7.2. saimme suru-uutisen: yksi sotaveteraaneistamme, 105-vuotias Salomon Altschuler on poissa. Ennen hänen kuolemaansa ehdimme vierailuillamme käydä viipurilaisveteraanin kanssa hänen pitkää ja vaiheikasta elämäänsä. Tässä hänen viimeinen haastattelunsa.

[br]

Lapsuuteni ja nuoruuteni…

vietin Viipurissa. Olen Karjalan poikia. Oi, Viipuri oli loistokaupunki. Unissani olen vieläkin siellä. Lopetin keskikoulun teini-iässä ja menin töihin isäni hattuliikkeeseen. Olin innostunut urheilusta, etenkin tanssimisesta. Kävin viisi kertaa viikossa tanssimassa, sunnuntaisin kahdesti.

Musiikki oli minulle tärkeää, kuoroissa lauloin jo Viipurissa. Olin orkesterissakin ja soitin enimmäkseen jazz-kappaleita, mutta musiikkiopiston rehtori sanoi että ”Salomon, elä soita niin paljon jazzia”. Asuimme samassa rapussa musiikkiopiston kanssa ja se häiritsi häntä.

Kaksikymppisenä…

asuin Viipurissa ihan sodan alkuun saakka. Ensin tuli kutsu ylimääräisiin harjoituksiin, sitten 26-vuotiaana lähtö rintamalle. Sotien lisäksi oli armeija. Yhteensä olen kantanut kenttäharmaita yli viisi vuotta.

Minä en ole sankari. Mutta olen saanut palvella sellaisten rinnalla.

Viipurin menetys oli kauhea tapaus. Meitä oli suuri joukko Viipurin poikia meidän 4. prikaatissa. Sodan päättyessä oltiin Talissa ja kysyin, että eikö pääsisi katsomaan kotia niin sanottiin että ei, että joka mies pysyy paikallaan.

Vanhemmat oli evakuoitu Viipurista Keski-Suomeen Puu-Tikkalaan, mutta en minä vielä silloin tiennyt, missä he ovat. Sieltä ei tullut mitään kirjeitä.

[br]

[br]

Kolmekymppisenä…

menin naimisiin ja perustin perheen. Vaimoni Doriksen tapasin 27-vuotiaana tansseissa. Hän oli kaunotar! Kolmen- ja neljänkympin välillä saimme kolme tytärtä. Perhe ja terveys ovat olleet elämässäni parasta.

Jatkosodassa kun Viipuri saatiin takaisin, se oli ihanaa. Meidän joukko oli silloin Syvärillä. Lomilla tulin Kouvolaan ja odotin junaa tietämättä, tulisiko sieltä Helsingin vai Viipurin juna. Tuli Viipurin, niin minä läksin sinne. Mutta Viipuri oli kauhean näköinen, kertakaikkiaan.

Keskikaupunki oli kunnossa, mutta kaikissa ikkunoissa oli jo laudat edessä. Kauppoja ei näkynyt missään. Läksin kaupungille ja ajattelin mennä katsomaan josko koti olisi vielä kunnossa. Siellä oli ulko-oven paikalla panssariovi. Eivät päästäneet katsomaan.

Sodan jälkeen en tiennyt mitä tekisin. Ei minulla ollut ammattia. Menin töihin yhteen vaatetusliikkeeseen Turussa, mutta en viihtynyt siellä. Olin siellä vain pari kuukautta.

Työskentelin vielä Turussa tavatessani tulevan vaimoni, joka asui Helsingissä. Turku sai jäädä – halusin Helsinkiin ja hänen luokseen. Tanssimista jatkoin.

[br]

[br]

Neljäkymppisenä…

olin liike-elämässä. Olin turkistukkuliikkeen johtaja 30 vuotta. Jo Viipurissa suurin osa juutalaisista hankki elantonsa vaatealalla.

Viisikymppisenä…

minulle pidettiin suuret juhlat. Asuimme tuolloin Lauttasaaressa. Sain 13-vuotiaana bar mitsvassani setävainajaltani ohjeen, että kun elämää jatkat ja puolisoa valitset, niin otat mieluummin kunnon kristityn kuin huonon juutalaisen. Samaa sanoin omillekin tyttärilleni.

Kaikki päätyivät kristityn kanssa naimisiin. Tulemme kaikki keskenämme toimeen. Juutalaiset juhlapyhät vietämme täällä kotonani, kaikki muut juhannuksesta lähtien heidän luonaan. Sunnuntaisin käyn tyttären luona Kauniaisissa syömässä.

[br]

[br]

Kuusikymppisenä…

elämä jatkui ennallaan. Pysyin yhä työelämässä. Kun lopetin tukkuliikkeeni, meni sen naapuriin Pukevaan töihin. Siellä olin ihan tavallisena myyjänä. Toivoin, että saisin pysyä terveenä, pääsisin eläkkeelle ja saisin asua Suomessa.

Seitsemänkymppisenä…

jäin eläkkeelle. Terveys onneksi säilyi. Jalkapalloa pelasin nuorena ja tykkäsin katsoa sitä televisiostakin. Euroviisuja meillä oli vaimon kanssa tapana katsoa yhdessä, kun niissä oli vielä melodiaa, mutta nyt ne ovat menneet pelkäksi huutamiseksi!

Perheen kanssa pääsimme tuolloin ensimmäistä kertaa käymään Viipurissa, joka oli vielä osa Neuvostoliittoa.

[br]

[br]

Kahdeksankymppisenä…

liityin Helsingin sotaveteraanikuoroon. Olin jo sitä ennen laulanut monta kymmentä vuotta juutalaisessa laulukuorossa. Laulaminen ja musiikki ovat aina olleet minulle tärkeitä. Minulla on loistokavereita siellä. Saan niin paljon kunnioitusta heiltä. Joka vuosi minkä Jumala suo, esiinnymme itsenäisyyspäivän aattona Temppeliaukion kirkossa.

Yhdeksänkymppisenä…

elämä muuttui kovasti, kun vaimo kuoli. Jäin leskeksi vuonna 2003. Ikävä Viipuriin ei ole hellittänyt. Tyttären ja vävypojan kanssa pääsin toisen kerran käymään rajan toisella puolen vuonna 2000. Vanha kotitalo seisoi yhä paikallaan. Menin pihalle ja näytin, että tuossa on meidän ikkunat.

Linnan juhliin olen saanut kutsun kerran, mutta jo Tarja Halosen aikana saimme kuoron kanssa kutsun esiintymään hänelle.

Satavuotiaana…

saan yhä Jumalan kiitos asua kotona eikä tarvitse olla missään sairaalassa. Kroppa on vanha. Jalat eivät kestä kävelyä ja selkäkin temppuilee, mutta pää toimii. Kryptoja teen. Eläissäni ei ole tarvinnut unilääkettä ottaa.

En olisi koskaan uskonut eläväni 100-vuotiaaksi. Olen seurakunnan vanhin, veteraanikuoron vanhin ja kun vuonna 2015 olin Linnan juhlissa olin sielläkin vanhin. Tyttäreni käyvät luonani ja minusta pidetään niin hyvää huolta. Mitään ei minulta puutu. Kuorolaisetkin soittelevat ja käyn useasti tapaamassa heitä.

[br]

[br]

Mitään en elämässäni kadu. Minulla on ollut hyvä elämä.

Elämän varrella olen oppinyt paljon. Olen ylpeä, että saan asua tässä ihanassa Suomessa. Minulla ei ole minkäänlaisia vihamiehiä. On oltava rehellinen, kunnioitettava muita ja pyrittävä elämään rauhassa. Ei saa olla katkera muita ihmisiä kohtaan.

Mitä toivon tulevaisuudelta? Että Suomi saisi säilyttää itsenäisyytensä. Siitä on maksettu kova hinta.

[br]

[br]