Kohtalo soi minulle suuren onnen. Sain tutustua sotaveteraani Onni Hämäläiseen. Olen ylpeä siitä, että myöhemmin saatoin kutsua häntä ystäväksenikin.

Alun perin menin tekemään Ouluun Onnista lehtijuttua. Yhteystiedot olin saanut ystävältä vähän sattuman kautta. Etukäteen tiesin vain, että Onni oli taistellut maineikkaan 8. Divisioonan eli Kolmen kannaksen koukkaajien riveissä, tarkemmin Jalkaväkirykmentti 45:n pikakivääriampujana.

Kävi ilmi, että Onni Hämäläisellä oli ilmiömäinen muisti. Hän todellakin muisti päivän tarkkuudella sotatapahtumat, jotka hänen kohdallaan olivat alkaneet joulukuussa 1941 Maaselän kannaksella ja päättyneet syyskuussa 1944 Syskyjärvellä.

Palasin jututtamaan Onnia yhä uudelleen. Rauhallisesti, omaa rooliaan korostamatta, hän kertoi sotilaan elämästä ja kuolemasta. Ei niin pientä yksityiskohtaa, etteikö hän olisi osannut todenperäisestä siitä kysyttäessä kertoa.

Ensimmäisellä tapaamisella minuun teki suuren vaikutuksen Onnin kertomus sodan viimeisistä päivistä. He olivat ei-kenenkään-maalla rutiinipartiossa, kun paras ystävä Tauno Voutilainen astui miinaan. Rippikoulukaverin jalka repesi palasiksi, vain riekaleet pitivät sitä yhdessä. Räjähdys oli saanut myös vihollispartion liikkeelle.

Haavoittunut tajusi tilanteensa toivottomaksi. Hän sanoi, että mieluummin ammutte kuin jätätte viholliselle. Partionjohtaja rauhoitteli, että kyllä Voutilainen saadaan omien puolelle. Tauno tiesi kuitenkin paremmin. Hän katsoi parhaaseen ystäväänsä ja sanoi: ”Onni, ammuthan sinä.” Onni lupasi.

On mahdotonta ajatella, mitä näiden kahden kaveruksen mielissä liikkui noina nopeina hetkinä. Se oli sodan todellisuutta kauheimmillaan.

Vihollispartio meni kuitenkin oikealta ohi, eikä Onnin tarvinnut toteuttaa raskasta lupaustaan. Se ei kuitenkaan Taunoa pelastanut. Kun hänet saatiin kannetuksi omille linjoille, Tauno Voutilainen oli menehtynyt verenhukkaan.

Toinen Onnin lukuisista muistoista oli sekin omalla tavallaan dramaattinen. Syväriltä vetäydyttäessä komppania oli kesken raskaiden taistelujen ja marssien pysähtynyt hetkeksi lepoon. Porukassa riehui punatauti, ja riuku oli täynnä. Näin Onni joutui asioilleen metsään. Kun hän nousi kyykystä, vähän matkan päässä nousi samoilta asioilta toinenkin – ruskeapukuinen. Viholliset katsoivat hetken toisiaan, ja kääntyivät omiin suuntiinsa.

Onni ilmoitti asiasta joukkueenjohtajalle, että me ei taidetakaan olla täällä yksin. Komppania pelastui taakse saartaneen vihollisen kynsistä kapeaa suokannasta pitkin.

Onni Hämäläinen eli yli 90-vuotiaaksi, ennen kuin hän avautui minulle näistä sotakokemuksistaan. En tullut koskaan kysyneeksi, mistä se johtui. Eikö kukaan ollut kiinnostunut, vai eikö hän ollut sitä ennen halunnut niistä puhua.

Joka tapauksessa, tämä ystävyys alleviivasi minulle sen tärkeyttä, että viimeiset veteraanimuistot kerätään kansakunnan yhteiseen muistiin. Onnikin lähti viimeiseen iltahuutoon vappuna 2017. Hyvin nöyrin ja kiitollisin mielin olin kantamassa hänen arkkuaan.

Kysyin Onnilta, uskoiko hän sotaa kokemattoman sukupolven ymmärtävän, millaista siellä jossakin oikeasti oli. Hetken hän mietti ja vastasi, että tuskin. Tämän uskon todeksi. Miten voisikaan eläytyä siihen hetkeen, kun puna-armeija rynnii päin PSS-linjaa, ja vihollinen ylittää piikkilankaesteet tulesta huolimatta edeltä kaatuneiden ruumiiden yli?

Muistoni Onni Hämäläisestä, tuntemattomasta sotilaasta, ovat kovin lämpimät. Kohtalo soi minulle suuren onnen, että sain tutusta häneen. #Himmetäeimuistotsaa.

Kirjoittaja on toimittaja ja tietokirjailija sekä Kenttäpostia-lehden toimitusneuvoston puheenjohtaja.