Minkälaista on tulevaisuuden veteraaniperinnetyö? Sitä mietitään nyt joka puolella Suomea. Tässä pohdin asiaa hieman alueellisten piirien tasolta.

Tehtävänantomme on selvä. Sen on ehkä hienoimmalla tavalla tiivistänyt sotaveteraani Kalervo Hämäläinen kaikille tuttuun Veteraanin iltahuutoon. Laulun kertosäkeessä kehotetaan: hoivatkaa, muistakaa, kertokaa.

Hoivaaminen tarkoittaa huolenpitoa ja tukitoimia. Ne ovat kunniatehtäviämme, jotka hoidamme viimeiseen iltahuutoon saakka nöyrän kiitollisina.

Muistaminen ja kertominenkin ovat helppoja mieltää, mutta mitä ne tarkoittavat käytännön tasolla? Meillä Etelä-Pohjanmaalla, jossa perinnepiiri toimii aluksi rinnakkain sotaveteraanipiirin kanssa, sitä pohditaan tällä hetkellä kolmessa suunnitteluryhmässä, jotka käsittelevät toimintaa, viestintää ja taloutta. Ryhmissä ideoidaan, kehitetään ja testataan. Luodaan yhteistä visiota.

Joku sanoi jossakin, että perinneaikaan siirtyminen ei tarkoita minkään uuden keksimistä. Olen jyrkästi eri mieltä. Varsinkin lasten ja nuorten tavoittamiseksi ja mukaan saamiseksi me tarvitsemme piirin tasolla myös uudenlaisia toimintamuotoja, välineitä ja kanavia.

Sillä niin kuin joku toinen sanoi, alueellinen perinnetyö on suureksi osaksi viestintää. Me olemme aloittaneet Facebook-sivulla, jossa onkin nyt reilun kuukauden jälkeen jo noin 700 seuraajaa. Toiveissa siintää yhteinen perinneportaali, jota pääsemme toivottavasti rakentamaan Sotaveteraaniliiton johdolla mahdollisimman pian.

Merkittävin ja konkreettisin veteraaniperinnetyö tehdään tulevaisuudessakin lähellä. Siksi perinnepiirin tärkeimpiä tehtäviä on pitää huoli, että joka paikassa toimii elinvoimainen paikallistoimikunta. Maakuntamme eri puolilla edetään tässä omaan tahtiin ja hieman eri tavoillakin. Niin pitää ollakin: lähellä tiedetään, mikä omalla kotiseudulla toimii parhaiten.

Sekä toiminnalliselta että taloudelliselta kannalta on oleellista, että perinnepiirille saadaan tarpeeksi suuri jäsenpohja. Jotta jäsenyys saadaan kaikkien ulottuville ja kynnys matalalle, jäseneksi tulisi voida liittyä sekä valtakunnallisen keskitetyn järjestelmän kautta että alueen omissa kanavissa.

Jäsenhallinnossa valtakunnallinen keskitetty järjestelmä on ainut järkevä malli, ja mekin toivomme pääsevämme siihen alkuvuodesta, kun haemme Sotaveteraaniliiton jäsenyyttä. Jäsenyhteyden ylläpitämisessä ja jäsenien henkilökohtaisessa tavoittamisessa keskeisessä asemassa on yhteinen Kenttäpostia-lehti. Sitä kannattaa vaalia.

Yksityiskohtia on tietysti paljon, mutta loppujen lopuksi veteraaniperinnetyön onnistuminen on kiinni yhdestä ainoasta asiasta: yhteisestä tahdosta. Veteraanisukupolvi kantoi vastuuta yhdessä. Niin tulee tehdä meidänkin.

Olen tosi iloinen ja kiitollinen, että kaikki keskeiset viime sotien perinnetyön toimijat ovat lähteneet mukaan Etelä-Pohjanmaalla. Yhteistyö on sujunut erittäin hyvin ja innostuneesti. Mutta monta kertaa siinä saa kokea riittämättömyyttä: avoimuudessa, osallistamisessa ja innostamisessa jää aina vielä parannettavaa.

Sillä kaikkia tarvitaan ja jokaisella on oikeus olla mukana. Jokaisella on oikeus hoivata, muistaa ja kertoa. Koska himmetä ei muistot saa.

Kirjoittaja on sotien 1939–1945 Etelä-Pohjanmaan perinneyhdistyksen puheenjohtaja