Vuosi: 2019

11.9.2019 Miksi valtio on jättänyt veteraanien lesket ja puolisot yksin?

Suomen kenttäarmeijan pääosa kotiutettiin marraskuussa 1944. Nuori sukulaismieheni, Adolf Ehrnroothin joukoissa sodan ajan palvellut lääkintäalikersantti, astui junasta Rantasalmen asemalle. Sodassa ja sotaväessä oli kulunut 4 v 9 kk parasta nuoruutta.

Kesä-heinäkuu oli mennyt Äyräpään ja Vuosalmen taisteluissa ja verisillä joukkosidontapaikoilla. Hän ei paljoa kokemuksistaan puhunut. Sen hän kertoi, että vatsaan haavoittuneilla ei ollut mitään toivoa. He kuolivat kaikki. Ei heitä noissa olosuhteissa pystytty leikkaamaan ja hoitamaan.

Matkaa Rantasalmen asemalta isän ja äidin luo lapsuudenkotiin oli 30 kilometriä. Kotiin, josta hän oli lähtenyt nuorukaisena armeijan harmaisiin Talvisodan aikana helmikuussa 1940 eli 4 vuotta ja 9 kuukautta aikaisemmin.

”Koskaan ennen sitä tai sen jälkeen ei 30 kilometriä ole tuntunut niin lyhyeltä matkalta, vaikka matka taittuikin kävellen”, totesi hän kerran.

Mieli oli kevyt ja askel kepeä. Ympärillä oli hiljainen suomalainen metsä ja luonto. Kranaatit eivät räjähdelleet eikä kuulunut haavoittuneiden vaikerointia.

Kaikkien koteihin palaavien miesten helpotus oli suuri.

Henki oli säilynyt. Maatamme ei vallattukaan. Maanviljelijät saivat jatkaa peltojensa viljelyä eikä peltoja yhdistettykään kolhoosien pelloiksi. Tulevaisuuteen uskalsi luottaa ja perhettä kasvattaa. Yhdeksän kuukauden kuluttua kotiuttamisesta 24.8.1945 syntyi lapsia yhden päivän aikana enemmän kuin koskaan Suomen tuohonastisessa historiassa: 500 lasta.

Maan rakentaminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Ensiriemun jälkeen siviiliin sopeutuminen ei ollut kaikille vaivatonta. Monenlaisia ongelmia oli. Asuntopula oli huutava. Nuoruusvuodet, jolloin piti käydä koulua ja opiskella ammatti, menivät sodassa juoksuhaudoissa.

Monelle veteraanille vaimo oli ehkä ainoa ymmärtäjä ja tukija sodan jälkeisinä vuosina.

Joroislaisia naisveteraaneja on elossa enää kaksi, miesveteraaneja ei yhtään. Leskiä sen sijaan elää keskuudessamme paljon. Joroisissakin heitä on 17.

Naislesket eivät kuitenkaan saa mitään valtion erityistukia ja avustuksia. Moni leski joutuu tulemaan toimeen pelkällä 784 euron suuruisella takuueläkkeellä.

Vaimot heräsivät öisin sodasta painajaisia näkevien miestensä huutoihin ja auttoivat heitä arkeen sopeutumisessa. Lesket toden totta ovat apumme ja arvostuksemme ansainneet. Yhdistyksemme onkin tukenut heitä taloudellisesti ja pyrkii myös jatkossa tukemaan.

Tämä ei kuitenkaan riitä: järjestökentän resurssit ovat noin tärkeän tehtävän toteuttamiseen auttamattoman pienet. Kyseessä ei ole vain meidän kunniavelkamme, vaan koko valtion. Valtion olisikin vihdoin havahduttava tilanteeseen ja puolisoiden ja leskien aseman parantamiseen. Veteraaniliitot puolustavat myös heidän oikeuksiaan ja ne on nostettu viime vuosina esiin niin Sotaveteraaniliiton kuin Rintamaveteraaniliiton liittokokouksissa. Sotainvalidien puolisoiden kohdalla asiaan on panostettu jo vuosia, mutta haavoittumattomien veteraanien kumppanit ovat jääneet ilman tarvitsemaansa apua ja tukea.

Kaikkien veteraanien puolisoiden kuntoutus on saatava sotainvalidien puolisoiden kuntoutuksen tasolle ja kaikkea tukea vailla olevien veteraanien leskille on luotava oma palvelujärjestelmä, joka pitää sisällään kuntoutuksen ohella myös kotiin vietävien palvelujen valikoiman.

Veteraanien puolisot ja lesket ottivat aikoinaan muun raskaan taakan lisäksi kantaakseen myös veteraaniensa jälkihoidon, jota valtiolta ei tullut. Nyt on vihdoin valtion vuoro.


Raimo Salkinoja




Kirjoittaja on Joroisten Sotaveteraanit ry:n puheenjohtaja 

 

 

 

 

 

Jaa kirjoitus:

2.9.2019 Teit isäin astumaan – miltä tuntuu kulkea oman isän sotapolun jalanjäljissä Kannaksella

Siinä se on edessäni, Ihantala.

Paikka, josta olen lukenut ja kuullut paljon, mutta näen sen nyt ensimmäistä kertaa.

Paikka, joka varmasti syöpyi kymmenien tuhansien suomalaissoturien mieleen elämän loppuun asti.

Paikka, jossa niin monet kohtasivat elämänsä lopun aivan liian aikaisin.

Paikka, jossa kenraali Govorovin panssarit törmäsivät itseään kovempaan vastukseen.

Paikka, jossa käytiin Pohjoismaiden historian suurin taistelu.

Paikka, jossa isäni oli yksi niistä, jotka olivat päättäneet: ”Tästä ei tulla läpi!”

On kesän loppu ja olen Tammenlehvän Perinneliiton historianopettajille järjestämällä vuotuisella opintomatkalla Karjalan kannaksella. Kolmen päivän matkalla olemme käyneet Valkeasaaressa, Vammelsuussa, Raivolassa, Kuuterselässä, Siiranmäessä, Äyräpäässä ja nyt Ihantalassa. Vaikka sodasta on jo kauan ja maisemat ovat muuttuneet, sotahistoriallinen matka loistavan oppaan johdolla auttaa eläytymään noihin maan kohtalon kannalta merkittäviin hetkiin.

