Peräti 104-vuotias puumalaisveteraani saa monesti uteliaiden kysymyksiä pitkän ikänsä ja hyvän kuntonsa salaisuudesta, mihin vastaus on – pilke silmäkulmassa – valmiina.

– Saattaahan se olla se, että ollessani pikkupoika, pisti minua kyykäärme niin, että jalka turposi pölkyksi ja kielikin niin paksuksi, ettei suutakaan enää kiinni saanut!

Marraskuun viimeisenä päivänä niin syntymäpäiväänsä kuin nimipäiväänsä viettävän veteraanin mieleen on erityisesti jäänyt hänen 23.syntymäpäivänsä: 30.11.1939.

Levoton; huhujen ja pelon täyttämä alkusyksy oli lokakuussa johtanut Ylimääräisiin Harjoituksiin ja Jääkäripataljoona 3:een kuulunut alikersantti Luukkonen heräsi merkkipäiväänsä Kivennavan kunnantalolla.

– Mietin, että mitähän seuraava vuosi toisi tullessaan, muisteli hän myöhemmin 103-vuotispäivänsä alla Kotimaa-lehdelle antamassaan haastattelussa.

Kauaa ei vastausta tarvinnut odottaa.

– Kranaatit alkoivat ujeltaa: Talvisota oli syttynyt. Aamusaikkaa hakemassa ollut mies juoksi takaisin pakit tyhjinä!

Talvisodasta selvittiin, mutta kovilla miehet olivat.

– Palavat talot ja sodan kauhut tunkeutuvat öisin mieleen kirkkaina kuin eilisen tapahtumat, on Luukkanen kertonut.

–  Talvisodan talvi oli kylmä ja varusteet kehnot. Minulla oli vain armeijan kesälakki päässä koko talven. Teltassa ei saanut pitää tulia, ettei savu olisi paljastanut meitä viholliselle. On ihme, etten saanut sodissa mitään sairauksia.

Kesän alkaessa 1941 tuli jälleen kutsu armeijan harmaisiin. Suomi oli taas sodassa.

[br]

[br]

Jatkosotaan

Luukkonen määrättiin Erilliseen Pioneerikomppaniaan ja sen huolto- ja varasto-osastoon. Kokoontuminen oli Varkaudessa, mutta sieltä miehet passitettiin Puumalaan. Junalla tultiin Kallislahteen ja sieltä lähdettiin marssimaan kohti Puumalaa, mihin oli matkaa n. 70 kilometriä. Yö oli jo pimentynyt, kun Sulkavalla poikettiin tien varressa olevaan taloon. Kuten tuolloin oli vielä tapana, ei ovia oltu lukittu.

– Menimme tupaan ja kävimme lattialle nukkumaan. Kyllä talon väki oli aamulla ihmeissään, kun ryhmä sotilaita makasi tuvassa!

Seuraavana aamuna emännältä aamulypsyn jälkeen ostetun maidon voimin jatkui marssi Puumalaan, joskin Saresman linja-auto poimi sotilasjoukon huomattuaan pojat kyytiinsä ja loppumatka ”ajeltiin herroiksi. ”

– Puumalassa majoituttiin kansakoululle. Saimme käyttöömme pari ponttoonia. Ne vietiin vesistöä pitkin Kaukopäähän ja siellä nippunosturi nosti lautat kuorma-autojen lavalle ja vei ne Antreaan. Vuosalmella oli vilkas sotilasliikenne ja he hoitivat kuljetukset Vuoksen yli. Ponttooneissa nukuttiin yötkin.

Sitten siirryttiin Kiviniemeen.

– Siellä liikenne hiljeni sillan valmistumisen jälkeen, mutta tykistöä jouduttiin kuljettamaan lautoilla, kun silta oli kevytrakenteinen. Vuoksesta kalastettiin haaveilla siikoja ja pelloilla oli kaalivijelyksiä, joten ruokana oli jatkuvasti kaalisoppaa ja paistettuja siikoja, Luukkanen paljastaa.

Joulun 1941 Luukkosen osasto vietti Valkjärvellä.

– Vuoden vaihteessa meidät pantiin junaan Käkisalmessa ja mitään ei herrat kertoneet mihin mennään. Jonkun päivän päästä juna pysähtyi paikkaan, jonka aseman seinässä luki Äänislinna. Pioneerien hommia tehtiin eri paikoissa Syvärillä.

Mieleen on jäänyt yksi erikoistehtävä.

– Ryhmä sai tehtäväksi siirtää veturi jokiproomusta rannalla kulkeville kiskoille. Siinä oli pähkäilemistä, miten se homma hoidetaan. Onneksi löysimme kaksi ratakiskoa ja rakensimme proomusta radan maalle. Käytössämme oli vahva talja ja kiinnitimme sen rataan kiinni ja illan tultua pikku veturi oli junaraiteilla.

[br]

[br]

Yli viisi vuotta armeijan harmaissa

Kun vetäytyminen Syväriltä kesällä 1944 alkoi, olivat miehet Tokarissa.

– Ensin oltiin Aittolahdessa ja sodan kiihkein aika kesällä 1944 oltiin Pulsassa. Pioneerien tehtäviin kuului huolehtia työkaluista ja koska sotaa oli kestänyt monta vuotta, oli työvälineistä kova puute. Esimerkiksi kirveetkin tuli pienissä muutaman kappaleen erissä!

Rauhan tultua Luukkosen osasto siirrettiin Utin Haukkasuolle.

– Sieltä siirryttiin Pieksämäelle odottamaan siviiliin pääsyä mikä koitti 25.11.1944. Eräs Puumalan mies oli saanut hankittua jotain anistippoja ja sanoi, ”otetaanhan Antti pienet ryypyt tämän sotasavotan päättäjäisiksi”. Junalla tultiin Mikkeliin, mutta sieltä ei enää sinä iltana ollut linja-autoja tulossa edes Anttolaankaan, mutta he onnistuivat puhumaan pari armeijan kuorma-auton kuljettajaa tuomaan Hurissalon miehiä.  Kuorma-auton lavalla istuttiin sotareissun viimeinen taival ja puolen yön aikoihin oli ihmeen hyvä kotiin tulla vihdoin, hän huokaisee.

Seitsenlapsisen perheen toiseksi vanhimpana syntyneen Antin lisäksi rintamalla oli perheen pojista kaksi. Vanhempi veli Nestori oli perheellisenä miehenä päässyt siviiliin jo syyskuussa, mutta seitsemän vuotta Anttia nuorempi Veikko, joka oli joutunut sotaan Jatkosodan loppuaikoina, joutui vielä jatkamaan Lapin sotaankin.

Kaikkiaan – keväällä 1938 alkanut varusmiespalvelus mukaan lukien – vierähti Luukkosella armeijan harmaissa reilu viisi vuotta.

– Ilman haavoittumisia, Luukkonen huomauttaa.

– Osaksi siksi, kun tehtäviin oli kuulunut pioneeri- ja huoltotyöt. Aivan etulinjaan ei tarvinnut koskaan mennä.

[br]

[br]

Rauha on suurin lahja                                                                                

Sodan jälkeen alkoi nuorukaisella kauan odotettu elämä. Koska kotitilalla asui suurperhe eikä työvoimasta ollut näin puutetta, otti Luukkonen hyvillä mielin vastaan setänsä vaimon kutsun tulla töihin hänen tilalleen Mikkelin Vanhamäkeen.

– Sedällä oli kenttäsirkkeli, jolla kierreltiin sahaamassa rakennustarvikkeita ympäri pitäjää. Myös lähes kaikki tilan rakennukset rakennettiin sen neljän vuoden aikana, minkä olin Vanhamäessä.

Noiden vuosien aikana käynnistyi Luukkosen elämässä kokonaan uusi vaihe: hän meni naimisiin Tyynensä kanssa ja nuoripari sai ensimmäisen lapsensakin, Marja-Leenan. Saatuaan kotitilasta oman osuutensa, rakensi Luukkonen perheelleen talon ja elätti kasvavaa perhettään maata viljellen, karjaa hoitaen sekä rakennus- ja metsätöitä tehden. Yhtenä sivuhommana hoituivat myös kylän kappelin suntion tehtävät. Kaikkiaan perheeseen syntyi kaksi tytärtä.

Lomia saatiin sotavuosina Jatkosodassa asemavaiheen aikana pitää reilun viikon verran aina kolmen kuukauden välein, mikä on enemmän, kuin mihin työteliäs mies rauhan aikana ehti tottua.

– Työvuosina en pitänyt ollenkaan lomia mutta pyhänä lepäsin. Juopotella ei tarvinnut koskaan eikä riidellä vaimon kanssa, hän kiittelee kulunutta elämäänsä pohtien.

[br]

[br]

Toimeliaana ja käsistään kätevänä Luukkonen pysyi pitkälti vanhuusvuosiinsa – ajokorttikin hänellä oli vielä 90-vuotiaaksi. Kun tyttäristä toinen, Kaija, halusi palata kotikonnuille Puumalaan, tuolloin kahdeksankymppinen veteraani kaatoi puut omasta metsästään, sahasi ne omalla sirkkelisahallaan rakennustarpeiksi ja rakensi niistä itselleen ja vaimolleen Saimaan rannalle uuden talon, jotta Kaija sai omine perheineen muuttaa lapsuudenkotiinsa.

– Olihan pohjavalussa talkooapuakin, muistaa vaatimaton veteraani kuitenkin aina huomauttaa.

Luukkosen kätten työstä saa nauttia ystäväpiirikin: vieläkin hän valmistaa katajasta voiveitsiä ja pannunalusia lahjaksi. Käsien vapina kuulemma hieman jo hidastaa työtä, mutta kuvion suunnittelu puunappuloista käy aivojumpasta, hän iloitsee.

Yli 65 vuotta kestänyt avioliitto päättyi Tyynen kuolemaan 2014, minkä jälkeen Luukkonen asettui viettämään virkeänä eläkepäiviä tyttärensä Marja-Leena turvanaan.

Sotaveteraanitoiminnassa hän on ollut aktiivisesti mukana – ”niihin kun on haettu kotoa saakka”. Yksi mieluisista tapahtumisista ovat olleet vuotuiset rovopaistit Vekarajärvellä. Päivät kuluvat käsitöiden lisäksi mm. luontoa ja maailmanmenoa tarkkaillessa. Uutisia hän seuraakin aktiivisesti… eikä aina tyytyväisenä.

– Rauha maassa on suurin lahja. Sotaa en ihannoi – sitä olen nähnyt tarpeeksi. Toivon Suomeen sovinnollisempaa mieltä. Kansanedustajat saisivat riidellä vähemmän ja kunnioituksen pitäisi säilyä, jotta päästään sopimuksiin.

Ja löytyi häneltä siihen ikuisuuskysymykseen ”ihan oikeakin” vastaus. Pitkästä iästä oli paljolti veteraanin mukaansa kiittäminen hänen lapsuudenkodistaan saamia eväitä elämään, näiden joukossa tärkeimpänä usko yläkerran johdatukseen.

– Isä oli kärsivällinen lapsia kohtaan ja luki meille pyhäisin Raamattua ja äidin iltarukous Levolle lasken Luojani on kulkenut mukana tähän päivään asti.

[br]

[br]