Vuosi: 2019

19.5.2019 Sodan vaurioittaman isän lapsena tunnen itsenikin väliin veteraaniksi

Vuottaa, Vaskisavotta, Kivennapa, Kekrola, Äyräpää, Tonteri, Siiranmäki… Tuo nimilitania ei taida sanoa monellekaan suomalaiselle  yhtään mitään. Ne ovatkin jo historiaa. Niin, vaikka nimet ovat  karjalaisia paikannimiä, eivät ne enää kuuluu Suomelle.

Pentti-isäni oli vuoden 1944 kesäkuussa 18-vuotias, Viipurista talvisodan alussa evakkoon lähtenyt innokas tulevaisuudenuskoa täynnä ollut nuorukainen. Kesäkuun 15. päivänä vuonna 1944 hänen tulevaisuuden suunnitelmansa luhistuivat totaalisesti, kun jatkosodan yhdessä sen pahimmista taisteluista Siiranmäessä ilmeisesti kranaatin aiheuttama sirpalesuihku teki hänestä sotainvalidin.

18-vuotias, juuri lapsuusajan ohittanut suomalainen sotainvalidi saattaa kuulostaa tämän päivän Suomessa elävälle samanikäiselle nuorelle käsittämättömältä, järkyttävältä ja ennen kaikkea ei-todelliselta. Elämä on muuttunut, arvot ja arvostukset ovat nyt toisenlaisia kuin 75 vuotta sitten. Kerron isästäni ja hänen haavoittumisestaan oppilailleni. Isäni sota ei ollut virtuaalimaailmaan liittyvää räiskimistä eikä myöskään tietokonepohjaista sotapelien pelaamista.

Isäni selvisi sodasta hengissä, joutui vielä haavoittumisen jälkeen uudelleen armeijaan, kotiutui, perusti myöhemmin perheen, mutta koskaan isä ei selvinnyt Siiranmäestään – henkisesti. Hän lähti puolustamaan isänmaataan, invalidisoitui, menetti Siiranmäessä parhaan rintamakaverinsa, sai mitaleita, mutta ainoa asia, mitä itse myöhemmin toivoin hänen saavan, olisi ollut jonkinlaista mielenterveydellistä apua hänen traumaattisten kokemuksien aiheuttamiin psyykkisiin vaivoihin.

Ihmettelin lapsena hänen sirpalearpiaan, kertomuksia taistelupaikoista – ainoa mitä en ymmärtänyt oli se, miksi myös itse jouduin käymään läpi Siiranmäen taistelut ja käyn niitä yhä edelleen. Isällä kun oli tapana puhua niistä liikaakin; perheelle, vaan ei ammattiauttajalle.

Historianopettajana elän Siiranmäen yhä vuodesta toiseen, käyn taisteluissa ja samalla yritän kertoa oppilailleni sodan raadollisuudesta. Isä on jo poissa eikä enää ”taistele Siiranmäessä”, mutta kaikella kunnioituksella häntä ja muita sotaveteraaneja kohtaan: isäni kuten he kaikki muutkin veteraanit olisivat tarvinneet sodan jälkeen enemmän nimenomaan henkistä tukea, asiantuntija-apua sodan heille aiheuttamiin psyykkisiin traumoihin. Samaa tukea olisivat myöhemmin tarvinneet myös heidän lähimmäisensä ja perheensä.

Vaikka se omalla kohdallani jatkuukin, on sota veteraaniemme kohdalla vihdoin ohi. Toivon, että vielä elossa olevat veteraanit saisivat kaiken huomiomme ja arvostuksen heidän isänmaatamme kohtaan suoritetun velvollisuuden suorittamisesta! Jos sota ei yhtä miestä kaipaa, sodan jälkihoito heitä sitä enemmänkin – alan ammattilaisia auttamassa heitä niin psyykkisesti kuin fyysisestikin.

Valitettavasti sodan aikana haavoittuneiden sairaanhoidollinen auttaminen ei kuitenkaan mahdollistanut kaikkien psyykkisesti vammautuneiden sielunhoitoa. Ja olisiko maallamme ollut siihen resurssejakaan? Olisiko niitä ollut jälkeenpäinkään?

Kiitos veteraanit!

Juha Javanainen




Kirjoittaja on tamperelainen historioitsija sekä historian ja yhteiskuntaopin aineenopettaja

 

Jaa kirjoitus:

9.5.2019 Mitä valtamedia ei sinulle kertonut veteraanijärjestöjen miljoonaomaisuudesta? Sitä, ettei sitä ole.

Vuonna 1811 englantilainen Jane Austen julkaisi klassikkoromaaninsa, joka jatkoi jo antiikin Kreikassa käytyä pohdintaa järjen ja tunteiden roolista ihmisen elämässä ja päätöksentekoprosessissa.

2010-luvun viimeiset vuodet näyttävät tuoneen debattiin vihdoin ratkaisun. Tunteet ovat voittaneet.

Kuka tahansa sisältönsä tavoittavuuden maksimointia määrittävien algoritmien kanssa painiskeleva viestintäihminen on saanut oppia, että avain ihmisten toimintaan kannustamiseen on nimenomaan tunteissa. Kun herättää kohdeyleisössään tunteita, herättää myös heidän kiinnostuksensa ja halunsa reagoida. Ja mikään tunne ei kannusta ihmistä toimimaan, tykkäämään, kommentoimaan ja jakamaan kuten viha.

Tähän vihan motivoimaan liikehdintään on saanut varmasti törmätä ihan joka ikinen, joka someen tai nettiin ylipäätään uskaltaa mennä. Tunnekuohuissaan ihminen on niin sen vietävissä, ettei järjellä ole siinä enää mitään tekemistä. Vihan tarpeeksi sokaisema ihminen ei enää edes välitä, onko hänen saamansa levittämänsä sisältö totta. Tämä kiteytyy nykyklassikoksi nousseessa lausahduksessa ”sillä ei ole väliä, onko se totta vai ei – näin nämä asiat koetaan.” Sillä kuitenkin on väliä. Nykyaikana enemmän kuin koskaan. Ja sen huomaa jokainen viimeistään siinä vaiheessa, kun niiden valheiden kohteeksi on joutunut itse.

Ilmiölle on olemassa oma nimensäkin: post-truth era, totuudenjälkeinen aikakausi. Vuonna 2016 Oxford-sanakirja valitsi käsitteen vuoden kansainväliseksi sanaksi. Verrattuna edelliseen vuoteen sen käyttö oli kasvanut 2000 prosenttia.

Ilmiön tuntevat (ja sitä hyväkseen käyttävät) etenkin poliitikkojen lisäksi nimenomaan sillä ratsastavat pseudomediat, joita ei sido journalismin totuuden etsintään perustuva eettinen säännöstö. Niiden vallatessa yhä enemmän tilaa lukijakunnan valveillaoloajasta, joutuvat myös perinteiset mediat taistelemaan elintilasta ja tavoittavuudesta niiden kanssa. Haastavaksi tämän tekee se, että molempien toimintaympäristö on nykyään mitä enenevissä määrin sama: verkko.

Omat haasteensa tähän sotaan tuo se, että ensiksi mainitut tykittävät kenen tahansa tuottamaa sisältöä maailmalle käytännössä ympäri vuorokauden ja ilmaiseksi, kun taas jälkimmäisen sisällöntuotantoa sääntelevät niin se, että julkaistujen juttujen taustatutkimuksen ja paikkansapitävyyden täytyy olla kunnossa, kuin se, että niiden myynnillä täytyy myös elättää se työhönsä koulutettu ammattikunta, joka sisältöä tuottaa.

Skandaalit myyvät. Lukijakunnassa lietsottu viha on markkinointikeinoista idioottivarmin ja kustannustehokkain.

Totuudessa pysymisen perään kuulutti kuitenkin myös Tasavallan presidentti Kansallisen veteraanipäivän pääjuhlaa Kuopiossa edeltäneessä paneelikeskustelussa käyttämissä puheenvuoroissaan.

Saimme reilu kuukausi sitten yhteydenoton valtakunnalliselta mediakentän toimijalta, jonka yli 10 lehdestä takuulla ainakin yksi tavoittaa teistä jokaisen. Yhteydenoton oli innoittanut nyt kaduille sinisissä Sotiemme Veteraanit- keräysliiveissään jalkautuneet varusmiehet. ”On se kumma, että kerätään, kun kaikki kuitenkin tietävät, että niillä veteraanijärjestöillä sitä omaisuutta on vaikka kuinka paljon”,  olivat tuhahtaneet niin toimittaja kuin hänen seurassaan ollut isänsä.

Toimituksessaan hän oli jatkanut närkästyksensä purkamista kollegoilleen, jotka jakoivat hänen näkemyksensä.  ”Kaikkihan sen tietävät!” olivat puhisseet nämäkin. Toimittaja vei asian toimituksen päällikölle, joka näytti vihreää valoa toimittajan suunnittelemalle paljastusjutulle. ”Tästä asiasta ei olekaan vähään aikaan kirjoitettu”, toimittaja kertoi päällikön todenneen, kun myöhemmin soitti minulle.

(Noin kuusi sekuntia kestävällä internethaulla selviää kuitenkin, että muutaman viime vuoden sisään siitä on – vieläpä todenmukaisesti – kirjoitettu ainakin Iltalehdessä, Talouselämässä, Apu-lehdessä, Aamulehdessä ja Iltasanomissa.)

Epäilemättä luetuimpien juttujen listan kärkeen nouseva otsikko silmissään toimittaja lähti penkomaan. Juuri helpommaksi ei taustaselvitystä olisi voitu tehdäkään: yhdistyksemme toimintaa säätelevät säännöt, tilinpäätöksemme ja toimintakertomuksemme kun löytyvät täältä nettisivultamme kaikkien vapaasti luettavina.

Illalla puhelin soi uudestaan. Tällä kertaa siellä oli hyvin erin kuuloinen ääni. Into oli laskeutunut kuin vappupallo juhannukseen tultaessa.

”Mutta… eihän täällä ole mitään omaisuutta”, hän sopersi hämmentyneenä. No ei olekaan. Veteraanit perustivat meidät aikoinaan etujaan valvomaan ja siihen meidän toimintamme on keskittynyt siitä lähtien, ei omaisuuden kartuttamiseen, yritin lohduttaa Suuren Paljastusjuttunsa menettänyttä poloista. Ja koska kaikki keräysvarat käytetään heti veteraanien hyväksi – tämän ikäisen väestön kohdalla kun ei ole aikaa odotteluun – niin keräyksen täytyy olla jatkuvaa, muistutin.

”Mutta… kaikkihan ne teidän rikkaudet tietävät, kysy keltä vain!” hän vielä yritti, tajuntansa alkaessa oivaltaa, että ne kaikki olivat väärässä; hän, isänsä ja toimituksensa mukaan luettuna. ”Meidänkin toimittajat ovat kuitenkin koulutettuja, keskimääräistä paremmin asioista selvillä olevia ihmisiä!”

Jos kaikki sen tietävät, niin sitten edes jollain olisi varmaan siitä jotain todisteitakin, ehdotin toimittajalle, joka oli juuri käyttänyt tunteja kammatessaan läpi niitä ainoita todisteita, joita asiasta voisikaan olla. ”No mutta miksi kaikki sitten ovat niin varmoja?”, hän ihmetteli.

Sen kun tietäisi. Ei siihen vaadita kuin yksi taustatyönsä huonosti tehnyt toimittaja, asiansa yleisölleen klikkihitin toivossa tarkoitushakuisesti väärin esittävä juttu sekä linkkiä levittävä tuohtunut kansa ja lopputulosta siivotaan vielä vuosikymmen myöhemminkin. Että on sillä väliä, ovatko asiat totta vai ei. Siksi meidän kaikkien olisi viimeistään nyt sisäistettävä vastuumme siitä, että millaista materiaalia oikein tuotamme ja levitämme.

Ja mitä toimittaja, hänen toimituksensa päällikkö ja yli miljoonan ihmisen lukijakunnan media tällä shokkipaljastuksella tekivät?

No sen luit varmaan heidän arviolta kokonaisuudessaan noin kaksi miljoonaa suomalaista tavoittavista julkaisuistaan, etkö vain?

Aivan. Etpäs lukenutkaan. Mitään juttua ei koskaan julkaistu. Totuudesta kun harvoin saa kovin repiviä hittiotsikoita


Ariela Säkkinen





Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja

Jaa kirjoitus:

26.4.2019 Naisten panoksella oli sodissamme ratkaiseva merkitys – niin sotatoimialueella kuin kotirintamalla

Olen 94-vuotias jatko- ja Lapin sodan veteraani. Palvelin 11. Divisioonan Jalkaväkirykmentti 8:n joukoissa.

Talvisodan asepalveluksessa olleista 350 000 miehestä, jatkosodan yli 600 000 miehestä ja sotien aikana maanpuolustustehtävistä olleista noin 200 000 naisesta, veteraanitunnuksen omaavia on elossa noin 10 000, joista lähes puolet on nykyisin naisia.

Minä itse olen tätä nykyä Pöljän viimeinen veteraani.

Veteraanien keski-iän noustua jo 94 vuoteen tarvitsevat yhä useammat meistä monenlaista tukea ja palveluja. Eduskunnan viime joulukuussa hyväksymät kaksi lainmuutosta tuovat toivottua tukea ja turvaa.

Tämän vuoden alusta lukien lievemminkin vammautuneilla sotainvalideilla on ollut mahdollisuus päästä sotainvalidien sairas- ja veljeskoteihin sekä muihin Valtiokonttorin hyväksymiin hoitolaitoksiin jaksottaiseen ja pitkäaikaiseen laitoshoitoon.

Toinen lainmuutos tuo marraskuusta alkaen kaikille tunnuksen omaaville veteraaneille oikeuden saada tarvitsemiamme avo- ja kotipalveluita valtion korvaamina. Näistä uudistuksista olemme kiitollisia.

Mutta viime sotia eivät kuitenkaan käyneet vain miehet etulinjassa. Naisten panoksella oli ratkaiseva merkitys niin eri tehtävissä sotatoimialueella kuin kotirintamalla. Unohtaa ei saa myöskään sitä tukea minkä me sodasta palanneet sotiemme veteraanit olemme vuosikymmenien aikana saaneet aviopuolisoiltamme.

Sotasukupolvi vastasi pääosin maamme sotien jälkeisestä jälleenrakennuksesta. On ollut ilo nähdä, että seuraavat sukupolvet ovat jatkaneet työtä, minkä ansiosta Suomi on nyt maailman parhaita maita monessa eri vertailussa.

Erityisesti meitä lämmittää nuorempien sukupolvien meille osoittama arvostus ja se tuki, joka ilmenee Sotiemme Veteraanit- keräyksessä ja lukuisten tukijäsenten talkootyönä.

Kaikkien veteraaniemme puolesta esitän teille lämpimät kiitokset.

Heikki Suhonen




Kirjoittaja on pöljäläinen sotaveteraani

Jaa kirjoitus:

17.4.2019 Sotaveteraanit ovat meille nuorille tärkeitä, vaikka emme sitä ymmärtäisikään

Ensiksi haluan kiittää tilaisuudesta päästä lausumaan muutama sana. On hienoa, että nuoriakin halutaan ottaa mukaan veteraanityöhön. Minulle tämä on valtava kunnia.

Tarkoituksenani oli hieman pohtia ja tuoda esille ajatuksia siitä, miten nuoret näkevät sodat, itsenäisyyden ja veteraanit. Nykyajan nuorten on ehkä jopa vaikea suhtautua näihin asioihin, koska he eivät tietenkään ole eläneet aikaa, jolloin esimerkiksi maamme itsenäisyys olisi ollut uhattuna.

Tiedot siitä ajasta ovat kuitenkin siirtyneet sukupolvilta toisille esimerkiksi suullisesti, ja koulussakin Suomen historiasta opetetaan. Minäkin esimerkiksi olen saanut kuulla isovanhemmiltani muutamia tarinoita siitä, millaista oli olla lapsi ja nuori sota-aikaan.

Olen päässyt sitä kautta sukeltamaan hieman siihen ajatusmaailmaan, joka silloin on ollut valloillaan. Sitä kautta olenkin ymmärtänyt, kuinka erilaista nuoruus on ollut isovanhemmilleni verrattuna minun sukupolvelleni. Vaikka aikaa ei näistä tapahtumista ole historiallisesti kulunut kovinkaan paljon, on maailma ja suomalainen yhteiskunta muuttunut suuresti.

Itsenäisyys on kuitenkin meille nuorille tärkeää ja jokapäiväistä, vaikka sitä ei edes aina ymmärtäisikään.

Me saamme kasvaa suomalaisessa yhteiskunnassa, hankkia hyvän koulutuksen, sivistyä suomen kielellä ja elää vapaasti demokraattisessa valtiossa, jossa nuorille erityisen tärkeää on esimerkiksi sananvapaus.

Ilman sananvapautta emme olisi nyt tässä. Ilman koulutusta emme olisi nyt tässä. Ilman itsenäisyyttä emme olisi nyt tässä. Ilman sotaveteraaneja emme olisi nyt tässä.

Nuorten voi olla vaikea tuoda esille kiitosta tai arvostusta siitä työstä, jonka te olette meille luoneet omilla uhrauksillanne. Niinpä haluankin nyt kaikkien nuorten puolesta kiittää teitä, ja sanoa, että me muistamme teidät ja arvostamme tekojanne, vaikka emme aina sitä osaisikaan näyttää.


Vilma Toivonen



Kirjoittaja on pöytyäläinen metsätieteen ylioppilas ja Pöytyän Nuorisovaltuuston puheenjohtaja.

 

Jaa kirjoitus:

7.4.2019 Einstein vai etulinja – mistä on peräisin maailman kallein kirje?

Parikymmentä vuotta sitten rakastuin korviani myöten englantilaiseen mieheen. Tapasimme ulkomailla. Kun palasin Suomeen, sain pian kirjeen mieheltä. Kirje kertoi jäniksistä ja ketuista, aaseista ja hevosista, sammaleesta, kanervista, päivänkakkaroista ja tammista. Luin kirjeen moneen kertaan ja ajattelin, että mieshän on täysi kaheli. Annoin silti vielä toisen mahdollisuuden. Seuraava kirje olikin jo järkevämpi.

