Uutiset

14.7.2021 Minun veteraanini: Tiina Väisänen – ”Onneksi ukki saatiin haettua pois rintamalta, muuten ei minuakaan olisi”

Jokaisessa Kenttäpostia-lehdessä yksi suomalainen kertoo veteraanista hänen elämässään. Tällä kertaa mäntyharjulainen Tiina Väisänen jakaa ukkinsa tarinan.  

Haluaisitko sinä jakaa tarinasi? Ota yhteys toimitus@sotaveteraaniliitto.fi


Tiina Väisäsen Erkki-ukin perheen tarina on kuin suoraan elokuvasta
Tiina Väisäsen Erkki-ukin perheen tarina on kuin suoraan elokuvasta

Kutsunnoissa 1937 ukin, Virtasalmella 24.10.1917 syntyneen Erkki Johannes Väisäsen varusmiespalvelusta lykättiin vuodella ”hentokasvuisuuden ja yleisen heikkouden vuoksi”. Vuoden päästä 1938 palvelukseen astumista lykättiin samojen syiden vuoksi kahdella vuodella. Talvisodan lopulla, kun miehistä alkoi olla pulaa, pääsi ukkikin uudelleen kutsuntoihin ja palveluskelpoisuusluokaksi määriteltiin B II. Varusmiespalvelus kesti 350 päivää. 


 Ukin sotapolku 

 Jatkosotaan reservin sotamies Väisänen ilmoittautui 18.6.1941 Jalkaväkirykmentti 49:n III Pataljoonan 8. komppaniaan Virtasalmen suojeluskuntatalolla. JR 49 kuului 2.Divisioonaan, joka keskitettiin rajan pintaan Simelejärven ja Pyhäjärven väliselle alueelle. JR49 oli kesä-heinäkuun armeijakuntansa reservinä Torsanjärvellä eikä osallistunut taisteluihin.  

Erkki Väisänen oli veljessarjansa ainoa eloonjäänyt
Erkki Väisänen oli veljessarjansa ainoa eloonjäänyt

Elokuussa ukin komppania ylitti valtakunnan rajan toisen päivän aamuna. Kolmantena päivänä komppania sai tulikasteensa ja ensimmäiset miehet kaatuivat. Tästä alkoi raskas taisteluiden sarja, jossa ukin komppania taisteli Kilpolassa, Kirvosessa ja Ala-Koppolassa.  13.8.1941 alkoi siirtymä Hiitolan asemalta kohti Karjalan kannaksella sijaitsevaa Vuoksenrannan kirkonkylää. Vihollinen kohdattiin Taljassa 15.8. Eteneminen jatkui Oravakytöön, jossa vihollisen vastarinta murrettiin 19.8. Vuoksen pohjoisranta puhdistettiin vihollisista 20.8.   

Vuoksi ylitettiin 21.8 ja matkaa jatkettiin Äyräpäästä Kylä-Paakkolan kautta lounaaseen. Lauantaiaamuna 23.8 ukin komppania käskettiin avuksi Heikurilan tienristeyksen pitämiseksi. Ukin joukkue joutui vihollisen kranaattikeskitykseen, jossa kaatui yksi ja haavoittui kymmenkunta miestä. Yksi haavoittuneista oli ukki, joka sai sirpaleita päähän ja oikeaan jalkaan. 

Ukin vammoja hoidettiin kuukauden ajan. Lääkärintarkastuksessa 24.9.1941 palveluskelpoisuudeksi määriteltiin A II. Myöhemmin, asemasodan aikana tuolloin linnoituskorjauspajassa palvellut ukki loukkasi tapaturmaisesti vasemman nilkkansa, minkä vuoksi oli hoidettavana useissa sotasairaaloissa. Heinäkuun lopulla 1943 tehdyssä lääkärintarkastuksessa palveluskelpoisuusluokka oli noussut nyt jo A I:een. Rintamalle hän palasi elokuussa.  Venäläisten suurhyökkäyksen alettua kesäkuussa 1944 hänet siirrettiin lähetiksi Saimaan suojeluskuntapiiriin, missä hän palveli kotiutumiseensa saakka. Syy tähän oli perheen jo tuolloin sodasta maksama hinta. 


Sisarukset ensimmäisenä kaatuneen veljen Arvin hautajaisissa: Kerttu (vas.), Erkki, Urho, Leo ja Saara Väisänen.
Sisarukset ensimmäisenä kaatuneen veljen Arvin hautajaisissa: Kerttu (vas.), Erkki, Urho, Leo ja Saara Väisänen.

 Perheen kohtalo kuin elokuvasta 

 Ukin vanhemmilla oli torpassaan seitsemän lasta: kolme tyttöä, joista yksi kuoli lapsena keuhkotautiin ja neljä poikaa. Pojista vanhin, Arvi, haavoittui Tyrjän taistelussa ja kuoli saamiinsa vammoihin. Hän oli 21-vuotias. Seuraava, Urho, kaatui Mustilassa Kannaksen suurhyökkäyksen alettua kesäkuussa 1944. Kolmas ukin isoveljistä, vihkilomalta juuri palannut Leo, haavoittui Äyräpää-Vuosalmen taistelussa 4.7.1944. ja kuoli seuraavana päivänä.  

Kun tieto Leonkin kuolemasta oli saavuttanut vanhemmat, lähti isä Hannes Päämajaan Mikkeliin, ”Marskin puheille.”, toiveenaan saada ainoa jäljellä oleva poika pois rintamalta. Reissu herätti kuulemma kotikylällä melkoisesti hälyä. Hanneksen saavuttua portille, oli häneltä tivattu lupalappua, jota ilman ei sisään olisi asiaa. ”Kolome poekaani on sovassa tapettu ja kohta on neljäskin. Ampukee minutkin, mutta minähän mänen!” oli sanavalmiudestaan tunnettu Hannes tulistunut.  


Poikien isä teki matkan Päämajaan Mikkeliin saakka esittääkseen asiansa

Hannes pääsi sisään ja asia tuli hoidettua. Saarasiskon kertoman mukaan Erkille tuli niin kiire lähtö rintamalta, että puuron syöntikin jäi kesken. Kun hän sitten rauhan tultua palasi kotiin, niin lapset kävivät kuin ihmettä katsomassa, kun Erkki oli tullut elävänä takaisin.  

Ukki meni mummon kanssa sodan aikaan naimisiin ja heille syntyi kaikkiaan kuusi lasta. Hän työskenteli Montolan kalkkikaivoksen vaakaajana ja harjoitti pienviljelyä. 1930-luvun lopulla hän oli veljineen ostanut Otusmäen tilan, ja veljien kaaduttua sodassa ukki jäi yksin pitämään tilaa.  

Ukki itse ei puhunut kokemuksistaan muuten kuin korkeintaan miesten kesken. Nenänsä hän kertoi palelluttaneensa sodan aikaan, muuta en muista kuulleeniEdes isälleni tai sisarilleen hän ei kuulemma näistä asioista kertonut. Hän kuoli, kun olin vielä pieni, 5-6 vuotias. Muistan lapsena istuneeni ukin sylissä, kun hän opetti minulle erilaisia sormitemppuja.  

Sukututkimusta harrastavana ja sukumme asioita kaivelleena ukin perheen tarina liikuttaa minua syvästi. Eihän tämmöistä tapahdu kuin elokuvissa! Olen lukenut vain muutamasta vastaavasta tosielämän tapauksesta. Onneksi ukki saatiin pois rintamalta, muuten ei minuakaan olisi.  

On jollain tapaa surullista ajatella, että pian edessä on aika, kun veteraaneja ei enää keskuudessamme ole eikä tulevilla sukupolvilla ole mahdollisuutta heitä koskaan tavata. Omille lapsille kerron sota-ajasta sen minkä tiedän ja pidämme ukin sekä hänen veljien muistoa yllä varsinkin itsenäisyyspäivänä.  



Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 3/2021. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä.   

Jaa kirjoitus:

7.7.2021 ”Adolf Ehrnrooth haukkui meitä raukoiksi ja pelkureiksi” – vain 18-vuotiaana Äyräpäässä kesällä 1944 sotavangiksi joutuneen Mikko Kallion karut sotamuistot

Puna-armeijan kesäkuussa 1944 alkanut suurhyökkäystä seurasivat hirvittävissä olosuhteissa ja hirvittävin tappioin käydyt torjuntataistelut. Niissä oli mukana myös tuolloin vasta 18-vuotias Mikko Kallio Hämeenkyrostä.


Ponttoonisilta Vuoksen yli Äyräpään kohdalla

Puna-armeijan suurhyökkäys Kannaksella kesällä 1944

Äyräpään kirkko ennen sotia

Heinäkuussa murskaavalla ase- ja miesylivoimalla hyökkäävä Puna-armeija valmistautui ylittämään Vuoksen Äyräpäässä.

Kirkon seudulla maata syleili asemissaan kuitenkin pieni sitkeä joukko: majuri Jaakko Kuusisen Erillinen Pataljoona 25, joka oli vähän aiemmin ylittänyt Vuoksen kovassa kranaatti- ja tykkitulessa. Joukko-osasto joutui etulinjassa kiivaan tulituksen kohteeksi. Neuvostojoukot käynnistivät hyökkäyksensä sillanpäässä 4.7.1944.

Hyökkäystä edelsi voimakas tulivalmistelu: noin 25 tykistöpatteria, raketinheittimiä ja noin 100 kranaatinheitintä, joita tuettiin yli 100 pommi- ja maataistelukoneen voimin.

Hyökkäykset onnistuttiin torjumaan, mutta hinta oli kova. Iltakuuteen tultaessa olivat suomalaisjoukot menettäneen kaatuneina ja haavoittuneina n. 400 miestä.

Kirkon törmää puolustettiin sanan mukaisesi viimeiseen patruunaan.


Äyräpään kirkon rauniot ennen kuin venäläiset räjäyttivät loputkin kirkosta 1945

Ikäviä muistoja upseereista

Vaikka sillanpääaseman säilyttäminen arvioitiin tuolloin 2. Divisioonan johdossakin mahdottomaksi, päätettiin koko Vuoksen linjan pitämiselle tärkeän sillanpääaseman puolustamista jatkaa, sillä taistelujen arveltiin sen verran verottaneen myös vihollisjoukkojen rivejä.

Adolf Ehrnrooth ei Mikko Kalliolta kummoista arviota saanut (Kuva: SA-kuva)

– Eivät herrat niihin taisteluihin osallistuneet, siellä kuoltiin, totesi hän myöhemmin antamassaan haastattelussa.

– Ennen lähtöä Vuoksen ylitykseen, Vuosalmen puolella, pataljoona koottiin muotoon ja rykmentin komentaja puhutteli meidät. Hän huusi meille ”te raukat ja pelkurit! Minä lähetän teidät paikkaan, josta ette koskaan palaa!” Tuhat miestä kuunteli. Eikä kukaan ampunut häntä. En minä tiennyt, kuka se pikku tappi oli, joka siellä paasasi. Minä sitä kysyin paatissa, kun mentiin Vuoksen yli sillanpäähän. Se oli Koree Antti, sanoi joku mouhijärveläinen minulle. En minä tiennyt, että se oli eversti Adolf Ehrnrooth, nykyinen jalkaväen kenraali. Minä olin 18-vuotias lapsisotilas.

Kallion komppanian päällikkö oli suojeluskuntakapteeni Heikki Norokorpi, jota miehet kutsuivat Iso-Heikiksi.

– Maailman halpamaisin mies. Mannilla mentiin Vuoksen rantaan. Manni on semmoinen korkea kuorma-auto. Norokorpi istui kuljettajan vieressä, konekiväärijoukkueen johtaja, vänrikki Keijo Saarilahti ja minä lavalla. Minä olin hänen taistelulähettinsä ja kuljin hänen vieressään kuin koira. Saarilahti oli ainoa upseeri, jonka niiden kolmen päivän aikana siellä sillanpäässä näin, Kallio kommentoi.

– Kun Manni pysähtyi, Heikki hyppäsi sieltä autosta. Näkymä oli raju: puut oli mennyt ja maa myllätty. Tykistön jälki näkyi kaikkialla, ympärillä loppumaton tykistön pauhina. Hän nosti katseensa ja katseli sitä paikkaa, otti kädellä lonkalle ja sanoi ”oh, saatana kun livautin selkäni.” Kapusi takaisin Manniin ja ajoi takaisin. Seuraavan kerran näin hänet sodan jälkeen kansanhuollon johtajana Hämeenkyrössä.


Tykistön runtelemaa metsää Äyräpäässä (Kuva: SA-kuva)

Pappia viedään

”Verikauha” oli miesten M36-mallin suomalaiselle sotilaspäähineelle antama lempinimi (Kuva: SA-kuva)

Sitten paikkaan iski raju viholliskeskitys.

– Oltiin matalana. Joku hyppäsi silloin ylös ja huusi ”me hyökätään!” Se oli sotapappi. Ei meitä ollut siellä paljon muita minun lisäkseni. Ryssä ampui 50 millimetrin piiskatykillä. Täysosuma. Paukku meni läpi papin rinnasta, tossa oikealla oli sellainen reikä, sillä selvä. Se oli tullut hulluksi siinä paineessa. Oli se rohkea mies.

Suorilta jaloilta kaatuneen papin kypärä lensi hänen päästään ja jäi pyörimään kalliolla ympyrää.

– Se pysähtyi ihan minun eteeni. Meillä ei ollut kypäriä, verikauhat vaan. Äkkiä mulle tuli tunne, että minä otan tuon papin kypärän – se ei sitä sitä tarvi, mutta minä voin ehkä. Siellä lensi puuta ja kaikkea sälää ilmassa. Minä sitten ryömin kypärän luo, vaihdoin päähäni ja vedin hihnan kireälle. Se oli kuolleen papin viimeinen palvelus tässä elämässä: siinä siunaamassa nimittäin kuuden tuuman pommi tuli lähelle. Se heitti kivensiruja ja srapnellin kappaleita päälleni ja repi kypärän hajalle.

Kallio ei tiedä, kuinka kauan oli tajuttomana, mutta yllätyksekseen tokeni tajutakseen, että olikin säilynyt hengissä.

– Papin kypärä oli palasina. Vieläkin minulla on 200 kappaletta srapnellin siruja kropassa. Mua kiusasi vuosia kauheat päänsäryt, eivätkä siinä lääkkeet auttaneet. Toinen puntti olin märkänä verestä. Ne housut oli sitten siitä eteenpäin yhtä mittaa jalassani puoli vuotta.


Kallion hengen pelasti hänen kaatuneelta sotilaspapilta ottama kypärä (kuvituskuva: SA-kuva)

Tässä vaiheessa Äyräpään kirkko oli jo pahasti raunioina: seiniä piti Kallion mukaan pystyssä enää yksi L-palkki.

– Ryssä nakutteli piiskatykillä, mutta ei saanut sitä lopullisesti romahtamaan. Minun konekiväärini oli hautausmaalla kahden suuren kiven välissä, siitä oli hyvä ampua. Laskettelin 600 laukausta minuutissa. Iskettiin eteneviä ryssiä jaloille. Sitten loppui panokset. Ei ihme, että ne olivat vähän vihaisia, kun saivat meidät.


Kaikille suomalaisille ei riittänyt edes kypäriä (kuva joukoilta kootuista kypäristä Vuokosenrannassa syyskuussa 1944 SA-kuva)

Antauminen

Kolme päivää kestäneiden taisteluiden jälkeen Kallion pataljoonan oli kuitenkin ylivoiman edessä antauduttava. Nuorella hämeenkyröläissotamiehellä oli nyt edessään sotavankeus.

Venäläisten lisäksi meitä tulitti oma tykistö, Kallio huomauttaa kuivasti.

– Se mies, joka meidät haukkui raukoiksi ja pelkureiksi, ammutti meitä kaikilla saatavilla olevilla purkilla Äyräpään kirkon raunioihin. Meitä oli jäljellä 27 miestä. Olimme viimeinen suomalainen sakki Äyräpään sillanpääasemassa. Kersantti Veijo Jokela pataljoonan 4. komppanian konekiväärijoukkueesta laittoi paitansa kiväärin nenään ja niin me sopimuksemme mukaisesti antauduimme. Ei ollut valkoista lippua, se Jokelan paita, joka oli siinä touhussa pahasti rähjääntynyt, oli valkoisinta mitä meillä oli. Jokela tuhosi monta tankkia. Se oli mitään pelkäämätön mies. Se makasi ruispellossa ja nosti sen paidan kiväärin nenään. Ryssiä, joille antauduimme, oli yhdeksän miestä ja luutnantti, hyökkäyspartio.


Etulinjan näkymiä Äyräpään sillanpääaseman länsipuolelta Linnanniemestä viholliseen päin elokuussa 1944 (Kuva: SA-kuva)

Joukon luutnantti oli Kallion arvion mukaan 23-25-vuotias.

– Hieno mies. Ketään ei ammuttu eikä uhkailtu. Rykmentin komentopaikassa jotkut vähän ammuskeli, mutta eivät teloittaneet ketään meistä. Koko porukka säilyi, pelottelivat vain. Joku suomea osaava  kapteeni luki Stalinin päiväkäskyn, joka määritteli, kuinka vankeja kohdellaan. Ei kukaan lyönyt tai potkinut. Niillä oli kova johto.

Suomalainen kommunistivaikuttaja Armas Äikiä toimi ministerinä Otto Ville Kuusisen Terijoen hallituksessakin (Kuva: Kansan Arkisto)

Ensimmäinen sotavankileiri, johon suomalaiset vietiin, oli Leningradin alueella sijainnut Volosovo.

– Leirin päälliköt eivät meille esiintyneet. Ne oli toiset miehet kun piti seuraa. Armas Äikiä (suomalainen kommunistiaktivisti, joka oli 1930-luvun puolivälissä siirtynyt Neuvostoliittoon) kävi kaksi kertaa Volosovossa. Se oli majurin arvomerkeissä. Ei siellä mitään tilaisuuksia pidetty, kuulusteli vain, tai pikemminkin valvoi kuulusteluja. Puheli miesten kanssa. Asiallinen mies.

Alituinen nälkä, ikävä ja kuolemanpelko sekä Venäjän kylmät joet jäivät Kallion mieliin loppuiäksi. Kauan odotetun kotimatkan vihdoin alkaessa marraskuussa 1944, oli hänen painonsa enää 40 kiloa.

– Aina oli nälkä ja vilu. Vankileirillä kuoli päivittäin 60-70 miestä. Minä olin pitkään hautausporukassa. Raskasta hommaa kun kaivoimme hautoja. Maa oli kovaa. Venäläiset käyttivät trotyyliä (räjähde) hautojen kaivamiseen. Meillä ei ollut käytössä mitään muuta kuin lapiot, venäläiset. Kaivoimme hyvin matalia hautoja. Menin kerran keittiölle katsomaan, josko sieltä irtoaisi jotain, vettä nyt ainakin. Kaksimetrinen saksalainen seisoi keittiössä. Minä seisoin ovella. Lattialla oli iso ämpäri täynnä tsaikkaa (teetä). Saksalainen kaatoi ämpärin ja nauroi. Otin oven suusta halon ja kalautin sitä päähän. Ei se mies enää koskaan sanonut mitään kenellekään. Niks.


Volosovon vankileirin sijainti

Tarinoita laidasta laitaan

Kotiin palatessaan olivat suomalaiset sotavangit pahimmillaan kuihtuneet jopa 38-kiloisiksi (Kuva: politicalprisoners.eu)

Kaikkiaan noin puoli vuotta kestäneen sotavankeuden aikana Kallio ehti kokea myös Novgorodissa sijainneen Borovitsin sekä Vologdan alueella sijainneen Tserepovetsin leirit.Noilta ajoilta on jäänyt kerrottavaksi mitä moninaisimpia sattumuksia.

– Kerran me oltiin Vaasan pojan kanssa kahdestamme naisvankilaa korjaamassa. Kirvesmiehinä. Naiset siellä kovasti pyysi, että olisi menty laverille niiden kanssa, siis rakastelemaan. Kyllä ne oli vihaisia, huusivat, että ”millaisia miehiä te ootte”. Maailman hävyttömämpiä naisia ne oli. Niitten suusta tuli sitten kyllä kaikki ruokottomuudet. Minäkin ymmärsin ainakin puolet mitä ne huuteli, vaikken venäjää osannutkaan, hän pudistelee päätään.

– Tserepovetsissa kieritettiin tukkeja jokeen. Joki oli sula, oli kova pakkanen ja tuuli. Minä löysin jostain tulitikkuja ja tein tulet. Yksi politrukki kyttäsi mua, kun se tunsi isäni ja oli lähtöisin Hämeenkyrön Järvenkylästä. Aina se tuli ja sammutti tulet. Minä olisin kylmän koppuraisia paikkoja vähän lämmittänyt. Se oli ollut siellä leirillä jo ennen meitä. Siinä minä ajattelin, että tapan tuon miehen, jos joskus vielä tapaamme. Koskaan en nähnyt jälkeenpäin. Jäi katsomatta, olisiko lupaus pitänyt.

Toisessa porukassa uitettiin puita joen yli.

– Siinä joutui pulaan kylmässä jokivedessä. Samoilla vaatteilla mentiin nukkumaan. Plankun päälle vaan märillä housuilla pitkäkseen. Ei ollut patjaa eikä peitettä. On se ihme, ettei sinne kuollut. Piti yrittää maata sillain, ettei nahka luun kohdalta kaluuntunut rikki. Kaikki miehet oli pelkkää luuta ja nahkaa.


Volosovon vankileiri Leningradin lähellä (Kuva: politicalprisoners.eu)

Kotiinpaluu

Kun Tserepovetsin kotiuttamisleirillä alkoi varmistua, että kotimatka olisi tosiaankin edessä, alkoivat politrukkien palopuheet, Kallio kertoo.

– Ne pitivät sitä menoa parakissa ennen nukkumaan menoa. Laverilla sai yleensä nukkua, kun ne puhui. Pari tuntia siinä yleensä meni. Sitten sammutettiin valot. Heti alkoi kuulua rapina, luteita tuli katosta, ne pudottautuivat laverille. Muutamat suomalaiset politrukit kysyivät venäläisiltä: ”Mitenkäs tänne saisi jäädä?” Heille vastattiin: ”Meillä on täällä liikaa pettureita jo ihan omasta takaa,” ja lähettivät heidät Suomeen, hän hymähtää.

Kalliolla itsellään oli kuvetyrä, joka oli niin paha, ettei hän pystynyt enää edes kävelemään. Vangit kuitenkin tiesivät, ettei sairaita vankeja päästettäisi maasta pois.

– Se olisi minun lähtöni varmasti lykkääntynyt, jos en olisi saanut apua. Helsinkiläinen lääkäri, Byman nimeltään, leirin päällikkö, teki minusta lippupojan ja pelasti siten minun henkeni.

Kotimatkan alkaessa Kallio mietti jo kuumeisesti, mitä vastassa olisi. Miten Hämeenkyröön pääsisi? Kulkisivatko linja-autot? Miten kotipuolessa voitaisiin?

Hämeenkyrön Köhkörössä odottivat vanhemmat Hilja ja Jussi poikaansa kotiin.


Vankeja kuljettanut juna on saapunut Vainikkalaan (Kuva: SA-kuva)

– Viisi vuorokautta matkustettiin junassa ja saavuttiin Vainikkalaan. Vartijat varasti heti alkajaisiksi kaikki meidän ruuat ja puut, jotka oli tarkoitettu lämmitykseen. Vaihtoivat ne väliasemilla rahaan ja naisiin. Muistan aina sen, kun tultiin kotimaahan. Vainikkalassa me häntäpään miehet jäimme vaille ruokaa. Hernesoppa oli loppu ja vasta Kouvolassa saimme ruokaa, hän kertoo.

– Ollikainen Oulusta oli meitin vaunussa. Se olisi varmaan jäänyt Neuvostoliittoon, muttei siitä pidetty. Sillä oli amerikkalaista sianlihaa kilon säilykepurkillinen. Sitä se söi. Ja ryssänlimppua. Pisteli amerikkalaista silavaa ja ryssänlimppua, saatana, ja puhui, miten nyt syötetään kapitalistit koirille ja otetaan valta maassa. Meitä oli kolme miestä: Tampereelta Pispalan asemapäällikön poika nimeltään Tanhuanpää; Parkanon poika, painija Rajaluoma ja minä. Silloin me päätimme, että me hakkaamme tuon. Saatana, kyllä me se hakattiinkin. Mullakin oli kaikki hampaat melkein irti, kun oli niin paha keripukki. Niin heiluivat, kun irtoamista vaille. Mutta kyllä minä purin! Ja kyllä minä löin. Löin kaikilla voimillani, eikä se ollut paljon.


Kallio pojantyttärensä Erican kanssa 2006 (kuva: Ulla Kallio)

Amerikan meininkiin

Haavoittuminen jätti jälkensä paitsi fyysisesti, myös henkisesti. Viimeiset suomalaiset palasivat sotavankeudesta pitkälti 1950-luvun puolella ja moni on kertonut suhtautumisen olleen epäilevää.

Kallio Kaunialassa Ulla-vaimonsa kanssa

Epäluuloa herätti jo se, miksi nämä olivat jääneet vangiksi? Oliko se kuinka vapaaehtoista? Samoin se, että oliko heidät vankeuden aikana saatu värvättyä vihollisen puolelle.

Sodan jälkeen Kallio työskenteli rakennusalalla. Kaikesta oli sotien jälkeisessä Suomessa pulaa: rakennustarpeitakaan ei juuri saanut ja usein piti turvautua mustaan pörssiin. Ehkä osaksi näistäkin syistä Kallio jätti Suomen, jonka puolesta hän oli kerran niin rankasti taistellut ja pysynyt rintamassa, vielä silloinkin, kun osa juoksi karkuun.

Sotien jälkeen suomalaisten muuttoliike Pohjois-Amerikkaan vilkastui, joskin suuntana alkoi olla Yhdysvaltojen sijaan yhä useammin Kanada. Vuosien 1940 ja 1960 välisenä aikana Kanadaan muutti noin 15 200 suomalaista, Yhdysvaltoihin muuttaneiden määrä oli puolestaan n. 6 300 henkeä.

Kalliokin oli kuullut ”Amerikan reilusta meiningistä” ja Alaskan runsaasta lohikannasta ja 1951 hän oli yksi 289 Yhdysvallat uuden elämän aloittamiseen valinneista suomalaisesta. Alaskasta joilta hänen tiensä vei myöhemmin aurinkoiseen Kaliforniaan, missä tapasi ensimmäisen vaimonsa, Mirjamin. Kaksi kertaa leskeksi jäätyään avioitui hän kolmannen kerran 1984 Ullansa kanssa.

Kallion varsinaisen ammatin ohella heillä oli tila, jossa viljeltiin saksanpähkinöitä ja manteleita. Eläkkeelle jäätyään Kallio hoiteli vielä tilaansa ja nautti puiden hoidosta. Aikaa myöten iän karttuessa tila myytiin ja he muuttivat Atwaterin kaupunkiin, josta vielä Sonomaan. Vuonna 2009 Kallio sai Suomen-matkallaan infarktin ja päätyi hoidettavaksi Kaunialan sotavammasairaalaan. Amerikkaan hän ei enää palannut, sillä terveys ei enää kestänyt pitkiä lentoja. Viimeiset kaksi ja puoli vuotta elämästään hän viettikin koti-Suomessa, viihtyen hyvin Kaunialassa, jossa hänen huolenpitoaan ja huumorintajuaan muistetaan lämmöllä.

Jutun pohjana toiminut artikkeli (Jussi Kestilä: Sotavankeudesta Kalifornian lämpöön) on alun perin julkaistu Tampereen Sotaveteraani-lehdessä. Neljä kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.


PS. Sivultamme löydät myös muita karuja kokemuksia sotavankeudesta:


Jaa kirjoitus:

6.7.2021 80 vuotta Jatkosodan syttymisestä – 20 kummallista, koskettavaa ja karmeaa tarinaa sodasta, josta ei tullut mitään, mitä siltä odotettiin

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 80 vuotta Jatkosodan syttymisestä. Kyseessä on sota, joka jaksaa herättää kiivasta keskustelua yhä tänäänkin. Aloittiko Suomi sen? Oliko kyseessä erillissota? Mikä oli Suomen ja Saksan suhteiden todellinen laatu? Oliko sota ollut vältettävissä?

Sen on moni sodan kokenut kertonut, että tunnelma siihen lähtiessä oli aivan eri, kuin vielä Talvisodassa. Nyt jos koskaan lähdettiin korjaamaan isänmaan kokemaa vääryyttä. Lopputulos oli kuitenkin varsin erilainen kuin mitä odotettiin.

Kaikki luulivat sodan olevan ohi hetkessä. Tehän tulette sieltä takaisin vielä syyskylvöön mennessä, kotirintamaltakin lohdutettiin lähteviä miehiä. Toisin kuitenkin kävi: edessä oli liki 3.5-vuotiseksi venynyt taisto, joka vei n. 63 200 ihmisen hengen.

Sodan vakiintuessa vuosien 1941-1942 vaihteessa asemasodaksi, asetuttiin myös kotirintamalla elämään niin tavanomaista arkea, kuin sodan varjossa oli mahdollista kaikkine puutteineen ja rajoituksineen.

Sivuiltamme löydät lukuisia koskettavia, kauheita, eriskummallisia ja yllättäviä kertomuksia noilta vuosilta – tähän olemme koonneet niiden parhaita paloja.

Oikein hyviä lukuhetkiä!



Tuntemattoman sotilaan tuntemattomimmaksi jäänyt sotilas – tosielämän Antti Rokka oli inkeriläinen heimoveteraani
Hangossa kaatuneen tanskalaisvapaaehtoisen Jørgen Hagemannin tarina jatkaa elämäänsä Suomen Kööpenhaminan-suurlähetystön kiehtovassa historiassa
Kun Säkkijärven polkka Viipurin pelasti- jatkosodan eriskummallisimman puolustustaistelun kävi Yleisradio aseenaan Vili Vesterinen
”Kertokaa äidilleni, miten minun kävi” – Kapteeni Antti Huttunen aavisti lähtönsä
Onko tässä jatkosodan kummallisin kuolema? 24.1.1942 kaatuneen sotamies Heikki Järvenpään tappoi hänen kuollut veljensä
”Rintamalla oli tukena huumori, aseveljeys ja Jumala” – Eero Karhun Jatkosota on täynnä tarinoita
Punakaartilaisesta palkituksi sotasankariksi – ensimmäisenä kaatuneen Mannerheim-ristin ritari Arvid Janhusen huikea tarina
Mies, joka kuoli niin kuin eli: Rukajärven legendan Arnold Majewskin viimeiset hetket 10.10.1942
Suomalaiset Suomea vastaan – 77 vuotta Pellervo Takatalon vastarintaliikkeen kiinnijäämisestä
”Viisi meitä lähti, minä olin ainoa joka tuli takaisin” – Luumäkeläisveteraani Jaakko Perälän pitkä marssi Aaverykmentissä
Joulua 1943 Aku Korhonen ei unohda – kuopiolaisveteraani menetti rintamalla parhaat nuoruusvuotensa… ja parhaan ystävänsä
Jyväskyläläisen paperimestari Einar Salmisen perheen ikimuistoinen pääsiäinen 1944… ja sen ikuistaneen TK-kuvaaja Nils Helanderin traaginen kohtalo
Kannaksen verinen kesä 1944-juttusarja
”Se oli niin mahdoton, ettei siihen ole sanoja” – oregonilaisveteraani Väinö V.Koskelan tulikoe keskellä Kannaksen suurhyökkäystä
Toinen toimi silminä, toinen jalkoina – viimeisinä vihollisen valtaamasta Viipurista paenneiden haavoittuneiden suomalaissotilaiden hurja pakomatka 20.6.1944
Suomalainen sankarivainaja tuntolevyineen löydetty Kärstilänjärveltä – katosiko sinun suvustasi 22.6.1944 26-vuotias viestimies?
Kotiväkikään ei ollut tunnistaa sotavankeudesta palaavaa kuihtunutta miestä: merikarvialaisen Leo Rannen traaginen tarina

 

Kohtalot Pro Patria- taulun takaa: Lehtiniemen nuorisoseurantalo, Posio



Miten Suomi joutui Jatkosotaan? Kenttäpostia-lehden historiallisen erikoisnumeron löydät nyt verkkokaupastamme. Lehteä on myynnissä rajoitetun ajan – osta siis omasi jo tänään!


Jaa kirjoitus:

2.7.2021 Sotavuosina lottakanttinit tarjosivat henkistä hyvinvointia ja virkistävää viihdykettä

Yksi lottajärjestön keskeisiä toimintoja oli ylläpitää kanttiineja. Lottajärjestön kanttiiniverkosto ulottuikin jatkosodan aikana yli koko maan.

 Pohjoisin kanttiini oli Petsamossa ja eteläisimmät lottakanttiinit sijaitsivat Hankoniemessä ja Ahvenanmaalla. Vuoden 1942 lopulla sotatoimialueella oli 316 kanttiinia, joissa työskenteli 934 lottaa. 


Itä-Karjalan suunnan kanttiinien välisessä kilpailussa kolmanneksi viihtyisimmäksi valitun Simolan emännän, lotta Sylvi Jäkärän on helppo hymyillä (kuva: SA-kuva)

Lottakanttiinit rauhan aikana 

Melko varhaisessa vaiheessa kävi selväksi, että Lottajärjestön taloutta ei voitu pitkällä tähtäimellä rakentaa keräystoiminnan varaan. Niinpä liiketoimintaa, joka oli saanut alkunsa tilapäiskanttiinien ja ruokaloiden pitämisestä suurissa yleisötilaisuuksissa, alettiin kehittää Lottajärjestön johdon toimesta määrätietoisesti. 

Keskusjohtokunta teetti paikallisosastojen käyttöön piirustukset kioskien ja kahviloiden rakentamista varten sekä avusti kannattavuuslaskelmien tekemisessä. Paikallisosastojen omat kioskit, kahvilat ja ravintolat yleistyivätkin nopeasti 1930-luvun puolivälin jälkeen ja vuonna 1938 Lottajärjestön paikallisosastoilla oli jo yli 250 erilaista liikeyritystä. Voidaankin hyvin sanoa, että kioskien ja kahviloiden ylläpitäminen vakiintui olennaiseksi osaksi Lottajärjestön toimintaa jo 1930-luvuun aikana.  


Lottien tilapäinen kahvila 1930-luvulla (teksti ja kuvat: Miia-Susanna Koski/ Lottamuseo)

Ostolupa numero 1 

Lokakuun alussa 1939 Suomessa käynnistettiin Ylimääräisten Harjoitusten nimellä liikekannallepano. Linnoitustyömaiden muonituksen osalta tämä tarkoitti sitä, että Lottajärjestön Kannaksen toimisto siirtyi muonittamaan vapaaehtoisten suojeluskuntalaisten sijaan puolustusministeriön työntekijöistä koottuja ammattikomppanioita, palkkatyöläisiä ja lopulta työvelvollisia.  

Yhteistyö puolustusministeriön kanssa toi mukanaan Kannaksen toimistolle merkittäviä etuuksia. Loka-marraskuun vaihteessa onnistui toimiston johtaja Maja Genetz hankkimaan, puolustusministeriön myötävaikutuksella, Kannaksen toimistolle historialliseksikin mainitun ostoluvan numero 1.  

Tämä kallisarvoinen etuoikeus varmisti sen, että Kannaksen toimisto sai ostaa käyttöönsä kahvia ja sokeria vielä sen jälkeenkin, kun elintarvikkeiden säännöstelyn vuoksi näitä tuotteita ei voinut enää vapaasta kaupasta ostaa. Ostoluvan numero 1 saaminen oli osoitus siitä, että Kannaksen toimisto nähtiin osana virallista maanpuolustusorganisaatiota.  

Kahvin ja sokerin ostolupa takasi Lottajärjestön kanttiinitoiminnan jatkumisen niin ylimääräisten harjoitusten kuin talvisodankin aikana. Niinpä Kannaksen toimiston alaiset kanttiinit saattoivat myydä pullaa ja kahvia, jopa makeisia, keskellä sota-ajan vaikeita poikkeusolosuhteita.  Kannaksen toimiston lottakanttiinien kassavirtaa hoitamaan perustettiin Helsinkiin tilitoimisto. Myyntihinnat lottakanttiineissa pidettiin alhaisina. Voittoa kuitenkin kertyi, kun työvoima oli ilmaista ja varsinkin rintamaolosuhteissa kanttiini oli ainoa paikka tehdä ostoksia. Voitot käytettiin kanttiinitoiminnan kehittämiseen ja avustustoimintaan. 


Lottakokous ravintola Motissa, keskellä muonituspäällikkö Maja Genetz


 

Työtä poikkeusolosuhteissa  

Lottien Talvisodan aikaisesta kanttiinitoiminnasta on jäänyt vain vähän tietoa. Tämä johtunee siitä, että Talvisodan kuukaudet olivat hyvin hektistä aikaa ja työtä tehtiin kiireessä ja usein improvisoiden. Lottajärjestön Kannaksen toimisto, joka organisoi muonitus- ja kanttiinitoimintaa, selvisi Talvisodan aiheuttamista haasteista melko hyvin.  

Muonituspisteet ja kanttiinit onnistuttiin pitämään toiminnassa koko sodan ajan. Tavaran toimitukset keskuksesta kentän työryhmille kyettiin turvaamaan ja viestin kulku työryhmien ja toimiston välillä toimi aivan sodan loppuvaiheisiin saakka. Sodan päätyttyä Kannaksen toimisto oli vakiinnuttanut asemansa osana Suomen maanpuolustuksen huoltotyötä.  

Jatkosodan alkuvaiheessa lottakanttiinien avaaminen ja ylläpitäminen sotatoimialueella oli järjestäytymätöntä. Joukko-osastojen mukana muonittamassa seuranneet lotat aloittivat monin paikoin spontaanisti kanttiinin pitämisen. Itsenäisten kanttiinien ongelmaksi muodostui tavaran hankkiminen varastoon ja myyntiin. Näin ollen itsenäisten kanttiinien oli kytkeydyttävä Lottajärjestön rajatoimistoon tavarahankintojen ja kuljetusten takaamiseksi.  

Vuoden 1941 marraskuussa julkaistiin kanttiinien perustamista koskeva virallinen ohjeistus, joka muun muassa määritti kanttiiniverkoston tiheyden suhteessa armeijan yksiköihin. Ohjeistuksen mukaan kanttiini tai sotilaskoti oli perustettava jokaiseen pataljoonaan ja patteristoon. 

Hyökkäysvaiheen aikana kanttiineja perustettiin nopealla aikataululla ja usein ne oli sijoitettu telttoihin, tyhjilleen jääneisiin taloihin, nopeasti kokoon kyhättyihin parakkeihin, rautatievaunuihin tai paremman puutteessa suoraan maastoon paljaan taivaan alle. Asemasodan aikana kanttiinitoiminta sai pysyvämmät puitteet ja monin paikoin rakennettiin erityisesti kanttiinitoimintaa varten korsu, parakki tai talo. Kanttiinien enimmäishenkilömääräksi oli määritelty kymmenen lottaa mutta monissa pienissä etulinjan kanttiineissa työskenneltiin kahden lotan voimin.  


Kanttiinit todella sijaitsivat etuinjassa, kuten tämä karhumäkeläisen kanttiinin varoituskyltti muistuttaa (kuva: SA-kuva)

Lotta Svärd ja sotilaskotisisaret 

Hyvin nopeasti sotatoimialueella viihdytystoiminta keskittyi kanttiineihin. Erilaisia viihdytys- ja virkistystilaisuuksia järjestettiin mahdollisuuksien mukaan. Monesti myös kanttiinia käyttävällä joukko-osastolla oli esimerkiksi orkesteri, joka viihdytti kanttiinin asiakkaita tai joukko-osastossa valmisteltiin omatoimisesti näytelmiä ja esityksiä. 

Myös hengellinen toiminta keskittyi monin paikoin kanttiinien tiloihin, kun sotatoimialueella harvoin oli käytössä kirkon tiloja. Jumalanpalvelukset ja iltahartaudet kuuluivat olennaisena osana ainakin suurimpien kanttiinien ohjelmistoon.  

Sota-aikana kanttiineja perustivat ja ylläpitivät myös sotilaskotisisaret. Sotilaskodit kulkivat joukkojen mukana. Lisäksi yhdistykset perustivat kahvikojuja reserviläisten kokoontumispaikoille ja kenttäsairaaloihin. Sotilaskoteja oli yhtäaikaisesti toiminnassa tilanteen mukaan 250-300 ja niissä palveli kaikkiaan 650-850 sotilaskotisisarta. 

Lottakanttiinien ja sotilaskotien toiminta oli hyvin samanlaista ja molempien toimijoiden tuotoista puolet luovutettiin miehistön viihdytystoimintaan. Lotta Svärd -järjestö ja Suomen Sotilaskotiyhdistys eivät tehneet varsinaisesti yhteistyötä sota-aikana – Lottajärjestön keskusjohtokunta nimittäin halusi pitää järjestöjen välisen eron selvänä ja kanavoida voittovarat omaan toimintaansa. Keskusjohtokunnan ohjeistuksen mukaan myös lottapuvun käyttö muiden järjestöjen tehtävissä oli kiellettyä.  

Lottajärjestö lakkautettiin Moskovan välirauhansopimuksen nojalla syksyllä 1944. Tämän jälkeen monet lottajärjestössä palvelleet naiset siirtyivät toimimaan muissa järjestöissä ja yhdistyksissä. Monet lotat jatkoivat sodan jälkeen vapaaehtoista huoltotyötä vuosikymmeniä sotilaskotisisarina.  


Kanttinit olivat hyvinkin viihtyisiä, vai mitä sanotte Tyrisevässä sijainneesta Viestituvasta? (kuva: SA-kuva)

Tekstiileistä talvipuutarhoihin – viihtyisin lottakanttiini- kisan satoa 

Asemasodan aikaan rintamalla kilpailtiin mitä erinäisimmissä asioissa: miehet mittelivät niin urheilukisoissa kuin puhdetöissäkin, vaan osatta eivät jääneet lotatkaan.

 Lottajärjestön rajatoimisto järjesti Viihtyisin kanttiini -kilpailun syksyllä 1943 lisätäkseen kanttiininlottien innostusta työtänsä kohtaan. Kilpailu jakaantui – paikallisista olosuhteista johtuen – useampaan osaan. Oma sarjansa oli sekä Karjalankannaksen kanttiineille sekä Itä-Karjalan kanttiineille.  

Viihtyisin kanttiini -kilpailun palkintolautakunta, johon kuului sekä armeijan että Lottajärjestön rajatoimiston edustajia, matkusti satoja kilometrejä eri puolilla sotatoimialuetta tutustumassa alkukilpailussa palkittuihin kanttiineihin. 

Palkintolautakunta arvioi kanttiinien sijaintia, rakennuksia, kalusteita, sisustusta sekä niissä järjestettävää viihdytystoimintaa. Tärkeänä arvosteluperusteena pidettiin sitä, että kanttiini oli viihtyisyytensä lisäksi myös käytännöllinen. Arvioinnin kohteena oli niin ikään usein kanttiinien yhteydessä sijaitsevien kanttiinin lottien asuintilojen siisteys sekä kanttiineissa työskentelevien lottien kohteliaisuus ja ystävällisyys.  

Karjalan kannaksen viihtyisimmäksi kanttiiniksi valittiin Rajatupa, joka oli pohjalaisten poikien oman maakuntansa tyyliin rakentama etulinjakanttiini. Rajatuvan kalustus oli myös kokonaisuudessaan puhtaasti pohjalaistyylinen. Kokonaisvaikutelma, joka lopulta vakuutti palkintolautakunnan, muodostui puna-valkoruudullisista sisustustekstiileistä, hyvin hoidetuista pelargonioista ikkunalaudoilla, hauskasta kyläkeinusta pihamaalla, tauluista, yleisestä siisteydestä ja näyttämökorokkeesta, joka oli kanttiinissa ahkerassa käytössä.  

Itä-Karjalassa viihtyisin kanttiini -kilpailun voittajaksi selviytyi Vitjakerho, joka edusti sota-ajan mukanaan tuomaa korsutyyliä. Etulinjan kanttiini Vitjakerhon seinät ja katto oli tehty Itä-Karjalan vanhoista hongista. Kalustus oli polttamalla käsiteltyä rintamatyyliä ja ”talvipuutarha” eli kaksi puuastioihin istutettua kuusta toi mukavaa vehreyttä maan uumeniin keskellä talveakin. 


Itä-Karjalan kisassa kolmanneksi sijoittuneessa Koppen kanttiinissa Karhumäen suunnalla maastokuvion ovat ylleen saaneet myös kanttiinin puuosat (kuva: SA-kuva)


Lotta Svärd 100- vuotisjuhlavuosi on näkyvästi esillä myös Sotaveteraaniliiton viestinnässä ja Lotta Svärd- järjestöä eri teemojen kautta käsitteleviä artikkeleita julkaistaan vuoden aikana niin nettisivuillamme kuin Kenttäpostia-lehdessämme.


PS. Joko luit aiemmin sarjassa ilmestyneet kirjoitukset?

Jaa kirjoitus:

1.7.2021 Äyräpäästä löydetty kolme heinäkuussa 1944 kadonnutta suomalaista sankarivainajaa – kaikki saman kylän poikia Tyrjän rykmentistä

Vjatseslav ”Slava” Skokov on palkittu työstään Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen ansiomitalilla

Karjalan Kannaksen taistelukentille jääneitä sankarivainajia etsivä venäläisryhmä Karjalan Vallia onnisti vastikään oikein urakalla: päivän etsintä tuotti ei vain yhtä, vain peräti kolme uutta sankarivainajalöytöä.

Helleaalto koettelee myös Kannaksella, minkä vuoksi matkaan lähdettiin jo varhain aamusta.

– Meillä ei ollut selvää etsintäsuunnitelmaa. Yritimme haravoida maastoa edellisen löydön ympärillä. Siellä oli vielä monta painaumaa – vanhoja kranaattikuoppia ja poteroja. Teimme monttuja niihin, mutta löysimme vain hylsyjä ja sirpaleita. Kivisen maan kaivaminen oli vaikeaa ja kuuman sään ja kovan työn takia olimme hiestä märkiä, kertoo yksi ryhmän perustajista, Vjatseslav ”Slava” Skokov.

Olosuhteita hankaloitti entisestään ympärillä parveilevat sadat hyttyset ja paarmat.

– Puolessatoista tunnissa teimme vain kaksi isompaa esinelöytöä: venäläisen maataistelulentokoneen hylsyn ja sekä suomalaisen konepistoolin lippaan. Yksi meistä lähti toiselle tukikohdalle, koska arveli siellä olevan tuulisempaa ja siten vähemmän itikoita, mutta me jatkoimme sitkeästi samalla kuopalla.


Venäläisen Il-2 maataistelulentokoneen VJa-23 konetykin hylsy (vas.) sekä Suomi-konepistoolin lipas

Yllätyslöytö

20 minuutin päästä toisaalle lähtenyt ryhmän jäsen palasi. Hämmästyneenä ja huikeita uutisia tuoden.

– Poika ilmoitti, että isossa kranaattikuopassa on ihmisluita!

Skokov myöntää löytöpaikan näyttäneen epäilyttävältä.

– Iso, matala kranaattikuoppa, jonka pohja oli tasainen. Kuopasta kasvoi iso koivu. Metallinpaljastimella emme saaneet hyviä piippauksia, vain monta rautaista signaalia sirpaleista. Se tarkoitti, että kuopassa ei olisi isoja esineitä kuten kypäriä tai kenttäpakkeja.

20 sentin syvyydessä etsijät osuivat sääriluuhun ja jalkaterän luihin.

– Tämä tarkoitti, ettei vainajalla ollut jalkineita. Laajensimme monttua ja löysimme toisen jalan, samansuuntaisesti ensimmäisen kanssa.

Sitten ilmestyikin kolmas sääriluu.

– Se tarkoitti, että kuopassa olisi vähintään kahden vainajan jäänteen, Skokov kertoo odottamattomasta yllätyksestä.


Kranaattikuoppa, josta suomalaiset sankarivainajat löydettiin

Tässä vaiheessa oli selvää, että loppupäivä tulisi kulumaan tätä kuoppaa työstäessä.

– Sytytimme 4 hyttyskarkotinta ympärillemme ja jatkoimme kaivauksia huolellisesti istutuslapioilla. Ensimmäisen vainajan lantio oli heti koivun vieressä. Sen ympärillä kasvoi isoja juuria, joten otimme käyttöön retkisahan ja pienen kirveen. Samanaikaisesti löysimme ensimmäiset napit, suomalaisista kenttähousuista.

Nyt oli jo hyvä syy epäillä, että löydetyt vainajat olivat suomalaisia.


Vainajien yhteydestä löydettyä irtaimistoa

Vieläkin suurempi yllätys

– Nostimme soraa kuopasta luurangon selkärankaa pitkin. Onneksi vainaja ei joutunut koivun alle, näin saimme suhteellisesti helposti vapautettua luurangon koivun juurista. Pääkallo oli koivun toisella puolella. Toinen pääkallo tuli näkyviin ihan ensimmäisen vainajan olkaluun vieressä.

Ja sitten…

– Kolmas pääkallo oli toisen lähellä, Skokov henkäisee.

Kun oli saatu selvitettyä, miten ensimmäinen vainaja montussa makasi, saatiin hänet varovasti nostettua kuopasta.

– Rintakehän alta löysimme epätavallisia rautanappeja, mikä herätti epäilyn, että vainaja olisikin puna-armeijalainen, mutta solisluun alta löytyi suomalainen sinkkinen tuntolevy. Onneksi se oli hyvässä kunnossa, eli sen avulla vainajan henkilöllisyyden saa selvitettyä.

Lisäksi vainajan alta nostettiin neljä suomalaisen kiväärin patruunaa.


Kolmannellekin vainajalle löytyi tuntolevy

Puuttuvan tuntolevyn etsintä

– Rupesimme kaivamaan koivun toisella puolella. Kolmas sotilas makasi selällään niin, että oikea jalka oli kohtisuorasti ensimmäisen ja toisen vainajan jalkojen kanssa. Taas sahasimme ja hakkasimme juuria irti.

Vainajan torson ympärillä olevan kenttäpuhelimen kelatun johdon perusteella Skokov arvelee venäläisten näi raahanneen sotilaan kuoppaan hautaansa.

– Saatuamme selvitettyä toisen luurangon asennon, nostimme senkin kranaattikuopan pohjalta. Tämän sotavainajan tuntolevy tuli esiin alaleuan alta.

Tämän vainajan yhteydestä löydettiin myös kaksi kivääripatruunaa, kaksi 6.35 millin Browning- patruunaa pienelle pistoolille, 3 kolikkoa sekä nappeja.

– Kolmannen eli puun alla olevan vainajan nostaminen oli vaikein. Kaivoimme juurten välillä istutuslapioilla, puukolla ja sormilla. 2-3 kylkiluuta jää varmasti ikuisesti koivun alle. Pelkäsimme tuntolevykin jääneen sinne, meidän ulottumattomiin, mutta vihdoin löysimme sen pinpointterilla ja saimme nostettua esiin puukolla.


Vainajien irtaimisto puhdistettuna

Keitä he olivat?

Taivas alkoi jo pimetä, kun työ vihdoin oltiin saatu loppuun ja sadekin alkoi tihkua.

– Peitimme kuopan ja lähdimme autolle. Etsintäpäivä oli rankka, mutta tuloksellinen, Skokov kiittelee.

Kotona työ jatkui, tällä kertaa arkistoja ja tietokantoja kaivaen. Pian löytyivätkin vainajien tiedot.

Löydettyjen sankarivainajien tuntolevyt

– He olivat kaikki kotoisin samasta länsi-suomalaisesta kunnasta. Talvisodassa he palvelivat samassa divisioonassa, Jatkosodan hyökkäysvaiheessa samassa pataljoonassa ja heinäkuussa 1944 he kaikki olivat Tyrjän rykmentin, eli Jalkaväkirykmentti 7:n samassa komppaniassa.

Sotilasarvoltaan yksi miehistä oli alikersantti, loput kaksi sotamiehiä. Sen tarkemmin ei Skokov vielä tässä vaiheessa halua vainajien oletetusta henkilöllisyydestä kertoa, koska omaisillekin ilmoitetaan vasta, kun henkilöllisyys on vahvistettu Suomessa Terveyden ja Hyvinvoinnin Laitoksella tehtävin DNA-testein.

Tarkka katoamispäivä on epävarma, lähteistä riippuen siksi ilmoitetaan 4. tai 5.7.1944.

– Voi olla, että he kaatuivat samanaikaisesti yhdestä kranaatista. Ainakin yksi vainajista kaatui ohimoon osuneesta sirpaleesta ja varmasti kuoli heti ilman kärsimystä.

Enää Skokovia vaivaa yksi asia: miten saada vainajat Suomeen.

– Varastossamme on nyt 18 löydettyä suomalaista sankarivainajaa, valmiina luovutettaviksi Suomeen.  Näyttää kuitenkin siltä, että raja pysyy suljettuna myös vielä vuoden 2021, eli Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen edustajat eivät tänäkään vuonna pääse hakemaan vainajia meiltä. Lisäksi toisilla, Pietarissa ja Itä-Karjalassa etsintöjä tekevillä ryhmillä on jo odottamassa parisenkymmentä vainajaa.

Skokov epäilee tällaisen ruumismäärän olevan liian iso Pietarin pääkonsulaatinkaan liikuteltavaksi.

– Toivon todella, että ratkaisu löytyy.


Ryhmän työkalustoa: hyttyskarkotin, pinpointteri, istutuslapiot, kirves, hyttysaerosoli, saha ja muovipullo, jolla nostetaan hiekkaa kapeasta tilasta juurten väliltä

Vainajien maastavienti on vaativa prosessi

Tilanteen parantumista toivoo luonnollisesti myös etsintöjä Suomessa koordinoiva Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys.

Arkutuksen jälkeen arkut sinetöidään, dokumentoidaan ja siunataan ennen kotimatkan alkamista.

– Kaikki löydetyt on saatava tunnistamista ja hautaamista varten kotimaahan, mutta tämä ei kuitenkaan voi tapahtua hakijoiden terveyttä vaarantamatta, huomauttaa yhdistyksen puheenjohtaja Pertti Suominen.

– Venäjän koronatilanne Pietarin alueella ja laajemminkin on tällä hetkellä sellainen, että matkustaminen sinne ei ilman erittäin suuria riskejä (tartunnat, karanteenit) ole mahdollista. Löydettyjen jäänteiden kotiuttamiseen on varauduttu 11.-12.10. Tästä pyritään pitämään kiinni ja tilannetta tarkastellaan seuraavan kerran elokuun lopulla.

Tavanomaisesti vuosittain Viipuriin tehtävään hakumatkaan sisältyy matkan luonteesta johtuen paljon vainajien noutoprosessiin liittyviä virallisia toimenpiteitä, jotka eivät ole kenen tahansa suoritettavissa, Suominen muistuttaa.

– Jäänteiden asianmukainen arkuttaminen Viipuriin vietyihin arkkuihin, löytöluetteloiden ja -raporttien laatiminen, Venäjän viranomaisluvat, arkkujen tullaus sekä sankarivainajien matkalle siunaaminen, hän luettelee.

Taistelukentille jääneiden kaatuneiden etsinnän mahdollistaa vuonna 1993 Suomen ja Venäjän välillä solmittu valtiosopimus.

– Venäjäyhteistyön vastavuoroisuuden vuoksi on tarpeen noudattaa selkeää protokollaa ilman merkittäviä poikkeamia. Arvostamme suuresti työtä, jota venäläiset etsijät ovat tehneet omien sotilaittensa ja siinä ohessa myös suomalaisten sotilaiden löytämiseksi. Vastavuoroisesti olemme viime ja tänä vuonna tehneet muun muassa Kuhmossa ja Suomussalmella neuvostosotilaiden etsintää ja useita löydettyjä odottaa täälläkin hautaamista.


Viralliset muodollisuudet, kuten tullaus ja muut vainajien maastaviemisen edellyttämät paperityöt, hoidetaan läheisessä yhteistyössä Venäjän viranomaisten kanssa. Kuvassa Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen asiamies Markku Kiikka venäläisen tulliviranomaisen kanssa vuoden 2018 noutomatkalla.

EDIT 04.07.2021: Juttuun päivitetty Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen kommentit.


Juttuja ryhmän aikaisemmista löydöistä löydät sivuiltamme täältä:


Kuvat ovat peräisin Karjalan Valli-ryhmän Facebook-sivulta, jonne he päivittävät etsintöjensä kulkua. Suosittelemme ehdottomasti ryhmän seuraajaksi liittymistä!

 

Jaa kirjoitus:

27.6.2021 20 kuumaa kohdetta kotimaan kesälomaan ja sotahistoria-Suomeen!

Vaikka rajat maailmalle alkavat pikkuhiljaa jo avautuakin, on koronatilanne meillä ja muualla yhä sellainen, että kotimaanmatkailulle lienee tulossa kuuma kesä. Ja mikäs siinä, meillähän nähtävää riittää kautta kauniin Suomenmaan!

Maamme erityinen historia pitää huolen siitä, että kotimaa on pullollaan kiehtovia sotahistoriakohteita, joissa saa heräteltyä perheen nuoremmissakin kiinnostusta niin Suomen kuin oman suvun sankareiden tarinaan.

Jos tulevan loman reitti on vielä hakusessa, niin tässäpä teille innostusta ja inspiraatiota: kokosimme avuksenne 20 kuumaa kohdetta kotimaan kesälomaan sotahistoria-Suomessa.



PS. Joukosta löytyy myös ilmaisen sisäänpääsyn omaavia paikkoja, mutta viimeistään nyt kannattaa ainakin harkita Museokortin hankkimista, sillä se avaa ovet yli 300 museoon ja näyttelyyn ja – onhan se voimassa vuoden ensimmäisestä käyttöpäivästä alkaen – maksaa itsensä takuulla takaisin! Lisää tietoa ja tilaukset täällä.


(Kuva: Museokortti)

 


1. Sodan ja rauhan keskus Muisti, Mikkeli

Täysin uudenlainen elämys sotahistoriareissaajalle ja sinetöi Mikkelin aseman Suomen sotahistoriamatkailupääkaupunkina. Yksi antoisimpia kohteita nimenomaan perheen kanssa liikkeellä olevalle, sillä virtuaali- ja lisätyn todellisuuden käyttö ja pedagogian ammattilaisten kanssa suunniteltu kokonaisuus takaa sen, että vierailija todella pääsee sisään aiheeseen, kokemaan sen ikään kuin ihan omalla kohdallaan.

Pääsylipulla (joka vierailijamääriin kohdistuvien rajoitusten vuoksi kannattaa ehdottomasti hankkia etukäteen!) pääset myös Muistin yhteydestä löytyvään Päämajamuseeon. Ja hei – jos tällä suunnalla olet liikkeellä, kannattaa Mikkeliin jäädä yöksi ja ottaa seuraavana päivänä kohteeksi vielä täällä sijaitsevat Jalkaväkimuseo sekä Viestikeskus Lokki.

Lisä- ja yhteystiedot


Muistissa on luvassa takuulla ainutlaatuinen vierailu! (kuva: Muisti)

2. Suomenlinnan Sotamuseo, Helsinki

Suomenlinnan kesäparatiisin hurmaava henki on jo yksinään syy päiväretkeen tähän Helsingin edustalta löytyvään linnoitussaareen, mutta niin ovat kyllä Sotamuseo sekä sen yhteydessä sijaitseva Sukellusvene Vesikkokin.

Meidän vinkkimme museon antiin löydät täältä.

PS. Jos et tänä kesänä pääse paikan päälle, niin ei hätää: Puolustusvoimat 100 vuotta sodan ja rauhan töissä -näyttelyn sodan ajan osiossa voit vierailla nyt myös virtuaalisesti täällä.

Lisä- ja yhteystiedot


Suomenlinnan museon kokoelma ei lakkaa hämmästyttämästä

3. Mannerheim-museo, Helsinki

On pääkaupunkivisiittiin syitä toki muitakin, eikä ylipäällikkö Mannerheimin Kaivopuiston-huvilassa toimiva kotimuseo ole lainkaan huonoimmasta päästä. Asiansa osaavien oppaiden kertomusten siivittämänä pääsee kurkistamaan tämän historiamme suurmiehen monipuoliseen ja erikoiseen elämään… ihan hänen käyttämäänsä partavettä myöten!

PS. Etukäteen tunnelmia voi käydä kurkkimassa museon 3D-esittelyssä täällä. Muistathan, että museo on auki vain viikonloppuisin!

Lisä- ja yhteystiedot


Tällaista elämää ei ihan jokainen meistä pääsekään elämään…! (kuva: Mannerheim-museo)

4. Wanha Veteraani, Hamina

Jos Mannerheim kiinnostaa enemmänkin (ja ketäpä ei!), niin pistä mieleen myös rauhanturvaamisen ja veteraanityön perinnekeskus Wanha Veteraani, jonka tämänhetkisessä näyttelyssä pääset tutustumaan mm. suomalaiseen kadettikoulutukseen… sekä erääseen Mannerheim- nimisen kadettioppilaaseen, jonka vallattomuus johti hänen heittämiseensä ulos koko koulusta. Ja lopunhan me kaikki tiedämmekin…!

Lisää näyttelystä täällä.

Lisä- ja yhteystiedot


Wanhan Veteraanin uutuusnäyttelyssä oppii uusia puolia mm. Mannerheimistä…!

5. Syvärannan Lottamuseo, Tuusula

Järjestön tänä vuonna viettämä perustamisensa 100-vuotisjuhla on viimeistäänkin syy ottaa auton suunnaksi idyllinen Tuusula ja sen museohelmien joukkoon kuuluva Lottamuseo, jonka uudesta päänäyttelystä Lotta Svärd – 100 vuotta yhteiskuntavastuuta saat maistiaisia sivuiltamme täällä.

Ja maistiaisista puheen ollen… mene tyhjällä vatsalla, sillä lottakanttiinin ja -puodin antimia ei missään nimessä kannata sivuuttaa! Vallitsevasta tilanteesta johtuen museoon otetaan kerrallaan 20 henkilöä, joten vaikka vierailua ei tarvitsekaan varata etukäteen, kannattaa olla liikkeellä heti aamusta!

Lisä- ja yhteystiedot


Lottamuseo palkitsee vierailijan myös upeilla puitteillaan (kuva: Lottamuseo)

6. Panssarimuseo, Parola

Yksi maan ykkösmuseoista, joka puhuttelee, vaikkei niin sotahistoriasta olisi ajatellutkaan olevansa kiinnostunut – bonuksena (maailmanluokan harvinaisuuksien lisäksi!) mm. se, että museo on auki joka ikinen päivä. Perheporukalla kannattaa ajoittaa vierailu vuotuiseen ohjelmalliseen ja vauhdikkaaseen perhepäivään, jota tänä vuonna vietetään 3.7.2021!

Tärppejä tarjontaan löydät esittelystämme täällä.

PS. Museokaupan omaperäisestä valikoimasta noukit mukaan myös tulevan joulun persoonallisimmat lahjat!

Lisä- ja yhteystiedot


Parolassa katsottavaa löytyy niin sisä- kuin ulkotiloissa

7. Museo Militaria, Hämeenlinna 

Ihan siitä Parolan lähettyviltä löytyy myös kaupunki nimeltään Hämeenlinna, jonka Museo Militariassa lyö kerralla kolme kärpästä…tai aselajia: nykyisellään kokonaisuus esittelee nimittäin niin tykistön, pioneerien kuin viestimiesten toimintaa. Ihmeteltävää ja opittavaa riittää selkeästi järjestetyn museon laaaaaajasta valikoimasta siis takuulla koko rahan edestä.


Museo Militariasta löytyy jokaiselle jotain (kuva: Museo Militaria)

8. Pekka Salmelan kotimuseo, Hämeenlinna

Jos ja kun Hämeenlinnassa jo joka tapauksessa seikkailet, niin ei kannata unohtaa elämäntapakeräilijä Pekka Salmelan kokoamaa kotimuseota. Kaikesta näkee, että sotahistoria, isänmaa ja veteraaniperintö on isännälle todellinen sydämen asia.

Museon helmiin (ja niitä on paljon!) pääset tutustumaan etukäteen sivuillamme täällä!

PS. Salmelalla on myös galleria, jossa taiteen rakastaja voi lepuuttaa silmiään etenkin kotimaisessa kuvataiteessa!

Lisä- ja yhteystiedot


Pekka Salmela valtakunnassaan

9. Hanko

Hanko on kyllä sellainen sotahistoriamatkailijan aarrearkku, että sen parhaimmiston listaaminen vaatisi ihan oman artikkelinsa. Onneksenne olemme koonneet sellaisen – löydät sen täältä!

Aloita kierros Mannerheimin muistokiveltä, jatka sitä Hangon Rintamamuseoon äläkä lähde ilman visiittiä Harparskogin puolustuslinjalla ja Irma-bunkkerissa, jonka oppaiden matkassa historia todella herää henkiin!


Milloin olet viimeksi käynyt ihkaoikeassa toisen maailmansodan aikaisessa bunkkerissa…? (kuva: Hangin rintamamuseo)

10. Ilmavoimamuseo, Tikkakoski

Jotain tämän Jyväskylästä parikymmentä kilometriä sijaitsevan paikan vetovoimaisuudesta kertoo sekin, että Moottori-lehti valitsi sen aikaisemmin tänä vuonna Kotimaan helmi-matkakohteeksi.

Luvassa on harvinaisuuksia sekä hurjia tarinoita niiden takaa.

PS. Kiitos toimivan verkkokaupan, monipuolisen museokaupan valikoimaan pääsee käsiksi ihan kotisohvaltakin.

Lisä- ja yhteystiedot


Ilmavoimamuseo on lentämisestä kiinnostuneen paratiisi (kuva: Ilmavoimamuseo)

11. Kaarteen kotimuseo, Lohja

Suomi on täynnä paitsi huikeaa sotahistoriaa, myös sille omistautuneita huikeita sotahistoriaharrastajia, joiden elämäntyöstä pääsevät nauttimaan myös me muut. Yksi tällaisista kotimuseoista löytyy lohjalaisen Kalervo Kaarteen kellarista… tämä helmi on nähtävä sen uskoakseen, mutta esimakua saat sivultamme täältä.

PS. Sotamuseon yhteydestä löytyy silmäniloa myös mosaiikista innostuneille!

Lisä- ja yhteystiedot


Kaarteen museonon kotimuseoiden kermaa

12. Talvisotamuseo Raatteen Portti, Suomussalmi

Toistuvasti myös seuraajiemme Suomen pysäyttävimpien kohteiden listalle nimeämä Raatteen Portti dokumentoi yhtä sotahistoriamme ikimuistoisimmista tapahtumista. Tämä paikka olisi jokaisen suomalaisen nähtävä.

PS. Jos olet liikkeellä heinäkuussa, niin ajoita vierailuisi 8.7. tai 22.7., sillä tuolloin voit päättää museovierailusi tunnelmallisesti 2 tuntia kestävällä Talvisotaristeilyllä Kiantajärvellä. Lisää tietoa täällä.

Lisä- ja yhteystiedot


Heinäkuussa on luvassa kaksi uutta syytä tehdä vierailu Suoussalmelle ja Raatteen Porttiin (kuva: Raatteen Portti)

13. Veteraanien perinnetalo, Kauhajoki

Sotahistoriaa ja veteraaniperinnettä taltioidaan ansiokkaasti myös monessa sotaveteraanipiirissä ja paikallisyhdistyksessä. Tästä erinomainen esimerkki on Kauhajoen veteraanien perinnetalo – eteläpohjalaisen veteraaniperinnetyön suuri ylpeydenaihe… ja syystä. Saman katon alta löytyvät niin etulinjan, kotirintaman kuin mm. joukkosidontapaikan koettelemukset. Vallitsevasta tilanteesta johtuen vierailut mahdollisia ryhmille erikseen sovittaessa.

PS. Lisää matkavinkkejä Etelä-Pohjanmaalle löydät tästä jutustamme.

Lisä- ja yhteystiedot


Ensinäkemältä sitä ei uskoisi, mutta tänne on saatu mahdutettua mm. autenttinen korsu

14. Miehikkälän Salpalinjamuseo

Suomen itärajan puolustuksen turvaksi rakennettu Salpalinja mykistää vielä tänäkin päivänä. Se on yhä Pohjoismaiden suurin rakennustyömaa, jossa enimmillään oli töissä peräti 35 000 linnoittajaa, joita oli muonittamassa 2 000 lottaa (!!!)

1200 kilometriä, 728 erilaista teräsbetonikorsua, asepesäkettä ja luolaa, yli 3000 puista kenttälinnoitetta, noin 225 kilometriä panssarivaunun kiviestelinjaa, 315 kilometriä piikkilankaestettä, 130 kilometriä panssarikaivantoa sekä yli 350 kilometriä taistelu- ja yhteyshautaa…joista moneen on tänään mahdollista tutustua linjan museoiduissa kohteissa.

Lisä- ja yhteystiedot


Tänään Salpalinjan museoituihin kohteisiin voi tutustua esimerkiksi Miehikkälässä (kuva: Mika Honkalinna)

15. Evakkomuseo, Vihti

Eivät kaikki sotahistoriamuseot suinkaan pelkkää etulinjaa ja tykkien jylinää ole: monessa osansa saavat mm. kotirintama ja sotalapsetkin, mutta lisäksi on ihan erityisiin teemoihin keskittyviä, joskin valitettavan huonosti tunnettuja museoita. Yksi näistä on Niuhalan vanhan kansakoulun tiloissa sijaitseva sijaitseva Evakkomuseo, jonka näyttely luo näyttely kertoo Heinjoelta toisen maailmansodan aikana Vihtiin muuttaneiden evakkojen entisestä elämästä Heinjoella, sen luonnosta, kulttuurista, elinkeinoista ja ihmisistä.

PS. Ilmainen sisäänpääsy, mutta muista tarkistaa aukioloajat!

Lisä- ja yhteystiedot


Vihtiläiserikoisuuden näyttely antaa yleiskuvan karjalaisten kahdesta rankasta evakkomatkasta (kuva: Evakkomuseo)

16. Sota- ja jälleenrakennusmuseo, Salla

Yksi pohjoisen kiinnostavia erikoiskohteita on Sallan sota- ja jälleenrakennusmuseo, jonka näyttelyn kertoma tarina muistuttaa, että sotavuodet vaikuttivat Suomessa vielä pitkään senkin jälkeen, kun rauhansopimukset oli allekirjoitettu. Jälleenrakennus oli  – etenkin Lapin sodan laajalti tuhoamassa Lapissa – valtava urakka, jonka tarinan soisikin kuultavan.

PS. Muista myös pirttikahvila ja museokauppa ja nappaa kotiinviemisiksi ainakin kampanisuja!

Lisä- ja yhteystiedot


Museo kertoo Sallan historiaa aina 1960-luvulle saakka (kuva: Sota- ja jälleenrakennusmuseo)

17. Järämän linnoitusalue, Karessuvanto

Yksi Suomen ehdottomasti eksoottisimmista sotahistoriakohteista löytyy Käsivarresta. Järämän Lapin sodan aikainen linnoitusalue on osa saksalaisten vuosina 1943-44 rakentamaa Sturmbock–Stellung -nimistä linnoitusta ja pitää sisällään lukuisia entisöityjä korsuja, taisteluhautoja sekä museon kahviloineen ja nostaa esiin myös sen, millainen kokemus sota oli paikallisille siviileille.

PS. Jos kesän aikataulut eivät anna myöten näin pitkään matkaan, niin pistä vinkki talteen syksyn ruskaretkiä varten, jolloin alue on entistäkin vaikuttavampi!

Lisä- ja yhteystiedot


Järämän linnoitusalue on avoinna tiistaista lauantaihin syyskuulle saakka (kuva: Tosilappi)

18. Veteraani- ja lottamuseo, Imatra 

Idästä päin sitä sotahistoriaa vasta löytyykin! Imatran Veteraanimuseota isännöivässä talossa sitä on ihan omasta takaa, sillä Jatkosodan pommituksen jälkiä on yhä nähtävissä. Luvassa on koskettava kierros, josta ei unohdu sodan inhimillinen ulottuvuus ja kärsimys.

Lisä- ja yhteystiedot


Imatralaismuseo sijaitsee ihan Valtionhotellia vastapäätä

19. Sotilaslääketieteen museo, Lahti

Tämä museohelmi on erikoisimpia paitsi sotahistoriamuseoiden, myös koko suomalaisen museotarjonnan joukossa. Sen tulevaisuus on kuitenkin vaakalaudalla, joten visiitti kannattaa ottaa ohjelmaan tälle kesälle. Tästä jutustamme löydät seitsemän syytä, miksi.

PS. Avoinna vain lauantaisin ja sunnuntaisin, ryhmille mahdollisuus erikseen sovittaviin kierroksiin. Ei kuulu Museokortin piiriin!

Lisä- ja yhteystiedot


Sitä, onko museota enää ensi vuonna olemassa, ei tällä hetkellä tiedä kukaan

20. Forum Marinum, Turku

Suomea puolustettiin niin maalla, ilmassa… kuin merillä ja tähän jälkimmäiseen oivan löytöretken tarjoaa Turusta löytyvä museo, josta opit paitsi suunnilleen kaiken, mitä Merivoimista haluaisitkin sekä pääset tutustumaan mm. moottoritorpedovene Taisto 3:n, Tykkivene Karjalan ja miinalaiva Keihässalmen kaltaisiin aluksiin sekä merimiinakokoelmaan.

PS. Etenkin lapsiperheille tiedoksi: heinäkuun ajan lipun hintaan kuuluu myös teatterillinen opastus Sigyn-alukseen… ja sille mönstratun junkin arkeen.

Lisä- ja yhteystiedot


Forum Marinumin museoalukset ovat avoinna yleisölle kesäaikaan (kuva. Forum Marinum)

Jaa kirjoitus:

21.6.2021 80 vuotta maineikkaan Tyrjän rykmentin perustamisesta

Adolf Ehrnroothin komentaman maineikkaan Tyrjän rykmentin riveistä löytyy niin 13 Mannerheim-ristin ritaria… kuin rintamiemme eriskummallisin maskotti.

Nimensä rykmentti sai Tyrjän kylästä, jonka valtauksesta heinä-elokuun vaihteessa 1941 muodostui rykmentin tulikaste. Kun ajetaan Parikkalan ohi junassa, matkustaja vilkaisee usein suomalaisten rajavartioasemaan päin. Siitä voi päätellä, miten lähellä on valtakunnan raja.  


Nimensä rykmentti sai Tyrjän kylässä käymistään taisteluista

Aseveljeys yhdisti 

Keskeinen osa Tyrjän valtauksessa oli jääkäriupseeri Armas Kempin johtamilla, pääasiassa eteläsavolaisilla JR 7:n miehillä. Tyrjässä haavoittui sodan alkupäivinä vaikeasti myös silloinen 2. Divisioonan esikuntapäällikkö, majuri Adolf Ehrnrooth. Myöhemmin hän seurasi Kemppiä rykmentin komentajana. 

Tyrjän Rykmentti on jäänyt historiaan erityisesti saavutuksistaan mm. Siiranmäessä, Äyräpäässä ja Vuosalmella kesällä 1944, jolloin Suomen armeija joutui Neuvostoliiton aloitettua suurhyökkäyksen historiansa kovimmalle koetukselle moninkertaista ylivoimaa vastaan. Vastustaja ei silti onnistunut nujertamaan Suomea. 

Aselepo tuli voimaan 4.9.1944. Neuvostoliiton joukoille tuli etulinjaan tieto aselevosta ilmeisesti viiveellä, koska ne jatkoivat sotimista vielä seuraavaan päivään. Ehrnrooth kokosi miehensä Vuosalmella pienelle peltotilkulle aivan juoksuhautojen tuntumassa ja ilmoitti aselevosta. Rykmentin loppukatselmus nähtiin vähän myöhemmin Ruokolahdella, missä komentaja piti siviiliin lähteville miehilleen unohtumattoman jäähyväispuheen. Hänen arvoituksellisista sanoistaan tuli miehille elinikäinen yhdysside. 


Everstiluutnantti Ehrnrooth (edessä) ja majuri Olanterä tarkastamassa joukkoja Termolassa kesäkuussa 1944. (kuva: SA-kuva)

”Kohtaammepa kaupungin kaduilla, kylän kujanteilla tai Suomen suurilla saloilla, tulkaa sanomaan minulle: Olen Tyrjän Rykmentin miehiä.”  

Tyrjän rykmentin miehiin kuului myös Mannerheim-ristin ritareista viimeinen, 2020 kuollut Tuomas Gerdt

Ehrnrooth ei koskaan unohtanut miehiään. Rintamalla hän oli etulinjassa miesten keskellä , sodan jälkeen kenraalin kotiin olivat kaikki aseveljet aina tervetulleita. Kuvaava on kenraalin oma kertomus siitä päivästä, kun hän täytti 90 vuotta.  

Kotiin tuli puhelinsoitto:” Olen vain tavallinen sotilas ja työmies, mutta haluan onnitella entistä komentajaani.” Kenraali vastasi: ”Kuule, meidän Herramme edessä ei ole arvojärjestystä, on vain armojärjestys.” 

Tyrjän Rykmentillä oli riveissään useita kyvykkäitä miehiä, ja kun yleistä veteraanityötä alettiin rauhan ajan Suomessa organisoida, kutsuttiin monia JR 7:n miehiä avainasemiin. Aimo Raassina esimerkiksi toimi Sotaveteraaniliiton, Ensio Koivisto puolestaan Sotainvalidien Veljesliiton toiminnanjohtajana. Kaikkiaan 13 rykmentin miestä palkittiin Mannerheim-ristillä, heidän joukossaan myös viime vuonna kuollut ritareista viimeinen, Tuomas Gerdt. 


Tyrjän taisteluiden muistomerkki paljastettiin Parikkalan kirkon lähellä 4.8.1991 (kuva: rykmentin perinnetoimikunta)

Perinne elää 

Perinnetoimikunta mm. digitoi ja julkaisee rykmentin sodanaikaisia rintamalehtiä (kuvan saa isommaksi sitä klikkaamalla)

Aseveljien sekä heidän jälkipolviensa yhteydenpitoa ja joukko-osaston muiston vaalimista hoitaa nyt JR 7:n perinnetoimikunta, jonka nykyinen puheenjohtaja on Juha Koivisto. Hänen isänsä, rykmentin 10. komppanian päällikkönä Äyräpään ja Vuosalmen taisteluissa kunnostautunut Ensio Koivisto, oli yksi perinnetoimikunnan perustajista vuonna 1999.

Perinnetoimikunta kokoontuu vuosittain niin juhlavasti kuin vapaamuotoisemminkin. Sillä on myös oma perinnelippu, joka tuodaan yhteisiin tilaisuuksiin, kuten aseveljen siunaustilaisuuksiin ja kunniakäynteihin Hietaniemen Sankariristillä sekä Marsalkka Mannerheimin ja kenraali Ehrnroothin hautapaadelle aselevon solmimisen vuosipäivänä, 4.9.  

Vuonna 2003 käyttöön vihityn lipun ensimmäisen naulan iski itseoikeutetusti Adolf Ehrnrooth. Tämän jälkeen kenraali piti perinnetoimikunnan läsnä olleille edustajille yksitoista minuuttia kestäneen ”testamenttipuheensa”, joka on kuunneltavissa perinnetoimikunnan kotisivulla osoitteessa www.jr7.fi. 

Rykmentin veteraanien ja heidän jälkipolviensa kanssa on myös tehty lukuisia matkoja JR 7:n pahimmille 1941-1944 -taistelupaikoille. 


 


Ei missään nimessä kannata sivuuttaa sivultamme löytyviä juttuja ja haastatteluja JR 7:n miehistä:


Asta Heickellin kirjoitus on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 3/2021. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä.  


 

 

Jaa kirjoitus:

18.6.2021 ”Kyllä ne oli jänkäjääkärit, jotka vihollisen Ihantalassa 1944 pysäyttivät” – 101-vuotias Matti Aitto-oja, JR 12:n veteraaneista viimeinen, on poissa

Kemiläisveteraani Matti Aitto-oja vietti juuri 101-vuotispäiväänsä (kuva: Nina Yliruikka)

Moni pohjoisen mies lähti Jatkosotaan Jänkäjääkäreiksi kutsutun Jalkaväkirykmentti 12 riveissä. Heidän Jatkosodan aikainen taipaleensa muodostui varsin pitkäksi, raskaaksi ja erikoislaatuiseksi siinä mielessä, että he joutuivat taistelemaan pitkän rintamamme monilla suunnilla. Sodan ollessa syksyllä 1944 monien muiden rykmenttien osalta oli jo ohi, lähetettiin jänkäjääkärit Pohjois-Suomeen vielä taistelemaan entisiä aseveljiään saksalaisia vastaan. Näiltä ajoilta on jäänyt elämään erään jänkäjääkärin tokaisu: liity JR 12:een, niin näet maailmaa.”

Eräiden arvioiden mukaan rykmentin kirjojen kautta kulki kaikkiaan jopa 7000 miestä, kun mukaan otetaan mukaan 1942 kotiutetut, heidän tilalleen tulleet täydennysmiehet sekä kertaalleen (tai useampaan kertaan) haavoittuneet, palvelukseen palanneet miehet. Kaikkiaan rykmentin tappiot olivat liki 5 000: 1197 kaatunutta, ja arviolta 3780 haavoittunutta.

Tämän jutun oli tarkoitus olla kertomus jänkäjääkäreistä viimeisestä, vähän aikaa sitten 101-vuotispäiväänsä Oulussa viettäneestä Matti Aitto-ojasta. Se oli tarkoitus julkaista heinäkuussa, jolloin Ihantalan tuhoisia taisteluita käytiin. Suunniteltu aikataulu meni kuitenkin juuri uusiksi saatuamme viestin Aitto-ojan perheeltä.

Jänkäjääkäreistä viimeinenkin on nyt poissa.

Jo Talvisotaan vapaaehtoiseksi yrittänyt veteraani pääsi vihdoin aloittamaan varusmiespalveluksensa maaliskuussa 1940, muttei vielä tuolloin todellakaan osannut odottaa, että aika armeijan harmaissa vierähtäisi niinkin pitkäksi.


JR 12:n sotapolku oli pitkä ja poikkeuksellinen (lisätietoa kuvaa klikkaamalla)

Kemissä kasvanut

Aitto-oja syntyi Muhoksella.

– Se oli muistaakseni Muhosjokivarressa semmoinen pikkuinen mökki, koulun aidan takana. Minun vanhemmalla veljellä, joka kävi sitä koulua, oli lyhyt matka kouluun, kertoo hän Tammenlehvän Perinneliiton ”Veteraanit kertovat”- sarjaan antamassaan videohaastattelussa.

Hänen ollessaan pieni, muutti perhe Kemiin, josta tuli hänen kotinsa pitkäksi aikaa. Työnteon hän aloitti jo 14-vuotiaana lehdenjakajana. Syksyllä 1939 hän oli edennyt paikallisen kirjapainon painajaksi. Talvisodan syttyessä, olisi mieli tehnyt liittyä taistoon itsekin – paperin kantaminen varastosta liki 40 asteen pakkasessa ei nuorukaista olisi enää kiinnostanut.

Nuorena kersanttina

– Sanoin etten jaksa, vaan lähden armeijaan, mutta Kansanhuoltolautakunnan puheenjohtaja kirjoitti tammikuussa 1940 todistukseen ”Häntä ei voida korvata”. Kun tuli kutsuntamääräys ja menin lääkärintarkistukseen, niin en näyttänyt sitä paperia eikä lykkäystä tullut, hän kertoo ilkikurisesti hymyillen.

Varusmiespalveluksen aloittaminen kuitenkin viivästyi.

– Se meni niin pitkään, että 13. maaliskuuta tuli se välirauha. Kaksi viikkoa sen jälkeen alkoi Raudaskylän kristillisellä opistolla alokaskoulutus. Juhannuksena 1941 alkoi marssi itärajaa kohti, mutta eihän me päästy tielle, kun saksalaiset valtasi ne. Me saatiin ojanpohjia kävellä. Ei siellä mitään marssirivistöjä pystynyt pitämään! Siellä ne sakemannit auton lavalla soittelivat haitaria ja lauloivat- ihan kuin olisivat olleet menossa juhliin, hän hymähtää.

– Hautakylässä meille jaettiin seitsemän vuorokauden sissipakkaus, kypärät, kaasunaamari ja kenttälapio vyölle, sitä roinaa oli niin paljon, että mietittiin, että mitenkähän sitä jaksaa kaiken kuljettaa. Ohjeeksi saatiin, että ”tuosta vaan suoraan itää kohti soita pitkin”. Ja siitä lähdettiin jänkiä pitkin painamaan.


JR 12 ohimarssilla Taivalalaisessa lokakuussa 1942

Pelon kanssa on opittava elämään

Pohjoisessa, Sallan suunnalla, Suomen joukot hyökkäsivät itään päin yhdessä tuekseen saamien saksalaisten kanssa. Valtakunnanraja ylitettiin heinäkuun ensimmäisenä päivänä. Aamuneljältä tuli ensimmäinen viholliskosketus.

JR 12:n vaiheista on tehty kirjakin

– Silloin räsähti. Sitten sain yllätyksekseni kuulla, että Ruonalan Taavi, tiernapoikakaveri kouluajoilta oli kaatunut. Silloin ajattelin, että saa nähdä, mitä tästä tulee. Ja aloin vähän pelkäämään, että ei tästä taida ihan hengissä selvitäkään.

Ja sitä pelkoa kokivat kaikki.

– Siellä joku upseeri pelkäsi niin, ettei pystynyt johtamaan ollenkaan. Sitä me vähän halveksittiin, että ei sillä lailla voi, muisteli Aitto-oja myöhemmin Iltasanomien 100 tarinaa sodasta-sarjassa.

Pelon kanssa oli kuitenkin pakko oppia elämään.

– Kyllähän ihminen pelkää, mutta se pelko pitää voittaa. Sitä puhui yksi komentajakin: että kyllä hänkin pelkää, mutta se pelko pitää voittaa, että pystyy vastaiskuihin.

Vähitellen siihenkin tottuu, hän sanoo nyt.

– Kaiken ihminen kestää. Sota on sellaista, että jompikumpi kuolee, hän toteaa.

Ylimielisyyttä tai uhoa ei vakavan veteraanin sanoissa tai katseessa ole pätkääkään. Sota on jotain, jota hänkään ei toivoisi kenenkään joutuvan kokemaan.


Sallan-Kantalahden maantie lähellä Voittojokea, jossa käytyihin taisteluihin Aitto-Oja osallistui syyskuussa 1941

Kesän 1944 torjuntataistelut

Porokylässä suoritettiin joukkojen täydennys, koulutus ja aliupseerikoulu, hän kertoo.

– Lyhyessä ajassa, että saatiin täysi porukka. Taisi olla helmikuussa 1943. Sitten junaan ja vietiin Äänisen rannalle, Sungunniemelle. Sieltä marssittiin Käppäselkään ja sieltä Karhumäen itäpuolelle ja sieltä vähitellen Vienan kanavalle. Ja siellä me oltiin kesäkuuhun 1944, kun sieltä tuli sitten äkkilähtö Kannakselle.

Mm. tuolloin SAK:n puheenjohtajana toiminut Eero A. Wuori varoitteli suurhyökkäyksen todennäköisyydestä

Kesäkuun 9. päivänä Karjalan Kannaksella alkanut Puna-armeijan suurhyökkäys tuli suomalaisille yllätyksenä, vaikka siitä oltiin varoiteltu ay-liikkeenkin taholta. Ylipäällikkö Mannerheimkin oli kiirehtinyt Kannaksen linnoitustöitä, muttei vielä kuukausi aikaisemmin pitänyt vihollisen suurhyökkäystä ”ajankohtaisena”.

Puna-armeija oli lyönyt suunnitelmat lukkoon huhtikuussa ja aloittanut joukkojensa siirron Kannakselle toukokuun 22. päivä. Sitä edeltäneet viikot on omistettu ankaralle valmistautumiselle: tiedustelutietojen perusteella Leningradin lounaispuolelle on jopa rakennettu täysin suomalaisten pääasemaa vastaava harjoitusmaasto, jossa iskuosastojen hyökkäyksiä on valmisteltu. Ilmavoimien neljä päivää myöhemmin aloittamilta tiedustelulennoilta peräisin olevissa valokuvissakin on näkyvissä hyökkäykseen selvästi viittaavia valmisteluja, mutta niihin ei ymmärretä reagoida ajoissa. Kun hyökkäys sitten 9.6. alkoi, olivat seuraukset tuhoisat.

Pelkästään sitä seuranneena päivänä taisteluissa kaatui 800 sotilasta, mikä teki siitä koko sodan verisimmän päivän. Mannerheim itse kutsui kesäkuun 10. päivää ”Suomen sotahistorian mustaksi päiväksi.”

Jänkäjääkäri joutuivat keskelle yhä sodan tunnetuimmista taisteluista, kun ne loppukesästä komennettiin Ihantalaan. Paikat olivat kovat, mutta veljet selviytyivät kunnialla, Aitto-oja muistuttaa.

– Kyllä ne oli jänkäjääkärit, jotka pysäyttivät venäläisen Ihantalan Pyöräkankaalla heinäkuussa 1944.


Etulinjaa JR 12:n lohkolla Ihantalassa heinäkuussa 1944

Yksi sota päättyy, toinen alkaa

Siinä vaiheessa porukka alkoi olla jo harvaa, Aitto-oja kertoo.

Rivejä oli Suomen rintamilla harventaneet paitsi taisteluissa koetut raskaat tappiot, myös joidenkin arvioiden mukaan ”liki epidemiaksi” yltynyt rintamakarkuruus.

JR 12:n I Pataljoonan komentaja majuri Suurkari poteron aukolla Ihantalan Pyöräkankaalla elokuussa 1944 (Kuva: SA-kuva)

– Pojat alkoivat miettiä, että pitäisikö heidänkin lähteä. I Pataljoonan komentaja Antti Suurkari tuli sinne, käveli pistoolin kanssa poterolta poterolle, ja sanoi, että ”älkää nousko. Jos te nyt nousette, niin meillä on Suomenlahti edessä. Nyt on ratkaisevat hetket.” Ja niin ne pojat jäi.

Kannaksen ryhmän komentajana toimi tuolloin kenraali K.L. Oesch.

– Hän vaati, että hänen pöydällään, aamulla kello seitsemän, on oltava jokaisen pataljoonan, rykmentin ja divisioonan taisteluvahvuus, että hän näkee sen tilanteen heti aamulla ja pystyy järjestämään täydennysjoukkoja ja muuta. Ja minun tehtäväksi tuli tämä. Vaikeuteni oli siinä, että minä en niitä saanut. Minun piti itse niitä käydä hakemassa komppanioista. Se oli vaarallista hommaa, mutta mikä on käsky annettu, niin se on vain yritettävä hoitaa.

Tätä hän teki, kunnes hänen joukkonsa pääsivät levolle.

– Sainhan minä siitä sitten 4.9. rauhantekopäivänä yhden natsan lisää ja olin sitten ylikessu. Ei tarvinnut enää kantaväkeäkään pelkää, kun ne olivat halveksien sanoneet, etteivät rupea tuommoiselle kessulle mitään tilastoja tekemään, hän nauraa.

3.9. hänen joukko-osastonsa määrättiin asemalle.

– Lyötiin vaunuihin ja junaan ja 4. päivä aamulla lähdettiin kohti Kontiomäkeä.

Edessä olisi uusi sota, uudella vihollisella.

– Meitähän nauratti, että ”saksalaiset aseveljet, eihän meillä nyt mitään kahinoita tule!”

Yöksi päästiin Kuhmoon.

– Komentaja tuli onnittelemaan ja kysymään, että ”milläs me liimataan tuo natsa?” Minä arvasin heti, mitä se tarkoittaa, hän virnistää.

– Joku poika tuli lomilta pöytäviinapullon kanssa ja se korkattiin siinä. Minulla oli kirjurina korpraali Juha Nevalainen ja Juha loukkaantui siitä, että kun minä sille pöytäviinapullosta tarjosin, niin sanoin, että ”Nevalaiselta minä ottaisin tuon korpinnatsankin pois!” Se siitä suuttui ja kuule hävitti, poltti kaikki muistiinpanot. Niitä oli kauhea pino, jokaiselta päivältä. Poltti kaikki!


JR 12:n miehiä panssarinyrkkeineen sekä tuhottu vihollisen hyökkäysvaunu (kuva: SA-kuva)

Venäläisten valvova silmä

Alkuun saksalaisjoukkojen vetäytyminen Suomesta sujui yhdessä Suomen kanssa sovitun suunnitelman mukaisesti.

Aitto-ojankin oli vaikea uskoa, että entisestä aseveljestä Saksasta oli tullut vihollinen (kuva: SA-kuva)

– Minä jo ajattelin, kun me lähdettiin Kuhmosta kävelemään niiden saksalaisten perässä, että saksalaisupseerien kanssa oli sovittu, että mitkä sillat miinoitetaan ja että pidetään sen verran taukoa, että aikaa vaikka niiden purkamiseen, jos halutaan, taikka kierretään ne. Ne antoivat meille kartatkin.

Tämä ei kuitenkaan jäänyt itänaapurilta huomaamatta, joka vaati Suomea ottamaan tiukemman linjan ja aikataulun, missä pitäytymistä seurasivat tiukalla silmällä, kuten Aitto-ojakin sai henkilökohtaisesti kokea.

– Sitten muodostettiin Taisteluosasto Suurkari Kuhmossa ja siihen tuli vahvistuksia, kun ryssä oli tullut jo rajan yli! Sehän oli Haukiperän lossilla ryssät, kun me tultiin sinne. Olivat kahta puolta tietä. Me pysähdyttiin siihen, kysyttiin rykmentistä ja rykmentti soitti divisioonaan ja divisioonasta tuli esikuntapäällikkö ja joku muu neuvottelemaan ryssän divisioonan esikunnan kanssa, että saadaan marssia heidän joukkojensa läpi. Sinänsä ihan hienosti sovittu, mutta hehän olivat tavallaan luvattomalla tiellä. Vaan eihän ne ryssät sellaisesta välitä, hymähtää.


Se, miten saksalaiset tuhosivat Lapin, ei saa Aitto-ojalta mitään ymmärrystä

Kulkuluvan saatuaan pojat marssivat Ranualle, mistä matkaa jatkettiin seuraavana aamuna saksalaisten tiedustelukoneiden kaarrellessa päällä.

– Siinä joku arvuutteli, että sieltä voi tulla Stukat hyökkäämään. Suurkari sanoi, että ei varmasti tule. Vähän ajan päästä tuli seitsemän Stukaa. Silloin me kaikki hajaannuttiin. Pudasjärvellä oli joku toinen porukka, joka avasi tulen. Siellä kaatui miestä molemmin puolin. Sen jälkeen se oli sotaa. Joukotkin oli vaihdettu. Saksalaiset olivat vaihtaneet kaikki pois täältä ja tuhoamisporukkaa tuli tilalle. Kun polttaa ja räjäyttää ja tuhoaa… se on ihan älytöntä hommaa. Siitä tuli sitten kerralla verivihollinen.

Aitto-ojan sotaa kesti vielä lokakuulle, jolloin hänet kotiutettiin Sodankylän Sattasessa.


Aitto-oja on myös tuttu näky Finnairin lentävän henkilökunnan vuosittaisilla rosvopaisteilla, joilla hän on käynyt jo 25 vuoden ajan (kuva: Nina Yliruikka)

Veljet ovat jo poissa

Tätä nykyä Aitto-oja asustaa Sotainvalidien Veljeskodissa, sillä Ihantalaan jäi monen aseveljen lisäksi myös osa hänen kuuloaan.

Itsekin seuran edustusjoukkueessa pelannut Aitto-Oja on tätä nykyä Kemin Palloseuran kunniajäsen

– Minut oli määrätty laskemaan Pyöräkankaalle taisteluvahvuuksia, kun venäläiset alkoivat pommittaa. Lensin montun pohjalle, enkä uskaltanut vähään aikaan liikahtaakaan. Kun sitten vihdoin raotin silmiäni ja katselin ympärilleni, huomasin, että ei tässä mitään hätää olekaan.

Sodan jälkeen Aitto-ojasta tuli myyntiedustaja. Vanhoista aseveljistä oli hyötyä, hän paljasti Kalevalle 90-vuotispäivänsä alla antamassaan haastattelussa.

– Minulla oli vanhoja sotakavereita vähän joka kaupassa. Puhuttiin paljon, mutta kauppaakin tehtiin. 1950-luvun alussa tein Suomen ennätyksen hetekojen myynnissä. Tilasin niitä vaunulasteittain!

Sotaveteraanitoiminnassa hän on ollut mukana aktiivisesti jo pitkään.

– Me jänkäjääkärit olimme tiivis porukka. Rivit ovat kuitenkin harvenneet ja veljiä on vuosien varrella saatettu viimeisille matkoille.

Pilke ei hurmaavan veteraanin silmäkulmasta ole hävinnyt minnekään, mutta hän myöntää, ettei ”aina itsekään oikein tahdo ymmärtää, mihin aika on mennyt.”

Yhden ison virstanpylvään hän saavutti viime vuonna, kun täyteen tuli kokonainen vuosisata. 100-vuotisjuhlatkin jouduttiin kuitenkin hänen harmikseen viettämään vallitsevasta koronatilanteesta johtuen tänä, joten tämän vuoden parantunut tilanne, jossa lapset pääsivät käymään vierailulla ihan kasvotusten, oli mieluinen.

– Monenlaisia mutkiakin on elämän varrelle mahtunut, mutta lopulta kaikki on järjestynyt mukavasti, päivänsankari kiittelee.


Leijonien avausvoitto oli mieluinen lisä syntymäpäivään (kuva: Nina Yliruikka)

Itsenäisyyden kallis hinta

Kukkien ja korttien lisäksi innokas urheilumies (sydän sykkii erityisesti Kemin Palloseuralle, jonka edustusjoukkueessa hän itsekin 1938-1954 pelasi) sai varsin mieluisan syntymäpäivälahjan myös Leijonilta, jonka 5-1 voittoon päättynyttä avausmatsia hän seurasi silmä kovana.

Vaikka aktiiviurheilijan päivät ovat hänelläkin jo takana, on hän koronankin aikana pyrkinyt pitämään huolta kunnostaan.

– Kuntosali on ollut toistaiseksi kiinni, mutta lihaskuntoharjoituksia, venyttelyjä ja kävelylenkkejä olen tehnyt.

Veteraanien hiihtokisoihin Aitto-oja osallistui vielä yli 90-vuotiaanakin.

– Jossain määrin isä haaveili ammattiurheilijan urasta, mutta sanoi, että viisi vuotta sodassa keskeytti sen. Liikunnan merkitystä ja sen fyysistä ja psyykkistä vaikutusta hän on korostanut meille lapsillekin. Lisäksi hän on toivonut, että me lapset opiskelisimme ja pärjäisimme elämässä, miettii tytär Leena Törmälä.

Sodassakin tuli kyllä käveltyä ja hiihdettyä paljon, hän muistaa isänsä kertoneen, samoin kuin sen, että ilman Suomen hevosia ei rintamalla olisi pärjätty. Varsinaisista sotakokemuksistaan hän on kertonut lapsilleen aikuisiällä.

– Isä kertoi, että hänellä oli muutamia läheltä piti- tilanteita ja on pohtinut sitä, kuinka pienestä kaikki on ollut kiinni ja kuinka hänelläkin on ollut tuuria matkassa. Kun sota oli ohi ja lähdettiin kohti kotia, niin piti kuulemma välttää teiden reunoja, koska viholliset olivat sijoittaneet sinne miinoja. Kun piti levätä, niin nojasi keskellä tietä aseeseen, sillä näki, kuinka moni meni levähtämään tien reunaan esimerkiksi puun alle eikä siitä enää noussut.


Leena Törmälä kertoo oppineensa isältään paljon

Jänkäjääkärien asevelihenki tuli tutuksi Leenallekin.

– Isä puhui usein heistä. He pitivät tiiviisti yhteyttä keskenään ja olivat yleensä aina paikalla isän syntymäpäivilläkin. Muistan lapsuudesta, että jos kävimme Lapissa tai Helsingissä, niin aina oli joku tuttu jossain, jota käytiin tervehtimässä ja isä kertoi, että kyseessä oli sotakaveri. Yksi yhteinen piirre näillä veteraaneilla oli: he olivat positiivisia, ottivat asiat rennosti ja auttoivat toinen toisiaan. Meilläkin kävi kylässä isän sotakavereita ja oli mielenkiintoista kuunnella heidän tarinoitaan sota-ajasta. Yllättäen siihen liittyi paljon naurua. Rintamalta oli siis myös hauskoja muistoja.

Nyt jälkikasvua on kertynyt kolmen lapsen, seitsemän lapsenlapsen ja kahden lapsenlapsenlapsen verran

– Sodan jälkeen isälle oli tärkeää saada perillisiä ja sitä kautta merkitystä elämään, tytär kertoo.

– Yritteliäisyyden ja asenteen siitä, että periksi ei anneta, olemme myös oppineet häneltä. Itse olen saanut voimaa isäni kokemuksista, jos on ollut elämässä haasteita. On ollut sen verran kovissa paikoissa, että omat haasteet elämässä niihin verrattuna ovat lillukanvarsia. Sen me lapset olemme kyllä oppineet, että itsenäisyys ei ole itsestäänselvyys ja veteraanit ovat maksaneet siitä kalliin hinnan.


Jänkäjääkäreiden viimeistä muistettiin hänen syntymäpäivänään monelta taholta (kuva: Nina Yliruikka)


PS. Joko luit Kannaksen verinen kesä 1944-juttusarjamme?

 

Jaa kirjoitus:

16.6.2021 Toinen toimi silminä, toinen jalkoina – viimeisinä vihollisen valtaamasta Viipurista paenneiden haavoittuneiden suomalaissotilaiden hurja pakomatka 20.6.1944

Seppo Korppoo oli toisen haavoittuneen kanssa viimeisiä Viipurista 1944 pakenemaan päässeitä. Toinen heistä toimi pakomatkan silminä, toinen jalkoina.  Tässä hänen hurjan pakotarinan kertoo hänen poikansa, helsinkiläinen sotahistorioitsija Tapio Korppoo.


Tapio Korppoo ja Klim-panssarivaunu, jollaista hänen isänsä yritti vuonna 1944 kasapanoksella räjäyttää.

Isäni Seppo Korppoo ei meille lapsilleen juuri kertonut sodasta vaan pikemminkin kehotti, että ”jos vanhana alan kelata sotajuttuja, käskekää pojat minua pitämään turpani kiinni!” Mutta joku poikkeuskin oli, varsinkin koskien hänen haavoittumistaan Viipurissa, kun kaupunki menetettiin. 

Kuten pääosa puolustajista, hänkin oli saapunut kaupunkiin vasta edellisenä päivänä, mutta ei joukko-osastonsa mukana Syväriltä vaan suoraan lomalta.  Matkaselän risteysasemalla hän oli saanut tiedon, että 20. Prikaati oli siirtynyt Viipuriin. 


Viipuri ennen sotia

Venäläisten hyökkäys 

Sotilaspassinsa mukaan isä oli 20.6.1944 joukkueenjohtaja 20. Prikaatin I Pataljoonassa.  Hän kertoi kuuluneensa siihen joukko-osastoon, joka teki Ristimäen kaupunginosaan suuntautuneen vastahyökkäyksen. Hän kertoi olleensa suojassa jonkin hautausmaan kiviaidan takana Kannakselta tulevan tien varressa siinä kohdassa etulinjaa, jossa venäläiset tankit hyökkäsivät.  

Näin ollen hän lienee kuulunut kapteeni Uuno Tarkin johtamaan vahvistettuun 2. komppaniaan, joka aluksi oli sijoitettu reserviksi etulinjan taakse.   

Ristimäen hautausmaat ovat Viipurin itäosassa, jossa sijaitsivat VKT-linjan etummaiset pesäkkeet. Kannaksentie kulki hautausmaiden välistä. Hautausmaat ovat luonnollisia asemapaikkoja ja tukikohtia. Kivisen hautuumaan aidan takaa oli hyvä ampua hyökkääjää ja sen suojassa vaihtaa paikkaa.  

Isä kertoi hypänneensä hautausmaan kiviaidan yli, kun hyökkääjien Klim Vorošilov tankki ajoi sillä kohdalla Kannaksentietä kaupungin keskustan suuntaan. Hän yritti asettaa kasapanoksen tankin telaketjun päälle, jonka jälkeen hyppäsi suojaan tienojaan. Panos kuitenkin ponnahti juuri siihen samaan tienojaan, jolloin isä sai räjähdyksestä päähänsä tainnuttavan tällin.  


Ristimäen hautausmaata (kuva: sotahistoriallisetkohteet.fi)

Isän haavoittuminen 

Ensimmäisen pataljoonan sotapäiväkirjassa mainitaan vänrikki Korppoon haavoittuminen ja evakuointi. Samaisessa sotapäiväkirjassa kerrotaan, että klo 12:30 alkoi vihollisen tykistökeskitys 2. komppanian alueelle, jolloin kahdeksan miestä kaatui ja seitsemän haavoittui.  

Isän haavoittuminen lienee tapahtuneen noin kello 14 aikoihin. Parinkymmenen raskaan panssarin tukema neuvostojalkaväki onnistui tekemään Ristimäessä läpimurron noin kello 16. 

On kuitenkin todettava, että pataljoonan sotapäiväkirja on mitä ilmeisimmin kirjoitettu vasta jälkeenpäin, koska originaali oli tuhoutunut tai kadonnut Viipurissa. On siis mahdollista, että isän, vänrikki Korppoon, haavoittuminen olisi tapahtunut vastahyökkäyksen jo edettyä Ristimäen suuntaan lähempänä kello 15:ttä. 

Ensimmäisen pataljoonan joukkosidontapaikka (JSP) oli klo 12:20 saanut käskyn siirtyä kauemmaksi etulinjasta ja sijaitsi Salakkakadulla Kesko Oy:n, entisen Savo-Karjalan tukkuliikkeen uljaan toimitalon kellarissa. 

Vänrikki Korppoon ollessa tajuttomana JSP:lla Viipurin puolustus murtui. Kun suomalainen tykistökin ammusten loputtua vaikeni, oli tie auki kaupunkiin Neuvostoliiton panssarivaunuille.  Syntyneessä sekasorrossa haavoittuneiden evakuointikin epäonnistui. 


Pataljoonan joukkosidontapaikka sijaitsi
vuonna 1937 valmistuneen Keskon toimitalon kellarissa. (kuva: SA-kuva)

Toinen toistaan tukien 

Isä on meille pojilleen kertonut, että hän tuli tajuihinsa JSP:lla, joka sijaitsi ”jonkun kerrostalon kellarissa.” Hän kertoi, että hänen päänsä oli kokonaan kääritty siteisiin niin, ettei hän nähnyt mitään. Hän kertoi käyneensä kellarissa seuraavan keskustelun:  

Isä: ”Missä minä olen? Onko täällä ketään?”  

Läheltä oli silloin kuulunut vastaus: ”Ei täällä enää ketään ole, kaikki ovat jo lähteneet.”  

Isä: ”Miten sinä sitten olet vielä siinä?”  

Vastaus: ”Minulla on toinen jalka niin pahasti haavoittunut, etten pysty kävelemään.”  

Isä kokeili jalkojaan ja sanoi: ”Minä taas en näe mitään, mutta jalat kyllä toimivat.”  

Kaverukset päättivät lähteä kaksistaan Linnansiltaa kohti; isä käytti jalkojaan ja kaveri silmiään. Isä ei koskaan saanut tietää, kuka tuo toinen haavoittunut oli.  

– Kun tulimme haavoittuneen kaverini kanssa Linnansillan kaupunginpuoleisen päähän, huusivat pioneerit toisesta päästä, että pitää tulla vauhdilla, sillä tämä silta tuhotaan nyt, kertoi isä myöhemmin.   

Hänen käsityksen mukaan he olivat viimeisiä siltaa myöten yli tulleita, sillä heti heidän jälkeensä silta tuhottiin. Itse hän toki – siteidensä vuoksi- vain kuuli tapahtumat. 




Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 4/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä.  


 

Jaa kirjoitus:

9.6.2021 Kolme kivenmurikkaa pelasti sotaveteraani Veikko Pärkän hengen – ”Omat vaistot olivat asettakin nopeampi selviytymiskeino”

Pyhäjokisen omakotitalon tupakeittiöstä kuuluu komeaa laulantaa. Talon isäntä, sotaveteraani Veikko Pärkkä, 99, tapailee ”Veteraanin iltahuudon” ensisäkeistöä ja kun sanat eivät muistu mieleen, loppu sujuu viheltäen.

– Viime kerrasta on näköjään liian pitkä aika, kun sanat ovat ehtineet huuhtoutua mielestä, veteraani naurahtaa ja vetäisee työhanskat käteensä.

Hän asuu edelleen omassa kodissaan ja viettää mahdollisimman omatoimista elämää.

– Jos työkintaat päästää rapistumaan, rapistuu pian koko ukko!

Nyt Veikolla on loppusuoralla pienimuotoinen puusavotta, sillä veteraani kertoo jatkojalostaneensa kaadetut pihakoivut polttopuiksi.

– Koivu sopii lämmitykseen ja leppäpuu puuron keittoon. Tämän opin jo pikkupoikana, kun mummoni nimitti minut ”lämmitysmajuriksi”. Vastuu oli suuri, sillä halkovajasta piti hakea täsmälleen määrämittaista ja oikean laista puuta milloin mihinkin tarkoitukseen, veteraani muistelee naureskellen.


99-vuotiaanakin pyhäjokisveteraani viettää mahdollisimman aktiivista elämää

Vangista sai kehuja ja lomaa

Nuorena sotamiehenä

Mutta palataanpa ajassa vuoden 1941 loppupuolelle ja ajanjaksoon, jolloin Merijärvellä varttunut maatalon poikakin sai kutsun rintamalle.

– Ei siinä tuntemuksia kyselty, eikä sellaisille ollut tarvettakaan. Maansa puolustaminen on jokaisen armeijan käyneen ihmisen velvollisuus.

Veikon kohdalla matka kohti tuntematonta alkoi 19-vuotiaana Raahen koulutuskeskuksen kautta.

– Kolmen kuukauden perehdyttämisen jälkeen nousin junaan ja ensimmäinen määränpää oli Uhtua. Yksikköni oli Jalkaväkirykmentti 11. Aluksi meidät vietiin rintamalinjojen taakse, mutta kyllä sitä mekkalaa sielläkin riitti.

Tositoimiin Veikko sanoo joutuneensa vasta Kivennavalla.

– Olin vartiovuorossa ja nukahdin. Tällä välin venäläispartio yritti yllätystä, mutta havahduin etäältä kuuluvaan outoon ’molotukseen’.  Hyppäsin pystyyn ja juoksin korsulle. Huusin pojille, että nyt ei mahdeta mitään, sillä tulijoita on enemmän kuin kourallinen. Yksi asetovereistani kuitenkin sanoi, että tehkää mitä teette, mutta minä en ainakaan jätä hyvää pikakivääriäni vihollisille. Hän oli nimittäin unohtanut kiväärinsä omalle pesäkkeelleen.

Veikko tarjoutui antamaan rintamatoverilleen tulitukea ja varmistamaan samalla, ettei hän joudu ammutuksi tai venäläisten vangiksi.

– Sotavangista sai aina kehujen lisäksi kolmen viikon loman, joten se oli molemmille puolille hyvin ”mieluisaa” hommaa, veteraani paljastaa.

Veikko ja hänen asetoverinsa pääsivät hakemaan unohtunutta pikakivääriä, mutta siinä vaiheessa, kun he olivat kääntymässä takaisin, pesäkkeeseen lensi käsikranaatti.

– Onneksemme se oli ’suutari’ eikä räjähtänyt. Kaveri nappasi kiväärinsä ja aloitti vimmatun tulittamisen. Minä hyppäsin viereiseen pesäkkeeseen ja seurasin esimerkkiä. Vähän aikaa siinä louskutettiin ja niin ihmeeltä kuin se tuntuukin, saimme reilun kymmenen miehen venäläispartion kukistettua.


JR 11:n miehiä heinäkuussa 1944 valmistautumassa puolustustaisteluun Talvisodan viimeisellä puolustuslinjalla Kannaksella (kuva: SA-kuva)

Kirjeitä tytöille

Uhtuan suunnalta Veikon mieliin palautuu myös toinen läheltä piti-tapaus.

– Olimme eräässä kylässä, jossa saimme nukkua oikein pirtin lattialla ja syödä vadelmia niin paljon kuin jaksoimme. Mieli oli niin hyvä, että sota tuntui siinä vaiheessa todella kaukaiselta. Ja samalla kun nautimme vadelmista, kirjoittelimme myös tytöille kirjeitä. Meidän ryhmässä oli varsinkin naisten suhteen eräs mahdottoman arka poika, joten päätimme rohkaista häntä. Annoimme kaverille ison nipun tyttöjen osoitteita ja sanelimme rivit valmiiksi. Ja tulihan sitä paluupostiakin sen verran, että Kannakselle siirryttäessä poika raapusteli jo itse kirjeittensä sisällön, Veikko muistelee naureskellen.


Aikaa rintamalla kulutettiin mm. kirjeiden kirjoittamiseen (kuvituskuva: SA-kuva)

Kaikki eivät kuitenkaan Veikonkaan ryhmästä päässeet kuitenkaan Kannakselle.

– En tiedä olimmeko varomattomia, mutta eräänä päivänä lähdimme pienellä porukalla kiertelemään ympäristöä. Poikkesimme tieltä pienelle polulle, joka osoittautuikin venäläisten miinoittamaksi. Kaveri, joka käveli jonon keulilla, astui suoraan miinan. Kuului vain voimakas tupsahdus ja näin, kuinka saapas lensi korkealle ilmaan.

Pojat tiesivät heti, ettei kaverin jalkaa enää pelasteta.

– Sidoimme mitä oli sidottavissa. Mukana sattui olemaan pressu, joten hakkasimme koivun vesoista aisat ja teimme purilaat. Kannoimme kaverin joukkosidontapaikalle, josta hänet toimitettiin eteenpäin, kenttäsairaalaan. Kaveri menetti jalkansa, mutta säilytti kuitenkin henkensä, hän huokaisee.

– Pahinta sodassa oli kuoleman jatkuva läsnäolo ja haavoittuneiden asetoverien pelokas katse. Kun kuolevan katse sammuu ja viimeinen sana on ’äiti’, niin siinä tuntee ihminen itsensä pieneksi.


Nuori sotilas sisarustensa kanssa

Vahvan heinikon suojissa

Kannakselle siirtyminen kesäkuun alussa 1944 muutti myös Veikon mukaan sodan luonnetta.

– Se oli koko ajan aivan hirveää repimistä. Taistelut olivat pitkäkestoisia ja miestappiot valtavia. Myös siirtyminen niin sanottuihin äkkiasemiin söivät kestävyyttä, sillä muonitus ei pysynyt aina perässä. Silloin piti pärjätä vanikalla ja repun pohjalle jääneillä murusilla.

Ajoittain vaivannut ravinnon puute sekä nukkumattomuus olivat Veikon mukaan vaarallinen yhdistelmä.

– Valppaus osoittautui usein asettakin paremmaksi selviytymiskeinoksi. Hyvät hoksottimet pelastivat minutkin muutaman kerran varmalta kuolemalta.

Veteraanin mieleen muistuu taistelu, jossa puna-armeija vyöryi kaikella voimalla päälle. Heillä oli käytössään varsinainen tappajatankki, jota oli lähes mahdotonta pysäyttää.

– Olimme poikien kanssa palaamassa ruoanhakureissulta ja juuri lähdössä ylittämään isohkoa peltoaukeaa, kun kuulimme sivusta vaimeaa huminaa. Samalla jysähti ensimmäinen ja heti perään toinen ja sen jälkeen alkoi tulitus. Heittäydyimme heinikon suojiin ja lähdimme ryömimään pellon poikki. Matka ei ollut pitkä, mutta se tuntui kyllä pitkältä, sillä vihollinen ampui täysillä. Pitkän heinikon antaman suojan ansiosta luotisuihkut menivät kuitenkin ylitse ja selvisimme naarmuitta metsän suojiin. Mutta päätä ei sopinut kuitenkaan nostaa, ei missään vaiheessa.


Yhden Veikon rykmentin pataljoonan komentopaikka Kääntymän-Kuukaupin tiellä Kannaksella kesällä 1944 (kuva: SA-kuva)

Yhden miehen taistelu

Kannaksella riitti kiperiä tilanteita kerta toisensa jälkeen ja myös valtavat marssimatkat verottivat osansa.

– Vaikka varusteet olivat hyvät ja saappaissa äidin kutomat villasukat, niin hiertymiltä ei voinut välttyä. Minäkin sain keskelle jalkapohjaa kävelyä haittaavan rakon. Hoidatin jalkaani kolmen päivän ajan joukkosidontapaikalla ja kun olin palaamassa takaisin omaan porukkaan, jouduin niin sanottuun yhden miehen taisteluun. Keskeltä ei yhtään mitään ilmestyi venäläinen maataistelukone. Se lensi matalalla, tien suuntaisesti ja avasi tulen. Hyppäsin tien raviin ja siitä metsään. Luotisuihkut vain sinkoilivat ympärillä, kun juoksin mutkitellen ja suojaa etsien. Tämä pirulainen vain seurasi ja kiemurteli perässä!

Maanpuolustus on Veikon mukaan jokaisen velvollisuus

Veikko muistelee juosseensa päämäärättömästi, kunnes eteen aukesi iso, kolmen kiven muodostelma.

– Kivien keskellä oli miehen mentävä onkalo, jonne hyppäsin tietämättä mihin hyppäsin. Onnekseni onkalo oli sen verran iso, että sen suojissa säästyin hengissä. Ja kun vaara oli ohitse, odottelin hetken ja lähdin metsiä pitkin omieni luokse.

Kohtaaminen maataistelukoneen kanssa jäi Veikon viimeisimmäksi taisteluksi vihollista vastaan.

– Pääsin lomille ja ennen sen loppumista päättyi myös Jatkosota. Myös Lapin sota jäi osaltani väliin, sillä minulta puhkesi umpisuoli, jonka seurauksena pääsin aloittamaan siviilielämäni vasta vuoden 1946 maaliskuussa.

Sotamiehenä siviiliin päässyt Veikko puolusti Suomen maata kaiken kaikkiaan kolme pitkää vuotta. Taistelupaikoiksi sotilaspassiin merkittiin muun muassa Uhtuan länsi- ja pohjoispuoli, Kivennapa, Heinjoki, Muolaa, Noskua, Vuoksi, Vuosalmi ja Ihantala.

– Olihan sitä siinäkin yhdelle miehelle. Monta hyvää kaveria kaatui ja moni haavoittui. Minulla sen sijaan oli suuri onni ja varjelus, että säästyin jopa haavoittumiselta.

Siviilielämänsä korpraaliksi ylennetty Veikko rakensi Pyhäjoelle. Elämäntyö rakentui maatalouden ympärille ja naimisiin mentyään perheeseen syntyi kolme lasta.


Rintamalla valmistunut puhdetyö

Veikko tunnettiin aikoinaan myös lukuisista luottamustoimistaan. Hän vaikutti muun muassa kunnanhallituksessa, tie- ja liikennelautakunnassa, vanhainkodin johtokunnassa sekä Rannikon Maidon hallituksessa.

– Ruuhkavuodet olivat sanan varsinaisessa merkityksessään hyvin kalenterintäyteisiä. Taitettuihin vuosikymmeniin mahtuu paljon iloa, mutta myös surua. Menetin ensimmäisen vaimon vuonna 1983 ja arki oli pitkän aikaa hyvin tummasävytteistä. Elämän oli kuitenkin jatkuttava ja se myös jatkui, kun löysin rinnalleni nykyisen puolison. Niin se vain on, että ihmisen ei ole hyvä olla yksin, veteraani kiteyttää hyväntuulisena.


”Sotasaaliiksi” saatua neuvostoseteliä Veuikko säilyttää sotilaspassinsa välissä

Terveiset tuleville polville

Pitkän elämänsä aikana Veikko on nähnyt monen asian muuttuvan.

– Suomi on kehittynyt, mutta ei kaikilta osin parempaan suuntaan. Itsekeskeisyys on vallassa ja maalaisjärki unohtunut. On suuri vaara, että Suomessakin luokkaerot kasvavat ja tämä tie on kohtalokas. Valtaa pitävien pitää muistaa, että päätökset tulee tehdä kansan – ei oman hyvinvoinnin takaamiseksi, hän toteaa painokkaasti.

Tuleville polville hän toivoo rauhaa, mutta muistuttaa, että heillä on siinä oma tehtävänsä.

– Pitäisi opetella hillitsemään itsensä, kunnioittaa lähimmäisen arvoja ja jopa arvomaailmoja. Hyvät neuvottelutaidot ovat paras tie sopuun. Muistakaa, että veteraanit ovat rakentaneet ja mahdollistaneet sukupolvia kestäneen hyvinvoinnin. Kunnioittakaa heidän tekemiään uhrauksia olemalla utelias siitä, miten tämä kaikki on tapahtunut. Kiertäkää sankarihaudoilla, katselkaa valokuvia, kyselkää, kuunnelkaa ja hankkikaa tietoa veteraanisukupolvesta. Veteraanien perintö meille kaikille on vapaus, jota myös jälkipolvien tulisi vaalia teoillaan ja tavoillaan. On hyvä muistaa, että turhasta ei kannata tapella – sellaista asiaa ei olekaan, jota ei voida neuvottelemalla sopia.


Veikko kannustaa nuorempia ottamaan selvää veteraanisukupolven tekemästä työstä

Jaa kirjoitus: