Vuosi: 2018

10.4.2018 Kaikkien veteraanien palvelut eivät ole vieläkään kunnossa

Suomessa on joukossamme vielä yli 12 000 sotien 1939–1945 sotaveteraania. Heistä noin 2 000 on sotainvalideja ja noin 10 000 fyysisesti haavoittumatonta, rintamalla tai muulla sotatoimialueella palvellutta veteraania.

Sotien päättymisestä on kulunut jo 73 vuotta ja silti näiden veteraanien asiat on osittain hoitamatta.

Sotiemme veteraanit ovat keski-iältään yli 93 vuotta vanhoja, joten sotainvalidien ja muiden sotaveteraanien kunnossa ei ole eroja.

Sotainvalidien asiat on kohtuullisesti hoidettu, koska heidän palvelutarpeistaan on säädetty sotilasvammalailla. Heidän kuntoutuksensa ja kotiin annettavat palvelut ovat olleet kohtuullisella tasolla jo vuosikymmeniä.

Muiden rintamasotilas-, rintamapalvelus- tai rintamatunnuksen omaavien veteraanien, miesten tai naisten, osalta näin ei vieläkään ole, koska heidän palvelutarpeistaan ja niiden toteuttamisesta ei ole vastaavaa lakia. He joutuvat vuosittain kamppailemaan määrärahoista valtion budjetissa.

Joka vuosi budjettiin on varattu liian pieni määräraha kuntoutukseen ja kodeissa tarvittaviin palveluihin. Voimakkailla edunvalvontatoimenpiteillä tarvittavaa aukkoa on saatu paikattua vuosittain valtion lisätalousarvion kautta. Tämä aiheuttaa paljon ylimääräistä työtä niin kunnissa, Valtiokonttorissa kuin veteraanijärjestöissäkin.

Jotta kaikille sotiemme veteraaneille voidaan toteuttaa samat kotipalvelut, tarvitaan samansisältöinen laki kuin sotainvalideilla on.

Tällöin kaikki sodissa 1939–1945 taistelleet veteraanit olisivat kuntonsa ja toimintakykynsä mukaan avopalvelujen saatavuuden suhteen tasavertaisessa asemassa.

Laki yksinkertaistaisi myös kunnissa ja kuntayhtymissä asioiden käsittelyä, kun kaikille sotien veteraaneille olisi käytössä yhtenäinen toimintamalli, jolla kaikkien veteraanien kotona asumista auttavat ja tukevat palvelut toteutetaan.

Veteraanien korkean iän takia lakia ei voi siirtää myöhemmäksi. Valtion rahan puute ei myöskään saa olla peruste kunniakansalaisillemme tärkeän lain voimaantulon siirtämiseen.

Valtio käski miehet sotaan. Valtion täytyy myös hoitaa veteraanien nykyinen elämänvaihe, sillä se on osa kunniavelan maksua itsenäisyytemme turvanneille veteraaneillemme.

 

 

 

Kirjoittaja on sosiaali- ja terveysneuvos emeritus sekä Suomen Sotaveteraaniliiton sosiaali- ja terveyspalvelutoimikunnan puheenjohtaja

 

 

 


Pekka Paatero

Jaa kirjoitus:

2.3.2018 Juhlapuheiksi jäi veteraanien asia

Uutiset perhe- ja peruspalveluministerin Annika Saarikon taannoin pysäyttämästä perhevapaauudistushankkeesta on otettu vastaan raskain mielin. Etenkin, kun uudistuksen toteuttamatta jättämisessä tuntui painavan ainoastaan raha, ei sen pitkän tähtäimen vaikutukset.

Muutoksia – etenkään merkittäviä sellaisia – saadaan harvoin aikaan ilman jonkinlaista rahallista panostusta. Ilman erinäisiä historiamme aikana voimaan saatuja muutoksia ei asioistamme olisi esimerkiksi nyt päättämässä ihan kaikkia yhteiskuntakerroksia edustava joukko.

Saarikon pöytä, jonne tämä uudistus jäi, on tuttu paikka myös meille. Samalle pöydälle pysähtyi hiljattain myös meillä veteraanijärjestöillä yli vuoden ajan työn alla ollut lakialoite avopalveluiden takaamisesta tasapuolisesti kaikille veteraaneille.

Mitä tuo kadunmiehelle mitään sanomaton aloite pitää sisällään? Sen, että kaikille veteraaneille taataan ne samat palvelut, jotka sotainvalideille jo nyt sotilasvammalain puitteisssa korvataan: kotipalvelut, asumispalvelut, liikkumista tukevat palvelut sekä omaishoidon tuesta ja sairaanhoitopalveluista aiheutuneet kustannukset.

Tapasin ministeri Saarikon uusimpaan lehteemme tehtyä haastattelua varten. Myös hän oli hyvillään veteraaniasioissa viime vuosina nähdyistä parannuksista, mutta muistutti, että jo oli kyllä aikakin. ”Pitäisi rohkeammin tunnustaa, että puhumme sellaisesta osasta suomalaisia, joiden elämänkaari on ehtoopuolella. Sen vuoksi kaikki, mitä tehdään, pitää tehdä nyt – muuten tämä jää juhlapuheiksi”, hän vielä erikseen korosti.

Vaikuttava oli hänenkin juhlapuheensa… ja juuri sellaisiksi se näyttää jäävänkin.

Veteraaniväestön korkean iän ja sen kaikille mukanaan tuoman heikkenevän kunnon ja kasvavien haasteiden vuoksi ei enää voida tuijottaa pelkästään veteraanin mahdollisen vamman haitta-astetta. Se yksinään ei korreloi avuntarvetta. Vai kuinka merkittäväksi luulette eron vaikka 10% invaliditeetin omaavan 90-vuotiaan veteraanin ja ilman näkyviä vammoja sodasta selviytyneen 100-vuotiaan veteraanin välillä? Tällä vaalikaudella alennettu haitta-aste tarkoittaa sitä, että kaikki sotainvalidit ovat käytännössä jo samalla viivalla. Meidän mielestä kaikki kunniakansalaisemme kuuluvat sinne. Ministeri Saarikon mukaan niin hänenkin.

Kuka tahansa edunvalvontatehtävissä työskennellyt tietää, että harvassa ovat asiat, jotka valtio antaa oma-aloitteisesti. Joka ikistä voimaan saatua etuutta, lisää ja niiden parannusta edeltää jopa vuosien väsytystaistelu. Edunvalvontatyö veteraanijäsenistömme aseman parantamiseksi on ollut liittojen perustamisesta lähtien toimintamme peruskivi, mutta se on juuri sitä virkamiesten toimistoissa, neuvottelupöydissä ja ministeriöiden käytävillä tehtävää työtä, joka ei Suurelle Yleisölle näy.

Vuosi saattaa siis tuntua lyhyeltä ajalta ja pettymyksemme liioitellulta, mutta sitä se ei ole. Kyseessä on väestönosa, jonka keski-ikä on jo nyt 93. Aikaa hukattavaksi ei siis ole – heidän määränsä vähenee kirjaimellisesti silmissä.

Jo vuonna 2002 tuolloinen kauppa- ja teollisuusministeri Sinikka Mönkäre kommentoi veteraaniasiaa näin: ”olemme mielestämme tulleet sellaiseen ajankohtaan, että kaikille sotainvalideille ja miksi ei veteraaneillekin voitaisiin myöntää kaikki ne valtion korvaukset, jotka tähän saakka on maksettu vain kaikkein vaikeimmin vammautuneille sotainvalideille.”

Tuolloin veteraaneja oli elossa vielä liki 125 000. Tällä hetkellä määrä on laskenut jo alle 14 000.

Sanotaan se nyt ääneen:  kovin montaa vuotta ei tämä lakimuutos siis maamme taloutta rasittaisi. Heille ja meille kyse on kuitenkin paljon enemmästä. Tasa-arvosta ja siitä, että valtio, joka lähetti heidät puolestaan sotaan, hoitaa heidät kunnialla viimeiseen iltahuutoon saakka.

Nämä ihmiset olivat valmiita uhraamaan kaikkensa tämän maan eteen. Jos sillä ei saa oikeutta odottaa, että valtio ei vain hiljaa odota ”luontaisen poistuman” korjaavan ”ongelmaa” pois päiväjärjestyksestä, niin en tiedä millä.

 

Ariela Säkkinen




Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja

Jaa kirjoitus:

6.2.2018 Miksi yhä kerätään kun ei ole veteraaneja mutta miljoonia kylläkin!

Sotiemme Veteraanit – keräys on toiminut vuodesta 2007 kaikkien veteraanijärjestöjen yhteisenä varainhankintamuotona. Mitä pidemmälle aika on kulunut, sitä useammin kerääjä saa kuulla otsikon sisältämän ajatuksen muotoisen kysymyksen. Lienee siis syytä hieman oikoa käsityksiä.

Sotiemme veteraaneja elää keskuudessamme edelleen hieman vajaata 14 000, ja heidän keski-ikänsä on jo runsaat 93 vuotta. Suurin osa heistä asuu edelleen omassa kodissaan, monet yhdessä puolisonsa kanssa ja vieläpä siten, että toinen on toisen omaishoitaja. Pitäisi olla aika helppoa ymmärtää, että kunto- ja avuntarve ovat tämän mukaiset.

Veteraanijärjestöjen sääntöjen mukaan myös puolisoista ja leskistä pidetään huolta loppuun asti. Niinpä järjestöjen keräysluvan mukaan keräyksen tuottoa voidaan käyttää myös heidän hyväkseen. Viime aikoina tuoton käyttö onkin alkanut painottua leskien suuntaan valtiovallan suunnatessa varoja vain veteraaneille.

Entäpä sitten ne veteraanijärjestöjen miljoonat, jotka ovat olemassa? Voi, kunpa näkisi, huokaa varmasti tämän kirjoittajan tavoin moni muukin. Mielikuva on kaukana todellisuudesta.

Otetaanpa esimerkiksi Suomen Sotaveteraaniliitto. Jos liiton koko varallisuus ml. piirit ja yhdistykset, jaettaisiin tasan jokaiselle jäsenveteraanille, osuus olisi noin 46 €. Jos jakoon laskettaisiin mukaan myös lesket, summa olisi huomattavan paljon pienempi. Samaa suuruusluokkaa asia on myös Rintamaveteraaniliiton ja Sotainvalidien Veljesliiton osalta. Kivitaloja, kuntoutuslaitoksia ja hallintopalatseja ei ole. Ja lopuksi – jos varoja ei hankittaisi, niin nykypääomilla voitaisiin noin 8 kuukauden kuluttua laittaa ovelle lappu, että suljettu.

Usein myös kuulee sanottavan, että rahat eivät mene sinne, minne pitäisi. Väite on helppo ampua alas.

Ensiksikin, jokaisella paikkakunnalla, jossa kerätään, varat jäävät sinne. Toiseksi niiden jako suoritetaan paikkakunnalla toimivien veteraanijärjestöjen kesken, yleensä jäseninä olevien veteraanien pääluvun suhteessa. Kolmanneksi, koko tuotto käytetään keräysluvan mukaisesti mm. pieniin kodin muutostöihin ja apuvälineisiin, siivouspalveluihin, piha- ja lumitöihin, lääke- ja sairauskulujen korvaamisiin, silmälasien hankintaan tai muihin vastaaviin asioihin. Saattaa kuulostaa uskomattomalta, mutta aika moni heistä, jotka ovat varojen käytön kohteena, elää erittäin pienen eläkkeen varassa, osa pelkällä takuueläkkeellä (775 € /kk). Tuolla ei suuria apuvälineitä tai lääkkeitä kustanneta. Ja neljänneksi, keräystä tehdään talkooperiaatteella, kukaan ei saa korvausta ja keräyksen kulut ovat tästä syystä erittäin pienet.

On selvää, että yksikään veteraanijärjestö ei voi ottaa toimeentulo- eikä hoitovastuuta yhdestäkään jäsenestään, se on yhteiskunnan asia. Sotiemme Veteraanit – keräyksen tarkoituksena on, kaiken muun vastaavan tavoin, olla järjestöjen kädenojennus ja apu kunnioitetuille veteraanijäsenilleen ja heidän puolisoilleen sekä leskilleen asiassa, jossa valtiovallan tuki on riittämätön. Keräys näkyy julkisuudessa ehkä vain keräyslippaan kanssa seisovien henkilöiden kautta ”turuilla ja toreilla”, mutta mahdollisuuksia lahjoittaa on muitakin. On tilisiirtoja, lahjoittaa voi soittamalla ja tekstiviestillä sekä erilaisissa sovelluksissa (Mobilepay, Pivo, Siirto jne.).

Suomi on hyvinvointivaltio, joka aikanaan lähetti miehet ja naisetkin sinne jonnekin turvaamaan hyvinvoinnin säilymisen. Näiden lähetettyjen toimesta myös maa on rakennettu sellaiseksi kuin se nyt on. On meidän jokaisen oikeus ja kohtuus olla turvaamassa heille sellainen elämän ilta, jonka he ovat maamme kunniakansalaisina ansainneet.

Sotiemme veteraanit kiittävät kun sinä ja minä autamme.


Osmo Suominen



Kirjoittaja on toiminut Sotiemme Veteraanit-keräyksen Varsinais-Suomen keräysalueen keräyspäällikkönä vuodesta 2007 





Jaa kirjoitus:

23.1.2018 Sote-uudistuksen sudenkuopat veteraaniväestön kannalta

Menossa on merkittävä sosiaali- ja terveys- ja maakuntauudistuspaketti, jota kutsutaan SOTE-MAKU- hankkeeksi. Sen tarkoituksena on tarjota ihmisille nykyistä parempia ja yhdenvertaisempia sosiaali- ja terveyspalveluja, vähentää hyvinvointieroja sekä hillitä kustannusten kasvua. Nämä on tarkoitus toteuttaa 18 maakunnan toimesta, joille säädetään lailla järjestämisvastuu asioiden hoitamisesta. Lakipaketin on tarkoitus olla voimassa asteittain vuodesta 2020 lähtien.

Sotiemme veteraanien kannalta sote-paketti merkitsee paljon. Se antaa toki mahdollisuuksia, mutta sisältää myös riskejä veteraanien tärkeiden palvelujen varmistamisessa niin kuntoutuksen kuin kotiin annettavien palvelujenkin osalta.

SOTE-MAKU esitys sisältää kymmenen päälakia. Näistä tärkeimmät veteraanien kannalta ovat sote-järjestämislaki, maakuntalaki ja valinnanvapauslait. Viimeksi mainittua lukuun ottamatta muuta lait on jo annettu eduskunnalle. Valinnanvapauslaki on lausuntokierroksen jälkeen virkamiesvalmistelussa ja hallituksen on tarkoitus antaa se eduskunnalle maaliskuussa. Jotta aikataulu pitää, eduskunnan on saatava koko paketti hyväksyttyä kevään aikana.

Liiton sosiaali- ja terveyspalvelutoimikunta seuraa asioiden kehitystä jokaisessa kokouksessaan.

Tärkein hallintoratkaisu veteraanien kannalta on, miten veteraaniasioita hoidetaan maakuntien tullessa. Maakuntalaissa on tehty ratkaisu, että jokaisessa maakunnassa tulee olla kolme vaikuttajaelintä. Ne ovat nuorisovaltuusto, vammaisneuvosto ja vanhusneuvosto. Maakunnallinen vanhusneuvosto tulee koota kuntien vanhusneuvoston jäsenistä. Lakiesityksen mukaan se ei ole edunvalvoja eikä poliittinen toimija, vaan yhteistyöelin maakunnan päätöksentekijöiden ja virkamiesten suuntaan.

Hallinnon kokoamisen ja keventämisen nimissä syntyykin siis uusi vanhusneuvostotaso kuntien lisäksi maakuntiin.

Veteraaneja tämä koskee suuresti, sillä maakuntalaissa ei ole sanallakaan mainittu, miten tämän lakisääteisen eritysryhmän asiat hoidetaan. On vaara, että ryhmää yritetään sulauttaa muuhun vanhusväestöön. Tämän estämiseksi tarvitaan jokaisessa kunnassa sotaveteraaniyhdistysten aktiivisuutta.

Meillä on kaksi vuotta aikaa luoda toimivat yhteisen tekemisen muodot kuntien veteraaniasioita hoitavien ammattilaisten kanssa. Siihen on hyvät mahdollisuudet, kun nyt toivottavasti jokaisessa kunnassa on laadittu tai laaditaan kaikille veteraaneille kattavat hoito- ja palvelusuunnitelmat, jotka myös toteutetaan täysimääräisellä valtion rahoituksella.

Yhdistysten rooli on nyt seurata veteraanipalvelujen kehitystä, niiden laatua ja monipuolisuutta. Yhdistykset voivat myös antaa tukea kuntien toimijoille veteraanien todellisesta palvelutarpeesta, heidän asumisensa laadusta ja myös leskien ja puolisoiden tukitarpeesta vanhuspalvelulain perusteella.

Sote-lakien keskeinen kysymys on se, mitkä veteraanien tarvitsemista palveluista siirtyvät maakuntien hoidettaviksi ja mitkä jäävät kuntaan. Tärkeimpänä on saatava varmuus, miten asumiseen liittyvät asiat ratkaistaan. Nyt näyttää siltä, että myös kaikki sosiaali- ja terveyspalvelujen ehkäisevät toimet siirtyvät maakuntaan. Se on veteraanien kannalta huono ratkaisu ainakin kotona asumista tukevien palvelujen osalta.

Maakuntauudistuksen jälkeenkin veteraanit asuvat kunnissa entisissä osoitteissaan ja siten hoito- ja palvelusuunnitelmat tehdään kunnissa ja tarvittavat kotiin tuotavat terveys- ja sosiaalipalvelut on toteutettava lähellä. Tässä on kuntien ja tulevien maakuntien keskinäinen neuvottelun paikka, taas muistuttaen, että sotiemme veteraaneista säädetään erillislailla eikä heitä tule yhdistää muuhun vanhusväestöön, jonka palveluista säädetään mm. vanhuspalvelulailla ja sosiaalihuoltolailla.

Jokaisessa kunnassa sotaveteraaniyhdistyksen tulee pyrkiä vaikuttamaan siihen, että sotaveteraaniyhdistysten edustus on mukana mahdollisimman monessa uudistusta suunnittelevassa ryhmässä. Tavoitteena on, että mahdollisimman monessa kunnassa veteraaniyhdistyksen edustaja on jäsenenä kunnallisessa vanhusneuvostossa ja jokaisessa maakunnan vanhusneuvostossa.

Meillä on kaksi vuotta aikaa vaikuttaa. Tehdään se, sillä veteraanimme ansaitsevat hyvän tulevaisuuden myös SOTE-MAKU-uudistuksen tultuakin.

 

 

 

Kirjoittaja on Suomen Sotaveteraaniliiton sosiaali- ja terveyspalvelutoimikunnan puheenjohtaja

 

 

 


Pekka Paatero

Jaa kirjoitus: