Blogi

28.11.2021 Veteraanien eduissa on vielä parannettavaa

Tunnuksen omaavia veteraaneja on keskuudessamme enää vajaa viisi tuhatta. Heidän puolisoitaan ja leskiään liki 20 000. Paljon on tehty, mutta vielä on keskeneräisiäkin asioita.

Veteraanijärjestöjen alkuaikojen keskeinen tavoite oli rintamalla olleiden veteraanien eläketurvan parantaminen. Pitkällisen ponnistelun tuloksena Rintamasotilaslaki astui voimaan 1971 ja alettiin maksaa myös rintamalisää, myöhemmin myös pienempiin eläkkeisiin ylimääräistä rintamalisää. Kovin hitaasti parannukset etenivät, kunnes viime vuoden huhtikuun alussa rintamalisää korotettiin kerralla 50 eurosta 125 euroon.

Aikoinaan veteraanit itse määrittelivät, että rintamalisä on saatava nostettua 1200 markkaan. Tällä hetkellä summa vastaa vanhassa valuutassa n. 750 markkaa. Veteraanijärjestöt ovat pitäneet tavoitteenaan, että lisä nousisi 200 euroon, jolloin se jotakuinkin vastaisi tuota 1200 markkaa.

Veteraanien puolisoiden ja leskien etuudet, erityisesti kuntoutus, ovat nousseet entistä useammin esille, kun puhutaan veteraanijärjestöjen tekemästä edunvalvonnasta. Tähän on ollut osasyynä se, että nykyisellään 30 % haitta-asteen sotainvalidien puolisot ja lesket saavat tarvittaessa kuntoutusta itsenäisesti ilman sotainvalidin mukana oloa. Vammautumattomien veteraanien tai lievästi vammautuneiden sotainvalidien leskellä ei ole lakisääteisiä etuuksia eikä lakisääteistä kuntoutusoikeutta. Lienee niin, että jonkinlaista kateutta on ilmassa, vaikka jokainen varmasti ymmärtää puolisoiden arvokkaan työn sotainvalidien rinnalla. Vammautumattoman veteraaninkin puolisokin pääsee kuntoutukseen, mutta vain veteraanin kanssa. Ymmärrettävästi vain harva veteraani jaksaa enää lähteä laitoskuntoutukseen. Kotikuntoutus on tietysti asia erikseen. Veteraanijärjestöt ovatkin esittäneet vammautumattomien veteraanien puolisoille ja leskille itsenäistä kuntoutusoikeutta.

Edellä mainittujen esitysten hintalappu on vajaa 8 miljoonaa euroa. Summa ei ole kummoinen, kun sen sijoittaa sosiaali- ja terveysministeriön kokonaisbudjettiin. Silti tavoitteiden saavuttaminen tuntuu vaikealta. Jos edellä mainitut uudistukset saataisiin toteutettua vuoden 2022 alusta, olisi veteraanijärjestöjen edunvalvonta saatettu jotakuinkin päätökseen. Nyt toivoisikin päättäjien ymmärtävän, että on viimeiset hetket maksaa kunniavelka.


Heikki Karhu





Kirjoittaja on Rintamaveteraaniliiton toiminnanjohtaja

 

 

Jaa kirjoitus:

16.11.2021 Luulitko, ettei veteraaniperinnetyö ole sinua varten? Väärässä olet!

Veteraaniemme toistuvasti esittämä toive on, ettei tulevienkin polvien vapaudesta maksettua kallista hintaa unohdettaisi siinäkään vaiheessa, jolloin he itse eivät enää ole keskuudessamme siitä kertomassa. Ja meidän, veteraanien itsensä veteraaniasiaa ajamaan perustamien veteraaniliittojen (kunnia)tehtävähän on kuunnella heitä. Vastauksemme sankareidemme toiveeseen on perinneaika.

Olemme jo hyvän aikaa valmistautuneet siihen edessä väistämättä siintävään aikaan, jolloin veteraanien perinnöstä vaaliminen on kokonaan meidän nuorempien polvien harteilla. 2003 perustimme Tammenlehvän Perinneliiton koordinoimaan valtakunnallisesti Suomen vuosina 1939-1945 käymien sotien sekä veteraanisukupolven perinteiden vaalimiseen ja eteenpäin seuraaville polville välittämiseen keskittyvää työtä. Se jatkaa ainoana toimintaansa siinä vaiheessa, kun kunkin veteraaniliiton toiminta muutaman seuraavan vuoden aikana ajetaan alas.

Tällä hetkellä Sotaveteraaniliiton alueorganisaation pohjalle rakennetaan alueellisten perinneyhdistysten verkostoa, joka oman alueensa, sen historian ja erikoisuuksien asiantuntijana ottaa hoitaakseen sen alueella tehtävän perinnetyön. Tähän mennessä perinneyhdistyksiä on perustettu kahdeksan, kolme tullaan perustamaan vielä tämän vuoden aikana.

Erinäisten muistioiden ja sopimusten mukaan Tammenlehvän Perinneliiton tavoitteena on löytää sellaiset veteraaniperinteen henkiset ja aineelliset ilmenemismuodot, jotka suomalaisen yhteiskunnan kannalta ovat tärkeitä vielä vuosikymmentenkin kuluttua sekä löytää tälle perinteelle jatkuvuutta ylläpitävät vastuunkantajat. Toiminnan painopiste on valtakunnallisesti merkittävän perinneaineiston ylläpitämisessä ja yleisön saataville tuomisessa sekä veteraanisukupolven arvojen vaalimisessa.

Saiko tämä sydämesi sykkimään? Tuntemaan, että tässä on kyse juuri sinun jutustasi? Palamaan halusta olla mukana? Ei todennäköisesti minunkaan kohdallani.  Mutta väärässä olemme, uskokaa pois.

Kyseessä on meidän kaikkien perintö. Meidän kaikkien tarina. Sotavuodet koskettivat maassamme kaikkia sukupuolia, ikäluokkia, taustoja ja mielenkiinnonkohteita edustavia ihmisiä etulinjassa ja kotirintamalla, mikä tarkoittaa, että jokaisella meistä on löydettävissä joku kosketuspinta noihin kohtalokkaisiin käänteisiin. Että jokaisella meistä on löydettävissä jotain, joka kokea omaksi tavakseen olla osa tuon perinnön vaalimista.

Etkö vieläkään ole vakuuttunut? Odotas vain…!


Oletko opettaja? Entäpä jos jokainen oppilaasi ottaisi selvittääkseen yhden sukunsa sankarin vaiheet sodan aikana ja esittelisitte ne…vaikka tarkoitukseen perustetulla Youtube-kanavalla? Apua löydät mm. tästä oppaastamme, lisäksi meillä on ihan oma Minun Veteraanini-sarja, jossa suomalaiset pääsevät jakamaan tarinoitaan.

Tai entäpä jos ottaisit luokkasi kanssa projektiksi selvittää aulastanne löytyvän Pro Patria-taulun nimien takaa löytyvät ihmiset tarinoineen! Mallia löydätte tästä sarjastamme, jota tullaan julkaisemaan myös parasta aikaa työn alla olevassa Perinneportaalissa (ja joka tarjoaa kaikille tarinoillenne alustan tulla ikuistetuksi).

Oletko löytänyt sisäisen salapoliisisi? Laajenna edellinen idea (vaikka oman tiimin kanssa) koskemaan paikkakuntanne sankarihautausmaata ja julkaiskaa heidän kuvista ja tarinoista koostuva sarja joko tarkoitusta varten perustamallanne Facebook-sivulla… tai verkkogalleriana oman alueenne perinneyhdistyksen nettisivulla (joita parhaillaan osana Perinneportaalia rakennamme)?

Tai entäpä jos ”adoptoisit” jonkun sankarihaudan ja kävisit muistamassa kalleimpansa antanutta hänen syntymäpäivänään, kaatumispäivänään, kaatuneiden muistopäivänä ja/tai itsenäisyyspäivänä?

Vaikutatko kuntapolitiikassa? Sen avaamiin vaikutusmahdollisuuksiin löytyy esimerkki Helsingissä vastikään tehdystä esityksestä nimetä katu kullekin helsinkiläiselle  12 Mannerheim-ristin ritarille niihin kaupunginosiin, jossa he syntyivät.

Oletko ruokaihminen? Miten olisi sota-aikaan saatavilla olleista raaka-aineisiin perehtyvä kokkausilta? ”Kuinka tehdä kahvinkorviketta mistä tahansa” – tai ”tee omat perunajauhosi”-workshop? Tai evakkojen kulinaarisia erikoisuuksia esittelevä kokkauskurssi/ blogi?

Ilmaisetko itseäsi kirjoittaen? Miltä kuulostaisi vaikka teemaan liittyvä kirjoituskilpailu? Ja parhaiden kokoaminen esim. blogiksi tai oman alueenne perinneyhdistyksen sivuille? Tai ryhtyminen avustajaksi oman alueesi perinneyhdistyksen viestintätiimiin ja niistä teidän erikoisuuksistanne (perhe, jonka kaikki 15 poikaa olivat sodassa, yhden sankarivainajan viimeiset hetket, taistelu, joka vei 100 oman kylän pojan hengen…) kirjoittaminen? On muuten hyvää harjoitusta ja kokemusta, jos kirjoittaminen kiinnostaa ihan ammattina…!

Vai onko teatteri sinun areenasi? Entäpä jos tekisit näytelmän jostain teidän aluettanne tai teiltä kotoisin ollutta ihmistä kohdanneesta tragediasta tai ihmeestä?

Viihdytkö parhaiten somessa? Entäpä jos loisit sometilin oman paikkakuntasi pojista kootulle joukko-osastolle tai jollekin sen sotilaalle ja päivittäisit tämän sotapolkua ”reaaliajassa”? Vähän niin kuin tässä meidän #tänäpäivänähistoriassa-sarjassa tehdään?

Onko visuaalisuus se sinun juttusi? Mitä sanot edellä mainitun joukon tai jonkun itseäsi kiinnostavan teeman (Naiset sodassa? Eläinten sota? Mannerheim-ristin ritarit? Ulkomaalaiset vapaaehtoiset? Aiheitahan nimittäin löytyy…!) kuvien kokoamisesta valokuvanäyttelyksi – joko ihan fyysiseksi tai virtuaalisesti?

Vai oletko sosiaalinen eläin? Miten olisi isäsi/ isoisäsi joukko-osastossa taistelleiden aseveljien jälkeläisten ”luokkakokous”, jossa jakaisitte tarinoitanne, kokemuksianne, muistojanne ja valokuvianne?

Ideoita voi ammentaa suoraan niistä sotavuosista ja silloin vallinneesta yhteishengestä? Entäpä jos kokoontuisitte tekemään ”Tuntemattoman sotilaan paketteja” ilahduttaaksenne jonkun ihmisryhmän edustajia, jotka muuten viettäisivät joulun yksin, kaukana rakkaistaan?

Käsistäsi kätevä? Miten olisi puhdetöitä esittelevä näyttely? Tai niissä käytettyjä materiaaleja ja tekniikoita hyödyntävä kurssi (myönnettäköön, että alas ammuttuja vihollislentokoneita voi olla nykyaikana hieman haastavaa saada käsiin…)? Itse esimerkiksi olen aivan heikkona puhdetöinä valmistuneisiin koruihin.  Ja hei, sota-aika merkitsi myös pula-aikaa, jolloin kaikki mahdollinen tehtiin kotona itse, joten myös kotirintamalla vaadituista kädentaidoista löytyy ideoita vaikka minkälaisiin kursseihin!

Sykkiikö sydämesi musiikille? Miten olisi sodan aikaisiin sävelmiin keskittyvä aseveli-ilta? Tai joku muu aiheeseen sopiva teema, kuten vaikka naisten tai tiettyjen paikkojen mukaan nimetyt kappaleet? Tai entä jos kirjoittaisitkin ihan oman biisisi (oli se sitten tangoa, teknoa tai death metalia)? Ja sille vielä vaikka musiikkivideon? Juuri näin teki tämä bändi muutama vuosi sitten …!

Oletko luonteeltasi löytöretkeilijä? Mitä jos kokoaisit sinun kaupungistasi tai naapurustostasi löytyvät sodan jäljet ja niihin kätkeytyvät tarinat kartalle merkityksi kävelyreitiksi? Tai alkaisit järjestää sellaisia?

Yksi muualla  maailmalla suosittu harrastus (ja tapa heittäytyä hetkeksi elämään historiaa itse!) ovat ns. reenacment- tapahtumat tai -leirit, jossa harrastajat kokoontuvat autenttisesti pukeutuneina autenttisen näköisiksi rakennettuihin puitteisiin elämään uudestaan jotain tiettyjä historiallisia vaiheita tai taisteluita. Tehtäviä löytyisi niin sotilaille (omille kuin vihollisen), lääkintähenkilökunnalle, lotille, läheteille, muonittajille…

Asuuko sisälläsi Martin Scorsese? Löytyykö sinun suvustasi sankari tai kotiseutusi joukko-osastojen historiasta taistelu tai joku erikoisuus, joka on jäänyt tuntemattomaksi? Entäpä jos tekisit siitä elokuvan?

Vai palaako mielesi liikkumaan? Entä jos osallistuisit Sallan ja Kemijrven reserviläisjärjestöjen yhdessä kyseisten kuntien kanssa järjestämään, n. 70 kilometriä pitkään, Talvisodan ruotsalaisvapaaehtoisten muistoa kunnioittavaan ”Minnes Marsch”- muistohiihtoon, joka noudattelee pääpiirteissään samaa reittiä, jota pitkin ruotsalaisvapaaehtoiset sodan aikana siirtyivät Kemijärveltä Sallaan? Tai tempaisisit kokoon vastaavan, vaikka oman alueenne joukko-osaston tekemään taipaleeseen perustuvan marssin – joko jaloin, hiihtäen tai pyörin?

Intohimoinen matkailija? Mitäpä jos kokoaisitte porukan ja suuntaisitte rajantakaisille taistelupaikoille? Asiansa tuntevan ja siitä innostavan oppaan myötä historia nimittäin todella herää eloon! Sodassa menetetyt alueet kuten vanha Salla, Petsamo ja Karjalan Kannas ovat kokemuksia, jotka jäävät mieleen vielä pitkäksi aikaa, mutta erinomaisia (ja yllättävänkin puhuttelevia) kohteita löytyy myös Suomesta (Hanko, Raatteen tie, Järämä…).

Vai ootsie evakkojen jälkeläisiä? Joko tunnet sukusi juuret? Niin Facebookista kuin Karjalan Liitosta löydät aktiivisesti toimivia ryhmiä tietystä kylästä evakkoon lähteneiden jälkeläisille, jotka tekevät paljon myös reissuja vanhoille kotiseuduille.


Jokaisen alueen ei siis missään nimessä tarvitse keksiä pyörää uudestaan, vaan mallia voi reippaasti ottaa muualla toimiviksi havaituista käytännöistä, sillä kuten tämä lyhyt listaus on toivon mukaan osoittanut, ovat perinnetyön käytännössä saamien muotojen mahdollisuudet loputtomat. Elääkseen tulee perinneaika tarvitsemaan paitsi yleisöä, jolle perinnetyötä ja -tekoja tuottaa, mutta myös niiden tekijöitä. Tulossa olevasta ajasta tulee juuri sen näköinen, millaiseksi me sen teemme – olette siis mitä lämpimimmin tervetulleita mukaan!

 

Ehkäpä teilläkin on alkanut kuplia päässä ihan uusia ideoita? Jatketaan keskustelua ja ideoimista somessa tunnisteella #mitäonperinnetyö


Ariela Säkkinen





Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja

Jaa kirjoitus:

31.10.2021 Nyt tarvitaan vapaaehtoisia: veteraanien yksinäisyys on asia, jota ei torju raha vaan ihmiset

V.A. Koskenniemi kirjoitti vuonna 1917 runokokoelmassaan Elegioja: ”Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin / yksin syntynyt oot, yksin sä lähtevä oot.”

Tämä runo sopii hyvin kuvailemaan tunnelmaa puolitoista vuotta kestäneen koronapandemian aikana varsinkin nyt, kun pitäisi pystyä jatkamaan elämää pandemian jälkeen.

Minä olen pohtinut asiaa kahdelta suunnalta: oman ajan käyttönä ko. aikana ja toisaalta ja ennen kaikkea Turun Sotaveteraaniyhdistyksen puheenjohtajana.

Me olemme viettäneet koronakarkuruutta vaimoni Seijan kanssa Taivassalon kunnan Varttimaan saaressa nyt liki 500 päivää 13.3.2020 lähtien. Silloinhan korona alkoi ja pääministeri piti puheen, että nyt ei ole aika lähteä mökille, vaan on syytä pysyä kotona. Mehän lähdimme heti ja sillä tiellä olemme edelleen.

Saareemme pääsee vain veneellä tai talvella jään yli. Molempia tapoja olemme käyttäneet. Kerran viikossa asioille Turkuun ja kaupoille Taivassaloon, se on ollut elämämme rytmi puolitoista vuotta, muutamaa kotimaan matkaa lukuun ottamatta.

Saattaisi juolahtaa mieleen, että yksin oot sinä ihminen, kaiken koronan keskellä yksin. No me tietysti kaksin, mutta kuitenkin yksin. Me vanhat ihmiset, uhanalaiseksi julistetut, olemme selvinneet hyvin ja selviämme varmaan jatkossakin.

Samoin ei kuitenkaan ole kaikilla. Sotiemme veteraanien kanssa työtä tekevänä olen ollut koko ajan huolissani keski-iältään 95-vuotiaiden selviytymisestä korona-ajasta.

Moneen kertaan on Suomen veteraanijärjestöjen yhteisessä sosiaali- ja terveyspalvelutoimikunnassa pohdittu, mikä on veteraanien selviämisen suurin uhka. Se ei ole enää kotona-asumisen puutteet, sillä marraskuussa 2019 astui voimaan laki, jolla veteraaneille myönnettiin maksuttomat kattavat tukipalvelut, joiden varassa he voivat elää kohtuullisen hyvin.

Puolet veteraaneista asuu edelleen erilaisissa omissa kodeissa. Kaikkiaan Turussa on vielä yli 150 veteraanitunnuksen omaavaa vanhaa taistelijaa.

Suurin vaikeus on yksinäisyys. Sitä on kahdenlaista: yksinäisyyden tunnetta ja todellista yksinäisyyttä.

Yksinäisyyden tunne on yleistä muistisairailla, joita veteraaneissa on paljon. He tuntevat yksinäisyyttä, vaikka heidän luonaan käytäisiin päivittäin, koska he eivät muista käyntejä. Sitten on oikeasti yksinäisiä, heitä, joiden luona ei käy kukaan. Osa ei ole edes kotipalvelun asiakkaita ja omaiset ovat pitkin maailmaa, osa omaisista ei edes välitä.

Mainitsemassani Sotepa-toimikunnassa olemme todenneet, että heitä voivat auttaa vain ihmiset, ei niinkään raha. Kunnissa ei ole sellaisia käsipareja, joilla voitaisiin silittää vanhan veteraanin hiuksia ja sellaisia ihmisiä, joilla olisi aikaa kuunnella. Kotipalvelussa on liian vähän väkeä.

Nyt tarvitaan vapaaehtoisten apua. Ensisijaisesti sotaveteraaniyhdistysten tukijäsenet tarvitaan nyt jokainen apuun, nyt kun veteraaneja saa taas tavata.

Omassa yhdistyksessäni on vielä 78 veteraanijäsentä. Koronan suurin harmi meille terveille nuoremmille on laiskistuminen. Olemme oppineet olemaan tekemättä mitään. Kokoukset on hoidettu virtuaalisesti ja puhelimen käyttökin on vähentynyt. Täytyy tunnustaa, että minä olen yksi sellainen.

Nyt on aika virkistyä ja ottaa osaa veteraanityöhön tapaamisten muodossa. Käydään heidän luonaan, soitellaan ja pidetään yhteyttä. Torjutaan yksinäisyyttä sekä veteraanien osalta että myös itsekkäästi omalta osaltamme.


Pekka Paatero




Kirjoittaja on läänin sosiaali- ja terveysneuvos emeritus sekä Turun Sotaveteraanit ry:n puheenjohtaja

 

 

 

 

Jaa kirjoitus:

21.10.2021 Keskuudessamme on vielä tuhansia veteraaneja ja tuhansia kuulemattomia tarinoita – niiden ikuistamisen aika on nyt

Tiedottajan nimikkeeseenkin sisältyy olettamus siitä, että ihminen tietää ja osaa siitä kertoa. Tätä testataankin työssä usein, sillä yhteydenottoja tulee mitä erikoisimmista asioista. Onneksi tässäkään ei ole vain oman aivokapasiteetin (tai Googlen) varassa, vaan jo pelkästään täältä Veteraanitalolta löytyy sellainen asiantuntijoiden verkosto ja sotahistoriatietouden aarrearkku, että vastaus löytyy liki kysymykseen kuin kysymykseen.

Tuoreimpana minulta pyydettiin apua yhden mustavalkoisen sota-aikaisen kuvan yksityiskohtien selvittämiseen. Ei mikään ihan kepoisin kakkupala, kun pelkästään SA-kuva-arkistosta (josta tämän onneksi arveltiin olevan peräisin) sotiamme dokumentoivia otoksia löytyy 160 000 (!)

Paitsi, että viestit haastavat, ne myös lämmittävät. Ne kertovat siitä, että asiamme; veteraanit, heidän perintönsä ja sotahistoria kiinnostavat. On aina yhtä hienoa nähdä, että oman suvun sankareiden tarinat tulevat taltioitua tulevillekin polville, nyt kun kokijoita, muistoja, heidän kokemuksiaan kuunnelleita ja tieto on vielä olemassa. Kauaa se ei nimittäin ole mahdollista.

”Näin vanhemmiten alkaa ymmärtää, kuinka tärkeää on siirtää tietoa seuraaville polville, joten nyt teemme sisareni kanssa työtä selvittääksemme veteraanimme vaiheet”, kertoi mahdollisesti hänen isäänsä esittävän kuvan puitteissa yhteyttä ottanut nainen.

Niinpä. Yleensä vaatii tietyn iän saavuttamisen, että ymmärrys ja kiinnostus omaa historiaa kohtaan edes syntyy tai että sitä on edellytyksiä lähteä selvittämään tai tallentamaan (omasta heräämisestäni olen kirjoittanut blogissa täällä).

Monen veteraanin kohdalla tämä on vielä mahdollista. Mutta aivan liian monen kohdalla ei.

Joko veteraani ei itse halunnut kokemastaan puhua tai sitten sille ei löytynyt ajoissa kuuntelijoita. Niin Tammenlehvän Perinneliitto kuin meidän omat sotaveteraanipiirimme ovat jo vuosikymmenien ajan ikuistaneet maamme pelastaneen sukupolven tarinoita (Tammenlehvän Perinneliiton Veteraanit kertovat-sarjan löydät Youtubesta täältä, Kymenlaakson Sotaveteraanipiirin kokoelman puolestaan täältä ja Salon Seudun Sotaveteraanien muistelmia täältä.)

Veteraanien oma toive nimittäin on, että tieto ja ymmärrys siitä, mitä heidän sukupolvensa joutui käymään läpi, jotta niin meidän kuin vielä syntymättömien suomalaisten vapaus ja itsenäisyys saataisiin turvattua, ei unohtuisi siinäkään vaiheessa, kun he eivät itse ole siitä kertomassa, vaan tulisi siirrettyä aina uusille polville. Siksi veteraaniliitot ovat perustaneet Tammenlehvän Perinneliiton, joka tulee aikanaan ottamaan vastuun ja kunniatehtävän olla sen tiedon kerääjä, tallentaja, vaalija ja levittäjä.

Mutta miksi tämä on niin tärkeää?

Meillä, 70- ja 80-luvulla syntyneillä on vielä henkilökohtainen side sotavuosiin, koska ne kokeneet ihmiset, isovanhempamme, ovat olleet osa elämäämme. Meistä onnekkaimmat ovat saaneet kuulla noita ainutlaatuisia muistoja ja oppitunteja suoraan ne eläneiltä ihmisiltä. Me olemme kuitenkin niitä viimeisiä.

Meille jaettiin Twitterissä vastikään kaavio, joka kiteyttää tämän varsin karusti. 1940-luvun puolivälissä veteraani löytyi joka kolmannesta kodista. Vuonna 2000 puhuttiin enää joka 15. kodista. Ja nyt… nyt puhutaan jo, mitä, joka sadannesta jos siitäkään?



10 vuotta sitten alkoi alaspäin yhä jyrkkenevästi laskeutuva kaari, joka kuvastaa sitä ihmisjoukkoa, joka maassamme syntyy ja kasvaa koskaan ainoaa veteraania tapaamatta.

Ne meidän parasta aikaakin kuumeisesti talteen keräämät veteraanihaastattelut tulevat olemaan yksi edessä siintävän perinnetyön aikakauden peruskivistä.

Nämä veteraanikohtaamiset tulevat olemaan ainoita, joita perinnetyön uudet yleisöt tulevat kokemaan.

Ne, niihin ja muuhun sotahistorialliseen tutkimukseen perustuvat juttumme, julkaisumme, tapahtumamme ja työmme tulevat olemaan ainoa linkki, jolla ankkuroida heidät osaksi tämän maan tarinaa, meidän yhteistä perintöämme ja tämän maan puolustajien yhä jatkuvaa ketjua.

Jos tuo linkki katkeaa… ei heilläkään ole tarinaa, perintöä tai tunnetta kuulumisesta, mitä omille jälkeläisilleen siirtää. Silloin on hukattu paljon enemmän kuin mahdollisuus. Silloin on hukattu iso osa meitä itseämme.

Meillä on yhä keskuudessamme n. 4500 veteraania, n. 15 000 veteraanin leskeä ja puolisoa, muutama sotaleski, kymmeniä tuhansia sotalapsia ja -orpoja, evakoita sekä lapsuuden sodan varjossa eläneitä. Jokainen heistä on syy, miksi #himmetäeimuistotsaa.

Jokaisella heistä on tarina, joka ansaitsee tulla kuulluksi ja ikuistetuksi myös niille tuleville polville.

Ja sen aika on nyt.

PS. Jos haluat tallentaa lähipiiristäsi löytyvän, jonkun edellä mainittuja ryhmiä edustavan tarinan, löytyy meiltä valmiit ohjeet avuksenne – ota meihin yhteyttä somekanavissamme tai osoitteessa toimitus@sotaveteraaniliitto.fi


Ariela Säkkinen





Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja

 

 

 

Jaa kirjoitus:

13.10.2021 Veteraanikentän rakennemuutoksen myötä myös varainhankinta on päivitettävä uuteen aikaan

Minkä tahansa organisaation muutosvaiheen läpikäyneet henkilöt tietävät, että uuden kehittäminen vaatii paitsi aivoja ja aikaa, myös rahaa. Veteraanikentän rakennemuutoksessa myös varainhankinta sotiemme veteraanien tuki- ja perinnetyöhön sekä toimintojen hallintoon on päivitettävä uuteen asentoon.

Valtio on pitkään tukenut veteraanien sosiaalietuja lakien ja asetusten pohjalta. Veikkauksen tuotoilla tuetaan erityisesti veteraanien kotiin vietäviä palveluita, kuten ateria-, siivous- ja terveyspalveluita (tukityötä), mutta jonkin verran myös veteraaniperinteen vaalimista (perinnetyö).

Myös useat säätiöt tukevat veteraaneja sekä heidän puolisoitaan ja leskiään vakiintuneen käytännön mukaisesti. Varainhankinta Veteraanivastuun keräysten, kirkkokolehdin ja lahjoitusten muodossa on ollut merkittävä tukityön tulolähde. Lisäksi veteraaniliitot tukevat kenttäorganisaatioitaan kykyjensä mukaan.

Kaikki edellä mainitut taloudelliset tukimuodot ovat nyt keskustelun alla ja supistumaan päin.

Perinneajan toiminnot eivät vaadi yhtä suurta taloudellista panostusta kuin nykymuotoinen tukityö. Esimerkiksi tarve valtion vuosittain maksamiin vammautumattomien veteraanien kotiin vietäviin palveluihin supistuu hiljalleen veteraanien luonnollisen poistuman johdosta.

Sotiemme veteraanien tukityötä riittää kuitenkin hyvinkin 2030-luvulle, ja veteraanien puolisot sekä lesket ansaitsevat omat tukensa. Pitkälti juuri he mahdollistivat sotavuosina 600 000 miehen ja 100 000 naisen rintamapalveluksen ja edelleen maan jälleenrakennuksen.

Alueellisia perinneyhdistyksiä on perustettu tämän kirjoituksen ilmestymisaikaan jo kuusi, ja vuoden loppuun mennessä määrä lähentelee jo kymmentä perinneyhdistystä. Perustamistoimissa on ymmärrettävästi keskitytty tukityön jatkuvuuteen sekä tuki- ja perinnetyön konkretiaan.

Varainkeruu onkin jäänyt perinnetyön suunnittelun alkuvaiheessa hieman taka-alalle, mutta jo yhdistysten ensimmäisten toimintojen suunnittelussa ollaan väistämättä törmätty myös kustannuksiin ja niiden kattamiseen. Veteraaniliitot kykenevät näillä näkymin turvaamaan kenttäorganisaatioidensa rakennemuutosten lähivuodet. Sen sijaan perinneajan toiminnan rahoitus tullee pitkälti perustumaan perinneyhdistysten omaan varainhankintaan sekä yhdistysten kannattajajäsenten jäsenmaksuihin.

Toimintaa tukeva varainkeruu järjestynee jatkossa ensinnäkin valtakunnallisten yhteisten ja laajojen hankkeiden myötä, kuten esimerkiksi sankarihautausmaiden korjaustoimiin ja ylläpitoon. Toisaalta jokainen perinneyhdistys voi nykylainsäädännön mukaan järjestää pienkeräyksiä omien paikallisten toimiensa tukemiseen. Tämä koskee niin tuki- ja perinnetyötä kuin palkkaus- ja muita hallinnollisia kuluja. Ilman toimivaa hallintoa varsinainen substanssi ontuu pahasti.

Alueellisten perinneyhdistysten onkin suunniteltava omaa varainkeruutaan jo perustamisensa yhteydessä. Organisaatioon tulisi nimetä varainhankinnasta vastaava henkilö. Uskomme, että alueellisesti ja paikallisesti tärkeäksi koettujen perinnetyön ja –tapahtumien kattamiseksi on hyvinkin kerättävissä riittävä taloudellinen tuki. Tarvitaan kuitenkin suunnitelmallisuutta ja henkilöstön aktiivisuutta.

Raha ei ratkaise tuki- ja perinnetyön onnistumista, mutta sitäkin tarvitaan. Alueellisten perinneyhdistysten oma-aloitteellisuus on tässäkin avain onneen.


Sakari Martimo





Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton toiminnanjohtaja 

 

Jaa kirjoitus:

20.9.2021 Veteraanien perintö on arvokas voimavara ja saa näkyä myös viranomaisen toiminnassa ja viestinnässä

Poliisi on valmiusorganisaatio, jonka on kyettävä suoriutumaan tehtävistään kaikissa olosuhteissa niin normaaliaikana kuin poikkeusoloissakin. Poliisi on suunnitelmallisesti parantanut suorituskykyään ja valmiuttaan. Vuoden 2015 terroriteot Euroopassa vauhdittivat varautumistyötä, joka on johtanut mm. erityiskaluston hankintaan, taktisen osaamisen laajentamiseen ja valmiussuunnitelmien päivittämiseen. Olemme kyenneet vastaamaan toimintaympäristön muutoksiin ja vaste on löytynyt myös ennalta arvaamattomiin tilanteisiin.

Yksi isoimmista ponnistuksista oli vuonna 2015 alkanut turvapaikanhakijoiden aalto, jonka seurauksena poliisi joutui merkittävästi priorisoimaan tehtäviään. Koronapandemia on vaikuttanut monin tavoin poliisitoimintaan. Valtiojohdon asettaman poikkeustilan aikana poliisi ja puolustusvoimat eristivät taudin leviämisen estämiseksi Uudenmaan alueen lähes kolmen viikon ajaksi.

Pandemia on rajoittanut myös sotaveteraanien kokoontumisia ja vaikeuttanut arkea entisestään. Näinä aikoina on erityisen tärkeää, ettei veteraaneja jätetä yksin. Veteraanijärjestöt, monet yhteisöt ja yksilöt tekevät tässä merkityksellistä työtä. Meistä jokainen voi vielä kohdata veteraaneja ja lottia huomioiden heitä omalla tavallaan.

Piirijärjestöt ovat valmistautuneet perinneaikaan siirtymiseen. Viime helmikuussa Uudenmaan aluetoimiston vuosipäivässä toiminnanjohtaja Sakari Martimo totesi esitelmässään, kuinka veteraanien perintö on antanut mahdollisuuden nostaa Suomi maailman parhaiden maiden joukkoon ja kuinka Suomella ei ole varaa hukata tätä perintöä.

Itse kirjoitin aikaisemmin keväällä veteraanipäivänä Suomen poliisin blogikirjoituksen, jossa muistutin veteraanien perinnön merkitystä myös poliisin työssä.

”Veteraanien ja Suomen kansan selviytyminen sota-aikana luo uskoa meille kaikille pandemian ja myös tulevaisuuden kriisien voittamiseksi. Sotaveteraanien perintö on vahva yhteisöllinen voimavara meille suomalaisille turvallisen tulevaisuuden rakentamisessa. Sodan eläneiden kokemuksista ja näkemyksistä voivat ammentaa uskoa tulevaan ne sukupolvet, jotka tällä hetkellä elävät läpi koronakriisiä ja kantavat sitä mukanaan loppuelämän”, pohdin tuolloin.

Meillä jokaisella on opittavaa sodan ajan sukupolvelta. Elämme veteraanisukupolven ansiosta itsenäisessä ja vapaassa Suomessa, jossa meillä jokaisella on lain turvaamat oikeudet ja velvollisuudet. Kyse on tärkeistä arvoista, kuten vapaudesta, tasa-arvosta, turvallisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta.

Minun ikäluokkani lapset ja nuoret kohtasivat vielä veteraaneja. Tulevilla sukupolvilla ei tätä mahdollisuutta ole. On erityisen tärkeää huolehtia veteraanien perinnön siirtymisestä lapsille ja nuorille. Vaalittavia asioita ovat veteraanisukupolven ponnistelut ennen sotia elintason nostamiseksi ja sodanajan kokemukset selviytymisestä, jossa sodan kokenut sukupolvi näytti meille esimerkkiä vastuun ottamisesta, toisten huomioimisesta, yhteisöllisyydestä, periksiantamattomuudesta, esivallan kunnioittamisesta jne.

Perinteen välittäminen vahvistaa myös maanpuolustustahtoa luoden myös esikuvia ja tulevaisuuden toivoa nuorille. Kuvaukset taisteluista etulinjasta ja kotirintamalta esimerkiksi elokuvien ja kirjojen muodossa, muistomerkit, tarinat henkilöistä sotapolulta ja kotirintamalta sekä historian tuntemus ovat merkityksellisiä. Sotaveteraaniliitto ja sen piirijärjestöt tekevät erityisen arvokasta perinnetyötä, mutta myös jokainen meistä voi tämän perinteen säilymistä tukea esim. puhumalla, kirjoittamalla, avustamalla jne.

Kansakuntamme tärkeä yhteinen perintö saa näkyä myös viranomaisen toiminnassa ja viestinnässä.


Ilkka Koskimäki





Kirjoittaja on Itä-Uudenmaan poliisipäällikkö

Jaa kirjoitus:

13.9.2021 80 vuotta panssarilaiva Ilmarisen uppoamisesta – pappani oli yksi painajaisesta pelastuneista

Talvisodan päättymisen 80-vuotismuistopäivänä kokoonnuimme Isonkyrön sankarihautausmaalle kunnioittamaan Talvisodan meille jättämää perintöä ja muistoa – kaunista, vapaata, itsenäistä Suomea. Seisoimme paikalla, jonne 82 isokyröläistä miestä lopulta päätyi taistellessaan isänmaansa puolesta.

Kyrön karhu, joka sankarihauta-alueen hautamuistomerkkinä seisoo, symbolisoi mielestäni vahvasti sitä sisukkuutta, voimaa ja taistelutahtoa, jota Talvisodan taisteluihin lähtijöiltä tai tilaa ja perhettä kotikonnuille hoitamaan jääneiltä vaadittiin. Vaihtoehtoja tosin ei ollut – oli selvittävä, jos haluttiin elää itsenäisessä maassa edelleen.

Suurimmalle osalle tuossakin tilaisuudessa paikallaolleista koulun historian tunnilla käydyt opetuskeskustelut tai Talvisota- elokuvan tapahtumat ovat ainut tarttumapinta sodan tapahtumiin ja tuntuvat ehkä siksi kaukaisilta. Siksi onkin erityisen tärkeää, että itsenäisen Suomen olemassaoloon liittyvät tapahtumat siirtyvät sukupolvelta toiselle. On hienoa, että yhä järjestetään tilaisuuksia, joissa kunnioitetaan sotiemme veteraaneja, -invalideja, lottia ja kaikkia sodassa eri tavoin mukana olleita.

Vielä minun sukupolvelleni side noihin kohtalokkaisiin päiviin on vielä henkilökohtainen.

Sankarihautausmaan viereisen hiekkapolun varrella on isovanhempieni hauta, jonne käyn usein viemässä hautakynttilän ja muistelen muoria ja vaaria, joiksi heitä kutsuin. Äidin puoleiset mumma ja paappa nukkuvat Laihian hautausmaalla. Omat isovanhempani ovat eläneet talvisodan ajan, mutta ovat onneksi olleet näkemässä myös Suomen nousun uuteen kukoistukseen sota-aikojen jälkeen ja nähneet jälkipolviensa kasvavan ja jatkavan heidän aloittamaansa elämäntyötä. Sankarihautausmaalla nukkuvat sitä eivät valitettavasti nähneet.

Talvisodassa Suomi taisteli olemassaolostaan.

Meiltä Pohjanmaalta, Isostakyröstäkin, taisteluihin kohti Karjalan Kannasta lähti n. 3000 miehen suuruinen jalkaväkirykmentti, jonka riveihin vaarikin kuului. Vaari oli sotaan lähtiessään 26 –vuotias maanviljelijä, joka navetan perustuksia Kuivilan kylässä muuratessaan oli saanut kutsun lähteä rintamalle. Siihen jäi navetan rakentaminen ja muori sai hoitaa yksin kahta lehmäänsä tallin nurkassa.

Ensimmäinen lapsi syntyi talvisodan aikana, mutta kuoli vain muutaman kuukauden ikäisenä keuhkokuumeeseen, jonka hän sai, kun hän äitinsä hoivissa pakeni Ylistaron kirkon pommituksia suojaan metsään kylmällä pakkaskelillä. Surusta huolimatta elämää oli jatkettava niin kotitilalla kuin rintamalla.

Vielä Talvisodassa eivät merivoimamme joutuneet taisteluihin. Laivaston olemassaolo ja talvi estivät vihollisen pinta-alusten käytön Ahvenanmaan ja Suomen aluevesillä. Laihialla asunut paappani oli Talvisodan syttyessä 27-vuotias ja “värvättynä” rannikkopuolustukseen tarkoitetulla panssarilaiva Ilmarisella. Jatkosodan aikana tapahtui kuitenkin jotain sellaista, joka sai paappani liittymään sodan loppuajaksi kaukopartiojoukkoihin.

13. syyskuuta 1941 havaittiin, että Ilmarisen miinanraivaimeen oli tarttunut miina, jota ei saatu irrotetuksi käsivoimin merellä. Kun pimeys koitti, Ilmarinen käännettiin oikean kautta, jotta raivaimeen mahdollisesti tarttunut miina ei törmäisi alukseen. Käännöksen aikana tapahtui kuitenkin voimakas räjähdys, joka tärisytti laivaa. Laiva kallistui nopeasti vasemmalle ja kaatui vajaassa minuutissa. Laiva upposi seitsemän minuutin kuluttua räjähdyksestä. Ilmarisen uppoamisessa pelastui 132 miestä, ja 271 miestä hukkui. Paappani oli yksi onnekas näistä pelastuneista.

Elämä kotirintamalla oli työntäyteistä miesten ja nuorten miehenalkujen ollessa rintamalla. Naisten oli isoäitieni lailla otettava vastuu ns. miesten töistä. Karjalan Kannaksen ja monien muiden itäisten rajaseutujen asukkaat joutuivat jättämään synnyinseutunsa ja etsimään uutta kotia. Sodan päätyttyä 420 000 suomalaisen piti muuttaa uusien rajojen sisäpuolelle. Ei pidä unohtaa sotalapsiakaan: Talvisodan aikana Ruotsiin kuljetettiin lähes 5 500 lasta suojaan pommituksilta. Sodan päätyttyä osa ruotsalaisista olisi halunnut suomalaisten mahdollisimman nopeaa paluuta, osa lapsille sijaiskodin tarjonneista taas olisi halunnut lapsen jäävän heidän luokseen ja ilmoittivat halukkuutensa adoptointiin. Vielä kesäkuussa 1940 oli 800 lasta palaamatta Suomeen.

Sota muutti siis monella tapaa ihmisten elämää, jättäen jälkensä myös kumpaankin isoisääni.

Paappa käsitteli sodan aikaisia kokemuksiaan kertomalla niistä yhä uudelleen ja uudelleen. Hän tavallaan eli sotatapahtumia uudelleen. Ainut, josta hän ei koskaan pystynyt puhumaan läheisilleen, oli tuo Ilmarisen uppoaminen. Sain kuulla siitä itsekin vasta ollessani aikuinen. Vaari haavoittui jatkosodan aikana luodin kulkiessa keuhkon läpi. Sodan koettelemukset saivat hänet etsimään apua korkeammalta ja hän tuli uskoon. Koskaan en kuullut hänen kertovan sotamuistojaan, mutta uskon hänen tehneen sitä muiden sodassa olleiden seurassa.

Suomen taistelu olemassaolostaan päättyi Talvisodassa katkerin ehdoin solmittuun rauhansopimukseen, josta huolimatta Neuvostoliitto käyttäytyi edelleen uhkaavasti. Saatavilla olleet tiedot antoivat viitteitä, että se hyökkäisi sopivan tilaisuuden tullen uudelleen. Näin tapahtuikin jatkosodan puhjettua 25. kesäkuuta 1941. Yli kolmen vuoden taistelun jälkeen Suomi selvisi tästäkin koettelemuksesta itsenäisyytensä tallella.

Talvisodan aikana ja sen jälkeen syntyi myytti, ”talvisodan ihme”. Sen mukaan pienen Suomen urhoollinen taistelu ja menestys suurta ylivoimaa vastaan oli yli-inhimillinen suoritus. Meillä nykypäivän ihmisille on tästä sisukkuudesta, periksiantamattomuudesta ja uskosta parempaan tulevaisuuteen paljon opittavaa. Toivottavasti osaamme arvostaa heidän meidän sukupolvelle tekemäänsä työtä ja kaikin keinoin pitää kiinni siitä, mitä meillä on: kaunis, puhdas ja itsenäinen Suomi.


Katri Lintula





Kirjoittaja on isokyröläisen Kylkkälän koulun johtaja

 

Jaa kirjoitus:

18.8.2021 Sotiemme virolaisvapaaehtoisten perintö meille kaikille on aivan liian kallis unohdettavaksi

Tänään, 18.8.2021,  vietetään Taavetissa Suomen-poikina tunnetuista virolaisvapaaehtoisista muodostetun Jalkaväkirykmentti 200:n muistomerkin paljastamisen 30-vuotismuistojuhlaa.

Sotaveteraaniliitto ja sen Helsingin seudun piiri ottivat 1990-luvun alussa virolaisten vapaaehtoisten perustaman Suomen Sotaveteraanien Viron Yhdistyksen siipiensä suojaan. Liiton toimenpitein näille Suomen-pojille saatiin muutaman vuoden kuluessa jaettua rintamasotilastunnukset ja heille ryhdyttiin myöntämään rintama-avustusta. Suomen-poikien sekä heidän puolisoidensa ja leskiensä tukeminen on sittemmin vuosien saatossa ollut liitolle tärkeä kunnia-asia.

Vuodet ovat vaatineet veronsa. Kun juhlamme kohteena tänään oleva Jalkaväkirykmentti 200:n riveissä Suomen vapauden ja Viron kunnian puolesta taistelleiden virolaisten vapaaehtoisten muistomerkki kolme vuosikymmentä sitten paljastettiin, oli viime sotiemme veteraaneja vielä elossa noin 260 000 ja Suomen-poikiakin useita satoja. Tänään veteraaniemme määrä on noin 5 000 ja virolaisia veljiämme lienee elossa noin parikymmentä.

Kummankin ryhmän muisto ja perintö myös tuleville sukupolville on kuitenkin aivan liian kallisarvoinen unohdettavaksi.

Veteraanisukupolven hiipumisen myötä veteraanijärjestöissämme eletään tällä hetkellä niiden historian suurinta rakennemuutoksen aikaa. Olemme, kuten tavaksi on tullut sanoa, hyvää vauhtia siirtymässä veteraaniajasta perinneaikaan. Jo vuonna 2003 veteraanijärjestöt perustivat Tammenlehvän Perinneliiton kantamaan tulevina vuosina vastuuta veteraanien perinteen ylläpitämisestä. Suomen-poikien perinneyhdistys on ollut Perinneliiton jäsen vuodesta 2009 lähtien.

Kolmesta veteraanijärjestöstämme Rintamaveteraaniliitto on lähiaikoina tekemässä päätöksen toimintansa purkamisesta. Sotainvalidien Veljesliitto on sekin suunnitelmallisesti etenemässä kohti viimeisiä vuosiaan. Sodissa vammautuneiden perinteitä jää sen jälkeen jatkamaan jo 1995 perustettu Sotainvalidien perinnejärjestö.

Sotaveteraaniliitto puolestaan on valinnut hieman toisenlaisen tien, jota voisi kutsua uusiutumisen tai muuntautumisen tieksi. Jo kymmenen vuotta sitten otettiin tavoitteeksi rakentaa valtakunnallista perinnetyötä tekevän Tammenlehvän Perinneliiton tueksi koko maan kattava alueellisten perinneyhdistysten verkosto, jonka runkona olisivat sotaveteraanipiirit.

Perinneajan suunnittelua ja valmisteluja on tähän mennessä tehty Sotaveteraaniliiton johdolla yhdessä muiden veteraanijärjestöjen kanssa yli kolmessakymmenessä alueellisessa seminaarissa. Tulokset alkavat näkyä. Kolme alueellista perinneyhdistystä – Pohjois-Karjalan, Hämeenlinnan seudun ja Etelä-Pohjanmaan yhdistykset – on jo muodostettu ja hyväksytty Sotaveteraaniliiton jäsenyhteisöiksi. Noin kahdenkymmenen muun, pääasiassa maakuntapohjalle rakentuvan perinneyhdistyksen valmistelut ovat nekin edenneet hyvin. Muun muassa täällä Etelä-Karjalassa sotien 1939-1945 alueellinen perinneyhdistys nähnee päivänvalon viimeistään ensi vuoden aikana.

Nämä uudentyyppiset perinneyhdistykset tulevat lyhyehköllä aikavälillä perustamisensa jälkeen korvaamaan sotaveteraanipiirit. Siksi niiden tärkeimpänä tehtävänä on perinnetyön ohella viimeisten veteraanien sekä heidän puolisoidensa ja leskiensä sosiaalisesta tukityöstä huolehtiminen niin pitkään kuin siihen on tarvetta.

Myös Tammenlehvän Perinneliitto on tehnyt omia perinneajan valmistelujaan. Muun muassa liiton sääntöjä on muutettu ja sen hallinnon toimintakykyä tullaan vahventamaan niin, että liitto pystyy viimeistään vuoden 2025 tienoilla ottamaan alueelliset perinneyhdistykset johdettavakseen.

Perinnetyön voima on paikallisuudessa.  Alueelliset perinneyhdistykset toimivat perinnetyön ”hallinnollisina kehikkoina”, jotka ohjaavat ja koordinoivat perinnetyötä omalla alueellaan. Tärkeimmän käytännön perinnetyön tekevät kuitenkin näiden kehikoiden sisällä paikalliset perinnetoimikunnat omilla paikkakunnillaan, niin Ilomantsissa, Luumäellä, Pudasjärvellä kuin Sodankylässäkin.  Kaikilla Suomen nykyisillä ja entisillä kunnilla on omat sotavuosien tapahtumansa ja tarinansa, jotka on otettava paikallisen perinnetyön piiriin. Tätä varten on kaikilla paikkakunnilla määritettävä perinteen sisältö, toimijat ja toimintatapa.

Suomen-poikien ja muiden virolaisten vapaaehtoisten historia on vertaansa vailla oleva osa viime sotiemme historiaa. Siksi tästäkin perinteestä on kannettava huolta.

Mielestäni olisi luontevaa, että Luumäellä, Rautjärvellä, Nurmeksessa, Helsingissä, Espoossa, Hangossa ja Turussa olevat, virolaisista vapaaehtoisista kertovat muistomerkit ja muistolaatat tulevat merkityiksi kyseisten alueellisten perinneyhdistysten ja niiden paikallisten toimikuntien luetteloihin. Edelleen olisi luontevaa, että Suomen-poikien perinneyhdistys Tammenlehvän Perinneliiton jäsenenä kantaa kokonaisvastuun Suomen-poikien ja muiden virolaisten vapaaehtoisten jälkeensä jättämän perinteen vaalimisesta. Perinneyhdistyksen tulisi sopia asianomaisten alueellisten perinneyhdistysten valmistelijoiden ja toimijoiden kanssa keskinäisestä työnjaosta ja sopivien kumppanien löytämisestä käytännön työn tekijöiksi.

Eräs perinnetyön peruskysymyksistä on, riittävätkö määräaikaiset muistomerkeillä käynnit ylläpitämään ja siirtämään perinnettä. Vastaukseni on: eivät riitä.

Me tarvitsemme myös veteraaniperinteen henkistä sisältöä, nuorille ikäpolville kerrottavia tarinoita yhteenkuuluvuudesta ja velvollisuudentunnosta. Ne olivat virolaisille vapaaehtoisillekin ominaisia piirteitä. Eikö esimerkiksi Luumäen koululaisille voisi kertoa, mitä kaikkea omalla paikkakunnalla oleva muistomerkki tarkoittaa, mitä muistomerkissä olevat sanat ”Suomen vapauden ja Eestin kunnian puolesta” tarkoittavat, mitä vapaus ja kunnia arvoina meille suomalaisille merkitsevät? Toivottavasti näin tehdäänkin jo nyt.

Suomen-poikien ja muiden virolaisten vapaaehtoisten perinnetyötä on tehty paljon myös Virossa, ja sitä tulee tehdä tulevaisuudessakin. Suomen sotaveteraanien Viron yhdistyksen ja eräiden muiden toimijoiden ansiosta meillä on Virossa useita 1990-luvulla paljastettuja muistomerkkejä, joilla kunnioitetaan maittemme välistä sotavuosien yhteistyötä sekä oman maansa vapauden puolesta taistelleita Suomen-poikia. Viimeisimpiä näistä ovat Metsäkalmiston sankari- ja veteraanihauta-alueen muistomerkki ja JR 200:n kotiinpaluun muistomerkki Paldiskissa.

Aivan samoin kuin Suomessa myös Virossa tehtävän perinnetyön toimintamalleja on aikaa myöten tarpeen tarkastella uusista näkökulmista. Itse pitäisin tärkeänä yhteistyön merkeissä tapahtuvaa selkeätä työnjakoa eri toimijoiden, ennen muuta Suomen-poikien perinneyhdistyksen ja virolaisen Soomepoiste Pärimusühingin välillä.

Pidän erittäin tärkeänä sitä, että perinneyhteistyön suomalainen osapuoli käy säännöllisesti ”näyttämässä lippua” virolaisten vapaaehtoisten muistomerkeillä ja kertomassa tällä tavalla, että me emme ole unohtaneet sotavuosina saamaamme apua. Mielestäni näihin käynteihin tulisi aina liittyä paikallisen hallinnon edustajien tapaaminen.

Ymmärrän hyvin, että maittemme historia ja kansalaisten kokemukset sotavuosilta ovat hyvin erilaiset. Näin myös perinnetyön painotukset ovat erilaiset. Perinnetyön tulisi kuitenkin, silloin kun se on mahdollista, koskettaa laajempaakin joukkoa kuin vain pientä asiaan vihkiytyneitten piiriä. Voitaisiinko Virossa koululaiset ja nuoret saada mukaan vaalimaan yhteistä perinnettä ja jakamaan yhteisiä kokemuksiamme?

Samaa nuorten mukaan saamista me olemme veteraaniajasta perinneaikaan siirtymistä valmistellessamme kysyneet myös Suomessa. Eräs vastaus on digitaalinen maailma ja siellä tehtävät erilaiset historia- ja perinneprojektit. Olisiko tässä sopiva malli toteutettavaksi myös tietotekniikka-alan innovatiivisuudesta tunnetussa Virossa?

Monien meistä tuntema entinen puolustusvoimain komentaja kenraali Jaakko Valtanen on muistuttanut meitä perinnetyön tekijöitä siitä, että jokainen uusi sukupolvi tulee itse omista lähtökohdistaan määrittelemään suhteensa sotiin ja veteraanien perinteeseen. Sama pätee varmasti myös vapaaehtoisten Suomen-poikien perinteeseen Virossa. Me suomalaiset emme voi sanoa, miten asiat on naapurissa tehtävä, mutta me voimme osoittaa toivottua suuntaa.

Virolaiset veljemme taistelivat rohkeudella ja innolla Suomen vapauden puolesta. Tätä samaa rohkeutta ja intoa haluan Sotaveteraaniliiton ja omasta puolestani toivottaa kaikille Suomen-poikien ystäville heidän perinteensä vaalimiseen myös tulevaisuudessa.

Sen he ovat ansainneet.


Pertti Suominen



Kirjoittaja on Sotavainajien Muiston Vaalimisyhdistyksen puheennjohtaja sekä Sotaveteraaniliiton 1. varapuheenjohtaja

Jaa kirjoitus:

30.7.2021 Veteraanityön kentän rakennemuutos on jo käynnissä, mutta edunvalvonta ei unohdu

Veteraanityön rakennemuutoksesta on puhuttu lehtemmekin palstoilla jo kyllästymiseen saakka. Silti aion kirjoittaa asiasta. Kolmesta syystä: ensimmäinen on se, että veteraanityön muutos etenee todella nopeasti, toinen se, että kentällä on jossain määrin epätietoisuutta aikatauluista ja kolmas, että pelkään edunvalvonnan ja tukityön jäävän perinnetyön jalkoihin.  

Huhtikuussa 2021 rintamalisää sai 5 409 veteraania.  Edellisessä kuussa veteraaneja oli ollut 130 enemmän. Kun seuraava vuosi alkaa, on veteraaneja keskuudessamme enää 4 500. Väistämättä tämä vaikuttaa myös veteraanijärjestöjen organisaatioon. 

Paikallisia yhdistyksiä ja osastoja purkautuu. Niin sotaveteraani- kuin rintamaveteraanipiiritkin muuttavat toimintansa alueellisten perinneyhdistysten alle. Sotainvalidien piirit ovat muutoksessa mukana.  Nykyisten linjausten mukaan vuoteen 2025 mennessä lähes kaikille nykyisten sotaveteraanipiirien alueelle on perustettu perinneyhdistys ja perinteiset veteraanijärjestöjen organisaatiot ovat lopettaneet toimintansa. Tähän kuluu aikaa 3,5 vuotta. Se ei ole paljon.  

Voisi jopa sanoa, että perinnetyön käynnistämisellä on jo kiire. Tähän liittyy kaksi keskeistä asiaa: järjestöjen yhteistyö ja uusien toimijoiden löytäminen. Molemmat aivan keskeisiä, jotta tulevaisuudessa perinnetyö toimii niin kuin sen kuuluu. 

Jonkinasteista hämmennystä kentällä on herättänyt keskustelu alueellisten perinneyhdistysten valtakunnallisesta järjestäytymisestä. Perinnetyön suunnittelussa on rakennettu mallia, jossa alueelliset perinneyhdistykset liittyisivät aluksi Sotaveteraaniliiton jäseniksi.  Näin ovat tehneet jo neljä perustettua yhdistystä. Tämä menettely on herättänyt epätietoisuutta ja vastustustakin Rintamaveteraaniliiton hallinnossa ja olen ymmärtänyt, että myös Sotainvalidien Veljesliitossa. Monien keskeisten vaikuttajien mielipide on, että perinneyhdistysten tulisi liittyä suoraan Tammenlehvän Perinneliittoon, nyt kun se TaPen uusien sääntöjen myötä on mahdollista. 

Tammenlehvän Perinneliitto tulee johtamaan niin valtakunnallista kuin alueellista perinnetyötä. Sille lankeaa myös vastuu viimeisten veteraanien sekä heidän puolisoidensa ja leskiensä edunvalvonnasta ja tukityöstä. Auki on vain kysymys siitä. milloin tämä konkreettisesti tapahtuu. Tämäkin asia ratkeaa varmasti kuluvan vuoden aikana.  Tämän kysymyksen käsittely ei ole esteenä alueellisen perinnetyön kehittämiselle.  

Viime vuosina olemme saavuttaneet paljon vammautumattomien veteraanien edunvalvonnassa. Tehtävää kuitenkin on. Saavutetut edut on turvattava maamme joka kolkassa. Paikallisilla toimijoilla on tästä suuri vastuu. Valtakunnallisesti rintamalisä on saatava nostettua ikiaikaisen vaatimuksen tasolle, 200 euroon. Vammautumattomien veteraanien puolisoille ja leskille on saatava itsenäinen kuntoutusoikeus. Nämä asiat eivät saa unohtua aiempien saavutusten tyytyväisyyteen ja perinneajan päälle kaatumiseen. Työ jatkuu. 


Heikki Karhu




Kirjoittaja on Rintamaveteraaniliiton toiminnanjohtaja

 

Jaa kirjoitus:

27.6.2021 Yhdessä ja yhtenäisesti perinneaikaan – sen on veteraanisukupolvi ansainnut

Selviytymisemme raskaista sotavuosista perustui kansan yhtenäisyyteen. Suomalaiset kokivat maansa ja yhteiskuntajärjestyksensä puolustamisen arvoiseksi. 

Tuon tahtotilan rakennuspalikat olivat moninaiset. Merkittävää oli kansalaisten tasa-arvoinen kohtelu. Yleinen äänioikeus, yleinen oppivelvollisuus, yleinen asevelvollisuus sekä lait ja normistot olivat kaikille samat. Harvassa Euroopan maassa päästiin nauttimaan tällaisesta asetelmasta 1900-luvun alkupuoliskolla. 

Maanpuolustustahto lujittui Talvisodan torjuntavoitoissa ja kansa tottui sodan karuihin oloihin viitenä ankarana vuonna. Sotien patinoima kansan henkinen mielentila mahdollisti maamme jälleenrakennuksen.  

Sotien harventama veteraanisukupolvi johti maatamme pitkälle 1980-luvulle ja loi nykyisen yhteiskuntamme rakenteet ennen siirtymistään eläkevuosien lepoon. Harvan sukupolven osaksi on tullut vastata koko aikuisikänsä näin merkittävistä asioista.  

Samalla sotasukupolvi kasvatti jälkipolvensa seuraamaan viitoittamaansa tietä. Olemme onnistuneet luovimaan 1990-luvulta perin juurin muuttuneissa eurooppalaisissa tilanteissa veteraanisukupolvelta saatujen oppien ja kokemusten pohjalta. 

Näiden tekojen ansiosta Suomi nousi ryysyistä rikkauksiin sanan varsinaisessa merkityksessä. Päivittäisissä kiireissämme ja askareissamme tulee kuitenkin harvoin ajatelleeksi, kenen ansiosta asiamme ovat näin hyvin. 

Veteraanit eivät elämöi saavutuksillaan, mutta ymmärtävät hyvin työnsä merkityksen. He haluavat, että heidän arvojensa ja tekojensa muistot eivät himmene. Kyse ei niinkään ole rintaman sankaritöistä, vaan kokonaisuudesta, johon koko kansamme joutui. Tavalla tai toisella sota koski ja kosketti jokaista. 

Tammenlehvän Perinneliitto perustettiin 2003 vaalimaan sotasukupolven perinnettä. Perinneliitto päivitti vuoden alussa sääntönsä ja alkaa nyt 22 jäsenjärjestönsä voimalla valmistautua toteuttamaan veteraanien tahtoa myös alueellisella ja paikallisella tasolla. Perinnetyön tilannekatsaus on esitetty tässä numerossa omassa artikkelissaan. 

Perinnetyössä ei ole kyse ainoastaan tarinoista ja muisteloista. Kyse on jostain paljon syvemmästä kansamme sielun syövereihin ja DNA:han juurtuneista hengestä ja asenteesta, minkä varaan olemme rakentaneet identiteettimme ja menestystarinamme. 

Kansa oli 1930-luvun lopulla yhtenäisenä valmis puolustamaan maatamme. Meidän pitää yhtä yhtenäisinä olla valmiita vaalimaan heidän arvojaan ja tekojaan. Perinnetyön tulee koskea ja koskettaa jokaista. Sotasukupolvi on sen totta tosiaan ansainnut. 


Sakari Martimo





Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton toiminnanjohtaja

Jaa kirjoitus: