Taannoisen talvisodan päättymispäivän aikaan ja sitä kunnioittavissa eri juhlallisuuksissa (kuten myös edellisessä, sotaveteraani Olavi Matilaisen blogikirjoituksessa) esiin nousivat oikeutetusti kaksi käsitettä: Talvisodan ihme sekä sen mahdollistanut; juoksuhaudoissa, korsuissa, taistelujen tiimellyksessä, hetkistä synkimpinä kuoleman ollessa jatkuvasti läsnä syntynyt veljeä ei jätetä- eetos.

Suomi selvisi mahdottomalta näyttävästä taistelustaan tuon yhteishengen ansiosta.  Se osoitti, että yhdessä olemme enemmän. Yhteisen hyvän, jaetun tavoitteen eteen ponnistelevan kansa on merkittävämmässä roolissa kuin osaamme ehkä ajatellakaan.

”Mitä hajanaisempi kansa, sitä helpompi sitä on ulkoapäin johdatella. Riitelevään kansaan on helppo
hyökätä”, muistutti salolaisveteraani Ilmari Koppinen ensimmäisessä veteraanihaastattelussani.

Vaikka joka ikinen tapaamani sotaveteraani onkin näiden kuopiolaisveteraanien lailla ollut sitä mieltä, että nyky-Suomessa kaikki on paremmin kuin heidän aikanaan, on tuo yhteishenki asia, jota saamamme palautteen perusteella kaivataan paljonkin. Ihan niin kuin Matilainen, myös joensuulaisveteraani Veijo Saloheimo  huomautti, ettei veljeä ei jätetä- henki jäänyt sinne rintamalle. Siellä, olosuhteissa kovimmissa, syntynyt side säilyi. ”Me olimme nyt kaikki veljiä”, hän totesi omassa haastattelussaan.

Veteraaniemme sodan, kuoleman, puutteen ja jälleenrakentamisen leimaamiin nuoruusvuosiin verrattuna saamme me elää rauhan ja yltäkylläisyyden aikaa. Se on kuitenkin myös yksilökeskeisyyden aikaa: sitä, että yhteistä vihollista vastaan käydyn kamppailun sijaan jokainen käy omat taistelunsa omien koettelemustensa korsuihin kaivautuneena ja sitä, että pärjää yksin ilman muiden apua, pidetään kunniamerkeistä suurimpana.

Mutta ei sen tarvitse noin olla.

Siksi haluan jakaa yhden tarinan kaverista, jota ei jätetty; taistelusta, joka käytiin yhdessä loppuun saakka.

Vuosia sitten työskentelin viennin parissa, tiimissä, joka on jäänyt mieleeni koko työurani parhaana. Toisten työpanosta arvostettiin, jokainen hoiti hommansa ja tarvittaessa jaksamista ja työtunteja venytettiin kollegojen hyväksikin. Sitten yhtä meistä kohtasi uutisista hirvein. Jo pitkään jatkuneet epämääräiset oireet osoittautuivat syöväksi, jolle ei ollut enää juurikaan mitään tehtävissä.

Hän jäi pitkälle sairaslomalle, jättäen jälkeensä tyhjän työtuolin lisäksi myös aukon pieneen tiimiimme. Halusimme kuitenkin yhä tehdä osamme. Kaveria ei jätettäisi nytkään.

Vaikka ei ollut takuita siitä, että mitään muutosta olisi odotettavissa, halusimme auttaa häntä pitämään taistelumielialan korkealla. Joka viikko meiltä lähti Espooseen täsmäohjuksena paketti, jossa oli milloin mitäkin. Hänen lempisuklaataan, sudokuja, juuri hänen silmiensä värinen huivi sitä hetkeä varten, kun hoidot veisivät hänen tukkansa, minigolf-kentäksi avautuva kirja.

Taisto jatkui pidempään kuin kukaan olisi uskonut. Se antoi minulle rohkeutta toteuttaa unelmani kuumailmapallosafarista Kappadokian aamunkoitteessa ja lopulta ottaa riski ja irtisanoutua työstäni ulkomailta tarjotun pestin vuoksi. ”Jos ei nyt, niin koska sitten?” hän kysyi.

Tällä taistelulla ei ollut onnellista päätöstä: lopulta vihollinen voitti. Aseveljeys kuitenkin säilyi. Se tiimimme kolmas jäsen jäi elämääni ja on yhä tänään, liki vuosikymmen myöhemmin, yksi elämäni peruskallioista, joka on seissyt rinnallani läpi lukuisten omienkin taistelujeni.

Ei siis jätetä kaveria, vieläkään. Mikä on sinun #kaveriaeijätetä– tarinasi? Jaa se somessa kanssamme!

Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja