Eletään joulua 1914. Ensimmäinen maailmansota on jämähtänyt asemasotavaiheeseen. Länsirintamalla lämpötila on laskenut pakkasen puolelle, sotilaat – britit ja saksalaiset – makaavat liejuisissa juoksuhaudoissa. Ei-kenenkään maalla on ruumiita, joita kukaan ei uskalla hakea pois.

Siitä, mitä sitten tapahtui, on olemassa monta versiota.

Tunnetuimman mukaan saksalaissotilaat alkoivat laulaa joululauluja. Britit kuuntelivat Stille Nachtia, (eng. Silent night, suom. Jouluyö, juhlayö) ensin hämmentyneinä, mutta vastasivat siihen taputtamalla. Sitten lauloivat britit, ja nyt puolestaan saksalaiset taputtivat. Rohkeimmat alkoivat kurkkia juoksuhaudoista ja huikkailla vastapuolelle joulutervehdyksiä. Lopulta tunnelma oli niin luottavainen, että kummankin puolen sotilaat uskaltautuivat juoksuhaudoistaan ei-kenenkään-maalle.

Kirjeistä ja silminnäkijäkertomuksista on selvinnyt, että sotilaat kättelivät, tarjosivat toisilleen tupakkaa ja ehkä ryyppyjäkin, vaihtoivat pieniä muistolahjoja, toivottelivat hyvää joulua. Ruumiit kerättiin pois ja haudattiin. Erään brittiupseerin mukaan saksalaiset kerääntyivät haudan toiselle ja brittiläiset toiselle puolelle. Luettiin psalmi 23, jonka jälkeen rukoiltiin sekä englanniksi että saksaksi.

Kotirintamalle lähetetyissä kirjeissä on kerrottu myös ei-kenenkään-maalla pelatuista jalkapallo-otteluista.

Aselepoa ei tapahtunut kaikkialla, mutta sotahistorioitsija Max Hastingsin mukaan myös joissain paikoin itärintamalla sotilaat tapasivat jouluna ei-kenenkään-maalla. ”Itävaltalaista tupakkaa ja snapseja vaihdettiin venäläiseen leipään ja lihaan”.

Usein joulun alla mietin tätä tapahtumaa. Kuvittelen kaksi sotilasta, britin ja saksalaisen, jotka istuvat vierekkäin maassa, tupakoivat, katsovat jalkapallo-ottelua. Pelipohjana oli jäätynyt mutapelto, maalit on merkitty päähineillä. Yhteistä kieltä ei ole, mutta miehet ovat näyttäneet toisilleen tyttöystäviensä kuvia. Ehkä he ovat ottaneet muutaman ryypyn samasta pullosta, ja kun oma maa tekee maalin, kaverikin hymyilee leveästi siinä vieressä.

Ehkä britillä on rikkinäinen rukkanen, ja saksalainen antaa omista varastoistaan uudet rukkaset.

Aselepo kesti jouluaaton ja joulupäivän. Kenraalit lopettivat sen.

Miltä miehistä tuntui palata takaisin omalle puolelle juoksuhautaan? Kättelivätkö he viimeisen kerran, vaihtoivat pitkän, surullisen ja väsyneen katseen keskenään, käänsivät sitten toisilleen selän sanomatta mitään. Miltä tuntui nostaa kivääri ja tähdätä, kun britin sormia ei palellut, olihan vihollinen antanut ehjät rukkaset. Ja ajatteliko saksalainen, että valokuvan perusteella britin tyttöystävä oli ihan nätti, mutta kyllä se oma tyttöystävä on paljon kauniimpi.

Tätä vuorokautta kutsutaan Joulun Ihmeeksi. Ihmiset haluavat olla toisilleen kilttejä jouluna.

Tiedän, että maailmantilanne oli mikä oli, mutta naivisti ajatellen se vasta olisikin ollut ihme, jos sovun olisi annettu jatkua, se olisi levinnyt kulovalkean tavoin ja lopulta lopettanut koko sodan. Sotaa ei voi olla, jos sotilaat kieltäytyvät sotimasta.

Kuvittelen, että saksalainen meni naimisiin tyttöystävänsä kanssa ja sai monta pellavapäistä lasta. Britti otti sodasta mukaansa rukkaset, kaivoi ne välillä lipaston laatikosta esille ja huomasi toivovansa, että saksalainen olisi selvinnyt elossa. Mutta jos totta puhutaan, kyllä britin mielestä oma tyttöystävä oli paljon kauniimpi kuin sen saksalaisen tyttöystävä…

Hyvää ja rauhallista joulua Teille kaikille.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija ja Kenttäpostia-lehden kolumnisti

Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 6/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.