Talvisodan syttymisestä tulee nyt marraskuun lopulla kuluneeksi 80 vuotta. Sotaan osattiin varautua neuvotteluyhteyden Neuvostoliittoon katkettua, mutta silti tapahtumat yllättivät, niin poliitikot kuin kansalaisetkin. Vielä marraskuun alkupuolella Stalinin kerrotaan neuvottelujen jälkeen toivottaneen suomalaiselle valtuuskunnalle ”kaikkea hyvää”.

Aamun valjetessa 30.11. alkoivat lentopommitukset Helsinkiin ja neuvostojoukot ylittivät rajan Kannaksella, Laatokan Karjalassa ja pohjoisella rintamalla. Tavoitteena oli Suomen nopea valtaaminen. Toisin kuitenkin kävi, Stalinin tarjoamaa ”hyvää” ei suosiolla otettu vastaan.

Seuraavien 105 päivän ajalta ovat sotahistoriaan jääneet ankarista taisteluistaan tutuiksi tulleet paikannimet: Summa, Taipaleenjoki, Äyräpää, Kollaa, Tolvajärvi, Kuhmo, Suomussalmi ja monet muut. Ne kertovat vakuuttavalla tavalla suomalaisten sotilaiden sitkeydestä ja taidoista talvisissa olosuhteissa taisteltaessa. Voimat äärimmilleen ponnistaen hyökkäykset torjuttiin.

Jotkut lukijoista saattavat muistaa kolmenkymmenen vuoden takaa Pekka Parikan Talvisota- elokuvan vaikuttavat loppuhetket. Siinä aseiden vaiettua sieltä täältä taisteluhaudasta nousee ylös mustuneissa lumipuvuissa olevia suomalaisia sotilaita. Rivit ovat harventuneet, mutta linjat on pidetty. Kuvan kerronnassa on vahvaa symboliikkaa. Periksi ei anneta vaikeanakaan hetkenä.

Talvisodan taisteluilla turvattiin maamme itsenäisyyden säilyminen. Se tapahtui kuitenkin raskain ehdoin ja raskain tappioin. Oli taivuttava alueluovutuksiin ja asutettava kotinsa menettäneet. Noin 25 000 sotilasta 300 000 miehen kenttäarmeijasta kaatui. Heistä viidennes, runsaat 5 000, jäi kentälle tai katosi. Sankarihautajaisia vietettiin joka pitäjässä.

Jo talvisodan aikana jouduttiin 220 sankarivainajaa siunaamaan tunnistamattomina. Jatkosodan hyökkäysvaiheen päätyttyä ryhdyttiin uudelleen etsimään talvisodassa kentälle jääneitä ja kadonneita. Tehtävään määrättiin kaksi kaatuneitten evakuoimiskeskusta, jotka kävivät läpi keskeisimpiä taistelupaikkoja. Näissä etsinnöissä löydetyt tunnistetut siunattiin kotiseurakuntiensa sankarihautausmaihin. Kuitenkin 950 kaatunutta jäi tunnistamattomiksi. Heistä 726 haudattiin erikseen perustettuihin kenttähautausmaihin ja 224 muihin hautausmaihin.

Talvisodan tunnistamattomille sankarivainajille perustetut kenttähautausmaat sijoitettiin taistelupaikkojen läheisyyteen Säkkijärvelle, Summaan, Äyräpäähän, Taipaleenjoelle ja Kollaalle. Säkkijärvelle haudattiin 104 Viipurinlahden saarista ja rannikolta löydettyä, Summaan 204 Länsi-Kannakselta löydettyä, Äyräpäähän 188 Keski-Kannakselta löydettyä, Taipaleenjoelle 126 tältä suunnalta löydettyä ja Kollaalle 104 tältä alueelta löydettyä kaatunutta.

Näiden lisäksi perustettiin Viipuriin kenttähautausmaa, johon haudattiin Viipurin pommituksessa helmikuussa 1940 tuhoutuneet evakuointia odottaneitten 104 kaatuneen jäänteet. Näistä 26 on tunnistettuja ja 82 tunnistamattomiksi jääneitä.

Kaikilla kenttähautausmailla on 1990-luvulla pystytetyt Suomen valtion muistomerkit. Kenttähautausmaita käydään säännöllisesti hoitamassa pysyvinä talvisodan muistopaikkoina.  Moni matkaseurue pysähtyy historia- ja kotiseutumatkoillaan näillä muistomerkeillä laskemaan kukat ja muistelemaan isiemme tekoja.

Sotavuosien henkisesti tärkeänä periaatteena oli kaatuneiden saaminen haudatuiksi kotiseurakuntiensa multiin. Tämä sama perinne on jatkunut 1990-luvulta lähtien, kun tuli mahdolliseksi tehdä kentälle jääneiden sankarivainajien etsintää. Kaikkiaan runsaat 1 300 löytöä on tähän mennessä tehty ja 381 kentältä löydettyä saatettu tunnistettuina sankarihautoihin.

Näistä tunnistetuista 78 on talvisodassa kaatuneita. Heistä 71 on löydetty Karjalan kannakselta, neljä Laatokan Karjalasta ja kolme Ilomantsista. Taistelupaikoista eniten näitä tunnistettuja on löytynyt Taipaleenjoelta (22), Summasta (12) ja Äyräpään-Vuosalmen alueelta (10). Lukumääristä voi päätellä, että kovin tarkkaa työtä jatkosodan aikaisissa etsinnöissä ei tehty, vaikka nämäkin paikat koluttiin.

Mitä talvisota on jättänyt perintönä meille jälkipolville?

Ennen muuta tietenkin sotasukupolven uhrausten myötä säilyneen itsenäisyyden ja mahdollisuuden rakentaa Suomesta nykyisen kaltainen hyvinvointivaltio, mutta paljon myös arvokasta henkistä perinnettä. Tuo henkinen perinne on vaikeuksienkin keskellä uskoa tulevaisuuteen, toistemme keskinäistä arvostusta ja lujaa yhteenkuuluvuutta, yhdessä tekemisen voimaa. Yhteistä vastuun kantamista, jota usein myös talvisodan hengeksi kutsutaan.

Kirjoittaja on Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen puheenjohtaja