Salolainen Kauko Mäntylä sai kahdeksankymppiseltä äidiltään Ullalta 2000-luvun alussa säilytettäväksi vanhan pahvilaatikon. Se oli pinottu täyteen sota-ajan kirjeitä, joita äiti oli säilyttänyt yli puoli vuosisataa.

Kun Mäntylä alkoi vuosia myöhemmin tarkemmin perehtyä laatikon sisältöön, ei hän enää pystynyt laskemaan sitä kädestään. Lopulta, pitkällisen kirjoitusprosessin myötä, vuonna 2021 syntyi kirja nimeltä ”Ulla hyvä, parahin Urpo! Kahden nuoren sotakirjeet 1942–1944 linjalla Köyliö – Kannaksen Rautu” (BoD 2021).

Annetaan Kauko Mäntylän kertoa, mistä kirjelaatikossa oli kyse.

***

Laatikkoa luovuttaessaan äitini antoi eräänlaisen lukuohjeen: ”Niitä voi lukea vaikka niin, että se on tarina nuoresta rakkaudesta, joka kesti aikansa ja kuoli.”

Päättelin myöhemmin, että hän oli ennalta huolella valmistellut ja miettinyt, mitä sanoo siinä tilanteessa. Lukuohje oli Ullan hiukan haikea kiteytys: niin siinä kävi.

Lupasin pitää laatikosta huolta. Rakkauden kuolemisella Ulla tarkoitti sitä, että hänen ja isäni Urpo Mäntylän avioliitto oli aika dramaattisesti päättynyt 1980-luvulla Urpon lähdettyä omille teilleen. Kirjeet Ulla oli silti säilyttänyt.

Olin nähnyt kirjeitä sisältävän laatikon jo koulupoikana kotitalomme vintillä. Oltiin siellä siskoni kanssa usein leikkimässä. Huomattiin komerossa se laatikko ja nyrpisteltiin: – Noi on niit rakkauskirjeit, plääh!

Kirjeet oli kuljetettu traktorin lavalla muuttokuormassa Köyliöstä nykyisen Salon alueelle, Särkisaloon. Perhe muutti sinne isommalle maanviljelystilalle 60 vuotta sitten.  

Tulevat vanhempani Ulla Viljanen ja Urpo Mäntylä olivat aloittaneet kirjeenvaihdon 18-vuotiaina, kun Urpo lähti Köyliöstä sotapalvelukseen tammikuussa 1942. Urpo lähetti Viljasen Ullalle postikortin ja ehdotti kirjeenvaihtoa.   

Tuo pahainen postikortti oli aikamoinen tekijä! Se aiheutti monenlaisia prosesseja vielä 2020-luvulla – kirjan ja toistakymmentä kirjasta kertovaa lehtijuttua, tämän verkkotekstinkin.

Aiheutti, vaikka kortti mokoma ei laatikkoon asti edes säilynyt.

Urpon kotiutuessa marraskuussa 1944 he olivat jo aviopari. Urpo kiikutti lomilla repussaan kotiin kirjeet, jotka oli saanut rintamalle Karjalan kannakselle. Seurustelu oli hoidettu pääosin kenttäpostin kautta. No, olivathan he toki kahdeksan kertaa tavanneet ennen vihkiäisiä heinäkuussa 1944. Se määrä lomia Urpolle oli siihen mennessä myönnetty.

Kirjeenvaihto kesti aika tarkkaan tuhat päivää. Noiden päivien aikana pariskunta kirjoitti toisilleen satoja kirjeitä.

Kirjeitä lukiessa huomaa, miten seurustelu etenee: rakkaus mainitaan ensimmäistä kertaa 17. kirjeessä, alkusyksystä 1942. Sitten seuraavat portaat, joissa olennaista olivat lomaviikot. Näyttää, että sotamiehen jokainen lomalla olo vauhditti suhdetta uudelle tasolle.

Ulla toimi sodan ajan Köyliössä (nykyisessä Säkylässä) maatalouskerhoneuvojana. Urpo oli sotamiehenä pioneeritehtävissä Karjalan kannaksella, pääosin Raudun alueella, itäisellä Kannaksella. Raudusta oli Pietariin, silloiseen Leningradiin, noin 70–80 kilometriä.

Ulla ja Urpo elivät molemmat korkeaan ikään. Heidän jäämistöjään selviteltäessä tuli eteen kysymys: mitä tehdä noille kirjeille?

Luin joitakin kirjeitä ja puhuin niistä lähisukulaisten kanssa. Kaikkia kiinnosti. Tajusimme, että harvalla taitaa olla tällaista näköalapaikkaa omien sukulaistensa elämään näiden nuoruusvuosina.

Mutta se kysymys oli edessä edelleen: mitä tehdä kirjeille? Rouvani ehdotti, että laita ne nyt edes aikajärjestykseen, niin niitä on mielekkäämpää lukea. Niin tein, ja vähitellen ajatus taipui siihen, että kyllä näille jotain pitää tehdä, kun kirjoittavatkin noin pahuksen hyvin. 

Korona-ajan alussa rupesin lähipiirin kannustamana taltioimaan kirjeitä tiedostoksi omaan ja sukulaisten käyttöön. Tiesin, että taltioinnista olisi apua muillekin, sillä osoittautui, että valtaosa kirjeistä oli kirjoitettu pikakirjoituksella. Olin sen taidon koulupoikana opetellut samalla menetelmällä kuin vanhempani sodan aikana, kirjeopiston kurssilla.

Niinpä sitten naputtelin kuukausikaupalla kirjeitä talteen, aikajärjestyksessä. Ne saattoi digitoida pääsääntöisesti sellaisinaan, virheineen päivineen. Kieli on selkeää, ja sen ajan kirjeiden sanomistapa luo osaltaan ajankuvaa. Samoin tekee vuosien myötä tihenevä kirjetahti: kesän 1944 ahdinko huokuu kaikesta, eikä nuorenparin piina hellitä vielä rauhanteon jälkeenkään, kun Urpo joutuu raivaamaan miinakenttiä.  

Vähitellen tajusin pari asiaa.

Ensiksi sen, ettei tämä aineisto ole pelkkä rakkaustarina. Sitäkin, mutta myös paljon muuta.

Aloin jossain vaiheessa ajatella, että kirjeillä voisi ehkä olla historiallista arvoa ja sitä kautta myös yleistä mielenkiintoa. Sodanaikainen kirjeenvaihto kiinnostaa edelleen tutkijoita. Ja tuo ajanjakso kiinnostaa hyvin monia tavallisia ihmisiäkin, sillä sota ulottaa varjonsa ajassa kauas eteenpäin. 

Suomen väestöstä asui siihen aikaan vielä yli 75 prosenttia maaseudulla. Siispä voi ajatella, että nämä kaksi pienviljelystiloilla kasvanutta nuorta edustavat tavallisia, kansakoulun käyneitä nuoria suomalaisia tuona aikana – kun aika oli kaikkea muuta kuin tavallista. 

Kun omat vanhemmat vähitellen ikääntyivät ja sitten kuolivat, heistä jäivät päällimmäisenä muistiin vanhushahmot. Sotakirjeet toivat ja nostivat rinnalle toisen kuvan, jotenkin itseäni helpottavan: kyllä, he elivät omalla vuorollaan nuoruutensa, oman nykyaikansa, tosissaan ja elämänuskoisina. Olen iloinen, että heillä oli onnen hetkiä, vaikka aika oli mikä oli, ja oma rakas oli toisella puolella Suomea.

Tuntui hyvältä oivaltaa myös se, kuinka suurin panoksin ja yhden kortin varassa parisuhdetta sodan poikkeusoloissa rakennettiin. 

Kun digitointi tuli lopulta tehdyksi, tuumasin, että onpas tämä tällaisenaan hurja tekstierämaa. Tuli mieleen, että jos saan aikaan auttavaa skannausjälkeä, lisäilen sopiviin kohtiin kuvia Urpon sota-albumista ja Ullan albumeista. Pitkästä tekstitiedostosta saisi sillä tavoin luettavamman. Ja tulisi kuvia digitoitua talteen.

Seuraavaksi tuli mieleen, että lukijaa ehkä auttaisi, jos kirjeiden lomassa olisi tietoa myös yleisestä sotatilanteesta. Voisi miettiä, miten sota näkyy kirjeissä ja miten jokin kirjoittamispäivä ajoittuu suhteessa sodan muuhun kulkuun. Siis ripaus makrohistoriaa mikrohistorian tueksi.

On nimittäin niin, että Karjalan kannaksella palvellut pioneeri ja Köyliön kerhoneuvoja elivät ihan samat sotapäivät kuin Suomi valtiona, ja ne päivät limittyvät toisiinsa.

Jatkosodan alkamisesta on kulunut yli 80 vuotta, ja maailma on toinen. Mutta ihmisenä olemisesta näissä kenttäposteissa on kysymys. Ihmisenä olemista jokainen joutuu opettelemaan, aikakaudesta ja omasta iästä riippumatta. Iloitaan ja kipuillaan, jotain opitaankin.

***

Jos kiinnostuit, kirjaa voi tiedustella BoD:n verkkokaupasta tai suoraan tekijältä osoitteesta kaukomantyla@gmail.com.