Olen Jatkosodan ja Lapin Sodan veteraani. Vastuu Suomen tulevaisuudesta asetettiin kovin nuorille hartioille, minäkin olin sotaan joutuessani 18. Mutta kun meitä tarvittiin, niin otettiin niinkin nuoria.

Sotatieni kesti kaksi vuotta, kymmenen kuukautta ja yhden päivän. Ensi alkuun olin Rukajärven, sitten Kuhmon suunnalla, sitten Äänislinnassa ja Syvärin alajuoksulla Laatokan rannassa ennen kuin vihollinen ajoi meidät pois.

Viteleen viivytystaisteluissa 1944 haavoituin kivääristä reiteen. Muutaman viikon olin sairaalassa, mutta siitä huolimatta ehdin mukaan Tornioon ajamaan saksalaisia pois maasta.

Veljeä ei jätetä- henki oli todellinen. Palvelin Jatkosodassa lääkintämiehenä eikä se ollut yhtään mukava homma. Ei siellä voinut piilotella, haavoja joutui sitomaan, vaikka kranaatteja tulikin.

Kun miehiä haavoittui, niin piti vain koettaa antaa siteitä. Osahan niistä kaatui, mutta yhtään haavoittunutta tai kaatunutta eivät venäläiset minun lohkollani saaneet. Kaikki tuotiin kotiin.

Tuo sotavuosilta tuttu henki pitäisi muistaa Suomessa yhä tänäänkin, vähän kaikkialla. Moni ei tiedä, että mitään sotaa on ollutkaan ja tuntuu, ettei näitä asioita kunnioiteta. Siksi yksi minulle tärkeä kunnioituksen osoitus on veteraanien hautamerkki. Sen suhteen ovat omaiset kovin välinpitämättömiä.

Alajärvellä on Alajärven sankarihautausmaalla 147 sankarihautaa, Lehtimäellä 83. Olen sähköpyörällä kulkenut paljon ja monelta haudalta puuttuu merkki. Kun näen ihmisiä kastelemassa kukkia, niin kysyn, että onko kyseessä kenties sotaveteraani. Näin kävi ihan vastakin: oli veteraani, hänen 1924 syntynyt isänsä. Kaikkea hän tämän sotatiestä tiesi, mutta toisin kuin naapurihaudalla, ei hautakivessä ollut merkkiä. Kyllä siitä mieli tuli pahaksi.

Meitä veteraaneja ei ole enää montaa – Alajärvelläkin 10. Heistäkin moni on jo laitoksessa. Minä koitan yksinäni edustaa. 27 vuotta sitten kävimme kaikki Alajärven haudat läpi ja kiinnitimme merkit veteraanien hautoihin. Sen jälkeen poisnukkuneiden haudoilla on kuitenkin puutteita. Viime viikolla kävimme kiinnittämässä hautoihin neljä merkkiä, kaksi odottaa vielä taskussa.

Vetoan omaisiin, jotta he hoitaisivat asian kuntoon ja että merkit kiinnitettäisiin hautoihin heti sotaveteraanin jätettyä maallisen taistelukentän. Merkkejä voi ostaa veteraaniliitoista tai sitten kannattaa olla yhteydessä paikalliseen veteraaniyhdistykseen, jos sellainen on. Monessa paikassa he tai kunta hoitavat sen hautakiveen omaisten niin halutessa.

Olisi hyvä, että nuori kansa tietäisi, että kuka on ollut sotahommissa. Siihen ei ole enää kauaa, kun meitä veteraaneja ei enää ole. Siksikin esimerkki on niin tärkeä.

Toivon, ettei veteraaneja unohdettaisi sittenkään, kun meitä ei enää ole ja että tieto ja kunnioitus sotasukupolvea kohtaan siirtyisi seuraavillekin polville. Niin monta ihmistä on tämän maan vapauden vuoksi tapettu.

Kirjoittaja on 97-vuotias sotaveteraani ja Alajärven Sotaveteraanit ry:n kunniajäsen