Talvisodan päättymisen 80-vuotismuistopäivänä kokoonnuimme Isonkyrön sankarihautausmaalle kunnioittamaan Talvisodan meille jättämää perintöä ja muistoa – kaunista, vapaata, itsenäistä Suomea. Seisoimme paikalla, jonne 82 isokyröläistä miestä lopulta päätyi taistellessaan isänmaansa puolesta.

Kyrön karhu, joka sankarihauta-alueen hautamuistomerkkinä seisoo, symbolisoi mielestäni vahvasti sitä sisukkuutta, voimaa ja taistelutahtoa, jota Talvisodan taisteluihin lähtijöiltä tai tilaa ja perhettä kotikonnuille hoitamaan jääneiltä vaadittiin. Vaihtoehtoja tosin ei ollut – oli selvittävä, jos haluttiin elää itsenäisessä maassa edelleen.

Suurimmalle osalle tuossakin tilaisuudessa paikallaolleista koulun historian tunnilla käydyt opetuskeskustelut tai Talvisota- elokuvan tapahtumat ovat ainut tarttumapinta sodan tapahtumiin ja tuntuvat ehkä siksi kaukaisilta. Siksi onkin erityisen tärkeää, että itsenäisen Suomen olemassaoloon liittyvät tapahtumat siirtyvät sukupolvelta toiselle. On hienoa, että yhä järjestetään tilaisuuksia, joissa kunnioitetaan sotiemme veteraaneja, -invalideja, lottia ja kaikkia sodassa eri tavoin mukana olleita.

Vielä minun sukupolvelleni side noihin kohtalokkaisiin päiviin on vielä henkilökohtainen.

Sankarihautausmaan viereisen hiekkapolun varrella on isovanhempieni hauta, jonne käyn usein viemässä hautakynttilän ja muistelen muoria ja vaaria, joiksi heitä kutsuin. Äidin puoleiset mumma ja paappa nukkuvat Laihian hautausmaalla. Omat isovanhempani ovat eläneet talvisodan ajan, mutta ovat onneksi olleet näkemässä myös Suomen nousun uuteen kukoistukseen sota-aikojen jälkeen ja nähneet jälkipolviensa kasvavan ja jatkavan heidän aloittamaansa elämäntyötä. Sankarihautausmaalla nukkuvat sitä eivät valitettavasti nähneet.

Talvisodassa Suomi taisteli olemassaolostaan.

Meiltä Pohjanmaalta, Isostakyröstäkin, taisteluihin kohti Karjalan Kannasta lähti n. 3000 miehen suuruinen jalkaväkirykmentti, jonka riveihin vaarikin kuului. Vaari oli sotaan lähtiessään 26 –vuotias maanviljelijä, joka navetan perustuksia Kuivilan kylässä muuratessaan oli saanut kutsun lähteä rintamalle. Siihen jäi navetan rakentaminen ja muori sai hoitaa yksin kahta lehmäänsä tallin nurkassa.

Ensimmäinen lapsi syntyi talvisodan aikana, mutta kuoli vain muutaman kuukauden ikäisenä keuhkokuumeeseen, jonka hän sai, kun hän äitinsä hoivissa pakeni Ylistaron kirkon pommituksia suojaan metsään kylmällä pakkaskelillä. Surusta huolimatta elämää oli jatkettava niin kotitilalla kuin rintamalla.

Vielä Talvisodassa eivät merivoimamme joutuneet taisteluihin. Laivaston olemassaolo ja talvi estivät vihollisen pinta-alusten käytön Ahvenanmaan ja Suomen aluevesillä. Laihialla asunut paappani oli Talvisodan syttyessä 27-vuotias ja “värvättynä” rannikkopuolustukseen tarkoitetulla panssarilaiva Ilmarisella. Jatkosodan aikana tapahtui kuitenkin jotain sellaista, joka sai paappani liittymään sodan loppuajaksi kaukopartiojoukkoihin.

