Jääkärimarssin ensiesityksestä 100 vuotta

Jääkärimarssin ensiesityksestä 100 vuotta

Kutsuvierasyleisö kokoontui perjantaina 19.1.2018 Helsingissä Jääkäripataljoona 27 perinneyhdistyksen ja Jääkärisäätiön juhlakonserttiin, jossa Jääkärimarssi kajahti ilmoille vähintäänkin yhtä ylevänä kuin tasan 100 vuotta sitten nähdyssä ensiesityksessään.

Sotilasmarssi on määritelmältään ”tasajakoinen sävellys, jonka perustarkoitus on tahdittaa isomman sotilasjoukon marssimuotoista astuntaa”, mutta osaavan soittokunnan käsissä se herää sellaiseen loistoon, että kyllä se siviilinkin sydäntä kummasti sykähdyttää.

Jääkärimarssi on erottamaton osa Suomen itsenäisyyden historiaa

Jääkärimarssi on suomalaisista sotilasmarsseista tunnetuimpia ja historiallisimpia. Se on nimittäin tehty ensimmäiselle itsenäistä Suomea varten kootulle sotilasosastolle: Saksassa koulutetulle jääkäripataljoona 27:lle.

Siksi se on Suomen puolustusvoimien monien yksikköjen kunniamarssi ja juuri se kappale, joka soi joka vuosi itsenäisyyspäivän juhlavastaanoton alussa sotaveteraanien saapuessa ensimmäisinä tervehtimään tasavallan presidenttiä.

Teoksen juuret ovat syvällä Suomen historiassa; kietoutuneina erottamattomaksi osaksi maamme itsenäisyystaistelua.

[br]

Kaartin soittokunta esittämässä Jääkärimarssia, 2016

[br]

Siperia tai hirsipuu – jääkäripataljoona 27 synty

Ensimmäisen maailmansodan alkaessa elettiin Suomessa sekavissa tunnelmissa. Maata tuolloin hallinnut Venäjä oli osallisena koko maanosan uusiksi laittaneissa taisteluissa, mikä herätti huolta myös Suomessa. Suomalaisten asevelvollisuus tsaarin armeijassa oli lakkautettu jo 10 vuotta aikaisemmin, mutta pelko sotaan joutumisesta eli silti nuorisossa vahvana.

Usko tuohon saakka harjoitettuun passiiviseen vastarintaan alkoi olla menetetty. Ylioppilaispiireissä koettiin Suomen hetken tulleen: nyt jos koskaan olisi noustava taistoon isänmaan itsenäisyyden puolesta. Sotilaskoulutus koettiin tässä välttämättömäksi, mutta ainoa maa, joka oli sitä valmis antamaan, oli Saksa: suomalaiset reservinupseerit sen kummemmin kuin Ruotsi tai Tanskakaan eivät pyyntöihin suostuneet.

Suomalaisvapaaehtoiset harjoittelevat konekiväärillä, Lockstedt

[br]

Koulutusta luvattiin antaa 200 ”hyvämaineiselle, sivistyneelle, hyvästä perheestä tulevalle, luotettavalle ja saksankielentaitoiselle vapaaehtoiselle”. Ensimmäiset 55 aloitti partiolaiskurssiksi naamioidun koulutuksensa vuonna 1915. Myöhemmin valintakriteerejä höllennettiin ja Saksan armeijaan kuuluva Preussin kuninkallinen jääkäripataljoona 27 laajeni liki 1600 miehen vahvuiseksi Lockstedtin harjoitusjoukoksi. Heidän joukossaan oli myös kaksi naista: sairaanhoitajattaret  Ruth Munck ja Saara Rampanen.

Suosion kasvu merkitsi myös kiinnijäämisen uhan kasvua, mutta tämäkään ei värväytymisintoa hillinnyt. Jokainen tiesi syyllistyvänsä tuolloisten lakien mukaan maanpetokseen, josta rangaistuksena olisi ”Siperia tai hirsipuu”.

Saadakseen taistelukokemusta oli suomalainen pataljoona jaksoittain rintamalla osana 8. armeijaa kesäkuun 1916 ja maaliskuun 1917 välisenä aikana. Kesä-elokuussa 1916 suomalaiset olivat asemissa Riian edustalla, missä asemataistelut jatkuivat  vuoden joulukuuhun. Tämän jälkeen heidät siirrettiin Saksan Venäjältä miehittämään Liepājaan nykyisessä Latviassa.

[br]

Sairaanhoitaja Munck työssään

[br]

Marssikilpailu tunnelmaa kohottamaan

Lokakuussa 1917 alettiin Suomeen lähettää 5–23 miehen vahvuisia komennuskuntia ”vapaussotaa valmistelemaan”. Muiden aika Saksan itärintamalla kului odottaessa: reservissä olossa, rantavartiossa sekä täydennyskoulutuksessa.

Venäjän vallankumousta seurannut epätietoisuus kotimaan tilanteesta synkisti joukkoja. Tiedonkulku oli heikkoa, eikä esimerkiksi muutama kuukausi myöhemmin saapunutta tietoa Suomen itsenäistymisestä oltu millään uskoa todeksi. Lokakuussa 1917 jääkärit järjestivät mielialansa kohottamiseksi keskuudessaan kilpailun parhaasta marssilaulun tekstistä.

[br]

JP27 harjoitusmarssilla Liepājassa

[br]

12 ehdotuksesta vain kolme täytti sanoitukselle asetetut runolliset edellytykset. Näistä kaksi oli peräisin apulaisryhmänjohtaja Heikki Nurmiolta, joka vei kisassa niin ensimmäisen kuin toisenkin sijan. ”Korkeat vaatimukset täyttävä” runo tahdottiin nyt saada Jean Sibeliukselle.

Niinpä Nurmion paperille kirjoittama sanoitus toimitettiin Berliinin kautta itsenäisyysaktivisti Kai Donnerille Tukholmaan. Sieltä se salakuljetettiin Vaasaan, jossa se ommeltiin nuoren naisopiskelijan alushameen helmoihin, missä se aloitti riskialttiin matkansa Helsinkiin Sibeliuksen lääkärille; jääkäriliikettä tukeneelle ja rahoittaneelle Henrik Zilliacukselle. 

(Kyseisen nuoren opiskelijaneitosen henkilöllisyys selvisi vasta 2007: hän oli myöhemmin Lotta Svärdin puheenjohtajana kahteen otteeseen toiminut Helmi Arneberg-Pentti!)

Arneberg-Pentti toimitti lähetyksen Fabianinkadulla sijainneeseen lääkäritaloon Zilliacukselle, jolta säveltäjä kävi kallisarvoisen paperin noutamassa. Se sai säveltäjän omien sanojensa mukaan ”niin korkean isänmaallisen tunteen valtaan”, että sävellys sanoihin syntyi vain kolmessa päivässä.

Sävellyksen valmistuttua kuljetti Sibeliuksen vaimo Aino sen turkinhihaansa kätkettynä rouva Zilliacukselle. Tämän jälkeen sävellys aloitti matkansa moottoriveneellä Liepājaan, jossa se esitettiin ensimmäistä kertaa pataljoonan miehistölle tarkoitetussa illanvietossa 28.11.1917.

Joulukuun alussa se julkaistiin mieskuorolle ja pianolle kirjoitettuna versiona – tuolloin vielä ilman mainintaa säveltäjästä ja sanoittajasta. Myöhemmin Sibelius sovitti teoksen mieskuorolle ja sinfoniaorkesterille, jolloin se kuulijoiden mukaan ”vihdoin kuulosti siltä, millaiseksi se oli tarkoitettukin”.

[br]

[br]

Suomen ensiesitys – historiallinen päivä monestakin syystä

Suuremmalle kuulijakunnalle marssi soitettiin Suomessa tiettävästi ensimmäistä kertaa itsenäisyysmiesten Uuden Päivän Klubin juhlassa helsinkiläisessä ravintola Oopperakellarissa kaksi päivää Suomen itsenäiseksi julistautumisen jälkeen Laulu-Miesten kvartetin esittämänä.

Marssin varsinainen kantaesitys nähtiin Helsingissä 19.1.1918 esittäjänään Olof Wallinin johtama Akademiska Sångföreningen. ”Ei ennen uhmamme uupua voi, kuin vapaa on Suomen kansa”, laulettiin sen kertosäkeessä, mutta historiaan tuo päivä jäi valitettavasti sisällissodan syttymisen vuoksi; päivänä, jolloin Suomen kansa nousi toisiaan vastaan.

Sovitus ei ole ainoa Jääkärimarssin aikojen saatossa kokema muutos – uusiksi on mennyt myös sen kolmas säkeistö. Alun perin Jääkärimarssissa laulettiin ”Viro, Aunus, Karjalan kaunis maa, yks’ suuri on Suomen valta”. Myöhemmin sanat muutettiin muotoon ”Häme, Karjala, Vienan rannat ja maa, yks’ suuri on Suomen valta” – historiantutkija Mikko Uolan mukaan siksi, että Viron katsottiin kuuluvan Saksan eikä Suomen reviiriin.

[br]

Jääkäreiden kotiinpaluu

Jääkärimerkki

Helmikuussa 1918 tehtiin päätös jääkäreiden kotiuttamisesta.

25.2. enemmistö heistä palasi Vaasaan – päivälleen kolme vuotta koulutuksen aloittamisen jälkeen. Kotiinpaluun ehtona jokaisen jääkärin oli valaehtoisesti ja allekirjoituksella luvattava taistelevansa seuraavan vuoden ajan Suomen laillisen hallituksen puolesta.

Sisällisssodan jälkeen vakinaiseen palvelukseen jääneet jääkärit muodostivat pääosan Suomen sotavoimien nuoremmasta upseerikunnasta. Monet heistä lähtivät vapaaehtoisina taistelemaan Viron, Karjalan ja Aunuksen vapauden puolesta.

Vuonna 1972 jääkäreiden muistoa vaalimaan perustettiin Jääkäripataljoona 27:n perinneyhdistys. Vuonna 1975 jääkäreistä viimeiset julkaisivat Jääkärin testamentin Suomen nuorisolle.

”Vain harvalla meistä lienee ollut sotilasura mielessään lähtiessämme Saksaan. Sodan jälkeen palasivat monet siviilielämään ja hajaantuivat eri tehtäviin yhteiskunnassa. Huomattavalle osalle meistä tuli kuitenkin palvelu Suomen armeijassa elämäntehtäväksi. Saimme olla luomassa ja kehittämässä itsenäisen Suomen puolustusvoimia.

Syksyllä 1939 ne joutuivat hirvittävään tulikokeeseen, ja silloin palasivat armeijaan nekin meistä, jotka välillä olivat siirtyneet siviilielämään. Seuraavat vuodet olivat taistelujen aikaa. Palvelimme puolustusvoimissa erilaisissa tehtävissä kenraaleista rivimiehiin saakka. Jälleen oli ainoana päämääränämme itsenäinen ja vapaa Suomi. Yhdessä kaikkien Suomen miesten ja naisten kanssa halusimme täyttää velvollisuutemme sillä paikalla, joka kullekin meistä oli osoitettu. Tiedämme, ettei taistelumme ollut turha. Suomi selviytyi toisen maailmansodan myrskyistä kolhittuna ja silvottuna, mutta itsenäisyytensä säilyttäneenä.

Perinnöksi teille, Suomen nykyinen nuoriso ja sen tulevat sukupolvet, haluamme jättää sen, mitä pidämme arvokkaimpana:

– luottamuksen Suomen tulevaisuuteen itsenäisenä ja vapaana valtiona,

– horjumattoman uskon tämän asian oikeutukseen ja sen voittoon silloinkin, kun kaikki näyttää toivottomalta,

– tahdon ja uskalluksen taistella kaikissa tilanteissa näiden päämääriemme puolesta”.

[br]

JP27:n ratsuosasto

Viimeinen JP27:n jääkäreistä kuoli vuonna 1995.

[br]

[br]