– No puhuttakoon nyt sitten asekätkennästä, vaikka ”aseiden hajavarastointia” se oli viralliselta termiltä, esitelmöitsijä aloittaa ja koko viimeistä paikkaa myöten täynnä oleva huone hiljenee. Eikä vähiten siksi, että tänään Salon veteraanien perinnepajan suositussa esitelmäsarjassa on vuorossa edellisenä päivänä 102-vuotissyntymäpäiväänsä viettänyt sotaveteraani Ilmari Koppinen.

[br]

[br]

Asekätkennän taustat

Asekätkennässä on kyse heti jatkosodan jälkeen aloitetusta salaisesta operaatiosta, jolla muutaman Päämajan upseerin johdolla varastoitiin aseita kuhunkin suojeluskuntapiiriin ja pyrittiin täten varautumaan tilanteeseen, jossa Neuvostoliitto miehittäisikin Suomen. Salaista hanketta johtivat Päämajan operatiivisen osaston päällikkö eversti Valo Nihtilä sekä operatiivisen osaston maavoimatoimiston päällikkö everstiluutnantti Usko Haahti.

Mukana oli suuri joukko ansioituneita upseereja, mm. merkittävä määrä (ainakin 13) Mannerheim-ristin ritaria.

[br]

[br]

– Venäläiset olivat suunnitelleet miehittävänsä Suomen, siitä huolimatta, että tuli rauha. Voidaankin kysyä, voiko kansainvälisiin sopimuksiin luottaa? Suurvallat aina pettää. Ensimmäinen maailmansotakin lähti yhden miehen tappamisesta ja levisi sitten koko maapallolle. Suurvaltojen suhteen täytyy aina varautua pahimpaan, Koppinen pohtii.

– Välirauhan tultua 1944 Suomelle tuli kaksi tehtävää: saksalaisten karkottaminen Suomesta ja puolustuslaitoksen saattaminen rauhan kannalle. Tässä tilanteessa tuli eräille Päämajan upseereille ja myös suojeluskuntalaisille pelko, että Suomen kansa alkaa riitautua, minkä turvin Neuvostoliitto miehittää Suomen. Pelättiin Romanian kaltaista kohtaloa, jossa neuvostojoukot miehittivät tärkeitä kaupunkeja aselevosta huolimatta.

Ihan perusteetonta epäluulo ei siis ollut, hän muistuttaa.

– Kun välirauha oli solmittu, suomalaiset lopettivat tulen 4.9.1944 ja venäläiset tuntia myöhemmin, mutta vielä samana päivänä ne ampuivat suomalaisia panssarintorjuntatykillä, ampuivat kahta sotilaspoliisia, suistivat yhden veturin radalta ja loukkasivat muutenkin aselepoa. Ensimmäisenä aselepopäivänä venäläiset ampuivat tuhansia kranaatteja asemiimme, jolloin suomalaisia kaatui vielä 20 ja haavoittui 71.

Suomalaissotilaiden ja -siviilien henkiä vaatinut toiminta jatkui vielä päiviä.

[br]

[br]

Kokonaisvaltainen varautuminen sissisotaan

Jo kuukautta ennen välirauhan tuloa oltiin Päämajassa ryhdytty pohtimaan suunnitelmaa pahimman mahdollisen uhkakuvan varalta. Nihtilän suostumus suunnitelmalle saatiin 15.8. ja seuraavana päivänä hyväksyntänsä sen toimeenpanolle antoi Päämajan tiedusteluosaston päällikkö, eversti Reino Hallamaa.

– Jokaiseen suojeluskuntapiiriin oli tarkoitus varustaa pataljoonallinen (900 henkilöä) miehiä, Koppinen kertoo operaation tavoitteista.

Yhteensä puhutaan siis n. 8 000 sotilaasta. Lopulta suojeluskuntapiireillä oli aseita n. 35 000 miehen käyttöön. Paljon enemmän olisi kuitenkin tarvittu, Koppinen huomauttaa ja muistuttaa, ettei varustautuminen rajoittanut vain aseisiin.

– Varsinaisen aselinjan lisäksi oli pioneerilinja, viestilinja, taloushuolto, lääkintälinja ja polttoainelinja. Kyseessä oli kokonaisvaltainen valmistautuminen sissisotaan. Onneksi sitä ei koskaan tarvittu. Sissisodan pelkoa lisäsi sekin, että syksyllä 1944 alkaneessa Lapin Sodassahan venäläiset joukot tulivat vielä Suomen puolelle Suomussalmella, Kuusamossa ja Märkäjärvellä ja tunkeutuvat jopa Ivalon suuntaan, josta poistuivat vasta seuraavana vuonna. Aseiden lisäksi varastoitiin myös mm. vaatetusta, elintarvikkeita ja savukkeita.

Ihan ongelmatonta tämä ei ollut, toteaa sotahistorioitsija (ja asekätkennän pioneerilinjan johtajan, majuri Reino Lukkarin poika) Mauri Lukkari kirjassaan, vaikka esimerkiksi Päämajan toimittamat elintarvikemäärät jäivät kovin vähäisiksi, eikä niillä olisi hänen mukaansa joukkoja pitkäksi aikaa varustettu.

– On ilmeistä, että elintarvikkeiden ja vaatetusmateriaalin kätkeminen oli kokonaisuuden kannalta jopa hieman arveluttava toimi. Aikana, jolloin ruoasta ja vaatteista oli huutava pula, kiusaus kätköjen hyväksikäyttöön kasvoi monesti liian suureksi.

[br]

[br]

Puolustusvoimilta ”katosi” paljon kalustoa

Koppiselle aihe on läheinen muutamastakin syystä. Sissisodankäyntiin erikoistunut kenraaliluutnantti Veikko Koppinen oli hänen isänsä serkku ja hänen esimiehensä jatkosodan aikaisessa Huolto 3:n 1. Erillisessä Liikennejoukkueessa oli myöhemmin polttoainelinjaa johtanut majuri Seppo Airaksinen. Itse hän ei kuitenkaan toiminnassa mukana ollut… ainakaan tietoisesti.

– Armeijan omia aseita ja ampumatarvikkeita saatiin hajasijoitetuksi paljon. Sinne menivät varmaan minunkin autoryhmäni 25 konepistoolia, jotka luovutettiin Mikkeliin Päämajaan Airaksisen pöydän alle, eikä varsinaiseen asevarastoon, hän hymähtää.

Myöhemmin havahduttiin myös kuljetusvälineiden sekä poltto- ja voiteluaineiden varastoinnin tarpeeseen.

– Airaksinen hankki kuorma-autoja viiteen paikkaan suojeluskuntapiirejä varten. Kullakin kuorma-autolla oli tuotava kätköön kaksi tynnyrillistä bensiiniä ensi hätään. Kun olin liikennevartiointitehtävissä jossain Keski-Suomessa, pysäytin yhden tällaisen bensiinillä lastatun, ehkä Karhumäestä tulleen kuorma-auton, jota johti joku vääpeli. Tietämättä mitään asekätkennästä soitin Airaksiselle kysyen, mitä tehdä auton suhteen. Hän käski viedä sen Kuopion varikolle, minkä sitten tein. Se meni sieltä varmasti kätköön.

Asekätkennän paljastuttua kätköistä palautui puolustusvoimien varastoihin huomattava määrä kalustoa.

– Nämä on ne, mitä on löydetty ja palautettu. Se on sitten asia erikseen, mitä ei löydetty!

Ja löytymättä tavaraa jäi.

[br]

[br]

Asekätkentä aiheena vieläkin arka

Asekätkentä on aiheena yhä arkaluontoinen, eikä asioista vieläkään puhuta julkisesti.

– Turha siitä on puhua, herättää vain pienessä kylässä turhia kysymyksiä, ilmoittaa yksi mies, joka ei halua esiintyä omalla nimellään.

Tarinan päähenkilö, hänen asekätkennässä mukana sotaveteraani-isänsä, on puolestaan jo vienyt salaisuutensa hautaan.

– Sain kuulla, että isä oli ollut mukana asekätkennässä, aika pitkälläkin. Muistan lapsena, kuinka musta auto ajoi pihalle ja hänet vietiin kuulusteltavaksi. Muutaman viikon hän sillä reissulla oli. Vielä kuolinvuoteella kysyin, että mihin ne on kätketty. Isä sanoi, että ”olen luvannut, enkä kerro.” Sen verran tiedän, että ne ovat isossa tammiarkussa, ne on pellavaliinoihin ja vaseliiniin kääritty ja varmasti toimisivat vieläkin, jos löytyisivät.

Onkin ymmärrettävää, ettei vieläkään ole tarkkaa tietoa siitä, kuinka monta suomalaista asekätkennässä oli mukana.

– Ehkä 5000, ehkä 10 000. Epäpoliittisuudestaan huolimatta asekätkentä sai osallistujiensa kautta oikeistolaisen ja selvästi kommunistivastaisen sävyn, mutta heissä oli miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, kaupungeista ja maaseudulta ja kaikista yhteiskuntaryhmistä, Koppinen painottaa.

– Itse asiassa on kyse aika nuoresta porukasta. Eniten (liki viidesosa) mukana oli 35-39-vuotiaita.

[br]

[br]

Salaisuuksia, vaaroja ja uhkakuvia

Toiminnan salaisesta ja selkeästi rauhanehtoja rikkovasta luonteesta johtuen tiedostettiin, että myös sisäringin perheenjäsenet saattaisivat joutua vaaraan. Niinpä erityisen tukilinjan tehtäväksi annettiin laatia suunnitelma, jolla heidät saataisiin tarvittaessa kuljetettua Suomessa sijaitsevien turvapaikkojen kautta edelleen Pohjanlahden yli. Asekätkentäoperaation tätä osaa varten tarvittiin itse asekätkennästä erillisten siviilitukimiesten verkosto. Salaisuuksien ja vaaran verhoamaa oli myös heidän työnsä.

– Eri paikkakuntien tukimiehiä oli lähes 40. Heidän tunnuslauseensa oli ”terveisiä herra Hermannilta”. Varsinaisten asekätkijöiden tunnuslause oli ”Taisteluosasto Metso”, Koppinen kertoo.

Toinen asekätkennästä erillinen linja oli tiedustelulinja, jonka tehtävänä oli seurata yleisen mielialan kehitystä ja kartoittaa mahdollisia vallankumouksellisia tai väkivaltaan pyrkiviä toimijoita. Suomeen laadittiin tätä varten jopa salainen radioverkko. Myös heidän kohtaamisensä olivat kuin suoraan agenttitarinoista.

– Asekätkijöille annettiin tiettyjä tunnuslauseita, joilla selvitettiin, että keskustelija oli oikea henkilö. Esimerkiksi kun tuleva henkilö sanoi ”Joensuu on varmasti tulevaisuuden kaupunki, kun kadut ovat leveitä kuin Lontoossa”, oli siihen vastattava ”Niinhän tämä on kuin Saharan erämaa, jossa on paljon lautaläjiä.”

Huolellisimmatkaan suunnitelmat eivät kuitenkaan pitäneet loputtomiin. Jo alkuvuodesta 1945 miehityksen uhan arveltiin olevan ohi ja alettiin puhua kätköjen purkamisesta. Lukkari kertoo, että huhtikuussa 1945 Nihtilä antoi jo selkeän käskyn, jonka mukaan ”kätköjen purkamiseen oli ryhdyttävä viipymättä.” Oli kuitenkin jo liian myöhäistä.

Samoihin aikoihin operaatio alkoi paljastua. Tuhansien asialleen omistautuneiden ihmisten hankkeen kaatumiseen riitti vain yksi mies: Oulussa toiminnassa mukana ollut petturi.

[br]

[br]

Operaatio paljastuu

Oulussa asekätkentää hoitivat pääosin sikäläiset kaukopartiomiehet. Porukkaan oli kuitenkin otettu mukaan yksi ulkopuolinen, vaikka päätöstä vastaan oltiin joukon sisällä protestoitu. Hän alkoi kiristää muita ilmoittaen muuten paljastavansa kätkön, mutta sai vastauksen, että mitään ei maksettaisi. Paikallinen SKDL sai tapauksesta vihiä ja pikkuhiljaa vyyhti alkoi purkautua.

Asekätkennän tutkinta siirtyi Punaiselle Valpolle. Kesäkuun alussa Valvontakomissiota johtanut Andrei Ždanov puuttui asiaan ja vaati presidentti Paasikiveä syyllisten rankaisemista. Nihtilä ja Haahti pidätettiin ensimmäisten joukossa 9.6.1945.

Haahti oli valmis ottamaan vastuun tapahtuneesta, toivoen, että se helpottaisi muiden asemaa. Mannerheimille kirjoittamansa pitkän kirjeen hän päätti seuraaviin sanoihin:

”Uskon, että Te, Suomen Marsalkka, pystytte aikaansaamaan sen, että onnettomaksi koitunee tekoni seuraukset kohdistuvat miten ankarina tahansa minuun, mutta eivät siihen tuhatlukuiseen, kaikissa olosuhteissa tätä maata palvelemaan ja sen puolesta uhrautumaan valmiiseen kansalaisjoukkoon, joka tässäkin kysymyksessä on uskonut vain palvelevansa maataan.”

Tutkinnan osoittauduttua Valpolle ylivoimaiseksi, perustettiin tehtävään tuolloisen sisäministeri Yrjö Leinon määräyksestä sisäministeriön alainen tutkintaelin ja kuukauden loppuun mennessä oli asekätkentään osallistumisesta epäiltynä jo 547 henkilöä. Kaikkiaan pidätettyjen määrä nousi 1790:een ja Pohjoismaiden historian suurimpaan oikeusjuttuun.

[br]

[br]

Koko ajan vain suuremmaksi kasvava juttu törmäsi pian uuteen ongelmaan: Suomessa ei ollut olemassa lakia, jonka nojalla olisi ollut mahdollista asettaa pidätetyt syytteeseen. Sellainen saatiin vasta elokuussa 1946, kun hallitus jätti esityksen taannehtivasta laista.

– Perustuslain vastainenhan se tietysti oli, Koppinen huomauttaa.

Oikeudenkäyntejä varten perustettiin seitsemän sotaylioikeuden osastoa. Pelkästään Päämajan juttu vaati 100 istuntoa ja vei valitusvaiheineen yli kaksi vuotta. Tuomiot annettiin 10.12.1948. Nihtilä tuomittiin viideksi ja Haahti kuudeksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Kaikkiaan tuomion sai 1488 henkilöä.

Koppisen esimies, majuri Airaksinen, sai 1,5 vankeustuomion ja kuoli vankeudessa vain reilu kuukausi myöhemmin. Myös Koppista itseään kuulusteltiin.

– Airaksinen oli hyvin miellyttävä esimies.  

Pitkittynyt prosessi vankeusaikoineen oli syytetyille perheineen myös taloudellisesti rasittava. Sotavuosien hioma suomalaisten yhteishenki kuitenkin yllätti taas.

– Syytetyillä oli maan parhaat asianajajat ja punaiset ihmettelivät, että miten ne saavat ne maksettua. Koko Suomen kansa alkoi auttaa rahallisesti, tukea tuli monesta paikasta, Koppinen paljastaa.

[br]

Dramaattisia käänteitä

Osa asekätkennässä mukana olleista vältti vastuuseen joutumisen pakenemalla ulkomaille. Yksi operaation keskeisistä henkilöistä oli eversti Alpo Marttinen, Mannerheim-ristin ritari nro 163, jonka johdolla 21 suomalaisupseeria pakeni maasta Ruotsin kautta Yhdysvaltoihin, missä 17 heistä liittyi Yhdysvaltain armeijaan. Tunnetuin ”Marttisen miehistä” on Lauri Törni.

Hallamaa puolestaan jätti Suomen paettuaan ensin Stella Polaris-operaation myötä Ruotsiin ja asettui lopulta uuden nimen turvin Espanjaan.

Kahden arvostetun kenraalin ura päättyi asekätkentäjuttuun: niin puolen vuoden tuomion avunannosta saanut Erkki Raappana kuin (mitä todenäköisimmin asiaan täysin osaton) A.F.Airo ”vapautettiin tehtävistään tasavallan presidentin toimesta yleisen edun vuoksi.”

[br]

[br]

Myös Nihtilä ja Haahti määrättiin erotettaviksi viroistaan. Virallista tunnustusta miesten toimet eivät heidän elinaikanaan saaneet, mutta erinäisten korkeiden tahojen (etenkin sotasyyllisinä tuomittujen) tuki auttoi heitä myös armeijan jälkeisellä uralla. Nihtilä esimerkiksi palkattiin entisen presidentin Risto Rytin suosituksesta Pariisissa sijainneen Fennia-yrityksen palvelukseen, sieltä Suomeen palattuaan hän sai pääministeri Jukka Rangellin avulla työpaikan Kansallis-Osake-Pankista.

Isänmaallisuus ja usko siihen, että he olivat maansa ja kansansa puolesta tehneet sen, mitä tarvittiin, seurasi miehiä heidän loppuelämänsä ja Nihtilä oli aktiivisesti mukana mm. maanpuolustuksesta käydyssä yhteiskunnallisessa keskustelussa.

1973 hän oli mukana YK:n päivänä järjestetyssä tilaisuudessa, jossa nuori oikeistopoliitikko arvosteli maanpuolustukseen käytettävien summien määrää ja tarpeellisuutta. Nihtilä pyysi puheenvuoron ja kertoi painokkaasti oman mielipiteensä, joka jäi takuulla läsnäolleen yleisön mieliin: tämän jälkeen hän nimittäin istuutui paikalleen… ja kuoli.

[br]

[br]

PS. Usko Haahden vuonna 1967 nauhoitetun haastattelun asekätkennästä löydät Youtubesta:

[br]