107-vuotias Aino Minkkinen: ”kolme sotaveteraanimiestä olen hautaan saattanut”

22.7.2021 107-vuotias Aino Minkkinen: ”kolme sotaveteraanimiestä olen hautaan saattanut”

Aino Minkkinen on elänyt ajan, jolloin Suomi oli vielä osa Venäjän suurruhtinaskuntaa (kuva: Juha Polojärvi)

Saarijärven sotaveteraaneihin kuuluva Aino Minkkinen on elänyt pitkän ja rikkaan elämän, mutta siihen on myös mahtunut paljon surua.

– Huono alkaa muisti olla, hän myöntää.

Onneksi hänen erikoislaatuisen elämänsä käänteitä on tallennettu niin suvun vaiheista tehtyyn kirjaan, kuin jälkipolville kerrottuihin kertomuksiin.

Kuulokin temppuilee, mutta onneksi on kuulolaite. Liikkuminenkin on viime vuosina vaikeutunut niin, että 100-vuotislahjaksi saatu, hänen tuolloin vielä tarpeettomaksi julistama kävelykeppikin on vaihtunut jo rollaattoriin.

Mutta kyllä sen ymmärtääkin: onhan tämä hurmaava daami saavuttanut jo huiman 107 vuoden iän.


Koulumatkaa Minkkisellä tuli Kivijärvellä sijainneesta kotitalostaan Heitjärven koululle kymmenen kilometriä suuntaansa (kuva: Kivijärven kotiseutuyhdistys)

Muistoja kahdelta vuosisadalta

Minkkisen syntyessä maaliskuussa 1914 oli Suomen itsenäisyyskin vielä kaukaiselta tuntuva haave. Kolme vuotta myöhemmin se toteutui, minkä seurauksena maassa olleita venäläisjoukkoja alettiin ajaa ulos maasta. Venäläisiä oli seuduilla tuolloin paljon, rakentamassa vallihautoja.

Suomeen tammikuuhun 1918 saakka majoittuneita kasakoita (kuva: Augusta Olsson/ Uudenkaupungin museo)

Kasakat tulivat Pylkönmäellekin, missä siellä syntynyt Minkkinen perheineen vielä asui, mutta toisin kuin monelle muulle, jättivät he nelivuotiaaseen tyttöön lämpimiä muistoja.

– Ne venäläiset olivat kilttejä. Niillä oli leipää, jota he antoivat meille lapsillekin. Silloin oli nälänhätä, hän muistuttaa.

– Ja sokeritoppa niillä oli, mistä ne lohkaisi paloja meidän essuntaskuun.

Kivijärvellä kasvaneen Minkkisen lapsuudesta ei vilskettä puuttunut: sisaruksia hänellä oli peräti 13.

– Minä olin sieltä vanhimmasta päästä.

Töitä oppi tekemään pienestä pitäen, hän vahvistaa. Ja toimeliaana hän on pysynyt koko ikänsä: elämäntyönsä hän teki maatilan emäntänä.

– Aamuneljältä piti kuulemma aina herätä töihin, muistelee Minkkisen vävy tämän kertoneen.

Miehen saatua aivoverenvuodon, joutui Minkkinen pitkälti selviytymään tilan töistä yksin.

– Kyllähän minä koitin. Muistan yhdenkin kerran, kun lehmä alkoi poikimaan eikä ollut miestä talossa. Minä pyysin sitä pappaa, että eikö se jotenkin voisi auttaa. Hankalaa se oli. Kun tulin ulos, niin oli vasikka kurkku auki portaiden edessä.

Ajokortin Minkkinen hankki 70-vuotiaana ja ajoi autoa 90-vuotiaaksi. 101-vuotiaanakin hän asui omillaan, mutta sitten hän sai seuraukseen äitinsä omaishoitajaksi siirtyneen Helena-tyttären. Tätä nykyä hän asuu toisen tyttärensä luona Karstulassa.

Ruutia rouvasta kuitenkin löytyy yhä: urheilua – etenkin hiihto on lähellä sydäntä – hän seuraa silmä kovana ja tekee vieläkin mm. omat saunavastansa!


Minkkisen nuorin veli Toivo kaatui Talvisodassa Impilahdella (kuvaa pääsee tarkastelemaan alkuperäiskoossa sitä klikaamalla)

Sotavuosien kova hinta

Minkkisen Elli-sisar oli lottana, mutta Minkkinen itse seurasi sotaa kotirintamalta, maatilaa pyörittäen.

Nuori vaimo muistaa yhä ensimmäisen miehensä, Armaksen sotaan lähdön.

– Me oltiin yksi niistä pareista, jotka koko päivän odottivat Saarijärvellä sitä lähtöä ja sitten se tulikin vasta aivan myöhällä. Siitähän se sota sitten alkoi.

Sotavuodet harvensivat hänenkin lähipiirinsä rivejä.

– Nuorin veljistäni, Toivo, kaatui helmikuussa 1940. Ensimmäinen aviomieheni Armas, oli lomilla rintamalta ja lähti hakemaan koivukuormaa metsästä ja tuli kotiin kuolleena sen kuorman päällä.

Lapsiakaan ei  vain muutaman vuoden naimisissa olleelle pariskunnalle ehtinyt siunaantua.

Leskeksi jäätyään Minkkinen osti sisareltaan mökin Sompalasta ja asusti siinä muutaman vuoden.

– Sitten alkoi sulhaskandidaattia ilmestymään, Minkkisen tytär nauraa.

– Ja sinnehän se minun isäkin eksyi.

Häitä vietettiin Onnin kanssa keskellä Jatkosotaa, minkä jälkeen sulho palasi sotaan.

– Hän oli kuusi vuotta rintamalla. Hänen veljistäänkin kolme oli rintamalla. Nuorin, Kauko, kaatui, Minkkinen kertoo.

Sota-aika koetteli myös kotiväkeä, hän muistuttaa.

– Kaikkea säännösteltiin. Kaikesta oli pulaa. Toista on nykyään. Nykyään on Suomessa kaikki hyvin.

1953 pariskunta hankki tilan Jokiniemestä, joka tätä nykyä toimii suvun kesäpaikkana.


Onninsa kanssa Aino sai kaikkiaan kuusi lasta

Pitkän elämän suuret surut

Toistamiseen Minkkisestä tuli leski vuonna 1965. Kohtalolla oli kuitenkin hänen varalleen vielä kolmaskin mies, Iivari, jonka kanssa häitä tanssittiin 1971. Pariskunta asettui Iivarin kotikonnuille Kannonkoskelle. Hänestäkin jätti aika ennen Ainoa.

– Sotaveteraani oli hänkin. Neljättä ei kuulemma enää iljennyt ottaa, naurahtaa Minkkisen vävy.

Maaliskuussa Minkkinen juhli 107. syntymäpäiväänsä

Syntymäpäiviä on juhlistettu Kannonkoskella isossa suvussa perinteisesti isolla porukalla, mutta viimeisenä kahtena vuonna, vallitsevan koronatilanteen johdosta, on juhlat jouduttu jättämään väliin. Tänä vuonna vieraita oli koolla vain viisi. Kotiin virrannut valtava määrä onnittelukortteja ja kukkalähetyksiä kuitenkin muistutti päivänsankaria siitä, kuinka monen mielessä hän on.

– Niitä tuli ihan Niinistöä myöten, paljastaa vävy.

Pitkään elämään on kuitenkin mahtunut paljon suruakin, tytär muistuttaa.

– Kaikki sisarukset ovat kuolleet, samoin kaikki ystävät. Kolmen aviomiehen lisäksi on hän joutunut saattamaan hautaan kuudesta lapsestaankin kolme.

Ei voi olla miettimättä, että onko se iän myötä heikentynyt muisti sittenkään aina niin huono asia – väistämättä kun se suojelee pyyhkimällä mielestä ainakin hetkellisesti menetysten tuomaa tuskaa.

– Viisi tai kuusi vuotta siitä on kun veljeni kuoli ja aina silloin tällöin äiti kysyy, että missäs se Antero on kun ei ole vähään aikaan näkynyt, tytär kertoo.

– Ei siinä auta muuta todeta kuin että hän on jo siellä taivaassa.

Hengellisyys on ollut aina tärkeä osa Minkkisen elämää ja arvomaailmaa.

– Eihän sitä elämää eteenpäin tiedä, mutta tarvitseeko sitä tietääkään.

 

Jaa kirjoitus: