Blogi

12.8.2018 Miksi sosiaali- ja terveysministeriö ei välitä veteraaneista?

Budjettiriihi lähestyy ja näyttää siltä, että sinne ei saada sosiaali- ja terveysministeriön toimesta lakiesitystä haavoittumattomien sotaveteraanien kotipalvelujen rahoittamisesta. Vastaava sotilasvammalaki on sotainvalideillä ollut jo vuosikymmeniä.

Minä olen pettynyt STM:n passiivisuuteen.  Milloin on muita kiireitä tai muuten vaan tärkeämpää tekemistä.  Soten valmistelu on vienyt  kaiken ajan ja organisaatiouudistuskin on sekoittanut asian hoitajia, keitä he sitten lienevätkään. Vastuutahoa tai -ottajaa  ei tunnu löytyvän.

Olen tehnyt koko 40-vuotisen työurani sosiaali- ja terveydenhuollossa, siis STM:n johdettavana ja johdateltavana. Työurani viimeiset 20 vuotta toimin lääninhallituksen sosiaali- ja terveysosaston päällikkönä tiiviissä yhteistyössä kovasti kunnioittamani ja arvostamani ministeriön kanssa. Nyt tämä arvostus horjuu, jos ei kunniakansalaistemme viimeisten vuosien kotona asumista turvaavaa lakia saada tehtyä. Asia ei ole teknisesti vaikea senkään takia, että veteraanijärjestöt ovat jo valmistelleet lakiluonnoksen, jonka pohjalta asiassa on helppo edetä.

On myös vedottu rahan puutteeseen.  STM:n ei tule ensimmäisenä puhua siitä, vaan esittää tärkeän asian etenemistä. Rahaa kyllä löytyy, jos halua etenemiseen on. Esimerkiksi soten ja maakuntauudistuksen alueellisiin kokeiluihin oli tarkoitus varata 100 miljoonaa . Kun sote lykkääntyy ja kokeilut todettiin laittomiksi, on mm. tuo raha käytettävissä. Lisäksi STEAN rahaa on jakamatta muutama sata miljoonaa. Näistä pieni osa voidaan käyttää aivan hyvin veteraanien hyväksi, järjestökentän siitä kärsimättä.

Pahinta, mitä olen kuullut, on erään virkamiehen kommentti siitä, että lain kustannushyöty on heikko ja että kyllä vanhuspalvelulaki riittää. Vajaan 10 000 veteraanin kotiin annettavien palvelujen vuosittainen hinta arvioidaan sadaksi miljoonaksi euroksi vuodessa. Arvio on matemaattisesti oikea, mutta Valtiokonttorin arvio perustuu siihen, että kaikki olisivat palveluja käyttämässä. Veteraanijärjestöjen arvion mukaan, kun otetaan huomioon veteraanien asumismuodot ja henkilöittäin arvioitava kotipalvelujen tarve, todellinen rahantarve lienee n. 60-70 miljoonaa euroa vuodessa. Kun summasta vähennetään tälläkin hetkellä budjetissa oleva summa ja sinne vuosittain taisteltava lisämääräraha, oikea lisärahan tarve on noin 30 miljoonaa.

Lakihankkeen takana on laaja poliittinen tuki. Puoluekokouspäätöksiä myöten on edellytetty lain laatimista.

Nyt jos koskaan on STM:n vastuuministerin poliittisella ohjauksella saatava asia nopeasti eteenpäin ja budjettiriihessä myönteinen päätös.

Laki on saatava voimaan 1.1.2018. Sen ovat nopeasti hupenevat kunniakansalaistemme joukot ansainneet.


Pekka Paatero



Kirjoittaja on sosiaali- ja terveysneuvos emeritus sekä Suomen Sotaveteraaniliiton sosiaali- ja terveyspalvelutoimikunnan puheenjohtaja

Jaa kirjoitus:

7.8.2018 Kunnialaukaukset takaisin veteraanien hautajaisiin!

Muutaman kerran on Helsingin taivaalla ukkosen lailla jylissyt, kun Ilmavoimien Hornet on suorittanut Hietaniemen hautausmaan ylilennon, suoraan ylös taivaalle päättyvän. ”Pilven veikko”, sotalentäjänä palvellut, on kätketty isänmaan multiin, ja hänen palveluksiaan maalle on näin viimeisenä tervehdyksenä kunnioitettu. Hän on jäänyt pois, hän on”missing man”. Tämä on saanut minut miettimään, josko meidän olisi mahdollista tuoda takaisin myös kunnialaukaukset?

Sota-aikana suomalaiseksi perinteeksi muodostuivat kunnialaukaukset.Sankarivainajan arkun lipuessa hautaan osasto asetovereita, paikallisia suojeluskuntalaisia tai vastaavia ampui kolme yhteislaukausta poismenneen kunniaksi. Ne juhlistivat karulla tavalla hautajaistilaisuutta ja korostivat sankarivainajan roolia isänmaan puolustajana. Saattoväelle ne olivat mieleenjäävä tapahtuma, joka toi kyyneleet silmiin – sen jouduin muutaman kerran huomamaan, kun sotilaspoikana sain olla mukana kunnialaukausosastossa.

Missing man”-muodostelma on kunnioitustapana alunperin amerikkalainen, ja siitä on muodostunut koskettava perinne, jolla taistelulennolta palaamaatta jäänyt on saanut tovereiltaan viimeisen tervehdyksen. Ylilennon on suorittanut se osasto, josta lentäjä on pudotettu, ja hänen paikkansa ylilennon muodostelmassa on ollut tyhjä. Samanlaista kunnioitusta edustavat eri maissa muutkin perinteet: ratsuväen hautajaisissa ilman ratsastajaa kulkeva hevonen; esikuntatyöskentelyyn osallistuneen muistotilaisuudessa tyhjäksi jätetty tuoli.

Ylilentoja on yhä harvemmin ja harvenevat ovat myös muitten aselajiveteraanien rivit. Kunnialaukasperinteen elvyttäminen olisikin näitten kunniaksi nyt paikallaan. Paitsi että se olisi kunnianosoitus omaisille ja läheisille, se toisi myös nykypolvelle tilaisuuden osallistua ja muistaa historiaa.

Katseeni kääntyvät aivan erityisesti kahteen suuntaan. Kunnialaukasten ampujana voisi ensinnäkin olla osasto vanhoja asetovereita, veteraanijärjestöjen jäseniä ja seuraavaa polvea edustavia sotilaspoikia. Toisen vaihtoehdon muodostaisivat asevelvollisuutensa suorittaneet nuoret miehet ja naiset, jotka ovat maanpuolustusperinteen jatkajia ja turvaajia. Heidän kauttaan sana leviäisi laajemmalle myös uusien sukupolvien piiriin.

Pallo on heitetty. Ottakoot kopin veteraaniveljet, heidän järjestönsä, perinneyhdistykset ja muut maanpuolustusjärjestöt, etsien yhteistyötä Puolustusvoimien kanssa, joka voisi antaa käyttöön kiväärit panoksineen ja tarvittaessa asettaa kunniavartiot maahan laskettavien veteraanien haudoille.

Entä byrokratia? Paikallinen kirkko kaipaisi etukäteisilmoituksen tapahtumasta. Poliisille olisi niinikään aihetta kunnialaukauksista tiedottaa siltä varalta, että se voisi ottaa kantaa tapahtumaan. Ehkäpä Sotaveteraaniliitto voisi laatia toimintaohjeet yhteistyössä viranomaisten kanssa ja jakaa ne eteenpäin?

Raimo Ilaskivi




Kirjoittaja on ylipormestari (kapt. res.) ja sotaveteraani

Jaa kirjoitus:

2.7.2018 Veteraanityössä on vahdinvaihdon aika

Tiesitkö, että veteraanien edunvalvonta- ja huoltojärjestöksi perustetun Sotaveteraaniliiton vasta vakiinnuttaessa asemaansa ja luodessa paikallisverkostoaan ilmaistiin veteraanien parissa näkemyksiä siitä, ettei ”mitään kerjuuyhdistyksiä tarvitsisi perustaa, koska valtiovalta ymmärtäisi hoitaa asiat kuntoon ilman veteraanijärjestöjäkin”?

Aika on kuitenkin osoittanut tämän uskomuksen vääräksi.

Vuonna 2018, 73 vuotta viimeisimmän sodan päättymisestä, veteraanijärjestöjen edunvalvontatyö ei ole vieläkään valmis. Mikään aikaan saatu lakimuutos, etuus tai niissä tapahtunut parannus ei ole syntynyt itsestään, vaan jokaista on edeltänyt jopa vuosia kestänyt kampanjointi. Yksi lakimuutos on yhä työn alla.

Varsin suuri osa liiton työstä on kabineteissa ja käytävillä käytävää vaikuttamistyötä, usein epäkiitollista mutta aina suurelle yleisölle näkymätöntä. Meidän veteraanimme osaavat kuitenkin tunnetusti pistää hanttiin ja ovat liiton 60-vuotisen historian aikana turvautuneet järeämpiinkin aseisiin.

Alkuaikoina eräät Pohjanmaan veteraanitoimijat uhkasivat valtiota mm. veronmaksulakolla, mikäli toivottua parannusta asioihin ei tulisi. Eikä se kapinahenki tuohon jäänyt. Ensimmäinen suurmielenosoitus järjestettiin Tampereella jo vuonna 1964, eikä sitä katsottu maan tuolloisessa poliittisessa ilmapiirissä hyvällä missään. Veteraaniasian puolustaminen kohtasi vastustusta niin kansanedustajien, äärivasemmiston, opiskelijajärjestöjen ja jopa hiippakunnan taholta. Viisi vuotta 18 000 veteraania marssi Helsingissä. Vaadittujen uudistusten venyessä marssittiin 1975 uudestaan, nyt jo 22 000 veteraanin voimin.

Pikkuhiljaa se irvailu alkoi loppua, tilanne parantua ja ymmärrys ja arvostus veteraanien uhrauksia kohtaan nousta nykyiselle tasolleen.

Itse en (onnekseni) ole tuota aikaa kokenut, joten kahdeksan- ja yhdeksänkymmentälukujen kasvatin silmiin tuo kaikki tuntuu ihan älyttömältä. Samat ihmiset, joiden taistelun ansiosta koko valtio edes oli olemassa, joutuivat nyt taistelemaan sen puolesta, että valtio muistaisi heidän olemassaolonsa?

Enää ei heistä ole marssimaan. Toisten täytyy nyt tehdä se heidän puolestaan.

Veteraanit kävivät taistonsa kunniakkaasti loppuun saakka, jonka jälkeen veteraanityön viestikapula siirtyi heidän lapsilleen. Mutta nyt tämäkin sukupolvi on eläkeiässä ja kapula odottaa ottajaansa. On meidän, veteraanien lastenlasten vuoro.

Sotaveteraaniliiton viimevuotisissa 60-vuotisjuhlallisuuksissa Reserviläisliitto muisti liittoa taululla, joka muistuttaa meitä työmme tarkoituksesta täällä Pasilan veteraanitalolla joka ikinen päivä. ”Kun sankarit käyvät vähiin, on vahdinvaihdon aika”.

Vakituinen työ ja sen tuoma turva alkaa olla nykymaailmassa jo melkoinen etuoikeus, mutta todellinen etuoikeus on saada tehdä sitä työtä näiden sankareiden parissa ja heidän hyväkseen.

Veteraanityössä käynnissä oleva sukupolvenvaihdos näkyy kovin konkreettisesti myös täällä toimistollamme. Viidestä työntekijästämme kolme jää tämän vuoden aikana eläkkeelle. Heistä kahdelle etsitään nyt seuraajaa.

Täytettävänä on isot saappaat. Onko sinusta siihen?

Ariela Säkkinen




Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja

Jaa kirjoitus:

23.4.2018 Salpalinjan on säilyttävänä koko kansan itsenäisyyden monumenttina

Valtioneuvosto on siirtämässä sota- ja kulttuurihistoriallisesti merkittävän Salpalinjan yksityisten maanomistajien haltuun. Salpalinjan Perinneyhdistykselle valtiovarainministeriön päätös luopua erittäin merkittävästä ja vaikuttavasta kansallisomaisuudesta tuli yllätyksenä ja järkytyksenä. Mitään perusteluja tai keskusteluja ei asiasta käyty.

Perinneyhdistys teki vuonna 2013 esityksen Salpalinjan nimeämisestä itsenäisyytemme monumentiksi itsenäisyytemme juhlavuonna 2017. Yhdistys ei ole vieläkään saanut valtioneuvostolta vastausta esitykseen.

Uudistimme esityksemme Suomi 100- ohjausryhmälle, joka vastasi, ettei heillä ole valtuuksia nimetä mitään kohdetta. Perinneyhdistys odottaa edelleen valtioneuvoston vastausta esitykseen.

Käytännössä tämän päätöksen seurauksena Salpalinjan linnoitteet ja muut rakenteet luovutetaan valtioneuvostolta sadoille alueen maanomistajille. Salpalinja on kokonaisuudessaan mitä arvokkain Suomen valtion kansallisomaisuus, jota pitää vaalia ja kunnioittaa kuten veteraanisukupolveamme.

Salpalinja on vuosien 1940-1944 välillä rakennettu Suomen itärajan puolustusketju. Salpalinjaan liittyvien alueiden maapohjat luovutettiin vuonna 1968 maanomistajille, mutta käyttöoikeus jätettiin tuolloin Puolustusvoimille. 2003 Salpalinja siirtyi puolustusministeriöltä valtiovarainministeriön haltuun osana valtion kiinteistöhallinnon keskittämistä. Linnoitteiden hoidosta on tähän saakka vastannut Senaatti-kiinteistöt.

Salpalinja koostuu 728 linnoitteesta, joista Museovirasto on luokitellut arvokkaaksi 90. Näiden lisäksi myös alueen satojen muiden rakennelmien kohtalo on avoin, kun Salpalinjan kohteiden omistus hajaantuu uusille yksityisomistajilleen. Eilen pidetyn tiedotustilaisuuden perusteella jo nyt tiedetään, että maanomistajat pelkäävät heille lankeavaa vastuuta. Mm. Lusikkavuoressa sijaitsevan suurimman luolan maanomistaja on kertonut, ettei hänellä ole muuta mahdollisuutta kuin sulkea luola, koska ei uskalla ottaa sitä riskiä, että matkailijalle sattuisi onnettomuus.


Virolahdella Harjun oppimiskeskuksen lähellä oleva korsu. Muutoksen myötä tämäkin linnoite laitteineen siirtyisi valtiovarainministeriöltä yksityisen osakeyhtiön omistukseen.
Kuva: Terho Ahonen


Vielä tämän vuoden ajan kävelyreitit on mahdollista tehdä yksityisellä maalla entisillä luvilla, mutta tämän jälkeen jokaiseen kohteeseen on matkailutarkoituksessa tehtävän kävelyretkeen haettava maanomistajan lupa heti maanmittaustoimituksen tultua lopullisesti suoritettua.

Mielestäni linnoituslinja kaikkine kohteineen tulisi saada UNESCON maailmanperintökohteeksi. Kyseessä on huomattava kansallinen nähtävyys ja merkittävä osa veteraaniemme perintöä.

Salpalinja on osoitus Suomen kansan maanpuolustustahdosta ja halusta säilyttää itsenäinen Suomi. Linjalla oli parhaimmillaan keväällä 1941 35 000 rakentajaa, joita muonitti 2000 lottaa. Ei myöskään pidä unohtaa kotirintaman miehiä ja naisia, jotka toiminnallaan tukivat puolustuslinjan rakentamista. Ruotsin kalustollinen ja rahallinen apu oli hyvin merkittävä. Poliittinen johto rahoitti auliisti linjan rakentamisen.

Suomen kansa oli yhtenäinen ja taisteli kaikin keinoin itsenäisyytemme puolesta. Jollei näin olisi ollut, tilanne olisi nyt toinen. Salpalinjan merkitys itsenäisyytemme säilyttäjänä on siis kiistaton. Vaikka linjalla ei koskaan taisteltu, sen olemassaolo aikaansai osaltaan sen, että jatkosodan torjuntavoittomme jälkeen Neuvostoliitto ei enää jatkanut hyökkäystä Suomeen. Muutenkin jatkosodan taisteluissa kesällä 1944 Salpalinja muodosti puolustustaistelujen henkisen selkärangan: olihan joukkojemme takana vielä yksi puolustuslinja ennen jotakuinkin vapaata pääsyä pääkaupunkiimme.

Sotahistorioitsija eversti Sampo Ahto on osuvasti todennut, että linnoite on täyttänyt tehtävänsä, jos se jo pelkällä olemassaolollaan on estänyt vihollisen hyökkäykset. Tällainen vaikutus Salpalinjalla oli.

Voimme vain kuvitella, mikä olisi tilanne, jos Salpalinjaa ei olisi rakennettu. Voisi jopa olla, että lipputangoissamme liehuisi vallan eri väreillä varustettu lippu nykyisen sinivalkoisen sijaan.

Salpalinja on ja pysyy Suomen itärajan tuntumassa, eli sen strateginen merkitys ei muutu. Ei siis voida pitää ainakaan järkevänä, että maanomistajat ryhtyisivät poistamaan kyseisiä linnoitteita alueeltaan.

Salpalinjan perinneyhdistys pitää erittäin tärkeänä sitä, että suomalaisten isänmaallisuutta ja maanpuolustustahtoa ylläpidetään ja kehitetään mahdollistamalla kaikille esteetön pääsy tutustumaan tähän veteraanisukupolven aikaansaannokseen – Salpalinjaan, itsenäisyytemme monumenttiin.


Teppo Lahti





Kirjoittaja on yleisesikuntaeversti ja Salpalinjan perinneyhdistyksen puheenjohtaja

Jaa kirjoitus:

10.4.2018 Kaikkien veteraanien palvelut eivät ole vieläkään kunnossa

Suomessa on joukossamme vielä yli 12 000 sotien 1939–1945 sotaveteraania. Heistä noin 2 000 on sotainvalideja ja noin 10 000 fyysisesti haavoittumatonta, rintamalla tai muulla sotatoimialueella palvellutta veteraania.

Sotien päättymisestä on kulunut jo 73 vuotta ja silti näiden veteraanien asiat on osittain hoitamatta.

Sotiemme veteraanit ovat keski-iältään yli 93 vuotta vanhoja, joten sotainvalidien ja muiden sotaveteraanien kunnossa ei ole eroja.

Sotainvalidien asiat on kohtuullisesti hoidettu, koska heidän palvelutarpeistaan on säädetty sotilasvammalailla. Heidän kuntoutuksensa ja kotiin annettavat palvelut ovat olleet kohtuullisella tasolla jo vuosikymmeniä.

Muiden rintamasotilas-, rintamapalvelus- tai rintamatunnuksen omaavien veteraanien, miesten tai naisten, osalta näin ei vieläkään ole, koska heidän palvelutarpeistaan ja niiden toteuttamisesta ei ole vastaavaa lakia. He joutuvat vuosittain kamppailemaan määrärahoista valtion budjetissa.

Joka vuosi budjettiin on varattu liian pieni määräraha kuntoutukseen ja kodeissa tarvittaviin palveluihin. Voimakkailla edunvalvontatoimenpiteillä tarvittavaa aukkoa on saatu paikattua vuosittain valtion lisätalousarvion kautta. Tämä aiheuttaa paljon ylimääräistä työtä niin kunnissa, Valtiokonttorissa kuin veteraanijärjestöissäkin.

Jotta kaikille sotiemme veteraaneille voidaan toteuttaa samat kotipalvelut, tarvitaan samansisältöinen laki kuin sotainvalideilla on.

Tällöin kaikki sodissa 1939–1945 taistelleet veteraanit olisivat kuntonsa ja toimintakykynsä mukaan avopalvelujen saatavuuden suhteen tasavertaisessa asemassa.

Laki yksinkertaistaisi myös kunnissa ja kuntayhtymissä asioiden käsittelyä, kun kaikille sotien veteraaneille olisi käytössä yhtenäinen toimintamalli, jolla kaikkien veteraanien kotona asumista auttavat ja tukevat palvelut toteutetaan.

Veteraanien korkean iän takia lakia ei voi siirtää myöhemmäksi. Valtion rahan puute ei myöskään saa olla peruste kunniakansalaisillemme tärkeän lain voimaantulon siirtämiseen.

Valtio käski miehet sotaan. Valtion täytyy myös hoitaa veteraanien nykyinen elämänvaihe, sillä se on osa kunniavelan maksua itsenäisyytemme turvanneille veteraaneillemme.

 

 

 

Kirjoittaja on sosiaali- ja terveysneuvos emeritus sekä Suomen Sotaveteraaniliiton sosiaali- ja terveyspalvelutoimikunnan puheenjohtaja

 

 

 


Pekka Paatero

Jaa kirjoitus:

2.3.2018 Juhlapuheiksi jäi veteraanien asia

Uutiset perhe- ja peruspalveluministerin Annika Saarikon taannoin pysäyttämästä perhevapaauudistushankkeesta on otettu vastaan raskain mielin. Etenkin, kun uudistuksen toteuttamatta jättämisessä tuntui painavan ainoastaan raha, ei sen pitkän tähtäimen vaikutukset.

Muutoksia – etenkään merkittäviä sellaisia – saadaan harvoin aikaan ilman jonkinlaista rahallista panostusta. Ilman erinäisiä historiamme aikana voimaan saatuja muutoksia ei asioistamme olisi esimerkiksi nyt päättämässä ihan kaikkia yhteiskuntakerroksia edustava joukko.

Saarikon pöytä, jonne tämä uudistus jäi, on tuttu paikka myös meille. Samalle pöydälle pysähtyi hiljattain myös meillä veteraanijärjestöillä yli vuoden ajan työn alla ollut lakialoite avopalveluiden takaamisesta tasapuolisesti kaikille veteraaneille.

Mitä tuo kadunmiehelle mitään sanomaton aloite pitää sisällään? Sen, että kaikille veteraaneille taataan ne samat palvelut, jotka sotainvalideille jo nyt sotilasvammalain puitteisssa korvataan: kotipalvelut, asumispalvelut, liikkumista tukevat palvelut sekä omaishoidon tuesta ja sairaanhoitopalveluista aiheutuneet kustannukset.

Tapasin ministeri Saarikon uusimpaan lehteemme tehtyä haastattelua varten. Myös hän oli hyvillään veteraaniasioissa viime vuosina nähdyistä parannuksista, mutta muistutti, että jo oli kyllä aikakin. ”Pitäisi rohkeammin tunnustaa, että puhumme sellaisesta osasta suomalaisia, joiden elämänkaari on ehtoopuolella. Sen vuoksi kaikki, mitä tehdään, pitää tehdä nyt – muuten tämä jää juhlapuheiksi”, hän vielä erikseen korosti.

Vaikuttava oli hänenkin juhlapuheensa… ja juuri sellaisiksi se näyttää jäävänkin.

Veteraaniväestön korkean iän ja sen kaikille mukanaan tuoman heikkenevän kunnon ja kasvavien haasteiden vuoksi ei enää voida tuijottaa pelkästään veteraanin mahdollisen vamman haitta-astetta. Se yksinään ei korreloi avuntarvetta. Vai kuinka merkittäväksi luulette eron vaikka 10% invaliditeetin omaavan 90-vuotiaan veteraanin ja ilman näkyviä vammoja sodasta selviytyneen 100-vuotiaan veteraanin välillä? Tällä vaalikaudella alennettu haitta-aste tarkoittaa sitä, että kaikki sotainvalidit ovat käytännössä jo samalla viivalla. Meidän mielestä kaikki kunniakansalaisemme kuuluvat sinne. Ministeri Saarikon mukaan niin hänenkin.

Kuka tahansa edunvalvontatehtävissä työskennellyt tietää, että harvassa ovat asiat, jotka valtio antaa oma-aloitteisesti. Joka ikistä voimaan saatua etuutta, lisää ja niiden parannusta edeltää jopa vuosien väsytystaistelu. Edunvalvontatyö veteraanijäsenistömme aseman parantamiseksi on ollut liittojen perustamisesta lähtien toimintamme peruskivi, mutta se on juuri sitä virkamiesten toimistoissa, neuvottelupöydissä ja ministeriöiden käytävillä tehtävää työtä, joka ei Suurelle Yleisölle näy.

Vuosi saattaa siis tuntua lyhyeltä ajalta ja pettymyksemme liioitellulta, mutta sitä se ei ole. Kyseessä on väestönosa, jonka keski-ikä on jo nyt 93. Aikaa hukattavaksi ei siis ole – heidän määränsä vähenee kirjaimellisesti silmissä.

Jo vuonna 2002 tuolloinen kauppa- ja teollisuusministeri Sinikka Mönkäre kommentoi veteraaniasiaa näin: ”olemme mielestämme tulleet sellaiseen ajankohtaan, että kaikille sotainvalideille ja miksi ei veteraaneillekin voitaisiin myöntää kaikki ne valtion korvaukset, jotka tähän saakka on maksettu vain kaikkein vaikeimmin vammautuneille sotainvalideille.”

Tuolloin veteraaneja oli elossa vielä liki 125 000. Tällä hetkellä määrä on laskenut jo alle 14 000.

Sanotaan se nyt ääneen:  kovin montaa vuotta ei tämä lakimuutos siis maamme taloutta rasittaisi. Heille ja meille kyse on kuitenkin paljon enemmästä. Tasa-arvosta ja siitä, että valtio, joka lähetti heidät puolestaan sotaan, hoitaa heidät kunnialla viimeiseen iltahuutoon saakka.

Nämä ihmiset olivat valmiita uhraamaan kaikkensa tämän maan eteen. Jos sillä ei saa oikeutta odottaa, että valtio ei vain hiljaa odota ”luontaisen poistuman” korjaavan ”ongelmaa” pois päiväjärjestyksestä, niin en tiedä millä.

 

Ariela Säkkinen




Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja

Jaa kirjoitus:

6.2.2018 Miksi yhä kerätään kun ei ole veteraaneja mutta miljoonia kylläkin!

Sotiemme Veteraanit – keräys on toiminut vuodesta 2007 kaikkien veteraanijärjestöjen yhteisenä varainhankintamuotona. Mitä pidemmälle aika on kulunut, sitä useammin kerääjä saa kuulla otsikon sisältämän ajatuksen muotoisen kysymyksen. Lienee siis syytä hieman oikoa käsityksiä.

Sotiemme veteraaneja elää keskuudessamme edelleen hieman vajaata 14 000, ja heidän keski-ikänsä on jo runsaat 93 vuotta. Suurin osa heistä asuu edelleen omassa kodissaan, monet yhdessä puolisonsa kanssa ja vieläpä siten, että toinen on toisen omaishoitaja. Pitäisi olla aika helppoa ymmärtää, että kunto- ja avuntarve ovat tämän mukaiset.

Veteraanijärjestöjen sääntöjen mukaan myös puolisoista ja leskistä pidetään huolta loppuun asti. Niinpä järjestöjen keräysluvan mukaan keräyksen tuottoa voidaan käyttää myös heidän hyväkseen. Viime aikoina tuoton käyttö onkin alkanut painottua leskien suuntaan valtiovallan suunnatessa varoja vain veteraaneille.

Entäpä sitten ne veteraanijärjestöjen miljoonat, jotka ovat olemassa? Voi, kunpa näkisi, huokaa varmasti tämän kirjoittajan tavoin moni muukin. Mielikuva on kaukana todellisuudesta.

Otetaanpa esimerkiksi Suomen Sotaveteraaniliitto. Jos liiton koko varallisuus ml. piirit ja yhdistykset, jaettaisiin tasan jokaiselle jäsenveteraanille, osuus olisi noin 46 €. Jos jakoon laskettaisiin mukaan myös lesket, summa olisi huomattavan paljon pienempi. Samaa suuruusluokkaa asia on myös Rintamaveteraaniliiton ja Sotainvalidien Veljesliiton osalta. Kivitaloja, kuntoutuslaitoksia ja hallintopalatseja ei ole. Ja lopuksi – jos varoja ei hankittaisi, niin nykypääomilla voitaisiin noin 8 kuukauden kuluttua laittaa ovelle lappu, että suljettu.

Usein myös kuulee sanottavan, että rahat eivät mene sinne, minne pitäisi. Väite on helppo ampua alas.

Ensiksikin, jokaisella paikkakunnalla, jossa kerätään, varat jäävät sinne. Toiseksi niiden jako suoritetaan paikkakunnalla toimivien veteraanijärjestöjen kesken, yleensä jäseninä olevien veteraanien pääluvun suhteessa. Kolmanneksi, koko tuotto käytetään keräysluvan mukaisesti mm. pieniin kodin muutostöihin ja apuvälineisiin, siivouspalveluihin, piha- ja lumitöihin, lääke- ja sairauskulujen korvaamisiin, silmälasien hankintaan tai muihin vastaaviin asioihin. Saattaa kuulostaa uskomattomalta, mutta aika moni heistä, jotka ovat varojen käytön kohteena, elää erittäin pienen eläkkeen varassa, osa pelkällä takuueläkkeellä (775 € /kk). Tuolla ei suuria apuvälineitä tai lääkkeitä kustanneta. Ja neljänneksi, keräystä tehdään talkooperiaatteella, kukaan ei saa korvausta ja keräyksen kulut ovat tästä syystä erittäin pienet.

On selvää, että yksikään veteraanijärjestö ei voi ottaa toimeentulo- eikä hoitovastuuta yhdestäkään jäsenestään, se on yhteiskunnan asia. Sotiemme Veteraanit – keräyksen tarkoituksena on, kaiken muun vastaavan tavoin, olla järjestöjen kädenojennus ja apu kunnioitetuille veteraanijäsenilleen ja heidän puolisoilleen sekä leskilleen asiassa, jossa valtiovallan tuki on riittämätön. Keräys näkyy julkisuudessa ehkä vain keräyslippaan kanssa seisovien henkilöiden kautta ”turuilla ja toreilla”, mutta mahdollisuuksia lahjoittaa on muitakin. On tilisiirtoja, lahjoittaa voi soittamalla ja tekstiviestillä sekä erilaisissa sovelluksissa (Mobilepay, Pivo, Siirto jne.).

Suomi on hyvinvointivaltio, joka aikanaan lähetti miehet ja naisetkin sinne jonnekin turvaamaan hyvinvoinnin säilymisen. Näiden lähetettyjen toimesta myös maa on rakennettu sellaiseksi kuin se nyt on. On meidän jokaisen oikeus ja kohtuus olla turvaamassa heille sellainen elämän ilta, jonka he ovat maamme kunniakansalaisina ansainneet.

Sotiemme veteraanit kiittävät kun sinä ja minä autamme.


Osmo Suominen



Kirjoittaja on toiminut Sotiemme Veteraanit-keräyksen Varsinais-Suomen keräysalueen keräyspäällikkönä vuodesta 2007 





Jaa kirjoitus:

23.1.2018 Sote-uudistuksen sudenkuopat veteraaniväestön kannalta

Menossa on merkittävä sosiaali- ja terveys- ja maakuntauudistuspaketti, jota kutsutaan SOTE-MAKU- hankkeeksi. Sen tarkoituksena on tarjota ihmisille nykyistä parempia ja yhdenvertaisempia sosiaali- ja terveyspalveluja, vähentää hyvinvointieroja sekä hillitä kustannusten kasvua. Nämä on tarkoitus toteuttaa 18 maakunnan toimesta, joille säädetään lailla järjestämisvastuu asioiden hoitamisesta. Lakipaketin on tarkoitus olla voimassa asteittain vuodesta 2020 lähtien.

Sotiemme veteraanien kannalta sote-paketti merkitsee paljon. Se antaa toki mahdollisuuksia, mutta sisältää myös riskejä veteraanien tärkeiden palvelujen varmistamisessa niin kuntoutuksen kuin kotiin annettavien palvelujenkin osalta.

SOTE-MAKU esitys sisältää kymmenen päälakia. Näistä tärkeimmät veteraanien kannalta ovat sote-järjestämislaki, maakuntalaki ja valinnanvapauslait. Viimeksi mainittua lukuun ottamatta muuta lait on jo annettu eduskunnalle. Valinnanvapauslaki on lausuntokierroksen jälkeen virkamiesvalmistelussa ja hallituksen on tarkoitus antaa se eduskunnalle maaliskuussa. Jotta aikataulu pitää, eduskunnan on saatava koko paketti hyväksyttyä kevään aikana.

Liiton sosiaali- ja terveyspalvelutoimikunta seuraa asioiden kehitystä jokaisessa kokouksessaan.

Tärkein hallintoratkaisu veteraanien kannalta on, miten veteraaniasioita hoidetaan maakuntien tullessa. Maakuntalaissa on tehty ratkaisu, että jokaisessa maakunnassa tulee olla kolme vaikuttajaelintä. Ne ovat nuorisovaltuusto, vammaisneuvosto ja vanhusneuvosto. Maakunnallinen vanhusneuvosto tulee koota kuntien vanhusneuvoston jäsenistä. Lakiesityksen mukaan se ei ole edunvalvoja eikä poliittinen toimija, vaan yhteistyöelin maakunnan päätöksentekijöiden ja virkamiesten suuntaan.

Hallinnon kokoamisen ja keventämisen nimissä syntyykin siis uusi vanhusneuvostotaso kuntien lisäksi maakuntiin.

Veteraaneja tämä koskee suuresti, sillä maakuntalaissa ei ole sanallakaan mainittu, miten tämän lakisääteisen eritysryhmän asiat hoidetaan. On vaara, että ryhmää yritetään sulauttaa muuhun vanhusväestöön. Tämän estämiseksi tarvitaan jokaisessa kunnassa sotaveteraaniyhdistysten aktiivisuutta.

Meillä on kaksi vuotta aikaa luoda toimivat yhteisen tekemisen muodot kuntien veteraaniasioita hoitavien ammattilaisten kanssa. Siihen on hyvät mahdollisuudet, kun nyt toivottavasti jokaisessa kunnassa on laadittu tai laaditaan kaikille veteraaneille kattavat hoito- ja palvelusuunnitelmat, jotka myös toteutetaan täysimääräisellä valtion rahoituksella.

Yhdistysten rooli on nyt seurata veteraanipalvelujen kehitystä, niiden laatua ja monipuolisuutta. Yhdistykset voivat myös antaa tukea kuntien toimijoille veteraanien todellisesta palvelutarpeesta, heidän asumisensa laadusta ja myös leskien ja puolisoiden tukitarpeesta vanhuspalvelulain perusteella.

Sote-lakien keskeinen kysymys on se, mitkä veteraanien tarvitsemista palveluista siirtyvät maakuntien hoidettaviksi ja mitkä jäävät kuntaan. Tärkeimpänä on saatava varmuus, miten asumiseen liittyvät asiat ratkaistaan. Nyt näyttää siltä, että myös kaikki sosiaali- ja terveyspalvelujen ehkäisevät toimet siirtyvät maakuntaan. Se on veteraanien kannalta huono ratkaisu ainakin kotona asumista tukevien palvelujen osalta.

Maakuntauudistuksen jälkeenkin veteraanit asuvat kunnissa entisissä osoitteissaan ja siten hoito- ja palvelusuunnitelmat tehdään kunnissa ja tarvittavat kotiin tuotavat terveys- ja sosiaalipalvelut on toteutettava lähellä. Tässä on kuntien ja tulevien maakuntien keskinäinen neuvottelun paikka, taas muistuttaen, että sotiemme veteraaneista säädetään erillislailla eikä heitä tule yhdistää muuhun vanhusväestöön, jonka palveluista säädetään mm. vanhuspalvelulailla ja sosiaalihuoltolailla.

Jokaisessa kunnassa sotaveteraaniyhdistyksen tulee pyrkiä vaikuttamaan siihen, että sotaveteraaniyhdistysten edustus on mukana mahdollisimman monessa uudistusta suunnittelevassa ryhmässä. Tavoitteena on, että mahdollisimman monessa kunnassa veteraaniyhdistyksen edustaja on jäsenenä kunnallisessa vanhusneuvostossa ja jokaisessa maakunnan vanhusneuvostossa.

Meillä on kaksi vuotta aikaa vaikuttaa. Tehdään se, sillä veteraanimme ansaitsevat hyvän tulevaisuuden myös SOTE-MAKU-uudistuksen tultuakin.

 

 

 

Kirjoittaja on Suomen Sotaveteraaniliiton sosiaali- ja terveyspalvelutoimikunnan puheenjohtaja

 

 

 


Pekka Paatero

Jaa kirjoitus:

22.12.2017 Kunnat herätkää!

Vain Kuopiossa, Turussa ja joissain pienemmissä kunnissa oltiin hereillä, kun anottiin vuonna 2017 veteraanien kuntoutukseen ja kotiin vietäviin palveluihin lisämäärärahaa. Jos kaikki kunnat olisivat toimineet kuten Kuopio, olisi Suomen kunnilla ollut mahdollisuus saada noin 100 miljoonaa euroa enemmän rahaa veteraanien palvelujen järjestämiseen. Kuntien lisämäärärahaesitykset hyväksyttiin anomusten mukaisesti, joten kunnat voivat syyttää vain itseään alimitoitetuista esityksistä.

Keskeinen tekijä vaatimattomiin lisämäärärahaesityksiin lienee ollut uskalluksen ja ymmärryksen puute. Voisiko valtio todella korvata kokonaisuudessaan tuon laajan kotiin vietävien toimintakykyä ylläpitävien palvelujen kirjon, joka kattaa ateriat, henkilökohtaisen puhtauden, siivouksen, kotisairaanhoidon, apuvälineet, päivätoiminnan, liikkumisen, virkistyksen, ulkoilun, pihatyöt ym. ym. ? Tämä mahdollisuus tuntui epäuskottavalta, kun muistetaan miten niukasti aiemmin lisämäärärahoja on ollut käytettävissä.

Henkilökohtaisen palvelusuunnitelman tekeminen on keskeistä, kun arvioidaan veteraanien palvelujen tarvetta. Valtiokonttori on antanut laajan liikkumavaran palveluvalikoiman käytössä. Monessa kunnassa on varmasti jäänyt huomaamatta, että palvelut korvataan – myös kuntien itse tuottamat – täysimääräisesti todellisten kustannusten mukaisesti. Hyöty kattavista palvaluista kohdistuu sekä veteraaneille, että kunnille.

Vuodesta 2017 oppia ottaen, miten tulee toimia kunnissa vuonna 2018? Valtion rahaa on tiedossa tällä hetkellä jonkin verran vähemmän, kuin mitä 2017 käytetään. Kunnilta tullaan pyytämään esitys lisämäärärahan tarpeesta todennäköisesti kesään mennessä. Nyt on vielä aikaa tehdä puuttuvat henkilökohtaiset palvelutarpeen suunnitelmat veteraaneille. Syytä on pitää koko tuo laaja palveluvalikoima mielessä ja käydä se veteraanin kanssa läpi. Veteraani itse ei yleensä ole perillä niistä palvelumahdollisuuksista, joita hänelle voidaan tarjota.

Emme vielä tiedä, miten paljon lisämäärärahaa kunnille myönnetään vuonna 2018. Meidän tulee kuitenkin mitoittaa anomukset sellaisiksi, että palvelutarpeiden pohjalta veteraanit saavat riittävät palvelut toimintakyvyn ylläpitämiseksi. Tämän vuoden kokemusten perusteella keskimäärin 10000 euroa vuodessa veteraania kohden, ei ole ylimitoitettu. Kustannukset tehostetetussa palveluasumisessa ovat kolminkertaiset tähän verrattuna.





Kirjoittaja on yleislääketieteen erikoislääkäri Lohjan terveyskeskuksessa

Alkuperäinen teksti on julkaistu Sotaveteraani Krigsveteranen-lehdessä 6/2017




         Pentti Suppola

Jaa kirjoitus:

12.12.2017 Sotaveteraaniliitto puolustaa kaikkia veteraaneja

Suomen Sotaveteraaniliiton Sotaveteraanit.fi-Twitterissä on käyty aktiivista keskustelua Sotaveteraanien viestinnällisistä ja yhteiskunnallisista tavoitteista. Twitter on meille uudehko viestintäkanava. Opimme koko ajan esimerkiksi siitä, millä tavalla asioita esitetään ja kuinka pitkälle debattiin kannattaa lähteä lyhyillä tweeteillä.

Nopeassa debatissa itse asia on vaarassa hukkua väitteisiin ja vastaväitteisiin, virheisiin ja niiden korjaamisiin. Sen vuoksi on syytä kerrata nyt vähän pidemmässä muodossa, mitkä ovat Suomen Sotaveteraaniliiton tavoitteita ja pyrkimyksiä.

Sotaveteraanien perintö on osa suomalaisuutta ja historiaamme. Ilman veteraaneja Suomi ei olisi vapaa ja hyvinvoiva. Kaikille sodan käyneille tulee tarjota samat edut. Suomen Sotaveteraaniliiton tärkein tehtävä on tukea veteraaneja hankkimalla valtiolta kunnille riittävästi varoja veteraanien kotipalvelujen ja kuntoutuksen hoitamiseen. Valtio käski miehet sotaan ja valtion on myös hoidettava veteraanien vanhuuden aika.

Tämän lisäksi haluamme puolustaa kaikkia Suomen puolesta taistelleita veteraaneja heidän taustastaan riippumatta. Kaikki veteraanit puolustivat sodissa itsenäistä ja demokraattista Suomea, jossa kaikilla on yhtäläinen arvo. Se on myös meidän tehtävämme ja toimimme sen puolesta myös viestinnässä.

Sotaveteraaniliitto ei osallistu puoluepoliittiseen työhön, mutta ottaa jatkossakin kantaa veteraanien asemaa koskevaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.




Markku Seppä

Toiminnanjohtaja

Jaa kirjoitus: