Talvisodan päättänyt raskas Moskovan rauha salli Suomelle mahdollisuuden rakentaa Ahvenanmaalle linnoitteita ja pitää puolustusvoimien joukkoja saarimaakunnassa, mutta Neuvostoliitolla oli toiset suunnitelmat, muistuttaa Lasse Koskinen.
Ensimmäiset järeät linnakkeet valmistuivat kesäkuussa 1940. Neuvostoliitolle haluttiin näyttää, että Suomi aikoi puolustaa tätäkin maakuntaa.
Vaikka meillä elettiin välirauhan aikaa, oli suursota yhä käynnissä Keski-Euroopassa, eikä Suomessakaan uskallettu luottaa siihen, että maamme olisi täysin turvassa jatkonäytökseltä. Stalin epäili esikuntineen, että Suomi saattaisi antaa Ahvenanmaan Saksan sillanpääasemaksi pohjoisella Itämerellä ia kesäkuussa 1940 Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatsheslav Molotov ilmoittikin Suomelle, että Neuvostoliitto ei hyväksy Ahvenanmaan linnoittamista, ellei siitä sovita tarkemmin Moskovan kanssa. Kremlissä tehtiin tältä osin siis täyskäännös Moskovan rauhassa sovittuun nähden.
Neuvostoliiton vaatimukset
Ylipäällikkö Mannerheim päätyi lähimpien Suomen kenraalien kanssa siihen, että maamme ei tarvinnut lisäjännitteitä, ja niin Suomi päätti heinäkuun alussa 1940 vetää joukkonsa ja purkaa linnoitteet Ahvenanmaalta. Molotov oli tyytyväinen, mutta esitti Suomelle, että Neuvostoliitto haluaa perustaa konsulaatin Ahvenanmaalle valvomaan saarten aseettomuutta.
Suomi suostui Neuvostoliiton konsulin asettumiseen Ahvenanmaalle sillä ehdolla, että konsulaatti keskittyy tavallisten konsuliasioiden hoitamiseen. Suomi oletti, että siihen ei tarvita kovin suurta henkilöstöä. Molotovilta tuli kuitenkin vielä lisävaatimus, jonka mukaan Suomen tulisi sallia kahden Neuvostoliiton sotilasjohdon edustajan suorittavan tarkastuksia Ahvenanmaalla 2-3 kertaa vuodessa.
Suomen Moskovan lähettiläs J. K. Paasikivi totesi Molotoville Suomen kannan, jonka mukaan ”tavanomainen konsulaatti kyllä kykenee hoitamaan maakunnan kokoisen alueen valvonnan ilman sotilaiden apua”. Paasikivi vielä lisäsi, että ehdotus sotilasvalvonnasta osoitti Neuvostoliiton epäluuloa Suomea kohtaan ja että sotilastarkkailijat aiheuttaisivat levottomuutta Ahvenanmaan asukkaissa. Tarkkailijoista aiheutuisi myös oikeudellinen ongelma, koska Kansainliiton tuella solmittu Ahvenanmaan puolueettomuutta koskenut vuoden 1921 Geneven sopimus ei edellyttänyt ulkopuolista valvontaa Ahvenanmaalla.
Suomen tarjous Saksalle
Suomen Berliinin suurlähettiläs T. M. Kivimäki yritti saada Saksaa suomalaisten tueksi, mutta vastaukseksi saatiin vain ulkoministeriön osastopäällikön kirje, jossa Saksa pidättäytyi ottamasta kantaa Suomen ja Neuvostoliiton välisiin neuvotteluihin. Saksa jatkoi näin kylmää talvisodan aikaista asennettaan Suomea kohtaan.
Presidentti Risto Rytin ja Mannerheimin neuvoteltua tilanteesta ehdotti marsalkka Saksan sotilaalliselle edustajalle, everstiluutnantti Joseph Veltjensille, että Saksa saisi miehittää muutamia Ahvenanmaan ulkosaaria. Ehdotuksella Suomi pyrki lisäämän turvallisuutta ja tasapainoa Ahvenanmaalla, jotta ei jäisi yksin Neuvostoliiton kanssa keskustelemaan maakuntansa asemasta.
Heinäkuussa 1940 Neuvostoliitto jätti Paasikivelle Kremlin laatiman sopimusluonnoksen Ahvenanmaan uudelleen muotoillusta asemasta. Siinä Suomi sitoutui pitämään saarimaakuntansa aseettomana ja sitä linnoittamatta, mutta pitämään siitä huolimatta huolta siitä, että muut valtiot eivät voisi käyttää aluetta hyväkseen. Konsulaattivaatimuksesta pidettiin edelleen kiinni, mutta sotilastarkkailijoiden tarkastusmatkoista oli luovuttu.
