Veteraanien alueelliset kirkkojuhlat antavat aiheen pohtia maanpuolustuksen perustaa, maanpuolustustahtoa. Onhan tiedossa, että hyvin varustettukaan armeija ei pärjää ilman tahtoa ja taitoa. Oman maamme historiasta on esimerkkejä siitä, kuinka heikosti varustettu ja alivoimainen armeija voi puolustautua menestyksellisesti suurvalta-armeijan hyökkäyksiltä. Ratkaisevaa on puolustustahto.

Veteraanit joutuivat 80 vuotta sitten mahdottomalta tuntuvan tehtävän eteen. Suurvalta hyökkäsi ilman sodanjulistusta ja yllättäen maatamme vastaan. He saavuttivat kuitenkin kuin ihmeen kautta tärkeimmän tavoitteen: maa säilytti itsenäisyytensä.

Psalmissa 127 todetaan: ”Jos Herra ei taloa rakenna, turhaan näkevät rakentajat vaivaa. Jos Herra ei kaupunkia vartioi, turhaan vartija valvoo.” Tätä Psalmia on kuultu usein kirkossa avioliittokuulutusten yhteydessä, kun on rukoiltu kuulutusparien puolesta.

Yhtä hyvin näitä Psalmin sanoja voidaan lukea kehotuksena maan rakentamiseen, että maa kestäisi kaikissa tulevaisuuden koetuksissa. Jokaisen sukupolven on tehtävä oma osansa maan rakentamisessa, mutta sen lisäksi on jätettävä oma ja läheisten elämä Jumalan käsiin: ”Jos Herra ei kaupunkia vartioi, turhaan vartija valvoo.”

Valvovatko maamme vartijat turhaan? Tänäänkin maata on varauduttava puolustamaan. Asevelvollisuudesta käydään aika ajoin kriittistäkin keskustelua.

Yleinen asevelvollisuus on kuitenkin suomalaisen maanpuolustuksen perusta. Järjestelmän kehittämistä ja mahdollisia muutoksia on arvioitava riittävän joukkotuotannon kannalta: on saatava pidettyä yllä ainakin 280 000 sotilaan sodan ajan kokoonpanojen mukainen koulutettu ja kertausharjoitettu, suorituskykyinen joukko.

Suomalainen varusmieskoulutus saa tunnustusta maailmalla. Tästä on esimerkkinä suomalaisten reserviläisten erinomainen taito ja motivaatio kansainvälisissä kriisinhallintatehtävissä.

Yleinen asevelvollisuus tuo armeijan mahdollisimman lähelle kansaa. Etäisyyttä ei ole juurikaan: Jokainen tuntee lähipiiristään jonkun varusmiehenä palvelleen, ellei itse ole palvellut. Ehkä siksi suomalaisten asenne puolustusvoimiinsa on kaikkein myönteisintä Euroopassa. Noin yhdeksän kymmenestä arvostaa puolustusvoimia.

Asevelvollisuuden ja maanpuolustuksen tukena ovat olleet koko sotien jälkeisen ajan sotiemme veteraanien velvoittava esimerkki ja tuki. Nyt veteraanisukupolvi siirtyy vähitellen ajan rajan taakse. Nuorella polvella ei ole kohta enää omakohtaista kokemusta veteraaneista.

Itsenäisyyden juhlavuonna, keväällä 2017 oli viimeinen Sodan ajan pappien kokous. Joukon vanhin oli silloin 93-vuotias Kai Kiilunen, joka taisteli korpraalina kesän 1944 torjuntataisteluissa Adolf Ehrnroothin rykmentissä. Kiilunen muistutti tuolloin kenraalin perinnöstä: ”Suomi on hyvä maa, sitä kannattaa puolustaa, sen paras puolustaja on suomalainen.”

Kenraali Ehrnroothissa henkilöityi veteraanisukupolven asia. Hän osasi pukea sanoiksi koko veteraanisukupolven perinnön ja onnistui välittämään sen nuoremmille: ”Itsenäinen isänmaa – veteraanien perintö.”

Veteraanisukupolven työn ja saavutusten parasta arvostamista on huolehtia maan asioista niin, että Suomi olisi edelleen hyvä maa asua ja elää. Itsenäisyyttä voi vaalia eri tavoin. Kokonaisturvallisuudesta huolehtiminen tarkoittaa paitsi aseellista maanpuolustusta, myös ruokaturvaa. Samoin on vaalittava ihmisryhmien tasapuolista kohtelua ja epätasa-arvoisuuden ehkäisemistä, ettei synny väestöä jakavia syviä jakolinjoja.

Myös usko Jumalaan on kantanut kaikkina aikoina. Uskon esiin tuomista vierastetaan. Silti minulle välittyy vahvana kuva, että sotilasyhteisössä usko Jumalaan on keskeinen asia – ja turva kuoleman edessä. Uskoa ei kuitenkaan tuoda esille eikä sillä elämöidä. Positiivinen asenne tulee kuitenkin monella tavalla esille.

Edellisiä asioita on vaalittava.

Kovassa markkinataloudessa katsotaan yleisesti, että ihminen on oman onnensa seppä ja putoaminen elintasossa on siten omaa syytä. Suomessa taas vallitsee yhteisvastuun ja heikoista huolehtimisen perinne: kaikkien pitäminen kiinni yhteiskunnassa ja kohtuullisessa elämässä on yhteinen asia. Veteraanit pukivat sen sanoiksi periaatteessaan ”Veljeä ei jätetä”.

Veteraanisukupolvi muotoili Suomen puolustamisen sanoihin: ”Koti, uskonto, isänmaa”. Jokaisella oli silloin ja on nytkin jokin koti. Koti muodostaa elämänpiirin, jossa hoidetaan lähimpiä ihmissuhteita ja saadaan lepoa työn vastapainoksi. Koti on välittämisen, rakkauden ja hoivan jakamista varten. Lapsiperheille koti on lasten kasvattamisen ja yhteiskunnan uusintamisen paikka.

Yhteiskunnan talouden näkökulmasta kodit ovat yhteiskunnan hyvinvoinnin perusta. Kotien arvomaailma ja kotityö luovat lisäarvoa. Jos kodit eivät kykene hoitamaan tätä tehtävää, se jää yhteiskunnan hoidettavaksi kalliilla hinnalla. Mikään ei kuitenkaan korvaa kotien tehtävää, sillä kodeista saamatta jääneet hoiva, rakkaus, käytännön taidot ja arvot jättävät jälkeensä huonot valmiudet selviytyä, sekä osattomuutta ja syrjäytyneisyyttä.

Kodin tehtävät – kasvatus ja hoiva -ovat kuitenkin jo siirtyneet yhä enemmän yhteiskunnalle, samalla kun monia koteja uhkaavat tänä päivänä erillisyys, kiire ja erilaiset ristiriidat. Maa elää historiansa korkeimman aineellisen hyvinvoinnin aikaa. Yhteiskunnan hyvinvointipalvelut ovat kattavammat kuin koskaan.

Samalla henkinen pahoinvointi lisääntyy. Kouluosaaminen on kääntynyt laskuun ja koulujen työrauhaongelmat lisääntyneet. Avioliittoja on solmittu joka vuosi vähemmän jo kahdeksan vuoden ajan. Samaan aikaan syntyvyys on laskenut joka vuosi. Hyvinvointiyhteiskunnan ja eläkejärjestelmän rahoituspohja murenee. Yksityinen velkaantuminen lisääntyy. Toisaalla kasvaa huumeiden käyttö ja pelaaminen. Nykyistä tilannetta seuraava joutuu kysymään yleisen henkisen kestävyyden tilaa.

Jos tämä on tilanne syvässä rauhan tilassa, miten selkäranka kestää poikkeusoloissa, jolloin perustarpeidenkin tyydyttäminen on epävarmaa ja väärän tiedon levittäjät lietsovat tappiomielialaa? Kyse ei tarvitse olla ainakaan aluksi sotilaallisesta kriisistä. Jo talouden kasvun taittuminen, siirtyminen öljytalouden jälkeiseen aikaan ja pakolaismäärät aiheuttavat suuria muutoksia nykyiseen turvalliseen elämään.

Tämän ajan arvot: ura, menestys ja omaisuus – toisin kuin veteraanien arvot – perustavat ihmisen oman menestyksen varaan. Yksilöllisyyttä korostavat arvot eivät kanna yhteisöä, eivätkä yksilöäkään sairauden ja vanhuuden aikana.  Nämä yksilölliset arvot luottavat siihen, että yhteiskunnan tuki- ja hoivapalvelut jatkuvat edelleen. Siksi perhe ja suku ovat tarpeettomia hoivan välittämisessä.

Veteraanien arvoissa isänmaa muistuttaa jokaisen sukupolven vastuusta omalla vuorollaan rakentaa yhteiskuntaa ja sen hyvinvointia.  Jos taas näkökulmana on ulosmitata yhteistä hyvinvointia, on sen voimavarat tuota pikaa syöty loppuun.

Itse olen luottavainen. Suomalainen päättäväisyys ja maanpuolustustahto nousevat esiin kovassa paikassa, paineen alla.

Kirjoittaja on teologian tohtori ja Puolustusvoimien kenttäpiispa