Keskellä kuuminta kesää 2019 astuin nuhaisena Puolustusvoimien pakettiautoon, joka vei minut Rovaniemen Someroharjun varuskuntaan. Aloitin asepalveluksen jo valmiiksi nuhaisena, sillä vielä tuolloin ympäröivä maailma hyväksyi säännöllisen nenää niiskuttavan ja hieman kuorsaavan meikäläisen alokkaaksi.

Vapaaehtoisena asepalvelukseen lähteminen on prosessi, jossa jokainen arvioi omaa kykyään suhteessa maanpuolustuskoneiston saamaan hyötyyn. Suomessa kynnys suorittaa asepalvelus vapaaehtoisena on suhteellisen matala, sillä jokaista kansalaista sitoo jo valmiiksi maanpuolustusvelvollisuus.

Vietin palveluksessa 347 vuorokautta, joista puolet Pääesikunnassa. Palvelukseni käännekohta tapahtui ehdottomasti komennusyksikköni 1. Erillisen autokomppanian naisten vessassa, jossa sain viestin tulevasta loppusijoituspaikastani varusmiestoimikuntien pääsihteerinä. Kouluttajanani toiminut kersantti nauroi minulle, kun totesin lähteväni välisodan sijasta Pääesikuntaan komennukselle. Naurusta ja epäilyistä huolimatta istuin pian suorassa lähetyksessä yhdessä puolustusministeri Antti Kaikkosen ja silloisen Varusmiesliiton puheenjohtajan, Topi Korpisen kanssa keskustelemassa varusmiespalveluksesta.

Olen joskus päivitellyt olleeni varsin kallis asevelvollinen veronmaksajille, sillä Someroharjulta Hoikankankaan kautta tieni päätyi lopulta Santahaminaan ja Sörnäisiin. Joukkokoulutuskaudellakin olin ikuisesti se Jääkäriprikaatin kasvatti, joka ei käyttänyt pakkastakkia elohopean liikkuessa nollan yläpuolella. Olinkin sitten pari tuntia päästäni pyörällä sotilasvenekuljetuksen jälkeen, vaikka moduulin lavalla uni maittoi helposti pressun hakatessa tahtia ja viiman kirvellessä kasvoja.

Suurin prosessi suhteessani maanpuolustukseen tapahtui kuitenkin asepalveluksen jälkeen. Palatessani siviilielämään pystyin paremmin käymään läpi sen lähes vuoden kokemuksen, joka opetti nöyryyttä ja arvostusta maanpuolustusjärjestelmää kohtaan. Ymmärsin, miksi maanpuolustusvelvollisuus on osa Suomen lakia. En välttämättä olekaan sotilaana se kovakuntoisin ja parhaiten ampuva kaveri, mutta asepalveluksesta jäi käteen kyky sietää epävarmuutta ja hyvät ensiaputaidot. Pääsen usein testaamaan niitä öisin pikkutunneilla, kun höyhensaarilla palaan takaisin kasarmille. Asepalveluksessa kuitenkin samalla ymmärsin, etten koskaan haluaisi sotaa. Asepalvelus teki minusta realistisen pasifistin. Toivon asevelvollisuuden ja uskottavan puolustuskyvyn suojaavan meitä siltä pahimmalta, minkä olen kuullut vanhempien sukupolvien tarinoissa ja kaskuissa. Asepalvelus opetti kunnioittamaan itsenäisyyttä ja demokratiaa.

En kadu asepalvelustani, vaikka se oli minulle rankka suoritus. Suosittelen kaikkia naisia hakemaan vapaaehtoiseen palvelukseen, sillä se on ainutlaatuinen kokemus elämässä. Intti ei ole aina hauskaa ja varmasti hajottaa – paljonkin. Asevelvollisuus on kuitenkin meidän kansakuntamme itsenäisyyden ja yhdenvertaisuuden välttämätön peruspilari, jonka varaan demokratia nojaa vahvasti. En haluaisi koskaan asetta tositilanteessa käyttää, mutta haluan säilyttää yhdenvertaisen Suomen.

Viimeksi tänään nauroin vedet silmissä muistellessani alikersanttia, joka käveli unissaan naisten tupaan. Tuo oli pieni hetki koko palveluksesta, mutta sydämessäni paloi lämmin hehku sitä muistellessa.

Kirjoittaja suoritti varusmiespalveluksen VMTK-pääsihteerinä 2/19-saapumiserässä.