Talvi- ja jatkosotien päättymisistä saattaa olla jo yli 70 vuotta, mutta monet kysymykset etsivät yhä vastauksiaan. Kadonneiden sotilaiden kohtalo, vihollisrintamalle jääneiden sankarivainajien sijainti, lukuisten vierasmaalaisten sotilaiden ja sotavankien lasten ja heidänkin lastensa elämää epätietoisuus: kuka minä oikein olen?

Viime viikolla julkaistu; neuvostovankien ja suomalaisten jatkosodan aikaisia suhteita käsittelevä ”Kunnes rauha heidät erotti” (Atena) – kirja syventyy näistä viimeiseen kysymykseen; aiheeseen, josta ei ole tähän saakka juurikaan puhuttu.

– Moni on kuvitellut itsensä tai perheensä olleen ainoita joille näin on käynyt. Koko aihetta on ympäröinyt vaikenemisen kulttuuri, kirjan kirjoittaja Ira Vihreälehto pohtii.

Hänelle itselleen aihe on varsin omakohtainen. Hänen edellinen kirjansa ”Tuntematon sotavanki” kuvaa hänen omia etsintöjään sotavanki-isoisänsä löytämikseksi; etsintöjä, jotka jatkuvat yhä. Vihreälehto myöntääkin monessa suhteessa olevan jo liian myöhäistä.

– Monet muistot on jo menetetty ihmisten kuoltua. Toisaalta muistelijakin muistaa mitä haluaa – ainahan hänen muistonsa palvelevat jotain tarkoitusta. Näistä lapsista on rajan molemmin puolin myös virallisella tasolla vaiettu. Arkistolähteetkin ovat vääristyneitä, sillä niitä on mm. tuhottu tarkoituksella. Lisäksi ne ovat jo sulkeutumassa. Usein vangista ei ole edes tietty koko nimeä, mikä sekin vaikeuttaa heidän jäljittämistään, hän miettii.

Jatkosodan aikaiset, maatiloille sijoitetut sotavangit eivät Vihreälehdon mukaan ole myöskään tuntuneet kiinnostavan tutkijoita samalla lailla kuin huomattavasti dramaattisemmat sotavankileirit. Viime aikoina sota-ajasta on kuitenkin alettu etsiä uusia kulmia ja tilaa ovat saaneet myös vähemmälle huomiolle jätetyt tarinat.

[br]

[br]

– Jatkosodan aikana rintamalla ja etulinjassa taisteli vain pieni osa suomalaista. Suurimmalle osalle ne joko oman kotitilan tai – kylän sotavangit olivat yleisin kontakti viholliseen, Vihreälehto muistuttaa.

Hän on koonnut kirjaansa 40 ihmisen tarinan; osa heistä sotavankien lapsia, osa heihin kotitilansa työmiehinä tutustuneita. Kokemuksia on ympäri Suomen, joskin Pohjois-Suomessa neuvostovankien osuus oli huomattavasti muuta maata pienempi. Pohjanmaalla välien puolestaan kerrottiin olleen erityisen läheiset.

Jatkosodan ensimmäisenä talvena vankileirien olosuhteet olivat hirveät ja noin kolmasosa vangeista kuoli. Vuonna 1942 heitä alettiin siirtää maatöihin, jolloin olot paranivat merkittävästi, Vihreälehto kertoo.

– Maatilavankeja ottaville perheille oli tiukat ehdot. Suojeluskunta tarkisti jokaisen taustan, jotta se oli tarpeeksi valkoinen – kommunismin ei haluttu leviävän tätäkään kautta. Myös vankien kohtelua koski tarkat säännöt: heidän tuli esimerkiksi nukkua lukkojen takana, heille tuli antaa vain tietyn verran ruokaa eikä heidän saanut missään nimessä antaa syödä isäntäperheen kanssa samassa pöydässä. Ylimääräinen seurustelu siviilien kanssa oli ehdottomasti kielletty, Vihreälahti paljastaa.

Harvoin sääntöjä kuitenkaan noudatettiin – suomalaisisännillä oli tapana suhtautua heihin työmiehinä siinä missä muihinkin ja heidän asemansa oli liki tasa-arvoinen isäntäväen kanssa.

[br]

[br]

– Työikäiset miehet olivat rintamalla ja sotavangit kylän ainoita aikuisia miehiä. Maatalous ei olisi selvinnyt ilman heitä. Eivät naiset olisi yksin jaksaneet, korostaa kirjaan haastateltu Riitta, joka on paikalla myös kirjan julkistamistilaisuudessa. Hän myös muistuttaa asiasta, jota ei ole osattu tai haluttu ajatella: siitä, että sotavangit paikkasivat myös toisenlaisia tarpeita.

– Andreilla oli omat, suunnilleen minun ikäiseni tytöt kotona, joita hän kaipasi ja niin hän osasi huomioida minut; vain neljävuotiaan isäänsä ikävöivän lapsen. En tiedä, miten olisin selvinnyt sodasta ilman häntä. Isä oli kaukana ja hänen puolestaan piti jatkuvasti pelätä. Kotona lomilla käydessä oli niin paljon hommaa, ettei häntä juuri pirtissä näkynyt. Nämä venäläiset olivat ainoat miehenkuvat mitä meillä oli, hän kertoo äänen murtuessa liikutuksesta.

Kyyneleet ovat herkässä myös ottolapsena kasvaneella Marjatalla, joka sai kuulla isänsä olleen sotavanki vasta juuri ennen biologisen äitinsä kuolemaa.

– Eläessään hän ei pystynyt asiasta puhumaan. Se oli niin kuoliaaksi vaiettu asia, että lopulta se salaisuus; se pelko kiinnijäämisestä sairastutti hänet. Suurin osa äidin hautajaisvieraista ei edes tiennyt olemassaolostani, hän toteaa kirjan julkistamistilaisuuteen saapuneelle yleisölle.

[br]

[br]

Häpeä, vaikeneminen ja valheet ovat asia, joka Vihreälehdon mukaan yhdistää neuvostosotavankien lapsia.

– Joko heille ei ole kerrottu mitään tai sitten heille on valehdeltu. Moni on joutunut kantamaan äitinsä kokemaa häpeää koko elämänsä. Vaikeneminen ei kuitenkaan ole ratkaisu, vaan kipeistäkin asioista on pystyttävä puhumaan. Muuten traumat vain siirtyvät seuraaville sukupolville.

Vankien kanssa suhteisiin antautuneilla naisilla oli paljon hävittävää, minkä vuoksi on usein vaikeaakin ymmärtää, miksi naiset olivat valmiita ryhtymään suhteeseen ”vihollisen” kanssa.

– Seurauksena oli maineen menetys ja jopa vankeustuomioita. Ehkä takana oli tiettyä uhmakkuuttakin? pohtii Viherälahti.

– Sota oli siitä seuranneine vuosien pakottetuine eroineen poikkeuksellista aikaa. 19-35 vuotiaat olivat miehet rintamalla, naiset taas eivät. Poikkeuksellinen aika pisti myös sukupuolimoraalin koetukselle: jotkut hakeutuivat suhteisiin aktiivisestikin.

Veljeskansoja edustavat vangit olivat muita paremmassa asemassa ja heille tarjottiin mm. mahdollisuutta liittyä Suomen armeijan rinnalla taistelevaan heimopataljoonaan. Sodan jälkeen myös heitä vaaditttiin palautettaviksi. Heimopataljooniin liittyneillä oli syytäkin pelkoon.

Sodan jälkeen vangit olivat vapaita Suomessa, mutta vapaus päättyi rajalla. Neuvostoliittossa odotti joko kuolema tai pakkotyö sikäläisillä vankileireillä. Moni perhe ei olisi halunnut luopua vangistaan, eikä moni vanki olisi halunnut palata. Elävänähän ei saanut kiinni jäädä ja Stalinin mukaan ”viimeinen luoti oli aina sotilaalle itselleen”.

On myös tapauksia, joissa perheet auttoivat vankejaan pakoon. Esimerkiksi Ruotsiin päätyi inkeriläisvankeja, jotka piileskelivät maan alla käytännössä Stalinin kuolemaan saakka, sillä heidän ilmiantamisestaan luvattiin palkkioita niin Suomessa kuin Ruotsissa.

Kysymykset eivät jätä rauhaan, kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeenkään. Riitta jäi jo varaisänsä Andrein lähtiessä ikävöimään häntä niin, ettei perhe tiennyt, mitä tehdä.

– Hänhän on jo varmasti jo kuollut, mutta haluaisin löytää hänen lapsensa. Palasikohan hän koskaan kotiin vankileiriltä? Näkiköhän enää tyttöjään? Haluaisin kertoa heille, että isänsä oli hyvä mies.

[br]

PS. Meillä on Facebook-sivullamme arvonta, jossa kaksi onnekasta saa tämän upean kirjan omakseen! Käy siis liittymässä seuraajaksi ja vastaa kysymykseen!