Sotavuodet 1939-1945 muodostavat ajallisesti vain lyhyen jakson itsenäisen Suomen 100-vuotisessa historiassa. Silti näiden kohtalon vuosien kansakunnan muistiin jättämä jälki on pitkä.

Meille on säilynyt runsaasti sotavuosista kertovaa aineistoa, tapahtumahistoriaa ja toimintatapoja. Vähintäänkin yhtä merkittävää on sotavuodet ja jälleenrakentamisen kokeneen veteraanisukupolven henkinen arvoperinne. Se on vahva perusta, johon sotien jälkeen luotettiin ja jolle edelleen voi tulevaisuutta rakentaa.

Kun me tänä päivänä mietimme, miten me voimme kaiken tämän ainutkertaisen kansallisen historiaomaisuuden säilyttää ja siirtää tuleville sukupolville, olemme tärkeiden perimmäisten kysymysten äärellä.  Tätä pohdintaa ovat jo ennen meitä tehneet veteraanit, joiden kädenjälki näkyy edelleen käytännön perinnetyössä.

Tästä ovat osoituksena eri puolilla maata olevat lukuisat muistomerkit ja perinnetilat, joiden aikaansaamiseksi veteraanit ovat osoittaneet esimerkillistä aloitteellisuutta. Samoin on historiikkeihin ja matrikkeleihin koottu tuhansia tarinoita kansakunnan yhteisistä ponnisteluista jälkipolvien luettavaksi.

Meidän on vain huolehdittava siitä, että nämä tarinat eivät jää pölyttymään kirjahyllyjen hämärään. Tarinat on tehtävä eläviksi. Miksi niitä ei voisi ottaa kouluopetuksen avuksi, tunneilla luettaviksi ja analysoitaviksi tai vaikka roolipeleiksi muokaten, kuten jossain paikoin tiedetään tehdyn? Mahdollisuuksia on monia.

Paljolti muuttuvien opetustavoitteiden maailmassa on kyse opettajien oma-aloitteisuudesta. Tätä olisi kaikin keinoin kannustettava, sillä kouluopetukseen kohdistuvat odotukset perinteiden vaalimisessa ovat suuret.

Sotiin liittyy suuria tunteita, jotka nousevat pintaan kansallisina juhlapäivinä. Vuoden kiertoa mukaillen me muistamme veteraanejamme, miehiä ja naisia, talvisodan päättymisen aikoihin, kansallisena veteraanipäivänä, kaatuneitten muistopäivänä ja itsenäisyyspäivänä. Jokaiselle niistä on muotoutunut oma oikeutuksensa ja omat paikallisuuden leimaamat traditionsa. On ilahduttavaa, että nuoria on yhä enenevässä määrin saatu mukaan päivien tapahtumiin.

Paikallisuus on perinnetyön avainsana. Jokaisella paikkakunnalla, nykyisistä tai tulevista kuntarakenteista riippumatta, on oma sotavuosiin liittyvä historiansa ja identiteettinsä, joita tulee muistaa ja vaalia. Rintamatarinoiden ohella on mittaamaton määrä kotirintaman toimintaa ja tapahtumia, joita perinnetyössä voi ja tulee hyödyntää.

Viime vuosina on uhrattu paljon aikaa ja vaivaa veteraanien perinnetyön tulevaisuuden hahmotteluun. On havaittu, että sekä työtä että tekijöitä on paljon. Avainsanaksi on muodostunut koordinointi: sen ymmärtäminen, että kaikki voivat tehdä jotain, mutta kaikkien ei tarvitse tehdä kaikkea.

Periaate pätee niin valtakunnallisella kuin paikallisellakin tasolla.

Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton 1. varapuheenjohtaja ja liiton perinnetyön toimikunnan puheenjohtaja