Tänään, 18.8.2021,  vietetään Taavetissa Suomen-poikina tunnetuista virolaisvapaaehtoisista muodostetun Jalkaväkirykmentti 200:n muistomerkin paljastamisen 30-vuotismuistojuhlaa.

Sotaveteraaniliitto ja sen Helsingin seudun piiri ottivat 1990-luvun alussa virolaisten vapaaehtoisten perustaman Suomen Sotaveteraanien Viron Yhdistyksen siipiensä suojaan. Liiton toimenpitein näille Suomen-pojille saatiin muutaman vuoden kuluessa jaettua rintamasotilastunnukset ja heille ryhdyttiin myöntämään rintama-avustusta. Suomen-poikien sekä heidän puolisoidensa ja leskiensä tukeminen on sittemmin vuosien saatossa ollut liitolle tärkeä kunnia-asia.

Vuodet ovat vaatineet veronsa. Kun juhlamme kohteena tänään oleva Jalkaväkirykmentti 200:n riveissä Suomen vapauden ja Viron kunnian puolesta taistelleiden virolaisten vapaaehtoisten muistomerkki kolme vuosikymmentä sitten paljastettiin, oli viime sotiemme veteraaneja vielä elossa noin 260 000 ja Suomen-poikiakin useita satoja. Tänään veteraaniemme määrä on noin 5 000 ja virolaisia veljiämme lienee elossa noin parikymmentä.

Kummankin ryhmän muisto ja perintö myös tuleville sukupolville on kuitenkin aivan liian kallisarvoinen unohdettavaksi.

Veteraanisukupolven hiipumisen myötä veteraanijärjestöissämme eletään tällä hetkellä niiden historian suurinta rakennemuutoksen aikaa. Olemme, kuten tavaksi on tullut sanoa, hyvää vauhtia siirtymässä veteraaniajasta perinneaikaan. Jo vuonna 2003 veteraanijärjestöt perustivat Tammenlehvän Perinneliiton kantamaan tulevina vuosina vastuuta veteraanien perinteen ylläpitämisestä. Suomen-poikien perinneyhdistys on ollut Perinneliiton jäsen vuodesta 2009 lähtien.

Kolmesta veteraanijärjestöstämme Rintamaveteraaniliitto on lähiaikoina tekemässä päätöksen toimintansa purkamisesta. Sotainvalidien Veljesliitto on sekin suunnitelmallisesti etenemässä kohti viimeisiä vuosiaan. Sodissa vammautuneiden perinteitä jää sen jälkeen jatkamaan jo 1995 perustettu Sotainvalidien perinnejärjestö.

Sotaveteraaniliitto puolestaan on valinnut hieman toisenlaisen tien, jota voisi kutsua uusiutumisen tai muuntautumisen tieksi. Jo kymmenen vuotta sitten otettiin tavoitteeksi rakentaa valtakunnallista perinnetyötä tekevän Tammenlehvän Perinneliiton tueksi koko maan kattava alueellisten perinneyhdistysten verkosto, jonka runkona olisivat sotaveteraanipiirit.

Perinneajan suunnittelua ja valmisteluja on tähän mennessä tehty Sotaveteraaniliiton johdolla yhdessä muiden veteraanijärjestöjen kanssa yli kolmessakymmenessä alueellisessa seminaarissa. Tulokset alkavat näkyä. Kolme alueellista perinneyhdistystä – Pohjois-Karjalan, Hämeenlinnan seudun ja Etelä-Pohjanmaan yhdistykset – on jo muodostettu ja hyväksytty Sotaveteraaniliiton jäsenyhteisöiksi. Noin kahdenkymmenen muun, pääasiassa maakuntapohjalle rakentuvan perinneyhdistyksen valmistelut ovat nekin edenneet hyvin. Muun muassa täällä Etelä-Karjalassa sotien 1939-1945 alueellinen perinneyhdistys nähnee päivänvalon viimeistään ensi vuoden aikana.

Nämä uudentyyppiset perinneyhdistykset tulevat lyhyehköllä aikavälillä perustamisensa jälkeen korvaamaan sotaveteraanipiirit. Siksi niiden tärkeimpänä tehtävänä on perinnetyön ohella viimeisten veteraanien sekä heidän puolisoidensa ja leskiensä sosiaalisesta tukityöstä huolehtiminen niin pitkään kuin siihen on tarvetta.

Myös Tammenlehvän Perinneliitto on tehnyt omia perinneajan valmistelujaan. Muun muassa liiton sääntöjä on muutettu ja sen hallinnon toimintakykyä tullaan vahventamaan niin, että liitto pystyy viimeistään vuoden 2025 tienoilla ottamaan alueelliset perinneyhdistykset johdettavakseen.

Perinnetyön voima on paikallisuudessa.  Alueelliset perinneyhdistykset toimivat perinnetyön ”hallinnollisina kehikkoina”, jotka ohjaavat ja koordinoivat perinnetyötä omalla alueellaan. Tärkeimmän käytännön perinnetyön tekevät kuitenkin näiden kehikoiden sisällä paikalliset perinnetoimikunnat omilla paikkakunnillaan, niin Ilomantsissa, Luumäellä, Pudasjärvellä kuin Sodankylässäkin.  Kaikilla Suomen nykyisillä ja entisillä kunnilla on omat sotavuosien tapahtumansa ja tarinansa, jotka on otettava paikallisen perinnetyön piiriin. Tätä varten on kaikilla paikkakunnilla määritettävä perinteen sisältö, toimijat ja toimintatapa.

Suomen-poikien ja muiden virolaisten vapaaehtoisten historia on vertaansa vailla oleva osa viime sotiemme historiaa. Siksi tästäkin perinteestä on kannettava huolta.

Mielestäni olisi luontevaa, että Luumäellä, Rautjärvellä, Nurmeksessa, Helsingissä, Espoossa, Hangossa ja Turussa olevat, virolaisista vapaaehtoisista kertovat muistomerkit ja muistolaatat tulevat merkityiksi kyseisten alueellisten perinneyhdistysten ja niiden paikallisten toimikuntien luetteloihin. Edelleen olisi luontevaa, että Suomen-poikien perinneyhdistys Tammenlehvän Perinneliiton jäsenenä kantaa kokonaisvastuun Suomen-poikien ja muiden virolaisten vapaaehtoisten jälkeensä jättämän perinteen vaalimisesta. Perinneyhdistyksen tulisi sopia asianomaisten alueellisten perinneyhdistysten valmistelijoiden ja toimijoiden kanssa keskinäisestä työnjaosta ja sopivien kumppanien löytämisestä käytännön työn tekijöiksi.

Eräs perinnetyön peruskysymyksistä on, riittävätkö määräaikaiset muistomerkeillä käynnit ylläpitämään ja siirtämään perinnettä. Vastaukseni on: eivät riitä.

Me tarvitsemme myös veteraaniperinteen henkistä sisältöä, nuorille ikäpolville kerrottavia tarinoita yhteenkuuluvuudesta ja velvollisuudentunnosta. Ne olivat virolaisille vapaaehtoisillekin ominaisia piirteitä. Eikö esimerkiksi Luumäen koululaisille voisi kertoa, mitä kaikkea omalla paikkakunnalla oleva muistomerkki tarkoittaa, mitä muistomerkissä olevat sanat ”Suomen vapauden ja Eestin kunnian puolesta” tarkoittavat, mitä vapaus ja kunnia arvoina meille suomalaisille merkitsevät? Toivottavasti näin tehdäänkin jo nyt.

Suomen-poikien ja muiden virolaisten vapaaehtoisten perinnetyötä on tehty paljon myös Virossa, ja sitä tulee tehdä tulevaisuudessakin. Suomen sotaveteraanien Viron yhdistyksen ja eräiden muiden toimijoiden ansiosta meillä on Virossa useita 1990-luvulla paljastettuja muistomerkkejä, joilla kunnioitetaan maittemme välistä sotavuosien yhteistyötä sekä oman maansa vapauden puolesta taistelleita Suomen-poikia. Viimeisimpiä näistä ovat Metsäkalmiston sankari- ja veteraanihauta-alueen muistomerkki ja JR 200:n kotiinpaluun muistomerkki Paldiskissa.

Aivan samoin kuin Suomessa myös Virossa tehtävän perinnetyön toimintamalleja on aikaa myöten tarpeen tarkastella uusista näkökulmista. Itse pitäisin tärkeänä yhteistyön merkeissä tapahtuvaa selkeätä työnjakoa eri toimijoiden, ennen muuta Suomen-poikien perinneyhdistyksen ja virolaisen Soomepoiste Pärimusühingin välillä.

Pidän erittäin tärkeänä sitä, että perinneyhteistyön suomalainen osapuoli käy säännöllisesti ”näyttämässä lippua” virolaisten vapaaehtoisten muistomerkeillä ja kertomassa tällä tavalla, että me emme ole unohtaneet sotavuosina saamaamme apua. Mielestäni näihin käynteihin tulisi aina liittyä paikallisen hallinnon edustajien tapaaminen.

Ymmärrän hyvin, että maittemme historia ja kansalaisten kokemukset sotavuosilta ovat hyvin erilaiset. Näin myös perinnetyön painotukset ovat erilaiset. Perinnetyön tulisi kuitenkin, silloin kun se on mahdollista, koskettaa laajempaakin joukkoa kuin vain pientä asiaan vihkiytyneitten piiriä. Voitaisiinko Virossa koululaiset ja nuoret saada mukaan vaalimaan yhteistä perinnettä ja jakamaan yhteisiä kokemuksiamme?

Samaa nuorten mukaan saamista me olemme veteraaniajasta perinneaikaan siirtymistä valmistellessamme kysyneet myös Suomessa. Eräs vastaus on digitaalinen maailma ja siellä tehtävät erilaiset historia- ja perinneprojektit. Olisiko tässä sopiva malli toteutettavaksi myös tietotekniikka-alan innovatiivisuudesta tunnetussa Virossa?

Monien meistä tuntema entinen puolustusvoimain komentaja kenraali Jaakko Valtanen on muistuttanut meitä perinnetyön tekijöitä siitä, että jokainen uusi sukupolvi tulee itse omista lähtökohdistaan määrittelemään suhteensa sotiin ja veteraanien perinteeseen. Sama pätee varmasti myös vapaaehtoisten Suomen-poikien perinteeseen Virossa. Me suomalaiset emme voi sanoa, miten asiat on naapurissa tehtävä, mutta me voimme osoittaa toivottua suuntaa.

Virolaiset veljemme taistelivat rohkeudella ja innolla Suomen vapauden puolesta. Tätä samaa rohkeutta ja intoa haluan Sotaveteraaniliiton ja omasta puolestani toivottaa kaikille Suomen-poikien ystäville heidän perinteensä vaalimiseen myös tulevaisuudessa.

Sen he ovat ansainneet.

Kirjoittaja on Sotavainajien Muiston Vaalimisyhdistyksen puheennjohtaja sekä Sotaveteraaniliiton 1. varapuheenjohtaja