13. syyskuuta 1941 havaittiin, että Ilmarisen miinanraivaimeen oli tarttunut miina, jota ei saatu irrotetuksi käsivoimin merellä. Kun pimeys koitti, Ilmarinen käännettiin oikean kautta, jotta raivaimeen mahdollisesti tarttunut miina ei törmäisi alukseen. Käännöksen aikana tapahtui kuitenkin voimakas räjähdys, joka tärisytti laivaa. Laiva kallistui nopeasti vasemmalle ja kaatui vajaassa minuutissa. Laiva upposi seitsemän minuutin kuluttua räjähdyksestä. Ilmarisen uppoamisessa pelastui 132 miestä, ja 271 miestä hukkui. Paappani oli yksi onnekas näistä pelastuneista.

Elämä kotirintamalla oli työntäyteistä miesten ja nuorten miehenalkujen ollessa rintamalla. Naisten oli isoäitieni lailla otettava vastuu ns. miesten töistä. Karjalan Kannaksen ja monien muiden itäisten rajaseutujen asukkaat joutuivat jättämään synnyinseutunsa ja etsimään uutta kotia. Sodan päätyttyä 420 000 suomalaisen piti muuttaa uusien rajojen sisäpuolelle. Ei pidä unohtaa sotalapsiakaan: Talvisodan aikana Ruotsiin kuljetettiin lähes 5 500 lasta suojaan pommituksilta. Sodan päätyttyä osa ruotsalaisista olisi halunnut suomalaisten mahdollisimman nopeaa paluuta, osa lapsille sijaiskodin tarjonneista taas olisi halunnut lapsen jäävän heidän luokseen ja ilmoittivat halukkuutensa adoptointiin. Vielä kesäkuussa 1940 oli 800 lasta palaamatta Suomeen.

Sota muutti siis monella tapaa ihmisten elämää, jättäen jälkensä myös kumpaankin isoisääni.

Paappa käsitteli sodan aikaisia kokemuksiaan kertomalla niistä yhä uudelleen ja uudelleen. Hän tavallaan eli sotatapahtumia uudelleen. Ainut, josta hän ei koskaan pystynyt puhumaan läheisilleen, oli tuo Ilmarisen uppoaminen. Sain kuulla siitä itsekin vasta ollessani aikuinen. Vaari haavoittui jatkosodan aikana luodin kulkiessa keuhkon läpi. Sodan koettelemukset saivat hänet etsimään apua korkeammalta ja hän tuli uskoon. Koskaan en kuullut hänen kertovan sotamuistojaan, mutta uskon hänen tehneen sitä muiden sodassa olleiden seurassa.

Suomen taistelu olemassaolostaan päättyi Talvisodassa katkerin ehdoin solmittuun rauhansopimukseen, josta huolimatta Neuvostoliitto käyttäytyi edelleen uhkaavasti. Saatavilla olleet tiedot antoivat viitteitä, että se hyökkäisi sopivan tilaisuuden tullen uudelleen. Näin tapahtuikin jatkosodan puhjettua 25. kesäkuuta 1941. Yli kolmen vuoden taistelun jälkeen Suomi selvisi tästäkin koettelemuksesta itsenäisyytensä tallella.

Talvisodan aikana ja sen jälkeen syntyi myytti, ”talvisodan ihme”. Sen mukaan pienen Suomen urhoollinen taistelu ja menestys suurta ylivoimaa vastaan oli yli-inhimillinen suoritus. Meillä nykypäivän ihmisille on tästä sisukkuudesta, periksiantamattomuudesta ja uskosta parempaan tulevaisuuteen paljon opittavaa. Toivottavasti osaamme arvostaa heidän meidän sukupolvelle tekemäänsä työtä ja kaikin keinoin pitää kiinni siitä, mitä meillä on: kaunis, puhdas ja itsenäinen Suomi.

Kirjoittaja on isokyröläisen Kylkkälän koulun johtaja