Suomi on maailman muiden maiden joukossa kokenut tänä vuonna ainutlaatuisen kevään, ja tilanne näyttää jatkuvan samanlaisena myös ainakin alkukesän ajan. Näkymätön vihollinen nimeltään korona on viruksen muodossa tullut ilmeisesti jäädäkseen- ainakin näin alkuvaiheessa yritys laittaa koko maailman polvilleen on ollut pelottavan tehokas. Meillä Suomessa asiat ovat silti edelleen hyvin, sanotaan sitten valtiovallan strategiavalinnoista mitä tahansa. Ekonomistit eivät ehkä kanssani ole samaa mieltä, ja talous on tietysti nykyajassa tärkeää sekin, mutta tärkeintä lienee sittenkin tässäkin yhteydessä ihmisten turvallisuus ja hyvinvointi.

Viime vuosien aikana on paljon puhuttu ja käyty keskustelua siitä, mikä meitä ja meidän turvallisuuttamme tulevaisuudessa todellisuudessa uhkaa. Näiden keskustelujen pohjalta on syntynyt Yhteiskunnan turvallisuusstrategia, joka on Valtioneuvoston periaatepäätös, ja jonka tarkoituksena on yhtenäistää varautumisen kansallisia periaatteita ja ohjata hallinnonalojen varautumista.

Tämän kaksiosaisen strategian ensimmäisessä osassa esitetään kokonaisturvallisuuden yhteistoimintamalli, jonka pohjalta Suomessa varaudutaan ja toimitaan erilaisissa häiriötilanteissa. Strategian toinen osa ohjaa Valtioneuvoston hallinnonalojen varautumista.

Strategiaan sisältyvät myös arviot meitä mahdollisesti koskettavista uhista. Tähän luetteloon kuuluvat myös pandemian kaltaiset vaaralliset tarttuvat taudit –  siis juuri sellaiset, jonka seurauksena me nyt elämme ajassamme täysin poikkeuksellisissa oloissa. Näin on myös tällä kertaa tilanne maailmanlaajuisestikin ajateltuna. Meidän onneksemme nimenomaan pandemiaan on Suomessa varauduttu käsitykseni mukaan erityisen hyvin, sillä erityinen kansallinen pandemiasuunnitelma on päivitetty parisen vuotta sitten. Ja jos katsomme toteutuneita lukuja meillä ja muualla – niin johtopäätös lienee, että Suomessa on onnistuttu tekemään asioita oikein. Tällaiset poikkeusolot kuitenkin synnyttävät – kuten on luettu ja kuultukin – aina erilaisia lieveilmiöitä. Siksi on todettava, että nyt jos koskaan, maamme kokonaisturvallisuus ja kriisivalmius ovat olleet ja ovat testissä ihan oikeasti.

Tällaisessa poikkeustilassa piilee kaiken muun ohella myös se vaara – ja se koskettaa nimenomaan nyt veteraanitoimintaa – että syntyy toiminnan ja toimintojen ennenaikaista alasajoa. Kuten tiedämme, kerran peruutettua tai vuodella siirrettyä, ei ole helppoa virittää uudelleen. Ennen kaikkea aktiiveina toiminnassa vielä mukana oleville veteraaneille puolisoineen vuosi on todella pitkä aika odottaa seuraavaa, vuosittain toistuvaa tapahtumaa. Eikä vain vuosittain toistuvaa – olen kuullut kaikuja myös siitä, että kuukausittaiset tapaamiset loppuvat nyt tähän taukoon. Näin syntyy ”uusi normaali”, jossa entisiä aktiviteetteja ei enää ole, eikä niihin välttämättä saada osallistujiakaan. Eikä tämä ole vain meidän ongelmamme, se on ongelma kaiken järjestötoiminnan kohdalla. Pahinta tässä asiassa on se, että toimintoja järjestävän tahon osalta on näkyvissä jonkinlaisia pelkotiloja, ts. ei uskalleta edes itse. Vedotaan määräyksiin, jotka eivät edes ole määräyksiä, vaan suosituksia.

Vaikka kaikinpuolinen veteraaneista, heidän puolisoistaan ja leskistään huolehtiminen on edelleen keskiössä, tarvitsemme nyt toimintamme viimeisiin vuosiin erityistä panostusta myös siihen, että ne jatkuvat myös sisällöllisesti sellaisina, että muutaman vuoden kuluttua meillä on jotain sellaista, joka voidaan siirtää myös perinneaikaan. Toki perinneaika tuo mukanaan varmasti jotain uuttakin, mutta nykyisessä toiminnassa on kuitenkin sen runko. Perinnetyön suunnittelussa tämän on tullut hyvin esille.

Toiminnan ollessa nyt tauolla, toivon jokaisen miettivän myös viimeksi mainittua puolta asiassa. Unohtamatta kuitenkaan itse veteraanejamme, jotka ovat kokeneet paljon pahempaakin. Minulle tuon pahuuden tiivisti eräs heistä, kun muutama viikko sitten kyselin vointia ja mielipidettä tilanteesta. ”Niin, tulihan niitä kuolleita myös kesällä 1944”, oli vastaus. Siinä puhui olennaisen kokemuksen ääni, minulla ei ollut lisättävää. Tästä selvitään kyllä.

Kirjoittaja on Varsinais-Suomen sotaveteraanipiirin toiminnanjohtaja