Tuskin kenessäkään Mannerheim-ristin ritarissa kiteytyvät tämän arvostetun merkin myöntöperusteiden tasa-arvoisuus sekä se, miten sodissa oli kyse koko kansan yhteisestä ponnistuksesta kuin Arvid Janhusessa, ritarissa numero 43, jonka syntymästä tulee 8.5.2021 kuluneeksi 121 vuotta.
Vielä parikymmentä vuotta aikaisemmin, sisällissodan repiessä kansaamme kahtia, taisteli hän nimittäin sen punaisella puolella.
[br]
[br]
Arvina tunnetun Janhusen yhteiskunnallinen herääminen ei hänen lapsuudenkotinsa perintöä ollut, sillä hänen renkinä työskennelleen Aksel-isänsä kerrotaan olleen hyvinkin auktoriteetteja kunnioittava vailla minkäänlaista poliittista aktivismia.
Porvoossa syntyneen, mutta Helsinkiin perheensä kanssa 16-vuotiaana muuttaneen Janhusen nuoruus sen sijaan kului hanttihommista toiseen ajelehtiessa ja väliin jopa pirtua trokatessa.
17-vuotiaana hän teki päätöksen, josta tulisi maksamaan vielä pitkään kun Pakinkylässä (nyk. Pakila) voimissaan ollut vasemmistolaisuus vei hänetkin mukanaan. Maaliskuussa 1918 hän liittyi Punakaartiin ja osallistui kiväärimiehenä Tampereella käytyihin taisteluihin, kertoen myöhemmin kuulusteluissa motiiveikseen ”muiden yllytyksen sekä toivon palkasta”.
Elokuussa 1918 nuorukainen tuomittiin avunannosta valtiopetokseen kolmeksi vuodeksi kuritushuoneeseen, joka muutettiin hänen isänsä ja tämän työnantajan vetoomuksesta viiden vuoden ehdolliseksi vankeustuomioksi. Janhunen vapautui vankileiriltä elokuussa 1918, 18-vuotiaana ja hampaattomana, sillä oli sairastunut leirillä keripukkiin.
Muutama vuosi myöhemmin hänen ikäluokallaan koittivat kutsunnat, mutta taustansa vuoksi hänet katsottiin ”poliittisesti epäluotettavaksi” eikä kelpuutettu palvelukseen. Vaatturiksi kouluttautunut Janhunen muutti 1930-luvun alussa Rovaniemelle, missä alkoi yhä enemmän ottaa etäisyyttä menneisyyteensä ja liittyi jopa suojeluskuntaan.
[br]
Siellä hän tapasi myös ensimmäisen vaimonsa, jääden kuitenkin leskeksi vain muutama vuosi vuonna 1931 tanssittujen häiden jälkeen. 1937 hän palasi pääkaupunkiin, missä tapasi Elinan, jonka kanssa avioitui 1939.
Talvisodan syttyessä myöhemmin samana vuonna tarjoutui Janhunen vapaaehtoiseksi rintamalle, mutta punavankitaustan vuoksi ei häntä kutsuttu koulutukseen ennen kuin vasta maaliskuussa 1940. Itse sodan ajan Janhunen hyödynsi osaamistaan isänmaan hyväksi armeijan tarvitsemia lumi-ja sarkapukuja valmistaen.
[br]
[br]
Jatkosotaan hän lähti Ässärykmenttinä tunnetun Jalkaväkirykmentti 26:n riveissä ja kunnostautui erinomaisena konepistoolimiehenä, myös useilla vihollisen selustaan tehdyillä partioretkillä. Stadin duunarikulmien kundeista koottuun joukkoon mahtui myös varsin työläishenkistä ajattelua, mutta Janhunen ei poliittisiin väittelyihin heittäytynyt. Eikä muutenkaan elämänsä aikaisempia vaiheita esiin tuonut.
[br]
[br]
Elokuussa 1941 hänen kerrotaan yksinään tuhonneen – viholliselta vallatulla aseella – parinkymmenen miehen vahvuisen vihollisosaston, syyskuussa Villavaarassa käydyn taistelun aikana hänen vihollisen riveissä yhden päivän aikana aiheuttamien tappioiden arvioidaan olleen mahdollisesti jopa 50 kaatunutta.
Kymmenen päivää myöhemmin hän lähti Kuismalassa vapaaehtoisena partionjohtajana ottamaan kosketusta viholliseen ja kohdattuaan n. joukkueen vahvuisen, automaattikiväärein varustetun vihollisosaston, hoiteli hän nämä yksin, aseinaan vain pari käsikranaattia ja pistooli.
Kerta toisensa jälkeen vastuuntuntoinen sotilas osoitti olevan luottamuksen arvoinen: erityisesti kehuttiin hänen kykyään valaa miehiinsä taistelutahtoa.
Tästä osoituksena on sekin, että erään menestyksekkään hyökkäyksen johtamisesta Janhuselle oli jo myönnetty 4.lk luokan Vapaudenristi miekoilla, jota harvoin myönnettiin muille kuin upseereille ja jo 6.11. oli allekirjoitettu esitys hänen nimityksestään Mannerheim-ristin ritariksi.
Kun pataljoonan komentaja myöhemmin kirjoitti Janhusen vaimolle surunvalittelukirjettä, luonnehti hän tapahtunutta ”tämän sodan raskaimmaksi iskuksi rykmentillemme, sillä hän oli meidän paras miehemme.”
[br]
[br]
Lisäksi hänet tunteneet muistavat hänen hurtin huumorintajunsa, joka ei pettänyt edes paikoista kovimmassa, kuten he saivat todistaa.
Uskomatonta urhoollisuutta osoittaneen korpraalin urotyöt jatkuivat koko syksyn, hänen itsensä säilyen vahingoittumattomana kuin ihmeen kaupalla. Marraskuussa 1941 hänen onnensa kuitenkin loppui.
26.11. vihollisen hyökätessä Karhumäen alueella juoksi hän etunenässä konepistooli kainalossaan puna-armeijalaisjoukon keskelle. Tyhjennettyään mukanaan olleet neljä lipasta tempaisi hän pikakiväärin vihollissotilaalta ja jatkoi tulitusta sillä. Yksi maahan laonneista neuvostosotilaista kuitenkin vain teeskenteli kuollutta ja onnistui ampumaan Janhusta vatsaan.
Vaikeasti haavoittuneenakin hän kantoi huolta miestensä taistelumielialasta ja vielä paareilla maatessaan hänen kerrotaan rallatelleen tämän reipashenkisen laulun sanoja: ”Ei meitä poikia surulla ruokita, vaan se on ilo, joka elättelee…”
[br]
[br]
Vaikeasti haavoittunut sankari kiidätettiin Juustjärvellä sijainneeseen 25. Kenttäsairaalaan leikattavaksi, mutta vammat olivat liian mittavat ja pian leikkauksen jälkeen hän menehtyi. Seuraavana päivänä päivätyllä nimityskirjalla hänestä tuli ritari. Ja samalla ensimmäinen kaatunut ritarimme.
Uhreista kalleimman antanut korpraali ei koskaan ehtinyt kuulla saaneensa tunnustuksista korkeimman.
[br]
[br]
Hänen Mannerheim-ristinsä myytiin Helsingissä 1.4.2017 pidetyssä huutokaupassa, missä komean 30 000 euron lähtöhinnan saanut arvoesine lopulta myytiin 35 000 eurolla, joskin vasarahinnan päälle tulevine provisioineen keveni ostajan lompakko kaikkiaan 42 350 eurolla.
Ristin mukana ritareille myönnetty pronssinen hautaplaketti sen sijaan on JR 26:n perinteitä vaalivan perinnejoukko-osaston Kaartin Jääkärirykmentin perinnehuoneessa Santahaminassa.
[br]
[br]
Muistathan, että sivuiltamme löydät lisääkin Mannerheim-ristin ritareiden kiehtovia kohtaloita!
-
Juutilaisen veljekset hävittäjä-ässä ja Marokon kauhu – toisen tie vei taivaalle, toisen aavikolle
-
C.B.N Winell – syövän ja särkyneen sydämen murtama Mannerheim-ristin ritari
- Birger Ek – Mannerheim-ristin lentäjä, jonka jalat pysyivät maassa