Talvisodan alkaessa – 17 vuoden ikäisenä – olin liian nuori sotatoimiin, joten en ole ollut talvisodan taisteluissa mukana. Sen sijaan 4 minua vanhempaa veljeäni saivat kutsun maanpuolustustehtäviin. Minä puolestani jouduin ottamaan vastuun kotitilan hoitamisesta. Lisäksi osallistuin suojeluskunnan asevaraston vartiointiin.

Sotakokemusta minäkin sain, kun Virosta lähteneiden venäläisten pommikoneiden reitti – Turun satama kohteenaan – kulki kotini yli. Suojeluskuntalaisena minulla oli kotona aseena sotilaskivääri. Sain eräänlaisen tyytyväisyyden tunteen, kun ammuin pihamaalla ”pystykorvallani” pari lippaallista kohti viholliskoneita, vaikka tiesin, että luotieni kantama oli vain n. 400 metriä ja koneitten lentokorkeus ehkä 1000 metriä!

Nyt, talvisodan päättymisen vuosipäivänä, haluaisin muistuttaa kahdesta talvisotaan liittyvästä tutusta sanonnasta: ”talvisodan ihme” ja ”kaveria ei jätetä”. Kaveria nimittäin ei jätetty, ei rintamaoloissa, ei myöskään sodan jälkeisissä siviilioloissa!

Ennen talvisodan ihmeeseen paneutumista lienee syytä todeta lyhyesti sisällissodan aikana vallalla ollut kansalaisryhmien eriarvoisuus: toisaalla vauraat maanomistajat, oppineet virkamiehet, papisto jne. ja toisaalla torpparit, pienviljelijät, tehdastyöläiset jne. Ajan historioitsijat ovat kertoneet tarinoita yhteenotoista edellä kerrottujen ryhmittymien kesken.

Talvisota toi kuitenkin koko kansan yhteen.

Talvisodasta kehittyi todellinen itsenäisyystaistelu. Yleisesti uskottiin, että Suomi ei pysty tekemään vastarintaa mahtavalle puna-armeijalle. Mutta sitten tapahtui se, mitä on kutsuttu ”Talvisodan ihmeeksi”. Suomen puolustustahto ja -kyky yllättivät koko maailman. Ennen muuta se yllätti myös hyökkääjän. Stalinin suunnitelma marssia muutamassa viikossa Helsinkiin ei toteutunut.

Lehdet eri puolilla maailmaa raportoivat hämmästyttäviä uutisia suksilla liikkuvista suomalaisista. Ilmaisu ”pieni, urhea Suomi” toistui ulkomaisissa lehdissä. ”Vain suurenmoinen ja kerrassaan uljas Suomi näyttää perikadon uhatessa, mihin vapaat ihmiset pystyvät. Suomi tekee ihmiskunnalle loistavan palveluksen.” Näin sanoi englantilainen suurmies Winston Churchill.

Yhteinen päämäärä – itsenäisyyden säilyttäminen – aikaansai ”kaveria ei jätetä”- hengen syntymisen tilanteessa, missä taistelevat joukko-osastot karuissa rintamaoloissa rakensivat korsun majoittumista varten ja yhdyshaudat nopeaan ja turvalliseen liikkumiseen korsun ja vartiopaikan välillä. Korsussa kuivattelivat kaminan ääressä jalkarättejään niin päällystö kuin miehistökin. Kotoa saatujen pakettien makupalat jaettiin kavereiden kesken, tarinoita riitti. Vastaan sanomatta kukin lähti vartiovuorolleen pimeään yöhön ja talven pakkasiin täyttämään sotilasvalansa velvoitetta.

Satoja tarinoita on siitä, miten haavoittunutta kaveria autettiin vaikeissa rintamaoloissa, mutta myös kaverin tukemisesta kotioloissaan sodan jälkeen. Tässä niistä yksi.

Sotatoimissa kumpaankin jalkaansa osuman saanut sotilas sai hoitoa vammoihinsa, mutta kivut seurasivat häntä vuodesta toiseen. Vammautunut alkoholisoitui. Hyvä ystävä tarttui ystävänsä tilanteeseen. Voisimmekohan löytää sinulle koulutusta johonkin uuteen ammattiin? Löydettiin. Veteraani kouluttautui ja sai ystävänsä tuella uuden otteen elämään, raitistui ja perusti perheen.

Vielä tapahtuma Imatran Valtionhotellista. Tuore Mannerheimin ristin ritari kutsui aseveljiään juhlimaan ritariuttaan Valtionhotellin pieneen kabinettiin. Ritarin arvon myöntämiseen liittyi myös 50.000 markan suuruinen, valtion varoista maksettu rahasumma. Istunto venyi huomiseen ja vielä ylihuomiseenkin, kunnes juhlinnan iso lasku lankesi maksettavaksi.  Varallisuudestaan tietoinen ritari maksoi laskun koko seurueen puolesta. Tässäkään tilanteessa kaveria ei unohdettu tai jätetty!

101-vuotisen itsenäisyytemme aikana olemme saaneet elää 96 rauhan vuotta.

Olen usein itsenäisyyspäivänä ollut keskusteluissa koulunuorison kanssa ja todennut nykynuorison olevan kiinnostunut itsenäisen Suomen historiasta mukaan lukien myös talvi- ja jatkosodan tapahtumat ja niiden merkityksen maallemme.

Toivon kaikkien suomalaisten, varsinkin rauhanoloissa kasvaneiden ja koulutettujen nuorten muistavan kenraali Adolf Ehrnroothin tutut sanat: ”Suomi on hyvä maa, sitä kannattaa puolustaa.”

Kirjoittaja on espoolainen sotaveteraani

Veteraani on henkilö, joka palvelukseen määrättynä, kutsuttuna tai vapaaehtoisena on osallistunut Suomen sotiin.

Tämä tarkoittaa, että veteraani voi sotilaan lisäksi olla myös lotta, sotilaskotisisar tai muussa vapaaehtoisjärjestössä toiminut henkilö. Haluaisin nyt kysyä Suomen kansalta muutaman kysymyksen.

Eivätkö lotat ole samassa arvoasemassa kuin sotilas? Vai onko niin, että rintamanaiset eivät tehneet tärkeää työtä? Lotta on myös veteraani, ihan niin kuin sotilas ja sotilaskotisisar.  Mutta miksi lotat mainitaan kunnianosoituksissa erikseen eikä kukaan tunnu tiedostavan rintamasotilaskotisisarten panosta?

Lähetin syksyllä kirjeen Tasavallan Presidentille Sauli Niinistölle. Kirjeessä kysyin saman kysymykset. Tuloksena Tasavallan Presidentti kutsui rintamasotilaskotisisar Anita Nordgrenin Linnan juhliin. Vaikka tämä on suurin kunnianosoitus mitä sotilaskotisisar voi saada, oli harmillista, kun toimittajat kuitenkin puhuivat tv-lähetyksessään vain ”veteraaneista ja lotista”.

Myös Ylen suomenkielisessä juonnossa tapahtui virhe ja Nordgrenia sanottiin olleen lottana ilmatorjuntatehtävissä. Virhe toistui esiintyi seuraavan päivän Hufvudstadsbladetin e-lehdessä. Veteraanipäivänä huhtikuussa Nordgren oli niin ikään kutsuttu Kulttuuritalon veteraanijuhliin ja kahvitilaisuuteen, missä hän sai kuulla tervetulotoivotukset ”sotiemme veteraaneille ja lotille”.

Sotiin osallistui yhteensä noin 600 000 miestä ja 100 000 naista eri tehtävissä. Esimerkiksi jatkosodassa naiset palvelivat moninaisissa tehtävissä, mm. lottina, sairaanhoitajina, ja sotilaskotisisarina.

Haluaisin tässä vaiheessa painottaa, miten tärkeä tehtävä sotilaskotisisarilla oli ja miten he tekivät merkittävää työtä kenttäarmeijan viihtyvyyden hyväksi. Jatkosodassa oli rintamilla noin 100 sotilaskotia, joissa 3000 sotilaskotisisarta palveli eri tehtävissä. Yksi heistä oli edellä mainitsemani Anita Nordgren Helsingistä, joka lähti rintamalle keväällä 1943.

18-vuotias nuori nainen oli juuri kirjoittanut ylioppilaskokeet valmiiksi, kun hän suuntasi Aunukseen, Itä-Karjalaan. Sieltä hän tuli sotilaiden kanssa hakemaan ylioppilaslakkia ja lähti tämän jälkeen takaisin rintamalle. Niin kuin kaikilla muillakin, oli sotilaskotisisarten elämä rintamalla vaikeaa. Sotilaiden lailla he joutuivat elämään korsuissa, koska neuvostojoukot tuhosivat jatkuvasti tuhosivat maan päällä olevat kasarmit Nurmoilan lentokentän lähistöllä. Nurmoilan sotilaskodissa palveli samanaikaisesti ainoastaan kolme sisarta, joten tehtäviä oli runsaasti ja lepoa vähän.

Sotilaskotisisarten näkyvin tehtävä oli kanttiinin ylläpito. Kanttiinissa myytiin mm. kahvinkorviketta, karjalanpiirakoita, kirjoja, tupakkaa ja kirjepaperia. Sotilaskodin lisäksi sisaret liikkuivat myös rintamalla, tuoden kaikenlaisiin olosuhteisiin mukanaan sotilaskotien kodinomaista tunnelmaa ja auttaen näin ylläpitämään sotilaiden mielialaa.

Partioiden palatessa tehtävistään olivat sotilaskodit aina avoinna. Niissä vietettiin monta iloista hetkeä taistelun ja harjoitusten ohessa. Sotilaskotien lisäksi sotilaskotisisaret tekivät merkityksellistä työtä myös sairaaloissa hoitaen kenttä- ja sotasairaalakirjastoja ja järjestäen toipilaille mm. retkiä.

Sotilaskotisisaret olivat sodissa tunnettuja siitä, että he hiljaisuudessa tekivät tärkeää työtään epäitsekkäällä, uhrautuvalla ja lämpimällä sydämellä. Sotilaskotien tuottama voitto käytettiin sotilaiden hyväksi, ihan niin kuin se tänä päivänä käytetään varusmiesten hyväksi.

Miksi sotilaskotisisarista ei puhuta samalla tavalla kuin lotista?

Tähän löytyy monia selityksiä. Yksi voi olla se, että lottia oli runsaasti enemmän. Todennäköisempi ja huolestuttavampi on kuitenkin se, että lottia ja sotilaskotisisaria ei mustavalkoisissa kuvissa osata erottaa toisistaan. Pukujen väri on samaa sävyä ja ainoa näkyvä ero on rintataskujen määrä. Tämä on johtanut siihen, että kuvien ohessa käytetään kaikista sen kummemmin asiaa ajattelematta termiä lotta.

Sotilaskotiyhdistys vietti Puolustusvoimien lailla juuri 100-vuotisjuhlaansa. Nyt olisi siis jo korkea aika antaa kaikille veteraaneille tasa-arvoinen tunnustus. Veteraaneja ovat muutkin kuin vain rintamalla palvelleet sotilaat. Veteraaneja ovat myös ne lukuisat sodassa olleet naiset eivätkä he kaikki ole lottia. Sotilaskotisisaria ei saa unohtaa – he ansaitsevat saman arvostuksen kuin muutkin.

Itsekin vapaaehtoisen varusmiespalveluksen suorittaneena tiedän kokemuksesta, kuinka tärkeä sotilaskoti varusmiehille on. Varusmiesten jaksamisen ja oikean mielialan ylläpitäminen on sotilaskodin tärkein tehtävä yhä tänäänkin. Ja kun se on näin merkittävä rauhan aikaan, voi vain ajatella, mitä se oli sodassa.

Kirjoittaja on reservin aliluutnantti

 

 

Syksyllä tulee kuluneeksi 80 vuotta talvisodan alkamisesta. Ensi vuonna vietetään sen päättymisen 80-vuotismuistopäivää. Isänmaallisia muistopäivätilaisuuksia järjestetään. Puheita pidetään.

Suomi säilyi itsenäisenä sankarivainajien ja tilaisuuksiin kutsuttujen veteraanien ansiosta. Sotaleskiä ja sotaorpoja muistetaan. He menettivät kuolemassa kalleimpansa.

Rintamaveteraanin tyttärenä suren sitä, että lapsena en tiennyt ja nuorena en kiinnostunut. Nyt sekä tiedän että ymmärrän. Menetin osan isästäni elämässä.

Pyydän puhujia muistuttamaan yleisölle, että isänmaatamme puolusti myös sankka joukko edesmenneitä sotaveteraaneja, joita ei ehditty kutsua kunniakansalaisiksi.

Kansallista veteraanipäivää ruvettiin viettämään vuonna 1987. Kateutta ja katkeruutta on tässä yhteydessä turha ajatella. Kymmeniä vuosia sitten kuolleet veteraanit ovat sellaisten tunteiden ulottumattomissa.

Rintamasotilastunnuksen saaneille ruvettiin maksamaan 1.9.1971 alkaen rintamasotilaseläkkeitä ja -lisiä. Sitä ennen kuolleiden veteraanien vanhuuden ajan hyvinvoinnista Suomen valtio ei varojen vähäisyyden vuoksi voinut huolehtia niin hyvin kuin veteraaneista nykyisin huolehditaan.

Kuntoutusmäärärahaa on jaettu kunnille vuodesta 1989 lähtien ja kotona asumista tukevaa määrärahaa vuodesta 2011 lähtien.

1.11.2019 lähtien rintamaveteraanien ja sotainvalidien kotipalvelut ovat sisällöltään ja laajuudeltaan samanlaiset. Eläkkeet, lisät ja tuet on määrätty rintamasotilaseläkelaissa.

Muun muassa perinneyhdistykset ja Tammenlehvän Perinneliitto vaalivat vuosien 1939–1945 sotiemme veteraanien perintöä.

Miten omaiset voivat konkreettisesti kunnioittaa hautausmaiden pyyteettömiä veteraanejaan? Mahdollisuuksia on. Tässä kolme esimerkkiä:

1. Sotapolku.fi-verkkopalvelussa omaisilla on mahdollisuus kunnioittaa sankarivainajia ja veteraaneja yhdenvertaisina. Henkilöt löytyvät sieltä helposti esimerkiksi nimihaulla. Kotikunta-haulla saa listan kaikista paikkakunnan sankarivainajista ja veteraaneista aakkosjärjestyksessä.

Omaisten pitää vain itse tallentaa veteraanien tiedot palveluun. Se ei maksa mitään. Tarvittavat tiedot voi tilata kansallisarkiston verkkopalvelusta (maksullista).

Sankarivainajien tiedot on tallennettu ylläpitäjän toimesta.

Sotapolku on joukko-osaston sodissa kulkema reitti. Vapaaehtoiset sotahistorian asiantuntijat ja harrastajat ovat merkinneet tapahtumapaikat kartalle ja laatineet selostukset sotapäiväkirjojen ja muiden tosiasioiden perusteella.

Minulle Sotapolku.fi antoi mahdollisuuden pystyttää isälle oma virtuaalinen muistomerkki. Se on myös anteeksipyyntö siitä, että en ajoissa ymmärtänyt.

2. Sankarivainajien ja veteraanien tietoja on koottu moniin matrikkelikirjoihin. Esittele niitä jälkipolville. Matrikkelit ovat tehokasta perinnetyötä, kun niitä luetaan ja katsellaan.

3. Tarkista, että veteraanin hautakivessä on veteraanitunnus tai tammenlehvätunnus. Pidä hautakivi ja sen kirjoitukset kunnossa.

Voiko sotaveteraanin määräaikaisen hautapaikkasopimuksen uusia kaikissa kunnissa? En tiedä.

Kirjoittaja on turkulainen sotaveteraanin lapsi

Ainahan se on mielessä – talvisota nimittäin. Nyt tavallistakin enemmän, sillä tänä vuonna vietetään Talvisodan syttymisen 80-vuotispäivää. Sotaveteraaniliitto tulee kunnioittamaan tuota itsenäisen Suomen historiaa ja suomalaisuuden syvintä olemusta epäilemättä eniten muokannutta tapahtumaa monella tapaa. Yksi niistä on Pro Patria-taulujen takaa löytyvien ihmiskohtaloiden esittely – joko olet tutustunut niistä ensimmäiseen?

Viimeisten viikkojen aikana Suomea riivanneet sääolosuhteet ovat palauttaneet sen mieliin muillekin, kuten somessa on saatu nähdä. ”Joko Talvisota on mainittu?”, kysyi lumitöiden keskeltä yksi twiittaaja. Toisen se innoitti jakamaan rintamalta peräisin olevan anekdootin, jossa esiintyvät ”Marokon Kauhu” Aarne Jääskeläinen (legendasta lisää täällä), lumipallo sekä aseistakieltäytyjä. Lumihankien keskellä seisova kolonna muistutti, että on se talvi yllättänyt autoilijat aikaisemminkin, Facebookissa kiertävästä 10 Years Challengesta tuli 80 years challenge ja ”Valkoisesta kurittajasta” kertovat saatteet saivat seurakseen kuvan hymyilevästä Simo Häyhästä.

On samaan aikaan yhtä yllättävää, huvittavaa ja sydäntä lämmittävää huomata, kuinka selkärangasta tuo someväelläkin tulee. Talvisodan ja sen ihmeen käsitteistö on juurtunut niin syvälle osaksi meistä suomalaisia ja psyykeämme, ettei sitä taida edes tajuta. Kollaa kestää vielä 80 vuotta myöhemminkin – siitä pitää suomalainen huolen!

Mutta jos saivat poikkeukselliset olosuhteet meidät muistamaan ne poikkeukselliset olosuhteet, joissa  suomalainen sisu mitattiin ennennäkemättömällä tavalla koko maailman seuratessa sitä henkeään pidätellen, niin näytti mieleen muistuvan myös se, miten siitä Talvisodan ihmeestä tuli totta.

Talvisodan henki.

Helsingissä mummo kulki lapioineen Museokadulla kaivamassa naapuruston autoja kinosten keskeltä esiin. Toisaalla Postin auto pääsi liikkeelle lounastauolla olleen toimistotyöläisen ja toisen apuun rientäneen ohikulkijan voimin. Kolmas osti lapion, ja on viime aikoina päässyt auttamaan useampaakin penkan panttivangiksi jäänyttä.

On siitä toki nähty pilkahduksia jo aiemminkin: kerralla leivottu isompi satsi uunituoreita sämpylöitä, josta riittää vieraisiinkin vietäväksi, forssalainen 11-vuotias, joka lahjoitti koko hartaudella kasvattamansa pitkän tukkansa syöpälapsille, se tuntemattomaksi jäänyt hyväntekijä, joka 100 000 euron lahjoituksellaan halusi turvata joulun vähävaraisille perheille, omalla työllään ja periksiantamattomuudellaan rikastuneiden suomalaisten peliyrittäjien halu ”antaa takaisin” ja ottaa vastuuta muista, Kymijokeen väsähtäneen uimarin perään hypänneet ja hänen henkensä pelastaneet teinipojat, joiden mukaan ”kun näkee että toinen on hädässä niin silloin ei  jäädä vain katteleen” ja se Hello Kitty-nenäliinan ja kätensä vieressä itkevälle tuntemattomalle vieruskaverille bussissa tarjonnut aamuruuhkalainen.

Sydäntä lämmittäviä arkipäivän pienempiä ja isompia tekoja lähimmäisten ja ihan tuntemattomien hyväksi. Tunne siitä, että me kaikki olemme osa jotain suurempaa, jonka säilymisestä meidän kaikkien on kannettava vastuumme.  Että yhdessä olemme enemmän kuin yksin; että samaan suuntaan ponnistelemalla saamme aikaiseksi enemmän kuin yksin.

”Oli ihan selvää, että kaikkien piti auttaa – ei siinä ikää kyselty”, huudahtaa asiasta kysyttäessä vuonna 2017 Vuoden lotaksi valittu Ritva Tuulos.

Juuri tuollaisesta ajattelusta muodostui se Talvisodan henki ja ihme; koko tämän ihmeellisen kansan hengissä säilyttänyt ilmiö. 3,7 miljoonasta ihan tavallisesta ihmisestä, joista olosuhteista epätavallisimmat tekivät sankareita. 3,7 miljoonasta tarinasta ja arkipäivän teoista.

Sitä yhdessä samaan suuntaan ponnistelua kaivataan yhä edelleen, 80 vuotta myöhemminkin. Ehkä sen elvyttämiseen ja ylläpitämiseen ei aina tarvita 50 asteen pakkasta, kolmimetrisiä kinoksia, maailman suurimman sotilasmahdin hyökkäystä… tai syöpää?

Ehkä sille voisi löytyä paikkansa ihan muuten vaan; arkipäiväisen ihmisen arkipäiväisessä elämässä. Vaikka jo heti tänään? Kaivaisi aamulla oman auton ohessa lumesta myös sen viereisen auton? Antaisi kassajonossa hätääntyvälle kanssaihmiselle ostosten loppulaskun hinnasta puuttuvan 60 senttiä? Veisi perheeltä ylijääneet lihapullat sille alakerran yksinäiselle vanhukselle? Tai vielä parempi: ehkä jopa kutsuisi hänet saman pöydän ääreen?

Meitä on täällä tänään 5,5 miljoonaa. 5,5 miljoonalla arkipäivän ihmeellä saa aikaan jo aika paljon hyvää. Miten #talvisodanhenki näkyy siis sinun tässä päivässäsi? Jaa tarinasi somessa meidän muidenkin iloksi ja innostukseksi!

Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja

Puolustusvoimat täytti viime vuonna 100 vuotta, niin teki myös Karjalan lennosto. Juhlavuoden teemana oli ”Maanpuolustus kuuluu kaikille”. Myös tasavaltamme presidentti, ylipäällikkö Sauli Niinistö, totesi juhlavuoden alussa, että meistä jokainen on maanpuolustaja.

Sotien aikana sotiemme veteraanit osoittivat, että maanpuolustus tosiaan kuuluu kaikille. Historiamme ratkaisuhetkellä kansakunta yhdistyi yhteisen asian äärelle. Vapauden hinta oli kova ja taakka raskas, mutta he kantoivat taakan ja maksoivat hinnan. Sen vuoksi me saamme elää vapaassa ja itsenäisessä Suomessa, maailman parhaassa maassa. Kiitos tästä kuuluu sotiemme sankareille – veteraaneille, taisteluissa kaatuneille, heidän omaisilleen ja lotille.

Puolustuksemme kulmakivet ovat yleinen asevelvollisuus, koko maan puolustaminen ja sotilasliittoihin kuulumattomuus. Kaiken perustana on kansalaisten luja maanpuolustustahto. Puolustusvoimat on ketterä 100-vuotias ja tänä päivänä hyvässä kunnossa. Meitä arvostetaan kansainvälisesti ja Suomen kansa luottaa tutkimustenkin mukaan puolustusvoimiin. Kun katson lähiympäristöön; länteen, itään tai etelään, voin ylpeästi suomalaisittain todeta, että meillä ei ole todellakaan mitään hävettävää.

Maa-, meri- ja ilmavoimien yhteistoimintaa kehitetään jatkuvasti. Valmiutta ja on kehitetty ja kalustohankintoja tehty. Kaikille yhteistä, yleiseen asevelvollisuuteen perustuvaa varusmieskoulutusta kehitetään mm. virtuaalisilla koulutusvälineillä. Suomalainen yleiseen asevelvollisuuteen ja naisten vapaaehtoisuuteen perustuva järjestelmä on vertaansa vailla niin tehokkuudessaan kuin tuloksissaan.

Paikalleen emme voi kuitenkaan jäädä. Puolustuskykyä on kehitettävä tasapainoisesti ja ajanmukaisesti. Suomi tarvitsee jatkossakin hyvin varustetut ja koulutetut maa-, meri- ja ilmavoimat sekä laajan reservin. Nähtävillä olevat uhkakuvat korostavat kokonaismaanpuolustuksen ja yhteistyön merkitystä.

Toimintaympäristö edellyttää meiltä jatkuvaa valmiutta. Nykyaikaisella taistelukentällä tarvitaan meistä kaikkia. Yksinään kukaan ei pärjää.

Me puolustusvoimissa ja Karjalan lennostossa teemme päivin ja öin töitä sen eteen, että saamme jatkossakin elää vapaassa ja itsenäisessä Suomessa. Suomessa, jonka sotaveteraanimme ovat meille kaikille lunastaneet.

Kirjoittaja on eversti ja Karjalan Lennoston komentaja

 

Suomessa on ollut rauha jo pitkän aikaa. Rauha merkitsee ihmiselle hyvin paljon. Ihmisillä on turvallisuuden tunne ilman sotaa. Ihmisen ei tarvitse pelätä, milloin joku läheinen kuolee tai milloin ruoasta tulee puutetta. Rauha merkitsee minulle itselleni todella paljon. Minun ei tarvitse pelätä, milloin sota alkaa.

”Ei enää koskaan yksin”. Tällä lauseella tarkoitetaan sitä, että emme enää halua taistella yksin Venäjää vastaan.

Suomen itsenäisyys ja Suomen puolustaminen mahdollisessa sodassa on kuitenkin tärkeää monelle suomalaiselle. Koskaan ei kuitenkaan haluta sodan syttyvän, koska rauha merkitsee ihmisille hyvin paljon. Pitäisi osata olla tyytyväinen siihen, mitä on, eikä aina vain toivoa enempää ja enempää.

Itse ajattelen, että rauhan ja turvallisuuden merkityksen kuuluu olla suuri. Jos näin ei ajateltaisi, sota syttyisi paljon helpommin ja pienemmistä asioista.

Turvallisuus on se tunne, kun meidän Suomen kansalaisten ei tarvitse pelätä sodan syttyvän. Meillä on turvallista liikkua ja me tiedämme, että emme kuole nälkään, eikä ruoasta tule pulaa.

Rauhan aikana ihmiset saavat tehdä arkisia asioita, mutta sodan aikana näin ei ole. Rauhan aikana ihmisten ei tarvitse lähteä evakkoon.

Kun kävelen kadulla, näen iloisia ihmisiä, jotka nauttivat elämästä ja nauravat.

En väitä, että ihmiset, jotka ovat eläneet sota-aikana eivät nauttisi elämästään. Isomummunikin syntyi 1920 ja näki sodat. Silti hän osasi nauttia elämästään ja kertoi usein myös tarinoita sota-ajasta ja evakkoreissulta. Mutta silloin ihmisellä oli puute turvallisuuden tunteesta. Ihmisellä oli silloin myös puute perustarpeista, kuten hygieniasta ja ruoasta.

Kaikki ihmiset tarvitsevat tukea ja turvaa toisilta ihmisiltä ilman sotaakin, mutta tuolloin avun tarve on aivan toisenlainen.

Nykyään tarvitaan apua esimerkiksi erotilanteissa, mutta sota-aikana ystävältäsi oli saattanut tuhoutua koko omaisuus. Olisi hirveää tulla evakkomatkalta kotiin, ja huomata, että koko omaisuus olisi poissa. Tätä ei rauhan aikana tarvitse pelätä.

Jos rupeamme miettimään, mitä kaikkea meillä rauhan ansiosta on, näitä asioita on todella paljon.

Saamme aamuisin herätessämme ruokaa omassa kodissamme, pääsemme kouluun ja saamme koulussa opetusta ja lounaan. Koulun jälkeen voimme käydä harrastuksissa tai nähdä kavereita. Illalla saamme peseytyä ja mennä nukkumaan omaan sänkyyn. Tämän kaiken saamme tehdä ilman pelkoa ja ilman tunnetta, että tämä kaikki viedään minulta pois. Sodan aikana näin ei ole.

Parasta mitä Suomen valtio voi kansalaisilleen antaa, on rauhan ja turvallisuuden tunne. Se, että tiedämme, saavamme asua kotimaassamme ilman pelkoa, on tärkeää ja sillä on suuri vaikutus elämässä.

Monesti emme osaa olla kiitollisia siitä, mitä meillä on ilman sotaa. Sen ymmärtää vasta, kun kuuntelee tai lukee kertomuksia sodan ajasta ja sodan jälkeisestä pelosta, että sota alkaa uudestaan. Meille tulee itsestään selvyytenä käydä koulua ja saada liikkua vapaasti. Mutta ei se kaikissa maissa niin ole.

Kun tätä kirjoittaessani mietin, mikä on rauhan merkitys minulle, tajuan sen olevan todella suuri. Ei monesti tule ajateltua, kuinka hyvin asiat Suomessa ovat eli todella hyvin. Suurin osa näistä asioista johtuu siitä, ettei Suomessa ole sodittu pitkään aikaan. Kiitos tästä Suomen valtiolle.

Kirjoittaja on yhdeksäsluokkalainen Tuupalan yläkoulussa.

Teksti palkittiin 14. Divisioonan nuoriso- ja perinnepäivillä Kuhmossa.

 

 

Kunniavelka.

Tuo kovin juhlallisesti kalskahtava sana nousee jatkuvasti esiin, kun puhuu kenen tahansa veteraanityötä tekevän kanssa. Se tulee vääjäämättä mainituksi myös, kun veteraaneista keskustellaan päättäjien taholla.

Velka on meistä monelle varsin tuttu elämänkumppani. Oli se sitten asuntoon, opintoihin tai autoon liittyvä, tulee se jossain vaiheessa (korkoineen) maksetuksi. Toista on kunniavelan kanssa.

Yleensä sen mainitsemisen yhteydessä kuuleekin mainittavan myös määreet ”loputon” ja ”mittaamaton”. Ja sitä se onkin. Sen suuruutta on käytännössä mahdotonta käsittää.

Mutta jos yrittäisimme, niin suunnilleen tältä se numeroina näyttäisi.

Vuosien

1939-1945 eli

5,5 vuoden aikana Suomi oli

3 sodassa yhteensä

1511 päivää. Kaikkiaan Talvi-, Jatko- ja Lapin sodissa palveli n.

600 000  miestä ja

100 000 naista. Pienen maan tappiot olivat kovat:

93 574 kaatunutta tai kadonnutta sekä

194 886 haavoittunutta, mikä tarkoittaa, että noin joka

8. ei koskaan palannut, ja palanneistakin joka

4. oli pysyvästi vammautunut. Liki

10 000 katosi tai jäi kaatuneina kentälle. Heitä on päästy etsimään vuodesta

1993. Sen jälkeen Suomeen on päästy tuomaan

1300 sankarivainajan jäänteet.  Heistä tähän mennessä

370 on kyetty luotettavasti tunnistamaan ja toimittamaan omaisilleen.

Kovimmin sota koetteli vuonna

1917 syntyneitä: heidän ikäluokastaan menetettiin liki

17 %. Vangiksi jääneiden tarkkaa osuutta kadonneista ei tulla ehkä koskaan varmuudella tietämään, mutta se on

3500-4500 välillä. Myös aluemenetykset olivat kovat: Moskovan rauhassa Suomi menetti

13 % maapinta-alastaan, minkä seurauksena

430 000 sisäistä pakolaista joutui jättämään kotinsa. Lisäksi Suomen sodat jättivät jälkeensä

30 000 sotaleskeä sekä yli

50 000 sotaorpoa. Keskuudessamme elää yhä arviolta

11 000 sotaveteraania. Määrä hupenee kiihtyvää vauhtia ja jo tämän vuoden lopussa luku laskee alle

10 000. Heistä noin

1500 on sotainvalidia. Ensi vuonna naisten osuus elossa olevista veteraaneista on jo yli

50 %. Veteraaniemme keski-ikä on liki

94 vuotta. Nuorinkin heistä on  jo

84, mutta

262 heistä on jo yli

100– vuotias. Jokaiselle rintamaveteraanitunnuksen saajalle maksetaan rintamalisää

49,56 €/kk. Eläkkeensä pienuudesta riippuen he saattavat saada myös ylimääräistä rintamalisää, joka on suurimmillaan

239,32 € sekä veteraanilisää, joka on

105,13 €.Pienimmillään veteraanin eläke on

923,18 €, mutta vielä huonompi on heidän puolisoidensa tilanne: monella on turvanaan ainoastaan

775,27 €:n suuruinen takuueläke. Tulojen ollessa näin pienet, on elämä jatkuvaa taistelua toimeentulosta ja esimerkiksi lääkekulujen

50 € omavastuu tekee siihen merkittävän loven, puhumattakaan vaikka

200-300 € , jonka uudet silmälasit kustantavat. Viimeisen veteraanin arvioidaan poistuvan keskuudestamme vuonna

2036. Vaikka veteraaneja ei enää tuossa vaiheessa ole, elää maassamme tuolloin vielä

6 000 000 ihmistä, joiden vapauden ja itsenäisyyden he henkensä uhalla turvasivat. Mikäli olet tällä hetkellä alle

65-vuotias, olet elinikäodotteesi mukaan

1 heistä.

Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja

Sankarihaudoissamme lepää liki 900 sankarivainajaa jokaista itsenäisyytemme vuotta kohti. Itsenäisyytemme on kalliisti lunastettu, mutta usein silti kysytään, että kannattivatko uhraukset.

Kenraali Ehrnrooth on sanonut: ”Katsokaa lopputulosta. Suomi on itsenäinen ja vapaa.”

Eduskunta hyväksyi 28.5.1918 Suomen lipun, sen värit ja mittasuhteet, joten siitäkin on jo 100 vuotta. Suomen lippuun liittyy meille jokaiselle useitakin merkittäviä tapahtumia elämämme varrella. Omalta kohdaltani muistelen erikoisesti kolmea tapahtumaa.

Ensimmäinen oli meitä kaikkia 13.3.1940 kohdannut suruviesti. Vaikka Talvisota päättyi, niin sen rauhanehdot aiheuttivat kautta maan suruliputuksen. Sota, jota emme olisi mistään hinnasta halunneet ja jota emme suinkaan aloittaneet, aiheutti todella raskaat menetykset.

Toinen, varsinkin taistelevissa joukoissa mieliä järkyttänyt tapahtuma oli Viipurin menetys 20.6.1944. Viipurin linnan tornista laskettiin joukkojemme toimesta alas Suomen lippu niin, ettei se jäänyt vihollisille. Kaupungin menetys näin nopeasti suurhyökkäyksen alettua 9.6. tuntui uskomattomalta.

Kolmas ikävä tapahtuma oli 31.12.2014, jolloin Hämeen Rykmentti lakkautettiin. Tämä raskas velvollisuus lankesi Hämeen Rykmentin komentajalle ja Hennalan varuskunnan päällikölle Risto Kolstelalle. Eversti Kolstela tunnetaan miehenä, joka aina piti Rykmentistään ja alaisistaan hyvää huolta. Kielekkeisen valtiolipun lippukentän salosta laskeminen oli kapteeni Hannu Rahkosen tehtävä. Rahkonen toimii nykyisin mm. Lahden Sotaveteraanipiirin piirisihteerinä. Molemmat miehet olemme oppineet tuntemaan suurina isänmaan ystävinä. Hämeen Rykmentti ja sen kunniakkaat perinteet säilyvät aina muistoissamme.

Minulla on ollut tapana kesäasunnolla ollessani aina päivittäin liputtaa. Eräänä päivänä joku tuntematon mieshenkilö, joka ei esitellyt itseään, soitti ja esitti närkästyksensä sanoen: ”Ettekö ymmärrä mitään liputussäännöistä? Ei saa liputtaa kuin juhlapäivinä.” Hänelle vastasin, että minulle on aina juhlapäivä, kun voi nostaa oman lipun salkoon, eikä tarvitse vetää sinne punaista vaatetta työkaluineen. Toista puhelua ei ole tullut.

Olen ylpeä siitä, että olen itsekin saanut olla ase kädessä puolustamassa maatamme ja sen itsenäisyyttä.

Ja ne uhraukset? Aivan ehdottomasti kannattivat.

Kirjoittaja on sotaveteraani ja Lahden Sotaveteraanipiirin puheenjohtaja

Nuoret oppivat perheen ja suvun välityksellä tietoja, taitoja, arvoja, asenteita, ihanteita ja tulevaisuuskuvia, jotka tarjoavat heille elämänraamin. Tämä ikiaikainen sukupolvien välinen aineettoman pääoman periytymisen prosessi takaa sosiaalisen jatkumon, joka on välttämätöntä kielen, kulttuurin, tapojen ja käytäntöjen jatkumiselle ja säilymiselle.

Mikäli nuoret polvet omaksuisivat ja hyväksyisivät aiemmilta sukupolvilta saadun maailmankuvan sellaisenaan, olisi koko ihmiskunnan historia kuin saman maalin kaatamista purkista seuraavaan vuosisatojen ajan. Meitä ympäröivä sosiaalinen todellisuus olisi jähmettynyt paikalleen eikä siinä olisi lainkaan värisävyjä.

Tekninen ja taloudellinen edistys, väestömuutokset, teollistuminen ja digitalisoitumisen ovat esimerkkejä sellaisista muutosvoimista, jotka muovaavat nuorten sukupolvien tapaa nähdä ja tulkita ympäröivää todellisuutta. Nuoret tulkitsevat aiempien sukupolvien arvoja, asenteita, tapoja ja tottumuksia kohtaamassaan todellisuudessa, jolloin osa vanhasta säilyy, jotakin hylätään ja joitain asioita muokataan uuteen aikaan sopivaksi.

Tällaisen uudelleenarvioinnin on tehnyt jokainen nuori sukupolvi läpi historian ja aika ajoin käsitys hyvästä ja toivottavasta elämästä on läpikäynyt perustavanlaatuisen mullistuksen. Aiempien sukupolvien purkista seuraavaan kaatama maali on vaihdettu kokonaan eri väriin, jonka myötä tulevaisuuteen on auennut uusi näkymä ja vanha tulevaisuushorisontti sulkeutunut.

Nykyinen nuori sukupolvi elää aivan toisenlaisessa maailmassa kuin heidän vanhempansa tai isovanhempansa samassa iässä. Ei olekaan yllättävää, että nuori sulkupolvi puntaroi kriittisesti aiemmilta polvilta perimiään tietoja, taitoja, arvoja, asenteita, ihanteita ja tulevaisuuskuvia. Nuorten on luotava paljon uutta ja korvattava vanhaa, kun tulevaisuushorisontin ovat täyttäneet ilmastonmuutoksen kaltaiset jättiläismäiset uhkakuvat.

Suuria kysymyksiä ovat myös työelämässä selviäminen, sosiaalisen nousun alaspäin kääntynyt trendi, maahanmuutto sekä tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymykset. Nämä haasteet ovat nuorten elämässä yhtä aidosti koettuja, henkilökohtaisia ja koskettavia kuin vaikkapa nälkä pula-ajan nuorille.

Tyhjän päällä suomalaisnuoret eivät tulevaisuuskuviaan rakenna. Aiempien polvien tapaan nuoret pitävät keskeisinä elämänraameina itsenäisyyttä, hyvinvointivaltiota, oppivelvollisuutta, talvi- ja jatkosodan perintöä, tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta ja yleistä äänioikeutta. Rohkeus, sitkeys, periksi antamattomuus ja usko vapaaseen demokratiaan ovat veteraanien esimerkin myötä juurtuneet lujaksi sidosaineeksi suomalaisten minäkuvaan. Tämä mentaaliperinne on vahvaa ylisukupolvista pääomaa, jota nuori sukupolvi hyödyntää käydessään kamppailuun ilmastomuutosta, globaalia epätasa-arvoa ja monelta suunnalta vyöryviä ääriliikkeitä vastaan.

Veteraanien henkinen perintö elääkin vahvana kaikissa niissä suomalaisissa nuorissa miehissä ja naisissa, jotka uskaltavat rohkeasti kohdata oman aikansa suuret uhat eivätkä kavahda niiden ylivoimaiselta tuntuvia voimia.

Kirjoittaja on talous- ja sosiaalihistorian dosentti ja vastaava tutkija Nuorisotutkimusverkostossa

Sotakokemuksia on yhtä monta kuin on veteraaniakin. Muutama asia niitä kaikkia kuitenkin yhdistää.

Yksi on se, että kukaan ei pidä itseään minään ”sankarina”. He vain ”tekivät sen mitä tarvittiin”. He laittoivat isänmaan, sen vapauden ja sen tulevaisuuden oman itsensä edelle, ja korostavat, että Suomi selvisi, koska kaikki ponnistelivat saman tavoitteen eteen.

Toinen on toivomus siitä, ettei kukaan tulevista sukupolvista koskaan joutuisi tuohon tilanteeseen.

Heidän perintönsä on siis isänmaanrakkaus, maanpuolustustahto, epäitsekkyys sekä pyrkimys rauhan ylläpitoon.

Miten juuri sinä voit sitä parhaiten kunnioittaa?

Mene armeijaan ja suorita varusmiespalvelus. Hanki tilanteen vaatimat valmiudet niin, että jos maa on koskaan uhattuna, sinulla on edellytykset toimia. Tätä silmälläpitäen pidä huoli itsestäsi; niin fyysisestä kuin henkisestä kunnostasi. Ylipaino ja mielenterveyden ongelmat ovat nimittäin johtavat syyt siihen, miksi palvelus katkeaa monella ennen kuin se ehtii alkaakaan.

Olisiko ura Puolustusvoimissa  isänmaasi palveluksessa sinua varten? Tai rajojemme suojelu Rajavartiolaitoksessa? Työ, jolla on merkitys ei ole vain mainostoimiston keksimä vetävä kampanjaslogan, se on mitä totisinta totta. Tehtäviä löytyy niin sotilashenkilöstölle kuin siviileille. Tai ehkä haluat jatkaa suomalaisen kriisinhallintaosaamisen ja rauhanturvaamisen perinteikästä ketjua kansainvälisissä tehtävissä?

Jos uratoiveet suuntautuvat kuitenkin toisaalle, pysy mukana reserviläistoiminnassa. Vapaaehtoisen maanpuolustustyön kautta ylläpidät maanpuolustustahtoasi sekä ylläpidät kuntoasi ja omaa ”kenttäkelpoisuuttasi”. Vapaaehtoisen maanpuolustuksen kenttä on laaja: oma paikka ja rooli voi löytyä myös Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen kursseilta, Naisten Valmiuslitosta tai vaikka Sotilaskotiliiton toiminnasta.

Eikä kannata unohtaa työtä veteraanien parissa ja heidän hyväkseen: sotiemme veteraaneja elää nimittäin keskuudessamme liki 13 000. Paikallisyhdistystemme vapaaehtoiset tekevät korvaamatonta työtä veteraaniensa rinnalla; seuraa tuoden, virkistysmahdollisuuksia järjestäen ja käytännön toimissa avustaen. Oman alueesi toimijat löydät täältä.

Jos aika ei riitä vapaaehtoistyöhön, voit tukea veteraanityötä lahjoittamalla Sotiemme Veteraanit-keräykseen. Kannattaa myös ehdottomasti liittyä kannattajajäseneksemme. Tällöin saat kotiisi joka toinen kuukausi ilmestyvän Sotaveteraani-lehden, jonka kautta pysyt mukana niin veteraanityön uutisissa kuin veteraanikohtaamisissa vain noin kympillä vuodessa.

Oletko muuten tullut ajatelleeksi, että niitä veteraanien puolustamia arvoja voi ylläpitää ihan jokapäiväisessä elämässään? Lakia noudattamalla ja toisiamme kunnioittaen me kaikki autamme osaltamme ylläpitämään maamme rauhaa ja turvallisuutta.

Kanssaihmisten kunnioitus saattaa kuulostaa petollisenkin yksinkertaiselta, mutta on huomattavasti ratkaisevammassa roolissa kuin sitä ehkä edes tajuaa. Ulkoapäin tulevaa uhkaa vastaan pystyy nimittäin puolustautumaan vain yhtenäinen, saman tavoitteen eteen ponnisteleva kansa. Hajanainen ja toisiaan vastaan kääntynyt kansa sen sijaan edesauttaa vihollisen pyrkimyksiä, minkä tiedostavat ne kansainvälistä vakautta horjuttamaan pyrkivät ja naapurivaltioiden itsemääräämisoikeudesta piittaamattomat tahotkin.

Ei se sota nimittäin nytkään mistään sodanjulistuksesta alkaisi. Sen pohjatyötä olisi tehty jo pitkään, juuri siellä missä kansa on: verkossa. Informaatiosodankäynti on todellisuutta, minkä vuoksi nostan esiin vielä yhden –  ehkä yllättävänkin – veteraanien perinnön vaalimisen työkalun: medialukutaidon.

Verkko tekee meistä kaikista potentiaalisia sisällöntuottajia ja mielipidevaikuttajia. Se, että sisältöä pystyy nykyään tuottamaan kuka tahansa, johtaa siihen, että jokapäiväinen toimintaympäristömme on täynnä eri motivaatioin ja edellytyksin operoivien toimijoiden julkaisemaa ja levittämää aineistoa. Se, että joku asia on verkossa, ei tee siitä totta. Kaikki informaation nimissä levitettävä materiaali ei ole samanarvoista.

Suhtaudu siis kriittisesti lukemaasi. Ennen kuin jaat tai kommentoit, selvitä ainakin se, onko se totta. Saatat hämmästyä, kuinka paljon verkon (ja siten ihmisten) kautta tietoisesti levitetään materiaalia, joka ei ole totta, mutta jonka aiheuttama viha ja sekaannus palvelee sitä tuottavan tahon suurempia tarkoitusperiä.

Jos siis haluat veteraanien tahdon mukaisesti auttaa vaalimaan rauhaa, pidä huoli siitä, ettet ole jo tietämättäsi sotilas vieraan vallan sinunkin tietokoneesi kautta käymässään sodassa.

Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja