Tänä vuonna tulee kuluneeksi 80 vuotta Helsingin maalaiskunnan Helsingin Pitäjän Hiekkaharjussa tapahtuneesta poliisin ja tunnetun vastarintaliikkeen johtajan välisestä ankarasta tulitaistelusta.

Tällä Itä-Uudenmaan poliisilaitoksen päällikkö Ilkka Koskimäen kirjoituksella haluamme kunnioittaa sodan ajan kotirintamalla sekä rintamalla menehtyneitä poliisimiehiä – sankarivainajia.

Valtaosa poliiseista palveli kotirintaman poikkeusoloissa, mutta useita satoja myös rintamalla. Kaikkiaan poliiseja kaatui sotiemme aikana noin 130. Samalla kirjoitus on muistutus siitä, että tälläkin hetkellä sadat poliisit työvuoroissaan huolehtivat jatkuvasti vaaralle alttiina meidän kaikkien turvallisuudesta.

On suorastaan ihme, että sodan jälkeen nykyisen Itä-Uudenmaan poliisilaitoksen alueella on surmansa saanut virantoimituksessa vain yksi poliisi. Vanhempi konstaapeli Reino Peltola sai surmansa murtovarkaan puukottamana 8.4.1959 Hyvinkäällä. Aivan viime vuosiltakin on useita tapauksia, joissa poliisi on loukkaantunut vakavasti ja ollut hyvin lähellä kuolemaa.

Sodan aikana alueellamme on virantoimituksessa kuollut tämän kirjoituksen päähenkilö, vanhempi konstaapeli Viljo Innanen Liikkuvasta poliisikomennuskunnasta, vanhempi konstaapeli Mikko Kiiskinen Hyvinkään nimismiespiiristä sekä nuorempi konstaapeli Einar Lindroos Porvoon poliisilaitokselta. Kiiskinen sai surmansa 12.6.1941 varkauksista kiinniotetun pahoinpitelemänä poliisin säilytystiloissa. Lindroosin puukotti vapaalla ollut sotamies, kun Lindroos oli ottamassa tätä kadulla kiinni häiriökäyttäytymisen vuoksi 20.4.1943.

Itsenäisyyden alkuajan poliisin heikkoa arvostusta kuvaa Poliisimies-lehden kirjoitus vuodelta 1939.

”Erittäin kehnosti palkattuna ammattikuntana pääsi poliisikunnan jäseneksi aikoinaan mies kuin mies, jolloin hyvin usein saattoi päästä kaikenlaisia hämäriä tyyppejä poliisimiehiksi, jotka siten juopottelevalla ja muutenkin pahentavalla käytöksellään ovat tehneet karhunpalveluksia koko silloiselle ja vieläpä nykyisellekin poliisikunnalle.”

Kirjoitus osoittaa, kuinka sen ajan poliisikunta kantoi huolta poliisin luottamuksesta ja ammattikunnan arvostuksen puutteesta.

Vastarintaliikkeen johtaja etsintäkuulutetaan

Jatkosodan aikana kotirintamalla toimivan poliisin keskeisiä tehtäviä oli paljastaa vakoilijoita, pyrkiä estämään sabotaaseja ja ottaa kiinni etsintäkuulutettuja. Veikko Pöysti oli tällainen aktiivisesti etsitty vaarallinen henkilö. Pöysti tuomittiin jo 1930-luvun alussa, vasta 20-vuotiaana, valtiopetoksen valmistelusta. Hän istui yli kymmenen vuotta vankilassa vapautuen 31-vuotiaana toukokuussa 1941.

Pöysti oli Valtiollisen poliisin (sittemmin Suojelupoliisi) seurannassa aiemman taustansa ja vastarintaliikeyhteyksiensä johdosta. Pöysti etsintäkuulutettiin Poliisisanomissa sen jälkeen, kun hän oli haavoittanut lokakuussa 1941 ampuma-aseella poliisia. Pöysti onnistui tukiverkostonsa ja oveluutensa avulla välttämään viranomaisia. Hän pukeutui esim. sotilaspukuun ja sulautui hyvin sen ajan katukuvaan. Poliisin haavoituttua Pöystin ampumasta luodista myös syksyllä 1942 lupasi valtiollisen poliisin päällikkö henkilökunnalleen 1000 markan palkkion niille, joiden toimenpiteitten ansiosta Pöysti saadaan pidätetyksi.

Pöysti hankki vastarintaliikkeelle aseita, johti maanalaista toimintaa, piti yhteyttä Neuvostoliittoon ja teki sabotaaseja räjäyttämällä ammusvaraston, rautatien ja voimajohtopylväitä mm. Tuusulassa. Hänen jäljiltään viranomaiset löysivät aseita, patruunoita ja räjähteitä, mutta mies itse onnistui kuin ihmeen kaupalla välttämään pidätyksen. Nykyajan termein kutsuisimme Pöystiä radikalisoituneeksi ja erityistä huolta aiheuttavaksi henkilöksi, joka pitäisi saada välittömästi kiinni. Laadittava uhka-arvio toteaisi uhan olevan korkeimmalla tasolla.

Tuohon aikaan viranomaiset kuvasivat Pöystiä ajan tavan mukaisesti – ja nykyajan ymmärrykseen suhteutettuna ehkä melko leppoisasti: ”Pöysti ehti aiheuttaa paljon huolta ja harmia, murhettakin…” Olihan hän erityisen vaarallinen myös viranomaisten hengelle. Poliisi tarkasti vihjeitä, teki kotietsintöjä ja ratsioita tuloksetta.

Valtiollinen poliisi sai lopulta joulun alla 1942 varteenotettavan vihjeen, jonka mukaan Pöysti piileskeli Helsingin maalaiskunnan Helsingin pitäjän Hiekkaharjun kylässä Mäntytiellä sijaitsevassa keskeneräisessä rakennuksessa. Mäntytie on sittemmin saanut nimekseen Lemmikkitie ja sijaitsee Vantaalla Itä-Uudenmaan poliisilaitoksen toimialueella. Rakennusta postattiin Valpon etsivien toimesta vuorokauden ajan, mutta jostain syystä aamulla 23.12.1942 seuranta lopetettiin.

Liikkuva poliisikomennuskunta toimi poliisin ”nyrkkinä”

Valpo pyysi päivän valjettua kiinniottoapua valtakunnalliselta yksiköltä, Helsingin poliisilaitoksessa toimivalta ”poliisinyrkiltä” eli Liikkuvalta poliisikomennuskunnalta. Siitä muotoutui sodan jälkeen erityisesti liikenteen valvontaan keskittynyt, aina vuoden 2013 loppuun saakka toiminut Liikkuva poliisi. Liikkuva poliisikomennuskunta perustettiin 1930-luvun alussa silloiseen tarpeeseen, kun poliittinen tilanne Suomessa oli epävakaa, eikä järjestysvalta kyennyt huolehtimaan väkijoukkojen hallinnasta.

Sen tehtävänä oli toimia iskuryhmänä erityisesti poliittisissa levottomuuksissa väkijoukkojen kokoontuessa. Toiminta alkoi vaatimattomasti muutamalla kymmenellä miehellä. Etsivän keskuspoliisin (sittemmin Keskusrikospoliisi) päällikkö Esko Riekki ajoi voimakkaasti Liikkuvan poliisikomennuskunnan valmiuden parantamista eli lähinnä miesvahvuuden merkittävää lisäämistä, aseistuksen hankkimista ja poliisille annettavaa taistelukoulutusta.

Vasta alkuvuoden 1932 tapahtumat Mäntsälässä, jossa poliisi oli voimaton äärioikeiston omavaltaiselle toiminnalle, sai valtioneuvoston uskomaan Riekkiä ja vahvistamaan Liikkuvan poliisikomennuskunnan vahvuuden 120 mieheen. Yksikkö organisoitiin sotilaallisesti, koulutettiin hyvin ja se sai käyttöönsä ajoneuvoja ja jopa konekivääreitä. Koulutukseen, kurinalaisuuteen, itsehillintään ja yhtenäisyyteen panostettiin koko 1930-luku, jonka aikana miesvahvuudeksi nostettiin yli 300.

Sodan syttyessä ja jatkosodan aikana Liikkuvaa poliisikomennuskuntaa voidaan pitää sen ajan mittapuulla hyvin koulutettuna ja ammattitaitoisena yksikkönä, joka soveltui erityisen hyvin vaarallisten sotilasasein varustettujen henkilöiden kiinniottamiseen. Liikkuvalla poliisikomennuskunnalla voidaan katsoa olleen suuri merkitys poliisin arvostuksen ja kansalaisten luottamuksen edistämisessä.

Poliisin operaatio Hiekkaharjussa 23.12.1942

Mäntytielle saapui kahdella poliisiautolla hieman kello 14 jälkeen Helsingistä lähteneet 13 Liikkuvan poliisin taktisiin tehtäviin hyvin koulutettua poliisia sekä kuusi Valtiollisen poliisin etsivää varmistamaan Pöystin turvallista kiinniottoa. Operaatiota johti poliisikapteeni Rudolf Hagman. Tuohon aikaan komisarioita oli vielä kolmen tasoisia, vänrikistä kapteeniin. Nykyisin kutsumme poliisin ammattikielellä kentällä tapahtuvan operaation johtajaa tilannejohtajaksi, eli hän toimii kenttäolosuhteissa joukkojen johtajana päättäen siitä, miten operaatio käytännössä toteutetaan.

Tämän päivän poliisitoiminnassa kutsumme useamman poliisipartion tehtävää tilanneorganisaatioksi. Läpikäymäni aineiston perusteella operaatiota johtanut komisario oli huomioinut kohteen vaarallisuuden varautuen myös vastarintaan riittävällä määrällä poliiseja ja myös vahvasti varustautuneena. Poliisilla ei ollut täyttä varmuutta siitä, että kiinniotettava edelleen on kohteessa, koska tarkkailu oli aamulla lopetettu.

Matkan aikana komisario ja Valtiollisen poliisin joukkojen johtajana toiminut etsivä tekivät suunnitelman, jonka mukaan osa poliiseista menee rakennuksen sisälle, ja muut piirittävät rakennuksen paon estämiseksi. Nykyisin puhuisimme toimintaryhmästä ja sisäeristysryhmästä. Kaikesta päätellen tavoitteena oli ottaa Pöysti elävänä kiinni ja saada kuulusteltavaksi valtioon kohdistuvista rikoksista. Siihen aikaan tämä ”nyrkiksi” kutsuttu Liikkuva poliisikomennuskunta oli muutoinkin vahvasti aseistautunut. Tälle tehtävälle varustauduttiin virkapistoolein, konepistoolein ja kaasuasein.

Kaikesta päätellen myös operaation taktisia kuvioita oli suunniteltu ja toteutettiin, vaikka ilmeisesti hälytykselle ei juurikaan ehditty valmistautua kuin vasta reilun puoli tuntia kestäneen automatkan ajan. Tilanne kuitenkin eskaloitui hyvin pian paikalle saapumisen jälkeen. Tuloksettoman ulko-oveen koputtamisen jälkeen poliisit rikkoivat oven ikkunan. Sisään mennessä poliisit havaitsivat käytävällä huoneen oven aukosta näkyviin tulleen pistoolin. Tämä nykyajan kielellä kutsuttava toimintaryhmä heitti huoneen sisään kaasupanoksen. Vahva kaasusavun muodostus pakotti toimintaryhmän kuitenkin poistumaan rakennuksesta, kun näkyvyyttä aseen käytölle ja turvalliselle etenemiselle ei enää ollut.

Poliisi ampui 1300 laukausta

Tapahtumasta vasta useita päiviä myöhemmin laadittu poliisin ilmoitus ei anna täysin tarkkaa kuvaa siitä, mitä tämän jälkeen tapahtui. Nykypäivänä näin pitkä kirjausviive varsinkaan näin poikkeuksellisesta operaatiosta ei olisi hyväksyttävää tai edes lainmukaista. Joka tapauksessa raportista ilmenee, että Pöysti ilmaantui ikkunaan, jolloin ilmeisesti paon estämiseksi poliisi ampui varoituslaukauksia ikkunan suuntaan. Raporteista jää epäselväksi, aloittiko Pöysti varsinaisen tulitaistelun, mutta viimeistään näiden varoituslaukausten jälkeen hän alkoi tulittaa kiivaasti kohti poliiseja.

Laukausten vaihto kesti tunteja, ja joulukuun iltapäivä ehti pimetä Mäntytiellä ennen kuin tilanne oli ohi. Reilun viikon päästä tapahtuneesta ilmestyneen Poliisimies-lehden mukaan poliisi ampui kaikkiaan 1300 laukausta. Lehden mukaan rautatieliikenne pysäytettiin kiivaan ammuskelun johdosta. Mielenkiintoista on, kuinka yksityiskohtaisia tietoja laukausten määrästä näin pian tapahtuman jälkeen ilmestyneillä ammattilehdillä oli.

Rakennuksen yksi piirittäjistä oli 33-vuotias, yli kymmenen vuotta poliisissa palvellut vanhempi konstaapeli Viljo Innanen, joka oli varustautunut konepistoolilla. Piirityksen alkuvaiheessa Innasen aseeseen tuli syöttöhäiriö, jolloin hän varomattomasti latasi asettaan pitäen päätään liian ylhäällä. Innanen sai Pöystin ampuman luodin päähänsä menehtyen välittömästi. Operaation alussa myös tilannetta johtanut komisario Hagman sai luodin leukaansa joutuen poistumaan kesken operaation sairaalaan. Mistään ei ilmene, ottiko joku poliiseista johtovastuun. Tilanteen edetessä myös kaksi muuta poliisia haavoittui – eivät kuitenkaan hengenvaarallisesti.

Pöysti hyppäsi ulos rakennuksen ikkunasta ja jatkoi juosten pakoaan samalla ampuen pistoolilla poliiseja kohti. Poliisi käskytti häntä luopumaan aseesta ja antautumaan, mutta pakenija vastasi huutamalla tähän käskytykseen, ettei antaudu. Pöystin tarkoituksena oli mitä ilmeisemmin surmata nimenomaan Innanen siitä syystä, että Innasen suuntaan juoksemalla hän uskoi pääsevänsä pakenemaan paikalta. Pöystin matka pysähtyi, kun rakennuksen lähellä oleva poliisi ampui häntä kuolettavasti konepistoolilla.

Lähden marraskuisena aamuna käymään rikospaikalla mukanani Jukka Rislakin kirja, missä piirityksen kohteena ollut talo on valokuvattuna vuonna 1985. En löydä taloa, eikä minulla ole tiedossa katunumeroa. Kysyn talosta ja osoitteesta Vantaan kaupungin rakennusvalvonnasta. Vastauksena saan ilmakuvan vuodelta 1954 ja tiedon, että tontille on rakennettu kaksi uudisrakennusta 1990-luvulla. Ilmakuvan mukaan tontti on osin metsäinen, mutta Mäntytien eli talon julkisivun suuntaan on avointa maastoa. Maasto on tasaista eikä se siten ole antanut kovin hyvää suojaa taloa piirittäville poliiseille.

Viljo Innanen oli esimerkillinen poliisi

Marraskuisena aurinkoisena sunnuntaina matkaan Hietaniemen hautausmaalle tavoitteenani etsiä vanhempi konstaapeli Viljo Innasen hautapaikka. Haluan löytää haudan etsimällä enkä ota sijainnista selvää etukäteen katsomalla sitä esim. hautapaikka.fi-palvelusta. Hietaniemen sankarihautausmaa on aina yhtä vaikuttava – kaikki ympärillä oleva pakottaa pysähtymään. Sille on haudattu 3164 helsinkiläistä sankarivainajaa.

Lisäksi Hietaniemeen on haudattu sukuhautoihin 279 sankarivainajaa, ja Kadonneiden muurin nimilaatat muistuttavat meitä 734 kadonneesta tai taistelukentille jääneistä helsinkiläisistä. Aloitan etsimisen Sankariaukion kappelin puoleisesta päästä ja lähestyn hauta haudalta kohti sankariristiä. Vajaa tunnin keskittyneen etsimisen jälkeen hätkähdän, kun havaitsen hautakivessä sanat POLIISI. Innanen oli syntynyt 9.7.1909. Sytytän kynttilän ja palaan ajatuksissani tämän nuoren miehen kaatumispaikalle.

Viljo Innasta jäivät kaipaamaan vaimo, kolme siskoa ja kolme veljeä. Virkaveljet kuvasivat Innasta muistokirjoituksessa kykeneväksi poliisiksi ja mallikelpoiseksi ihmiseksi, joka oli pidetty niin esimiesten kuin toverienkin keskuudessa. Innasen kaltaiset poliisit ovat luoneet pohjan sille, että meillä on tänä päivänä osaava ja kansalaisten luottamusta nauttiva arvostettu poliisiorganisaatio.

PS. Heräsikö kiinnostus suomalaiseen vastarintaliiketoimintaan? Sivultamme löytyy nimittäin aiheesta juttua lisääkin:

• Suomalaiset Suomea vastaan – 77 vuotta Pellervo Takatalon vastarintaliikkeen kiinnijäämisestä