Se oli niitä ensimmäisiä kertoja, kun pitelin käsissäni öljynmustaa, kolmen ja puolen kilon painoista ja vajaan metrin mittaista työkaluani. Rynnäkkökivääri, kouluttaja sanoi, on sotilaan tärkein taistelutoveri.

Opin pian, että RK kuuskakkosen on pysyttävä öljyttynä, puhtaana sekä kohdistettuna, eikä tärkeintä taistelutoveria ikinä jätetä, vaan se kulkee rinnalla huussiin ja havumetsään. Ken epähuomiossa jättää aseensa liian monen vaaksanmitan päähän, saa todennäköisesti osaksensa niin rakentavaa kritiikkiä, ettei erhe vahingossakaan toistu.

Niin, mitäpä olisi sotilas ilman rynnäkkökivääriä? Vaikka nykyajan sotia käydään yhä enemmän uusilla rintamilla, kuten verkossa, tuntuisi mieliimme piirtynyt kuva sotilaasta epätäydelliseltä ilman asetta.

Käymme varusmiespalveluksen tullaksemme päteviksi reserviläisiksi, jotka tukalan paikan tullen muuntautuvat siviileistä sotilaiksi ja heittäytyvät puolustamaan Suomen muotoista maa-aluetta perinteisen sodan uhkaa vastaan. Näin tehdään vastaisuuden varalta, epävarman tulevaisuuden turvaksi.

Kun siviili kouluttautuu vaikkapa metsäalan ammattilaiseksi, hän hankkii koulutuksen hyödyntääkseen sitä välittömästi opintojensa jälkeen työelämässä. Asevelvollinen puolestaan ei välttämättä ikinä tule käyttämään sotilaan taitojaan tositilanteessa – kaikeksi onneksi. Tuntuisi, että suomalainen sotilas ei niinkään palvele nykyhetken tilannetta varten, vaan ennemminkin katse on aina kohti epätodennäköistä skenaariota tulevaisuudessa. Sen varalta kaikki tehdään.

Nähdäkseni on kuitenkin taitoja, joita sotilaan on paitsi osattava, myös jatkuvasti käytettävä tosielämässä, oltiinpa sitten varusmiespalveluksessa, reservissä, sodassa tai rauhassa. Kyse ei siis ole ampumataidosta.

Sodassa ja rauhassa tärkein taistelutoverimme nukkuu punkassa yläpuolellamme, marssii tahdissa vierellämme ja tetsaa, kun mekin tetsaamme. Sotilaan tärkein taistelutoveri on toinen taistelutoveri, kanssaeläjä. Sotilaan kuuluu osata vaikuttaa viholliseen tehokkaasti, mutta parhainkaan supersotilas ei voi unohtaa empatian ja veljeyden merkitystä joukossa toimiessaan.

Palveluksen aloittavan varusmiehen silmien eteen avautuu eräänlainen poikkileikkaus koko (mies)ikäluokasta. Joukossa on niin montaa erilaista mieltä, kuin on miestäkin tai – kuten virallinen muoto kuuluu – naisten vapaaehtoista asepalvelusta suorittavaa. Kaikki on pidettävä mukana matkassa. Voiko se täysin onnistua ilman empatiaa?

Meistä säteilevät empatian lämpöiset pulssit eivät päättäväistä vihollista pysäytä, eikä pehmeä ja kaikkia ymmärtäväinen puheenparsi saa sotilaskuria iskostettua uusien alokkaiden selkäytimiin. Mutta entä jos kukaan ei kysyisi hiljaiselta taistelutoverilta, mitä kuuluu ja onko hänellä kaikki hyvin? Mitä jos kukaan ei haluaisi ymmärtää häntä, joka jää makaamaan paikoilleen, kun muut marssivat menemään? Miltähän tuntuisi, jos kukaan ei kuuntelisi silloin, kun kaikkein eniten tekee mieli puuskahtaa ja vuodattaa patoutuneita tunteita?

”Hyvinvointimme” lisääntyessä mielenterveysongelmien ja yksinäisyyden kansalliset haasteet vyöryvät päälle entistä vaikeammin. Siinä missä vuosituhannen alussa reilut kolmisentuhatta nuorta aikuista oli joutunut työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveyssyistä, oli luku vuonna 2018 liki kaksinkertainen.

Tarve empatialle ei ole hävinnyt minnekään vaan kasvaa entisestään. Empatiaa on halu ja kyky kuunnella, ymmärtää ja asettua toisen asemaan. Mistään tämän monimutkaisemmasta ei ole kyse. Mitä useampi moisen menettelyn hallitsee, sitä parempia ovat joukkueen psyykkinen ja sosiaalinen toimintakyky, käyttääkseni sotilaskieltä.

Pienillä välittämisen eleillä voidaan parhaimmillaan estää palveluksen keskeyttäminen tai tarpeeton siviilipalvelukseen vaihtaminen. Luomalla tupaan ja joukkueeseen ilmapiiriä, jossa jokainen on hyväksytty, on arvaamaton merkitys.

Kirjottaja on pehmopojaksi tunnustautuva kaartinjääkäri ja Ruotuväen toimittaja. Kirjoitus on alunperin julkaistu Ruotuväki-lehdessä.