Tapahtumat sinänsä ovat hyvinkin tuttuja historiaa harrastaneelle, mutta tällainen matka antaa joka tapauksessa uutta tietoa ja avaa uusia näkökulmia. Kertomukset yksittäisten taistelijoiden uroteoista tuovat aivan oman syvyytensä kokonaiskuvaan. Itselleni matka on ensimmäinen rajan tällä puolen ja henkilökohtainen jo siksi, oma isäni oli yksi näiden kesän 1944 ratkaisevien taisteluiden keskellä olleista nuorukaisista.

Isäni sotapolku alkoi helmikuussa 1940, kun tuli käsky varusmiespalvelukseen. Talvisotaan hän ei ehtinyt, mutta jatkosodassa hän oli alusta loppuun. Tulikasteen isän 6. divisioonaan kuuluvat joukot saivat Sallassa. Divisioonan jalkaväkijoukot kärsivät suuria tappioita, tykistö, johon isänikin kuului pääsi vähemmällä. Ei kuitenkaan aivan ilman tappioita.

Isäni kaveri kaatui erään suon laidassa aukeaman takaa ammuttuun laukaukseen. Isäni ampui kiväärillään takaisin ja näki kohteensa kaatuvan. Myöhemmin, kun suomalaiset ylittivät suon, sen reunasta löytyi kaatunut venäläinen luutnantti.

Sallasta isäni osasto eteni Karhumäkeen, johon se jäi pitemmäksi aikaa. Kiire tuli juhannuksena 1944, jolloin isän divisioona kiidätettiin Kannakselle pysäyttämään vihollisen suurhyökkäystä. Valmistautumisaikaa ei ollut paljon, vihollinen painoi murskaavalla ylivoimallaan päälle.

Kesäkuun lopussa Suomen radiotiedustelu nappasi tärkeän sanoman. Vihollinen oli ryhmittymässä läpimurtoon Ihantalassa. Sanomasta selvisi ryhmittymisaika- ja paikka. Suomalainen tykistö asettui asemiin hevosenkengän muotoisesti ryhmittymispaikan ympärille. Kun hetki koitti, tulenjohtaja antoi komennon ja yli 250 tykkiä ja lukuisat kranaatinheittimet keskittivät tulensa samalle alueelle, ryhmittyvien joukkojen niskaan.

Suomalainen tykistö oli tarkkuudeltaan ja tehokkuudeltaan maailman paras. Hyökkäykseen ryhmittyneistä joukoista ei jäänyt jäljelle mitään. Täydellisen tuhon varmistivat vielä osasto Kuhlmeyn pommittajat.

74 vuotta myöhemmin katselen maisemaa. Kuluneina vuosikymmeninä se on tietenkin muuttunut, mutta johonkin tuonne isäni oli ampumassa. Ja jossakin tässä oli se paikka, jonne hän ja saman pitäjän veteraanikaveri heittäytyivät maantienojaan suojaan vihollisen tykistöiskulta. Sallan tapaus ja tämä ovat niitä asioita, jotka isäni kertomuksista ovat jääneet mieleen. 50-luvun lopulla hän puhui usein sotakokemuksista kylässä käyvien veteraaniveljien kanssa. 60-luvulla nämä kertomukset loppuivat kokonaan. En tiedä syytä, enkä koskaan huomannut kysyä.

Isäni sotapolku jatkui vielä Lappiin saksalaisten perässä. Marraskuussa Sodankylässä koitti viimein kotiuttaminen lähes viisi vuotta kestäneeltä matkalta. Matka oli raskas, mutta se oli sen arvoinen. Sen me ymmärrämme nyt.

Tuolta matkalta olisi ollut paljon enemmän kuultavaa, kuin mitä saimme kuulla. Muistoksi matkalta jäi pakki ja pistin. Vuosia isän poismenon jälkeen löysin hänen tavaroittensa joukosta venäläisen upseerikokardin.

Ehkä se oli sen luutnantin.

Tapani Hautamäki



Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopistoon väitöskirjaa tekevä historiantutkija.

Teksti on osa kesällä 2018 Tammenlehvän Perinneliiton historianopettajille järjestetyn opintomatkan satoa.

Jaa kirjoitus:

14.8.2019 Viiden kohdan tarkistuslista kunnille – nyt tarvitaan veteraaniasioissa uudenlaista toimintatapaa!

1.11.2019 astuu voimaan tarkennettu laki Rintamaveteraanien kuntoutuksesta. Nyt tässä laissa on ensimmäistä kertaa määritelty sotien 1939-1945 veteraanien oikeudet maksuttomiin kotipalveluihin. Tähän asti näistä rahoista on jouduttu taistelemaan jokaisen valtion budjetin laatimisen yhteydessä. Lain perusteella budjettiin on sijoitettava riittävä määräraha. Tämä on siis arviomääräraha, joten jos budjettimääräraha ei riitä, saadaan rahaa lisää niin paljon kuin tarvitaan.

Huomattavaa on, että vastaavat oikeudet on sotainvalideilla ollut jo 1980-luvulta alkaen ja heillä järjestelmä on toiminut hyvin. Maassamme on vielä lähes 10 000 sellaista veteraania, jota heidän oikeutensa takaava laki ei ole koskenut.

Vaikka laissa ei ole kuin muutama muutos entiseen, merkitsee se kuitenkin aivan uudenlaista ajattelu- ja toimintatapaa kuntien sotaveteraanien asioiden hoidossa.

Tähän asti kunnat ovat voineet harkintansa mukaan järjestää veteraanien palvelut kodeissa, mikä on merkinnyt, että kuntien väliset erot veteraanipalveluissa ovat olleet anteeksiantamattoman isot. Valtiokonttorin veteraania kohden käytetyt määrärahat vaihtelivat vuonna 2017 suuresti.

Parhaiten asiansa hoitanut kunta käytti vuodessa veteraaniaan kohden 10 000 euroa, kun taas heikoimmin asiansa hoitanut kunta ei löytänyt tarvetta kuin tuhannen euron verran. Tällainen menettely on kohtuutonta, sillä veteraanien kunto ei tällä tavalla vaihtele. Keskimäärin 94-vuotias sotiemme veteraani tarvitsee suorittamieni selvitysten perusteella pärjätäkseen kotona noin 12 000 euroa vuodessa.

Jo pelkästään kunnollinen päivittäinen ateria maksaa veteraania kohti noin 5000 euroa vuodessa. Kun otetaan mukaan siivous, liikkumiskulut, ulkoilu- ja virkistyspalvelut ja monet kotona asumista auttavat kodin muutostyöt, ei mikään kunta voi perustella muutaman tuhannen euron vuosikulutusta.

Kuntakohtaisten erojen pääsyy näyttääkin olevan totutuissa menettelytavoissa.

Veteraanit ovat saaneet sen, mitä ovat ymmärtäneen anoa. Koviin olosuhteisiin sodissa ja niiden jälkeisissä niukkuuksissa elämään tottuneet kunniakansalaisemme eivät ole halunneet pyytää, saatikka sitten vaatia heille kuuluvia maksuttomia palveluja.

Veteraanit ovat olleet hallintoalamaisia, jotka on haluttu monessa kunnassa sulauttaa muun vanhusväestön joukkoon ja kohdella heitä myös sen mukaisesti. Tämä on kummallista jo senkin takia, että veteraanien palvelut maksaa Valtiokonttori. Kunnan ei siis ole tarvinnut tähänkään saakka käyttää senttiäkään omaa rahaa.

Nyt marraskuun alussa tähän tulee muutos. Jokaisen kunnan on lain perusteella järjestettävä veteraanien kotona asumista auttavat palvelut vähintään sosiaalihuoltolain sallimassa laajuudessa. Lain sisällään pitämien palvelujen kirjo on laaja, joten kunta voi ottaa käyttöön kaikki sellaiset palvelumuodot, jotka parantavat veteraanien mahdollisuutta jatkaa asumista omassa kodissa.

Kotina pidetään normaalia asuntoa, palveluasumista sen erilaisissa muodoissa ja jopa tehostettua palveluasumista. Vain varsinainen laitoshoito ei mahdollista valtion rahan käyttöä.

Nyt kunnilla on runsaat kaksi kuukautta uudistaa veteraanipalvelujen toimintatavat. Se on mahdollista vain, mikäli kaikki veteraanit tunnetaan ja todellinen palvelutarve on tiedossa. Muutaman asian on ennen lain voimaantuloa oltava selvillä jokaisessa kunnassa.

 

  1. Jokaisen kunnan luottamus- ja toimihenkilön on tiedettävä, että sotiemme veteraanit ovat lakisääteinen erityisryhmä, jota ei tule sekoittaa muun vanhusväestön joukkoon.

 

  1. Jokainen veteraani on tunnettava ja löydettävä.

 

  1. Heille kaikille on viimeistään nyt henkilökohtaisesti tehtävä kattava, monipuolinen hoito- ja palvelutarvearviointi.

 

  1. Sen perusteella on tehtävä päätös kaikista tarvittavista palveluista. Tämän on oltava veteraanin kodissa kirjallisena kaikkien tiedossa seurantaa ja tarkistuksia varten.

 

  1. Kunnassa on lisäksi oltava kaikilla selkeä tieto siitä, että veteraanien palvelut ovat kaikilta osin maksuttomia ja että ne maksetaan täysimääräisenä valtion varoista.

 

Vetoan jokaiseen kuntaan, että jäljellä olevat kuukaudet käytetään tehokkaasti valmistautumiseen kohti uudenlaista toimintatapaa sotien 1939-1945 veteraanien elämän iltapuhteen laadukkaaksi hoitamiseksi. Sen ovat kunniakansalaisemme ansainneet.

Tässä työssä olemme me veteraanijärjestöt paikallisyhdistyksinemme mielellään mukana.


Pekka Paatero




Kirjoittaja on sosiaali- ja terveysneuvos emeritus sekä veteraaniliittojen sosiaali- ja terveyspalvelutoimikunnan puheenjohtaja

Jaa kirjoitus:

31.7.2019 Jokainen veteraani on erilainen – pitkän elämänkokemuksen myötä he uskaltavat nyt olla omia itsejään

Toissa vuonna julkaistiin uusin versio elokuvasta Tuntematon Sotilas.

Uuden elokuvan julkaisu sai aikaan runsaan palauteryöpyn. Valtaosa palautteesta näytti olevan positiivista, mutta mukana oli myös paljon kritiikkiäkin. Joku moitti, että miksi hävittyä sotaa ihannoidaan ja siitä tehdään jopa elokuvia?

Tänä suvaitsevaisuuden ja tasa-arvoisuuden aikana luodaan uutta ja erilaista historiaa. Alikersantti Rokka on suomalaisille itsekunnioituksen ja pokkuroimattomuuden symboli. Hän nauttii sodasta, mutta ei tappamisesta. Hän ei vihaa vihollista, vaan tarjoaa mm. vangiksi jääneelle teetä ja sotii vain kotiseutunsa puolesta jättäen sodan moraalin pohtimisen muiden tehtäväksi. Hän on rehellinen, suoraselkäinen suomalainen.

Millainen on tämän päivän Rokka? Erilainen, se lienee ainakin selvää.

Menneinä reiluna 26 työvuotenani veteraanien parissa olen saanut tutustua varsin moneen anttirokkaan. Muistan hyvin ensimmäisen työpäiväni syksyllä 1993, kun lähdin uimahalliin vaikeavammaisen sotainvalidin kanssa. Sotainvalidin, jolla oli molemmat kädet amputoitu kyynärvarsista. Muistan, kuinka kauhusta kankeana ajattelin, että tästä ei meikäläinen selviä. Onneksi matkassa oli mukana kokeneempi kollegani, jonka kokemuksen myötä uintireissu meni varsin mainiosti. Kädettömyydestään huolimatta tuo sodan sankari pelasi mm. koronaa ja erilaisten apuvälineiden avulla lähes kaikki päivittäiset toimet onnistuivat omatoimisesti.

Varsin moni näiden vuosien aikana kertyneistä veteraaniystävistäni kuuluvat ns. maan hiljaisten ryhmään. Nöyränä, mutta ei nöyristellen, on elämää menty eteenpäin vuosikymmenten ajan aikakaudella, jonka alkumetreillä työn teki ihmiset, eikä koneet.

Sanan nöyrä synonyymejä ovat mm. kuuliainen, tottelevainen ja säyseä. Vastakohdat tuolle sanalle ovat mm. ylpeä, vallanhimoinen ja määräävä. Uskaltaisin sanoa, että tämän ajan henki on siirtynyt ja siirtyy yhä enemmän tuonne vastakohtien puolelle. Toivonkin, että nuoremmille sukupolville siirretään sota-ajasta ja sen tapahtumista tiedoksi myös se asenne, jolla on puskettu määrätietoisesti eteenpäin ja ne asiat, jotka ovat oikeasti elämässä tärkeitä.

Sangen monella meistä on mielessä kuva, jossa harmaahapsinen sotaveteraani istuu kiikkustuolissa villasukat jalassaan, yksin, ympärillään pelkkä hiljaisuus. Elämä on ollut työtä maatilalla ja arki on ollut sellaista tasaisen harmaata, niin kuin sanotaan. Oma mielikuvani on varsin erilainen.

Näen veteraanin, joka on syntynyt alkeellisiin oloihin, tappanut nuorena miehenä puolustuskyvyttömiäkin vihollisia, katsonut silmiin kuolevaa toveriaan, sekä vihollistaan, on pelännyt, ja ottanut takaisin rintamalle uhratut nuoruusvuodet rajulla ryyppäämisellä ja juhlimisella. Hän on rakentanut uuden elämän tiluksillaan yhdessä muun perheensä kanssa ja onpa varsin moni jäänyt yksinkin eläen omissa oloissaan elämänsä loppuun saakka. Sotiemme veteraanien kokemukset, ajatukset, tunteet ja teotkin ovat olleet hyvin samanlaiset kuin esim. minun sukupolvella. Aika ja ympäristö on ollut vain erilainen.

Suomen mielenterveysseuran suunnittelija Sonja Maununaho kertoi viime syysneuvottelupäivillämme, että ikääntyneet ihmiset ovat erilaisimmillaan, koska pitkän elämänkokemuksen myötä he uskaltavat olla jo omia itsejään. Juuri näin. Huumorintaju, ystävällisyys, positiivisuus, aktiivisuus, ihan samoin kuin kärsimättömyys, nuukuus, aggressiivisuus ja esim. mustasukkaisuuskin ovat luonteenpiirteitä, jotka eivät vanhemmiten vähene, vaan päinvastoin.

Kaikki veteraanit eivät ole vain istuneet kiikkustuolissaan villasukissaan ja hyvä niin.

Marko Hakala




Kirjoittaja on Sotainvalidien Veljesliiton Etelä-Pohjanmaan piirin toiminnanjohtaja

 

Jaa kirjoitus:

9.7.2019 Suomi on hiljainen mutta rehellinen maa, jossa tykkejä ei varasteta museon pihalta

Aikanaan Englannissa hermostuin usein bussimatkoihin. Asuin Totton – nimisessä kylässä (joka eräänä vuonna äänestettiin Englannin tylsimmäksi kyläksi) ja sieltä oli noin viidentoista minuutin matka Southamptonin keskustaan. Bussit tulivat harvakseen ja seisoessani kaatosateessa pysäkillä ikävöin usein omaa autoani sekä Helsingin muutaman minuutin välein kulkevaa metroa. Bussit olivat aina myöhässä!

Kun bussi vihdoin tuli, alku oli aina hyvä: ”Hello, rose” (Hei ruusu), kuski toivotti ovet avatessaan ja sydän suli joka kerta. Joskus kuski sanoi myös ”Hello, love” – hei rakas. Mutta sen merkitys on vain ystävällinen ja sanaa käytetään kaikkialla, kuski ei siis yrittänyt vikitellä.

Mutta sitten se alkoi. Joka ikisellä pysäkillä, joka ikisen mummelin kiivetessä kyytiin alkoi kalkatus, joka kesti ja kesti. Auto seisoi pysäkillä ja kuski höpötti mummelin kanssa. Aiheena saattoi olla niin mummelin aviomiehen lonkkaleikkaus, pojan uusi työpaikka tai sää (neljä vuodenaikaa – yhden päivän aikana). Sitten auto nytkähti eteenpäin ja jumiutui taas seuraavalle pysäkille. Jälleen alkoi höpötys: mitäs Peterille kuulu, onpa ollut sateista, kuinka olet toipunut polvileikkauksesta?

Kihisin itsekseni penkillä, vilkuilin kelloa. Vartin matka kesti 45 minuuttia, koska kuski höpötti lähes jokaisen kanssa, joka siihen autoon nousi. Myös bussista poistuminen oli samanlaista piinaa: jäähyväiset jokaisen kohdalla kestivät yhtä kauan kuin bussiin tulemiset.

Olin nuori, kiireinen, itsekeskeinen. Tänä päivänä tajuan, kuinka kallisarvoista kuskin antama aika ja lyhyt keskustelutuokio mummeleille oli. Meidän tuppisuiden suomessa vastaava ei tapahtuisi. Ihmiset ovat tylyjä, bussikuskeille ei sanota huomenta eikä edes kiitosta. Jokainen murjottaa omassa kuplassaan.

Toisaalta se on myös aika hellyttävää, tämä meidän suomalaisten hiljaisuus ja yksinäisyyteen vetäytyminen. Ei yli-leveää, amerikkalaista tekopirteää naukumista tai italialaista huutoa, vaan välimatkoja, omaa tilaa.

Suomalaista puhekulttuuria ja hiljaisuutta tutkinut dosentti Michael Berry puhui vuonna 2013 Ylen uutisille positiivisesta hiljaisuudesta. ”Toiset suomalaiset osaavat tulkita tällaisen hiljaisuuden, mutta muiden kulttuurien on vaikea ymmärtää sitä”, Berry sanoi.

Kulttuurit, joissa keskustellaan paljon, eivät välttämättä aina ymmärrä hiljaisuuden hyviä puolia.

Suomalaiset tunnetaan maailmalla hiljaisina, vähän jäyhinä, mutta rehellisinä. Brittiläinen aviomieheni kauhistelee edelleen, kuinka Tuusulan Hyrylän Ilmantorjuntamuseon pihalla on näytillä alueilmantorjunta-ohjuspatterin ItO 79:n kalustoa. Museon ulkoalueella on ohjusten lisäksi AN/TPS-1E maalinosoitustutka, raskaita tykkejä sekä ampumaleirillä käytetty maalilennokki lähtökatapultin päällä.

Mieheni mukaan Englannissa ne olisi varastettu välittömästi.

Appivanhempani puhuvat edelleen siitä, kuinka kerran Kansallismuseon kahvilassa jätin kassalle myyjän pyynnöstä täpötäyden kolikkokukkaroni. Sillä aikaa, kun joimme kahvia, myyjä laski kolikot ja vaihtoi ne seteleiksi. Anopin kahvinjuonnista ei meinannut tulla mitään, oli niin huolissaan. Oletko varma, että myyjä laskee oikein eikä ota osaa kolikoista itselleen? Englannissa ei ikinä tuollaista voisi tehdä!

Nauroin ja lohdutin. Tämä on Suomi!

Meidän hassu, pieni, hiljainen ja rehellinen Suomi, jossa tykkejä ei varasteta museon pihalta ja myyjä palauttaa kukkaron. Missä näihin aikoihin pysähdytään hetkeksi ulkona kuuntelemaan hymy huulilla: linnut laulavat, kesä tulee.

Eve Hietamies




Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija ja Kenttäpostia-lehden kolumnisti

 

Jaa kirjoitus:

24.6.2019 Talvisodasta jääkiekon maailmanmestaruuteen – suomalaisen yhteisöllisyyden ylistyslaulu

Suomi voitti toukokuussa pitkästä aikaa jääkiekon maailmanmestaruuden. Joukkuetta ja sen tarinaa on analysoitu paljon, ja arvioissa korostuvat joukkueen yhtenäisyys sekä yhteisöllisyys. Tähän kiinnitti huomiota Tasavaltamme presidenttikin Sauli Niinistö, kun hän korosti yksilöiden pelanneen toisilleen ja koko joukkueelle. 

Tällainen Daavidin suoritus useita Goljateja vastaan ei olisi voinut tulla parempaan hetkeen. Maailmantalouden odotetaan sakkaavan, vihapuheet rehottavat ja syntyvyysluvut laskevat. Saman tyyppisiä tummia elementtejä oli esillä myös vuonna 1995 ensimmäisen maailmanmestaruutemme aikoihin. Vaikka yksittäinen urheilusuoritus ei meitä tuolloin tietenkään suosta nostanut, olivat voitto ja suomalaisittain poikkeuksellisen suuri ja iloinen voitonjuhlinta kuitenkin vahvoja näyttö yhteisestä onnistumisesta.

Niin nytkin. 

Suomessa ja Euroopassa laajemminkin on jo pitkään esitetty huolestuneita kommentteja niin yksilö- kuin kansallistasolla omaan napaan tuijottamisesta. Kaverista ja naapurista ei kanneta huolta. MM-joukkueen suoritus kertoo kuitenkin toista tarinaa loistavalla tavalla. Yhdessä saadaan paljon aikaan. Joukkueen sisäisenä ”sotahuutona” oli kuulemma ”luita myöten”. Tällä tarkoitettiin yrittämistä loppuun saakka, siis eräänlaista peräänantamattomuuden ja sisun muotoa, ja juuri siltä joukkueen toiminta kotikatsomosta näyttikin. 

Nuoret urheiluselostajat löysivät jääkiekkojoukkueen edesottamuksista ilmeisen spontaanisti yhteyden Talvisotaan ja Tali-Ihantalaan otteluvoitoista iloitessaan. Sodat eivät ole pinnalla jokapäiväisessä elämässämme, mutta jostain sielujen syvyyksistä tuollaiset ajatukset nousevat pintaan, kun hetki on otollinen. 

Kun maailmansota alkoi näyttää todennäköiseltä 80 vuotta sitten, suomalaisten hiljainen päättäväisyys nosti esiin hämmästyttävän yhtenäisyyden tunteen. Hämmästyttävän siitä teki nopea eheytyminen vain 20 vuotta aiemmin tapahtuneesta kansankunnan suurimmasta onnettomuudesta, veljessodasta. Tuon yhteisöllisyyden tunteen merkitystä ei voi liikaa korostaa, sillä ilman silloista ”luita myöten”-asennetta sotien torjuntavoitot ja maan jälleenrakennus eivät olisi olleet mahdollisia. 

Erityisesti Talvisodasta ja kesän 1944 torjuntataisteluista selviytyminen on jättänyt pysyvän jälkensä Suomen kansan tarinaan. Yhteisöllisyyden ylityslauluna niistä saa ja pitää olla aidosti ylpeä. Toivottavasti sen moderni jääkiekon maailmanmestaruuteen johtanut versio palauttaa mieliimme jotain yhteisöllisyyden ytimestä. 


Sakari Martimo

 




Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton toiminnanjohtaja

Jaa kirjoitus:

12.6.2019 Sotaveteraanien määrä vähenee koko ajan – muistamisen ja toimimisen aika on nyt

Tänä vuonna kansallista veteraanipäivää vietettiin teemalla ”On aika muistaa – Det är dags at minnas”. Teema puhuttelee monella tasolla ja tavalla.

On muistettava vielä joukossamme olevia itsenäisyytemme puolesta raskaan taakan kantaneita.  On muistettava, mitä uhrauksia veteraanimme ovat antaneet tämän maan itsenäisyyden ja jälleenrakentamisen eteen.

Veteraaneja elää joukossamme vielä liki 10 000. Pääkaupunkiseudulla heitä on lähes 1 500. Juuri nyt on meneillään heidän vanhuudenturvansa vaativin ja raskain vaihe. Valtiolla on erityisvastuu sotaveteraanien kuntoutuksesta ja avopalveluista.

Kuntoutuslain muutos, jolla kaikille veteraaneille turvataan samantasoiset kotiin vietävät palvelut, tulee voimaan 1.11.2019. Palvelut tulevat nyt lakisääteisiksi, jolloin valtion on osoitettava niihin tarvetta vastaava rahoitus. Vastuu siitä, että palvelut myös toteutuvat asianmukaisella tavalla on ne järjestävillä kunnilla.

Enää ei riitä, että veteraanille vasemmalla kädellä annetaan ”jotain” tai että heidän osakseen saamille palveluille asetettaisiin euromääräisiä tai kertakohtaisia rajoitteita. Kuten Sotaveteraaniliiton selvitys osoitti, ovat veteraanit olleet kunnasta toiseen vaihtelevien käytäntöjen vuoksi hälyttävän eriarvoisessa asemassa ja kunnan veteraaninsa käyttämä rahamäärä on vaihdellut jopa 10 000 eurolla.

Tähän odotamme uuden lain tuovan muutoksen. Veteraanien palvelut on saatava viimein kuntoon kaikkialla. Se on eduskunnan ja kansalaisten yhtenäinen tahto.Tämä edellyttää sitä, että jokaiselle veteraanille tehdään hänen henkilökohtaisten palveluntarpeidensa kartoitus ja näiden perusteella palvelusuunnitelma.

Marraskuun alkuun on vielä aikaa. Siihen mennessä veteraaniliittojen yhdessä pitkään ajamasta laista on nauttimassa n. 2240 veteraania vähemmän kuin tänään. Ja mitä vähemmän veteraaneja on, sitä suuremmaksi nousee meidän muiden vastuu siitä, ettei heidän perintöään unohdeta.

Tämä nousi esiin myös huhtikuun lopulla vietetyn Kansallisen veteraanipäivän juhlallisuuksien puheenvuoroissa. Helsingin juhlassa lukiolainen Siiri Varis muistutti tervehdyksessään, kuinka ”kohta on heidän vuoronsa viedä kansakuntaamme eteenpäin veteraanien viitoittamalla tavalla.”  Espoon juhlassa piispa Kaisamari Hintikka kiteytti veteraanien perinnön koko kansan tehtäväksi: ”Maamme itsenäisyys ei ole itsestäänselvyys, ei myöskään rauha. Molempien eteen on edelleen tehtävä työtä.

On aika muistaa mitä veteraanit ja koko sodan ajan sukupolvi ovat kokeneet ja uhranneet. On tärkeää, että tiedämme, mikä hinta Suomen itsenäisyydestä ja jälleenrakentamisesta on maksettu.

Veteraaniperinne ei nimittäin ole veteraanijärjestöjen ja veteraanien perinnejärjestöjen omaisuutta. Siinä on kyse koko suomalaisen yhteiskunnan, meidän kaikkien historiasta.


Rauno Loukkola





Kirjoittaja on Helsingin Sotaveteraanipiirin toiminnanjohtaja

Jaa kirjoitus:

29.5.2019 Muistakaa opettajat: sotahistorian ja veteraaniperinteen opettaminen nuorille on sijoitus tulevaisuuteen

Viime heinäkuun lopulla minulle tarjoutui oiva tilaisuus päästä Tammenlehvän perinneliiton järjestämälle sotahistorialliselle matkalle Venäjälle, Karjalan kannakselle. Tällä matkalla pääsimme tutustumaan kesän 1944 sotatapahtumiin ja katsomaan taistelupaikkoja maastossa. Matka oli todella mielenkiintoinen. Oppaamme sotahistorian tutkija Göran Lindgren kertoi kesän 1944 sotatapahtumista kattavasti ja mieleenpainuvalla tavalla. Jalkautuminen maastoon antaa aina syvällisemmän näkökulman tapahtumien kulkuun.

Vetää ihmisen sanattomaksi, että juuri tällä paikalla, tässä maaston kohdassa, niin monet joutuivat uhraamaan henkensä sen edestä, että voimme liputuspäivänä nostaa Suomen lipun lipputankoon tai urheilukisoissa laulaa Maamme-laulun Suomen menestyksen kunniaksi.

Itselleni tämä matka ei ollut ensimmäinen sotahistoriallinen matka Venäjälle. Olen aiemmin käynyt Karjalan kannaksella katsomassa toisen maailmansodan aikaan liittyviä taistelupaikkoja. Tällä matkalla kuitenkin pureuduttiin noihin kesän 1944 ratkaiseviin käänteisiin sellaisella laajuudella, että matka tarjosi paljon uutta tietoa ja näkökulmia aiheeseen. Matkan jälkeen mielessä pyöri ajatus siitä, kuinka lähellä Venäjän armeijan läpimurto oli ja millaisessa Suomessa eläisimme tänään, jos sodan kulku olisi ollut toisenlainen.

Näin historian aineenopettajan näkökulmasta sotahistorian opettaminen nuorille on tärkeä asia. Peruskoulussa aihetta käsitellään 8. luokalla, jolloin oppilaat ovat 13–14-vuoden ikäisiä. Kokonaisuudessaan 8. luokan oppisisältö käsittää Suomen ja Euroopan sekä maailman historian 1900-luvun alkupuolelta nykypäivään. Toisin sanoen sisältö on laaja ja valintoja painotuksista on tehtävä. Opetussuunnitelma ohjaa opetuksen tavoitteita ja painopistealueita, mutta on pitkälti opettajan varassa, mitä ja miten hän sisällöt opettaa.

Oppilaat ovat kiinnostuneita sotahistoriasta. Usein sodat aihepiirinä kiinnostavat enemmän kuin arjen historia, vaikka sekin on erittäin tärkeä osa vaikkapa sotien historiaa. Meillä Kontiolahdella, Pohjois-Karjalassa, toisen maailmansodan taistelupaikat ovat suhteellisen lähellä. Esimerkiksi Talvisodan autenttisia taistelupaikkoja on täältä noin 100 kilometrin päässä Ilomantsissa. Tämä menneiden sotatapahtumien läsnäolo vaikuttaa siihen, että nuoret tietävät alueen sotatapahtumista paljon. Moni on kertonut käyneensä vanhempien tai isovanhempien kanssa katsomassa kunnostettuja taistelupaikkoja. Uskon, että kouluissa järjestettävät sotahistorialliset retket lisäisivät oppilaiden kiinnostusta ja ymmärrystä menneistä tapahtumista.

Retkien järjestämisessä rahoitus on kuitenkin usein haaste. Itse näen, että eri järjestöt ja säätiöt voisivat tukea koulujen retkiä rahoittamalla kuljetuskustannuksia. Myös asiantuntevan oppaan saaminen mukaan koulujen retkille olisi tärkeää.

Opettajilla tulee olemaan yhä merkittävämpi rooli tämän sota- ja veteraaniperinteen siirtämisessä tuleville sukupolville nyt, kun veteraanisukupolvi on siirtymässä pois keskuudestamme. Onneksi perinneyhdistykset ja -liitot jäävät vaalimaan veteraanien muistoa. Siksi olisikin tärkeää, että kouluissa aloitettaisiin pysyvä yhteistyö näiden perinneyhdistysten ja liittojen kanssa.

Opettajille ja opettajaksi opiskeleville tulisi järjestää koulutuksia ja vastaavanlaisia sotahistoriallisia retkiä, joiden avulla sotahistorian ja veteraanien perinnön tietoutta saadaan jaettua historian asiantuntijoille. Opettajia tulisi kannustaa heidän omassa työssään jakamaan tätä tietoa oppilaille ja innostamaan heitä erilaisin menetelmin aihepiirin opiskelussa.

Totean vielä: sotahistorian, Suomen itsenäisyyden ajan historian ja veteraaniperinteen opettaminen on tärkeää.

Emme voi ymmärtää nykyisyyttä emmekä osaa ennustaa tulevaa, jollemme tunne historiaa. Oma identiteettimme, suomalaisuus, rakentuu noista historian palasista ja perinteistä. Toisessa maailmansodassa Suomen asema oli vaakalaudalla. Siksikin meidän jälkipolvien on hyvä tietää ja ymmärtää, miten kansainvälinen suurvaltapolitiikka vaikutti maamme kohtalonhetkiin ja kuinka suomalaiset puolustivat yhdessä itsenäistä isänmaata huolimatta vuoden 1918 sodan arvista.

Tämän tiedon jakamisessa keskeinen rooli on kouluilla ja opettajilla. Muistakaa se, te tulevat ja nykyiset historian opettajat!

Liisa Itäniva



Kirjoittaja on historian opettaja Kontiolahden koulussa. Teksti on osa kesällä 2018 Tammenlehvän Perinneliiton historianopettajille järjestetyn opintomatkan satoa.

 

Jaa kirjoitus:

19.5.2019 Sodan vaurioittaman isän lapsena tunnen itsenikin väliin veteraaniksi

Vuottaa, Vaskisavotta, Kivennapa, Kekrola, Äyräpää, Tonteri, Siiranmäki… Tuo nimilitania ei taida sanoa monellekaan suomalaiselle  yhtään mitään. Ne ovatkin jo historiaa. Niin, vaikka nimet ovat  karjalaisia paikannimiä, eivät ne enää kuuluu Suomelle.

Pentti-isäni oli vuoden 1944 kesäkuussa 18-vuotias, Viipurista talvisodan alussa evakkoon lähtenyt innokas tulevaisuudenuskoa täynnä ollut nuorukainen. Kesäkuun 15. päivänä vuonna 1944 hänen tulevaisuuden suunnitelmansa luhistuivat totaalisesti, kun jatkosodan yhdessä sen pahimmista taisteluista Siiranmäessä ilmeisesti kranaatin aiheuttama sirpalesuihku teki hänestä sotainvalidin.

18-vuotias, juuri lapsuusajan ohittanut suomalainen sotainvalidi saattaa kuulostaa tämän päivän Suomessa elävälle samanikäiselle nuorelle käsittämättömältä, järkyttävältä ja ennen kaikkea ei-todelliselta. Elämä on muuttunut, arvot ja arvostukset ovat nyt toisenlaisia kuin 75 vuotta sitten. Kerron isästäni ja hänen haavoittumisestaan oppilailleni. Isäni sota ei ollut virtuaalimaailmaan liittyvää räiskimistä eikä myöskään tietokonepohjaista sotapelien pelaamista.

Isäni selvisi sodasta hengissä, joutui vielä haavoittumisen jälkeen uudelleen armeijaan, kotiutui, perusti myöhemmin perheen, mutta koskaan isä ei selvinnyt Siiranmäestään – henkisesti. Hän lähti puolustamaan isänmaataan, invalidisoitui, menetti Siiranmäessä parhaan rintamakaverinsa, sai mitaleita, mutta ainoa asia, mitä itse myöhemmin toivoin hänen saavan, olisi ollut jonkinlaista mielenterveydellistä apua hänen traumaattisten kokemuksien aiheuttamiin psyykkisiin vaivoihin.

Ihmettelin lapsena hänen sirpalearpiaan, kertomuksia taistelupaikoista – ainoa mitä en ymmärtänyt oli se, miksi myös itse jouduin käymään läpi Siiranmäen taistelut ja käyn niitä yhä edelleen. Isällä kun oli tapana puhua niistä liikaakin; perheelle, vaan ei ammattiauttajalle.

Historianopettajana elän Siiranmäen yhä vuodesta toiseen, käyn taisteluissa ja samalla yritän kertoa oppilailleni sodan raadollisuudesta. Isä on jo poissa eikä enää ”taistele Siiranmäessä”, mutta kaikella kunnioituksella häntä ja muita sotaveteraaneja kohtaan: isäni kuten he kaikki muutkin veteraanit olisivat tarvinneet sodan jälkeen enemmän nimenomaan henkistä tukea, asiantuntija-apua sodan heille aiheuttamiin psyykkisiin traumoihin. Samaa tukea olisivat myöhemmin tarvinneet myös heidän lähimmäisensä ja perheensä.

Vaikka se omalla kohdallani jatkuukin, on sota veteraaniemme kohdalla vihdoin ohi. Toivon, että vielä elossa olevat veteraanit saisivat kaiken huomiomme ja arvostuksen heidän isänmaatamme kohtaan suoritetun velvollisuuden suorittamisesta! Jos sota ei yhtä miestä kaipaa, sodan jälkihoito heitä sitä enemmänkin – alan ammattilaisia auttamassa heitä niin psyykkisesti kuin fyysisestikin.

Valitettavasti sodan aikana haavoittuneiden sairaanhoidollinen auttaminen ei kuitenkaan mahdollistanut kaikkien psyykkisesti vammautuneiden sielunhoitoa. Ja olisiko maallamme ollut siihen resurssejakaan? Olisiko niitä ollut jälkeenpäinkään?

Kiitos veteraanit!

Juha Javanainen




Kirjoittaja on tamperelainen historioitsija sekä historian ja yhteiskuntaopin aineenopettaja

 

Jaa kirjoitus:

9.5.2019 Mitä valtamedia ei sinulle kertonut veteraanijärjestöjen miljoonaomaisuudesta? Sitä, ettei sitä ole.

Vuonna 1811 englantilainen Jane Austen julkaisi klassikkoromaaninsa, joka jatkoi jo antiikin Kreikassa käytyä pohdintaa järjen ja tunteiden roolista ihmisen elämässä ja päätöksentekoprosessissa.

2010-luvun viimeiset vuodet näyttävät tuoneen debattiin vihdoin ratkaisun. Tunteet ovat voittaneet.

Kuka tahansa sisältönsä tavoittavuuden maksimointia määrittävien algoritmien kanssa painiskeleva viestintäihminen on saanut oppia, että avain ihmisten toimintaan kannustamiseen on nimenomaan tunteissa. Kun herättää kohdeyleisössään tunteita, herättää myös heidän kiinnostuksensa ja halunsa reagoida. Ja mikään tunne ei kannusta ihmistä toimimaan, tykkäämään, kommentoimaan ja jakamaan kuten viha.

Tähän vihan motivoimaan liikehdintään on saanut varmasti törmätä ihan joka ikinen, joka someen tai nettiin ylipäätään uskaltaa mennä. Tunnekuohuissaan ihminen on niin sen vietävissä, ettei järjellä ole siinä enää mitään tekemistä. Vihan tarpeeksi sokaisema ihminen ei enää edes välitä, onko hänen saamansa levittämänsä sisältö totta. Tämä kiteytyy nykyklassikoksi nousseessa lausahduksessa ”sillä ei ole väliä, onko se totta vai ei – näin nämä asiat koetaan.” Sillä kuitenkin on väliä. Nykyaikana enemmän kuin koskaan. Ja sen huomaa jokainen viimeistään siinä vaiheessa, kun niiden valheiden kohteeksi on joutunut itse.

Ilmiölle on olemassa oma nimensäkin: post-truth era, totuudenjälkeinen aikakausi. Vuonna 2016 Oxford-sanakirja valitsi käsitteen vuoden kansainväliseksi sanaksi. Verrattuna edelliseen vuoteen sen käyttö oli kasvanut 2000 prosenttia.

Ilmiön tuntevat (ja sitä hyväkseen käyttävät) etenkin poliitikkojen lisäksi nimenomaan sillä ratsastavat pseudomediat, joita ei sido journalismin totuuden etsintään perustuva eettinen säännöstö. Niiden vallatessa yhä enemmän tilaa lukijakunnan valveillaoloajasta, joutuvat myös perinteiset mediat taistelemaan elintilasta ja tavoittavuudesta niiden kanssa. Haastavaksi tämän tekee se, että molempien toimintaympäristö on nykyään mitä enenevissä määrin sama: verkko.

Omat haasteensa tähän sotaan tuo se, että ensiksi mainitut tykittävät kenen tahansa tuottamaa sisältöä maailmalle käytännössä ympäri vuorokauden ja ilmaiseksi, kun taas jälkimmäisen sisällöntuotantoa sääntelevät niin se, että julkaistujen juttujen taustatutkimuksen ja paikkansapitävyyden täytyy olla kunnossa, kuin se, että niiden myynnillä täytyy myös elättää se työhönsä koulutettu ammattikunta, joka sisältöä tuottaa.

Skandaalit myyvät. Lukijakunnassa lietsottu viha on markkinointikeinoista idioottivarmin ja kustannustehokkain.

Totuudessa pysymisen perään kuulutti kuitenkin myös Tasavallan presidentti Kansallisen veteraanipäivän pääjuhlaa Kuopiossa edeltäneessä paneelikeskustelussa käyttämissä puheenvuoroissaan.

Saimme reilu kuukausi sitten yhteydenoton valtakunnalliselta mediakentän toimijalta, jonka yli 10 lehdestä takuulla ainakin yksi tavoittaa teistä jokaisen. Yhteydenoton oli innoittanut nyt kaduille sinisissä Sotiemme Veteraanit- keräysliiveissään jalkautuneet varusmiehet. ”On se kumma, että kerätään, kun kaikki kuitenkin tietävät, että niillä veteraanijärjestöillä sitä omaisuutta on vaikka kuinka paljon”,  olivat tuhahtaneet niin toimittaja kuin hänen seurassaan ollut isänsä.

Toimituksessaan hän oli jatkanut närkästyksensä purkamista kollegoilleen, jotka jakoivat hänen näkemyksensä.  ”Kaikkihan sen tietävät!” olivat puhisseet nämäkin. Toimittaja vei asian toimituksen päällikölle, joka näytti vihreää valoa toimittajan suunnittelemalle paljastusjutulle. ”Tästä asiasta ei olekaan vähään aikaan kirjoitettu”, toimittaja kertoi päällikön todenneen, kun myöhemmin soitti minulle.

(Noin kuusi sekuntia kestävällä internethaulla selviää kuitenkin, että muutaman viime vuoden sisään siitä on – vieläpä todenmukaisesti – kirjoitettu ainakin Iltalehdessä, Talouselämässä, Apu-lehdessä, Aamulehdessä ja Iltasanomissa.)

Epäilemättä luetuimpien juttujen listan kärkeen nouseva otsikko silmissään toimittaja lähti penkomaan. Juuri helpommaksi ei taustaselvitystä olisi voitu tehdäkään: yhdistyksemme toimintaa säätelevät säännöt, tilinpäätöksemme ja toimintakertomuksemme kun löytyvät täältä nettisivultamme kaikkien vapaasti luettavina.

Illalla puhelin soi uudestaan. Tällä kertaa siellä oli hyvin erin kuuloinen ääni. Into oli laskeutunut kuin vappupallo juhannukseen tultaessa.

”Mutta… eihän täällä ole mitään omaisuutta”, hän sopersi hämmentyneenä. No ei olekaan. Veteraanit perustivat meidät aikoinaan etujaan valvomaan ja siihen meidän toimintamme on keskittynyt siitä lähtien, ei omaisuuden kartuttamiseen, yritin lohduttaa Suuren Paljastusjuttunsa menettänyttä poloista. Ja koska kaikki keräysvarat käytetään heti veteraanien hyväksi – tämän ikäisen väestön kohdalla kun ei ole aikaa odotteluun – niin keräyksen täytyy olla jatkuvaa, muistutin.

”Mutta… kaikkihan ne teidän rikkaudet tietävät, kysy keltä vain!” hän vielä yritti, tajuntansa alkaessa oivaltaa, että ne kaikki olivat väärässä; hän, isänsä ja toimituksensa mukaan luettuna. ”Meidänkin toimittajat ovat kuitenkin koulutettuja, keskimääräistä paremmin asioista selvillä olevia ihmisiä!”

Jos kaikki sen tietävät, niin sitten edes jollain olisi varmaan siitä jotain todisteitakin, ehdotin toimittajalle, joka oli juuri käyttänyt tunteja kammatessaan läpi niitä ainoita todisteita, joita asiasta voisikaan olla. ”No mutta miksi kaikki sitten ovat niin varmoja?”, hän ihmetteli.

Sen kun tietäisi. Ei siihen vaadita kuin yksi taustatyönsä huonosti tehnyt toimittaja, asiansa yleisölleen klikkihitin toivossa tarkoitushakuisesti väärin esittävä juttu sekä linkkiä levittävä tuohtunut kansa ja lopputulosta siivotaan vielä vuosikymmen myöhemminkin. Että on sillä väliä, ovatko asiat totta vai ei. Siksi meidän kaikkien olisi viimeistään nyt sisäistettävä vastuumme siitä, että millaista materiaalia oikein tuotamme ja levitämme.

Ja mitä toimittaja, hänen toimituksensa päällikkö ja yli miljoonan ihmisen lukijakunnan media tällä shokkipaljastuksella tekivät?

No sen luit varmaan heidän arviolta kokonaisuudessaan noin kaksi miljoonaa suomalaista tavoittavista julkaisuistaan, etkö vain?

Aivan. Etpäs lukenutkaan. Mitään juttua ei koskaan julkaistu. Totuudesta kun harvoin saa kovin repiviä hittiotsikoita.


Ariela Säkkinen





Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja

Jaa kirjoitus: