Vuottaa, Vaskisavotta, Kivennapa, Kekrola, Äyräpää, Tonteri, Siiranmäki… Tuo nimilitania ei taida sanoa monellekaan suomalaiselle  yhtään mitään. Ne ovatkin jo historiaa. Niin, vaikka nimet ovat  karjalaisia paikannimiä, eivät ne enää kuuluu Suomelle.

Pentti-isäni oli vuoden 1944 kesäkuussa 18-vuotias, Viipurista talvisodan alussa evakkoon lähtenyt innokas tulevaisuudenuskoa täynnä ollut nuorukainen. Kesäkuun 15. päivänä vuonna 1944 hänen tulevaisuuden suunnitelmansa luhistuivat totaalisesti, kun jatkosodan yhdessä sen pahimmista taisteluista Siiranmäessä ilmeisesti kranaatin aiheuttama sirpalesuihku teki hänestä sotainvalidin.

18-vuotias, juuri lapsuusajan ohittanut suomalainen sotainvalidi saattaa kuulostaa tämän päivän Suomessa elävälle samanikäiselle nuorelle käsittämättömältä, järkyttävältä ja ennen kaikkea ei-todelliselta. Elämä on muuttunut, arvot ja arvostukset ovat nyt toisenlaisia kuin 75 vuotta sitten. Kerron isästäni ja hänen haavoittumisestaan oppilailleni. Isäni sota ei ollut virtuaalimaailmaan liittyvää räiskimistä eikä myöskään tietokonepohjaista sotapelien pelaamista.

Isäni selvisi sodasta hengissä, joutui vielä haavoittumisen jälkeen uudelleen armeijaan, kotiutui, perusti myöhemmin perheen, mutta koskaan isä ei selvinnyt Siiranmäestään – henkisesti. Hän lähti puolustamaan isänmaataan, invalidisoitui, menetti Siiranmäessä parhaan rintamakaverinsa, sai mitaleita, mutta ainoa asia, mitä itse myöhemmin toivoin hänen saavan, olisi ollut jonkinlaista mielenterveydellistä apua hänen traumaattisten kokemuksien aiheuttamiin psyykkisiin vaivoihin.

Ihmettelin lapsena hänen sirpalearpiaan, kertomuksia taistelupaikoista – ainoa mitä en ymmärtänyt oli se, miksi myös itse jouduin käymään läpi Siiranmäen taistelut ja käyn niitä yhä edelleen. Isällä kun oli tapana puhua niistä liikaakin; perheelle, vaan ei ammattiauttajalle.

Historianopettajana elän Siiranmäen yhä vuodesta toiseen, käyn taisteluissa ja samalla yritän kertoa oppilailleni sodan raadollisuudesta. Isä on jo poissa eikä enää ”taistele Siiranmäessä”, mutta kaikella kunnioituksella häntä ja muita sotaveteraaneja kohtaan: isäni kuten he kaikki muutkin veteraanit olisivat tarvinneet sodan jälkeen enemmän nimenomaan henkistä tukea, asiantuntija-apua sodan heille aiheuttamiin psyykkisiin traumoihin. Samaa tukea olisivat myöhemmin tarvinneet myös heidän lähimmäisensä ja perheensä.

Vaikka se omalla kohdallani jatkuukin, on sota veteraaniemme kohdalla vihdoin ohi. Toivon, että vielä elossa olevat veteraanit saisivat kaiken huomiomme ja arvostuksen heidän isänmaatamme kohtaan suoritetun velvollisuuden suorittamisesta! Jos sota ei yhtä miestä kaipaa, sodan jälkihoito heitä sitä enemmänkin – alan ammattilaisia auttamassa heitä niin psyykkisesti kuin fyysisestikin.

Valitettavasti sodan aikana haavoittuneiden sairaanhoidollinen auttaminen ei kuitenkaan mahdollistanut kaikkien psyykkisesti vammautuneiden sielunhoitoa. Ja olisiko maallamme ollut siihen resurssejakaan? Olisiko niitä ollut jälkeenpäinkään?

Kiitos veteraanit!

Kirjoittaja on tamperelainen historioitsija sekä historian ja yhteiskuntaopin aineenopettaja