Aivan kaakkoisessa Suomessa Virolahdella Venäjän rajan läheisyydessä asuva Alpo Häkälä on 100-vuotiaanakin niin skarppi ja kirkaskatseinen mies, että häntä voisi helposti luulla 20 vuotta nuoremmaksi. Alpo elää rakentamassaan talossa itsekseen, lajittelee omat lääkkeensä dosettiin ja seuraa urheilua ja muuta maailmanmenoa hyvin tarkasti. Vain vähän aikaa sitten täyteen tuli kuitenkin jo kunnioitettavat 100 vuotta.

Syntymäpäiväänsä hän juhli lähimpien sukulaisten ja ystävien kanssa kotonaan.

[br]

[br]

Automies ihan viime vuosiin saakka

Alpo on ammatiltaan autonkuljettaja ja autoilu on ollut hänellä aina sydäntä lähellä. Hänen ajokorttinsa oli voimassa 100-vuotispäivään asti. 95-vuotislahjaksi hän osti itselleen uuden automaattivaihteisen menopelin, koska halusi päästä vielä ajamaan aivan uutta autoa.

Päätöstään hän ei ole katunut ja nauttii ajamisesta ja auton tuomasta vapaudesta. 100-vuotispäivän alla Alpo ei kuitenkaan ryhtynyt enää uusimaan ajokorttia, koska kokee terveytensä heikentyneen siinä määrin, ettei enää halua rattiin.

Autoilijan ammatti valikoitui monen mutkan kautta.

– Olin ennen sotia töissä erilaisissa metsä- ja rakennushommissa aina kun töitä oli tarjolla. Sotien jälkeen elämä oli tiukkaa, kaikki tavarat olivat kortilla. Töitä ei ollut tarjolla, joten lähdettiin vastavihityn Eeva-vaimon kanssa 1948 Iittiin töiden perään kolmeksi vuodeksi.

Iitissä hän oli töissä lautatarhalla taaplaajana. Kun hommat loppuivat, esikoistyttärellä täydentynyt perhe palasi takaisin kotiseudulle, missä Alpo sai ensin töitä paikallisen säästöpankin talonmiehenä.

Sieltä häntä pyydettiin töihin autonkuljettajaksi osuuskauppaan, missä hän sitten ehtikin taivaltaa teitä yhteensä 30 vuotta. Ajokortin hän oli ajanut vuonna 1951 Virojoelle palattuaan.

– Jos ei nykyään ole nuorille töitä helposti tarjolla, ei niitä ollut silloinkaan. Sitkeys kuitenkin palkittiin, kun päädyin monenlaisten hommien kautta peräti 30 vuodeksi osuuskaupan autonkuljettajaksi, vertailee Alpo omaa nuoruuttaan nykyaikaan.

Alpo, Eeva ja lapset Leila ja Jukka asuivat vaatimattomasti Virojoen keskustassa pienessä Säästöpankin asunnossa reilut 10 vuotta. 1960-luvun alkupuolella Alpo osti oman tontin, minne rakensi perheelleen talon 1963.

– Perustukset laskettiin äitienpäivänä ja taloa rakennettiin kesän ajan kovaa vauhtia vaimon veljen kanssa. Sain töistä lomaa kuukaudeksi, jolloin rakennustyömaalla tehtiin ympäripyöreitä päiviä. Välillä sieltä ei meinannut jaksaa lähteä kotiin nukkumaankaan. Uusi koti valmistui syys-lokakuulla. Ensimmäisen oman auton, Ford Cortinan, hankin vasta sitten, kun oma talo oli rakennettu.

[br]

[br]

Velvollisuudentunto vei Talvisotaan

Suojeluskuntaan Alpo liittyi 16-17-vuotiaana.

– Aika oli tuolloin jännittynyttä, eikä Talvisota tullut yllätyksenä. Muistan, että Kannaksella varusteuduttiin sotaan.

Sodan syttyessä oli Häkälällä vielä armeijakin käymättä. Hän halusi kuitenkin tehdä osansa ja lähti Talvisotaan suojeluskuntapoikana.

– Vissiin meistä ”pojanraakeista” oli hyötyä armeijan porukan apuna, kun vihollinen ei päässyt nousemaan maihin Virolahden saarissa, hän hymähtää.

Alpon kertoman mukaan joissakin saarissa oli asukkaita, jotka tarjosivat yösijan taloissaan.

– Muutoin nukuttiin teltoissa 30 asteen tiukassa pakkasessa.

Talvisota loppui 13.3.1940, mutta linnoitustyöt jatkuivat välirauhan aikana. Niissä töissä Alpokin oli mukana. Kovilla pakkasilla rakennettiin isoista kivistä Salpalinjaa talvella 1941.

– Maa oli kovassa jäässä, ja sen aikaisilla työkaluilla eli lapiolla ja rautakangella ei saanut kovin hyvin kaivettua maata, hän muistelee.

Työkalut olivat valtion puolesta, ja työstä sai palkan.

– Sota-aika oli mitä oli. Suurin osa Jatkosodasta oltiin rintaman takana. Siellä oli isot tykit, joilla varmistettiin rintaman takaa. Olin myös välillä etulinjassa puhelumiehenä. Oli niitä vaaran paikkoja, mutta onneksi itselleni ei sattunut haavoittumisia, hän kertoilee.

Jälkensä sota tosin jätti häneenkin: sodan melskeissä hän menetti kuulon toisesta korvastaan.

– Varsinaista sotaa oli minulla vajaat neljä vuotta. Sotaa kesti juhannukseen 1944 asti. Syväriltä Laatokan koillispuolelta tultiin kovaa vauhtia nykyiselle rajalle päin, kun siellä oli rintamalinja tulossa. Sitä vaihetta kesti syyskuuhun. Sotatouhut loppuivat siihen, mutta en päässyt kotiin ennen marraskuuta, vaan minut vietiin Lievestuoreelle, missä oltiin armeijan ammusvarikolla. Marraskuussa pääsin lopulta siviiliin, hän kertoo.

– Sodan loppuminen tuntui toisaalta hyvälle, toisaalta ei. Tuntui, ettei kaikki mennyt niin kuin piti. Ei silloin ollut vaatteita. Maihinnousukengät jäivät sotatouhujen päätyttyä jalkaan, samoin housut ja pusero. Kotiinkaan ei ollut jäänyt vaatteita, kun omat vanhemmat olivat lähteneet evakkoon. He olivat kuitenkin jo palanneet kotiinsa siinä vaiheessa, kun pääsin pois Lievestuoreelta.

[br]

[br]

Sodan jälkeen

Pitkän elämänsä aikana Alpo on nähnyt niin isänmaan pula-ajan kuin yltäkylläisyyden.

Haasteita oli täynnä sodan jälkeinenkin elämä, hän muistuttaa.

– Kyllä se elämä oli tiukkaa. Mitään ei saanut ilman ostokorttia. Rahaa ei ollut liikaa. Ei sitä voi mitenkään reknata tämän ajan tavarapaljouteen, miettii 100-vuotias veteraani.

– Ajat muuttuivat pikkuhiljaa. 50-luvulla oli vielä korttijuttuja, ainakin kahvi ja sokeri olivat kortilla, ja annokset olivat pieniä. Aika kauan sitä kesti, mutta jotenkin vähän kerrassaan selvittiin eteenpäin.

Leskeksi Alpo jäi kolme vuotta sitten 70-vuotishääpäivänsä paikkeilla. Sitä ennen hän oli toiminut Eeva-vaimonsa omaishoitajana useita vuosia, kunnes voimat eivät riittäneet ja oli välttämätöntä tehdä raskas päätös Eevan siirrosta paikalliseen hoitokotiin kahden vuoden ajaksi.

Pitkäikäisyytensä salaisuuksiksi Alpo arvelee yksinkertaista ja säännöllistä elämää sekä puuhastelua omassa pihapiirissä ja marjastuksen, kalastelun ja veneilyn parissa. Alpolla oli pitkään vene Virojoen varressa lähellä meren suistoa. Oman talon rakentamisen myötä myös tontissa riitti puuhaa moneksi vuodeksi ja oma puutarha tuotti runsasta marja- ja vihannessatoa vuosikymmenien ajan.

Aikoinaan hän myös lenkkeili paljon, mutta lenkkeilyharrastus loppui siihen paikkaan, kun paras kaveri kuoli kesken lenkin vuonna 1980. Alpo toteaa tapauksen olleen hänelle kova tälli.

– Kyllä se satuttaa syvältä, kun kaveri lähtee aivan viereltä.

Vaikka elämä on Alpoa välillä koetellut, on se myös antanut paljon. Iloa elämään tuovat mm. neljä lastenlasta ja 10 lapsenlapsenlasta.

Vanhimman lapsenlapsen venäjän opintojen myötä Alpo pääsi kyläilemään venäläisessä perheessä Pietarissa 1990-luvun alussa. Vanha veteraani on itsekin toivottanut tervetulleeksi kotiinsa niin amerikkalaisia kuin venäläisiä vieraita muistelematta sodanaikaisia vastakkainasetteluja.

[br]

[br]

Päivänsankarin tulevaisuudenuskoinen ja myönteinen suhtautuminen elämään on kantanut pitkälle – jopa läpi koronarajoitteiden aivan viime aikoina. Alpo on tunnettu laajassa suku- ja ystäväpiirissä omintakeisesta huumorista. Tilanteeseen kuin tilanteeseen löytyy häneltä ajankohtainen sutkautus.

Nykyään hän iloitsee eniten siitä, että pystyy asumaan kotonaan. Häntä auttavat päivittäin veteraanijärjestön järjestämät hoitajat ja Leila-tytär Risto-miehensä kanssa.

– On niin hyvä, kun samat Kaakon Hoivakaksikon hoitajat käyvät säännöllisesti ja tytär tuo tullessaan kunnon kotiruokaa. Mikäs minun on täällä ollessa!

Päivänsankarin lempiruokaa on possu, etenkin possunkyljykset, samoin kala eri muodoissaan. Yksi herkku on ahven.

– Olin aikanaan kova kalastamaan ja ahvenia olen saanut ja savustanut paljon.

[br]

[br]

Veteraanien perintönä itsenäinen ja vapaa maa

Nuorisopalloilijat muistivat veteraania hänen 100-vuotispäivänään 300 euron lahjoituksella.

–  Olin siitä kovin otettu, varsinkin kun oli nuorista palloilu-urheilijoista kyse. Haluaisin kiittää heitä vielä tätäkin kautta, päivänsankari toteaa nöyrästi.

Sodan jälkeen oli kansanryhmiä, jotka eivät veteraaneja hyväksyneet, Alpo muistuttaa.

– Välillä oli huonompaa parin sukupolven ajan, mutta nykyään veteraanit otetaan hyvin huomioon. Mielestäni meitä veteraaneja muistetaan nykyisin hyvin Suomen itsenäisyyden pelastajana.

Vastausta siihen, mikä on veteraanisukupolven perintö ei hänen tarvitse miettiä.

– Saatiin luovuttaa uusille sukupolville itsenäinen ja vapaa maa asustaa. Suomi on hyvä maa jatkaa elämää.

Harras toive on kuitenkin se, että tulevat sukupolvet säästyisivät sodalta.

– Nykyinen sota ei tulisi olemaan samanlaista kuin se oli silloin, aseistus on ihan toista. Sota on joka tapauksessa niin vaikea asia, että toivon ettei kenenkään tarvitsisi kokea sellaista mitä aikanaan koettiin.

Päivänsankari oli tyytyväinen hänestä tehtyyn juttuun ja odotti jo innolla sen näkemistä julkaistuna. Erityisen hyvillään veteraani oli, kun vinkkasimme hänelle, että Facebook-sivulla olisi päivitykseen odotettavissa satoja onnitelu- ja kiitoskommentteja.

Sitä ei kuitenkaan koskaan ehtinyt tapahtua, sillä vain muutama päivä ennen tämän jutun julkaisua saimme Veteraanitalolle pysäyttävän uutisen: yksi sankareistamme on taas poissa.

Kiitos kaikesta Alpo – me emme unohda.

[br]

[br]