Suomi joutui maksamaan jatkosodasta kalliit sotakorvaukset. Viimeinen sotakorvausjuna matkasi Neuvostoliittoon syyskuussa 1952.

Suomi pyrki jatkosodan aikana irtautumaan monta kertaa Saksan rinnalta ja tekemään rauhan Neuvostoliiton kanssa. Vakavin yritys ennen lopullista rauhaa tapahtui maalis-huhtikuussa 1944. Venäläiset esittivät silloin ennakkoehtonsa rauhanteolle, ja niihin kuului muun muassa ”Suomen sodanaikana aiheuttamien vahinkojen korvaaminen”.

Dollari- tai markkamäärää eivät venäläiset siinä vaiheessa esittäneet, ja hallituksen sisärengas presidentti Risto Rytin johdolla tuli siihen tulokseen, että venäläisten täsmällisemmät ehdot on syytä kuulla. Niinpä monenlaisten neuvonpitojen ja järjestelyjen jälkeen aikaisempi Moskovan lähettiläs J.K. Paasikivi lensi kapteeni Georg Enckellin kanssa maaliskuun 26. päivänä Tukholman kautta Moskovaan.

Monta päivää kestäneissä keskusteluissa suomalaiset saivat kuulla venäläisten tarkemmat rauhanehdot. Niihin kuului muun muassa 600 miljoonan dollarin suuruiset sotakorvaukset ja saksalaisten karkottaminen maasta huhtikuun loppuun mennessä. Ehdot olivat ulkoministeri Vjatšeslav Molotovin mukaan ennakolta hyväksyttävät minimiehdot, ja niihin oli turha pyytää lievennyksiä.

Moskovan vaateet olivat Suomen hallituksen mielestä kuitenkin mahdottomat täyttää, koska Suomen taloudellinen kantokyky ei pystyisi pyydetynlaiseen suoritukseen. Se oli ensisijainen syy siihen, että Suomi ilmoitti 15.4. Tukholman kautta venäläisille, että ennakkoehtoja ei voida hyväksyä.

Vaatimukset puolittuivat

Suomen onneksi ehdot olivat sen laatuiset, että hallitus katsoi, että esitetyltä pohjalta ei jatkoneuvotteluja voida käynnistää. Mitä oli venäläisten vaatimusten taustalla? Myöhemmin on käynyt ilmi, että jos rauhanneuvottelut olisi aloitettu, olisivat venäläiset nopeasti esittäneet sellaisia ehtoja, jotka olisivat johtaneet maan itsenäisyyden menetykseen ja neuvostomiehitykseen.

Suursodan tilanne ja moni muukin asia ehti muuttua syyskuuhun 1944 mennessä. Kannaksen läpimurron tapahduttua kesäkuussa venäläiset olivat asettaneet rauhanneuvottelujen aloittamiseksi vaatimuksen ehdottomasta antautumisesta. Siihen ei pääministeri Edwin Linkomiehen johtama hallitus suostunut, ja äärimmäisin ponnistuksin saivat etulinjan urhoolliset taistelijat vakautetuksi rintamatilanteen. Venäläisten eteneminen syvemmälle sisämaahan saatiin estetyksi.

Sotaa siis jatkettiin, ja syyskuussa venäläiset olivat valmiita todellisiin rauhanneuvotteluihin. Nyt niitä käytiin realistisemmalla pohjalla, ja sotakorvausten määräksi venäläiset asettivat 300 miljoonaa kultadollaria, puolet vähemmän kuin keväällä. Sekin oli valtava summa, mutta Suomella ei ollut enää todellisia vaihtoehtoja. Moskovassa syyskuun 19. päivänä solmitun välirauhan ehtojen mukaan Suomen oli toimitettava Neuvostoliittoon kuudessa vuodessa puu- ja metalliteollisuuden tuotteita 300 miljoonan dollarin arvosta.

Puunjalostusteollisuus etulinjassa

Sotakorvaustavarat olivat äärimmäisen tärkeitä edelleen sotaa käyvälle Neuvostoliitolle, ja niinpä rauhansopimuksen mukaisen valvontakomission etujoukon saapuessa vielä syyskuussa Helsinkiin, oli mukana myös sotakorvausasioihin paneutuva neuvottelija Gennadi Gerassimov.

Gerassimov kutsui luokseen ensimmäisenä Metalliteollisuusyhdistyksen toimitusjohtajan Gunnar von Wrightin ja pyysi tältä tietoja metalliteollisuuden toimitusmahdollisuuksista. Niitä Wrightilla ei ollut juurikaan antaa, koska venäläisten edellyttämiä metalliteollisuustuotteiden valmistamiseen tarvittavia raaka-aineita ja koneita ei vielä edes ollut Suomessa.

Seuraava kutsuttu oli Suomen Puunjalostusteollisuuden Keskusliiton asiamies J.O. Söderhjelm. Hänen epäkiitolliseksi tehtäväkseen tuli seuraavien vuosien aikana huolehtia siitä, että puunjalostustuotteita itään todella virtasi.

Ensimmäiseksi tehtäväkseen hän laati Gerassimovin pyynnöstä muistion ”Puunjalostusteollisuuden edellytyksistä osallistua sotakorvaustoimituksiin vuosina 1944–1945”. Söderhjelmin laatima asiakirja käsitti 17 sivun pituisen luettelon toimitusmahdollisuuksista, ja tavaranimikkeitäkin oli lähes 30 alkaen lankarullista päätyen kokonaisiin puutaloihin. Söderhjelmin muistio oli niin merkityksellinen, että se toimi perusasiakirjana koko sotakorvaustoimitusten ajan.

Myös huhtikuussa 1945 perustetun Sotakorvausteollisuuden Valtuuskunnan (Soteva) varapuheenjohtaja Ilmari Harki antaa kirjassaan ”Sotakorvausten aika” muistiolle suuren arvon.

”Muistiolla oli tärkeä merkitys myös jatkossa, koska tämän mukaan etenivät neuvostoliittolaiset jatkoneuvotteluissa ja toisaalta ohjelma oli jo sellaisenaan antanut suomalaisille tietyn pelivaran, joka etenkin ensimmäisinä sotakorvausvuosina osoittautui elintärkeäksi myöhästyvien metalliteollisuuden tuotteiden kompensoijana ja sakkojen vastikkeina”.

Todettakoon vielä pienenä yksityiskohtana, että venäläisiä kiinnosti varsinkin alussa Suomen mahdollisuudet toimittaa heille sanomalehtipaperia. Eipä sitä tuottanut vielä 1945 edes luovutetussa Karjalassa, Sortavalan lähellä Harlun pitäjässä, sijainnut Läskelän paperitehdas. Sota oli sitä vaurioittanut, mutta vankityövoiman avulla venäläiset saivat sen toimintakuntoon 1946, siis aika nopeasti, ja tehdas alkoi tuottaa sanomalehtipaperia. Tiedon, propagandan, levittämisen tarve oli sodan jälkeen neuvostomaassa suuri!

Suomi selvisi urakastaan ehjin nahoin, olkoonkin, että venäläiset yllättäen ilmoittivat toimitusten hinnan arvioinnissa käytettävän vuoden 1938 hintatasoa. Se lisäsi kuormitusta melkein puolella, mutta viimeinen juna itään, täynnä tavaraa, höyrysi rajan yli 19.9.1952, symbolistisesti välirauhan solmimisen 8-vuotispäivänä.

Toimitusehtoja helpotettiin

Venäläiset lievensivät kahteen kertaan toimitusehtoja keventääkseen suomalaisten taakkaa – ja samalla varmistaakseen toimitusten häiriöttömän kulun.

Ensimmäisen kerran tämä tapahtui jo loppuvuodesta 1945. Silloin Moskovassa vieraili Suomi–Neuvostoliitto-seuran valtuuskunta, ja hyvän tahdon eleenä Josif Stalin kysyi valtuuskunnan puheenjohtajalta opetusministeri Johan Helolta, helpottaisiko Suomen asemaa, jos sotakorvausten toimitusaikaa pidennettäisiin kahdella vuodella. Hertta Kuusisen kerrotaan vastanneen nopeasti, että ”sehän olisi lahja Suomen kansalle”. Tällä kertaa generalissimus piti lupauksensa.

Toisen kerran laupeudenosoitus tapahtui huhtikuussa 1948 solmitun yya-sopimuksen päätöspäivällisillä. Neuvotteluihin keskeisesti osallistuneella J.O. Söderhjelmillä oli tuolloin tilaisuus korostaa Stalinille sotakorvaustoimituksissa syntyneitä vaikeuksia, joita oli ilmennyt tiettyjen tarpeellisten raaka-aineiden ja koneiden osien hankinnassa ulkomailta.

Tämä oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että Neuvostoliitto suostui alentamaan heinäkuun 1. päivänä 1948 jäljellä olevan korvauksen määrää 50 prosentilla. Neuvostoliitto käytti sotakorvaustoimituksia tai paremminkin siis niiden maksamisen helpottamista eräänlaisena palkkiona tai hyvän tahdon eleenä, tai voi jopa sanoa – politiikan teon välineenä.

Suomi joutui maksamaan jatkosodasta kalliit sotakorvaukset. Viimeinen sotakorvausjuna matkasi Neuvostoliittoon siis syyskuussa 1952. Sodanjälkeisistä vuosista puhutaan vaaran vuosina, ja erityisesti vuonna 1948 pelättiin Suomessa vallankumousta. Sen olisivat toki aloittaneet sodan jälkeen ”maan alta” nousseet kommunistit ja 1944 laillistettu SKP, mutta uskottiin, että pian he olisivat saaneet apua idästä.

Lakot ja varsinkin yleislakko ovat monesti olleet sytykkeenä vallankumoukselliselle liikehdinnälle. Suurempaa lakkoilua ei Suomessa sodan jälkeen esiintynyt. Yhtenä syynä oli, että Neuvostoliiton Kommunistinen Puolue oli kieltänyt veljespuolueeltaan Suomen Kommunistiselta Puolueelta lakkoilun. Sen se oli tehnyt turvatakseen sotakorvaustoimitusten häiriöttömän tulon Suomesta, niin tärkeänä itärajan tuolla puolella pidettiin täältä tulevaa tavaravirtaa.

Käsitteellä ”sotakorvaustoimitukset” on laajempiakin ulottuvuuksia kuin pelkkä tavaramäärä ja sen hinta. Estikö se kahteen kertaan syntymästä tilanteen, jota itäinen naapurimme olisi voinut käyttää hyväkseen saattaakseen maamme valtapiiriinsä? Kysymys jää vastausta vaille.

ESKO VUORISJÄRVI

Artikkelin tiedot perustuvat pääosin Esko Vuorisjärven kirjaan J.O. Söderhjelmin värikäs elämä, Presidenttien salaperäinen luottomies