V.A. Koskenniemi kirjoitti vuonna 1917 runokokoelmassaan Elegioja: ”Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin / yksin syntynyt oot, yksin sä lähtevä oot.”

Tämä runo sopii hyvin kuvailemaan tunnelmaa puolitoista vuotta kestäneen koronapandemian aikana varsinkin nyt, kun pitäisi pystyä jatkamaan elämää pandemian jälkeen.

Minä olen pohtinut asiaa kahdelta suunnalta: oman ajan käyttönä ko. aikana ja toisaalta ja ennen kaikkea Turun Sotaveteraaniyhdistyksen puheenjohtajana.

Me olemme viettäneet koronakarkuruutta vaimoni Seijan kanssa Taivassalon kunnan Varttimaan saaressa nyt liki 500 päivää 13.3.2020 lähtien. Silloinhan korona alkoi ja pääministeri piti puheen, että nyt ei ole aika lähteä mökille, vaan on syytä pysyä kotona. Mehän lähdimme heti ja sillä tiellä olemme edelleen.

Saareemme pääsee vain veneellä tai talvella jään yli. Molempia tapoja olemme käyttäneet. Kerran viikossa asioille Turkuun ja kaupoille Taivassaloon, se on ollut elämämme rytmi puolitoista vuotta, muutamaa kotimaan matkaa lukuun ottamatta.

Saattaisi juolahtaa mieleen, että yksin oot sinä ihminen, kaiken koronan keskellä yksin. No me tietysti kaksin, mutta kuitenkin yksin. Me vanhat ihmiset, uhanalaiseksi julistetut, olemme selvinneet hyvin ja selviämme varmaan jatkossakin.

Samoin ei kuitenkaan ole kaikilla. Sotiemme veteraanien kanssa työtä tekevänä olen ollut koko ajan huolissani keski-iältään 95-vuotiaiden selviytymisestä korona-ajasta.

Moneen kertaan on Suomen veteraanijärjestöjen yhteisessä sosiaali- ja terveyspalvelutoimikunnassa pohdittu, mikä on veteraanien selviämisen suurin uhka. Se ei ole enää kotona-asumisen puutteet, sillä marraskuussa 2019 astui voimaan laki, jolla veteraaneille myönnettiin maksuttomat kattavat tukipalvelut, joiden varassa he voivat elää kohtuullisen hyvin.

Puolet veteraaneista asuu edelleen erilaisissa omissa kodeissa. Kaikkiaan Turussa on vielä yli 150 veteraanitunnuksen omaavaa vanhaa taistelijaa.

Suurin vaikeus on yksinäisyys. Sitä on kahdenlaista: yksinäisyyden tunnetta ja todellista yksinäisyyttä.

Yksinäisyyden tunne on yleistä muistisairailla, joita veteraaneissa on paljon. He tuntevat yksinäisyyttä, vaikka heidän luonaan käytäisiin päivittäin, koska he eivät muista käyntejä. Sitten on oikeasti yksinäisiä, heitä, joiden luona ei käy kukaan. Osa ei ole edes kotipalvelun asiakkaita ja omaiset ovat pitkin maailmaa, osa omaisista ei edes välitä.

Mainitsemassani Sotepa-toimikunnassa olemme todenneet, että heitä voivat auttaa vain ihmiset, ei niinkään raha. Kunnissa ei ole sellaisia käsipareja, joilla voitaisiin silittää vanhan veteraanin hiuksia ja sellaisia ihmisiä, joilla olisi aikaa kuunnella. Kotipalvelussa on liian vähän väkeä.

Nyt tarvitaan vapaaehtoisten apua. Ensisijaisesti sotaveteraaniyhdistysten tukijäsenet tarvitaan nyt jokainen apuun, nyt kun veteraaneja saa taas tavata.

Omassa yhdistyksessäni on vielä 78 veteraanijäsentä. Koronan suurin harmi meille terveille nuoremmille on laiskistuminen. Olemme oppineet olemaan tekemättä mitään. Kokoukset on hoidettu virtuaalisesti ja puhelimen käyttökin on vähentynyt. Täytyy tunnustaa, että minä olen yksi sellainen.

Nyt on aika virkistyä ja ottaa osaa veteraanityöhön tapaamisten muodossa. Käydään heidän luonaan, soitellaan ja pidetään yhteyttä. Torjutaan yksinäisyyttä sekä veteraanien osalta että myös itsekkäästi omalta osaltamme.

Kirjoittaja on veteraaniliittojen yhteisen Sosiaali- ja terveystoimikunnan puheenjohtaja