Vuosia myöhemmin anoppi kertoi ensimmäisen kirjeen taustan. Mies ei ollut mikään kirjeiden kirjoittaja, joten tuska oli suuri, kun piti tuhertaa rakkauskirje Suomeen. Monen pieleen menneen yrityksen jälkeen miehen katse osui pöydällä lojuvaan luonnonsuojelualueen mainoslehtiseen. Nerokkaasti hän kopioi mainoslehtisen sanasta sanaan ja tekstiä tuli peräti neljän sivun verran. Pitihän kotipaikkakunta esitellä!

Minäkin kirjoitin kerran rakkauskirjeen. 1970-luvulla televisiossa näytettiin amerikkalaista sarjaa Kuuden miljoonan dollarin mies. Yhdeksänvuotiaan uutteruudella tuhersin kirjepaperin täyteen sydämiä, ja pudotin kirjeen postilaatikkoon ilman postimerkkiä. Osoitteena luki: ”Kuuden miljoonan dollarin mies, Amerikka”. Surukseni en koskaan saanut vastausta.

Kirjeenä tuli aikanaan tieto siitä, että minulle myönnettiin Sotaveteraaniliiton ansiomitali. Nuorta naista se hämmensi. Luulin, että niitä myönnetään vain sotaveteraaneille. Soitin äidilleni, että nyt ne ovat siellä Sotaveteraaniliitossa todellakin erehtyneet henkilöstä.

Kirjeinä on tullut tärkeitä sopimuksia, hyvä ja huonoja uutisia, laskuja, muistutuksia, ehdotuksia, pyyntöjä ja jopa käskyjä. On ollut väärinymmärryksiä, läheisten kuulumisia, yllätyksiä, kehuja ja haukkuja. Olen lähettänyt lapseni kirjoittamia kirjeitä joulupukille, lukenut itse Raamatusta Paavalin kirjeitä, ja kirjoista Kekkosen sekä Mannerheimin kirjeitä.

Sotien aikana kenttäpostilla oli suuri merkitys sekä rintaman että kotirintaman mielialojen ylläpitäjänä. Armeijan johto ymmärsi postin merkityksen ja sitä pidettiin yhtä tärkeänä kuin ruoan ja ampumatarvikkeiden toimittaminen. Talvi- ja jatkosodan aikana kenttäposti kulki tiuhaan. Kaikkiaan rintamalta ja rintamalle lähetettiin sotien aikana peräti miljardi kirjettä.

Sodanaikainen sensuuri oli kova: oli kiellettyä kirjoittaa mm. joukkojen sijainnista, niiden siirtämisestä, joukko-osaston vahvuudesta tai aseistuksesta. ”Terveisiä täältä jostakin” lienee tunnetuin tapa aloittaa kirje. Kotirintama yritti vuorostaan säästää kirjeen saajaa huolilta. Yleensä kerrottiin vain hyviä uutisia, ruokapula ja työongelmat jätettiin kirjeistä pois. Kirje kotoa lievitti hetkeksi koti-ikävää ja vei ajatukset pois sodasta, kotiväen mieltä kalvoi taas pelko rintamalla olevan selviytymisestä.

Viime jouluna fyysikko Albert Einsteinin kirje, jossa hän epäili Jumalan olemassaoloa, kaupattiin Christien huutokaupassa New Yorkissa 2,55 miljoonalla eurolla. Kirje tunnetaan fyysikon ”Jumala-kirjeenä”.

Se on yksi maailman kalleimmista kirjeistä.

Vai onko?

Ehkä maailman kallein kirje on kuitenkin joku sotavuosina rintamalta lähetetty lappunen, jossa kiitettiin tupakasta ja villasukista, kyseltiin lehmän utaretulehduksesta ja käskettiin lasten totella äitiä.  Joku kirje, jota oli odotettu kauan ja joka oli merkki elämästä. Sen arvoa ei voi mitata rahassa.


Eve Hietamies




Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija ja Kenttäpostia-lehden kolumnisti




Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 1/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Jaa kirjoitus:

27.3.2019 Entä jos kaveria ei jätettäisi vieläkään?

Taannoisen talvisodan päättymispäivän aikaan ja sitä kunnioittavissa eri juhlallisuuksissa (kuten myös edellisessä, sotaveteraani Olavi Matilaisen blogikirjoituksessa) esiin nousivat oikeutetusti kaksi käsitettä: Talvisodan ihme sekä sen mahdollistanut; juoksuhaudoissa, korsuissa, taistelujen tiimellyksessä, hetkistä synkimpinä kuoleman ollessa jatkuvasti läsnä syntynyt veljeä ei jätetä- eetos.

Suomi selvisi mahdottomalta näyttävästä taistelustaan tuon yhteishengen ansiosta.  Se osoitti, että yhdessä olemme enemmän. Yhteisen hyvän, jaetun tavoitteen eteen ponnistelevan kansa on merkittävämmässä roolissa kuin osaamme ehkä ajatellakaan.

”Mitä hajanaisempi kansa, sitä helpompi sitä on ulkoapäin johdatella. Riitelevään kansaan on helppo
hyökätä”, muistutti salolaisveteraani Ilmari Koppinen ensimmäisessä veteraanihaastattelussani.

Vaikka joka ikinen tapaamani sotaveteraani onkin näiden kuopiolaisveteraanien lailla ollut sitä mieltä, että nyky-Suomessa kaikki on paremmin kuin heidän aikanaan, on tuo yhteishenki asia, jota saamamme palautteen perusteella kaivataan paljonkin. Ihan niin kuin Matilainen, myös joensuulaisveteraani Veijo Saloheimo  huomautti, ettei veljeä ei jätetä- henki jäänyt sinne rintamalle. Siellä, olosuhteissa kovimmissa, syntynyt side säilyi. ”Me olimme nyt kaikki veljiä”, hän totesi omassa haastattelussaan.

Veteraaniemme sodan, kuoleman, puutteen ja jälleenrakentamisen leimaamiin nuoruusvuosiin verrattuna saamme me elää rauhan ja yltäkylläisyyden aikaa. Se on kuitenkin myös yksilökeskeisyyden aikaa: sitä, että yhteistä vihollista vastaan käydyn kamppailun sijaan jokainen käy omat taistelunsa omien koettelemustensa korsuihin kaivautuneena ja sitä, että pärjää yksin ilman muiden apua, pidetään kunniamerkeistä suurimpana.

Mutta ei sen tarvitse noin olla.

Siksi haluan jakaa yhden tarinan kaverista, jota ei jätetty; taistelusta, joka käytiin yhdessä loppuun saakka.

Vuosia sitten työskentelin viennin parissa, tiimissä, joka on jäänyt mieleeni koko työurani parhaana. Toisten työpanosta arvostettiin, jokainen hoiti hommansa ja tarvittaessa jaksamista ja työtunteja venytettiin kollegojen hyväksikin. Sitten yhtä meistä kohtasi uutisista hirvein. Jo pitkään jatkuneet epämääräiset oireet osoittautuivat syöväksi, jolle ei ollut enää juurikaan mitään tehtävissä.

Hän jäi pitkälle sairaslomalle, jättäen jälkeensä tyhjän työtuolin lisäksi myös aukon pieneen tiimiimme. Halusimme kuitenkin yhä tehdä osamme. Kaveria ei jätettäisi nytkään.

Vaikka ei ollut takuita siitä, että mitään muutosta olisi odotettavissa, halusimme auttaa häntä pitämään taistelumielialan korkealla. Joka viikko meiltä lähti Espooseen täsmäohjuksena paketti, jossa oli milloin mitäkin. Hänen lempisuklaataan, sudokuja, juuri hänen silmiensä värinen huivi sitä hetkeä varten, kun hoidot veisivät hänen tukkansa, minigolf-kentäksi avautuva kirja.

Taisto jatkui pidempään kuin kukaan olisi uskonut. Se antoi minulle rohkeutta toteuttaa unelmani kuumailmapallosafarista Kappadokian aamunkoitteessa ja lopulta ottaa riski ja irtisanoutua työstäni ulkomailta tarjotun pestin vuoksi. ”Jos ei nyt, niin koska sitten?” hän kysyi.

Tällä taistelulla ei ollut onnellista päätöstä: lopulta vihollinen voitti. Aseveljeys kuitenkin säilyi. Se tiimimme kolmas jäsen jäi elämääni ja on yhä tänään, liki vuosikymmen myöhemmin, yksi elämäni peruskallioista, joka on seissyt rinnallani läpi lukuisten omienkin taistelujeni.

Ei siis jätetä kaveria, vieläkään. Mikä on sinun #kaveriaeijätetä– tarinasi? Jaa se somessa kanssamme!


Ariela Säkkinen




Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja

 

 

Jaa kirjoitus:

12.3.2019 Kaveria ei jätetty – ei rintamalla eikä sodan jälkeen

Talvisodan alkaessa – 17 vuoden ikäisenä – olin liian nuori sotatoimiin, joten en ole ollut talvisodan taisteluissa mukana. Sen sijaan 4 minua vanhempaa veljeäni saivat kutsun maanpuolustustehtäviin. Minä puolestani jouduin ottamaan vastuun kotitilan hoitamisesta. Lisäksi osallistuin suojeluskunnan asevaraston vartiointiin.

Sotakokemusta minäkin sain, kun Virosta lähteneiden venäläisten pommikoneiden reitti – Turun satama kohteenaan – kulki kotini yli. Suojeluskuntalaisena minulla oli kotona aseena sotilaskivääri. Sain eräänlaisen tyytyväisyyden tunteen, kun ammuin pihamaalla ”pystykorvallani” pari lippaallista kohti viholliskoneita, vaikka tiesin, että luotieni kantama oli vain n. 400 metriä ja koneitten lentokorkeus ehkä 1000 metriä!

Nyt, talvisodan päättymisen vuosipäivänä, haluaisin muistuttaa kahdesta talvisotaan liittyvästä tutusta sanonnasta: ”talvisodan ihme” ja ”kaveria ei jätetä”. Kaveria nimittäin ei jätetty, ei rintamaoloissa, ei myöskään sodan jälkeisissä siviilioloissa!

Ennen talvisodan ihmeeseen paneutumista lienee syytä todeta lyhyesti sisällissodan aikana vallalla ollut kansalaisryhmien eriarvoisuus: toisaalla vauraat maanomistajat, oppineet virkamiehet, papisto jne. ja toisaalla torpparit, pienviljelijät, tehdastyöläiset jne. Ajan historioitsijat ovat kertoneet tarinoita yhteenotoista edellä kerrottujen ryhmittymien kesken.

Talvisota toi kuitenkin koko kansan yhteen.

Talvisodasta kehittyi todellinen itsenäisyystaistelu. Yleisesti uskottiin, että Suomi ei pysty tekemään vastarintaa mahtavalle puna-armeijalle. Mutta sitten tapahtui se, mitä on kutsuttu ”Talvisodan ihmeeksi”. Suomen puolustustahto ja -kyky yllättivät koko maailman. Ennen muuta se yllätti myös hyökkääjän. Stalinin suunnitelma marssia muutamassa viikossa Helsinkiin ei toteutunut.

Lehdet eri puolilla maailmaa raportoivat hämmästyttäviä uutisia suksilla liikkuvista suomalaisista. Ilmaisu ”pieni, urhea Suomi” toistui ulkomaisissa lehdissä. ”Vain suurenmoinen ja kerrassaan uljas Suomi näyttää perikadon uhatessa, mihin vapaat ihmiset pystyvät. Suomi tekee ihmiskunnalle loistavan palveluksen.” Näin sanoi englantilainen suurmies Winston Churchill.

Yhteinen päämäärä – itsenäisyyden säilyttäminen – aikaansai ”kaveria ei jätetä”- hengen syntymisen tilanteessa, missä taistelevat joukko-osastot karuissa rintamaoloissa rakensivat korsun majoittumista varten ja yhdyshaudat nopeaan ja turvalliseen liikkumiseen korsun ja vartiopaikan välillä. Korsussa kuivattelivat kaminan ääressä jalkarättejään niin päällystö kuin miehistökin. Kotoa saatujen pakettien makupalat jaettiin kavereiden kesken, tarinoita riitti. Vastaan sanomatta kukin lähti vartiovuorolleen pimeään yöhön ja talven pakkasiin täyttämään sotilasvalansa velvoitetta.

Satoja tarinoita on siitä, miten haavoittunutta kaveria autettiin vaikeissa rintamaoloissa, mutta myös kaverin tukemisesta kotioloissaan sodan jälkeen. Tässä niistä yksi.

Sotatoimissa kumpaankin jalkaansa osuman saanut sotilas sai hoitoa vammoihinsa, mutta kivut seurasivat häntä vuodesta toiseen. Vammautunut alkoholisoitui. Hyvä ystävä tarttui ystävänsä tilanteeseen. Voisimmekohan löytää sinulle koulutusta johonkin uuteen ammattiin? Löydettiin. Veteraani kouluttautui ja sai ystävänsä tuella uuden otteen elämään, raitistui ja perusti perheen.

Vielä tapahtuma Imatran Valtionhotellista. Tuore Mannerheimin ristin ritari kutsui aseveljiään juhlimaan ritariuttaan Valtionhotellin pieneen kabinettiin. Ritarin arvon myöntämiseen liittyi myös 50.000 markan suuruinen, valtion varoista maksettu rahasumma. Istunto venyi huomiseen ja vielä ylihuomiseenkin, kunnes juhlinnan iso lasku lankesi maksettavaksi.  Varallisuudestaan tietoinen ritari maksoi laskun koko seurueen puolesta. Tässäkään tilanteessa kaveria ei unohdettu tai jätetty!

101-vuotisen itsenäisyytemme aikana olemme saaneet elää 96 rauhan vuotta.

Olen usein itsenäisyyspäivänä ollut keskusteluissa koulunuorison kanssa ja todennut nykynuorison olevan kiinnostunut itsenäisen Suomen historiasta mukaan lukien myös talvi- ja jatkosodan tapahtumat ja niiden merkityksen maallemme.

Toivon kaikkien suomalaisten, varsinkin rauhanoloissa kasvaneiden ja koulutettujen nuorten muistavan kenraali Adolf Ehrnroothin tutut sanat: ”Suomi on hyvä maa, sitä kannattaa puolustaa.”

Olavi Matilainen




Kirjoittaja on espoolainen sotaveteraani

Jaa kirjoitus:

26.2.2019 Miksi sotilaskotisisarten rooli sodissamme on unohtunut?

Veteraani on henkilö, joka palvelukseen määrättynä, kutsuttuna tai vapaaehtoisena on osallistunut Suomen sotiin.

Tämä tarkoittaa, että veteraani voi sotilaan lisäksi olla myös lotta, sotilaskotisisar tai muussa vapaaehtoisjärjestössä toiminut henkilö. Haluaisin nyt kysyä Suomen kansalta muutaman kysymyksen.

Eivätkö lotat ole samassa arvoasemassa kuin sotilas? Vai onko niin, että rintamanaiset eivät tehneet tärkeää työtä? Lotta on myös veteraani, ihan niin kuin sotilas ja sotilaskotisisar.  Mutta miksi lotat mainitaan kunnianosoituksissa erikseen eikä kukaan tunnu tiedostavan rintamasotilaskotisisarten panosta?

Lähetin syksyllä kirjeen Tasavallan Presidentille Sauli Niinistölle. Kirjeessä kysyin saman kysymykset. Tuloksena Tasavallan Presidentti kutsui rintamasotilaskotisisar Anita Nordgrenin Linnan juhliin. Vaikka tämä on suurin kunnianosoitus mitä sotilaskotisisar voi saada, oli harmillista, kun toimittajat kuitenkin puhuivat tv-lähetyksessään vain ”veteraaneista ja lotista”.

Myös Ylen suomenkielisessä juonnossa tapahtui virhe ja Nordgrenia sanottiin olleen lottana ilmatorjuntatehtävissä. Virhe toistui esiintyi seuraavan päivän Hufvudstadsbladetin e-lehdessä. Veteraanipäivänä huhtikuussa Nordgren oli niin ikään kutsuttu Kulttuuritalon veteraanijuhliin ja kahvitilaisuuteen, missä hän sai kuulla tervetulotoivotukset ”sotiemme veteraaneille ja lotille”.

Sotiin osallistui yhteensä noin 600 000 miestä ja 100 000 naista eri tehtävissä. Esimerkiksi jatkosodassa naiset palvelivat moninaisissa tehtävissä, mm. lottina, sairaanhoitajina, ja sotilaskotisisarina.

Haluaisin tässä vaiheessa painottaa, miten tärkeä tehtävä sotilaskotisisarilla oli ja miten he tekivät merkittävää työtä kenttäarmeijan viihtyvyyden hyväksi. Jatkosodassa oli rintamilla noin 100 sotilaskotia, joissa 3000 sotilaskotisisarta palveli eri tehtävissä. Yksi heistä oli edellä mainitsemani Anita Nordgren Helsingistä, joka lähti rintamalle keväällä 1943.

18-vuotias nuori nainen oli juuri kirjoittanut ylioppilaskokeet valmiiksi, kun hän suuntasi Aunukseen, Itä-Karjalaan. Sieltä hän tuli sotilaiden kanssa hakemaan ylioppilaslakkia ja lähti tämän jälkeen takaisin rintamalle. Niin kuin kaikilla muillakin, oli sotilaskotisisarten elämä rintamalla vaikeaa. Sotilaiden lailla he joutuivat elämään korsuissa, koska neuvostojoukot tuhosivat jatkuvasti tuhosivat maan päällä olevat kasarmit Nurmoilan lentokentän lähistöllä. Nurmoilan sotilaskodissa palveli samanaikaisesti ainoastaan kolme sisarta, joten tehtäviä oli runsaasti ja lepoa vähän.

Sotilaskotisisarten näkyvin tehtävä oli kanttiinin ylläpito. Kanttiinissa myytiin mm. kahvinkorviketta, karjalanpiirakoita, kirjoja, tupakkaa ja kirjepaperia. Sotilaskodin lisäksi sisaret liikkuivat myös rintamalla, tuoden kaikenlaisiin olosuhteisiin mukanaan sotilaskotien kodinomaista tunnelmaa ja auttaen näin ylläpitämään sotilaiden mielialaa.

Partioiden palatessa tehtävistään olivat sotilaskodit aina avoinna. Niissä vietettiin monta iloista hetkeä taistelun ja harjoitusten ohessa. Sotilaskotien lisäksi sotilaskotisisaret tekivät merkityksellistä työtä myös sairaaloissa hoitaen kenttä- ja sotasairaalakirjastoja ja järjestäen toipilaille mm. retkiä.

Sotilaskotisisaret olivat sodissa tunnettuja siitä, että he hiljaisuudessa tekivät tärkeää työtään epäitsekkäällä, uhrautuvalla ja lämpimällä sydämellä. Sotilaskotien tuottama voitto käytettiin sotilaiden hyväksi, ihan niin kuin se tänä päivänä käytetään varusmiesten hyväksi.

Miksi sotilaskotisisarista ei puhuta samalla tavalla kuin lotista?

Tähän löytyy monia selityksiä. Yksi voi olla se, että lottia oli runsaasti enemmän. Todennäköisempi ja huolestuttavampi on kuitenkin se, että lottia ja sotilaskotisisaria ei mustavalkoisissa kuvissa osata erottaa toisistaan. Pukujen väri on samaa sävyä ja ainoa näkyvä ero on rintataskujen määrä. Tämä on johtanut siihen, että kuvien ohessa käytetään kaikista sen kummemmin asiaa ajattelematta termiä lotta.

Sotilaskotiyhdistys vietti Puolustusvoimien lailla juuri 100-vuotisjuhlaansa. Nyt olisi siis jo korkea aika antaa kaikille veteraaneille tasa-arvoinen tunnustus. Veteraaneja ovat muutkin kuin vain rintamalla palvelleet sotilaat. Veteraaneja ovat myös ne lukuisat sodassa olleet naiset eivätkä he kaikki ole lottia. Sotilaskotisisaria ei saa unohtaa – he ansaitsevat saman arvostuksen kuin muutkin.

Itsekin vapaaehtoisen varusmiespalveluksen suorittaneena tiedän kokemuksesta, kuinka tärkeä sotilaskoti varusmiehille on. Varusmiesten jaksamisen ja oikean mielialan ylläpitäminen on sotilaskodin tärkein tehtävä yhä tänäänkin. Ja kun se on näin merkittävä rauhan aikaan, voi vain ajatella, mitä se oli sodassa.

Cecilia Alameri





Kirjoittaja on reservin aliluutnantti

 

 

Jaa kirjoitus:

15.2.2019 Sotapolku.fi on virtuaalinen muistomerkki sinun veteraanillesi

Syksyllä tulee kuluneeksi 80 vuotta talvisodan alkamisesta. Ensi vuonna vietetään sen päättymisen 80-vuotismuistopäivää. Isänmaallisia muistopäivätilaisuuksia järjestetään. Puheita pidetään.

Suomi säilyi itsenäisenä sankarivainajien ja tilaisuuksiin kutsuttujen veteraanien ansiosta. Sotaleskiä ja sotaorpoja muistetaan. He menettivät kuolemassa kalleimpansa.

Rintamaveteraanin tyttärenä suren sitä, että lapsena en tiennyt ja nuorena en kiinnostunut. Nyt sekä tiedän että ymmärrän. Menetin osan isästäni elämässä.


Kirjoittajan isän hauta

Pyydän puhujia muistuttamaan yleisölle, että isänmaatamme puolusti myös sankka joukko edesmenneitä sotaveteraaneja, joita ei ehditty kutsua kunniakansalaisiksi.

Kansallista veteraanipäivää ruvettiin viettämään vuonna 1987. Kateutta ja katkeruutta on tässä yhteydessä turha ajatella. Kymmeniä vuosia sitten kuolleet veteraanit ovat sellaisten tunteiden ulottumattomissa.

Rintamasotilastunnuksen saaneille ruvettiin maksamaan 1.9.1971 alkaen rintamasotilaseläkkeitä ja -lisiä. Sitä ennen kuolleiden veteraanien vanhuuden ajan hyvinvoinnista Suomen valtio ei varojen vähäisyyden vuoksi voinut huolehtia niin hyvin kuin veteraaneista nykyisin huolehditaan.

Kuntoutusmäärärahaa on jaettu kunnille vuodesta 1989 lähtien ja kotona asumista tukevaa määrärahaa vuodesta 2011 lähtien.

1.11.2019 lähtien rintamaveteraanien ja sotainvalidien kotipalvelut ovat sisällöltään ja laajuudeltaan samanlaiset. Eläkkeet, lisät ja tuet on määrätty rintamasotilaseläkelaissa.

Muun muassa perinneyhdistykset ja Tammenlehvän Perinneliitto vaalivat vuosien 1939–1945 sotiemme veteraanien perintöä.

Miten omaiset voivat konkreettisesti kunnioittaa hautausmaiden pyyteettömiä veteraanejaan? Mahdollisuuksia on. Tässä kolme esimerkkiä:


1. Sotapolku.fi-verkkopalvelussa omaisilla on mahdollisuus kunnioittaa sankarivainajia ja veteraaneja yhdenvertaisina. Henkilöt löytyvät sieltä helposti esimerkiksi nimihaulla. Kotikunta-haulla saa listan kaikista paikkakunnan sankarivainajista ja veteraaneista aakkosjärjestyksessä.

Omaisten pitää vain itse tallentaa veteraanien tiedot palveluun. Se ei maksa mitään. Tarvittavat tiedot voi tilata kansallisarkiston verkkopalvelusta (maksullista).

Sankarivainajien tiedot on tallennettu ylläpitäjän toimesta.

Sotapolku on joukko-osaston sodissa kulkema reitti. Vapaaehtoiset sotahistorian asiantuntijat ja harrastajat ovat merkinneet tapahtumapaikat kartalle ja laatineet selostukset sotapäiväkirjojen ja muiden tosiasioiden perusteella.

Minulle Sotapolku.fi antoi mahdollisuuden pystyttää isälle oma virtuaalinen muistomerkki. Se on myös anteeksipyyntö siitä, että en ajoissa ymmärtänyt.

2. Sankarivainajien ja veteraanien tietoja on koottu moniin matrikkelikirjoihin. Esittele niitä jälkipolville. Matrikkelit ovat tehokasta perinnetyötä, kun niitä luetaan ja katsellaan.

3. Tarkista, että veteraanin hautakivessä on veteraanitunnus tai tammenlehvätunnus. Pidä hautakivi ja sen kirjoitukset kunnossa.


Voiko sotaveteraanin määräaikaisen hautapaikkasopimuksen uusia kaikissa kunnissa? En tiedä.

Airi Räisänen




Kirjoittaja on turkulainen sotaveteraanin lapsi

Jaa kirjoitus:

5.2.2019 Talvisodan henki on S(u)omessa voimissaan yhä vuonna 2019

Ainahan se on mielessä – talvisota nimittäin. Nyt tavallistakin enemmän, sillä tänä vuonna vietetään Talvisodan syttymisen 80-vuotispäivää. Sotaveteraaniliitto tulee kunnioittamaan tuota itsenäisen Suomen historiaa ja suomalaisuuden syvintä olemusta epäilemättä eniten muokannutta tapahtumaa monella tapaa. Yksi niistä on Pro Patria-taulujen takaa löytyvien ihmiskohtaloiden esittely – joko olet tutustunut niistä ensimmäiseen?

Viimeisten viikkojen aikana Suomea riivanneet sääolosuhteet ovat palauttaneet sen mieliin muillekin, kuten somessa on saatu nähdä. ”Joko Talvisota on mainittu?”, kysyi lumitöiden keskeltä yksi twiittaaja. Toisen se innoitti jakamaan rintamalta peräisin olevan anekdootin, jossa esiintyvät ”Marokon Kauhu” Aarne Jääskeläinen (legendasta lisää täällä), lumipallo sekä aseistakieltäytyjä. Lumihankien keskellä seisova kolonna muistutti, että on se talvi yllättänyt autoilijat aikaisemminkin, Facebookissa kiertävästä 10 Years Challengesta tuli 80 years challenge ja ”Valkoisesta kurittajasta” kertovat saatteet saivat seurakseen kuvan hymyilevästä Simo Häyhästä.

On samaan aikaan yhtä yllättävää, huvittavaa ja sydäntä lämmittävää huomata, kuinka selkärangasta tuo someväelläkin tulee. Talvisodan ja sen ihmeen käsitteistö on juurtunut niin syvälle osaksi meitä suomalaisia ja psyykeämme, ettei sitä taida edes tajuta. Kollaa kestää vielä 80 vuotta myöhemminkin – siitä pitää suomalainen huolen!

Mutta jos saivat poikkeukselliset olosuhteet meidät muistamaan ne poikkeukselliset olosuhteet, joissa  suomalainen sisu mitattiin ennennäkemättömällä tavalla koko maailman seuratessa sitä henkeään pidätellen, niin näytti mieleen muistuvan myös se, miten siitä Talvisodan ihmeestä tuli totta.

Talvisodan henki.

Helsingissä mummo kulki lapioineen Museokadulla kaivamassa naapuruston autoja kinosten keskeltä esiin. Toisaalla Postin auto pääsi liikkeelle lounastauolla olleen toimistotyöläisen ja toisen apuun rientäneen ohikulkijan voimin. Kolmas osti lapion, ja on viime aikoina päässyt auttamaan useampaakin penkan panttivangiksi jäänyttä.

On siitä toki nähty pilkahduksia jo aiemminkin: kerralla leivottu isompi satsi uunituoreita sämpylöitä, josta riittää vieraisiinkin vietäväksi, forssalainen 11-vuotias, joka lahjoitti koko hartaudella kasvattamansa pitkän tukkansa syöpälapsille, se tuntemattomaksi jäänyt hyväntekijä, joka 100 000 euron lahjoituksellaan halusi turvata joulun vähävaraisille perheille, omalla työllään ja periksiantamattomuudellaan rikastuneiden suomalaisten peliyrittäjien halu ”antaa takaisin” ja ottaa vastuuta muista, Kymijokeen väsähtäneen uimarin perään hypänneet ja hänen henkensä pelastaneet teinipojat, joiden mukaan ”kun näkee että toinen on hädässä niin silloin ei  jäädä vain katteleen” ja se Hello Kitty-nenäliinan ja kätensä vieressä itkevälle tuntemattomalle vieruskaverille bussissa tarjonnut aamuruuhkalainen.

Sydäntä lämmittäviä arkipäivän pienempiä ja isompia tekoja lähimmäisten ja ihan tuntemattomien hyväksi. Tunne siitä, että me kaikki olemme osa jotain suurempaa, jonka säilymisestä meidän kaikkien on kannettava vastuumme.  Että yhdessä olemme enemmän kuin yksin; että samaan suuntaan ponnistelemalla saamme aikaiseksi enemmän kuin yksin.

”Oli ihan selvää, että kaikkien piti auttaa – ei siinä ikää kyselty”, huudahtaa asiasta kysyttäessä vuonna 2017 Vuoden lotaksi valittu Ritva Tuulos.

Juuri tuollaisesta ajattelusta muodostui se Talvisodan henki ja ihme; koko tämän ihmeellisen kansan hengissä säilyttänyt ilmiö. 3,7 miljoonasta ihan tavallisesta ihmisestä, joista olosuhteista epätavallisimmat tekivät sankareita. 3,7 miljoonasta tarinasta ja arkipäivän teoista.

Sitä yhdessä samaan suuntaan ponnistelua kaivataan yhä edelleen, 80 vuotta myöhemminkin. Ehkä sen elvyttämiseen ja ylläpitämiseen ei aina tarvita 50 asteen pakkasta, kolmimetrisiä kinoksia, maailman suurimman sotilasmahdin hyökkäystä… tai syöpää?

Ehkä sille voisi löytyä paikkansa ihan muuten vaan; arkipäiväisen ihmisen arkipäiväisessä elämässä. Vaikka jo heti tänään? Kaivaisi aamulla oman auton ohessa lumesta myös sen viereisen auton? Antaisi kassajonossa hätääntyvälle kanssaihmiselle ostosten loppulaskun hinnasta puuttuvan 60 senttiä? Veisi perheeltä ylijääneet lihapullat sille alakerran yksinäiselle vanhukselle? Tai vielä parempi: ehkä jopa kutsuisi hänet saman pöydän ääreen?

Meitä on täällä tänään 5,5 miljoonaa. 5,5 miljoonalla arkipäivän ihmeellä saa aikaan jo aika paljon hyvää. Miten #talvisodanhenki näkyy siis sinun tässä päivässäsi? Jaa tarinasi somessa meidän muidenkin iloksi ja innostukseksi!


Ariela Säkkinen




Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja

Jaa kirjoitus: