Uutiset

24.9.2020 Ihantalasta löytyi heinäkuussa 1944 partiomatkalla kadonneen suomalaisupseerin jäänteet

Vjatseslav ”Slava” Skokov on yksi ryhmän perustajajäsenistä

Syksyn alkaessa olla kauneimmillaan, ovat Kannaksen metsät alkaneet täytytä sienestäjistä. Löytöjä on viime aikoina tehnyt kuitenkin myös taistelukentille jääneitä sankarivainajia etsivä Karjalan Valli-ryhmä.

– Tällä kertaa päätimme lähteä kauemmaksi tieltä, ryhmä kertoo viikon takaisesta etsintämatkastaan Ihantalan maastoon.

– Koska eräällä ryhmämme jäsenellä on hyvä etsintätyökokemus/intuitio soilla, lähdimme Ihantalan itäpuolella sijaitsevalle paikalle. Jatkosodan loppuvaiheella siellä oli suomalaisten puolustuslinja suon pohjoisrannalla, venäläiset ollessa suon etelärannalla. Suon pohjoisreunalla oli kuin pieni niemi, johon suomalaiset järjestivät eteentyönnetyn tukikohdan, yksi ryhmän jäsenistä, Vjatseslav ”Slava” Skokov, kertoo.

Sotapäiväkirjojen mukaan Puna-armeija suoritti heinäkuussa 1944 väkivaltaisen tiedustelun suomalaislinjoille.

– Selostus oli epäselvä, mutta päättelin, että se osui juuri tuohon eteentyönnettyyn tukikohtaan. Suhteellisesti lyhyen taistelun jälkeen isoja tappioita kärsineet venäläiset perääntyivät. Myöhemmin suomalainen tiedusteluryhmä katosi suolle, hän taustoittaa.

Selostuksessa kuvattiin suurin piirtein myös ryhmän katoamispaikka, minkä perusteella ryhmä arvioi, että heidän tulisi haravoida n. 200 m x 200 m suuruinen alue.


Ryhmän tuorein etsintäretki suuntautui Ihantalaan

Kyy on hyvä ennusmerkki

Etsintäretken alussa bongattu kyy

Ensimmäinen etsintäkohde vaikutti lupaavalta, Skokov kertoo.

– Jos välimaastolle jäi 30-40 venäläistä sotilasta, on melko varmaa, että kukaan ei yrittänyt hakea ruumiita heti taistelun jälkeen, ja ruumiit olivat maatuneet lähelle pintaa. Ajattelimme, että jos meillä ei olisi onnea siellä, voisimme aina lähteä saman suon toiselle paikalle haravoimaan suomalaisten katoamisaluetta.

Etsijät jättivät auton tien varteen ja suuntasivat maastoon.

– Menimme suolle kävellen tietä pitkin ja sitten metsän halki. Yhtäkkiä kalliomaasto laskeutui suohon, kallion edessä oli leveähkö petollinen lähteikkö. Jätimme reput rannalle ja lähdimme eteenpäin metallinpaljastimet käsissä. Rannan lähellä kaverini huomasi kyyn ja sanoi että se on hyvä ennusmerkki.

Tehdessään etsintöjä Talin-Ihantalan maastossa vuonna 2018 ryhmä teki kyyhavainnon kolmella etsintäretkellä ja joka kerran jälkeen he löysivät sankarivainajan.

Matkalla suomalaiselle niemelle ei suolta löytynytkään mitään, mitä ryhmä piti kummallisena.

– Kaikki hylsyt varmasti upposivat turpeeseen, mutta ajattelimme silti, että suosta voisi vielä löytyä ainakin lapioita ja kypäriä, mutta löysimme vain muutaman venäläisen käsikranaatin juuri pohjoisrannan edestä.

Niemelle noustuaan ryhmä päätteli ympäristön perusteella jonkun toisenkin tehneen paikalla etsintöjä, mutta vain vähän aikaa.

– Parissa poterossa oli monttuja, toisella kivellä oli kaivettu ulos valtava sirpale, toisella kypärän pala. Kypärä sai mahdollisesti täysosuman, mutta valitettavasti emme tiedä mistä se kaivettiin. Sen perusteella rohkenimme kuitenkin toivoa vainajankin löytyvän jostain läheltä, Skokov kertaa.


Pala kypärää

– Tutkimme ympäristöä ja huomasimme, että paikalta löytyi monia sekä suomalaisia että venäläisiä hylsyjä. Se tarkoitti venäläisten tunkeutuneen tukikohtaan. Löysimme lisäksi kaksi venäläistä kenttälapiota.

Ryhmä painoi paikan mieleensä kiinnostavana tulevia etsintöjä silmälläpitäen mutta päätti keskittyä suohon, jonka haravoiminen pohjoisrannan vierestä kuitenkin kuulemma epäonnistui.

– Löysimme vain käsikranaatteja. Yksi paikka suolla näytti mielenkiintoiselta ja nostimme märästä kuopasta (entisestä kranaattikuopasta) esiin suomalaisen kenttäpakin, venäläisen kenttäpakin ja saksalaisen kenttäpullon. Samassa kuopassa oli lisäksi suomalaisia patruunoita. Valitettavasti kuoppa on yli 70-senttisenä liian syvä näin kylmään aikaan kaivettavaksi. Tallensimme koordinaatit GPS-laitteeseen, ja toivon että vuoden 2021 kesän sää on kuivaa ja kuumaa.


Suosta löydetyt venäläinen kenttäpakki, suomalainen kenttäpakki ja saksalainen kenttäpullo

Lounaan jälkeen yksi ryhmäläisistä palasi haravoimaan suota sen etelärannan lähelle. Ei mennyt aikaakaan, ennen kuin hänen huutonsa hälytti paikalle myös muut jäsenet. Turpeesta oli löytynyt vyö, johon oli kiinnitetty Suomi-konepistoolin lippu. Vähän myöhemmin tuli uusi huuto.

– Täällä on ihmisluu!

Etiäinen oli osunut oikeaan: löytöpaikka oli ihan aiemmin havaitun kyyn vieressä.


Leima suomalaisen kenttäpakin kannessa

Vainajia kenties lisääkin?

Ympäristöä metallinpaljastimin haravoidessaan, sai ryhmä paljon signaaleja.

– Kaivoimme pieneltä pinta-alalta (noin 5×7 metriä) viisi patruuna-askia konepistoolille, yhden patruuna-askin kiväärille, kaksi suomalaista käsikranaattia, kenttälapion, leipälaukun fragmentteja ja selkärepun, jossa oli noin 150 kivääripatruunaa ja puinen piippu.

Vähän kerrallaan ryhmä kaivoi käsin monttua isommaksi ja nosti turpeesta ja vedestä joukon epäjärjestyksessä maanneita luita.

– Se tarkoittaa, että ruumis maatui maan pinnalle, minkä jälkeen luuranko alkoi vähitellen upota suohon, Skokov selventää.

Löytämänsä perusteella ryhmä oletti vainajan olevan suomalainen, mutta tarvitsi vielä lisää todisteita voidakseen olla asiasta täysin varma.


Etsintöjä tehtiin suossa käsin

– Tutkimme monttua tavallisella metallinpaljastimella ja pinpointterilla, mutta emme onnistuneet löytämään kenttäpuseron sinkkinappeja. Aloimme jo miettiä, voisiko kyseessä sittenkin olla välimaastolle jäänyt venäläisotilas?

Sitten etsinnät alkoivat tuottaa tulosta.

– Ensin löytyi suomalainen muovinappi, sitten toinen, sitten vielä pieni leijonanappi. Tiesimme, että Jatkosodan loppupuolella suomalaissotilaille jaettiin toisinaan sinkkisiä tuntolevyjä. joka tällaisessa happamassa maaperässä voisi syöpyä kokonaan.

Toivosta ei kuitenkaan vielä luovuttu ja kaikki olivat helpottuneita, kun alumiininen tuntolevy vihdoin löytyi.


Vainajan löytöpaikan ympäriltä nostettuja tavaroita sekä sankarivainajan tuntolevy ja napit

– Sen toinen puolikas on huonosti säilynyt, mutta toisesta puolikkaasta saimme puhdistuksen jälkeen näkyviin koko numerosarjan.

Olosuhteita he luonnehtivat haastaviksi.

– Jatkoimme kaivauksia melkein iltakahdeksaan asti ja ehdimme nostaa sankarivainajan ennen iltahämärää.

Kotiin palattua Skokovin tutkimus jatkui, nyt heidän tietokantojaan läpikäyden.

– Sieltä löysin tuntolevyn haltijan tiedot. Hän oli nuori upseeri, vänrikki,  ja katosi tiedustelumatkalla heinäkuussa 1944. Eli hän kuului pieneen tiedusteluryhmään, joka katosi suolle. Lähetin viestin löytämisestä Sotavainajien muiston vaalimisyhdistykselle.

Joki jäi kuitenkin vaivaamaan.

– Vainajan ympärillä on minusta kahden sotilaan omaisuutta. Todennäköisesti toisella (upseerilla) oli konepistooli, ja toisella kivääri. Voi olla, että toinen vainaja on vielä lähellä. Tulevat suunnitelmat riippuvat paljolti säästä, mutta voi olla, että pääsemme jatkamaan suon tutkimuksia vasta ensi vuonna.


Vainajan tuntolevy

Olemme kertoneet kyseisen ryhmän tekemistä löydöistä aiemminkin:


Kuvat ovat peräisin Karjalan Valli-ryhmän Facebook-sivulta, jonne he päivittävät etsintöjensä kulkua. Suosittelemme ehdottomasti ryhmän seuraajaksi liittymistä!


PS. Haluatko tukea rajantakaisille taistelukentille jääneiden suomalaisten sotavainajien löytämiseksi ja kotiin tuomieksi tehtävää arvokasta työtä?

PIENKERÄYS RA/2020/980 21.8.2020 — 20.11.2020

Viime sotiemme aikana kentälle jäi yli 10 000 suomalaista sotilasta.
Heistä noin 1400 on pystytty palauttamaan ja 393 luotettavasti tunnistamaan.
On arvioitu että etsintöjä on mahdollista jatkaa vielä kymmenkunta vuotta.
Pienkeräys järjestetään sotavainaetsintöjen tukemiseen (laitehankintoihin ja etsintäkuluihin) Karjalankannaksella.

Saaja: PIENKERÄYS RA2020980

Tilinumero: FI71 5172 0220 2655 90

Pienkeräyksen järjestäjät:
Jyrki Venemies, 0400 421 443
Jarkko Väänänen, 040 5436 064
Kalevi Kannus, 0400 666 123

Toissijainen käyttötarkoitus: Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ry:lle, kohdennettuihin avustuksiin.

Jaa kirjoitus:

22.9.2020 Sotaveteraaniliiton liittokokous vaatii kaikille veteraaneille tasapuolisia palveluja

Kahden vuoden välein järjestettävä suurtapahtuma, Sotaveteraaniliiton liittokokous järjestettiin koronatilanteen vuoksi tänä vuonna yksipäiväisinä 21.9.2020 Helsingissä. Tilaisuus striimattiin livenä netin välityksellä.


Tänä vuonna Helsingin Messukeskuksessa vietetyt liittopäivät olivat järjestyksessään 29.


Netin kautta tervehdyksensä juhlayleisölle toivat myös sotaveteraanit, jotka esittivät vetoomuksen siitä, ettei veteraanisukupolven perinnön annettaisi unohtua siinäkään vaiheessa, kun veteraaneja ei enää keskuudessamme ole.



Iloisia jälleennäkemisiä

Koronapandemian mukaiset varotoimenpiteet otettiin huomioon kaikissa kokousjärjestelyissä turvaväleineen, käsidesipisteineen sekä kokouksessa jaettuine kasvosuojineen.


Myös Messukeskus oli järjestelyissään panostanut varotoimiin, kuten turvaväleihin
Kasvosuojukset olivat ahkerassa käytössä
Varotoimenpiteet otettiin huomioon kaikissa tilanteissa
Veteraanejakin näkyi tilaisuudessa ilahduttava määrä
Kuten liittopäivänauhaan kerätyt merkit kertovat, olivat nämä liittopäivät Etelä-Karjalan Sotaveteraanipiirin puheenjohtajalle Erkki Pulille jo kahdeksannet

Vaikka veteraaneille suunniteltu ohjelma jouduttiin perumaan ja veteraaneja osallistui tilaisuuteen tavanomaista vähemmän, oli tapahtumaa isännöivään Messukeskukseen kuitenkin halunnut tulla ilahduttava määrä veteraaneja ympäri Suomea.


Tervehdykset saivat tänä vuonna ihan uusia muotoja, kuten lahtelaisveteraani Jaakko Heikinheimo (oik.) näyttää
Liittopäiväyleisössä oli niin veteraaneja kuin pitkän linjan veteraanityöläisiä
Edellisillä liittopäivillä Sotaveteraaniliiton kunniajäseneksi kutsuttu Antti Henttonen, 98, puolisoineen
Kokousten välissä ehdittiin vaihtaa kuulumisetkin
Liittopäiväjärjestelyt saivat kiitosta myös Sotaveteraaniliiton neuvottelukunnan puheenjotajalta Ilkka Asparalta (vas.), Turvallisuuden tukisäätiön (ent. Sotavahinkosäätiö) puheenjohtajalta Harri Kainulaiselta sekä veteraniliittojen viestintätoimikunnan puheenjohtajalta Ilkka Juvalta


Liittopäivä aloitettiin liittojuhlalla, jossa esiintyivät Kaartin Soittokunta sekä Viipurin Lauluveikot. Taltioinnin aina yhtä sykähdyttävästä Veteraanin iltahuudosta löydät Facebook-sivultamme!


Juhlan aluksi nähtiin seppeleenlaskut Hietaniemen hautausmaalla
Juhlapuhuja, Helsingin pormestari Jan Vapaavuori puhui koskettavasti isästään
Paikallisväriä ja nuoren polven osaamista juhlaan toivat helsinkiläiset koululaiset
Kaartin Soittokunnan ja Viipurin Lauluveikkojen Veteraanin Iltahuuto liikutti niin paikan päällä kuin kotikatsomoissa


Veteraanityöstä perinnetyöhön

Veteraanikenttä on läpikäymässä rakennemuutosta ja muuntumassa lähivuosina tukityöstä perinnetyön toteuttajaksi. Päivän aikana järjestetyssä perinneseminaarissa korostettiin sotasukupolven merkitystä Suomen kansan tarinalle. Seminaarin aloittaneet veteraanien puheenvuorot muistuttivat siitä, että perinneaika on nimenomaan veteraanien itsensä toive.

Liittokokousyleisön käyttämissä puheenvuoroissa esiin nousi puolestaan se, kuinka henkilökohtainen ja yhä vahvasti läsnä kentän väessämme on sotavuosistamme maksettu hinta: heidän joukostaan löytyy niin sotaveteraaneja, sotaorpoja kuin evakoita jälkeläisineen.


Sotaveteraaniliiton toiminnanjohtaja Sakari Martimo johdatteli kokousyleisön perinneseminaariosioon

Perinnetyötä tehdään tiiviissä yhteistoiminnassa muiden veteraaniliittojen ja Tammenlehvän Perinneliiton jäsenjärjestöjen kanssa. Veteraaniväestön sekä heidän leskien ja puolisoidensa tuki- ja huoltotyö jatkuu viimeiseen veljeen ja sisareen saakka.

Edunvalvontatyö veteraaniväestön hyväksi on edelleen Sotaveteraaniliiton toiminnan keskiössä. Liittokokouksen julkilausumassa vaaditaan, että veteraaniliittojen aikaansaaman lakimuutoksen takaamissa kotiin tuotavissa palveluissa kuntatien välillä ilmenneeseen epätasaisuuteen puututaan ja että rintamalisää korotetaan veteraaniliittojen esityksen mukaisesti 200 euroon kuukaudessa.


Liittokokouksen puheenjohtajana toimi Helsingin kaupunginvaltuuston varapuheenjohtaja Harry Bogomoloff

Heikkinen ja Paarma jatkavat liiton johdossa

Liittopäivän yhteydessä järjestetyssä liittokokouksessa valittiin liitolle seuraavaksi kaksivuotiskaudeksi liiton puheenjohtajat. Valtuuston puheenjohtajana jatkaa emeritusarkkipiispa Jukka Paarma Turusta, hallituksen ja liiton puheenjohtajana lehdistöneuvos Erkki Heikkinen Espoosta.


Sotaveteraaniliiton hallituksen puheenjohtaja Erkki Heikkinen (vas.) valittiin tehtävään nyt kolmanne kerran, valtuuston puheenjohtajalle Jukka Paarmalle alkava kausi on toinen

Pertti Suominen

Liittokokouksessa palkittiin Sotaveteraaniliiton pienoislipulla liiton hallituksen varapuheenjohtaja, eversti evp Pertti Suominen.

Paitsi että Suominen on vuosien saatossa merkittävässä roolissa tulevaa perinneaikaa suuniteltaessa, on hän Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen puheenjohtajana ollut taistelukentille jääneiden sankarivainajien etsintätyön kantavia voimia.

Perinteiseen tapaan liittopäivän yhteydessä kutsuttiin kunniajäseniksi neljä niin paikallisella kuin valtakunnallisella tasolla veteraanityössä ansioitunutta veteraania.

Tänä vuonna kunnian saivat maanviljelysneuvos Eeri Hyrkkö Nousiaisista, yli-insinööri Eero Lehtonen Lahdesta, insinööri Timo Salokannel Tampereelta sekä kenraali Jaakko Valtanen Espoosta.


Kunniajäseniksi kutsutut veteraanit Timo Salokannel (vas.), Jaakko Valtanen sekä Eero Lehtonen

Liittokokouksen päätteeksi Sotaveteraaniliiton liittopäivää tänä vuonna isännöinyt Helsingin Seudun Sotaveteraanipiiri luovutti perinnesauvan Pirkanmaan Sotaveteraanipiirille, joka järjestää seuraavat liittopäivät vuorostaan Tampereella vuonna 2022.  Tuolloin palataan monella tapaa Sotaveteraaniliiton juurille, sillä juuri Tampereella perustettiin 65 vuotta aikaisemmin liiton edeltäjä, Rintamamiesten Asuntoliitto.


Tämänvuotista liittopäivää isännöineen Helsingin Sotaveteraanipiirin puheenjohtaja Pertti Laatikainen luovutti perinnesauvan seuraavan liittokokouksen isännän, Pirkanmaan Sotaveteraanipiirin puhenjohtajalle Pasi Alholle

Puolustusvoimat osoitti läpi koko liittopäivähankkeen ajan tukensa veteraanityölle mm. siinä, että käytännön järjestelyissä nähtiin Messukeskuksella apuna varusmiehiä.


Varusmiehet olivat järjestelyissä suurena apuna
Marko Maaluoto (keskellä) hoitaa Puolustusvoimissa mm. veteraaniyhteistyön. Vasemmalla Helsingin Seudun Sotaveteraanipiirin toiminnanjohtaja Rauno Loukkola, oikealla Sotaveteraaniliiton sosiaalisihteeri Leena Seppälä

Liittopäivän lopuksi Kaartin jääkärirykmentin ja Puolustusvoimien taistelukamerayksikön tuottamat videot saattelivat kokousvieraat kotimatkalle mukanaan viesti siitä, että isänmaanpuolustajien seuraava sukupolvi on ottanut tehtävänsä ylpeydellä vastaan ja on valmis tekemään osansa siinä, että #himmetäeimuistotsaa.


Puolustusvoimien taistelukamerayksikön video (katsottavissa täällä) puhutteli


PS. Juttua liittopäivien ja veteraaniliittojen edunvalvontatyön historiasta löydät täältä!

Jaa kirjoitus:

22.9.2020 ”Täitä, luteita, hiiriä, rottia… niihinkin oloihin tottui”, kertoo ilmajokelaisveteraani Eeli Petäjämäki

Eeli Petäjämäki viettää 25.9.  97-vuotissyntymäpäiväänsä

Etelä-Pohjanmaalla Ilmajoella leppoisia eläkepäiviään viettävä 97-vuotias sotaveteraani Eeli Petäjämäki muistaa vielä hyvin oman sota-aikansa, jolloin asuttiin korsuissa.

Petäjämäki taisteli tulenjohtojoukoissa etulinjassa Maaselän kannaksella Karhumäessä. Tänne hän oli saapunut vuoden 1923 ikäluokan mukana Laihian tykistökoulutuskeskus 3:sta. Elettiin asemasodan vaihetta.  

– Kun saavuimme Karhumäkeen keväällä 1942, asuimme ensin teltoissa. Niistä meidät siirrettiin pian kuitenkin korsuun, joka sijaitsi Karhumäestä liki 40 kilometriä pohjoiseen Maaselän kylän edustalla. Meidän linjamme menivät siitä ja vihollinen oli linjan toisella puolella. Liki huutoetäisyydellä olimme, siinä sitten kytättiin toinen tosiamme, Petäjämäki muistaa.  

Aina aamuisin sotilaiden tehtävänä oli kauhoa korsun lattialle vuotanut vesi pois. Vettä oli melkein puoli metriä. Veden tulo korsuun johtui siitä, että korsu oli rakennettu liian lähelle suota. Se oli muutenkin kelvoton. 

– Se suorastaan vilisi täitä, luteita ja hiiriä. Niitä oli aivan valtavat määrät. Luteet imivät meistä öisin verta, minulla oli niiden jäljiltä punaisia pläntteja pitkin kehoa. Toisinaan hiiret juoksivat kasvojemme yli meidän nukkuessamme.  Me olimme nuoria, minäkin 18-kesäinen, ja äkkiä totuimme niihin oloihin. Tämä on nyt tämmöistä kuin on, ei siinä sen kummempaa, ajattelimme.  


Kortinpeluuseen hupenivat monen sotilaan päivärahat (kuva: SA-kuva)

Iltaisin korsun ilma oli sakeanaan savua ja sotilaat löivät korttia, sököä, maijaa, marjapussia ja mitä kaikkea keksivätkään. Tilipäivänä panokset olivat kovemmat. Petäjämäkeä ei kuitenkaan kortinpeluu innostanut. Sitä hän seurasi lähinnä sivusta.  

– Korsukaverini pelasivat pienistä tienesteistään pitkälle yöhön ja samalla poltettiin tupakoita, joita jokaiselle jaettiin kuivamuona-annosten mukana, aina kolme sotilasta kohden päivittäin. Tätä kutsuttiin muonatupakaksi.  Tupakkaa minunkin tuli poltettua. Vain yksi vanhempi korsumme mies taisi olla ainut, jolle tupakka ei maistunut, Petäjämäki kertoo. 

– Tämän lisäksi patterimme kirjurilta sai ostaa kerran pari kuukaudessa kaksi askia tupakkaa, Työmiestä ja pilli-Klubia, jossa savukkeen toinen pää oli tupakkaa ja toisessa päässä oli ontto valkoinen paperinen imukeosa. Työmiestä polttelimme puuholkeilla. Tupakat kirjuri toi meille korsuun.  


Tupakkaa sotavuosina kului

Innokas alikersantti pelasti  

Petäjämäki vietti koko kesän 1942 huonokuntoisessa korsussa. Öisin hänellä oli huopa peitteenään, osalla oli heittää vain mantteli päälleen.  

– Aivan loppuvaiheissa meille tuli korsuun yli-innokas tulenjohtaja vänrikki komentelemaan. Kutsuimme häntä ”Juunssoniksi”. Suku oli englantilaisperäinen, ja hänen isänsä oli Tampereen puuvillatehtaan isokenkäisiä. Hän käski vielä kantaa kiviä korsun katolle suojaksi. Paareilla niitä sitten kuskasimme sinne.  

Korsun väki piti touhua turhanaikaisena, mutta käsky oli käsky. Raskaita kiviä oli vietävä, vaikka vähän nurjin mielin. Mieli vaihtui kuitenkin pian, kun vihollisen ammus osui suoraan korsun katolle.  

– Se murskaantui niihin kiviin, mutta jos olisi ollut se entinen katto, niin ammus olisi tullut katon läpi suoraan niskaamme. Nyt ei kukaan kuollut, saati haavoittunut, Petäjämäki toteaa.  


Karhumäessä korsuja louhittiin myös kallioon

Kaasukomppania apuun 

 Lopulta Petäjämäki muine tulenjohtoporukoineen sai siirron toiseen paikkaan, jonka korsu oli parempi kuin aiempi. Se sijaitsi entisestä noin puolen kilometrin päässä. 

– Korsujen väliä halkoi Muurmannin rata Pietarista kohti Jäämeren rantaa.  Veden lapiointi sai loppua, korsu oli isompi ja siinä hyvät ritsit, nukkumalaverit.  

Pitäjämäen mukaan yksi ongelma oli ja pysyi, sillä luteet ja täit siirtyivät varusteiden ja vaatteiden mukana uuteen asuntoon ja levisivät nopeasti. Hiiristäkään ei päästy eroon, ja rottia oli myös suuret määrät. Tuholaisten eteen ei kukaan laittanut tikkua ristiin, kunnes korsuun saapui kaksi miestä.  

– Me kutsuimme heitä kaasukomppaniaksi, sillä he olivat tulleet hävittämään tuholaiset. Heillä oli sanko mukanaan, jossa oli rikkihappoa. Sangon he asettivat keskelle korsua ja tiputtivat siihen jotakin ainetta, aivan kananmunan kuoren näköistä.  

Kaikki miehet komennettiin korsuista pois, ja sen jälkeen alkoi tapahtua. Sangosta alkoi kohota ”kaasua”, joka tunkeutui korsun joka kolkkaan tappaen ja myrkyttäen kaiken elollisen. Luteet, täit ja torakat kohtasivat loppunsa.  

– Surkeinta tässä kuitenkin oli se, että kaasu tunkeutui myös rottien kaivamiin käytäviin. Rotat kuolivat sinne, ja eihän niiden raatoja saatu millään niistä käytävistä pois ja niistä levisi paha haju korsuumme.  

Petäjämäki muistaa, miten he keittelivät toisinaan kaminan päällä korviketta. Se oli tehty hänen mukaansa paahdetuista viljan jyvistä. Ruokaa korsussa ei tarvinnut laittaa. Se tuotiin läheisestä ”töpinästä”. Töpinä oli pieni hirsimökki, jossa oli radio ja sen lähellä sijaitsi suomalaisille sotilaille tuiki tärkeä sauna, jossa sai käydä peseytymässä. 


Luteita tappavaa myrkkyä sivellään sängynrunkoon, Metsäpirtti 1941 (kuva: SA-kuva)

Kirjeitä Katille 

 Töpinä oli myös tärkeä lepopaikka, jonne Petäjämäki korsun väen kanssa siirtyi vuorokuukausin lepäämään samalla, kun toinen patterissa ollut tulenjohtoryhmä siirtyi puolestaan töpinästä takaisin korsuun kuukaudeksi etulinjaan.  

– Töpinä sijaitsi hieman etulinjasta taaempana. Siellä laitettiin meidän ruoka, joka tuotiin korsuun kaksi kertaa päivässä. Siellä oli myös rättimikko, jolle saimme jättää likaiset vaatteet ja puhtaita tilalle, Petäjämäki selittää. 

– Sinne pystytettiin myös kanttiini, jota hoiti kaksi lottaa. Sieltä saimme ostaa kirjepaperia ja kirjekuoria. Kanttiinissa oli toisinaan erikoisen näköistä mehua ja tummia pullia, jollaisia en ole nähnyt sen jälkeen. Sodan aikana kaikki maistui kuitenkin hyvältä.  

Varsinkin kirjepaperit ja kuoret olivat tärkeitä. Petäjämäelläkin oli useita kirjeenvaihtokavereita. Niitä hän hankki laittamalla Viikkouutisiin muiden korsulaisten kanssa kirjeenvaihtoilmoituksen. Miehet saivatkin paljon vastauksia.  

– Erityisesti muistan Katin, jonka kanssa kirjoittelimme taajaan. Emme me mitään lemmenlurituksia kirjeisiin laittaneet, emmehän olleet edes nähneet. Kati osasi kirjoittaa eläviä ja mielenkiintoisia kirjeitä, joita oli mieluista lukea. Aina, kun kenttäposti tuli ja jos siellä oli kirje, voi miten se ilahdutti mieltä. Kuitenkin se kirjeenvaihto oli ikään kuin sota-aikaan kuuluva, kuten tupakanpolttokin, molemmat jäivät melko pian päästyäni siviiliin, Petäjämäki huomauttaa.  

Vaikka korsussa eleltiin tiiviissä tunnelmissa, Petäjämäen mukaan sopu säilyi yleensä hyvänä. Kuitenkin hän muistaa erään nuoren helsinkiläisen, joka yritti olla muita parempi ja käyttäytyi ylimielisesti ja haastoi riitaa. Hänen kohtalonaan oli kuitenkin kaatua Karhumäen taisteluissa, kuten monen muunkin Petäjämäen asetoverin.  

– Muut helsinkiläiset olivat todella mukavaa sakkia. He puhuivat sitä omaa slangiaan, minullekin tarttui muutama näistä slangisanoista, kuten pulit bläägät, isot kengät, pohjanmaalaisveteraani naurahtaa.  


Aikaa kulutettiin rintamalla mm. kirjeitä kirjoittaen



Teksti on alun perin julkaistu Sotaveteraani-lehdessä 3/2018,  jonka seuraaja Kenttäpostia on. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä.  


 

Jaa kirjoitus:

17.9.2020 127 vuotta Mannerheim-ristin ritari Einar Vihman syntymästä – kenraalimajuri maksoi rämäpäisyydestään hengellään

Kenraalimajuri Einar Vihma  1893 – 1944

Kenraalin arvoisen upseerin kaatuminen rintamalla on Suomessa niin harvinaista, että heitä on tiettävästi vain yksi: Talin-Ihantalan taistelussa 4.8.1944 kaatunut 6. Divisioonan komentaja, Mannerheim-ristin ritari, kenraalimajuri Einar Vihma.

Legendan muodostus on halunnut mielellään painottaa, että Vihma olisi kaatunut Ihantalan suurtaistelun ratkaisuhetkillä. Näin ei kuitenkaan ollut, sillä varsinainen neuvostojoukkojen suurhyökkäys oli torjuttu jo kolmisen viikkoa aikaisemmin, ennen heinäkuun puoliväliä, ja taistelutoiminta Ihantalan kirkonmäellä oli hiljentynyt asemasodaksi.

Yliaktiivinen komentaja ei tätä hyväksynyt ja suunnitteli etulinjan joukoille aktiivista toimintaa. Tämä kuvasti Vihman toiminta- ja johtamistapaa.


Pappisperheestä sotilasuralle

Einar Wichmann syntyi 19.9.1893 Kuopiossa pastori Henrik August Wichmannin ja hänen Matilda-vaimonsa 11 lapsesta toiseksi vanhimpana. Ylioppilaaksi hän kirjoitti Kuopion klassillisesta lyseosta vuonna 1912 ja aloitti insinööriopinnot Teknillisessä korkeakoulussa samana vuonna.

Hyvin alkaneet opinnot vaihtuivat kuitenkin pian sotilasuraan ja 1915 hän lähti Saksaan jääkärikoulutukseen. Suomeen hän palasi marraskuussa 1917, minä jälkeen toimi suojeluskuntien kouluttajana Karjalan Kannaksella ja Kuopiossa. Luutnantiksi hänet ylennettiin 1918, kapteeniksi seuraavana vuonna, majuriksi 1922, everstiluutnantiksi 1927 ja everstiksi 1933.

1933–1936 hän toimi Kadettikoulun johtajana ja 1936–1939 Suomen Valkoisen Kaartin komentajana. Vihmaksi hän ”suomensi” nimensä vuonna 1936.

Vihman jalanjäljissä isänmaan palvelukseen seurasi myös hänen kahdeksan vuotta nuorempi veljensä Lennart, joka sai surmansa Jatkosodassa 1942 miinakentällä tapahtuneessa onnettomuudessa. Hänen tarinansa löydät Rajavartiolaitoksen esikunnan Pro Patria-taulusta täältä.


Kenraalimajuri Vihma perheineen asuntonsa portailla Karhumäessä 1943

Uhkarohkea uskalikko

Vihma oli itse osoittanut jo Talvisodassa Taipaleessa vahvaa aktiivista otetta. Jatkosodan hyökkäysvaiheessa 12 D:n komentajana hän oli saattanut ajattaa virka-autonsa aivan etulinjaan ja osallistua itse konepistooli käsissä vihollisen tulittamiseen. Luonnollisesti etulinjan miehet ihailivat uhkarohkeaa komentajaansa, mutta jotkut esikunnassa saattoivat kysyä, kuinka divisioonaa johdettiin etulinjasta konepistooli kädessä. Onneksi Vihmalla oli hyvänä operatiivisen osaston päällikkönä Aki Kurenmaa.

Mannerheim-ristin ritariksi Vihma nimitettiin 12.10.1941

Wolf H. Halsti kertoo muistelmissaan ”Aika vaatii veronsa” kuvaavan anekdootin hyökkäysvaiheen ajoilta: ”Palatessamme eräänä myöhäisenä iltahetkenä sellaiselta (tutustumisretkeltä, M.T.) hiessä kylpien ja alaraajat hellinä tulin sanoneeksi Akille (Kurenmaa): ’Alkaisi nyt jo paukkua, että tuo raivo saisi jotain muuta ajateltavaa ja pysyisi aloillaan.’ Se oli kuitenkin elämäni suurimpia väärinarviointeja, sillä kun paukkumisen aika tuli, Einar-herramme innostui lopullisesti juoksemaan juuri paukkeen perässä heti kuullessaan sitä, ja meille tuli kymmenkertainen työ ja tuska yrittäessämme pitää häntä edes jotenkuten aisoissa.”

Halsti jatkaa erällä toisen upseerin kommentilla.

”Joo, se oli aina jonkin joukkueen kanssa jossakin kaukana edellä muista ja joutui ryssien mottiin yllytettyään porukkaa johonkin hulluun yritykseen, ja sen esikuntapäälliköllä (Akilla siis) oli täysi tekeminen pelastaa se näistä pinteistä. Sitä mä vaan aina ihmettelin, kenelle oikeastaan jäi aikaa johtaa sitä divisioonaa.”

Mannerheim-ristin ritariksi Vihma nimitettiin 12.10.1941. Niin ikään nimityskirjassa kiinnitetään huomiota hänen omistautuneisuuteensa.

”Itse hän oli henkilökohtaisesti tukemassa alaisiaan siellä, missä jotakin tärkeätä oli tekeillä, joten hänen osuutensa taisteluosastojen menestyksiin on hyvin huomattava, toisinaan aivan ratkaiseva. Oikeana rintamakomentajana hän sotatoimia johtaessaan usein joutui osoittamaan mitä suurinta henkilökohtaista urhoollisuutta. Hän omaa komentajana alaistensa jakamattoman kunnioituksen.”


Vihman 50-vuotissyntymäpäivä jäi hänen viimeisekseen (kuva: SA-kuva)

Kohtalokas päätös

Ihantalassa Vihma alkoi suunnitella laajaa väkivaltaista tiedusteluhyökkäystä, jonka avulla saataisiin hinattua ylärinteeseen tuhottuja venäläisiä panssarivaunuja omalle puolelle korjattavaksi. Vaunujen alla oli havaittu myös venäläisten kaivamia pesäkkeitä, joista tarkka-ampujat ikävällä tavalla häiritsivät suomalaisia.

Hanke suunniteltiin melko suurimittaiseksi ja siihen kuului niin savutus kuin saksalaisten Stuka-syöksypommittajien hyökkäys. Luonnollisesti aktiivinen Vihma halusi seurueineen mennä aivan etulinjaan katsomaan pauketta.

On suorastaan käsittämätöntä, että kokenut divisioonankomentaja otti divisioonan esikuntapäällikön mukaansa samalle uhkarohkealle retkelle. Niin komentaja kuin esikuntapäällikkö, everstiluutnantti Gösta Palkama kulkivat sitten metrin (!) päässä toisistaan avoimella maalla. Mukana olivat hieman taaempana eversti Sven Björkman ja everstiluutnantti Joachim Duncker.

On ilmeistä, että venäläinen tulenjohto näki, että ”herroja on liikkeellä” ja ohjasi raskaan kranaatinheitintulen suoraan heidän niskaansa.

Keskityksen sattuessa kaatui Palkama heti saaden osuman ainakin oikeaan reiteensä. Duncker lensi samalla maahan menettäen hetkeksi tajuntansa. Siitä selviydyttyään hän heittäytyi läheiseen ojaan. Noin kymmenen minuutin kuluttua vihollistulen heikennyttyä hän nousi ylös ja näki erään sotilaan juoksevan huutaen hänelle ”älkää juosko pois – tulkaa auttamaan!”

Tällöin Duncker näki Vihman ja Palkaman makaavan noin 15 metrin päässä hänestä. Duncker ja sotilas alkoivat sitoa kenraalia. Palkama oli jo kuollut. Kesken sitomisen iski viholliskranaatti vain metrin päähän heistä, jolloin sotilas kuoli melkein heti ja Vihma sai lisää sirpaleita ja heitti henkensä.


Vihman 2008 paljastettu muistolaatta sijaitsee hänen kaatumispaikkansa läheisyydessä

Sankarihautaan vai ei?

Tyypillistä Vihman uhmakkuudelle oli, että muutamia hetkiä ennen tuli-iskua eversti Björkman oli varoittanut vaarallisesta tilanteesta. Vihma esitti silloin kysymyksen, jota esimies ei koskaan saisi tehdä: ”Pelkääkö sinä?” Vastaushan oli selvä, Björkman totesi. ”En pelkää, mennään vain.” Kuin ihmeen kautta Björkman ja Duncker selvisivät haavoittumatta.

Björkmanin paljon myöhemmin tekemän arvion mukaan, ”se oli Vihman omaa äkkipäisyyttä ja hätäilyä. Uhmapäisyyttään ja oikeastaan kiukuissaan, kun tappoi itsensä. Se oli melkein itsemurha, ikävä kyllä. Siinä meni hyvä mies.”

Vihman ja Palkaman ruumiit saatiin kannettua pois ja yön he makasivat ”laudalla” läheisessä riihessä. Muistotilaisuuden jälkeen ruumiit kuljetettiin pois.

Vihman omapäisyys oli maksaa hänelle myös snakarihautajaiset. Hän oli nimittäin kiivastuksissaan eronnut kirkosta jo 1920-luvulla, minkä seurauksena Kuopion kirkkoherra kieltäytyi siunaamasta Vihman ruumista Kuopion sankarihautaan. Tällöin ylipäällikkö C.G.E. Mannerheim puuttui asiaan ja vaati sankarihautausta.

Ylipäällikön valta ei tiettävästi kuitenkaan ulotu kirkonmiehiin. Loppujen lopuksi Vihma haudattiin sankarihautaan, mutta siunausta ei suorittanut Kuopion kirkkoherra, vaan sotilaspastori Niilo Kinos. 13.8. pidetyissä sankarihautajaisissa häntä oli viimeiseen lepoonsa saattamassa mittava ihmisjoukko ja pelkästään arkunkantajissa nähtiin mm. jääkärikenraalit Axel Erik Heinrichs, Woldemar Hägglund sekä Verner Gustafson.


Vihma on haudattu Kuopion Sankaripuistoon

Muistathan, että sivuiltamme löydät myös muiden Mannerheim-ristin ritareiden kohtaloita:



Jutun pohjana toiminut teksti (Tarja Lappalainen: Kenraalimajuri Vihma maksoi rämäpäisyydestään hengellään) on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden Kesän 1944 torjuntataistelut- teemaisessa numerossa 3/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Jaa kirjoitus:

17.9.2020 Näitä kuvia et usko – päivä, jolloin Helsingin kadut täyttyivät sotaveteraaneista

Helsingin Seudun Sotaveteraanipiiri isännöi maanantaina 21.9. 2020 Sotaveteraaniliiton järjestyksessään 29. liittopäiviä. Joka toinen vuosi järjestettävien liittopäivien yhteydessä pidetään liittokokous, jossa valitaan aina kaksivuotiskaudeksi niin valtuuston kokoonpano kuin sen, sekä hallituksen puheenjohtajisto (lisää hallintorakenteestamme täällä).

Perinteisesti liittopäivät ovat olleet kaksipäiväinen suurtapahtuma, jossa toisiaan ovat tavanneet niin liiton kenttäorganisaatio kuin veteraanit.


Liittopäivät ovat olleet tärkeä kohtaamispaikka niin liiton kentän väelle kuin veteraaneille. Ilmari Koppinen oli saapunut 2018 Ylihärmässä pidetyille liittopäiville Salosta.

Tänä vuonna koronatilanne laittoi kuitenkin suunnitelmat uusiksi ja tapahtuma pidetään yksipäiväisenä ja minimaalisella osallistujamäärällä, jotta mm. turvavälien toteutuminen voidaan varmistaa. Iäkkään veteraaniväestön suojelemiseksi myös veteraaneille suunniteltu ohjelma on jouduttu perumaan.

Kokous lähetetään suorana lähetyksenä netin kautta ja sitä kautta tervehdyksensä kokousväelle ja kotikatsomoille tulevat tuomaan myös veteraanit.


Edellisillä liittopäivillä nähtiin mm. Ylihärmän veteraanikuoro

Sotaveteraanityön painopisteet ovat aina seuranneet veteraanijärjestöjen edustaman väestönosan elinkaarta. Sodan jälkeen oli tärkeää saada kuntoon sodasta palaavien miesten asuntoasiat ja uuden elämän syrjään kiinni pääseminen, sitten huomio kiinnitettiin eläkeasioiden ja muiden etuuksien kuntoon saattamiseen. Viime vuodet työ on keskittynyt kuntoutukseen ja nyt jo pitkälti yli 90 vuoden keski-iän saavuttaneen väestön tarvitsemiin palveluihin.

Kulloinkin ajankohtaiset teemat ovat näkyneet myös liittopäivillä sekä muissa Sotaveteraaniliiton tempauksissa.


Moni vielä edellisille liittopäiville osallistunut veteraani, kuten helsinkiläinen Olli Kivioja, on jo poistunut joukostamme.

Helsinki asialla jo neljättä kertaa

Helsinki ei ole ensimmäistä kertaa asialla, sillä piiri isännöi 1964 kaikkien aikojen ensimmäistä liittokokousta. Viisi vuotta myöhemmin pääkaupunki toimi näyttämönä veteraaniemme suurmarssille. Ja millainen näky se olikaan…! Kuvat tuolta päivältä vetävät sanattomiksi yhä tänäänkin.


Aamun koittaessa ympäri Suomea kokoonnuttiin aloittamaan matkaa Helsinkiin

Loputon bussien virta toi pääkaupunkiin tuhansittain vakavailmeisiä veteraaneja

Ennen marssia kokoonnuttiin Kauppatorilla

Marssijoita saapui vain mutama vuosi aikaisemmin perustetun Sotaveteraaniliiton kaikista piireistä

Pääkaupungin kadut täyttyivät ennennäkemättömästä mielenilmauksesta

Kulkueen mukana hulmusivat niin siniristiliput…

…kuin Sotaveteraaniliiton piirien liput.

Tuolloisen tapahtuman tarkoituksena oli vauhdittaa veteraanien kohtaamien ongemien – etenkin eläke-,  työttömyys- ja asumiskysymysten – ratkaisua ja Helsingin kaduilla nähtiin 18 000 pystypäin marssivaa veteraania. Byrokratian pyörät pyörivät kovin hitaasti tuolloinkin ja kun vaadittavia uudistuksia ei saatu aikaan, marssittiin kuusi vuotta myöhemmin uudelleen – nyt jo 22 000 veteraanin voimin.


Marssin määränpäänä oli Messuhalli (nyk. kisahalli) ja siellä järjestettävä suurjuhla

Edunvalvonnan edistysaskeleita

Paljon ovat ajat – sekä veteraaniasian saama huomio – noista päivistä muuttuneet.

– Suomen Valtioneuvoston jäsenet eivät osallistuneet suurjuhlaan vuonna 1969. Tämän vuoksi Sotaveteraaniliitto lähetti kokouksessa luetut vetoomussähkeet Tasavallan Presidentille, Eduskunnan puhemiehelle ja pääministerille vielä elossa olevien lähes 400 000 veteraanin tukitoimien käynnistämiseksi, Helsingin Sotaveteraanipiirin puheenjohtaja Pertti Laatikainen kertoo.

Kansanedustajia paikalle oli saapunut kymmenkunta, yhdessä veteraanien kanssa paikalle marssien.


Veteraanien kanssa oli marssimassa myös kansanedustajia

– Veteraanit rohkenevat uskoa siihen, että Te Herra Pääministeri, joka itsekin olette ollut rintamasotilaana, ymmärrätte veteraanien hädän, vedottiin yhdessä suurjuhlan puheessa.

Sotaveteraanitaustan omasi myös tuolloinen Eduskunnan puhemies.

– Veteraanit ovat tietoisia siitä, että Te Herra Eduskunnan Puhemies kokemuksestanne ja myöskin itse rintamasotilaana tunnette varsinkin viljelijäväestöön kuuluvien sotiemme veteraanien vaikeudet ja niitä erityisesti heidän kohdallaan lisäävät maaltapaon aiheuttamat ongelmat.


Presidentti Niinistö kättelemässä Suomen Valkoisen Ruusun I luokan mitalin saaneita veteraaneja 2018, taustalla Sotaveteraaniliiton puheenjohtaja Erkki Heikkinen (kuva: Matti Porri)

Nykyään valtiojohtoa nähdään kunniavieraina veteraanitapahtumissa ja veteraanien aseman parantamisesta on iloksemme tullut koko puoluekenttää yhdistävä asia.

Kuluneen vuoden aikana veteraaniliittojen vuosikymmeniä jatkunut väsymätön edunvalvontatyö veteraaniensa hyväksi onkin saavuttanut useammankin tärkeän tavoitteen: marraskuussa 2019 kotona asumista tukevat palvelut saatiin vihdoin kaikille veteraaneille maksuttomiksi ja huhtikuun 2020 alusta rintamalisään saatu korotus nosti sen yli kaksinkertaiseksi.

Tehtävää kuitenkin riittää yhä: palvelut toteutuvat kunnasta toiseen yhä hyvin eri tasoisina, mitä veteraaniliitot vaativat korjattavaksi. Rintamalisää vaaditaan niin ikään korotettavaksi alkuperäisen esityksen mukaisesti 200 euroon. Lisäksi veteraaniliitot kantavat huolta myös veteraaniensa puolisoiden ja leskien tilanteesta.


Veteraaniliittojen edunvalvonta- ja huoltotyö jatkuu viimeiseen veteraaniin saakka

Perinneajallakin ollaan veteraanien asialla

Vaikka veteraaniväestömme, niin veteraanien kuin heidän leskien ja puolisoidensa, huolto- ja tukityö tulee pysymään toimintamme ytimenä viimeiseen veljeen ja siskoon saakka, on samalla kuitenkin haikeudensekaisin tuntein alkanut valmistautuminen siihen väistämättä edessä seuraavaksi olevaan vaiheeseen, kun viimeinenkin itsenäisyytemme sankari on poistunut keskuudestamme ja veteraanityössä alkaa heidän muistonsa vaalimiseen pohjautuva perinnetyön aikakausi.

Tätä tullaan käsittelemään myös liittokokouksessa, jossa tullaan luomaan katsaus siihen, missä vaiheessa käynnissä oleva organisaatiomuutos on. Sitäkin merkittävämpi on kuitenkin veteraanien kokouksessa aiheesta pitämät puheenvuorot, jotka muistuttavat meitä siitä kaikkein tärkeimmästä: kyseessä on nimenomaan heidän toiveensa.

He puolustivat aikanaan tätä maata, kun sitä ei olisi kukaan muukaan tehnyt. He perustivat veteraaniliitot ajamaan etujaan, kun kukaan muu ei sitä tehnyt. Nyt he toivovat veteraaniliittojen aikanaan muodostaman perinneliiton pitävän huolen siitä, ettei heidän perintönsä tule unohtumaan vastaisuudessakaan, kun he eivät sitä enää ole tekemässä.

Jokainen veteraanimme, vapautemme puolesta kaatunut sekä rakkaansa tai kotinsa sodan seurauksena menettänyt on syy siihen, miksi #himmetäeimuistotsaa.


 

Liittopäivän suoraa lähetystä pääset katsomaan maanantaina 21.9.2020 klo 12.30 alkaen klikkaamalla itsesi allaolevaan linkkiin:

https://www.webcasting.fi/sotaveteraanit/xxix-liittopaivat/

Jaa kirjoitus:

9.9.2020 Kuopiolaisveteraani Panu Muraja: ”Sodasta pitäisi ymmärtää se, ettei pitäisi sotia lainkaan”

Panu Muraja oli Lapin sotaan joutuessaan hädin tuskin 19-vuotias

–  Kyllä minulta usein kysytään, että miten naama on säilynyt näin nuorena. Olen saanut lapsena piiskaa ja kunnon ruokaa. Lapsesta ei tule kunnon kansalaista ilman piiskaa! Ja tupakkaa en ole polttanut elämässäni kuin yhden askin verran, hän sanailee.

– Enää ei tarvitse omia poikia kasvattaa, kun ovat jo eläkkeellä, Muraja nauraa.


Rintamalle keväällä 1944

Murajan asevelvollisuus alkoi syksyllä 1943. Palvelus jäi kesken, kun seuraavana keväänä tuli siirto rintamalle.

– Meitä oli yhtä aikaa kolme veljestä rintamalla. Kaikilla on nyt lapsia ja lapsenlapsia ja heille on kyllä kerrottu, että mitä se sota on.

Murajan mukaan tärkeintä, mitä sodasta pitää ymmärtää, on se, ettei pitäisi sotia lainkaan.

– Sodassa pahinta on se, että joutuu pelkäämään kuolemaa. Mutta kyllä sekin useimmiten unohtuu, kun on kaikenlaista muutakin tekemistä kuin valmistautua kuolemaan! Nuorena miehenä Murajan sotapolku jatkui jatkosodan jälkeen vielä Lapissa.

– Olin aliupseerikoulun käynyt, ryhmänjohtajaksi koulutettu, mutta kun ei minulla ollut sitä ryhmää! Siinä oltiin kaikki yhdessä. Sodan loppuvaiheessa olin Sodankylästä pohjoiseen päin, sellaisessa 18 miehen partiossa, joka lähetettiin ottamaan viimeistä yhteyttä saksalaisiin. Lentokoneet kulkivat ylitse ja yrittivät häiritä, hän muistelee.

– Sitten me odotimme, että milloinka me sitä saksalaista nähdään, mutta eihän me nähty sitä kuin lentokoneesta. Ne olivat kaikki kerenneet jo mennä edellä! Me menimme ensimmäisinä suomalaisina Norjan rajalle, Muraja kertoo.

– Silloin käytiin vielä tappelua venäläisten kanssa. Saimme tiedotteen, jonka mukaan raja piirretään Ivalon länsipuolelle, jos venäläiset kerkeäisivät Ivaloon ennen meitä. Eivät kerenneet, hän myhäilee.

– Meiltäkin jäi yksi isäntä venäläisten vangiksi, mutta komppanian päällikkö luutnantti Nieminen osasi niin hyvin venäjää, että kävi hakemassa sen kaverin pois. Siinä vaiheessa ei enää tarvinnut tapella. Lähinnä riideltiin siitä, että kuka saa saksalaisten peräytyessään jättämät ruoantähteet – oma ruoka kun oli tuossa vaiheessa jo loppu, Muraja nauraa.


Suomalaisjoukot ovat saavuttaneet Ivalon, mistä eteneminen jatkuu kohti Norjan rajaa, marraskuu 1944

Sodassa ei ole sankareita

Sodassa tehtiin, mitä piti. Minään sankarina ei Muraja itseään pidä.

Suomalaissotilaiden keskuudessa saksalaisvalmisteinen Pommiansa m/41-S sai nimen ”Hyppy-Heikki”

– Tavallinen sotilas on siellä vain yksi monesta sadastatuhannesta. Siellä oli monia, jotka kokivat paljon pahempaakin. Ehkä on sellaisia erillisiä yksilösuorituksia, jotka hetkellisesti antavat tunteen sankaruudesta, kun on pystynyt vaikka pelastamaan kaverinsa. Mutta sekin on vain pikkuinen osa sitä kokonaisuutta, eikä sellaiset pysy enää mielessä, kun ollaan jo ukkivaiheessa, hän hymähtää.

Yksi esimerkki tavallisen sotilaan jokapäiväisestä urhoollisuudesta sattui Lapin sodassa.

– Meillä oli puolitoista kilometriä rajalle matkaa. Yksi poika siitä minun niin sanotusta ryhmästä meni jalkamiinaan ja häneltä murskautui toinen jalka nilkasta. Miinan paineesta hän oli lentänyt maahan ja huusi siellä apua, mutta lääkintämieskin rupesi itkemään, ettei lähde. Minä kävin sitten toisen kaverin kanssa hakemassa.

Kukaan muukaan ei halunnut lähteä hakemaan apua paikalle.

– Kevyessä prikaatissa kun oltiin, ei meillä ollut minkäänlaista kulkuneuvoa. Polkupyörillä liikuttiin. Minä sitten läksin, kuvitellen, että joutuisin 60 kilometriä ajamaan ennekuin ketään tulisi vastaan, mutta ei siinä sitten mennyt kuin kolmisenkymmentä kilometriä, hän muistelee.

Vaaralliseksi operaation teki se, että myös koko tien seutu oli miinoitettu.

– Ihan hyvin pääsin menemään, vaikka yö olikin, kun oli täysikuu. Hyppyheikissähän on ne kolme sakaraa, joita katseella mennessä seurasin, mutta sitten alkoi sataa lunta ja ne peittyivät. Tuuri oli mukana. Plussaa oli se, että pääsin perille, hän kuittaa.


Lapin sodan muistomitali

Politiikka pilaa kaiken

Itsenäisyyden puolustamisen lisäksi veteraanisukupolvi myös rakensi maan sodan jälkeen uudelleen, luoden pohjan sille malliyhteiskunnalle, joka tänään olemme. Murajan mukaan tässä oli osansa muillakin.

– Kyllä minusta tuntuu, että eihän se kaikki johdu meistä, sotaveteraaneista. Että paljosta saa kiittää jo edeltäneitä sukupolvia; sitä, miten meidät oli kasvatettu. Oikea kasvatus ohjaa, millaisia me kansalaisina olemme, ei vain yksilöinä.

Muraja oli kiitollinen siviilielämään paluusta, mutta muistuttaa, että sotiemme välinen tilanteen hauraus jatkui sotien päättymisenkin jälkeen vielä pitkään.

– Eihän se ole mikään rauha ollut. Aika hataralla pohjallahan se oli koko ajan, ennen kaikkea alkuun. Kansainvälisesti riideltiin, että kuka Suomen saa pitää ja miten sota jatkuisi siitä eteenpäin. Eihän se sota kaikkialla loppunut siinä vaiheessa, kun sota meidän osalta päättyi.

Politiikalle ei Muraja muutenkaan paljon painoa pistä. Etenkin puoluepolitiikalla on hänen mukaansa ”tapana sotkea kaikki”.

– Siihen aikaan, kun välirauha tehtiin, alkoivat ajatukset tuntua toisenlaisilta, kun vasemmisto ja oikeisto olivat vastakkain. Silloin mietti monta kertaa, että kumpikohan meistä on oikeassa; että pitääköhän meidän ihan oikeasti tehdä ja noudattaa jotain ystävyyssopimuksia tuon suurvallan kanssa, joka oli jo tuossa vaiheessa tappanut niin monta ihmistä vai että pitäisiköhän meidän vain pyrkiä olemaan omillamme, hän miettii.

– Kyllä minä uskon, että Saksan mukaantulo auttoi miettimään sitäkin, että ei meidän Venäjän kanssa passaa ruveta veljeilemään, kävi miten tahansa.


Muraja on hyvillään veteraaniliittojen nykyisestä tiiviistä yhteistyöstä. Yksi näkyvimmistä esimerkeistä on vuoden 2019 alusta ilmestynyt yhteinen Kenttäpostia-lehti

Ei kahdelle veteraanijärjestölle

Veteraanijärjestöjen tiivistyvästä yhteistyöstä Muraja on hyvillään. Politiikkaa ei hänen mukaan pitäisi tuoda mukaan veteraanijärjestöihinkään.

– Se on paha, että meillä on ollut kaksi veteraanijärjestöä: Sotaveteraanit ja Rintamaveteraanit. Tämä tilanne olisi pitänyt saada hajotettua jo 25 vuotta sitten. Ei meillä täällä Kuopion Juttupiirissäkään puhuta politiikkaa. Ollaan mieluummin hiljaa, kuin muisteltaisiin poliittisin perustein sodan seurauksia.

Sen, vieläkö Suomella on mahdollisuuksia yrittää pärjätä vain omillaan, jättää Muraja omien sanojensa mukaan ”viisaampien päätettäväksi”. Sen hän kuitenkin myöntää, että tulee kokemaan Venäjän aina uhkana.

– Eihän sellainen lopu, hän toteaa vakavana, mutta hetken päästä huumori taas voittaa.

– Minulta on monta kertaa kysytty, että minkä takia en ole mennyt käymään Venäjällä. Olen sanonut, että sellainen epävarmuus jäi viime kerran jälkeen, että sinne kun mentiin, niin piti jalkaisin tulla pois!


 


Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden edeltäjän, Sotaveteraani-lehden numerossa 4/2018. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.

Jaa kirjoitus:

4.9.2020 ”Miten se selvisi tykkien jylinästä, kun kotona pelkäsi autojakin?”  – yhden sotahevosen tarina

Suomen armeijan rinnalla palveli rintamalla kymmeniätuhansia suomenhevosia. Yksi niistä oli lappeenrantalaisen Paula Penttilän perheen Hulin-Pilkku, jonka tarinan Penttilä jakoi Kenttäpostia-lehdessä 3&4/2020.


Paula Penttilä on ollut eläinten kanssa tekemisissä koko elämänsä (kuva: Tuulia Hytti)

Vuonna 1927 määrättiin isäni kotikylässä sotakelpoiseksi hevoseksi sekä kesä- ja talvikäyttöön muun muassa isoisäni tammat. Seuraavaan luetteloon vuodelta 1931 kirjattiin A-luokan hevoseksi sekä kesä- että talvikäyttöön sopivaksi isoisäni tummanruskea tamma, 1922 syntynyt Hulin-Pilkku. 

Nimensä se oli saanut sitä, että sen isä oli kantakirjaori Huli sekä siitä, että varsalla oli otsatukan alla pieni pilkku. Hulin-Pilkku oli ehtinyt varsoa isoisälläni kuudesti ennen talvisotaa. Syksyllä 1939 se palkittiin varsoineen Lappeen maatalousnäyttelyssä. 


Hevoskolonna matkalla Nautsijärveltä Suonikylään, lokakuu 1941 (kuva: SA-kuva)

Isoisän kertomaa 

Penttilän isä sekä Hulin-Pilkku varsoineen kotimaisemissa 1930-luvulla

Talvisodan alkaessa isoisälläni oli varsat mukaan lukien viisi hevosta, joten Hulin-Pilkulla oli vanhimpana kohtalo lähteä sotaan, ensin Viipuriin ja sieltä Karjalan Kannakselle. Isäni kertoi minulle myöhemmin isänsä tekemästä sotahevossopimuksesta ja hevosen luovuttamisesta sotaan seuraavasti: 

Myöhään illalla syksyllä 1939 tultiin sanomaan, että hevonen on vietävä Säkkijärven Vilajoelle ja mukaan on otettava 50 kiloa heiniä. Meidän tammamme oli kantavana eikä se olisi joutanut mihinkään. Velimies lähti viemään sitä eikä hänellä ollut matkassa markkaakaan. Ensin nämä menivät ohjeen mukaisesti Vilajoelle ja sieltä edelleen Viipurin Rasalahteen. Sitten piti kiertää vielä Viipuri ympäri ja laittaa hevonen säilöön Viipurin toiselle puolelle.  

Siellä isän velipoika oli tavannut tutun miehen.  

Mies kysyi, että oletko sinä poikaparka saanut ruokaakaan täällä. Tämä kehotti velimiestä menemään syömään saunaan, missä oli lottien ruokavarasto. Velimies oli pyytänyt tutultaan rahaa, että pääsisi pois Viipurista. 

Velimiestä ei kuitenkaan ollut alkanut kuulua kotiin eikä kukaan ollut häntä nähnytkään, joten veljesten isä lähti nuorella hevosella häntä vastaan, sillä hän oli vähän huolissaan Hulin-Pilkun pärjäämisestä. Vaikka viety hevosemme oli jo vanha, niin se saattoi pelästyä, kun autot ajoivat ohi. Tällöin oli pidettävä ohjakset tiukalla. Kotonakin se pelkäsi pressuja ym.  

Velimies tuli linja-autolla kotiin ja kysyi äidiltä, että mihin isä meni. Äiti sanoi, että sinua vastaan. Niin velimies otti taksin ja lähti toisen pojan kanssa vuorostaan isäänsä vastaan. Tavatessaan he ottivat isältä hevosen, laittoivat tämän taksilla kotiin ja itse palasivat hevosella”, päättyi isän kertomus. 


Hevosia kaatui ja haavoittui ja sodissamme – tämä esimerkiksi menetti toisen korvansa

Luopumisen hetki 

Keväällä, Talvisodan jälkeen, tuli tieto, että Hulin-Pilkku saataisiin takaisinmutta siinä vaiheessa oli perheemme joutunut muiden karjalaisten tavoin lähtemään evakkoon, eikä niukoissa olossa ollut hevoselle paikkaa eikä rehujakaan. 

Näin ollen hevonen päätyi sotahevosten huutokauppaan Hämeenlinnaan, mistä se ostettiin jämsäläiselle maatilalle. Siellä isäni vanhempi veli kävi katsomassa varsomisen jälkeen Hulin-Pilkkua. 

Jossain Kannaksella se oli isän mukaan ollut. Sitä minä ihmettelen, että miten se on kestänyt tykkien jylinää, kun pelkäsi jo ohiajavia autojakin. Se on oletettavasti vaatinut hevosmieheltä paljon. Jälkensä sota jätti varmasti hevoseenkin. 

Perheeni joutuessa 1944 viimeiselle evakkomatkalleen kohti Merikarviaa, seurasi heidän mukanaan kaksi Hulin-Pilkun jälkeläistä. Kaksi oli ennen sotia myyty naapurikyliin. Hulin-Pilkun sodan jälkeisiä vaiheita en ole yrityksistäni huolimatta saanut selvitettyä, kun aikaa oli siinä vaiheessa mennyt jo niin kauan, etteivät uuden kotipaikan asukkaatkaan enää tienneet. Ei voi siis kuin arvailla, mutta hevonen oli rintamalta palatessaan jo 18-vuotias. 

Sen jälkeläisten suku sammui vuonna 1975 Hulin-Pilkun lapsenlapsenlapsen” Taru-ruunan jouduttua teuraaksi. Sen isänpuoleista sukua sen sijaan yhä Suomen raviradoilla. Ovat keränneet ihan merkittäviä saavutuksiakin! 




Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden Eläimet sodassa- teemaisessa numerossa 3&4/2020. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Jaa kirjoitus:

1.9.2020 105-vuotispäiväänsä viettävä lammilaisveteraani: ”vapaus – voiko olla mitään enempää!”

Uuno Jussila viettää 4.9.2020 jo 105-vuotispäiväänsä (kuva ja tekstin pohjana toiminut haastattelu: Marjatta Hinkkala)

105-vuotispäiväänsä Lammilla 4.9.2020 viettävä Uuno Jussila on pitkän elämänsä aikana tarttunut niin auraan kuin aseeseen. Kättä hän on puristanut niin rintamakaverin kuin Tasavallan presidentin kanssa.

Kahden sodan veteraani on tehnyt pitkän rupeaman isänmaansa eteen. 440 päivää kestäneen varusmiespalveluksensa hän suoritti Korialla Pioneeripataljoonassa, mutta oli ehtinyt toimia Lammin Suojeluskunnassa jo vuosia ennen tuota.

Lokakuussa 1939 tuolloin 24-vuotias nuorukainen löysi itsensä tuhansien ja taas tuhansien suomalaismiesten lailla tilanteesta, johon ei toivoisi joutuvan kenenkään: opitut taidot testattaisiin nyt käytännössä.

– Suomi oli todella pahassa paikassa, hän huokaisee useaan kertaan ansioistaan palkittu reservin ylikersantti nyt.


Sotaan lähdettiin hiljaisin mielin, muistelee veteraani nyt (kuva: SA-kuva)

Vakavin mielin sotaan

– Hiljaisia poikia oltiin, kun kohti tuntematonta lähdettiin, muistelee hän yli 80 vuoden takaisia tunnelmia.

Uuno Jussila Talvisodassa

– Se oli hiljainen ja vakava lähtö lapsuuden kodista. Siinä lähdettiin tyhjän päälle. Sodan uhka oli ilmassa, eikä kukaan tiennyt menetetäänkö kaikki, veteraani muistelee hiljakseen.

Jussilan joukkio sai käskyn kokoontua Hämeenlinnan Miemalassa sijaitsevaan poikakotiin, mistä 11.10.1939 alkoi härkävaunuissa matka kohti Kannasta.

– Varustukseksi sain saappaat numeroa 47. Niihin mahtui monet sukat, joten pärjäsin kovillakin pakkasilla.

Ja pakkasia tuona talvena riitti: pahimmillaan lämpötila putosi liki 50 miinusasteeseen.

Sodan syttymiseen saakka Jussila oli ryhmänsä kanssa sijoitettuna Kaukjärven kylään.

– Ja siellä oltiin silloinkin, kun rytinät alkoi. Vihollisen pommikone lensi ylitsemme matalalla, niin että näimme ukot koneessa. Ammuimme konetta kohti kivääreillä. Tietääksemme se putosi Kuolemanjärveen. Joku vääräleuka vielä viisasteli, että Jussila ampui ryssän koneen.

Talvisodan ajan Jussila palveli pioneerijoukoissa Summan rintamalla, missä ”kranaatteja satoi taivaalta”.

Jussilan joukot rakensivat vesistöjen ylityksiä ja kävi yöaikaan miinoittamassa maastoa ja siltoja. Suomen pääpuolustuslinjan murtuessa 11.2.1940 he vetäytyivät Näykkijärvelle.


Talvisodan talvi oli ennätyskylmä

Moninaisia menetyksiä

Suomen puolustus oli tuossa vaiheessa antanut kaikkensa ja enemmänkin. Jussila jäi henkiin, mutta moni ei. Lähellä se oli hänenkin kohdallaan. Ollessaan hyytävässä pakkasessa ryhmänsä kanssa virittämässä piikkilankaesteitä, sai hän vihollisluodista osuman selkäänsä.

– Jos olisi suoraan tullut, olisi mennyt minusta läpi. Kaksi kaveria kaatui siinä rytinässä.

Viipuriin siirrettynä ollessaan kohtasi ryhmää onnettomuus, jossa menehtyi neljä miestä, joukossa myös lammilaisia. Ryhmä oli määrätty herkistämään hyökkäysvaunumiinoja laukeamaan miehen painon alla.

– Vihollista vastaan meidät oli määrätty ilman suojavarusteita Tammisuolla. Kranaatteja tuli kovasti, kunnes yht´äkkiä tuli hiljaista. Siinä hämmästeltiin: joko tuli rauha?

– Lähdettiin jalkapatikassa Luumäelle, jossa ruvettiin rakentamaan piikkilankaestettä pellolle, vaikka lunta oli puoli metriä.

Rauha tuli 13.3.1940, mutta kotiin Jussilan joukko pääsi vasta vapun jälkeen.


Jussila vaalii sotilaspassiaan (kuva: Marjatta Hinkkala)

Sota jatkuu

Vaikka jälkimmäinen kestikin ajallisesti pidempään, pitää Jussila Talvisotaa Jatkosotaa rankempana.

Jatkosotaan lammilaiset kokoontuivat Turvantalolle, josta suunnattiin Herralan aseman kautta kohti Lappeenrantaa.

Uuno Jussila Jatkosodassa kuvattuna

– Meillä oli ponttoonikalusto vesistöjen ylitystä varten ja kun hyökkäys eteni, niin rakensimme ponttoonisillan Vuosalmelle Vuoksen yli Äyräpään kirkon kohdalle. Siinä meikäläiset saivat ison vankiporukan, kai sata miestä.

Täältä on peräisin yksi sotavuosilta tiukimmin mieleen jääneistä kokemuksista, joka hiljentää veteraanin kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeenkin.

– Pataljoonan komentaja määräsi paikalla olleesta joukosta puolet tiedustelemaan ja toisen puolen läheiseen autioon saareen, jonne me pioneerit olimme tulossa rakentamaan ponttoonisiltaa. Kävi kuitenkin niin, että vihollinen pääsi edellämme rantaan ja ampui suojattomia saareen kuin maalitauluun. Vain yksi meikäläisistä pääsi omalle puolelle.

Sitten Jussila sai siirron Pioneeripataljoona 12:een Karhumäen kulmille.

– Siellä olot olivat vähemmän sotaisat – kunnes keväällä 1944 aloimme vetäytyä Suomea kohti Porajärven kautta Ilomantsiin. Tässä vaiheessa olin saanut siirron 21. Prikaatin pioneerikomppaniaan. Minut pantiin kenraali Talvelan kanssa räjäyttämään Vansjärveen laitettu arsapullokenttä. Laitoin sytytyksen valmiiksi ja Talvela sytytti. Se meni sentään hyvin, tuli pitkä railo esteeksi viholliselle, joka tulitti meitä, muttei osunut.

Rintamalla vietettyjen vuosien aikana tulivat tutuiksi niin pelko, kiire kuin nälkäkin.

– Kotoa lähetetty paketti, jossa oli rievää, voita ja läskiä – voi että oli hyvää, hän muistelee lämmöllä.


Kotoa saadut kenttäpostipaketit auttoivat pitämään mielialaa yllä (kuva: SA-kuva)

Vapaus on kaikki kaikessa

Juhannuksena 1944 alkoi vetäytyminen.

– Olin ryhmäni kanssa viimeisenä. Räjäytimme ison puisen sillan ja maantiehen upotettuja isoja räjähdyspanoksia. Siinä vetäytyessä tuli kahakka vihollisen partion kanssa ja yksi poika ryhmästäni sai luodin sääreensä. Ilomantsissa jouduimme piirittämään sinne syntynyttä mottia ja kerran jouduimme ampumaankin siellä liikkuvia vihollisia. Siihenhän se sota sitten päättyi.

Aselevon tultua 4.9.1944, Jussila ryhmineen vetäytyi Enoon, josta marraskuussa Uimaharjun asemalta junalla kohti Hämeenlinnaa. Varusteet hän luovutti 14. marraskuuta 1944 Hämeen linnassa.

– Se tunne, että kotiudutaan, ei sitä osannut kehua – sitä voi kuvailla yhdellä sanalla. Vapaus.

Suomalaisten selviytymisen takuuna ovat Jussilan mukaan aina olleet sitkeys ja voima. Kotimaa on sadassa vuodessa nostettu köyhyydestä hyvinvointiin.

Sodasta hän ei juurikaan ole kahdelle lapselleen heidän mukaansa puhunut.

– Tärkeimpänä opetuksena mieleen on jäänyt se, että ”kaveria ei jätetä”, hänen tyttärensä kertoo.


Panssaridivisionan 75-vuotisjuhlan 2018 aloittaneen ohimarssin kärjessä eversti evp Hannu Pohjanpalon johdolla veteraanit, eturivissä Uuno Jussila (kuva: Marjatta Hinkkala)

Veteraanitapaamisissa ja -tapahtumissa Jussila on ollut aktiivisesti mukana ja aikoo jatkaa osallistumistaan ”niin pitään kuin jalat kantavat.”

– Sodasta on jäänyt tunteita, ylpeyttä ja katkeruuttakin. Ylpeyttä siitä, että on voinut omalta osaltaan tehdä isänmaan hyväksi sen mitä on voinut. Kirpaiseehan se, että niin moni nuoruusvuosi meni ”siellä jossain.”

”Sinne jonnekin” alkavat veteraanin mukaan painua pikkuhiljaa jo sotamuistotkin. Rintamalla vietetyt joulut nousevat kuitenkin mieleen silloin tällöin.

– Yhtenäkin jouluna makoilimme lumiseen metsään pystytetyissä teltoissa hakojen päällä. Siinä päätin, jos tästä kotiin selviän, käyn aina joulukirkossa – ja kahta joulua lukuun ottamatta olen pysynyt lupauksessani.


Uuno Jussila Linnan juhlissa 2018

 

Jaa kirjoitus:

28.8.2020 Nurmeksen veteraanihaastattelusarja sai jatkoa – kolmiosainen ”Nurmeksen naisia sodassa” nyt kaupungin Youtube-kanavalla

Nurmekseen marraskuussa 2018 perustettu Sotien 1939–1945 Nurmeksen perinnetoimikunta suoritti sotaperinteen keräämistä vuoden 2019 aikana.

Mikko Rautiainen kiittelee yhteistyötä kaupungin kanssa

– Hankkeen toteuttamiseen osallistui tuolloin myös Kirkkokadun koulun sotahistoriakurssille osallistuneita oppilaita.  Minulle jäi sellainen käsitys, että tämä oli myös haastatteluihin osallistuneille nuorille mieleenpainuva kokemus. Muistutin heitä, että kun he ovat itse veteraanien ikäisiä, eletään jo 2100- lukua. Silloin ei ole enää kovin paljon ihmisiä, jotka olisivat veteraaneja henkilökohtaisesti tavanneet, videohankkeen takaa löytyvä perinnetoimikunnan puheenjohtaja Mikko Rautiainen muistuttaa.

– Yhteensä tuolloin haastateltiin 10 henkilöä, joiden joukossa oli sekä veteraaneja että muita sota-ajan kokeneita nurmeslaisia ja valtimolaisia. Haastateltavat ovat syntyneet vuosien 1918–1930 välillä. Haastatteluiden tuloksena Nurmeksen kaupungin Youtube-kanavalla julkaistiin syksyllä 2019 dokumentaarinen videosarja Viisi tarinaa vuosilta 1939–1945. Videoita on ladattu yhteensä jo yli 4 000 kertaa, hän iloitsee.

– 2018 tapasin sotaveteraanien joulujuhlassa  kaksi nurmeslaisveteraania, jotka kertoivat minulle tilaisuuden aikana kokemuksiaan sodasta. Kotiin ajaessa heräsi mieleen ajatus, että heidän tarinat olisi hyvä saada tallennettua ja mieluusti vaikkapa videoitua.

Nurmeksen sotaveteraanien puheenjohtaja Jussi Säämänen lähti tekemään tiedusteluja veteraaneista, jotka olisivat suostuvaisia haastateltaviksi.

– Kaikki haastatellut eivät halunneet tarinaansa videoitavaksi, mutta heidänkin tarinansa taltioitiin äänitteille. Ja mikäli halukkaita haastateltavia löytyy lisää, niin ehdottomasti niiden tallentamista jatketaan, Rautiainen vakuuttaa.



Koska sodat koettelivat eri osia Suomesta hyvin eri tavoin, on tulevan perinnetyön avain nimenomaan paikallisuudessa: siinä, miten sota ja sen perintö näkyy juuri tuolla seudulla. Ja Nurmeksestahan näitä muistoja löytyy.

– Nurmes oli Talvisodassa yksi Suomen pommitetuimpia paikkakuntia. Pommitusten merkkejä ja muistoja tuolta ajalta on kaupungissa edelleen nähtävillä. Nurmes ja Valtimo ovat myös alueita, joista lähdettiin evakkoon talvisodan syttyessä ja toisaalta paikkoja, jonne tultiin evakkoina sotien jälkeen esim. Suojärveltä. Tämä on antanut alueelle oman leimansa.

Perinteen ylläpidon tärkeys on Rautiaisen mukaan ymmärretty täällä niin kaupungin kuin opetustoimen taholta jo pitkään.

– Jo vuosia sitten paikalliseen opetussuunnitelmaan kirjattiin kohta, jonka mukaan historian oppitunneilla tutustutaan viime sotiin liittyviin kohteisiin kaupungin alueella. Tähän liittyen oppilaat vierailevat säännönmukaisesti esim. sankarihautausmaalla. Talvisota-kävelyillä tutustutaan sotahistoriaan aidoilla tapahtumapaikoilla. Tärkeää on myös hyvä yhteistyö Nurmeksen museon kanssa. Sotahistorian kursseilla olemme vierailleet useita kertoja Lieksan Kivivaarassa Änäkäisen alueella ja Rukajärven tiellä, jota pitkin kulki myös lukuisten nurmeslaisten sotatie Jatkosodassa.

Kokemuksensa perusteella Rautiainen uskoo, että perintö tulee säilymään vastaisuudessakin.

– Historianopettajana olen havainnut, että oppilaat ovat edelleen erittäin kiinnostuneita viime sodista – uskaltaisin jopa väittää, että se on kenties eniten innostusta herättävä aihe. Nuorten saaminen perinnetyön tekijöiksi toimikuntiin on varmasti haastavaa. Tärkeintä on kuitenkin se, että nuoret pysyvät tietoisina ja kiinnostuneina viime sotiin liittyvistä asioista. Olen vakuuttunut siitä, että tämän päivän nuoret ovat aktiivisia perinnetyön tekijöitä tulevina vuosikymmeninä ja ottavat aikanaan asian samalla tavalla omakseen, kuin nykyiset perinneihmiset.


Nurmeksen soilla Jatkosodan alussa (kuva: SA-kuva)

Sarja on juuri saanut jatkoa kolmella uudella osalla otsikolla Nurmeksen naisia sodassa. Haastatteluilla ja videoiden julkaisemisella perinnetoimikunta ja Nurmeksen kaupunki haluavat kunnioittaa sotasukupolven työtä ja perintöä.


Nyt julkaistun videosarjan ensimmäisessä osassa tavataan 101-vuotias Hilja Viljanen (os. Martikainen), joka syntyi Nurmeksen Haapapurolla tammikuussa 1918 aikana, jolloin punaiset ja valkoiset kävivät taistelua Suomen hallinnasta. Viljanen osallistui Jatkosotaan muonitus -ja lääkintälottana, suorittaen rintamapalvelusta muun muassa Rukajärven suunnalla.



Kakkososassa tarinansa jakaa 1929 syntynyt Hilja Heikura (os. Haaranen), joka koki evakkoon lähdön neuvostojoukkojen hyökättyä Ilomantsiin marraskuussa 1939. Synnyintila Ilomantsin Lutikkavaarassa jäi 1940 rauhan yhteydessä Neuvostoliitolle. Jatkosodan ratkaisukesänä 1944 hän ansaitsi veteraanitunnuksen osallistuttuaan karjankuljetustehtävään. Heikura kertoo elävästi mm. evakkoajasta, karjanajosta, desanteista, tykkien jylystä ja elämästä sota-ajan Ilomantsissa.



Nyt julkaistun videosarjan viimeisessä osassa puheenvuoron saa Valtimon Karhunpäästä kotoisin oleva Taimi Kuvaja (os. Piironen), joka aloitusjakson lotan lailla ehti menehtyä ennen sarjan julkaisua. Talvisodan sytyttyä tuolloin vasta 9-vuotias Kuvaja joutui sisarustensa kanssa evakkoon Pohjanmaalle. Videolla hän kertoo pysäyttävästi, miten lapsi koki sota-ajan ja miltä tuntui lähteä evakkoon vieraalle paikkakunnalle ilman vanhempia.



Kaikki tähän mennessä julkaistut haastattelut löydät Nurmeksen kaupungin Youtube-kanavalta.


Jaa kirjoitus:

26.8.2020 Kohtalot Pro Patria-taulun takaa: Varjosen veljesten muistokivi, Masku

(Kuva: Reijo Hilpinen)

Kohtalot Pro Patria- taulun takaa sarjamme esiteltyä teille Topulin talon veljesten muistokiven, saimme vihjeen toisesta, vastaavasta tragediasta: maskulaisista Varjosen veljeksistä.

Kustaa ja Vaula Varjosen perheen seitsemästä veljeksestä kaikki saivat kutsuun maansa avuksi. Neljä heistä kaatui ja kaksi (Aimo Talvi- ja Toivo Jatkosodassa) palasi kotiin sotainvalideina, minkä jälkeen veljessarjan viimeinen, Vieno Olavi, siirrettiin pois etulinjasta.

Sisarusparveen kuului veljesten lisäksi kaksi siskoa. Tänään heistä on elossa yksi.

Pienviljelijäperheen isänmaansa itsenäisyyden puolesta antama uhri on hirvittävä, mutta kantoivat tuskansa siitä sen isompaa numeroa tekemättä.

– He sopeutuivat siihen varmaan työnteolla. Ei näistä asioista sodankaan jälkeen puhuttu, sisaruksista viimeinen kertoo.

Veljesten tarina on koskettanut Maskun ja Naantalin alueen veteraaniyhdistysten ja reserviläisten väkeä, jotka pitävät yhä tänäänkin huolen siitä, ettei tätä yhtä esimerkkiä maamme vapaudestaan maksamasta kalliista hinnasta unohdeta.

Emil Inkisen ja Vilho Hietasen suunnitteleman muistomerkin kivi saatiin lahjoituksena Paavo Inkiseltä, joka myös sai kunnian kiinnittää muistolaatta. Harmaasta graniitista veistetyn muistokiven pystyttivät Naantalin seudun veteraanit sekä Sotainvalidien Veljesliiton Raision ja Maskun osasto. Kivi paljastettiin 16.8.1986.


2016 muistomerkillä vietettiin sen pystyttämisen 30-vuotisjuhlaa niin veteraani- kuin reserviläisjärjestöjen toimesta. (Kuva: Rannikkoseutu/ Marko Vuosjoki)

Vuosien saatossa kiven ympäristön kasvillisuus villiintyi ja oli jo siinä kunnossa, että se alkoi peittää arvokasta kunnianosoitusta. 2010 Naantalin seudun Sotaveteraanit ry:n hallituksessa tehtiin esitys muistokiven ympäristön kunnostamisesta. Työ aloitettiin jo seuraavassa kuussa, jolloin sinne myös tehtiin Lietsalantieltä johtava polku. Vuoden kuluttua se oli kuitenkin jo kasvanut umpeen.

Toinen vaihe vietiin päätökseen lokakuussa 2012. Tämän aikana muistomerkille tehtiin sorapolku helpottamaan mm. koululaisryhmien sekä rollaattorilla tai pyörätuolilla liikkuvan vanhemman väestön vierailua helpottamaan.

Jo tuolloin oli kivelle johtavalle polulle tarkoitus saada myös opaskyltti, jonka saaminen viivästyi monimutkaisen lupahakemuskäsittelyn vuoksi. Louhisaaren reserviläisten hoitaakseen ottama hanke saatiin viimein pystytettyä 5.8.2014.

Muistokivi sijaitsee osoitteessa Lietsalantie 373, veljesten entisen kotitalon välittömässä läheisyydessä, tontilla, jonka omistaa Paavo Inkinen.


(Kuva: Louhisaaren reserviläiset)

Varjosten veljesten muistokivessä on neljän meidän kaikkien vapauden puolesta kaikkensa antaneen nuorukaisen nimet. Tässä ovat heidän kasvonsa ja tarinansa.


Markus Varjonen, 35

Kustaa Markus Varjonen (1905 – 1940)

Isänsä mukaan nimetty ja Markkuna tunnettu Kustaa Markus oli sisarusparven vanhin. Herkäksi luonnehdittu Markus oli muuttanut Kaarinaan, missä eli Fanni-vaimonsa ja heidän kahden pienen lapsensa kanssa, Perheensä hän elätti sekatyömiehenä, viimeisimmäksi työpaikaksi jäi puutarhaviljelmä.

Varusmiespalveluksensa aikana hän sai koulutuksen ajomieheksi, reserviin hänet oli siirretty maaliskuussa 1925. Vielä tuolloin ei kukaan olisi uskonut, että opitut taidot joutuisivat tosipaikan koetukseen.

Nostoväen I luokkaan hänet nostettiin 1933. Vuoden 1938 lopulla hänet kutsuttiin liki kolme viikkoa kestäneisiin kertausharjoitukseen, missä hän sai kiväärimiehen erikoiskoulutuksen. Seuraavan vuoden lokakuussa, 9.päivä, tulikin sitten kutsu Ylimääräisiin Harjoituksiin, jolloin sodan syttymistä pidettiin jo melkeinpä vain ajan kysymyksenä.

Kun näin marraskuun viimeinen päivä sitten kävi, ripusti sotamies Varjola kaulaansa tunnuslevyn numero 141174 ja lähti puolustamaan maataan. Joukko-osastoksi oli jo YH:ssa määräytynyt Jalkaväkirykmentti 13, Turussa osaksi 5. Divisioonaa perustettu yksikkö. Varjonen sijoitettiin sen I pataljoonan 3. komppaniaan.

Sodan syttyessä hänen rykmenttinsä oli reservissä Muolaan alueella ryhmittyneenä pääasemaan (jota myöhemmin ryhdyttiin kutsumaan nimellä Mannerheim-linja) vastuualueena ns. Summan lohko. Vihollisen he kohtasivat ensimmäisen kerran vain viikkoa myöhemmin.

Edessä olivat ankarat ja uuvuttavat viikot, jonka aikana kiristyivät niin pakkanen kuin vihollisen ote. Rykmentti osallistui 17. joulukuuta alkaneeseen Summan suurtaisteluun, kunnes se 5.1.1940 siirrettiin reserviin asemien varustelutehtäviin linjan taakse 10.2. saakka, jolloin tuli lähtö Mannerheim-linjalle.

Puna-armeijan uusi suurhyökkäys oli alkanut helmikuun alussa ja seuraavat 10 päivää uuvuttivat tuossa vaiheessa jo kaksi kuukautta vihollisen ylivoiman edessä epäinhimillisen paineen alla puurtaneet Summan puolustajat täysin. Miehet olivat uuvuksissa, eikä ammuksiakaan enää ollut.

Suhteellisen helpolla edelliset viikot linnoitustöissä päässyt JR 13 maksoi seuraavina päivinä kovan hinnan: esimerkiksi rykmentin ”Nousiaisten komppaniaksi” kutsutun 2. komppanian tappiot olivat sodan päättyessä yli 50%.

”Rykmentin komentaja soitti 7.15 kertoen, että Summan- Lähteen lohkolla on kova vihollisen painostus ja hyökkäysvalmiudessa täytyy olla 15 minuutin varoitusajalla. Edestä kuului herkeämätön tykkituli sekä silloin tällöin konekivääri- ja pikäkivääriammuntaa, josta itsekin päättelimme, että yllämainitussa suunnassa voi olla yllätyksiä tulossa”, rykmentin yhden pataljoonan sotapäiväkirja kertoo 11.2. Illan tullen rykmentti saa käskyn lähteä vastahyökkäykseen, Varjosen pataljoona etujoukkona.

Huumoria löydetään tiukastakin paikasta: ladut määränpäähän on tehty jo aikaisemmin, mutta etenemisen kerrotaan siitä huolimatta olevan ”koko lailla hidasta, sillä länsisuomalaiset ovat tunnetusti huonoja hiihtäjiä – melkeinpä hitaampia kuin jalkamies.”

Seuraavana päivänä samaisen pataljoonan päiväkirja kertoo masentavasta näystä: ”etulinjasta lappaa sotilaita karkuun koko tien täydeltä”, kertoen ”vääriä tietoja kokonaisen pataljoonan tuhoutumisesta.” Varjosen oman komppanian sotapäiväkirja on katkennut 11. päivään, minkä kohdalla on merkintä, ettei sitä ole jatkettu, koska ”sotapäiväkirjaa pitänyt vänrikki, samoin kuin kaikki upseerit, ovat tässä vaiheessa haavoittuneet.”

Aamulla 12.2. Varjosen pataljoona saapui tukilinjaan ja karuihin uutisiin: pääpuolustuslinja eli Mannerheim-linja on murtunut Summassa edellisenä päivänä ja vihollinen on päässyt tukilinjalle saakka, joka nyt siis on pääpuolustuslinja. Hänen pataljoonansa sotapäiväkirjan mukaan koko päivän kestänyt tykkituli jatkuu seuraavana aamuna, kohdistuen nyt Varjosen pataljoonan asemiin.

”Vihollinen räjäytti hv.kaivannon etureunan rikki, siten syntyneestä aukosta ne pääsivät ajamaan ylös. Ne ajoivat aivan ampumahaudan eteen ja alkoivat siitä tulittaa asemiamme. Aamupäivällä osa tankeista pääsi etenemään ampumahaudan yli ja lähti etenemään ampumahaudan suunnassa siten, että osa ajoi ampumahaudan etu- ja osa takareunaa. Ampumahauta oli niin rikkiammuttu, ettei antanut mitään suojaa ja tappiot tulivat erittäin suuriksi. ”

13.2.1940 kaatuneista 547 suomalaissotilaasta peräti 218 kaatui Summassa, pahaenteisesti nimetyllä Kuolemanjärvellä.

Varjosen rykmentin tappioiksi merkitään 62 kaatunutta. 1 pataljoonan 3. komppaniassa heitä on kaksi: alikersantti Ahti Salonen sekä sotamies Markus Varjonen, jonka ruumis jää tuhoutuneena kentälle.


Oiva Varjonen, 33

Antti Oiva Varjonen (1907 – 1940)

Ei mennyt kahtakaan viikkoa, ennen kuin suruviesti tavoitti Varjosten vanhemmat jälleen. Tällä kertaa kyseessä oli isoveljeään Markkua kaksi vuotta nuorempi Oiva.

Syyskuussa 1927 alkanut varusmiespalvelus meni hyvin kahden vuorokauden ”oppitunnilla torkkumisesta” saatua arestirangaistusta lukuun ottamatta ja vuosi myöhemmin armeijan harmaista kotiutui pikakivääriampujan erikoiskoulutuksen saanut sotamies.

Lähipiiristä kerrotaan hänen olleen ”luonteeltaan vahva ja määrätietoinen mies. ” Naimisiin hän meni jo 18-vuotiaana. Kasvavan perheensä hän elätti käymällä Turussa peltitöissä, minkä lisäksi hän toimi viitisentoista vuotta Maskun seurojentalon vahtimestarina, mitä kautta hänen perheelleen järjestyi asuntokin.

Talvisodan syttyessä oli selvää, että pieneen ja varsin vaatimattomasti varustautuneeseen Suomeen hyökänneellä Neuvostoliitolla oli huima etulyöntiasema niin miehistön määrän kuin aseistuksen suhteen. Massiivista ylivoimaa oli Karjalan kannaksella torjumassa kahdesta armeijakunnasta koostuva Kannaksen Armeija.

Läntisellä kannaksella näistä oli kenraaliluutnantti Harald Öhquistin komentama II Armeijakunta, johon kuului kolme divisioonaa sekä ns. suojajoukot, neljä prikaatia ja joitakin erillisiä pataljoonia.

Näistä pääosin varusmiehistä koostuneet 1. ja 2. Prikaati yhdistettiin 1.Divisioonaksi. Sodan alkaessa Divisioona oli Karjalan kannaksella suoraan Kannaksen armeijan alaisena reservidivisioonana.

Rauhanaikaisen armeijan yksiköistä muodostetun Divisioonan numerointi poikkesi muista divisioonista siten, että yksiköt, jotka normaalisti olisi nimetty jalkaväkirykmenteiksi, oli 1. Divisioonassa poikkeuksellisesti nimetty prikaateiksi. 1. oli Kannaksella sijoitettuna Pölläkkälän-Mälkölän alueelle (n. 15 km pääaseman takana), toinen, jonka II pataljoonan 6. komppaniaan sotamies Varjonen oli sijoitettu,  oli ryhmittyneenä Kopralan-Hotakan alueella. Molempien prikaatien tuli käskyn mukaan jatkaa taemman aseman linnoittamista.

II Armeijakunnan epäonnistuneen suuren vastahyökkäyksen jälkeen Divisioonaan kuuluneet 2. ja 3. prikaati palasivat joulukuun loppupuolella majoituspaikoilleen rintamalinjan taakse. Tammikuun aikana Puna-armeija keskitti Karjalan kannakselle merkittävän määrän lisäjoukkoja, tavoitteenaan lopullisesti murtaa suomalaisten puolustus. Tammikuun lopussa divisioonan joukoista etulinjassa olivat 1. prikaati (Leipäsuon lohkolla) sekä 2. prikaati (Kattilaojan lohkolla).

Pääpuolustuslinjan murruttua antoi ylipäällikkö Mannerheim 15.2. 1940 armeijakunnalle luvan vetäytyä ns. väliasemaan; mm. Muolaanjärven kautta kulkeneeseen toiseen puolustuslinjaan. Rintamavastuu Leipäsuon koillispuolelta Muolaanjärvelle annettiin Varjosen prikaatille. Jo seuraavana päivänä tuli vetäytymiskäsky väliasemaan.

17.2. Puna-armeija sai kosketuksen suomalaisjoukkoihin 2. Prikaatin alueella Kattilaojan maastossa. Varjosen komppanian sotapäiväkirja kertoo mm. taempien vartioasemien tienoilla tavoitetusta, suomalaisten puolustuslinjaan pyrkineestä 20 miehen vahvuisesta vihollispartiosta, joka tapettiin. Seuraavana päivänä yhden korpraaleista kerrotaan onnistuneen ampua 12 vihollissotilasta.

Seuraavat päivät kuluvat vartiopalveluksessa, varustustöissä ja molemminpuolisessa partiotoiminnassa. Mainintaa niissä syntyneistä omista tappioista ei sotapäiväkirjoissa ole, mutta ennen kuin komppania aloittaa vetäytymisen Kattilaojan maastosta 27.2., sitä ennen korsunsa miinoittaen, sellainen ehtii tulla.

Hän on 33-vuotias maskulainen sotamies Varjonen, jota jää lesken lisäksi kaipaamaan peräti viisi lasta: yksi poika ja neljä tytärtä. Lapsista kahta nuorinta, sodan aikana syntyneitä kaksosia, hän ei ehtinyt koskaan näkemäänkään.

Hänen leskensä ei koskaan mennyt uusiin naimisiin.


Viljo Varjonen, 28

Viljo Emil Varjonen (1912 – 1940)

Talvisota oli ollut ohi jo yli kolme viikkoa, ennen kuin Varjosen perhe antoi sille vielä kolmannen uhrinsa: 28-vuotiaan Viljon.

Metsämaalle Naantalista muuttanut ja maatyömiehenä työskennellyt Viljo oli kiltti ja hiljainen nuorukainen ja erityisen läheinen 1924 syntyneen siskonsa kanssa, joka muistelee häntä hyvillä mielin yhä tänäänkin.

– Hän osti minulle pyörän kun minä kävin vielä koulua. Jälkeenpäin kuulin, että hän oli sotilaskirjoissa laittanut minut lähimmäksi omaisekseen!

Hyväsydäminen nuorukainen ei ollut vielä naimisiinkaan ehtinyt eikä kotona odottanut kihlattua tai tyttöystävääkään.

350 vrk kestäneen varusmiespalveluksensa aikana hän sai taistelulähetin koulutuksen ja vapautui täysin palvelleena joulukuussa 1938. Kertausharjoitusvuosiksi hänelle oli suunniteltu vuosia 1944 sekä 1950, mutta kumpaakaan noista hän ei ehtinyt nähdä.

Talvisodassa sotamies Varjonen palveli maataan Merivoimien Esikunnassa. Hänen kohtalokseen ei koitunut vihollisluoti, vaan hänen kuolinsyykseen on merkitty 11 614 muun 1939-1945 sodissa menehtyneen poikamme lailla ”muu kuin vihollistoiminnasta johtuva (sairaus, onnettomuus, itsemurha jne.)”.

Hänen kohdallaan se tarkoitti vatsakalvontulehdusta, jota hoidettiin ensin sotasairaalassa, mutta kun kävi ilmi, ettei hän tulisi siitä enää parantumaan, hänet tuotiin takaisin Maskuun, ”kotiinsa kuolemaan.”

Sairauden uuvuttama nuorukainen menehtyi 7.4.1940 ja hänet on haudattu Maskun sankarihautausmaalle hautapaikkaan 34.


Vilho Varjonen, 17

Vilho Mikael Varjonen (1926 – 1944)

Vilho lähti Vieno-veljensä kanssa Jatkosotaan tavallistakin raskaammin mielin: olihan edellinen sota vienyt heiltä kolmen veljen hengen ja kahden terveyden. Keväällä 1944 alettiin kutsuntoihin ottaa myös ikäluokkaa 1926, joten myös tuolloin vasta 17-vuotias Vilho sai kutsun maansa avuksi.

Kuusi luokkaa kansakoulua käynyt sotamies Varjonen muistetaan määrätietoisena nuorukaisena, joka muistutti paljon isoveljeään Oivaa.

– Hän oli niin nuori vielä, mitähän hänestäkin olisi vielä aikuisena tullut, suree häntä kaksi vuotta vanhempi sisarensa.

Monilapsisessa pienviljelijäperheessä ei lapsia ollut mahdollista kouluttaa, joten jokainen heistä lähti ansaitsemaan elantoaan jo varsin nuorena. Miesten ollessa rintamalla tarvittiin kotopuolen maatiloille apua ja näissä hommissa oli ehtinyt ensimmäiset työkokemuksensa hankkia tuolloin vielä kotonaan asunut Vilhokin.

Jalkaväen koulutuskeskus 17:ään hän saapui 21.5.1944. Vain kolme viikkoa myöhemmin hän sairastui Turun kasarmeilla tapahtuneessa onnettomuudessa, jossa hänen kerrotaan saaneen ”vettä keuhkoihinsa”. Tuon tarkemmin ei nuorukaisen kuolemaan johtaneita olosuhteita selvitetty.

Sotamies Varjonen oli hoidettavana 5. Sotasairaalassa, missä kuoli vammoihinsa 18.7.1944.

Saatuaan tiedon viimeisenkin veljensä kohtaamasta murhenäytelmästä pyysi 22-vuotias Vieno pääsyä etulinjasta pois, jotta perhe saisi edes yhden pojistaan takaisin. Hänen kotona yhä asuva siskonsa hankki tarvittavat paperit ja toive toteutui.

Veljessarjan viimeiset, sotainvalideina kotiin palanneet Toivo ja Aimo kuolivat 1963 ja 1965. Vieno menehtyi 74-vuotiaana 1995.




Talvisodan päättymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi 80 vuotta, mitä Sotaveteraaniliitto kunnioittaa monella tapaa. Yksi niistä on kohtaloiden esitteleminen maan Pro Patria-taulujen takaa.

Olisiko sinulla taulu, jonka sankarivainajien tarinat haluaisit jakaa? Ota yhteys toimitus@sotaveteraaniliitto.fi


PS. Toisen ”Pelastakaa sotamies Ryan”-tositarinan Suomen rintamilta löydät täältä.


Aikaisemmin Kohtalot Pro Patria-taulun takaa-sarjassa on ilmestynyt:

Aleksanterin teatteri, Helsinki

Suomen tataarit

Heinämaan koulu, Orimattila

Helsingin juutalainen seurakunta

Pitkälahden koulu, Anttola

Urheiluseura Kadur, Viipuri

Lehtiniemen nuorisoseurantalo, Posio

Ylimuonion koulu

Lehtojärven koulu, Rovaniemi

Turun juutalainen seurakunta

Topulin talo, Salo

Rajavartiolaitoksen esikunta

Nuorgamin koulu

 

 

Jaa kirjoitus: