Väinö Sammalkankaan ja hänen puolisonsa Annin kodin ikkunoista avautuu näkymä kahta puolen Kalajokivartta. Kylää halkova joki on ollut Sammalkankaan mielenmaisema liki koko hänen elämänsä.  

Ja pitkään sitä elämää onkin kestänyt: 27.9.2020 hän viettää jo 97.syntymäpäiväänsä.

– Synnyin 27.9.1923 Toholammilla. Vanhempieni kuoltua ollessani neljän vanha muutti kotini Nivalaan, missä vartuin tätini perheessä juuri tällä nykyisellä paikalla aikuiseksi.

Vieläkään hän ei ole maisemaan väsynyt. 

– Tästä on hyvä näköala tuonne vastakkaiselle rannalle ja mukava kesällä seurata naapurin pikkupoikien kalastuspuuhia, hän hymyilee tyytyväisenä. 

[br]

[br]

Saksalaisten rinnalla ja heitä vastaan 

 Jatkosodan ja Lapin sodan veteraani ei ollut isänmaan kutsun käydessä vielä kahtakymmentäkään.  

– Aloitin partiointitehtävissä 1943 Rukajärvellä ns. välipartiomiehenä Jalkaväkirykmentti 14:n konekiväärikomppaniassa jatkaen Petsamossa saksalaisten kanssa kenttäpartiossa. Niissä hommissa joutuikin paljon kävelemään, kun kaikki välimatkat tehtiin jalkaisin. Kyllä se jaloissa tuntui, kun 1 v ja 9 kk tuli käveltyä!

Muiden nuorten miesten lailla häntä tarvittiin vielä syyskuussa 1944 alkaneessa Lapin sodassa, jossa nyt sodittiinkin entistä aseveljeä vastaan. Muistikuvat noilta ajoilta ovat yhä tarkat.    

– Lähdimme Kemistä saksalaisten perään ja yötä päivää kävelimme. Jossain 

ennen Tervolaa saimme syödä löytämästämme saksalaisten muonavarastoista keitettyjä lihaperunoita ja kyllä ne maistuivat hyviltä. Siitä sitten lähdettiin taas matkaa jatkamaan. Tervolaan tulimme lokakuun 10. päivänä.

Ajankohta on jäänyt Sammalkankaan mieleen ihan erityisestä syystä: tuona päivänä sotamies Sammalkankaan sota tuli päätökseen.  

– Kello 10 sain osuman jalkaani ja selkääni ja siihen taisteluni rintamalla päättyi. Muistan, kuinka sakemannit antoivat koko ajan kranua, kun minua kannettiin suojaan mäkikumpareen taakse. Meitä oli 11 haavoittunutta, joita lähdettiin viemään Oulua kohti ja muistan, kun Toppilan valot alkoivat näkyä – se antoi toivoa, että elämä voittaa!

Oulusta matka jatkui Punaisen Ristin junassa kohti Loimaata ja 5. Sotasairaalaa. Toipuminen kesti viikkoja. Joulukuussa 1944 hänet vapautettiin palveluksesta.  

[br]

[br]

Vaimo piirinpyöriäisistä 

Sodan jälkeen alkoi uusi elämä. 

– Tartuin kiinni kotitalon töihin. Peruskansakoulun kävin, miten nyt siihen aikaan ennen sotaa tuli käytyä, Sammalkangas hymähtää.  

Elämä johdatti miehen lisäansioiden toivossa metsätöihin, joissa tehtävissä hän nousi työnjohtotehtäviin asti. Myöhemmin elämä johdatti elämään myös tulevan puolison. Häitä vietettiin vuonna 1952.   

[br]

[br]

– Tapailin Annia kylän nuorten piirinpyöriäisissä lähellä sijaitsevalla Törmäjärvellä ja siitä se yhteinen taival sitten alkoi. Edelleen saamme nauttia siitä omassa kodissamme. Lapsia syntyi kolme. Ehtivät usein käymään ja ovat valmiita auttamaan meitä vanhuksia, hän kiittelee. 

92-vuotiaalla Annilla oli syntymäpäivä muutama viikko sitten, joten vallitsevassa koronapandemiatilanteessa päättivät päivänsankarit yhdistää merkkipäivät samoille juhlakahveille.

[br]

[br]

Runonikkari jo pienestä pitäen 

Vuonna 1983 tilalla tehdyn sukupolvenvaihdoksen jälkeen Sammalkankaalla on ollut aikaa omistautua mieluisille harrastuksilleen: pyöräilylle sekä kirjoittamiselle. Runosuoni on Sammalkankaalla sykkinyt ihan pikkupojasta lähtien ja tekstejä syntyy vieläkin päivittäin.  

Vaikka kevät ja kesä olivat Suomessakin huolen ja epätietoisuuden täyttämää aikaa, on veteraanilla säilynyt kyky nähdä ympärillään kauneutta ja olla kiitollinen siitä. Yhden tuoreimmista, kuluneen kesän innoittaman runonsa hän haluaakin jakaa teidän lukijoiden kanssa.

– Kun olin vuonna 1987 Kyyhkylässä Sotainvalidien kuntoutuslaitoksessa Mikkelissä, minua pyydettiin kirjoittamaan runo äitienpäiväksi ja niin minä kirjoitin. Saman tien kirjoitin vielä toisenkin runon kaikesta kokemastani siellä laitoksessa ja nämä runoni saivat henkilökunnan ihmettelemään minun kirjoittajantaitojani, ja sehän antoikin minulle uutta intoa jatkaa heti kotiin palattuani runojen sepittelyä, pirteä sotaveteraani kertoo iloisena.   

Runoja ja juttuja onkin ehtinyt kertyä vuosien varrella melkoinen määrä ja muutamia julkaisuja on jo kerätty kansiin ja julkaistu. Uuttakin on suunnitteilla. 

Vaan mitä ajattelee sotaveteraani tänään kaikesta kokemastaan? Mitä hän sanoisi evästyksenä jälkipolvillemme? 

– Ennen oli elämässä keskinäistä iloa ja huumoria sekä sosiaalista kanssakäymistä – paljon enemmän kuin tänä päivänä, hän miettii.  

Sota ei ole jäänyt kummittelemaan Sammalkankaan elämään, mutta se on itsenäisyyden ohella yksi hänen runoissään esiintyvistä teemoista. Hänen hartain toiveensa on, etteivät jälkipolvet joutuisi koskaan kokemaan sotaa. Tätä pohtii myös eräs viime vuonna valmistunut runo. 

 ”Vapautta vaalikaamme, 

 kansallamme kaunis maa. 

Rauhassa, jos elää saamme:  

Aarteemme on Isänmaa.”