Jatkosodan veteraani Antti Kangaskesti: ”Vannoin kostavani ryssille veljeni kuoleman”

12.8.2021 Jatkosodan veteraani Antti Kangaskesti: ”Vannoin kostavani ryssille veljeni kuoleman”

Kestilän suojeluskunnan muistolaatta paljastettiin Kisapirtillä heinäkuussa 2013 (kuva Kestilän Kisa-veikot)

Kestilässä syntynyt veteraani kertoo lapsuutensa olleen kaikin puolin hyvä, vaikka 1930-luvun pula-aika jättikin siihen jälkensä.

– Meiltä meni kotitalo pakkohuutokauppaan. Minä pääsin koulusta 1938 ja olin naapuritalossa töissä 1938-1939.

Hän muista edes 1930-luvun loppua kohden aina vain todennäköisesti käyvän sodan uhan varjostaneen sitä.

– 1939 siitä tietenkin alettiin jo puhua. En muista, että sitä ennen olisi ollut puhetta. Suojeluskunnan paikallispäällikkö meitä poikasiakin valisti. Suojeluskunnan toimesta alettiin sitten tehdä pommisuojaa ja minäkin olin sitä tekemässä. Ei sille varmaankaan olisi ollut pikkukylässä tarvetta, mutta se tehtiin. Vanhin velipoika kutsuttiin lokakuussa ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Se oli tietenkin jo hyvin konkreettinen tapaus.

Sota ei kuitenkaan hänen kotikylässään juurikaan näkynyt.

– Se oli niin rauhallinen kylä, että sodasta ei tiennyt yhtään mitään muuta kuin siinä mielessä, että sinne tuli siirtolaisia Kuhmosta ja Suomussalmelta. Siihenkin taloon, jossa me asuimme, tuli Kuhmosta 30-40 hevosta, jotka olivat isäni hoidossa koko Talvisodan ajan.

Kangaskesteille sijoitettiin asumaan kuhmolaisperhe.

– On pidetty yhteyttä vielä jälkeenpäinkin. Ahtaathan ne paikat olivat, kun tuli vielä lisää väkeä, eikä ennestäänkään ollut laveaa. Mutta hyvin me minun käsittääkseni tulimme toimeen.


Jutun pohjana on ollut Antti Kangaskestin Tammenlehvän Perinneliiton Veteraanit kertovat-sarjaan 2009 antama haastattelu, joka löytyy liiton Youtube-kanavalta.

Ensimmäinen suruviesti

Kuukausi ennen sodan päättymistä kotiin tuli kuitenkin karuin mahdollinen muistutus meneillään olevan sodan vaatimasta hinnasta.

Kestilän kirkkoherran Yrjö Kortekankaan raskaaksi tehtäväksi jäi tuoda suruviestit talon poikien kaatumisesta (kuva: Danielson-Kalmarin museo)

– Muistan kun vanha rovasti Yrjö Kortekangas tuli. Siihen aikaan, kun pappi tuli, tiedettiin, millä asialla hän liikkui. Hän toi sitten sen sanoman.

Vanhin veli oli kaatunut.

– Äidillehän se tietenkin oli vaikea tapaus. Olin silloin vielä sen verran nuori, että ei niin vakavasti osannut ottaa asioita muuten kuin, ett vannoin kostavani. Mutta sitten kun itse jouduin sotaan, äkkiä siellä tajusin, että turha on kostoa hautoa. Kesti pitkään, ennen kuin veljeni ruumis tuotiin. Veljeni kaatui 13.helmikuuta, mutta huhtikuussa hänet vasta tuotiin.

Veli sai surmansa tiedusteluretkellä vihollisen selustaan.

– Kuhmoon oli tuotu siperialainen hiihtopataljoona, joka oli ihan uusi siellä. Olen kuullut, että suomalaiset sotilaat tekivät yöllä väkivaltaisen tiedustelun vihollisen selustaan. En tiedä, miten iso partio oli liikkeellä, mutta kun se palasi, ei veljeni ollutkaan mukana. Toiset lähti hakemaan häntä ja löysivät hänet polviasennosta konepistoolinsa vieressään. Häneltä oli mennyt luoti suoraan sydämestä.

Kaikkiaan Talvisodassa kaatui Kangaskestin arvion mukaan kolmisenkymmentä kestiläläistä.

– Jatkosodassa kaatui sitten paljon enemmän.

Ja taas tulisi suruviesti taloon.


Kestilää ennen sotia (kuva: Museovirasto)

Talvisodan epäreilu rauha

Rauhan tulon hän muistaa yhä.

– Silloin oli kestikievaritaloja, joissa oli velvollisuus kyyditä ihmisiä. Ja minä olin kestikievarikyytiä ajamassa naapurin kestikievaritalon hevosella. Oli kirkas auringonpaiste, pakkasaamu. Vein kyytiä Nuojuan asemalle ja siellä uutisen kuulin.

Jo tuoreeltaan rauha tuomittiin epäoikeudenmukaisena.

– Semmoisena sanelurauhana. Harva sitä hyväksyi. Ensinnäkin katsottiin, ettemme me suomalaiset olleet millään tavalla syyllisiä sotaan. Se oli toisten aloittama. Silloin ainakin oltiin siinä käsityksessä, että se oli ihan väärin, mutta onhan sitä jälkeenpäin selitetty monella tavalla.

Eikä rauhan aikaa kauaa kestänytkään. Jo seuraavan vuoden kesäkuussa Suomi oli jälleen sodassa.

– Kuulin ja näin, kun Kestilän kirkonkylälle koottiin yksi pataljoona. Miehiä alkoi lappaa lähikunnista kylälle iso porukka. Sieltä ne sitten lähtivät marssimaan Uhtualle. Tai ensin Suomussalmelle. Eivätkä koskaan päässeetkään Uhtualle. Kaikki työkykyiset miehet olivat rintamalla ja kaikki työt olivat naisten ja lasten harteilla, hän muistelee sotaa kotirintaman silmin.

Tammikuussa 1943 kaatui Kangaskestin Aarne-veli (kuva katsottavissa isompana sitä klikkaamalla)

Syksyllä 1942 kutsun armeijaan sai toinen veli, 19-vuotias Aarne.

– Hän kaatui Jatkosodassa 13.tammikuuta 1943. Veljeni oli rajajääkäripataljoonassa ja oli nykyisen Kostamuksen kaupungin lähellä Kenttäjärvi-nimisessä paikassa. Siellä oli kenttävartio ja käsittääkseni vain yksi joukkue. He tekivät yhdyspartioita, toisesta vartiosta toiseen vartioon. Siellä ei ollut vakituisia linjoja, vaan se oli kenttävartioitten varassa. Veljeni hiihti partiossa tunnustelijana ensimmäisenä. Venäläiset olivat väijyksissä ja avasivat tulen lähietäisyydeltä. Toinen luoti meni veljeni keuhkoista ja toinen hänen päästään läpi. Hän oli vielä pyörähtänyt ympäri ja huutanut, että ”pojat, täällä on ryssiä”, ennen kuin tuupertui. Ja siinä samassa rytäkässä yksi naapurin poika haavoittui ja joutui venäläisten vangiksi. Hän kuoli vankeudessa.

Muutama kuukausi myöhemmin oli Kangaskestin vuoro saada kutsu isänmaalta.

– Olin kutsunnoissa 5. huhtikuuta 1943 ja 12. huhtikuuta jouduttiin lähtemään armeijaan Nurmekseen. Siellä oli armeijan koulutuskeskus. Siellä aloitettiin sotatyön opettelu. Se oli hyvin rankkaa. Siellä oli kova koulutus. Yhtä mäkeä valloitettiin miltei joka päivä. Ja oli hirmuisen pitkiä marsseja. Keskellä yötäkin saatettiin yhtäkkiä herättää koko komppania. Toisaalta meillä oli hyvät kouluttajat. He olivat aliupseereja ja upseereja, jotka olivat jo olleet sodassa. Suurin osa heistä ilmeisesti oli haavoittuneita ja olivat siksi joutuneet koulutustehtäviin. He tiesivät, mitä sota on.


Kangaskestinkin koulutuspaikkana toimineessa Nurmeksen varuskunnassa 2009 paljastettu muistomerkki (kuva: Kainuun tykistö- ja heittimistökilta)

Nuorena ei osaa pelätä

Sotaan lähtemistä hän ei muista pelänneensä.

– Ihme kyllä. Enkä muista, että muillakaan olisi ollut pelkoa. Nuori ihminen ei osaa reagoida etukäteen. Sitä elää päivän kerrallaan, hän arvelee.

Pikemminkin hän muistelee porukan olleen innokasta pääsemään rintamalle – koulutusaika kun oli alkanut heistä tuntua jo turhan pitkältä.

Nuorena sotilaana

Seuraava pysäkki oli Hyrynsalmella sijainnut henkilötäydennyskeskus, missä elämä jatkui taisteluharjoitusten ja partisaanipalvelun merkeissä. Sitten Aaro Pajarin komentaman 3. Divisioonan joukkoja alettiin siirtää Uhtualta Karjalan Kannakselle, jolloin Kangaskestin pataljoona siirrettiin alta pois Sotkamoon.

– Siellä olimme vain vähän aikaa, kun meidät määrättiin Suomussalmelle Puraksen kylään. Se oli Raatteen tieltä 15 kilometriä pohjoiseen. Siellä olimme juhannukseen 1944 saakka. Mitään taistelutoimintaa siellä ei ollut. Kuljimme Venäjän puolellakin kalastelemassa.

Siinä vaiheessa Puna-armeijan Kannaksella 9.6. alkanut suurhyökkäys oli verottanut suomalaisjoukkojen rivejä jo niin, että täydennyksiä kaivattiin ja siirrettiin mistä niitä vain oli saatavilla. Sinne vei seuraavaksi myös Kangaskestin tie.

– Matka Hyrysalmelta Kannakselle kesti varmaan puolitoista viikkoa. Ensimmäinen kuljetus oli tavarajunan keskellä niin sanotussa mullivaunussa. Se syttyi palamaan. Meidät vaihdettiin matkustajajunaan, jolla tultiin Kuopioon. Kuopiosta etelään päin oli rata monesta kohden poikki ja katkokohtien yli täytyi mennä kävellen. Lappeenrannan asemalta lähdimme marssimaan kaupungille päin. Emme päässeet kuin sata metriä, kun rupesi pommeja tippumaan junaan, jolla olimme tulleet. Siinä oli paljon ammusvaunuja ja hevosia. Me heittäydyimme katuojaan hyvin matalaksi. Kertoivat, että venäläisillä oli tiedustelijoita Lappeenrannassakin. Yksi ainoa lentokone pilvessä odotteli, että saa ilmoituksen junasta ja pudottaa pomminsa.


Sotilaita matkalla taisteluharjoituksiin Hyrysalmella 1943

Tulikaste Vuosalmella

Lopulta heidät saatiin vietyä kuorma-autoin Vuosalmelle, missä vihollinen oli vallannut Vuosalmen sillanpääaseman eikä Äyräpään puolella ollut enää suomalaisia. Silloin ehkä jo pelottikin, Kangaskesti myöntää.

– Sitähän sanotaan, että olisi tyhmä, ellei pelkäisi sodassa. Jokainen varmasti pelkää. Mutta ei se ollut sellaista hallitsematonta pelkoa. Tietenkin kun on tottumaton, sitä reagoi kaikkiin räjähdyksiin herkemmin kuin sotilaat, jotka olivat olleet vuosia sodassa. He olivat oppineet kuulemaan, milloin tulee lähelle ja milloin kauemmas, hän muistuttaa.


Vuosalmessa pelkäsivät jo kaikki, Kangaskesti sanoo (kuva: SA-kuva)

– Venäläinen oli tullut jo Vuoksen yli. Tykistötuli oli kiva. Ja lentotoiminta oli hirmuista. Sotaan tottumattomista tuntui, ettei täällä vuorokautta pidempään elä, ettei millään säily hengissä. Ja niinhän ne venäläiset huutelivatkin. ”Teitä on tullut taas nuoria miehiä. Eilen tuli 200 ja heidät on jo kaikki tapettu. Lähtekää koteihinne ja tappakaa lapualaiset upseerinne.” Se oli propagandaa, kuten sodassa aina on, Kangaskesti muistuttaa.

Siinä vaiheessa ylipäällikkö Mannerheimin avunpyyntöihin Saksasta oli vastattu ja Immolan kenttä oli annettu Luftwaffen lento-osasto Kuhlmeyn käyttöön. Niiden avulla Suomen ilmavoimien konekanta Karjalan Kannaksen ilmapuolustuksessa oli saatu tuplattua.


Lento-osasto Kuhlmey saapui Immolaan 17.6.1944

– Se oli juhlava näky, jota katsoi mielihyvin, vaikka tiesi, että se oli raakaa peliä. Tekivät Vuosalmelle jatkuvaa pommitusta iltayöstä ja öisin. Tulivat aaltona ja ajoivat niin ylhäällä, ettei venäläinen ilmatorjunta pystynyt sinne ampumaan. Pimeässä yössä kun ilmatorjunta-ammukset räjähtelivät, niin sehän oli kuin suurta ilotulitusta niin että mekin – Väinö Linnan sanoja lainatakseni – sanoimme että vapiskaa nyt siellä perkeleet.

Panssaridivisioonan komentajaa Ruben Lagus oli miestensä arvostama johtaja

Ruben Laguksen komentama Panssaridivisioona oli perustettu kesäkuussa 1942. Osana Jääkäriprikaatia siihen kuului myös Jääkäripataljoona 4, johon sijoitettu Kangaskesti toimi sodassa taistelulähettinä.

– Ainakin meidän yksikössä oli hyvä henki. Se oli yksikkö, joka oli ollut Kannaksella Kivennavalla vakituisena joukkona välirauha aikanakin. Suurin osa oli 1919 ja 1920 syntyneitä miehiä – se oli Laguksen joukon kantajoukkoa. Häntä pidettiin hyvänä tai ainakin vaativana komentajana. Ja meillä oli käsitys, että tämä panssaridivisioona oli Suomen paras, vaikka niin kai kaikki taitavat omasta divisioonastaan ajatella?

Heidän saatuaan käskyn siirtyä taemmas, oli tilanne Vuosalmella jo rauhoittunut Kangaskestin sanoin ”asemasodaksi”. Rauhan mahdollisuudesta ei vielä tosin edes puhuttu.

– En muista, että olisi missään vaiheessa sellaista ajateltukaan. Päinvastoin, kun tulimme Kuurmanpohjaan, meille ruvettiin taas pitämään kovia harjoituksia. Koko ajan oli puheissa, että valloitamme vielä Viipurin takaisin.

Viipuri oli joutunut viholliskäsiin miltei taisteluitta jo 20.6.1944, vain noin 10 päivää suurhyökkäyksen alkamisesta.


Suomi menetti Viipurin jälleen 20.6.1944

Rauha tarkoittikin sotaa

Kuurmanpohjassa ollessa pataljoona sai kuitenkin uutiset rauhasta.

– Yhtenä aamuna komppanian vääpeli tuli kentälle ja komppanian päällikkö ilmoitti, että tulee aselepo. Aluksi ei tiedetty ehtoja.

Heti välirauhan iltana pataljoona lastattiin Jääskin asemalla junaan. Määränpäätä vielä tuossa vaiheessa vain arvailtiin, mitä ei auttanut junan mutkittelu ensin kohti länttä, pohjoista, länttä takaisin itään. Myöhemmin miehille selvisi kiertelyn johtuneen siitä, että saksalaiset olivat ehtineet räjäyttää jo mm. Paltamossa yhden sillan, minkä vuoksi Muhokselle oli pitänyt kiertää Oulun ja Ylivieskan kautta.

Muhoksella rauhan ehdot alkoivat tulla selviksi heillekin. Se tarkoittikin uutta sotaa.


 

Jaa kirjoitus: