Tiedottajan nimikkeeseenkin sisältyy olettamus siitä, että ihminen tietää ja osaa siitä kertoa. Tätä testataankin työssä usein, sillä yhteydenottoja tulee mitä erikoisimmista asioista. Onneksi tässäkään ei ole vain oman aivokapasiteetin (tai Googlen) varassa, vaan jo pelkästään täältä Veteraanitalolta löytyy sellainen asiantuntijoiden verkosto ja sotahistoriatietouden aarrearkku, että vastaus löytyy liki kysymykseen kuin kysymykseen.

Tuoreimpana minulta pyydettiin apua yhden mustavalkoisen sota-aikaisen kuvan yksityiskohtien selvittämiseen. Ei mikään ihan kepoisin kakkupala, kun pelkästään SA-kuva-arkistosta (josta tämän onneksi arveltiin olevan peräisin) sotiamme dokumentoivia otoksia löytyy 160 000 (!)

Paitsi, että viestit haastavat, ne myös lämmittävät. Ne kertovat siitä, että asiamme; veteraanit, heidän perintönsä ja sotahistoria kiinnostavat. On aina yhtä hienoa nähdä, että oman suvun sankareiden tarinat tulevat taltioitua tulevillekin polville, nyt kun kokijoita, muistoja, heidän kokemuksiaan kuunnelleita ja tieto on vielä olemassa. Kauaa se ei nimittäin ole mahdollista.

”Näin vanhemmiten alkaa ymmärtää, kuinka tärkeää on siirtää tietoa seuraaville polville, joten nyt teemme sisareni kanssa työtä selvittääksemme veteraanimme vaiheet”, kertoi mahdollisesti hänen isäänsä esittävän kuvan puitteissa yhteyttä ottanut nainen.

Niinpä. Yleensä vaatii tietyn iän saavuttamisen, että ymmärrys ja kiinnostus omaa historiaa kohtaan edes syntyy tai että sitä on edellytyksiä lähteä selvittämään tai tallentamaan (omasta heräämisestäni olen kirjoittanut blogissa täällä).

Monen veteraanin kohdalla tämä on vielä mahdollista. Mutta aivan liian monen kohdalla ei.

Joko veteraani ei itse halunnut kokemastaan puhua tai sitten sille ei löytynyt ajoissa kuuntelijoita. Niin Tammenlehvän Perinneliitto kuin meidän omat sotaveteraanipiirimme ovat jo vuosikymmenien ajan ikuistaneet maamme pelastaneen sukupolven tarinoita (Tammenlehvän Perinneliiton Veteraanit kertovat-sarjan löydät Youtubesta täältä, Kymenlaakson Sotaveteraanipiirin kokoelman puolestaan täältä ja Salon Seudun Sotaveteraanien muistelmia täältä.)

Veteraanien oma toive nimittäin on, että tieto ja ymmärrys siitä, mitä heidän sukupolvensa joutui käymään läpi, jotta niin meidän kuin vielä syntymättömien suomalaisten vapaus ja itsenäisyys saataisiin turvattua, ei unohtuisi siinäkään vaiheessa, kun he eivät itse ole siitä kertomassa, vaan tulisi siirrettyä aina uusille polville. Siksi veteraaniliitot ovat perustaneet Tammenlehvän Perinneliiton, joka tulee aikanaan ottamaan vastuun ja kunniatehtävän olla sen tiedon kerääjä, tallentaja, vaalija ja levittäjä.

Mutta miksi tämä on niin tärkeää?

Meillä, 70- ja 80-luvulla syntyneillä on vielä henkilökohtainen side sotavuosiin, koska ne kokeneet ihmiset, isovanhempamme, ovat olleet osa elämäämme. Meistä onnekkaimmat ovat saaneet kuulla noita ainutlaatuisia muistoja ja oppitunteja suoraan ne eläneiltä ihmisiltä. Me olemme kuitenkin niitä viimeisiä.

Meille jaettiin Twitterissä vastikään kaavio, joka kiteyttää tämän varsin karusti. 1940-luvun puolivälissä veteraani löytyi joka kolmannesta kodista. Vuonna 2000 puhuttiin enää joka 15. kodista. Ja nyt… nyt puhutaan jo, mitä, joka sadannesta jos siitäkään?

10 vuotta sitten alkoi alaspäin yhä jyrkkenevästi laskeutuva kaari, joka kuvastaa sitä ihmisjoukkoa, joka maassamme syntyy ja kasvaa koskaan ainoaa veteraania tapaamatta.

Ne meidän parasta aikaakin kuumeisesti talteen keräämät veteraanihaastattelut tulevat olemaan yksi edessä siintävän perinnetyön aikakauden peruskivistä.

Nämä veteraanikohtaamiset tulevat olemaan ainoita, joita perinnetyön uudet yleisöt tulevat kokemaan.

Ne, niihin ja muuhun sotahistorialliseen tutkimukseen perustuvat juttumme, julkaisumme, tapahtumamme ja työmme tulevat olemaan ainoa linkki, jolla ankkuroida heidät osaksi tämän maan tarinaa, meidän yhteistä perintöämme ja tämän maan puolustajien yhä jatkuvaa ketjua.

Jos tuo linkki katkeaa… ei heilläkään ole tarinaa, perintöä tai tunnetta kuulumisesta, mitä omille jälkeläisilleen siirtää. Silloin on hukattu paljon enemmän kuin mahdollisuus. Silloin on hukattu iso osa meitä itseämme.

Meillä on yhä keskuudessamme n. 4500 veteraania, n. 15 000 veteraanin leskeä ja puolisoa, muutama sotaleski, kymmeniä tuhansia sotalapsia ja -orpoja, evakoita sekä lapsuuden sodan varjossa eläneitä. Jokainen heistä on syy, miksi #himmetäeimuistotsaa.

Jokaisella heistä on tarina, joka ansaitsee tulla kuulluksi ja ikuistetuksi myös niille tuleville polville.

Ja sen aika on nyt.

PS. Jos haluat tallentaa lähipiiristäsi löytyvän, jonkun edellä mainittuja ryhmiä edustavan tarinan, löytyy meiltä valmiit ohjeet avuksenne – ota meihin yhteyttä somekanavissamme tai osoitteessa toimitus@sotaveteraaniliitto.fi

Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja