Koronavirus on vienyt maamme poikkeustilaan, jollaista ei Suomessa ole sitten sotavuosien nähty. Tällä kertaa vastassamme oleva vihollinen on uusi ja näkymätön, mutta voimansa jo osoittanut. Erityisen tuhoisa se on tiettyjen ihmisryhmien parissa, joihin kuuluvat paitsi koko edustamamme väestönosa, myös suuri osa organisaatiomme väestä. Heidän suojelemisekseen on ryhdytty ennennäkemättömiin varotoimiin, jotka ovat tuoneet viruksen uhan hyvin lähelle meitä veteraanityössä mukana olevia.

Tämä totisesti konkretisoitui Talvisodan päättymisen 80-vuotispäivänä, kun 80 vuoden takaisten poikkeusolojen päättymistä kunnioittavat muistotilaisuudet jouduttiin perumaan maan ollessa vetäytynyt uuteen poikkeustilaan.

Ääriolosuhteet tuovat meistä ihmisistä esiin piirteitä, jotka saattavat yllättää meidät itsemmekin. Niin hyvässä kuin pahassa. Ne myös herkistävät havainnointiamme, saaden ihan arkisen ajattelemattomuuden näyttäytymään silmissämme tavanomaista terävämpänä.

Kuluneina viikkoina Suomessa on nähty paitsi Talvisodan henkeen verrattavaa auttamishalua ja yhteishenkeä, myös nyt suorastaan pöyristyttävältä näyttävää itsekeskeisyyttä ihmisten päätettyä olevansa kaikkia koskevien käskyjen yläpuolella ja kieltäydyttyä ymmärtämästä, että heidän vastuuttomuutensa asettaa heidän itsensä lisäksi vaaraan myös muut.

Muut, jotka kuuluvat riskiryhmään.

Muut, jotka kuuluvat nyt ratkaisevassa roolissa oleviin ammattiryhmiin.

Muut, joita heidän rakkaansa eivät ole vielä valmiita menettämään.

Tämänhetkista taistoa on – joidenkin mielestä jo varmaan väsymiseen saakka – verrattu 80 vuoden takaiseen selviytymistaisteluun, ja selvää onkin, että nämä viikot ja kuukaudet tulevat jäämään sen kokeneiden mieleen koko kansan yhteisenä sukupolvikokemuksena. Toivon mukaan siitä kuitenkin selvitään huomattavasti vähäisemmin tappioin.

On ymmärrettävää, että ohjeistus eristäytymisestä kotiin, välttämättömän elinpiirin ulkopuolisen sosiaalisen kanssakäymisen rajoittaminen sekä huoli omaisista ja epätietoisuus tulevasta tulevat käymään hermoille sitä enemmän, mitä pidempään tilanne jatkuu. Kun tunnemme itsemme avuttomiksi ja kykenemättömiksi kontrolloimaan elämäämme, on luonnollista, että koemme tarvetta saada vastauksia, selkeyttä ja niiden tuomaa turvaa.

Edes säätila ei tunnu tietävän, miten päin nyt pitäisi olla: yhtenä hetkenä aurinko paistaa komeammin kuin kesäkuussa konsanaan, seuraavana taivaalta tulee lunta enemmän kuin koko talvena!

Viime vuosina olemme jo ehtineet tottua siihen loputtomaan – joskin mihinkään perustumattomaan-  asiantuntijuuteen ja ylenkatseelliseen kaikkivoipaisuuteen, jonka edustajina etenkin sosiaalisessa mediassa niin antaumuksella esiinnytään. Nyt moni heistäkin tuntee itsensä varmasti kovin pieneksi ja lohduttomaksi. Se, että osaa laittaa Internetin päälle, ei teekään kenestäkään eksperttiä. Elämän koulun tarkkailuluokalta ei valmistukaan virologian, pandemologian tai perustuslain auktoriteetteja. Nyt heidänkin on nöyrryttävä kuuntelemaan muita.

Voi vaikuttaa houkuttelevalta singota syyttävä sormi niiden tahojen suuntaan tahoja, joiden määräysten seurauksena koemme elämänpiirimme nyt kutistuneen vain varjoon entisestään. Se ei kuitenkaan johda mihinkään. He eivät ole syyllisiä tilanteeseen. Se virus on. Ihmisten oma varomattomuuus ja ajattelemattomuus on.

Ihan niin kuin 80 vuotta sittenkin, olemme tilanteessa, jonka kehittymistä voimme vain arvioida vihollisen aikaisemman käyttäytymisen, taktisen tiedustelun tulosten ja sodankäynnin yleisten lainalaisuuksien pohjalta. Hallitus ei olisi osannut antaa sodan päättymispäivää silloin, eikä se osaa antaa sitä nyt. Meidän on vain luotettava siihen, että he tekevät parhaansa ja tehtävä oma osamme noudattamalla meille annettua ohjeistusta.

Kanssamme käy sotaa samaa vihollista vastaan koko maailma. Sieltä olemme nähneet, että tauti kaataa myös perusterveitä nuoria. Mutta jo taudin vaarallisimman muodon riskiryhmässä olevien ihmisten määrä on tässä 5,5-miljoonaisesta kansassa melkoinen. Terveydentilansa puolesta siihen kuuluu n. 200 000 18-69-vuotiasta suomalaista, ikänsä puolesta n. 870 000. Yhteensä puhutaan siis liki miljoonasta ihmisestä.

Tilanne vaihtelee paljon alueittain. Määrällisesti eniten eli yli neljännes (260 000) riskiryhmään kuuluvia on Uudenmaan alueella, väestöön suhteutettuna eniten riskiryhmiin kuuluvia on Itä-Savon sairaanhoitopiirissä, jossa joka kolmas yli 18-vuotias kuuluu riskiryhmään.

Panokset ovat siis korkealla, mikä tarkoittaa, että niin ovat myös vaatimukset meille jokaiselle.

Taistelun etulinjassa puurtavat nyt terveydenhuollon ammattilaiset, suojatulta antaen mm. kaikki huoltovarmuuden kannalta kriittiset ryhmät, mutta kotirintaman rooli on nyt tärkeämpi kuin koskaan. Noudatetaan annettuja ohjeita. Pysytään kotona. Vältetään turhia riskejä.

Taustalla on nimittäin ihan sama tavoite kuin silloin 80 vuotta sittenkin: meidän kaikkien turvassa pitäminen. Suomi ja sen kansa olivat puolustamisen arvoisia silloin ja ne ovat sitä yhä.

Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja ja tällä hetkellä yksi Suomen yli miljoonasta etätyöläisestä