Geneven sopimus kiistan aiheena
Suomi pisti toimeksi. Elokuun alussa 1940 Paasikivi ilmoitti Molotoville, että joukot oli vedetty Ahvenanmaalta ja linnoitteet tuhottu. Samalla hän esitti Suomen venytetyn ehdotuksen, jonka mukaan keveiden linnoitteiden ja varustusten osalta asioista voitaisiin sopia myöhemmin. Perusteluna oli, että Neuvostoliitto oli vaatinut Suomea huolehtimaan siitä, ettei maakuntaa luovuteta kolmansien maiden käyttöön. Molotov ei suostunut Suomen ehdotukseen, vaan vaati kaikkien varustelujen purkamista.
Myöhemmin Molotov ilmaisi kunnioittavansa Geneven sopimusta – vaikka Neuvostoliitto ei ollut sen osapuolena – mutta ilmoitti, että mikäli Suomi ryhtyisi nostamaan puolustusvalmiuttaan Ahvenanmaalla, tulisi sen ensin ottaa konsultaatioyhteys Neuvostoliittoon.
Mahdollisessa sotilaallisessa kilpajuoksussa Ahvenanmaalle aikoi Neuvostoliitto siis ehtiä sinne ensimmäisenä.
Syyskuun alussa 1940 maiden neuvottelut Neuvostoliiton esittämästä sopimusluonnoksesta olivat edelleen kesken. Molotov vaati kiivaasti siitä poistettavaksi Suomen ehdotusta, jonka mukaan Geneven sopimuksen ehdot tulisi ottaa huomioon. Sen mukaan Suomen ja Neuvostoliiton kahdenväliseen sopimukseen tarvittaisiin myös Geneven sopimuksen allekirjoittaneiden länsivaltojen suostumus. Tämän Molotov kiivassanaisesti torjui ja vaati, että Suomen ja Neuvostoliiton välinen Ahvenanmaa-sopimus pitää saada valmiiksi viikon kuluessa.
Paasikivi moitti Suomen linjaa
Paasikiven mielestä Suomen hallituksen oli vetänyt liian tiukkaa linjaa ja piti viisaimpana jättää sopimusluonnoksesta pois maininta Geneven sopimuksesta – noudattaen hänelle tyypillistä myöntyväisyyslinjaa. Suomen hallitus hyväksyi kuitenkin tämän sen hetkiseksi ratkaisuksi ja sopimus allekirjoitettiin Kremlissä 11. lokakuuta 1940.
Suomen ja Neuvostoliiton edustajat vakuuttelivat toisilleen sopimuksen olevan edistysaskel Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa. Molotov oli hyvällä päällä, mutta Paasikivi totesi myöhemmin jälkiviisaasti, että Moskovan sopimusluonnos olisi tullut hyväksyä ilman Suomen vaatimuksia ja neuvottelujen venyttämisiä. Näin Suomi suostui kaikkiin Neuvostoliiton vaatimuksiin. Lopullisessa sopimuksessa ei mainittu Ahvenanmaan puolueettomuutta, mikä antoi Neuvostoliitolle mahdollisuuden halutessaan miehittää Ahvenanmaa.
Mannerheimin tyytymättömyys
Sopimuksen mukaisesti Neuvostoliitto perusti konsulaatin Maarianhaminaan, jonne saapui 15 virkailijaa perheineen. Vuoden 1940 lopussa virkailijamäärä oli jo 38 henkilöä. Samanaikaisesti Ruotsin vastaavalla Ahvenanmaan konsulaatilla oli henkilökuntana konsuli ja yksi toimistovirkailija. Neuvostoliiton konsulaatti valvoi linnoitteiden purkamista ja siitä solmittiin pitkällisen väännön jälkeen lopullinen sopimus 16. helmikuuta 1941.
Ylipäällikkö, puolustusministeri Rudolf Walden sekä Paasikivi kokoontuivat 14.3.1941 Savoyhin työlounaalle, missä Mannerheim ilmaisi tyytymättömyytensä Paasikiven neuvottelemaan Ahvenanmaa-sopimukseen. Paasikiven jyrkästä vastustuksesta huolimatta hän oli huolissaan Neuvostoliiton konsulaatin sekaantumisesta Ahvenanmaan asioihin.
Paasikiven muistelmien mukaan Savoyn neuvottelussa päästiin vain siihen johtopäätökseen, että Suomen turva olisi Saksassa. Niin myös tapahtui pari kuukautta myöhemmin, kun Saksa kertoi Suomelle suunnitelmistaan Neuvostoliiton osalta. Maailmansota oli laajenemassa ja Suomi joutui valitsemaan puolensa. Maamme lähti Saksan rinnalla valloittamaan takaisin Moskovan pakkorauhassa menettämiään alueita.