiden elossa pitäminen on jo osoittanut tärkeytensä. Kyseessä on ihmiskunnan laajimmin (myös tekijöiden toimesta) dokumentoitu ja tutkittu kansanmurha, jonka miljoonat viattomat uhrit ovat historiallinen tosiasia, eivät mielipidekysymys. Silti äänet, jotka kieltävät sen koskaan tapahtuneenkaan, vain voimistuvat. Missä tilanteessa ollaan siinä vaiheessa, kun keskuudessamme ei ole enää ainoatakaan sen itse kokenutta?

En osaa kuvitellakaan, kuinka tuon täytyy satuttaa niitä tietämiäni ihmisiä, joilla ei ole ollut elämässään isovanhempia, setiä, tätejä tai serkkuja – aina ei edes vanhempia – niitä yhä tänäkin päivänä eläviä uhrien jälkeläisiä, joilta holokausti vei pahimmassa tapauksessa koko heidän sukunsa.

Toinen yhtä huolestuttava ilmiö on totaalinen tietämättömyys tapahtuneesta. Esimerkiksi Ranskassa toissa vuonna tehty selvitys paljasti, että 18-24-vuotiaista yli viidennes ei ollut koskaan kuullutkaan holokaustista. Vielä häkellyttävämäpiä tuloksia on saatu Yhdysvalloissa tehdyistä selvityksistä.

Jokainen natsi-Saksan vainoamiin ryhmiin kuuluva tuntee holokaustin ja sen perinnön samalla lailla, kuin suomalainen Talvisodan. Talvisota on niin erottamaton osa koko kansamme kulttuurista perimää, että tuolloinen sisäministeri Kai Mykkänen luonnehti sitä viimevuotisen Sotaveteraaniviikon päätösjuhlassa ”paitsi koko suomalaisen identiteetin ytimeksi, myös salaisuudeksi Suomen nousuun maailman huipulle.”

Miettikää, miten älyttömältä ja loukkaavalta meistä tuntuisi, jos meille tultaisiin sanomaan, ettei mitään sotaa koskaan tapahtunutkaan? Että väitteet meidän kaikkien isien, isoisien ja -setien sankarikuolemista maansa puolesta ovat vain veteraanijärjestöjen salaliitto?

Uskon Talvisodan ihmeen ja hengen elävän meissä suomalaisissa vielä pitkään niin vahvana, että nuo 105 kunnian päivää ja totuus niihin johtaneista tapahtumista eivät tule unohtumaan. Muihin sen sijaan emme voi luottaa. Talvisodan syttymisen 80-vuotismuistovuosi synnytti monessa epäilyksiä siitä, miten asiaa tultaisiin itänaapurissamme kommentoimaan. Jo vuonna 1994 maan tuolloinen presidentti Boris Jeltsin linjasi Talvisodan olleen ”Stalinin rikos Suomea vastaan.”, mutta nykyhallinnon alla on Stalinin aikaa alettu esitellä paljon kiillotetummassa valossa ja narratiivi on alkanut huolestuttavasti muuttua.

2013 Venäjän nykyinen presidentti Vladimir Putin viittasi sotaan ”Neuvostoliiton yrityksenä korjata vuonna 1917 tehdyt virheet”, yhden tulkinnan mukaan viitaten Suomen tuolloin saamaan itsenäisyyteen.  Viime vuonna valtiollinen Voitonmuseo vieritti syyn Talvisodasta Suomen ja Mainilan (mahdottomiksi osoitettuihin) laukauksiin.

On siis ainakin kaksi painavaa syytä, miksi #himmetäeimuistotsaa. Jos me emme itse kerro tarinaamme, joku toinen tekee sen meidän puolestamme ja tavalla, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä totuuden kanssa.

Meidän – ja tulevienkin sukupolvien – vapaudesta maksettu hinta on niin kallisarvoinen, ettei sitä tule unohtaa tai ottaa itsestäänselvyytenä. Sen on jokainen 93 574 maansa puolesta henkensä antaneesta, 194 886 haavoittuneesta, 10 000 kadonneesta tai kentälle jääneestä sekä 430 000 kotinsa, 30 000 puolisonsa ja yli 50 000 isänsä menettäneestä ansainnut.

Ja se toinen?

Vain ymmärtämällä, miten hirveä tragedia sota ihmiselle ja kansakunnalle on, ymmärrämme, kuinka tärkeää on vaalia rauhaa ja pyrkiä kaikin voimin vahvistamaan sitä ylläpitäviä tekijöitä, niin oman kansamme kuin muiden maiden kesken. Eräs veteraani sen tavatessamme puhuttelevasti tiivisti.

”Me kävimme sodan, jotta kenenkään muun ei enää tarvitsisi.”

Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja

29.5. vietetään YK:n kansainvälistä rauhanturvaajien päivää. Aivan liian usein S(u)omessa kuitenkin kuulee vähätteleviä kommentteja heistä, heidän työstään ja missioiden toimintaympäristöistä.

”Kunhan lekottelevat palmun alla ja nostavat päivärahoja” on yksi sivullemme kerran jätetty kommentti.

Viime aikoina otsikoissa on ollut Irakin tilanne. Voin uskoa, että maan jo entisestään hauraan turvallisuustilanteen järkkyessä löytyy Suomesta ainakin 80 yhteyshenkilöksi hätätilanteessa merkittyä omaista, joiden sydän jättää lyönnin välistä ja herättää taas hetkeksi huolen siitä, millainen puhelinsoitto heitäkin saattaa vielä joku päivä odottaa.

Tällä hetkellä suomalaisosaamista hyödynnetään yli 10 meneillään olevassa operaatiossa, pelkästään Irakissa 80 ammattilaisen voimin. Kaikkiaan suomalaisia on ollut yli rauhanturva- ja kriisinhallintatehtävissä yli 50 operaatiossa liki 50 000 henkilöä. Lähemmäs sata heistä on joutunut siepatuksi, vammautunut tai haavoittunut (panttivangiksi joutuneen Riston tarinan löydät muuten Yle Areenasta). 49 palasi kotiin arkussa.

Jokaisessa missiossa piilee omat vaaransa. Juuri siksihän näitä ammattitaitoisia ja rohkeita miehiä ja naisia tarvitaan. Pelkkää palmun alla lekottelua se ei ole varmasti missään.

Oma kunnioitukseni rauhanturvaajia kohtaan on valtava, eikä se johdu pelkästään siitä, että tulen rauhanturvaajaperheestä ja rakennan tulevaisuuttanikin sellaisen kanssa. Vajaat kaksi vuotta sitten seurasin miehen lähtöä hänen seitsemänteen sekä mahdollisesti uransa viimeiseen missioon, ja kuuntelin kertomuksia tämänkertaisesta koulutuksesta.

Edellinen vuosi oli ollut YK:n verisin. Sen rauhanturvaajista 53 oli tapettu, heistä toiseksi eniten maassa, joka oli myös hänen määränpäänsä: Kongon demokraattinen tasavalta (DRC). Vain viikkoja ennen hänen lähtöään rauhanturvaajia vastaan tehty hyökkäys DRC:ssa johti 15 henkilön kuolemaan ja 43 haavoittumiseen, ollen tuhoisin YK-missiota kohtaan tehty isku yli 20 vuoteen.

Sen valossa vakuuttelut siitä, että hän tietäisi, ”miten toimia panttivangiksi joutuessaan”, ”todennäköisesti osaisi murtautua käsiraudoista” tai että ”tarpeen tullen saattaisi ehtiä paeta Ruandaan” ei juurikaan huojentanut maanista mieltäni.

13 kuukautta myöhemmin hän palasi kotiin. Kahdeksan muuta mission sinibarettia ei.

Minulla on seinälläni kaksi hänen kuvaansa: kaksi kuvaa, jotka on aikanaan otettu toivoen, ettei niitä kukaan koskaan näkisi. Ristilippu taustallaan kameraan tyynenä katsovaa komeaa upseeria esittävät otokset ovat nimittäin niitä, jotka hänestä annettaisiin julkisuuteen siinä tapauksessa, että hänet siepataan tai tapetaan.

Hänen ja hänen kollegoidensa lukuisilta reissuilta kertyneet valokuvat ja Facebook-päivitykset saattavat sisältää muutaman palmun hartaasti odotetuilta vapaapäiviltä, mutta niiden lisäksi on kuvia ja kertomuksia, joita rakkaimpia suojellakseen ei jaeta välttämättä edes läheisten kanssa. On tien varteen hylättyjä ihmisraatoja ja luodinreikiä auton konepellissä; on väsymystä, turhautumista, pelkoa, alkeellisia olosuhteita… ja paikallisen sotaherran aseen piipun eteen päätymistä.

Olen iloinen, että nykyään esimerkiksi traumaperäisen stressin olemassaolo tunnetaan ja osataan ottaa vakavasti eikä veljeä vieläkään jätetä. Kentälle lähtöä edeltää myös henkisiin voimavaroihin keskittyvä valmennus, sieltä palaavilla on puolestaan apunaan mm. rauhanturvaajaorganisaatioiden tarjoama vertaistuki.

Kriisinhallintaveteraanit ovat ihan oma ryhmänsä, jolla on oma edunvalvonta- ja tukijärjestönsä sekä oma, sotaveteraaneista erillinen veteraanistatuksensa ja sen oikeuttamat – tulevaisuudessa toivottavasti paranevat – palvelut. Vaikka kadunmies nämä usein sotkeekin, eivät he siis suinkaan ole oikeutettuja meidän veteraaneillemme ajamiin etuuksiin emmekä me ”siirry” edustamaan heitä siinä vaiheessa, kun omat veteraanimme ovat kaikki poissa.

Rauhanturvaamisen, sotaveteraanien ja puolustusvoimien perinteet ja historia ovat Suomessa kuitenkin kietoutuneet toisiinsa. Sotien hirveän hinnan maksaneena me tiedämme, kuinka tärkeää rauha ja sen varjeleminen on ja me olemme hyviä siinä.

Yhdeksi selitykseksi maamme menestykselle sotavuosina on annettu yleinen ja yhtäläinen asevelvollisuus, joka piti huolen siitä, että meillä oli paitsi hyvin koulutettua reserviä, myös yksilöiden taustoista riippumaton yhteishenki ja oikea asenne.

Rintamalta kotiin palaavat sotaveteraanit toivat tullessaan korvaamatonta käytännön tietoa ja taitoa, jota puolustusvoimien koulutuksessa hyödynnetään osin vielä tänäkin päivänä – Puolustusvoimain komentajan Timo Kivisen mukaan jopa Suomen ulkopuolellakin.

Maamme osallisuus rauhanturvaamisessa on pitkä ja kunnioitettava: Suomi oli nimittäin mukana jo YK:n ensimmäisessä rauhanturvajoukko-operaatiossa Suezilla 1956.

”Suomen kansa, joka teidät lähettää, luottaa siihen, että te täytätte teille annetun edesvastuullisen tehtävän kunnialla, kuten suomalaisen sotilaan tulee”, kuuluivat joulukuussa 1956 presidentti Urho Kekkosen läksiäissanat.  Ensimmäisillä Suomen maailmalle lähettämillä rauhanturvaajilla olikin teorian lisäksi myös käytännön sotilaallista osaamista konfliktitilanteista – olivathan he pitkälti sotaveteraaneja.

Yhä tänään monella Puolustusvoimissa työskentelevältä löytyy rauhanturvaajataustaa ja suomalaiset rauhanturvaajat ovat  kansainvälisten kollegoidensa suuresti arvostamia. Syy tähän löytyy mm. siitä yleisestä ja yhtäläisestä asevelvollisuudesta, jonka ansiosta reservissämmekin on niin osaavaa ja luotettavaa joukkoa.

”Suomalaisten lähettämisessä tehdään tarkkaa poliittista harkintaa (minne ja mihin tehtäviin), lisäksi kalusto ja suojavarusteet ovat huippuluokkaa, koulutus erinomaista ja suomalaisten asenne sinällään on ehkäisemässä tappioita. Me kohtaamme ihmiset ihmisinä ja saamme paikallisten luottamuksen, jonka ansiosta olemme joskus jopa saaneet varoituksia alueista tai tapahtumista, jotka saattavat uhata suomalaisia ja siten kykenemme välttämään näitä alueita tai valmistautumaan erilaisiin uhkiin. Olemme lisäksi harkitsevaisia, emmekä mene suin päin vaaratilanteisiin vaan pyrimme neuvottelemalla ratkaisemaan asiat”, painottaa Rauhanturvaajaliiton puheenjohtaja Mauri Koskela.

Rauhanturvaajat, samoin kuin Puolustusvoimat, ovat olleet pitkään mukana veteraanityössä, niin kunnioittamassa jo iltahuutoon kutsuttujen muistoa, kuin tukemassa vielä keskuudessamme olevia sankareita. Vielä tulee päivä, jolloin sotaveteraaneja ei enää ole, mutta jo tässä vaiheessa tiedämme, että rauhanturvaajat tulevat olemaan myös yksi tulevaa perinneaikaa kannattelevista tahoista. Jo tällä hetkellä Rauhanturvaajaliitto toimii kaikkien suomalaisten veteraanijärjestöjen edustajana Maailman Veteraanijärjestössä.

Tätä kirjoitettaessa kaikkiaan 3890 sinibarettia on saanut surmansa rauhaa turvatessaan. Tähän mennessä suruviesteiltä on tänä vuonna vielä säästytty, mutta jos viime vuosien ennusteet pitävät paikkansa, tulee puhelin soimaan vielä liki 100 kodissa ympäri maailman, tuoden uutisista pahimpia.

Rauhanturvaajat ovat todellakin päivänsä ja meidän kaikkien kunnioituksen ansainneet.

Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja

Vuoden vaihtuessa on luontevaa ajatella edellisen vuoden onnistumisia, ja asioita, joista voimme olla ylpeitä. Yksi ylpeydenaiheista on hallituksen tekemät panostukset veteraanietuuksiin.

Valtion talousarviossa on varattu tälle vuodelle kaikkiin veteraanietuuksiin ja -palveluihin yli 320 miljoonaa euroa. Se on 100 miljoonaa enemmän kuin vuonna 2019.

Lapin sota ja samalla Suomen osuus toisessa maailmansodassa päättyi 27. huhtikuuta 1945. Suomen osalta sotiin osallistui yhteensä noin 600 000 miestä ja 100 000 naista. Nuorimmat rintamalle joutuneista olivat vasta 17-vuotiaita. Aikaa on kulunut yli 74 vuotta, mutta tekojen merkitys ei vähene. Sotiemme veteraanit ansaitsevat kunnioituksemme sekä tarvitsemansa tuen.

Euromääräisesti suurin lisäys tulee kotiin vietävistä palveluista. Jatkossa palveluita saavat myös rintamaveteraanit, joille on myönnetty rintamasotilas-, rintamapalvelus- tai rintamatunnus. Tämä koskee myös palvelutalossa asuvia veteraaneja. Palvelun saannin edellytyksenä on kunnassa tehty yksilöllinen palvelusuunnitelma, jonka mukaan palvelut järjestetään veteraaneille.

Jo marraskuun alusta rintamaveteraanit ovat saaneet saman sisältöiset kotona asumista tukevat palvelut kuin sotainvalideilla on ollut.  Palvelut ovat muun muassa ateriapalvelua, kotipalvelua ja kotihoitoa sekä toimintakykyä ylläpitävää toimintaa, joka tehdään yhdessä kotihoidon tai kuntoutuksen henkilöstön kanssa.

Lisäksi kuntien työntekijöille on järjestetty koulutusta kotiin vietävistä palveluista sekä tavoista tukea veteraanien kotona asumista. Kunnilla kun on veteraanipalvelujen suunnittelussa ja palvelujen järjestämisessä kunnilla merkittävä rooli.

Yksi merkittävimmistä veteraanietuuksien muutoksista tulee rintamalisään. Se nimittäin nousee 50 eurosta 125 euroon. Korotus on historiallisen suuri ja sen merkitys pienituloisille veteraaneille on huomattava. Korotus koskee myös ulkomaille maksettavaa rintamalisää.

Tämän vuoden alusta lähtien sotainvalidien puolisot ja lesket ovat päässeet kuntoutukseen samoilla ehdoilla. Näin ei aikaisemmin ollut.

Kun rintamaveteraanit ikääntyvät, heidän tarvitsemansa palvelut muuttuvat. Samalla veteraanit saattavat tarvita palveluita aikaisempaa enemmän. Painopiste veteraanien palveluissa on jo siirtynyt laitoskuntoutuksesta avokuntoutukseen ja kotiin vietäviin palveluihin.

Yhä useampi veteraani tarvitsee monipuolisia palveluja, jotka suunnitellaan ja räätälöidään hänen tarpeidensa mukaan. Moni ikääntyvä haluaa asua kotona mahdollisimman pitkään. Se on ymmärrettävää, ja samalla kotona asuminen tukee toimintakyvyn säilymistä.  Siksi kotiin vietäviä palveluja tulee parantaa myös jatkossa. Veteraanien joukko harvenee, mutta olennaista on se, että meidän velvollisuutemme auttaa jatkuu viimeiseen mieheen ja naiseen asti.

Kirjoittaja on perhe- ja peruspalveluministeri. Teksti on alun perin julkaistu STM:n verkkosivulla. 

Eletään joulua 1914. Ensimmäinen maailmansota on jämähtänyt asemasotavaiheeseen. Länsirintamalla lämpötila on laskenut pakkasen puolelle, sotilaat – britit ja saksalaiset – makaavat liejuisissa juoksuhaudoissa. Ei-kenenkään maalla on ruumiita, joita kukaan ei uskalla hakea pois.

Siitä, mitä sitten tapahtui, on olemassa monta versiota.

Tunnetuimman mukaan saksalaissotilaat alkoivat laulaa joululauluja. Britit kuuntelivat Stille Nachtia, (eng. Silent night, suom. Jouluyö, juhlayö) ensin hämmentyneinä, mutta vastasivat siihen taputtamalla. Sitten lauloivat britit, ja nyt puolestaan saksalaiset taputtivat. Rohkeimmat alkoivat kurkkia juoksuhaudoista ja huikkailla vastapuolelle joulutervehdyksiä. Lopulta tunnelma oli niin luottavainen, että kummankin puolen sotilaat uskaltautuivat juoksuhaudoistaan ei-kenenkään-maalle.

Kirjeistä ja silminnäkijäkertomuksista on selvinnyt, että sotilaat kättelivät, tarjosivat toisilleen tupakkaa ja ehkä ryyppyjäkin, vaihtoivat pieniä muistolahjoja, toivottelivat hyvää joulua. Ruumiit kerättiin pois ja haudattiin. Erään brittiupseerin mukaan saksalaiset kerääntyivät haudan toiselle ja brittiläiset toiselle puolelle. Luettiin psalmi 23, jonka jälkeen rukoiltiin sekä englanniksi että saksaksi.

Kotirintamalle lähetetyissä kirjeissä on kerrottu myös ei-kenenkään-maalla pelatuista jalkapallo-otteluista.

Aselepoa ei tapahtunut kaikkialla, mutta sotahistorioitsija Max Hastingsin mukaan myös joissain paikoin itärintamalla sotilaat tapasivat jouluna ei-kenenkään-maalla. ”Itävaltalaista tupakkaa ja snapseja vaihdettiin venäläiseen leipään ja lihaan”.

Usein joulun alla mietin tätä tapahtumaa. Kuvittelen kaksi sotilasta, britin ja saksalaisen, jotka istuvat vierekkäin maassa, tupakoivat, katsovat jalkapallo-ottelua. Pelipohjana oli jäätynyt mutapelto, maalit on merkitty päähineillä. Yhteistä kieltä ei ole, mutta miehet ovat näyttäneet toisilleen tyttöystäviensä kuvia. Ehkä he ovat ottaneet muutaman ryypyn samasta pullosta, ja kun oma maa tekee maalin, kaverikin hymyilee leveästi siinä vieressä.

Ehkä britillä on rikkinäinen rukkanen, ja saksalainen antaa omista varastoistaan uudet rukkaset.

Aselepo kesti jouluaaton ja joulupäivän. Kenraalit lopettivat sen.

Miltä miehistä tuntui palata takaisin omalle puolelle juoksuhautaan? Kättelivätkö he viimeisen kerran, vaihtoivat pitkän, surullisen ja väsyneen katseen keskenään, käänsivät sitten toisilleen selän sanomatta mitään. Miltä tuntui nostaa kivääri ja tähdätä, kun britin sormia ei palellut, olihan vihollinen antanut ehjät rukkaset. Ja ajatteliko saksalainen, että valokuvan perusteella britin tyttöystävä oli ihan nätti, mutta kyllä se oma tyttöystävä on paljon kauniimpi.

Tätä vuorokautta kutsutaan Joulun Ihmeeksi. Ihmiset haluavat olla toisilleen kilttejä jouluna.

Tiedän, että maailmantilanne oli mikä oli, mutta naivisti ajatellen se vasta olisikin ollut ihme, jos sovun olisi annettu jatkua, se olisi levinnyt kulovalkean tavoin ja lopulta lopettanut koko sodan. Sotaa ei voi olla, jos sotilaat kieltäytyvät sotimasta.

Kuvittelen, että saksalainen meni naimisiin tyttöystävänsä kanssa ja sai monta pellavapäistä lasta. Britti otti sodasta mukaansa rukkaset, kaivoi ne välillä lipaston laatikosta esille ja huomasi toivovansa, että saksalainen olisi selvinnyt elossa. Mutta jos totta puhutaan, kyllä britin mielestä oma tyttöystävä oli paljon kauniimpi kuin sen saksalaisen tyttöystävä…

Hyvää ja rauhallista joulua Teille kaikille.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija ja Kenttäpostia-lehden kolumnisti

Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 6/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Kiinnostus Talvisotaan syntyy monen kohdalla varmasti siitä, että sota on koskettanut omaa sukua, onhan noin miljoonan suomalaisen juuret luovutetuilla alueilla.  Talvisota meneekin helposti tunteisiin. Itsekin olen viipurilaisen evakon poika. Toinen isoisäni taisteli Raatteen tiellä ja selvisi sodista hengissä, toinen katosi taivaan tuuliin Simolan rautatieaseman pommituksissa kesäkuussa 1944.

Talvisota kiinnostanee opiskelijoita jo siksikin, että läsnä ovat huikeat draaman ainekset. On suurvaltajohtajat; todelliset pahikset, jotka jakavat alueita keskenään etupiireihinsä. On pieni ja sisukas Daavid sekä ylimielinen Goljat. On Itä-Suomen korpien jäinen helvetti, joka sulkee sisäänsä epätoivoisesti kamppailevia miehiä. On nuori valtio, joka taistelee olemassaolostaan.

Talvisodan perintö, eli yhteishenki ja periksiantamattomuus, ovat varmasti läsnä joka luokkahuoneessa. Talvisotaa opiskellaan eri kouluissa hyvin eri tavoin, Suomessa opettajalla kun onneksemme on suuri pedagoginen vapaus. Erityisesti pienemmillä paikkakunnilla korostunee paikallishistoria. Sankarihautausmaa on kiinnostava lähtökohta tutkia, missä päin oman kylän pojat tappelivat ja miten talvisota vaikutti paikkakunnan kaikkien ihmisten elämään.

Toisaalta opetussuunnitelmat niin peruskoulussa kuin lukiossa määrittelevät opetukselle tietyt lähtökohdat. Suomen eheytymistä 1920-30-lukujen aikana korostetaan. Kouluissa pohditaan, miten sisällissodan osapuolet löysivät vähitellen yhteisen tarinan ja uskoivat siihen, että demokraattinen Suomi on puolustamisen arvoinen. Tästähän se talvisodan henki lopulta syntyi.

Henkilöt, vuosiluvut ja ulkoa opeteltava tapahtumahistoria jäävät nykykoulussa aikaisempaa vähemmälle huomiolle, sillä netistä löytyy helposti tietoa, liikaakin. Opetussuunnitelmat korostavat sen sijaan asioiden kokonaisvaltaista ymmärtämistä ja sitä, kuinka Suomen historiaa tulee tarkastella maailmanhistorian taustaa vasten.  Niinpä kouluissa pohditaan paitsi Molotov-Ribbentrop-sopimuksen taustasyitä, niin myös sitä, miten Münchenin kokous syksyllä 1938 vaikutti Neuvostoliiton suhteisiin toisaalta Saksaan, toisaalta länsivaltoihin.

Opetussuunnitelmat korostavat tietojen lisäksi myös taitoja, kuten historian tulkintaa.

Opiskelijoiden halutaan siis ymmärtävän, että historia on tulkintaa, tulkinnat muuttuvat ja ehdotonta totuutta on toisinaan vaikea löytää. Lukiossa ehditään tulkintojen pohtimisessa pidemmälle, ja tutuksi tulevat myös syvällisemmät näkökulmat, kuten sen pohdinta, kuinka suuri oli Ruotsin malmivarojen osuus Saksan, länsivaltojen ja Neuvostoliiton politiikassa, ja miten tämä asia kenties vaikutti talvisodan päättymiseen.

Toinen historian taito on kyky tunnistaa historiapolitiikka, eli historian käyttäminen politiikan välineenä.

Historiapolitiikan havaitseminen ja ymmärtäminen opettavat oppilaille medialukutaitoa, yhtä tärkeimmistä tämän päivän kansalaistaidoista. Kun Vladimir Putin esimerkiksi ihmetteli julkisesti vuonna 2014, että mitä vikaa oli Molotovin-Ribbentropin sopimuksessa ja väitti, että talvisota käytiin rajavirheiden korjaamiseksi, antoi se koulussa oivan tilaisuuden pohtia, mihin hän tämän kaltaisilla lausunnoilla pyrkii, ja miten ne liittyvät Venäjän toimiin Krimillä vuoden 2014 jälkeen.

Koulussa tuodaan esiin toisaalta myös se, miten talvisotaa käytetään kotimaassammekin osana poliittista retoriikkaa. Olemmehan kuulleet esimerkiksi poliitikkojen vetoavan talvisodan henkeen silloin, kun leikkauslistoja laadittiin finanssikriisin jälkeisinä vaikeina vuosina.

Opetussuunnitelmat painottavat historiallista empatiaa. Opiskelijan olisi hyvä ymmärtää asioita tavallisen ihmisen näkökulmasta, miten he asiat kokivat ja minkälaisessa tilanteessa joutuivat valintoja tekemään. Tähän talvisota tarjoaa paljon mahdollisuuksia, onhan sota täynnä dramaattisia ihmiskohtaloita rintamalinjan molemmilla puolilla.  Empatiaan voi yhdistää historian tarinallisuuden. Tavallisten ihmisten tarinoita on säilynyt paljon jälkipolville, kiitos esimerkiksi veteraaniyhdistysten, Lotta Svärd-säätiön, Talvisotayhdistyksen, Helsingin Suomalaisen klubin ja muiden tahojen arvokkaan työn.

Draama sopii hyvin empatian esiin nostamiseen. Esimerkiksi rooleissa toteutettava draamallinen kohtaus siitä, kuinka evakot saapuvat länsisuomalaiseen kylään, antaa mahdollisuuden pohtia eri ihmisten toiveita ja pelkoja sodan myllerryksessä. Tehokas on myös valintasimulaatio siitä, mitkä kaksi tavaraa ottaisit nyt mukaasi ja mitkä jättäisit pakon edessä ottamatta, jos koti olisi jätettävä puolen tunnin sisällä. Ylipäänsä monenlaiset toiminnalliset työtavat ovat kouluissa käytössä, sillä silloin tapahtuu yleensä hyviä asioita, kun opiskelijat saadaan pois pulpettien takaa.

Koulussa pohditaan jatkuvasti myös sitä, mitä historia meille opettaa. Talvisodan henki syntyi päämäärätietoisesta maltillisten voimien eheytyspolitiikasta ja eheyttämistä vastustaneiden ääriliikkeiden päättäväisestä torjumisesta. Demokratian kestämistä edesauttoi talouskasvu. Aika ajankohtaisia aiheita, eikä niin? Oli ensi viikon tai vuoden hallitus kenen pääministerin johtama tahansa, nämä vanhat haasteet tuntuvat olevan jälleen ajankohtaisia pian koittavassa 2020-luvun valitettavan jakautuneessa Suomessa. Kenties sitä yhteishenkeä voisi jälleen etsiä eheyttämispolitiikasta, kunhan vain ensin olisi sitä talouskasvua.

Itsenäisen Suomen ymmärtäminen ja arvostaminen edellyttävät talvisodan tuntemista, olihan kaikki tämä hyvä, mitä meillä nyt on, joskus niin sanotusti liipaisimella.  Emme toivottavasti enää joudu taistelemaan Lähteen lohkolla tai Äyräpään harjulla. Vastuksemme ovat toisenlaisia, mainittakoon ilmastonmuutos ja kestävyysvaje. Se asenne, jolla talvisodan sukupolvet tehtäväänsä täyttivät, on kuitenkin yhä erinomainen esimerkki kaikille Suomea ja maailmaa rakentaville jälkipolville, nyt ja tulevaisuudessa.

Kirjoittaja on oppikirjailija sekä Ressun lukion historian ja yhteiskuntaopin lehtori

Tänään on ympäri Suomea muistettu Talvisodan syttymisen 80.vuosipäivää. Päivä koskettaa koko Suomea: sen osoittavat lehtien otsikot, noista 105 historiamme muuttaneista päivistä kertovat artikkelit, veteraanihaastattelut, ihmisten sosiaalisen median päivitykset ja verkossa trendaavat aiheet.

Itse olin lausumassa päätössanat Talvisotayhdistys ry:n ja Valtioneuvoston kanslian järjestämässä seminaarissa. On hienoa, että he olivat juuri tänään nostaneet arvokkaaksi keskustelunaiheeksi ja julkisuuteen talvisodan opit ja viestit meille nykypäivän suomalaisille.

Miksi Talvisota on niin tärkeä? Mitä nuo päivät jättivät meille perinnöksi?

Isänmaan sotahistoriassa muistetaan ja juhlitaan monia sotien alkuun ja päättymiseen liittyviä merkkipäiviä. On hyvä, että näin on. Talvisodan alkamisella on kuitenkin aivan oma painoarvonsa kansakuntamme muistissa ja arvoissa.

Kuten monissa eri muistotilaisuuksissa tänään, oli seminaarissa paikalla monia sotaveteraaneja, heidän puolisoita ja leskiä. Seminaarin sanoma oli suunnattu heille ja erityisesti nuoremmalle väelle: veteraanien lapsille ja lastenlapsille. On tärkeä kertoa, mitä vaari teki sodassa ja miksi.

Tämä on myös veteraanijärjestöjen yhteisen perinnetyön perusajatus ja tavoite.

Sotiemme jälkeen on syntynyt jo kolme parinkymmenen vuoden iän ohittanutta jälkipolvea. He ovat saaneet kokea paljon turvallisuutta ja hyvinvointia. Se on etäännyttänyt heidät sotiemme ankarista vuosista. Monella perheellä on jo katkennut henkilökohtainen yhteys sodan käyneisiin sukulaisiin ja sotasukupolveen.

Siksikin perinnetyötä tarvitaan. Emme voi kuitenkaan esittää tuleville sukupolville kovin ehdottomia vaatimuksia perinnetyön sisällöstä ja muodoista. Voimme ja meidän tulee kertoa nuorille sotahistoriamme faktat, kuten tänään tullaan kuulemaan. Jokainen sukupolvi päättää sitten itse, miten niihin suhtautuu sekä valitsee omat arvonsa ja muotonsa kunnioittaa sotasukupolven perinteitä.

Talvisota synnytti puheisiimme kaksi usein lainattua sanontaa.

”Talvisodan henki” ja ”Veljeä ei jätetä”. Näitä käytettään laajasti eri yhteyksissä ja kaikki suomalaiset tietävät, mitä ne tarkoittavat.

Etenkin jälkimmäisessä kiteytyy veteraaniliittojen toiminnan perusperiaate. Poikamme antoivat kerran rintamalla lupauksen, johon kaikki tiestivät voivansa luottaa. Nyt on meidän vuoromme taata, että lupaus pitää. Seisomme veteraanien, kunniakansalaistemme, rinnalla ja tukena viimeiseen mieheen ja naiseen saakka.

Tänään on luonteva päivä meidän itse kunkin miettiä sitä, voisimmeko tehdä vielä enemmän lähimmäistemme parhaaksi. Erityisesti veteraanien, mutta myös muiden ikäihmisten, lasten ja nuorten. Heidän hyvinvointinsa on isämaamme tulevan menestyksen perusta.

Erinomaisesti järjestetty seminaari ja päivän mittaan kuullut puheenvuorot nostivat esille arvokkaita ja uusiakin näkökulmia talvisodasta, joiden ansiosta uskon, että talvisodan perinnön merkitys tulee puhuttelemaan suomalaisia vielä pitkään.

Talvisota oli suuri kansallinen selviytymistarina. Sotaan osallistui omalla tavallaan koko kansa. Kaikki silloiset suomalaiset.

Kirjoittaja on lehdistöneuvos ja Sotaveteraaniliiton puheenjohtaja

Talvisodan syttymisestä tulee nyt marraskuun lopulla kuluneeksi 80 vuotta. Sotaan osattiin varautua neuvotteluyhteyden Neuvostoliittoon katkettua, mutta silti tapahtumat yllättivät, niin poliitikot kuin kansalaisetkin. Vielä marraskuun alkupuolella Stalinin kerrotaan neuvottelujen jälkeen toivottaneen suomalaiselle valtuuskunnalle ”kaikkea hyvää”.

Aamun valjetessa 30.11. alkoivat lentopommitukset Helsinkiin ja neuvostojoukot ylittivät rajan Kannaksella, Laatokan Karjalassa ja pohjoisella rintamalla. Tavoitteena oli Suomen nopea valtaaminen. Toisin kuitenkin kävi, Stalinin tarjoamaa ”hyvää” ei suosiolla otettu vastaan.

Seuraavien 105 päivän ajalta ovat sotahistoriaan jääneet ankarista taisteluistaan tutuiksi tulleet paikannimet: Summa, Taipaleenjoki, Äyräpää, Kollaa, Tolvajärvi, Kuhmo, Suomussalmi ja monet muut. Ne kertovat vakuuttavalla tavalla suomalaisten sotilaiden sitkeydestä ja taidoista talvisissa olosuhteissa taisteltaessa. Voimat äärimmilleen ponnistaen hyökkäykset torjuttiin.

Jotkut lukijoista saattavat muistaa kolmenkymmenen vuoden takaa Pekka Parikan Talvisota- elokuvan vaikuttavat loppuhetket. Siinä aseiden vaiettua sieltä täältä taisteluhaudasta nousee ylös mustuneissa lumipuvuissa olevia suomalaisia sotilaita. Rivit ovat harventuneet, mutta linjat on pidetty. Kuvan kerronnassa on vahvaa symboliikkaa. Periksi ei anneta vaikeanakaan hetkenä.

Talvisodan taisteluilla turvattiin maamme itsenäisyyden säilyminen. Se tapahtui kuitenkin raskain ehdoin ja raskain tappioin. Oli taivuttava alueluovutuksiin ja asutettava kotinsa menettäneet. Noin 25 000 sotilasta 300 000 miehen kenttäarmeijasta kaatui. Heistä viidennes, runsaat 5 000, jäi kentälle tai katosi. Sankarihautajaisia vietettiin joka pitäjässä.

Jo talvisodan aikana jouduttiin 220 sankarivainajaa siunaamaan tunnistamattomina. Jatkosodan hyökkäysvaiheen päätyttyä ryhdyttiin uudelleen etsimään talvisodassa kentälle jääneitä ja kadonneita. Tehtävään määrättiin kaksi kaatuneitten evakuoimiskeskusta, jotka kävivät läpi keskeisimpiä taistelupaikkoja. Näissä etsinnöissä löydetyt tunnistetut siunattiin kotiseurakuntiensa sankarihautausmaihin. Kuitenkin 950 kaatunutta jäi tunnistamattomiksi. Heistä 726 haudattiin erikseen perustettuihin kenttähautausmaihin ja 224 muihin hautausmaihin.

Talvisodan tunnistamattomille sankarivainajille perustetut kenttähautausmaat sijoitettiin taistelupaikkojen läheisyyteen Säkkijärvelle, Summaan, Äyräpäähän, Taipaleenjoelle ja Kollaalle. Säkkijärvelle haudattiin 104 Viipurinlahden saarista ja rannikolta löydettyä, Summaan 204 Länsi-Kannakselta löydettyä, Äyräpäähän 188 Keski-Kannakselta löydettyä, Taipaleenjoelle 126 tältä suunnalta löydettyä ja Kollaalle 104 tältä alueelta löydettyä kaatunutta.

Näiden lisäksi perustettiin Viipuriin kenttähautausmaa, johon haudattiin Viipurin pommituksessa helmikuussa 1940 tuhoutuneet evakuointia odottaneitten 104 kaatuneen jäänteet. Näistä 26 on tunnistettuja ja 82 tunnistamattomiksi jääneitä.

Kaikilla kenttähautausmailla on 1990-luvulla pystytetyt Suomen valtion muistomerkit. Kenttähautausmaita käydään säännöllisesti hoitamassa pysyvinä talvisodan muistopaikkoina.  Moni matkaseurue pysähtyy historia- ja kotiseutumatkoillaan näillä muistomerkeillä laskemaan kukat ja muistelemaan isiemme tekoja.

Sotavuosien henkisesti tärkeänä periaatteena oli kaatuneiden saaminen haudatuiksi kotiseurakuntiensa multiin. Tämä sama perinne on jatkunut 1990-luvulta lähtien, kun tuli mahdolliseksi tehdä kentälle jääneiden sankarivainajien etsintää. Kaikkiaan runsaat 1 300 löytöä on tähän mennessä tehty ja 381 kentältä löydettyä saatettu tunnistettuina sankarihautoihin.

Näistä tunnistetuista 78 on talvisodassa kaatuneita. Heistä 71 on löydetty Karjalan kannakselta, neljä Laatokan Karjalasta ja kolme Ilomantsista. Taistelupaikoista eniten näitä tunnistettuja on löytynyt Taipaleenjoelta (22), Summasta (12) ja Äyräpään-Vuosalmen alueelta (10). Lukumääristä voi päätellä, että kovin tarkkaa työtä jatkosodan aikaisissa etsinnöissä ei tehty, vaikka nämäkin paikat koluttiin.

Mitä talvisota on jättänyt perintönä meille jälkipolville?

Ennen muuta tietenkin sotasukupolven uhrausten myötä säilyneen itsenäisyyden ja mahdollisuuden rakentaa Suomesta nykyisen kaltainen hyvinvointivaltio, mutta paljon myös arvokasta henkistä perinnettä. Tuo henkinen perinne on vaikeuksienkin keskellä uskoa tulevaisuuteen, toistemme keskinäistä arvostusta ja lujaa yhteenkuuluvuutta, yhdessä tekemisen voimaa. Yhteistä vastuun kantamista, jota usein myös talvisodan hengeksi kutsutaan.

Kirjoittaja on Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen puheenjohtaja

Veteraanien alueelliset kirkkojuhlat antavat aiheen pohtia maanpuolustuksen perustaa, maanpuolustustahtoa. Onhan tiedossa, että hyvin varustettukaan armeija ei pärjää ilman tahtoa ja taitoa. Oman maamme historiasta on esimerkkejä siitä, kuinka heikosti varustettu ja alivoimainen armeija voi puolustautua menestyksellisesti suurvalta-armeijan hyökkäyksiltä. Ratkaisevaa on puolustustahto.

Veteraanit joutuivat 80 vuotta sitten mahdottomalta tuntuvan tehtävän eteen. Suurvalta hyökkäsi ilman sodanjulistusta ja yllättäen maatamme vastaan. He saavuttivat kuitenkin kuin ihmeen kautta tärkeimmän tavoitteen: maa säilytti itsenäisyytensä.

Psalmissa 127 todetaan: ”Jos Herra ei taloa rakenna, turhaan näkevät rakentajat vaivaa. Jos Herra ei kaupunkia vartioi, turhaan vartija valvoo.” Tätä Psalmia on kuultu usein kirkossa avioliittokuulutusten yhteydessä, kun on rukoiltu kuulutusparien puolesta.

Yhtä hyvin näitä Psalmin sanoja voidaan lukea kehotuksena maan rakentamiseen, että maa kestäisi kaikissa tulevaisuuden koetuksissa. Jokaisen sukupolven on tehtävä oma osansa maan rakentamisessa, mutta sen lisäksi on jätettävä oma ja läheisten elämä Jumalan käsiin: ”Jos Herra ei kaupunkia vartioi, turhaan vartija valvoo.”

Valvovatko maamme vartijat turhaan? Tänäänkin maata on varauduttava puolustamaan. Asevelvollisuudesta käydään aika ajoin kriittistäkin keskustelua.

Yleinen asevelvollisuus on kuitenkin suomalaisen maanpuolustuksen perusta. Järjestelmän kehittämistä ja mahdollisia muutoksia on arvioitava riittävän joukkotuotannon kannalta: on saatava pidettyä yllä ainakin 280 000 sotilaan sodan ajan kokoonpanojen mukainen koulutettu ja kertausharjoitettu, suorituskykyinen joukko.

Suomalainen varusmieskoulutus saa tunnustusta maailmalla. Tästä on esimerkkinä suomalaisten reserviläisten erinomainen taito ja motivaatio kansainvälisissä kriisinhallintatehtävissä.

Yleinen asevelvollisuus tuo armeijan mahdollisimman lähelle kansaa. Etäisyyttä ei ole juurikaan: Jokainen tuntee lähipiiristään jonkun varusmiehenä palvelleen, ellei itse ole palvellut. Ehkä siksi suomalaisten asenne puolustusvoimiinsa on kaikkein myönteisintä Euroopassa. Noin yhdeksän kymmenestä arvostaa puolustusvoimia.

Asevelvollisuuden ja maanpuolustuksen tukena ovat olleet koko sotien jälkeisen ajan sotiemme veteraanien velvoittava esimerkki ja tuki. Nyt veteraanisukupolvi siirtyy vähitellen ajan rajan taakse. Nuorella polvella ei ole kohta enää omakohtaista kokemusta veteraaneista.

Itsenäisyyden juhlavuonna, keväällä 2017 oli viimeinen Sodan ajan pappien kokous. Joukon vanhin oli silloin 93-vuotias Kai Kiilunen, joka taisteli korpraalina kesän 1944 torjuntataisteluissa Adolf Ehrnroothin rykmentissä. Kiilunen muistutti tuolloin kenraalin perinnöstä: ”Suomi on hyvä maa, sitä kannattaa puolustaa, sen paras puolustaja on suomalainen.”

Kenraali Ehrnroothissa henkilöityi veteraanisukupolven asia. Hän osasi pukea sanoiksi koko veteraanisukupolven perinnön ja onnistui välittämään sen nuoremmille: ”Itsenäinen isänmaa – veteraanien perintö.”

Veteraanisukupolven työn ja saavutusten parasta arvostamista on huolehtia maan asioista niin, että Suomi olisi edelleen hyvä maa asua ja elää. Itsenäisyyttä voi vaalia eri tavoin. Kokonaisturvallisuudesta huolehtiminen tarkoittaa paitsi aseellista maanpuolustusta, myös ruokaturvaa. Samoin on vaalittava ihmisryhmien tasapuolista kohtelua ja epätasa-arvoisuuden ehkäisemistä, ettei synny väestöä jakavia syviä jakolinjoja.

Myös usko Jumalaan on kantanut kaikkina aikoina. Uskon esiin tuomista vierastetaan. Silti minulle välittyy vahvana kuva, että sotilasyhteisössä usko Jumalaan on keskeinen asia – ja turva kuoleman edessä. Uskoa ei kuitenkaan tuoda esille eikä sillä elämöidä. Positiivinen asenne tulee kuitenkin monella tavalla esille.

Edellisiä asioita on vaalittava.

Kovassa markkinataloudessa katsotaan yleisesti, että ihminen on oman onnensa seppä ja putoaminen elintasossa on siten omaa syytä. Suomessa taas vallitsee yhteisvastuun ja heikoista huolehtimisen perinne: kaikkien pitäminen kiinni yhteiskunnassa ja kohtuullisessa elämässä on yhteinen asia. Veteraanit pukivat sen sanoiksi periaatteessaan ”Veljeä ei jätetä”.

Veteraanisukupolvi muotoili Suomen puolustamisen sanoihin: ”Koti, uskonto, isänmaa”. Jokaisella oli silloin ja on nytkin jokin koti. Koti muodostaa elämänpiirin, jossa hoidetaan lähimpiä ihmissuhteita ja saadaan lepoa työn vastapainoksi. Koti on välittämisen, rakkauden ja hoivan jakamista varten. Lapsiperheille koti on lasten kasvattamisen ja yhteiskunnan uusintamisen paikka.

Yhteiskunnan talouden näkökulmasta kodit ovat yhteiskunnan hyvinvoinnin perusta. Kotien arvomaailma ja kotityö luovat lisäarvoa. Jos kodit eivät kykene hoitamaan tätä tehtävää, se jää yhteiskunnan hoidettavaksi kalliilla hinnalla. Mikään ei kuitenkaan korvaa kotien tehtävää, sillä kodeista saamatta jääneet hoiva, rakkaus, käytännön taidot ja arvot jättävät jälkeensä huonot valmiudet selviytyä, sekä osattomuutta ja syrjäytyneisyyttä.

Kodin tehtävät – kasvatus ja hoiva -ovat kuitenkin jo siirtyneet yhä enemmän yhteiskunnalle, samalla kun monia koteja uhkaavat tänä päivänä erillisyys, kiire ja erilaiset ristiriidat. Maa elää historiansa korkeimman aineellisen hyvinvoinnin aikaa. Yhteiskunnan hyvinvointipalvelut ovat kattavammat kuin koskaan.

Samalla henkinen pahoinvointi lisääntyy. Kouluosaaminen on kääntynyt laskuun ja koulujen työrauhaongelmat lisääntyneet. Avioliittoja on solmittu joka vuosi vähemmän jo kahdeksan vuoden ajan. Samaan aikaan syntyvyys on laskenut joka vuosi. Hyvinvointiyhteiskunnan ja eläkejärjestelmän rahoituspohja murenee. Yksityinen velkaantuminen lisääntyy. Toisaalla kasvaa huumeiden käyttö ja pelaaminen. Nykyistä tilannetta seuraava joutuu kysymään yleisen henkisen kestävyyden tilaa.

Jos tämä on tilanne syvässä rauhan tilassa, miten selkäranka kestää poikkeusoloissa, jolloin perustarpeidenkin tyydyttäminen on epävarmaa ja väärän tiedon levittäjät lietsovat tappiomielialaa? Kyse ei tarvitse olla ainakaan aluksi sotilaallisesta kriisistä. Jo talouden kasvun taittuminen, siirtyminen öljytalouden jälkeiseen aikaan ja pakolaismäärät aiheuttavat suuria muutoksia nykyiseen turvalliseen elämään.

Tämän ajan arvot: ura, menestys ja omaisuus – toisin kuin veteraanien arvot – perustavat ihmisen oman menestyksen varaan. Yksilöllisyyttä korostavat arvot eivät kanna yhteisöä, eivätkä yksilöäkään sairauden ja vanhuuden aikana.  Nämä yksilölliset arvot luottavat siihen, että yhteiskunnan tuki- ja hoivapalvelut jatkuvat edelleen. Siksi perhe ja suku ovat tarpeettomia hoivan välittämisessä.

Veteraanien arvoissa isänmaa muistuttaa jokaisen sukupolven vastuusta omalla vuorollaan rakentaa yhteiskuntaa ja sen hyvinvointia.  Jos taas näkökulmana on ulosmitata yhteistä hyvinvointia, on sen voimavarat tuota pikaa syöty loppuun.

Itse olen luottavainen. Suomalainen päättäväisyys ja maanpuolustustahto nousevat esiin kovassa paikassa, paineen alla.

Kirjoittaja on teologian tohtori ja Puolustusvoimien kenttäpiispa

Maailmassa on kaksi pientä sinivalkoista kotimaataan asuttavaa; pientä, mutta sisukasta kansaa, jotka ovat kauheimmin mahdollisin tavoin saaneet oppia, ettei heidän itsenäisyytensä ja vapautensa ole jotain, mitä he voivat koskaan ottaa itsestäänselvyytenä. Ja että kukaan muu ei heitä puolusta, kuin he itse.

Ehkä juuri siksi heitä yhdistää kunniakas perinne tuoda jokainen maansa puolesta kaatunut sankarivainaja takaisin kotiin, haudattavaksi siihen maahan, jonka puolesta he kalleimman uhrinsa antoivat?

Toinen näistä maista on Israel, jossa viimeksi tämän vuoden keväällä hiljennyttiin toivottamaan tervetulleeksi Zachary Baumel, yksi 37 vuotta aikaisemmin taistelussa kadonneista kolmesta sotilaasta, kotiin. Kahden toisen ruumiista ei ole vieläkään tietoa.

Toivo siitä, että pojat vielä jonain päivänä palaisivat, oli tuohon saakka elänyt niin vahvana, ettei heitä oltu missään vaiheessa julistettu virallisesti kuolleiksi. Kuolemaansa saakka 2009 Zacharyn isä jaksoi uskoa poikansa olevan elossa.

Noissa lauseissa kiteytyy se, miksi omaisille on niin tärkeää saada rakkaansa kotiin – edes arkussa. Niin kauan, kuin on vastaamatta jääneitä kysymyksiä, on vielä mahdollisuus. Niin kauan, kun ei ole varmuutta, on toivoa.  Epätoivoinen ihminen takertuu pienimpäänkin toivon rippeeseen, kykenemättä jatkamaan elämäänsä ja odottaen päivää, jota liian monessa tapauksessa ei koskaan tule.

”Kun ei arkkuakaan ollut, niin äiti jäi tuijottamaan ulko-ovea loppuelämäkseen, toivoen, että joku päivä poika sittenkin palaisi”, huokaisi minulle kerran yhden tällaisen perheen jälkeläinen, sillä kuten tiedämme, se toinen maa on Suomi.

”Veljeä ei jätetä” on tuttu periaate varmasti meistä jokaiselle. Poikiemme kerran rintamalla antama lupaus pitää. Heidän riviensä hiipuessa on sen lunastaminen nyt meidän seuraavien polvien tehtävä.

Etsinnät taistelukentillä kadonneiden suomalaissotilaiden löytämiseksi jatkuvat. Tähän saakka Suomeen on päästy tuomaan yli 1300 suomalaissotilaan jäänteet, joista 381 on kyetty tunnistamaan. Tätä kirjoitettaessa on aamulla Helsingistä lähtenyt kohti Viipuria linja-auto täynnä liittojemme väkeä. Huomenna he palaavat mukanaan 22 tämänvuotisella etsintäkaudella löytyneen poikamme jäänteet.

Seuraavan kahden vuoden aikana arviolta jopa 18 suomalaisperhettä tulee saamaan yhteydenoton, jota ovat yli 70 vuoden ajan odottaneet. Heidän rakkaansa on vihdoin palaamassa kotiin.

Tänä vuonna on hautaan päästy saattamaan mm.  puumalalainen Aarre Himanen, suomussalmelainen Iikka Moilanen sekä inarilainen Väinö Junttila.  Niin nämä yksittäiset sankarihautajaiset ympäri Suomen kuin joka toinen vuosi Lappeenrannassa tunnistamatta jääneille sankarivainajillemme järjestettävät valtakunnalliset hautajaiset auttavat meitä osaltaan muistamaan, kuinka hirveästä tragediasta sodassa on kyse. Paitsi rakkaimpansa menettäneiden perheille, myös koko maalle.

Vuodessa on monta hetkeä, jolloin meidän suomalaisten isänmaallisuus nousee pintaan. Itsenäisyyspäivä ja Leijonat lätkän MM-finaalissa lienevät näistä ne suurelle yleisölle näkyvimmät. Mutta ihan erityisesti tunnen sisälläni kuplivan, kun näen valkoisten arkkujen rivin lokakuisen Viipurin Pietarin-Paavalin kirkossa. Tai sen hartaan vakavuuden, jolla juhla-asuihin puetut kadetit ne varoen laskevat hautaan Joensuussa. Tai kun kesken lauantaipäivän taivaalla jyrähtää ohilentoaan suorittava Hornet, joka näin tuo kunnianosoituksensa viimeiselle matkalleen lähteneelle sotiemme lentäjäveteraanille.

Silloin maatamme, sen historiaa ja sen mahdollistaneita sankareita kohtaan tuntemani ylpeys on suorastaan pakahduttava, samoin ylpeys siitä, ettei heitä ole unohdettu. Teoillamme näytämme, että heidän muistonsa elää ja on meille kallis.

Meistä jokainen tämän pienen sinivalkoisen kansan jäsen on osa todella uskomatonta tarinaa. Ja monen muun lailla olen sanoinkuvaamattoman ylpeä siitä, että saan olla osa näitä hetkiä ja omalta osaltani varmistamassa, ettei sitä unohdeta vastaisuudessakaan.

Vielä tulee nimittäin hetki, jolloin viimeinenkin veteraani on poissa; aika, jolloin rajantakaiset taistelukentät on etsitty loppuunsa. Niinpä samalla, kun valmistaudumme saattamaan sankareistamme viimeiset matkalleen heitä jo odottavien veljiensä luo, valmistaudumme ottamaan vastaan tehtävän, joka on paitsi kunnia, myös velvollisuus.

Muistaa. Vaalia. Välittää.

Silloin on meidän vuoromme pitää huoli siitä, etteivät meidän jälkeemmekään tulevat unohda.

Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja