”En halua vaivata lapsiani ja lastenlapsiani. He elävät omaa elämäänsä. Heillä on niin kiire töissä ja omien perheittensä kanssa”.

Nämä sanat jäivät vahvasti mieleeni puhuessamme avun tarpeesta ja ihmisen kaipuusta monien veteraanien ja vanhusten kanssa. Samaa kertoivat myös avustajamme.

Avustajatoiminta päättyi Helsingissä ja muualla Uudellamaalla heinäkuun lopussa. Me mukana olleet tunsimme tästä suurta haikeutta. Avun tarvetta olisi ollut toiminnan jatkamiseksi edelleen, mutta hallinnointiin ei enää myönnetty varoja. Uudenmaan te-toimisto lopetti hankerahoituksen vuoden 2017 lopussa, koska ”hanke ei työllistänyt tarpeeksi työttömiä”.

Kesällä oli aika hyvästellä veteraanit, avustajat, toimitilat sekä kollegat Pasilan Veteraanitalossa.

Nyt on ollut kaksi kuukautta aikaa miettiä ja koota ajatuksiaan toiminnan päätyttyä. Mitkä kokemukset ovat jääneet vahvimmin mieleen?

Työn merkityksellisyys on kliseinen termi, mutta kuvastaa omaa kokemustani seitsemän vuoden työrupeamasta. Joka päivä oli vahva tunne siitä, että tekee työtä, jolla on tarkoitus.

Meitä tarvittiin.

Asiakkaamme, keskimäärin 94-vuotiaat sotaveteraanit, heidän puolisonsa ja leskensä, odottivat avustajiamme kotiinsa. Monen veteraanin, lesken ja avustajan välille muodostui luottavainen ja arvostava, jopa ystävyyssuhde. Avustaja ei ollut pelkkä kotiaskareita tekevä satunnainen tekijä, vaan tuttu ja turvallinen toimija, monen ainoa lähimmäinen.

Vahvimmin avustajien kertomuksissa meille esimiehille korostui huoli veteraaneista tai heidän puolisoistaan ja leskistään. Huoli siitä, miten he taas selviytyvät seuraavaan käyntiin saakka. Kunnallinen kotihoito on useimmiten se taho, joka huolehtii viranomaisvastuulla asiakkaastamme. Tätä kautta tuli ruoka, puhtaus ja terveydenhoito. Kotihoito kävi kovan paineen alaisena monella asiakkaallamme useamman kerran päivässä. Työ tehdään ripeästi ja tehokkaasti – heidän aikansa on kortilla.

Avustajalla sen sijaan oli antaa aikaa. Kukin käynti oli 2,5 tunnin mittainen. Monelle oli tärkeää, että siinä ajassa saadaan koti siistiksi ja viihtyisäksi – ollaanhan kotona lähes aina. Sitäkin tärkeämpää oli kuitenkin yhdessäolo. Monia vanhuksia ilahdutti avustajan valmistama lempiruoka tai mieluisa ja makoisa kakku kahvin kanssa. Moni pääsi sään salliessa myös ulkoilemaan. Moni halusi yhdessä avustajan kanssa käydä kaupassa ostoksilla. Jokaisella asiakkaalla oli omat erityiset toiveensa. Näihin palveluihin ei kunnallisen kotihoidon aika riitä.

On paljon yksinäisiä vanhuksia. On vanhuksia, joilla ei ole omaisia tai sukulaiset asuvat kaukana ja ystävätkin ovat jo edesmenneitä. Ja niitä, joiden omaisilla ei ole kiinnostusta ja/tai aikaa. Yksi toive oli yhteistä lähes kaikille vanhuksille. He halusivat tulla kuulluksi. He halusivat keskustella. He halusivat nauttia päiväkahvinsa tutun ihmisen kanssa. Tähän avustajatoiminta pystyi antamaan oman tärkeän panoksensa.

Viime kesän koskettavin lukukokemukseni oli Virolahden kirkkoherran vuonna 1947 koostama kirja seurakunnan sankarivainajista. Kustakin miehestä, usein pelkästä pojasta, on kerrottu lyhyt tarina kuvan kanssa. Tarinassa on henkilötiedot, tietoa perheestä, opinnoista ja työstä sekä kertomus kuolemasta taistelutilanteessa. Kirjasta ymmärsin konkreettisesti, kuinka nuoria sotiemme veteraanit tuolloin olivat- vasta poikasia – ja minkälaisia hirvittäviä kokemuksia eloon jääneillä on.

Me olemme niin kovin kiireisiä ja väsyneitä omassa arjessamme, mutta voisiko meiltä kuitenkin löytyä aikaa ja voimavaroja muistaa vanhuksiamme nykyistä useammin? Soittaa, käydä tapaamassa, keskustella, laittaa herkkuruokaa, leipoa kakku, viedä ulkoilemaan ja ennen kaikkea antaa aikaamme omille sukulaisillemme? Tai ehkäpä jollekin aivan vieraallekin veteraanille?

Tällä jos millä nimittäin on kiire. Pikemmin kuin uskommekaan tulee aika, kun heitä ei enää ole. Moni asia jää silloin kysymättä, moni kysymys vaille vastausta. He kaikki ansaitsevat  äänen omalle tarinalleen.

Pysähtykää hetkeksi miettimään, mitä he, oman henkensä uhalla,  meille antoivat. Nyt on meidän vuoromme antaa – vaikka sitten sitä aikaa heidän tarinalleen?

Kirjoittaja jäi kesällä eläkkeelle Uudenmaan avustajatoiminnan projektipäällikön tehtävästä.