Kevätpuolella on useita kansallisia juhlapäiviä kuten veteraanipäivä, kaatuneiden muistopäivä ja puolustusvoimien lippujuhla.

Kirkkojemme pihoissa sijaitsevat sankarihaudat ovat ansaitusti näiden isänmaallisten juhliemme kulttipaikkoja. Se on aivan oikein.

Toisaalta sotien jälkeisinä vuosikymmeninä olimme lähes unohtaneet tavalliset veteraanit ja lotat. Heitähän oli reippaasti yli puoli miljoonaa, ja heidän unohtamiselleen ja jopa järjestelmälliselle väheksymiselleen olivat omat syynsä. Keskeisimpinä hyvin tunnetut ”yleiset syyt” kuten tuolloinen poliittinen ilmapiiri sekä yli sukupolviulotteinen kollektiivinen isäkapina.

Samalla kun suojeluskunnat ja Lotta-Svärd-järjestöt lakkautettiin, opittiin vaikenemaan sopivalla tavalla paljosta muustakin. Näkyviksi isänmaallisuuden ruumiillistumiksi jäivät sotainvalidit ja sankarivainajat, joiden haudat kirkkopihoilla tarjosivat sopivan tilan isänmaallisten pyhien tunteiden ilmaisemiselle.

Ohiammutut veteraanit pyrkivät elämään omaa elämäänsä tavallisen arjen täyttäessä päivät. Työntäyteistä arkea kyllä riitti, sillä sodan raunioittama maa oli jälleenrakennettava ja Neuvostoliitolle tuomitut sotakorvaukset maksettava.

Melko suuri osa veteraaneista ei saanut enää otetta elämästä. Monet heistä jäivät perheettömiksi, kodittomiksi ja varattomiksi ”viideltä saunaan ja kuudelta putkaan”-rytmiä noudattaviksi ressukoiksi.

Heidän kohtalonsa ei juuri ketään huolettanut. He olivat oman onnensa seppiä – lentojätkiä. Tuoni korjasi varhain näiden miesten virheet ja erheet, eikä heidän haudoillaan ”seisottu silmät veessä”.

Myös monen rintamamiestalon tai kylmän tilan saaneen veteraanin elämä päättyi liian varhain uupumukseen raskaan raadannan seurauksena tai johonkin ammattitautiin.

Toisaalta suurin osa veteraaneja eli elämäänsä, vaikka sodan painajaiset seurasivat uniin, ja kotiväki sai kokea isän karuuden ja vaikeudet käsitellä tunteita.

Nyt heistä, yli puolesta miljoonasta veteraanista, on jäljellä vajaat 5 000 keski-iältään yli 95-vuotiasta kunniakansalaista.

Veteraanien muisto ei elä pelkän veteraanipäivän tai muutaman sankarihaudoille suuntautuneen kunniakäynnin varassa. Veteraaniemme ja lottiemme muisto jää elämään, jos kaikki heidän hautansa merkitään asiaankuuluvin hautakivitunnuksin. Tämä kertoo paitsi kuinka paljon heitä oli, myös sen, keitä he olivat.

Se on mahdollista. Uuraisilla työ saadaan valmiiksi paikallisten Lions-järjestön toimesta 4.6., kun viimeinen suuri merkkien kiinnitystilaisuus toteutetaan.

Muistamalla ja kunnioittamalla heitä näkyvällä tavalla osoitamme kiitoksemme näille maamme vapauden pelastaneille ja jälleenrakentaneille ihmisille. Samalla autamme tulevia sukupolvia rakentamaan ja vahvistamaan omaa identiteettiään.

Kun merkitsemme näiden kunniakansalaistemme viimeiset leposijat veteraanien ja lottien hautakivimerkein, ne muodostavat yhtenäisen ketjuttuneen muistomerkin, joka ulottuu yli koko itsenäisen Suomen. Se tekee kunniaa niin tavallisille sotilaille, pelänneille, karanneille tai vanhalla rajalla jupisseille. Kukapa ei sodassa pelkäisi!

Kun hautakivimerkkiasia on kunnossa, tehdään paikalliset opetus-/opiskelumateriaalit sekä perusopetuksen ala- ja yläkouluille kuin myös lukiolaisille omansa.

Oppimisympäristöinä ovat sankarihaudat ja veteraanien sekä lottien haudat yleisillä hautausmailla.

Laaditaan myös satunnaisia matkaajia varten omat materiaalinsa. Itse asiassa tällainen laaja kysymyspatteristo on jo tehty ja annettu kouluille koekäyttöönkin.

Kun nuoret saavat tunne- ja tietotasoisesti paneutua sotasukupolven raskaaseen, mutta omalla tavalla rikkaaseen elämänpiiriin, ottavat he veteraanien ja lottien viestin kantaakseen ja välittääkseen edelleen uusille sukupolville.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva lukion lehtori ja rovasti Uuraisilta