Sotaveteraaniliiton blogi sekä käynnissä ollut kehysriihi saivat kansanedustaja Ville Tavion (ps) ottamaan kantaa veteraaniväestölle suunnattujen palveluiden tämänhetkisen tilanteen riittämättömyyteen.

Pohjalainen- lehdessä (10.4.) ilmestyneessä kirjoituksessaan hän nostaa esiin sen tosiasian, että valtiolla on nyt meneillään viimeiset vuodet maksaa kunniavelkaansa sotiemme veteraaneille.

”Riittävä rahoitus ei saa olla budjettikysymys, koska veteraaneja ei ole pian enää keskuudessamme. Heti sotien jälkeen sotaveteraaneja oli Suomessa noin 600 000. Nyt vuonna 2018 heitä on jäljellä enää noin 11 000 ja muutaman vuoden päästä enää noin 5 000”, Tavio muistuttaa.

Toisin kuin sotainvalideilla, ei sotaveteraaneille suunnatuista avo- ja kotipalveluista ole säädetty lakia, minkä vuoksi he joutuvat vuosittain kamppailemaan määrärahoista valtion budjetissa. Vuosi toisensa jälkeen määrärahat osoittautuvat liian pieniksi.

Siksi veteraanijärjestöt ovat tehneet asiasta lakiesityksen, jotta tilanne saataisiin korjattua riittävälle tasolle. Tavion mukaan kokonaan uudelle laille ei kuitenkaan ole tarvetta.

”Mitään kokonaan uutta lakia ei tarvitse säätää, vaan nykyisen rintamaveteraanien kuntoutuksesta annetun lain muutos riittää. Käytännössä tämä toisi helpotusta vaikeisiin ja taloudellisesti tiukkoihin vanhuudenpäiviin. Rintamaveteraaneille korvattaisiin kotipalveluja, asumispalveluja, liikkumista tukevia palveluja, omaishoidontuki ja sairaanhoitopalveluja”, hän jatkaa.

Tässä veteraanijärjestöt ovat eri mieltä: laki tarvitaan useastakin syystä.

Ensinnäkin veteraaneja tulee olemaan keskuudessamme vielä vuosia; todennäköisesti jopa vuosikymmenen. Siksi tilapäinen määrärahalisäys ei ole riittävä ratkaisu. Toisekseen, vain laki turvaisi veteraanien tasa-arvoiset palvelut kaikkialla Suomessa. Tällä hetkellä kuntien käytännöt vaihtelevat rajustikin, mikä asettaa veteraanit asuinpaikkansa perusteella eriarvoiseen asemaan. Kolmanneksi, korkeasta iästä johtuen ei sotaveteraanien ja sotainvalidien kunnossa ole enää eroa, joka oikeuttaisi heille myönnettävät eritasoiset palvelut. Monissa tapauksissa huonokuntoisempia ovat itse asiassa juuri sotaveteraanit, sillä sotainvalidien kohdalla kuntoutus on ollut järjestelmällistä jo vuosikymmeniä.

Veteraaniasia on Taviolle läheinen jo hänen oman lähipiirinsä kokemusten kautta.

”Isoisäni oli vasta täyttänyt 18 vuotta, kun talvisota alkoi 30.11.1939. Hän värväytyi aseväkeen vapaaehtoisena ja osallistui talvi- sekä jatkosotaan selviten haavoittumatta. Sotien jälkeen hän kuitenkin lähti Lappiin miinanraivaustyöhön ja menetti miinan räjähdyksessä jalkansa. Hän sai sotainvalidien palvelut ja eli hyvän elämän, kunnes nukkui pois vuonna 1993.

On asioita, joita ei voi mitata rahassa. On Suomelle kunnia-asia tarjota ihmisarvoisen elämän puitteet viimeisille elossa oleville sotaveteraaneille”.