Mitä ensimmäinen vuosi Sotaveteraaniliitossa on opettanut?

Mitä ensimmäinen vuosi Sotaveteraaniliitossa on opettanut?

 

Niin se aika vain rientää. Kalenterissani napsahti juuri täyteen ensimmäinen vuosi liiton tiedottajana. Tuohon vuoteen on mahtunut paljon. Kiirettä on pitänyt ja haasteita riittänyt, mutta palkitsevampaa työtä on vaikea keksiä. Olen ehdottomasti unelmaduunissani.

Kulunut vuosi on tuonut mukanaan muutaman todella kovaa koskettaneen ahaa-elämyksen. Ensimmäinen tapahtui uutta Tuntematonta Sotilasta katsoessani.

On vain luonnollista, että jokainen aikakausi on löytänyt eri filmatisoinneista sen juuri hänelle omimmalta tuntuvan version. Itse kuulun häpeilemättä siihen sukupolveen, jota Aku Louhimiehen tulkinta tulee aina puhuttelemaan tavalla, johon muut eivät pääse. Ja juuri noin siinä kävi: elokuvan teknisen ylivertaisuuden ja katsojien omaa ikäluokkaa edustavien näyttelijöiden kautta koko sota ja sen perintö avautui taas uudelle yleisölle ihan erilaista mielenkiintoa ja samaistumista herättävänä kokemuksena.

Elokuvan raadollisina viime hetkinä se iski. Nuo nuoret pojat, parinkympin molemmin puolin, viettivät vuosia tilanteessa, jossa oli oltava valmis kuolemaan hetkenä minä hyvänsä. Joka sekunti.

Miten ihmeessä tuollaisen keskellä pysyy toimintakuntoisena? Ja vielä enemmän: miten tuollaisesta selviää rikkoontumatta itsekin? Kuten nyt tiedämme – moni ei selvinnytkään.

Ajatusten  ikiliikkuja vain kiihtyi muutama viikko myöhemmin Sanomatalon Mediatorilla järjestetyssä Veteraanien ja Lottien päivässä. IS TV:stä katsottavissa olevan tapahtuman aloitti Helsingin sotaveteraanikuoron esittämä Viimeinen Iltahuuto, jonka sanat pureutuivat tajuntaan nyt ihan uudella tavalla.

Siinä ne entiset parikymppiset nyt seisoivat lavalla 70 vuotta myöhemmin; kävelykeppeihin ja toisiinsa nojaten.

(Voin muuten kertoa, että harva asia on nolompaa, kuin itkeä vollottaa sodan hirveydet itse kokeneen ja siitä sinun edessäsi laulavan sotaveteraanin edessä.)

Askel jo uupunut on,
lapset ja lastemme lapset,
teidän nyt vuoronne on.

”Hoivatkaa, kohta poissa on veljet”.

Tuo on vuoden aikana kristallisoitunut toden teolla, sähköpostin tai puhelinsoiton ilmoittaessa taas yhdestä riveistä poistuneesta veljestä. Mitä enemmän kyseisen veteraanin kanssa on ehtinyt tutuksi tulla, sitä kovemmin uutinen aina sydämestä kouraisee.

Viimeisiä viedään. Kohta veteraaneja ei enää todellakaan ole.

Vielä ei ole kuitenkaan liian myöhäistä. Monta tarinaa on vielä kuulematta; monta muistoa jakamatta. Siksi haastan teidät kaikki. Istukaa alas sotaveteraanin kanssa ja kuunnelkaa. Meillä on vielä liki 13 000 sellaista tosielämän sankaria, joille Hollywoodin tarinat jäävät kakkosiksi – nämä tarinat ovat nimittäin täysin tosia. Olen pelkästään kuluneen viikon aikana päässyt jututtamaan useampaakin ja voin luvata, että joka ikisellä näistä kolminumeroisia lukuja lähestyvistä itsenäisyytemme puolustajista on vielä annettavaa.

Vahdinvaihdoksen myötä on meidän, uusien sukupolvien aika ottaa vastuullemme se, ettei heidän tarinansa pääse unohtumaan. Ja voidaksemme tehdä sen, on meidän tunnettava se tarina.

Kerran raskas vastuu tämän maan tulevaisuudesta lepäsi heidän, tuolloin vain parikymppisten miesten ja naisten harteilla. Vuosien ajan ihmiset, ihan niin kuin sinä ja minä, eivät erotessaan tienneet, tulisivatko enää koskaan rakastaan näkemään.

Myös tuo on tullut kuluneen vuoden aikana lähelle ihan eri lailla: kärvistelen nimittäin parhaillaan itse sotatoimialueella työskentelevän läheisen kotiinpaluuta odottaen.

Nämä miehet ja naiset, nämä meidän veteraanimme tekivät tuon meidän kaikkien vapauden vuoksi. Enkä voi olla miettimättä: olisiko meistä siihen samaan?

Ariela Säkkinen

Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja.