Varkautelaislotta Irja Ahlfors menehtyi lokakuussa 97-vuotiaana. Sitä ennen hän ehti kuitenkin kertoa talvisodan kylmäävistä kokemuksistaan.

Rajan lähellä Käkisalmessa ennen sotaa asunut Ahlfors kertoo, että sotaa enteiltiin pitkin syksyä.

– Näimme iltaisin punaisten tähystyspallojen nousevan idän taivaalle, sieltä meidän liikkeitämme tarkkailtiin. Eittämättä alkoi tuntua, ja puheet kääntyivät siihen suuntaan, että ”taitaa tulla sota”.

Ahlforsin mukaan oli kuin ”pelon enkeli olisi levittänyt siipensä koko Karjalan ylle.”

Pikkuhiljaa Kannakselle alkoi tulla linnoitusväkeä, miehiä alettiin kutsua ylimääräisiin harjoituksiin ja rajan läheisyydessä asuvia alettiin evakuoida sisä-Suomeen. Tuolloin 17-vuotiaalle Ahlforsille ehdotettiin lähtöä vapaaehtoiseksi sotilaskotiin. Sijoituspaikka löytyi lopulta Järisevästä, lähellä Taipaleenjoen suuta.

– Siellä oli RT3/79 (Rannikkotykistörykmentti 3), jonka nimi muuttui myöhemmin Laatokan meripuolustukseksi. Siellä oli pari 4,5 tuuman japanilaista laivastotykkiä, konekivääripesäkkeet ynnä muita armeijan vehkeitä. Miehistöä oli toista sataa. Oli myös jonkinlainen kasarmirakennus, jonka nurkassa oli meidän työpaikkamme: runsaan 15 neliön huone. Hella nurkassa, pari-kolme hyllyä seinällä, hyllyjen alla pöytä ja noin metrin välillä toinen pöytä. Siinä oli kaikki komeus!

Päivät kuluivat Ahlforsin mukaan mm. seuratessa venäläislentokoneiden lentoa heidän päällään heitä kuvaten. Lisäksi hän kertoi mm. kersantti Toivo Kukosta koostuvan porukan kanssa harjoitelleen näytelmää, joka oli tarkoitus esittää Pyhäjärven suojeluskuntatalolla viihdytysjuhlassa.

Sitten koitti 30.11.1939.

[br]

[br]

Verenpunainen maisema

– Olin aamulla ennen kello seitsemää menossa avaamaan sotilaskotia. Päästessäni kasarmin rapulle pamahti. Venäläinen ampui valoraketin pitkin rajaa, samalla alkoivat tykit laulaa.

Asutusta oli tuolloin ihan rajaan saakka, hän muistutti.

– Naiset olivat aamulypsyllä ynnä muilla navetta-askareilla. Lapset ja vanhukset nukkuivat kaikessa rauhassa tämän kaaoksen keskellä. Naiset päästivät karjan ulos pakkaseen ja kiiruhtivat hakemaan perheensä mukaansa kohti Taipaleenjoen lossia. Muuta ylityspaikkaa ei ollut.

Samanaikaisesti vihollinen suuntasi tykistötulensa lossin suuntaan. Sitä näkyä Ahlfors ei koskaan unohtanut.

– Kun asunnot ja muut rakennukset tyhjenivät, ne sytytettiin tuleen. Sytytyspullot oli kaikkialla valmiina. Kun suljimme illalla sotapesän, lähdimme kämpälle. Tultuamme ulos meitä kohtasi karmaiseva näky. Kaikki oli tulipunaista, useamman pitäjän alueella paloivat talot. Nämä palot kajastuivat Laatokan pintaan- sekin näytti veripunaiselta.

Ahlforsin mukana sotilaskotisisareksi lähtenyt vuotta nuorempi tyttö lähti kotiin samana iltana.

[br]

[br]

Itsenäisyyspäivän tervehdys itänaapurista

Kiireen täyttämien päivien jälkeen koitti Suomen itsenäisyyspäivä 6.12.

– Silloin saimme kohtalaisen kovan tervehdyksen naapurilta. Pojat olivat laskeneet, että noin 200 kranaattia tuli lyhyen ajan sisään meidän niemellemme, hän muisteli jälkeenpäin.

Oman tulikasteensa hän sai myöhemmin samana iltapäivänä.

– Lähdin käymään asunnolla, joka oli noin 100 metrin päässä kasarmista. Vaisto veti maahan. Kun siitä kivien ja multakokkareiden alta nousin ja puistelin enimpiä multia päältäni, tuntui, miten miten rakas tämä maankamara on.

Samanlaisia hetkiä hän kertoo tulleen sodan saatossa lukuisia.

Sotilaskotityön ohessa Ahlfors kertoi sisarten tehneen muutakin, mm. koonneen korsuissa käsikranaatteja.

– Olin ammunnoissa joskus mukana. Kerran tulitimme suorasuuntauksella vastarannalle syömään ryhtyneitä joukkoja. Tämä oli sotaa- sääliä ei tunnettu.

Varustelun taso ei ollut kummoinen, hän muistutti.

– Tällä ”Taipaleen pelastusenkeliksi” sanotulla patterilla oli neljä kappaletta 6 tuuman tykkejä. Ammuksia tosin oli niin vähän, ettei niitä riittänyt kuin kaikkein kiperimpiin tilanteisiin ja niihinkin niukasti. Kerrankin saatiin väärää kokoa olevia ammuksia. Hätä keinot keksi: rättiä vaan ammuksen ympärille ja ei kun matkaan kohti naapuria!

[br]

Joulutunnelmaa rintamalle

Jouluun tultaessa Ahlfors oli siirretty sotilaskotiin Kaarnajoelle, jonne oli ennen joulua valmistunut korsu, jonne hän ja kaksi muuta sotilaskotisisarta majoittui 35 miehen joukkoon ”yläritsille” korsun peränurkkaan.

– Siellä oli hyvä kellotella yönsä – ei ollut edes pelkoa naapurin terveisistä, kun oli niin paljon tukkeja ja maata päällä, hän iloitsi.

Yöt hän leipoi toisen sisaren, Ilona Rönnebergin, kanssa valmistellakseen pojille mahdollisimman hyvän joulun.

– Jouluaattona tarjottiin sotilaskodin puolesta kahvit ja jotain hyvää. Pojat lukivat jouluevankeliumin, veisasimme muutamia virsiä ja lauloimme joululauluja. Yhtäkkiä ovi avautui ja taistelulähetti sanoi ”tykkien taa!”

Sali tyhjeni kuulemma sekunnin murto-osassa.

– Kohta kuului korvia huumaava pauhu, kun kaikki tykit ”puhuivat” samanaikaisesti. Venäläiset aikoivat käyttää hyväksi suomalaisten joulun juhlintaa ja aikoivat päästä linjojen läpi yön pimeydessä. Olipa heille pettymys, kun vastarinta oli yhtä kova kuin ennenkin!

[br]

[br]

Unohtumaton uusivuosi

Uudenvuoden päivänä korsussa soi puhelin.

– Järisevän pojat toivottivat minulle hyvää uutta vuotta. Heillä oli ollut uudenvuodenaattona kova ryminä: oli tullut osuma kasemattiin (tykistön miehistösuoja) ja muutama mies oli haavoittunut.

Yhdeltä olivat molemmat jalat menneet poikki.

– Hän oli pyytänyt kertomaan vaimolleen, lapsilleen ja muille omaisilleen terveisensä, sitten hän oli sanonut ”miksi se siskokin lähti täältä pois, olisi edes hän tässä lähellä.” Kaikki miehet sanoivat minua siskoksi, Ahlfors huokaisi.

Haavoittunut oli kersantti Toivo Kukko.

– Sen jälkeen hän kuoli.

Maanviljelijänä siviilissä toiminut Kukko oli kuollessaan 31-vuotias. Häneltä jäi kolme lasta, joista nuorin oli vasta 3-vuotias.

[br]

[br]

Veljet eivät jättäneet sisartakaan

Hengenlähtö oli monta kertaa lähellä, kerran alle 10 cm päässä, Ahlfors kertoi rintaman tapahtumia muistellen. Ostoksille poikenneilta miehiltä hän kuuli etulinjan hirveyksistä.

– Yrjö Jylhä kirjoitti myöhemmin näistä tapahtumista runokokoelmaan ”Kiirastuli”. Nämä runot on Taipaleenjoella elettyjä talvella 1939-1940. On siellä runo meidänkin komentokorsusta.

Synnyinkodissaan hän pääsi käymään viimeisen kerran 21.1.1940.

– Siellä oli autio ja kylmä talo. Pakkasta oli yli 30 astetta – täytyi laittaa kaasunaamari kasvoille, etteivät posket paleltuneet. Minua katsottiin kuin kummajaista!

Samalla reissulla hän joutui hakeutumaan lääkärin hoitoon tulehtuneen umpisuolensa vuoksi. Hän kiitteli myöhemminkin ”aseveljiltään” saamaansa hyvää huolenpitoa, jotka järjestivät hänelle kuljetuksen Elisenvaaran asemalle.

– Ilman näiden uskollisten veljien apua en olisi selvinnyt seuraavaan päivään.

Asemalla ei kuitenkaan ollut junaa, jolla matka olisi voinut jatkua.

– Vihdoin tuli ambulanssijuna. Siihen hään ei tietenkään otettu siviilejä, mutta nytpä minä huomasin olevani yhtä lailla junaan sopiva kuin haavoittuneetkin!

Savonlinnaan päästyään joutui hän sairaalaan mennessään vielä ilmahälytyksen tultua väestönsuojaankin.

– Tulipahan sekin koettua!

[br]

[br]

Raskas rauha

Sairaalasta Ahlfors pääsi 10.2.1940.

– Menin kauppaan, ostin pitkän korsetin ja jatkoin matkaani asemalle. Siellä oli lomalta palaamassa pari yksikkömme miestä. Kysyessäni, minne veljet olivat matkalla, oli vastaus ”kotiin.” Lääkäri oli määrännyt minut kuukaudeksi vuodelepoon, mutta ei minulla ollut kuukautta aikaa! Niinpä olin valmis nousemaan junaan miesten mukaan, suunta kohti rintamaa.

Kuten arvata saattaa, ei paluumatkakaan sodan keskellä sujunut ihan suoraviivaisesti. Lopulta Ahlfors löysi kyydin, joka vei hänet kaatuneiden kokoamispaikalle lähelle taistelulinjoja.

– Taivallettuani jonkin matkaa kuului yön pimeydestä käskevä ääni: ”tunnussana”! Sanoin, että mistäpä tuon tietäisin, kun olin ollut toista viikkoa poissa. ”Ai sisko tuli!”, kuului iloinen huudahdus. ”Tervetuloa!”

Kiire palata rintamalle kostautui pian.

– Pari viikkoa paluuni jälkeen minuun nousi kova kuume. Leikkaushaava oli tulehtunut. Miehet olivat valmiina viemään minut pois taaksepäin hoitoon, mutta minä pyysin, että ”antakaa minun kuolla täällä.”

Ahlfors säästyi kuolemalta tälläkin kertaa. Kolmantena päivänä kuume alkoi laskea ja paraneminen pääsi alkuun. Maaliskuun alussa hän pääsi käymään taas Järisevässä.

– Pojat esittelivät pommin kuoppia: ”tuossa oli ennen korsu, nyt asukkaiden suolia roikkuu tuolla risukon oksilla.” Sellaista sota on.

Maaliskuun alussa tuli odotettuja uutisia.

– Kiviniemen pelättiin murtuvan ja meidän jäävän mottiin. Minulle sanottiin, että ellei kukaan miehistä ehdi lähteä teille mukaan, niin tuohon ilmansuuntaan. Kysyttiin vielä, että ”onhan teillä puukko aseena, jos lähtö tulee?” Ei ollut.

Maaliskuun 13. päivän aamuna pojat herättivät Ahlforsin. ”Nouskaa sisko kuuntelemaan viimeistä konserttia, rauha tulee kello 11. ”

– Olipahan konsertti! Meidänkin korsuun tuli hiekkaa niin, että ropina kävi – ensi kertaa koko sodan aikana.

Sitten tuli rauha.

– Kuultuamme rauhan ehdot olimme hyvin hiljaisia. Meidän vahvuus oli 185 miestä ja kaksi naista. Kahden miehen koti jäi uuden rajan tälle puolen tynkä-Suomeen. Me kaikki muut olimme vailla kodin suojaa, edessämme tuntematon tulevaisuus. Meille annettiin kaksi vuorokautta aikaa, sitten linnake luovutettaisiin venäläisille. Myllypellon asemalla kuulin ensimmäistä kertaa nimen Varkaus. Enpä osannut silloin arvata, että tuosta paikasta tulisi minun kotipaikkani.

[br]

[br]