Tänään tulee kuluneeksi 75 vuotta Auschwitzin pahamaineisen keskitysleirin vapauttamisesta. Leirillä tapettiin epäinhimillisissä olosuhteissa yli miljoona sinne vangiksi joutunutta. Yhteensä natsi-Saksan vainot tappoivat arviolta 17 miljoonaa natsien alempiarvoisina pitämää ihmistä, kuusi miljoonaa näistä juutalaisia. Heidän kaikkien muistokseen YK:n sivistysohjelma on julistanut päivän kansainväliseksi holokaustissa menehtyneiden muistopäiväksi.

Myöhemmin tänä keväänä tulee kuluneeksi 75 vuotta Lapin Sodan ja sen myötä Suomen toisen maailmansodan päättymisestä. Vuodesta 1987 tuota päivää on vietetty kansallisena veteraanipäivänä.

Äkkiseltään päivillä tai niitä edeltäneellä tapahtumilla ei välttämättä näyttäisi olevan paljoakaan yhteistä, mutta sitä on paljonkin, lähtien siitä, että molempia yhdistää harras toive siitä, etteivät ne unohtuisi. Kansallista veteraanipäivää – niin kuin veteraanitilaisuuksia yleensäkään – on mahdotonta ajatellakaan ilman Veteraanin iltahuutoa ja sen vedet silmiin raavaammallakin miehellä tirauttavaa vetoomusta siitä, että ”himmetä ei muistot koskaan saa.”

Mutta miksi? Miksi muistaminen on niin tärkeää?

Vastaus löytyy Valtioneuvoston kanslian vuonna 2002 tekemästä päätöksestä, jolla vainojen uhrien muistopäivä säädettiin suomalaiseen almanakkaan: ”päivä muistuttaa meitä yli 50 vuoden takaisista tapahtumista, joiden kukaan ei soisi toistuvan ihmiskunnan historiassa.”

Se, minkä on annettu tapahtua kerran, voi tapahtua uudestaankin ja meidän, ihmiskunnan itsensä, ainoa keino varmistaa, ettei näin kävisi, on opettaa myös tulevia polvia. Jotta voisimme välttää menneiden aikojen vääryydet, on meidän tunnettava ne ja ymmärrettävä ne vääryyksiksi. Sillä, kuten eräs 1939 – 1945 sotiemme legendaarisimmista hahmoista ikimuistoisesti totesi: kansa joka ei tunne menneisyyttään, ei hallitse nykyisyyttään, eikä ole valmis rakentamaan tulevaisuuttaan.

Niin holokaustin uhrien muiston vaalimistyössä kuin meidän veteraaniemme perinnön vaalimistyössä eletään lopun, mutta myös uuden aikakauden alun aikoja. Ei mene enää montaa vuotta, ennen kuin olemme tilanteessa, jossa ketään toisen maailmansodan kauhut rintamalla tai keskitysleireissä kokenutta ei enää ole keskuudessamme.

Siksi on tärkeää kuunnella sekä kerätä heidän tarinansa ja opetuksensa talteen nyt.

Ensiksi mainitun piirissä onkin tehty uutta teknologiaa hyödyntäen uraauurtavaa työtä, josta on malliksi myös meidän perinnetyöllemme.

Mikään ei ole niin puhuttelevaa kuin interaktiivinen ensi käden kokemus; ihmisen itsensä omilla kasvoillaan ja äänellään kertoma tarina ja hänen kohtaamisestaan syntyvä yhteys. Yhdysvalloissa Illinoisin holokaustimuseossa onkin meneillään todella kiinnostava hanke, jossa tähän mennessä on tallennettu 15 holokausti-selviytyjää hologrammeiksi, joiden kanssa myös tulevat polvet pystyvät käymään keskusteluja. Olisiko tuossa ideaa meillekin? Voisiko meilläkin tulevaisuudessa olla esimerkiksi rauhanturvaamisen ja sotaveteraanien perinnettä tallentavassa Wanhassa Veteraanissa tai ensi keväänä avautuvan suurhankkeen, Sodan ja rauhan keskus Muistin kokoelmissa ihan oikeitakin veteraaneja?

Jo nyt virtuaalisen todellisuuden ja lisätyn todellisuuden VR- ja AR- teknologioiden mahdollisuuksia on testattu esimerkiksi Päämajamuseossa, jossa Tampereen Yliopiston DELTA-hanke toi museovierailijan silmien edessä Mannerheimin takaisin työhuoneeseensa tutkimaan rintamatilannetta.

Suomessa yksi hienoimpia ponnistuksia veteraanien tarinoiden tallentamisessa on Ilta-Sanomien Suomi100-vuonna toteuttama 100 tarinaa sodasta- videohaastatteluiden sarja. Toinen on Tammenlehvän Perinneliiton Youtube-kanavalta löytyvä, 140 veteraania käsittävä Veteraanit kertovat-sarja (ja lisää vastaavia löydät nettisivumme materiaalipankista).

Holokaustin kohdalla sen muiston vaalimistyö ja uhrien tarinoiden elossa pitäminen on jo osoittanut tärkeytensä. Kyseessä on ihmiskunnan laajimmin (myös tekijöiden toimesta) dokumentoitu ja tutkittu kansanmurha, jonka miljoonat viattomat uhrit ovat historiallinen tosiasia, eivät mielipidekysymys. Silti äänet, jotka kieltävät sen koskaan tapahtuneenkaan, vain voimistuvat. Missä tilanteessa ollaan siinä vaiheessa, kun keskuudessamme ei ole enää ainoatakaan sen itse kokenutta?

En osaa kuvitellakaan, kuinka tuon täytyy satuttaa niitä tietämiäni ihmisiä, joilla ei ole ollut elämässään isovanhempia, setiä, tätejä tai serkkuja – aina ei edes vanhempia – niitä yhä tänäkin päivänä eläviä uhrien jälkeläisiä, joilta holokausti vei pahimmassa tapauksessa koko heidän sukunsa.

Toinen yhtä huolestuttava ilmiö on totaalinen tietämättömyys tapahtuneesta. Esimerkiksi Ranskassa toissa vuonna tehty selvitys paljasti, että 18-24-vuotiaista yli viidennes ei ollut koskaan kuullutkaan holokaustista. Vielä häkellyttävämäpiä tuloksia on saatu Yhdysvalloissa tehdyistä selvityksistä.

Jokainen natsi-Saksan vainoamiin ryhmiin kuuluva tuntee holokaustin ja sen perinnön samalla lailla, kuin suomalainen Talvisodan. Talvisota on niin erottamaton osa koko kansamme kulttuurista perimää, että tuolloinen sisäministeri Kai Mykkänen luonnehti sitä viimevuotisen Sotaveteraaniviikon päätösjuhlassa ”paitsi koko suomalaisen identiteetin ytimeksi, myös salaisuudeksi Suomen nousuun maailman huipulle.”

Miettikää, miten älyttömältä ja loukkaavalta meistä tuntuisi, jos meille tultaisiin sanomaan, ettei mitään sotaa koskaan tapahtunutkaan? Että väitteet meidän kaikkien isien, isoisien ja -setien sankarikuolemista maansa puolesta ovat vain veteraanijärjestöjen salaliitto?

Uskon Talvisodan ihmeen ja hengen elävän meissä suomalaisissa vielä pitkään niin vahvana, että nuo 105 kunnian päivää ja totuus niihin johtaneista tapahtumista eivät tule unohtumaan. Muihin sen sijaan emme voi luottaa. Talvisodan syttymisen 80-vuotismuistovuosi synnytti monessa epäilyksiä siitä, miten asiaa tultaisiin itänaapurissamme kommentoimaan. Jo vuonna 1994 maan tuolloinen presidentti Boris Jeltsin linjasi Talvisodan olleen ”Stalinin rikos Suomea vastaan.”, mutta nykyhallinnon alla on Stalinin aikaa alettu esitellä paljon kiillotetummassa valossa ja narratiivi on alkanut huolestuttavasti muuttua.

2013 Venäjän nykyinen presidentti Vladimir Putin viittasi sotaan ”Neuvostoliiton yrityksenä korjata vuonna 1917 tehdyt virheet”, yhden tulkinnan mukaan viitaten Suomen tuolloin saamaan itsenäisyyteen.  Viime vuonna valtiollinen Voitonmuseo vieritti syyn Talvisodasta Suomen ja Mainilan (mahdottomiksi osoitettuihin) laukauksiin.

On siis ainakin kaksi painavaa syytä, miksi #himmetäeimuistotsaa. Jos me emme itse kerro tarinaamme, joku toinen tekee sen meidän puolestamme ja tavalla, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä totuuden kanssa.

Meidän – ja tulevienkin sukupolvien – vapaudesta maksettu hinta on niin kallisarvoinen, ettei sitä tule unohtaa tai ottaa itsestäänselvyytenä. Sen on jokainen 93 574 maansa puolesta henkensä antaneesta, 194 886 haavoittuneesta, 10 000 kadonneesta tai kentälle jääneestä sekä 430 000 kotinsa, 30 000 puolisonsa ja yli 50 000 isänsä menettäneestä ansainnut.

Ja se toinen?

Vain ymmärtämällä, miten hirveä tragedia sota ihmiselle ja kansakunnalle on, ymmärrämme, kuinka tärkeää on vaalia rauhaa ja pyrkiä kaikin voimin vahvistamaan sitä ylläpitäviä tekijöitä, niin oman kansamme kuin muiden maiden kesken. Eräs veteraani sen tavatessamme puhuttelevasti tiivisti.

”Me kävimme sodan, jotta kenenkään muun ei enää tarvitsisi.”

Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja