– Minä olen niin kiukkuinen itselleni, kun en mitään kirjoittanut aikanaan muistiin, kesän lopulla 100 vuotta täyttänyt turkulainen sodassa lottana ja sairaanhoitajana ollut Leena Salmi puuskahtaa, edessään pino vanhoja valokuva-albumeja.

– Jos olisit kysynyt näistä kuvista 60 vuotta sitten, niin olisin vielä osannut kertoa!

Paljon on muistiin kuitenkin jäänyt.

[br]

[br]

Saariston lapsia

Kemiössä seitsenlapsisen perheen kuopuksena syntynyt Salmi vietti lapsuus-ja nuoruusvuotensa Loimaalla, missä hänen Oili-tätinsä toimi opettajana.

– Äiti oli kuollut, kun olin viiden vanha. Minulla oli kaksi naimatonta tätiä ja ne olivat sanoneet jossain vaiheessa, kun äiti oli haudattu, että he pitää tuosta flikasta huolta. Toisen tätin tykönä kävin kansakoulun, toisen tyköä oppikoulun. Meillä oli Kemiössä maatila, mutta isä joutui viinan petkuttamaksi ja kun äitiäkään ei enää ollut, rupesi renttuilemaan ja talo myyntiin.

Salmen elämä otti hyvin toisenlaisen suunnan hänen vanhemmista sisaruksistaan, joista kukaan ei päässyt käymään kouluja. Vain ainoa veli luki itsensä myöhemmin rakennusmestariksi.

– Kirjoitin ylioppilaaksi keväällä 1940. Haaveilin, että lähtisin Helsinkiin opiskelemaan kieliä ja pikakirjoitusta, mitä meillä oli koulussa ollut valinnaisena oppiaineena. Minä tykkäsin siitä. Näin jo itsekin eduskunnassa kirjoittamassa heidän puheitaan.

Mutta sitten tuli sota ja muutti kaiken.

[br]

[br]

Talvisota Kemiössä

Talvisota ei Salmen mukaan tullut täytenä yllätyksenä.

– Minun muistini mukaan siitä puhuttiin etukäteen. Siitä oli jonkinlainen aavistus. Aamupäivällä vielä oltiin koulussa ja sitten tuli ilmoitus, että sota on syttynyt ja meidät lähetettiin kotiin. Me asuttiin Oili-tädin kanssa siinä urheilukentän vieressä ja muistan, että siinä kentällä oli jo miehiä hevoskärryjen kanssa.

Talvisodan ajaksi hän palasi Kemiöön, missä liittyi perheensä ainoana Kemiön lottiin.

– Kemiön lotat olivat ruotsinkielinen ja meidän väki puhui vain suomea. Sehän oli kaikki sotatoimialuetta, se saaristo. Talvisodan aikana en ehtinyt kuin vähän olla ilmavalvontatehtävissä.

Sodan jälkeen aikaisemmat tulevaisuuden suunnitelmat saivat jäädä.

– Minä ajattelin, että minunkin on tehtävä osani isänmaan hyväksi, Salmi sanoo nyt. Hänen kohdallaan se tarkoitti hakeutumista Turkuun sairaanhoitajakouluun.

[br]

[br]

Sairaanhoitajakouluun

Salmi epäilee, että kouluun oli virallinenkin pääsykoe, mutta hänen mieleensä on jäänyt sen ”epävirallinen” osuus.

– Professori Elvin kysyi, että ”oletteko te fiksu”. En osannut vastata siihen, kun meillä kotona fiksu tarkoitti nättiä. Sitten hän kysyi, että ”oletteko te ylioppilas?” Minä sanoin, että juu, ja hän sanoi, että ”no olettehan te sitten fiksu!”

Salmi sanoo uskoneensa sodan olleen Suomen osalta jo ohi.

– Kyllä minä luulen, että me uskottiin, että se loppui tähän; että sitä oli jo tarpeeksi oltu. Mutta kesällä 1941 se alkoi taas. Ja siitä tulikin sitten pitkä ja kamala. Muistan hyvin, kuinka ihan alkuaikoina jouduimme aamulla ensin suojaan ja vasta sitten päästiin osastolle töihin.

Kolmivuotisen sairaanhoitajakoulun aikana hän työskenteli TYKSissä lääninsairaalassa. Sotavuodet koettelivat myös kotirintamaa.

– Joskus varastimme osastolta leipää, kun ei ollut itsellä sitäkään. Me ajateltiin, että kyllä potilaille aina jostain se leipä tulee, että eivät he jää ilman. Sen takia uskallettiin pistää taskuun niitä palasia. Kaikesta oli pulaa, etenkin 1942. Silloin syötiin perunoita ja lanttuja kuorineen. Joskus pelkästään kuoria.

Puheet sotavuosina suomalaisia yhdistäneestä yhteishengestä, jota ei sittemmin ole nähty, hän allekirjoittaa.

– Niin se oli. Kaikki teki jotakin. Lapsetkin.

[br]

Rintamalle ”kovaan rytinään”

Salmi työskenteli Helsingissä Punaisen Ristin sotasairaalassa ja valmistui sairaanhoitajaksi kesällä 1943.

– Sain pojilta ison kimpun gladioluksia mennessäni aamulla töihin valmiina sairaanhoitajana. Sitten minut lähetettiin Helsinkiin Invalidisairaalaan ja sieltä sain komennuksen Kannakselle. Siellä oli aika pahoja paikkoja. 9.6. 1944 alkoi sitten se kova rytinä.

Helmikuussa 1944 Salmi aloitti komennuksensa Kannaksella Uudenkirkon kenttäsairaalassa, jossa hoidettiin potilaita siihen ”kovaan rytinään” eli kesäkuussa Kannaksella alkaneeseen vihollisen suurhyökkäykseen saakka. Sitten tuli lähtökäsky. Siinä vaiheessa pommitukset olivat ehtineet tuhota jo hoitajienkin asuntolankin.

– Minulla taisi olla yksi osasto. Linja-autot rakennettiin sellaisiksi, että niissä pystyi kuljettamaan sänkypotilaita. Mentiin aina jonkin matkaa ja rakennettiin taas johonkin tyhjään kansakouluun uusi sairaala leikkausaleineen kaikkineen. Se oli iso urakka. Sitten taas suljettiin, kun tuli käsky, että pitää edetä. En tiedä, osasivatko siinä potilaatkaan olla peloissaan? Kyllä kai.

Sairaanhoitajilla ei pelkäämiseen juuri varaa ollut. Toimintakykyisenä oli pysyttävä, oli tilanne mitä tahansa.

– Ei siinä auttanut kuin tehdä työtä. Kun tekee työtä, niin ei ehdi ajattelemaan kaikkea. Mutta ei kaikilla hermot sitä kestäneet. Muistan ainakin yhden nuoren tytön – tai no, kaikkihan me silloin oltiin nuoria – joka sairastui itsekin.

Työtä riitti. Potilaita oli niin, etteivät kaikki mahtuneet sisällekään.

– Muistan yhtenäkin päivänä kipsanneeni lääkäri Unoniuksen kanssa ainakin 12 tuntia yhteen kyytiin. Olin silloin niin vastavalmistunut, että kaikkein pahimpiin paikkoihin, niin kuin vatsaan pahoin ja leikkausta vaativia haavoittuneita ei päästetty hoitamaankaan.

[br]

[br]

Sodan jälkeiset vuodet

Sota ei suinkaan loppunut rauhansopimukseen. Sen jälkeen piti jälleenrakentaa maa ja siinä sivussa omakin elämä.

– Silloin oli kiire saada työpaikka. Sitä se oli. Minullakin rahat riittivät juuri siihen, että sain sairaanhoitajakoulun käytyä ja rahat loppuivat samana päivänä kun lopetin oppilastyöni. Kyllä sitä nyt sanotaan, että meidän sukupolvemme teki monen työn. Mutta silloin oli toista, sanottiin vain, että ”mitäs menitte.” Se oli politiikkaa. Oli niin neuvostomyönteistä, että osa olisi varmaan mennyt vaikka sinne, jos olisi vaadittu, hän lataa.

– Eikä sodasta sen jälkeisinä vuosina puhuttukaan. Paitsi miehet istuivat kimpassa monet illat. Siellä kyllä puhuttiin. Ja ryypättiin. Kun nuoruusvuodet kuluvat sodan varjossa, kyllä se on varmasti jättänyt ihmiseen jälkensä.

Edes sodan jälkeinen ilmapiiri ei saanut Salmea häpeämään mukana oloaan sodassa, mutta hän arvioi, että ”sellaisiakin varmasti oli. ” Ei hän tosin puhuisi erityisestä ylpeydestäkään.

– Mitä minä ylpeä olisin? Sinne oli pakko mennä. Mutta kun muutama vuosi sitten oli niitä kiitos veteraanit- paitoja, niin kyllä se hyvältä tuntui. Kiitollisuudenvelka, miten sen nyt ottaa. Mitä kukaan toinenkaan sukupolvi olisi voinut tehdä kuin sen, mitä täytyi. Eilen tai toissa päivänä kävelin erään joukon ohi, missä kovalla äänellä puhuttiin, että ”nuoriso täytyy ottaa huomioon, että niillä on niin paljon viisautta ja hyviä ajatuksia”. Ja kyllä minusta tuntuu, että niin se onkin.

[br]

[br]

Sodasta olisi hänen mukaansa opittavana ja muistettavana monta oppituntia.

– Niitä on paljon. Ensimmäiseksi tulee mieleen rehellisyys. Ja yhteiselo. Rauhassa olisi kyettävä elämään naapureiden kanssa, molemmin puolin. Toinen ihminen on otettava huomioon ja annettava sille oma arvonsa. Kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita. Se melkein jo riittääkin; että muistaisi, että ihminen on ihminen, on se sitten venäläinen, saksalainen, suomalainen tai mikä tahansa. Toisia on opittava ymmärtämään, ja vaikka tarvittaessa opettaakin sinä asiassa. Henkiseen puoleen on panostettava.

[br]

[br]

Menetetty rakkaus

Vaikka muisti ei enää ole entisensä ja silmätkin menneet niin, ettei valokuva-albumeista mitään oikein näekään, tulee kysymykseen vanhasta mustavalkokuvasta vastaus saman tien.

– Se on Porvoon sankarihautausmaalta. Yksi hyvä ystäväni, joka kaatui 5.10.1944. Hän joutui vielä pohjoiseenkin (Lapin sotaan) lähtemään. Hän kirjoitti minulle joka päivä, Salmi kertoo.

Tästä löytyy yksi selitys pöydän albumipinoihin. 75 vuotta myöhemminkin hänellä on tallessa niistä joka ikinen. Kirjeisiin on taltioitu tapahtumia Kannakselta sekä vänrikin osuvia piirustuksia, joista käy ilmi, että kyse on ollut vähän enemmästäkin kuin ystävyydestä.

– Hän oli humoristi. Petteriksi ja Ameliaksi me toisiamme kutsuimme,
hän hymyilee piirroksille.

Häitä ei kuitenkaan koskaan päästy tanssimaan: JR 53:n 8. komppaniassa sotansa käynyt ”Kurre” kaatui Alatornion Alavojakkalassa Lapin sodan ensimmäisinä viikkoina.

Toista miestä ei koskaan tullut eikä Salmi mennyt naimisiin.

[br]