Meidän rauhan aikana syntyneiden sukupolvien keskuudesta nousee toisinaan ääniä, joista käy ilmi, miten etuoikeutetussa asemasa olemmekaan saaneet kasvaa voidessamme ottaa itsenäisyytemme ja vapautemme itsestäänselvyytenä. Eräskin poplaulaja kertoi haastattelussa kaipaavansa teinivuosiensa anti-isänmaallisuutta, joka vastusti ”jatkuvaa Suomen lipun salkoon nostamista” nyt kun meno on ”pitkälti sellaista kritiikitöntä Talvisodan ihannointia”.

En todellakaan tiedä, mihin hän näkemyksensä perustaa. Joka ikinen tervejärkinen ihminen – etenkin sen hirveydet itse kokenut – tietää, ettei sodassa ole mitään ihannoitavaa. Sotapolkuja- ja kokemuksia on tässä maassa varmasti yhtä paljon kuin veteraanejakin, mutta voin taata, että yksi asia niitä yhdistää. Kysy keneltä tahansa, niin hän kertoo, että sota on kauheinta, mitä maalle voi tapahtua. En tiedä, kuinka monelta olen kuullut toteamuksen siitä, että he olivat valmiita uhraamaan kaikkensa, jotta kenenkään meidän ei tarvitsisi joutua samaan tilanteeseen.

Veteraaniperinnettä vaalivaa Tammenlehvän Perinneliittoa lainaten ”veteraanien tahto ei ole se, että sotaa ihannoitaisiin, vaan jotta tulevat sukupolvet olisivat viisaita ja valmistautuneita torjumaan sodan uhan ja tarvittaessa turvaamaan rauhan mahdollisuus, kun muut keinot ovat pettäneet. Veteraanien perintö on kertomus uhrautuvaisuudesta, sitkeydestä, lähimmäisen huomioonottamisesta ja tulevaisuudenuskosta”.

Mitä nuorempi tämän tekstin lukija on, sitä todennäköisemmin hän haukottelee tällä hetkellä silmiään pyöritellen ja valittaa, että mitä tekemistä tuolla on hänen kanssaan? Voi moni vähän vanhempikin protestoida, että mikä sen veteraaniperinnön relevanttius liki 80 vuotta sotien päättymisen jälkeen on. Vaikkei siitä kummoisia klikkimagneetteja ehkä saakaan, on veteraanien perintö yhä ajankohtainen. Ehkä jopa enemmän kuin koskaan?

Yhteiskunnallisessa keskustelussa kuulee usein peräänkuulutettavan ”arvojohtajuutta”, koska meiltä puuttuu yhteinen ”arvopohja”, minkä seurauksena sosiologit kertovat nykyihmisen elävän ”arvotyhjiössä”.

Sotaveteraaniliiton edeltäjän, Suomen Aseveljien Liiton yliasiamies L. Arvi P. Poijärvi kiteytti aikanaan aseveli-ideologian seitsemän johtoperiaatetta seuraavasti:

1. Jokainen suomalainen, säätyyn, arvoon, varallisuuteen ja kieleen katsomatta on kansansa kallisarvoinen jäsen.

2. Rehellinen työ, olipa se ruumiillista tai henkistä, on suomalaisen miehen, naisen ja lapsen kunnia-asia.

3. Keskinäisen kritiikin on oltava rakentavaa ja toisten pyrintöihin on suhtauduttava myönteisesti.

4. Oikeat aseveljet eivät väistä yksilöllistä vastuutaan; he tuntevat vastuunsa myös kunnan, maakunnan ja valtion asioista.

5. Rohkea, sisukas yrittäminen on suomalaisista kansalaishyveistä arvokkaimpia.

6. Etulinjan karu rehellisyys on tuotava myös rauhanajan elämään, yhtä hyvin koteihin kuin työpaikoille ja julkiseen elämään.

7. Luottamus Jumalaan, joka on johdattanut kansamme läpi ylivoimaisten vaikeuksien, on tulevaisuudenuskomme luja perusta.

Rohkenenpa väittää, että varsin monelle noista on tilausta vielä tänäänkin.

Kirjoittaja on Suomen Sotaveteraaniliiton tiedottaja