Veteraanityön rakennemuutoksesta on puhuttu lehtemmekin palstoilla jo kyllästymiseen saakka. Silti aion kirjoittaa asiasta. Kolmesta syystä: ensimmäinen on se, että veteraanityön muutos etenee todella nopeasti, toinen se, että kentällä on jossain määrin epätietoisuutta aikatauluista ja kolmas, että pelkään edunvalvonnan ja tukityön jäävän perinnetyön jalkoihin.  

Huhtikuussa 2021 rintamalisää sai 5 409 veteraania.  Edellisessä kuussa veteraaneja oli ollut 130 enemmän. Kun seuraava vuosi alkaa, on veteraaneja keskuudessamme enää 4 500. Väistämättä tämä vaikuttaa myös veteraanijärjestöjen organisaatioon. 

Paikallisia yhdistyksiä ja osastoja purkautuu. Niin sotaveteraani- kuin rintamaveteraanipiiritkin muuttavat toimintansa alueellisten perinneyhdistysten alle. Sotainvalidien piirit ovat muutoksessa mukana.  Nykyisten linjausten mukaan vuoteen 2025 mennessä lähes kaikille nykyisten sotaveteraanipiirien alueelle on perustettu perinneyhdistys ja perinteiset veteraanijärjestöjen organisaatiot ovat lopettaneet toimintansa. Tähän kuluu aikaa 3,5 vuotta. Se ei ole paljon.  

Voisi jopa sanoa, että perinnetyön käynnistämisellä on jo kiire. Tähän liittyy kaksi keskeistä asiaa: järjestöjen yhteistyö ja uusien toimijoiden löytäminen. Molemmat aivan keskeisiä, jotta tulevaisuudessa perinnetyö toimii niin kuin sen kuuluu. 

Jonkinasteista hämmennystä kentällä on herättänyt keskustelu alueellisten perinneyhdistysten valtakunnallisesta järjestäytymisestä. Perinnetyön suunnittelussa on rakennettu mallia, jossa alueelliset perinneyhdistykset liittyisivät aluksi Sotaveteraaniliiton jäseniksi.  Näin ovat tehneet jo neljä perustettua yhdistystä. Tämä menettely on herättänyt epätietoisuutta ja vastustustakin Rintamaveteraaniliiton hallinnossa ja olen ymmärtänyt, että myös Sotainvalidien Veljesliitossa. Monien keskeisten vaikuttajien mielipide on, että perinneyhdistysten tulisi liittyä suoraan Tammenlehvän Perinneliittoon, nyt kun se TaPen uusien sääntöjen myötä on mahdollista. 

Tammenlehvän Perinneliitto tulee johtamaan niin valtakunnallista kuin alueellista perinnetyötä. Sille lankeaa myös vastuu viimeisten veteraanien sekä heidän puolisoidensa ja leskiensä edunvalvonnasta ja tukityöstä. Auki on vain kysymys siitä. milloin tämä konkreettisesti tapahtuu. Tämäkin asia ratkeaa varmasti kuluvan vuoden aikana.  Tämän kysymyksen käsittely ei ole esteenä alueellisen perinnetyön kehittämiselle.  

Viime vuosina olemme saavuttaneet paljon vammautumattomien veteraanien edunvalvonnassa. Tehtävää kuitenkin on. Saavutetut edut on turvattava maamme joka kolkassa. Paikallisilla toimijoilla on tästä suuri vastuu. Valtakunnallisesti rintamalisä on saatava nostettua ikiaikaisen vaatimuksen tasolle, 200 euroon. Vammautumattomien veteraanien puolisoille ja leskille on saatava itsenäinen kuntoutusoikeus. Nämä asiat eivät saa unohtua aiempien saavutusten tyytyväisyyteen ja perinneajan päälle kaatumiseen. Työ jatkuu. 

Kirjoittaja on Rintamaveteraaniliiton toiminnanjohtaja