Suomen joukoissa palveli 1200 inkeriläisvapaaehtoista. Sodan jälkeen heitä palautettiin Neuvostoliittoon, missä useimpia odotti vuosia kestänyt pakkotyötuomio Siperian vankileireillä. Vaikeudet jatkuivat myös pakkotyöstä vapautumisen jälkeen: paitsi, että inkeriläisvapaaehtoiset menettivät viideksi vuodeksi kansalaisoikeutensa, joutuivat he kantamaan passissaan merkintää 38A, mikä kertoi viranomaisille välittömästi heidän taustansa. Moni kotiinsa palannut heimoveli löysi kodistaan uudet asukkaat ja vaati vuosikymmenten työn, ennen kuin sitkeästi oikeuksiaan vaatineille palautettiin heidän asuntonsa takaisin. Usein huonossa, miltei asuinkelvottomassa kunnossa. 

Tämän kovan hinnan uskollisuudestaan naapurikansalle maksoi aikoinaan myös Juho Savolainen, juuri menehtynyt Suomen viimeinen heimoveteraani.

[br]

[br]

Velvollisuudentuntoa viimeiseen saakka

Saapuessaan perheensä kanssa kymmenientuhansien muiden inkeriläispakolaisten lailla Suomeen, oli Savolainen vasta 16-vuotias. Perheen isä kuoli tulomatkalla evakuointileirillä Lohjalla, eikä hänen hautaansa myöhemminkään löydetty. Ahkera nuorukainen työllistyi alajärveläisen Franssilan tilalle.

Miesten ollessa sodassa, oli alueen maatiloilla paikkaamassa työvoimapulaa myös neuvostoliittolaisia sotavankeja, kertoi tilan poika, Antti Franssila Sotaveteraani-lehden haastattelussa myöhemmin.

– Naapurissa, Eino Mäkelän tilalla oli yksi. Olimme joen toisella puolella pellolla töissä ja meidän Juho-evakko neuvoi meille pojille, miten huutaa venäjäksi ”Stalin, huono mies”. Mäkelän venäläisvanki tuli aivan joen varteen vastaamaan, että ”Mannerheim pruikkuhousu!”

Sukulaiskansan selviytymiskamppailu herätti Savolaisen velvollisuudentunnon, ja hän ilmoittautui vapaaehtoisena Suomen armeijaan konekivääriampujaksi. Rintamalla vierähti liki vuosi.

[br]

[br]

Lomillaan hän kävi Koskenvarrella asuvan perheensä: äitinsä ja kahden sisarensa luona. Aselevon tultua syyskuussa 1944 Savolainen palasi Alajärvelle, missä odotti työmiehen pesti tutulla tilalla. Ajatus paluusta Neuvostoliittoon ja siellä edessä olevasta vastaanotosta pelotti Savolaista, joka monen muun lailla päätti paeta Ruotsiin. Hän pääsikin Turkuun saakka, ennen kuin velvollisuudentunto vei voiton ja hän päätti viime tipassa palata Inkerinmaalle paluusta haaveilevan perheensä luo – olihan hän nyt perheen pää.

Sinne he eivät kuitenkaan päässeet. Loppuperhe vietiin jonnekin Moskovan taakse, josta he päätyivät metsätöihin Vienan Karjalaan. Savolaisen pelko toteutui ja hänet vangittiin. Pietari Paavalin vankilassa Leningradissa vietetyn vuoden jälkeen edessä oli 10 vuoden pakkotyö Siperiassa, kirvesmiehenä hiilikaivoksessa.

Yhteys Suomeen ei kuitenkaan katkennut, vaan Suomi ja hänen siellä tapaamansa ihmiset pysyivät rakkaina Savolaisen mielessä.

Nikita Hruštšovin tultua valtaan hän uskaltautui ottamaan yhteyttä Franssilan perheeseen. Vuosien jälkeen vanhat ystävykset tapasivat toisensa Riihimäen asemalla.

– Juho muisti vielä hevostemme nimetkin, Franssila hämmästeli.

Myöhemmin, Gorbatshovin aikana, Savolainen pääsi viimein palaamaan kotimaisemiinsa Kankaan kylään, Pietarin lähettyville. Pietarista löytyivät myös asiakirjat, jotka todistivat hänet kotitilansa alkuperäiseksi omistajaksi ja taloon asettuneet venäläiset joutuivat lähtemään.

– Kuin ihmeen kaupalla Savolaisten talo oli säästynyt ja myöhemmin he saivat ostaa vähän lisää puutarhamaatakin talonsa yhteyteen, kertoi vastavierailulla itärajan takana käynyt Franssila.

– Juho kasvatti vihanneksia kasvihuoneessa ja marjojakin viljeli kovasti!

[br]

[br]

Kiitos Suomelle

Vei kymmeniä vuosia, ennen kuin Suomen valtio tuolloisen presidentin Mauno Koiviston aloitteesta alkoi maksaa kunniavelkaansa inkeriläisvapaaehtoisille ja heille tarjottiin mahdollisuutta muuttaa Suomeen. Sopimus heidän sijoittamisestaan Punkaharjulla sijaitsevaan palvelukoti Finlandiaan allekirjoitettiin tammikuussa 1994. Ensimmäiset veteraanit saapuivat Suomeen seuraavana vuonna, heidän joukossaan Savolainen häntä viisi vuotta nuoremman Lyyti-puolisonsa kanssa. Seuraavien vuosien aikana heitä saapui vielä lisää ja parhaimmillaan heitä asui Punkaharjulla 33.

Uudessa kotimaassa Savolaisen päivät kuluvat mm. taidemaalauksen parissa, josta hän innostui Siperiassa pakkotyössä ollessaan.

– Toisen vangin työskentelyä katseltuani kiinnostuin maalaamisesta. Nyt minulla on oma ateljee täällä hoitokodissa! 

Monissa töissä elävät muistot kotiseuduilta Inkerinmaalta. 

– Inkeriläisille ei historian saatossa ole oikein löytynyt omaa paikkaa, vaan he ovat saaneet tuntea olevansa liikaa ja ulkopuolisia, Lyyti-vaimo suri.

Suomessa pariskunta viihtyi ja oli kovin kiitollinen saamastaan uudesta mahdollisuudesta. 2017 Savolaisesta tuli tiettävästi ensimmäinen Linnan juhliin kutsuttu inkeriläisveteraani.

– Jos emme olisi Juhon sairastuttua päässeet tänne, hän ei olisi selvinnyt. Elämässä on vastoinkäymisiä, mutta ne pitää kestää, Lyyti kertoi myöhemmin Uutisvuoksi-lehden haastattelussa.

Savolainen oli pidetty hahmo, mihin ikinä menikin, ja teki lähtemättömän vaikutuksen myös mm. veteraaneille suunnatun rosvopaisti- tapahtuman takaa löytyvään Finnairin lentävään henkilökuntaan.

– Niin Lyyti, lukuisat ystävät, kuin me kaikki jäämme kaipaamaan rakasta ystäväämme, lentoemäntä Nina Yliruikka huokaisee.

[br]

[br]

[br]

 PS. Sivuiltamme löydät lisääkin tarinoita heimokansojemme vapaaehtoisten karusta kohtalosta:

• Tuntemattoman sotilaan tuntemattomimmaksi jäänyt sotilas – tosielämän Antti Rokka oli inkeriläinen heimoveteraani

• Reino Honkanen – tuntematon sankari, jonka tottelemattomuus pelasti satojen heimosotureidemme hengen

• Viimeinen jääkäri Väinö Valve antoi käskyn, jolla Merivoimissa palvelleet virolaisvapaaehtoiset toimitettiin turvaan Ruotsiin

• Suomen-pojat – virolaiset heimo-ja aseveljemme

• ”Kun Viro antautui, se hävetti”, kertoo 95 vuotta täyttänyt Raul Kuutma, Suomen-poikien uranuurtaja