Uutiset

18.6.2019 ”Se oli niin mahdoton, ettei siihen ole sanoja” – oregonilaisveteraani Väinö V.Koskelan tulikoe keskellä Kannaksen suurhyökkäystä

Sotien jälkeen moni sotiemme veteraaneista jätti Suomen. Muuttoliike suuntautui suomalaisten jo entuudestaan suosimiin maihin, eli pääosin Ruotsiin, Australiaan, Kanadaan ja Yhdysvaltoihin. Yksi Yhdysvaltoihin uutta elämää rakentamaan lähtenyt oli nyt 95-vuotias jatkosodan veteraani Väinö V. Koskela.

– Suvustani oli joskus 1800-luvun lopulla tullut tänne neljä veljestä äitinsä ja siskonsa kanssa. Lisäksi oli muita, joista minulla ei ole tietoa. Kun minä tulin tänne vuonna 1955, oli minulla elossa vielä kaksi setää, joista nuorempi, Samuel, oli käynyt sodan jälkeen Suomessa ja haastoi minut tulemaan tänne, Koskela kertoo.

Vaimo Lempi ja poika seurasivat Suomesta vuosi myöhemmin. Myöhemmin perheeseen syntyi vielä tyttö, mutta lasten jo lennettyä pesästä asuu Koskela tätä nykyä Oregonissa kahdestaan vaimonsa kanssa, sotaveteraani hänkin.

– Hän palveli Suomen armeijaa neljä vuotta, sotatoimialueellakin. Hänen perheensä menetti sodassa kotinsa ja maansa venäläisille. Heillä ei kai ole kylliksi maata omasta takaa, Koskela hymähtää.

– Täällä USA:ssa on paljon eri maitten sotaveteraaneja ja he ovat saaneet toimia vapaasti – valtio ei ole heitä millään lailla häirinnyt, hän kiittelee.

– Suomalaisveteraaneillakin on ollut veteraaniyhdistyksiä useilla paikkakunnilla, mutta heidän luonnollisen vähenemisen kautta nämä yhdistykset joudutaan lopettamaan.

Poika voi lähteä Pohjanmaalta, mutta Pohjanmaa ei pojasta: Kurikkalaissyntyinen Koskela itse on yhä Kurikan Sotaveteraaniyhdistyksen jäsen.


Hans von Essenistä oli lokakuussa 1941 tullut Mannerheim-ristin ritari no 30

Vihollinen tulee läpi linjojen

Koskela myöntää, ettei muisti ole enää ihan entisensä, mutta Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalan kannaksella kesällä 1944 on vielä hyvin muistissa.

– Palvelin 2. eskadroonassa Uudenmaan Rakuunarykmentissä, jonka komentajana silloin oli eversti Hans von Essen, hän kertoo 75 vuoden takaisiin tapahtumiin palaten.

– Meidät oli aikaisemmin (toukokuussa 1943) tuotu täydennyksenä Etelä-Kannakselle Lempaalaan, jossa oli silloinen etulinja. Myöhemmin (joulukuussa) meidät marssitettiin 80 kilometriä pohjoiseen. Meillä ei ollut tietoa, miksi, mutta 3 päivän marssin jälkeen jalat rakoilla se selvisi.

Uusi paikka oli VT-linjana tunnettu Vammelsuu-Taipale-linja, suomalaisten toinen jatkosodan aikainen puolustuslinja Karjalan kannaksella. Rykmentti majoittui mm. Vammeljärven ja Sykiälän alueelle, mistä oli linjaan noin 1,5 kilometrin matka.

– Siellä oli jo valmiit betonibunkkerit, mutta juoksuhaudoista oli vasta osa kaivettuna, joten meille tuli urakkaa kaivaa yksi metri pekkaa päälle. Se oli raskasta hommaa, hän kertoo seuraavien kuukausien tapahtumista.

– Se oli odotuksen aikaa, josta me emme tienneet mitään – eihän ne meille pojille asioista etukäteen kertoneet.

Rykmentti oli reservissä 10.6. saakka, jolloin vastauksia alkoi tulla. Miehet koottiin yhteen ja eversti von Essen antoi heille tilannetiedotuksen.

– Vihollinen on tullut läpi linjojemme ja on odotettua, että saamme heidät vastaamme lähiaikoina, Koskela muistaa komentajan kertoneen.

Miehet saivat käskyn siirtyä bunkkerimajoitukseen ja etuvartiointiin, ”aina kaksi miestä paikkaansa.”

– Ei siinä montaa päivää mennyt, kun vieraat saapuivat. Sitä ennen alkoi tulla yksittäisiä miehiä edestä. He olivat ihan sekaisin järjeltään. Yksi, joka sattui kohdalleni kehotti lähtemään pois. ”Ne tappaa teidät kaikki”, järkyttynyt rintamakarkuri kertoi.


Suomen puolustuslinjat jatkosodassa

Mahdoton keskitys

Rykmentin päämaja oli Sykiälän kylän alueella, josta lähteneiden siviilien asuntoihin myös sotilaat olivat majoittuneet.

– Emme tienneet, että vihollinen oli yllättänyt meidät komentopaikan kylässä. Se oli aamupäivä ja heille oli tullut äkkilähtö. Sinne jäi rykmentin kirjanpitokin.

Saman aamuna vihollinen aloitti valtavan keskityksen alueelle.

– Se oli niin mahdoton, että sitä on vaikea sanoin kuvailla. Ne kaivamamme juoksuhaudat olivat pian kaikki ihan maan tasalla. Siellä ei voinut kävellä – piti kontata pysyäkseen suojassa.  Tätä jatkui koko päivä ja seuraavana aamuna se alkoi taas.

Kymmenen paikkeilla Koskelan kohdalle sattui etuvartio.

– Olin siellä yksin, kun keskitys loppui. Kaikkialla oli hiljaista, omalla puolella ei näkynyt ketään. Kävin bunkkerillani, joka ei ollut kaukana. Osumia oli joka paikassa, ovi oli säpäleinä ja kaikkialla oli pimeää. Kyselin, että onko siellä ketään, mutta en saanut vastausta.

Koskela lähti konttaamaan seuraavalle, n. 40 metrin päässä sijaitsevalle bunkkerille, jossa hän tiesi olevan ison kananmunan muotoisen kiven. Hän istahti sen suojaan miettimään, mitä seuravaksi tekisi. Sitten hänelle tuli käsky mennä heti toiselle puolen. Saman tien alhaalla lensi yli tiedustelukone.

– Samassa tuli täysosuma lähtöpaikkaani. Se iso kivi huojahti suuntaani ja luulin sen tulevan päälleni. Olin siitä huumaavasta räjähdyksestä niin sekaisin, etten vähään aikaan saanut ajatuksiani kokoon.

Sitten hän muisti, ettei ollut ehtinyt käydä tarkistamassa bunkkerin tilannetta.

– Ei sieltä ainakaan vastausta tullut. Kun käännyin poispäin, näin vasemmalla kaksi ruumista: suomalainen ja venäläinen, lähellä toisiaan, mutta jalat vain eri suunnissa.


Jatkosodassa kaatuneita vihollissotilaita

Venäläisten saartamana

Tilannettaan miettien Koskela päätti suunnata Sykiälän suuntaan. Tiedustelukoneita vältellen hän teki matkaa ja kuulikin pian etäistä puheensorinaa.

– Se teki mieleni jo toiveikkaaksi, että täällähän ne omat ovat!

Koska hän ei ollut vielä täysin varma, mikä perillä odottaisi, eteni hän tutussa maastossa hiljaa ja varoen, suojautuen lopulta pusikkoon.  Ei mennyt kauaa, ennen kuin tilanne selvisi. Kyseessä olivatkin venäläiset.

– Pihasta rupesi tulemaan kolonna. Sitä kesti loputtomasti, oli kaikenlaista kärryä ja tavaraa. Oli siinä Kurikan pojalle teatteria tarpeeksi! Sitten rupesi tulemaan miestä ja naista nelijonossa- ellei siinä tuhatta sielua ollut, niin ei sitten yhtään. Vaan ei siinä nälkäänsä joutanut ajatella, Koskela tokaisee, pohjalaisjuurten nostaessa puheessa päätään yhä vahvemmin.

Tulosuuntaansa katsahtaessa hän näki suomalaissotilaan, jonka tunnisti tämän vihreistä kauluslaatoista ja niiden tähdistä vänrikiksi. Äänettömin merkein kommunikoiden he sopivat Koskelan yrittävän hänen suuntaansa, joka onnistuikin.

– Tervehdimme ja hän sanoi, että tittelit pois! Sitten hän alkoi kysellä, kuinka hyvin lähimaaston tunnen. Osoitin pientä järveä ja kerroin, että sen pohjoispäässä on silta, joka vie yli pohjoisesta virtaavan joen.  Hän kysyi, että uskoinko meidän joukkojemme olevan siellä ja minä sanoin, että joko siellä tai kauempana.

Vänrikin mukana oli muutama muukin mies, joiden kanssa matkaan nyt lähdettiin. Mm. nukkuvan vihollissotilasjoukon hiipien ohitettuaan pääsivät he ylittämään joen, jonka takana omat todella odottivatkin. ”Oletko ratsumiehiä?” kysyi Koskela heistä yhdeltä ja myöntävän vastauksen saatuaan pyysi tätä neuvomaan hänet komentopaikalle.


Vammeljärven maastossa kannetaan haavoittunutta autoon sairaalaan vietäväksi, kesäkuu 1944

Omat löytyvät

Siellä oli vihaisena vastassa Koskelan joukkueen johtaja, luutnantti Rosenqvist.

– Missäs Koskela on ollut? tämä tiedusteli.

Hämmästyneenä Koskela vastasi, että ”siellä, mistä muut olivat pari päivää aikaisemmin tulleet.”

Rosenqvistin kysyessä, miksi Koskela ei ollut seurannut muiden mukana, oli Koskelan vuoro hämmästyä.

– Herra luutnantti, olin vartiossa edessä enkä ole irtaantumiskäskyä saanut. Minä tiedän, ettei vartiopaikkaa saa jättää.

Rosenqvistin käsky ei ollut koskaan tavoittanut alaistaan. Seuraavaksi von Essen pyysi Koskelalta selontekoa matkalla näkemästään.

Tunnollinen alainen teki työtä käskettyä, vaikkei tässä vaiheessa ollut syönyt tai nukkunut kahteen päivään.


Uudenmaan Rykmentin upseereita, luutnantti Rosenqvist 3. vasemmalta (kuva: Museovirasto)

– Sitten kysyin kaikilta, että tietäisivätkö he, mistä saisi ruokaa, sillä en ollut kahteen päivään syönyt mitään. He neuvoivat minut kenttäkeittiölle, mutta ei sieltä sellaista löytynyt. Kysyin, olisiko heilläkään mitään syömistä, mutta ei ollut.

Uupunut Koskela meni tovereidensa kehotuksesta läheiseen pusikkoon lepäämään.

– Sanoin heille, että herättäkää minut, jos lähtö tulee.

Eikä mennyt kauaa, kun niin kävikin.

– Pian olimme etenemässä metsää pitkin. Olin niin väsynyt, että juuri ja juuri pysyin sakin mukana, Koskela muistaa.

– Ennen kuin olimme Viipurissa, oli edessä vielä monta tapahtumaa, mutta tämä oli ensimmäinen tulikokeeni, joka tällä kertaa oli onnellinen.


Vetäytyminen käynnissä Vammeljärven motista kesäkuussa 1944

PS. Uusimmasta Kenttäpostia-lehdestämme löydät toisen tuona hurjana kesänä Karjalan kannaksella olleen veteraanin, Jaakko Perälän muistelmat! Kannattaa käydä lukemassa!

Jaa kirjoitus:

17.6.2019 Jatkosodan kesänä 1942 Mannerheimin hengenlähtö oli vain metrien päässä

20. kesäkuuta 1942 Karhumäen asemalle saapui juna, jota oli vastassa niin sankka joukko vastaanottajia, ettei asemarakennuksesta näkynyt kuin sen torni.  Ihan mikä tahansa juna ei ollut toki kyseessäkään, kuten käy ilmi viimeistään siinä vaiheessa, kun junasta aletaan purkaa sen matkustajan muutama viikko sitten syntymäpäivälahjaksi saamia autoja, joihin hän seurueineen pian hyppääkin.

Matkustaja on itse Marsalkka C.G.E. Mannerheim, joka on saapunut vierailulle Maaselän rintamalle.



Ennen Karhumäkeä juna on pysähtynyt Krivillä, missä hän on vieraillut korsuissa ja sotilaskotisisarten hoitamassa Krivin kanttiinissa. Loppuvierailun aikana ylipäällikkö tutustuu lisäksi niin Karhumäen voima-asemaan kuin linnoitustyömaahan, missä hän tapaa myös niillä töissä olevia venäläisvankeja.


Marski keskustelee lottien ja sotilaskotinaisten kanssa.

Liki 30 vuoden palvelus Venäjällä tsaarin armeijassa on hionut hänen kielitaitonsa sellaiselle tasolle, ettei tulkkiakaan tarvita. Vankien joukossa hän päätyy yllättäen itseäänkin korkeampaan aatelisseuraan, sillä yhden hänen tapaamansa, Wolkowski-nimisen vangin kerrotaan olleen peräti ruhtinas.


Marski keskustelee venäläisen vangin, ruhtinas Wolkovskijin kanssa.

Karhumäestä matka jatkuu välittömästä Poventsaan, missä hän tutustuu Jalkaväenrykmentti 35:n etulinjaan, joka sijaitsee kaupungin eteläreunalla.

Hyvä johtaja paitsi johtaa joukkojaan edestä, ei myöskään pelkää laskeutua heidän keskuuteensa, tietää Mannerheim ja hän kiertää miestensä korsuja ja taisteluhautoja myös täällä. Hän on juuri tarttumaisillaan yhden juoksuhaudan haarakaukoputkeen, kun vihollisen piiskatykki aloittaa tulituksensa.


Marski tarkastaa Krivillä tykistöä ja korsuja

Seurue, koko Suomen armeijan ylipäällikkö mukanaan, syöksyy suojaan läheisten mäntyjen paksujen runkojen taakse.

Yksi vihollisen viidestä kranaateista räjähtää vain joidenkin metrien päässä marsalkasta. Tulivalmiudessa oleva suomalaistykistö vaientaa piiskatykin nopeasti, mutta kranaatin sirpale ehtii haavoittaa vierailun isäntää,  lohkon komentajaa kapteeni Ahti Petramaata.


Mannerheim vierailulla Karhumäessä, Ahti Petramaa kuvassa oikealla

”Marsalkka osoitti kranaattien keskityksen aikana mitä suurinta rohkeutta”, kerrotaan rykmentin 1. komppanian sotapäiväkirjassa myöhemmin.

Marsalkka saattoi käteensä haavoittuneen Petramaan joukkosidontapaikalle, pahoitellen syvästi tapahtunutta, ja ylensi hänet majuriksi.

Petramaa menetti tulituksessa peukalonsa ja etusormensa. Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun hengenlähtö on lähellä: edellisen vuoden lokakuussa hän on haavoittunut vihollisen polkumiinasta.

Sormiensa lisäksi majuri Petramaa antoi sodan viedä hänen loppuelämänsäkin: hänestä tuli sotahistoriallisen laitoksen tutkijaupseeri, jonka laajasta tietotaidosta mm. asemasodan suhteen saatiin nauttia vuoteen 1965 saakka, jolloin hän menehtyi, vain 53-vuotiaana.


JR 35:n komentaja, eversti Ruotsalo (vas.) ja esikuntapäällikkö, kapteeni Ahti Petramaa teltassaan marraskuussa 1941.

Jaa kirjoitus:

17.6.2019 Talin maastosta löydettiin juuri kolmen uuden suomalaisen sankarivainajan jäänteet eivätkä nämä jää tunnistamattomiksi

Karjalan Valli, yksi kentälle jääneitä sankarivainajia Kannaksella etsivistä vapaaehtoisten ryhmistä, tekee väsymätöntä selvitys- ja tilastointityötään ympäri vuoden. Tämän vuoden etsintäkauden he pääsivät aloittamaan maastossa huhtikuun loppupuolella.


Karjalan Valli etsii kentälle jääneitä sankarivainajia Karjalan Kannaksella

Takaisin Taliin

Paikalta löydettyä esineistöä

Toukokuun alkupuolella he olivat siirtyneet entuudestaan tutulle Talin taisteluiden tantereelle.

– Halusimme tutkia erästä pientä kumparetta. Se on jonkin verran epätavallinen etsintäkohde, koska se sijaitsee linjojen takana, mutta varsinainen etulinja on tutkittu jo melkein kokonaan, joten sieltä on enää vaikea löytää mitään mielenkiintoista, he kertovat.

Maiseman he totesivat kauniiksi, mutta käytännössä totaalinen hylsyjen puute kertoi heille, että täällä ei todennäköisesti oltu juurikaan taisteltu. Paikalta löytyneestä romusta he päättelivät paikalla sijainneen neuvostosotilaiden majapaikan.

– Pari vaurioitunutta kenttäpakin kantta, kenttälapio, lentokoneen konekiväärin hylsy, purettuja patruunalippaita, joista yksi tyhjä lipas oli tosin todella suuri – 20 mm VKT panssaritorjuntakivääriä varten. Vain yhdestä poterosta kaivoimme esiin venäläisiä 14.5 mm hylsyjä sekä yhden kolikon, he listaavat löydöksiään.


Paikalta löydetty venäläinen 3 kopeekan kolikko vuodelta 1939

Vakuuttuneina siitä, ettei kyseiseltä paikalta olisi löydettävissä mitään, siirtyivät he etulinjalle, ”äärimmäiselle sivustalle.”

– Suomalaiset suorittivat siellä vastaiskun, joten paikalta löytyy paljon hylsyjä – niin suomalaisia kuin venäläisiä, he kertovat.

Eikä siinä kaikki: vuonna 2013 he löysivät maastosta kahden tunnistamattomaksi jääneen puna-armeijan sotilaan jäänteet. Arkistotietojen perusteella täällä olisi kadoksissa vielä kaksi toistaiseksi löytämätöntä suomalaista, mutta taistelukertomukset, joiden kulkua he ovat yrittäneet seurata voidakseen paremmin tarkentaa etsintäpaikkoja, ovat heidän mukaansa valitettavan epäselviä.

– Monissa poteroissa oli vielä vettä, mikä rajoitti etsintämahdollisuuksia entisestään.


Ryhmän löytämä 20 mm VKT lipas panssaritorjuntakivääriä varten

Ensimmäinen yllätys

Puna-armeijan kenttäpullo

He keskittyivät tutkimaan kuivia poteroja, jotka olivatkin syviä ja niistä löytyi runsaasti hylsyjä. Neljännen poteron kohdalla lapio osui ensin kenttälapioon ja sitten… ihmisluuhun.

Syvän poteron nurkassa istui kaatunut venäläissotilas.

– Hänen yhteydestään löytyi paljon sotaromua: viitisenkymmentä patruunaa, 2 käsikranaattia, kiväärin puhdistusväline, rautainen haarukka jne., mutta ei mitään sellaista, minkä perusteella hänet olisi voitu tunnistaa. Reisiluun vierestä löysimme alumiinisen kenttäpullon, mutta siinäkään ei valitettavasti ollut omistajan nimeä – vain tehtaan leima ”Leningrad 1941”, he pahoittelevat.

Vain yhdeksäntoista metrin päässä sijainneesta poterosta löytyi pian toinen.

– Hän oli kaatunut täysosumasta. Poterossa oli pahasti silpoutuneet ihmisluut, satoja hylsyjä ja kolme varmistussokkaa käsikranaateista. Sotilaan kanssa oli vain vähän omaisuutta – yksi kenkä, pari solkea, sirpaleiden vaurioittama lusikka ja punainen tähti kesälakista.

”Taas tuntematon”, he ajattelivat. Päivän suurimmat yllätykset olivat kuitenkin vasta edessäpäin.


Poterosta löytynyt lusikka

”Pojat, takaisin!”

Saatuaan kaivettua esiin toisen venäläissotilaan oli kello jo jälkeen iltaseitsemän. Väsyneinä he aloittivat paluumatkan autolle.

– Meillä oli kaksi vaihtoehtoa: lähteä suoraan tielle ja sitä tietä pitkin autolle, tai kävellä polkua metsän halki polulla, he muistelevat.

Jälkimmäinen vaikutti kauniimmalta.

Kaksi heistä kantoi mukanaan muovipusseja, joihin heidän löytämiensä venäläissotilaiden jäänteet oli pakattu, kolmannella metallinpaljastin, joka alkoikin polun varrella piipata.

– Löydöt olivat tavallisia: isoja kranaatinsirpaleita ja nykyaikaista roskaa. Saavuttuamme parkkipaikallemme huomasimme, että kaveri kaivoi vielä jotakin juuri polusta, vain 20 metrin päässä autosta.

Sitten tuli huuto joka pysäytti.

– Pojat, takaisin! Täällä on olkaluu!

Luu sijaitsi hiekalla täytetyn kranaattikuopan reunalla ei kovinkaan syvällä. Loput löytyisivät todennäköisesti vähän syvempää.

Pian näkyviin tuli silpoutunut pääkallo ja sen alla patruunalaukku. Patruunoissa oli suomalaiset VPT 43- leimat. Kyseessä oli suomalaissotilas.


11.5. jatketuissa etsinnöissä oli vastassa kolme yllätystä

Uskomaton onnenpotku

Kaksi päivää myöhemmin he palasivat jatkamaan kaivauksia. He laajensivat monttua, mutta kukaan ei ollut varautunut siihen, mitä kuopasta löytyisi.

– Kranaattikuopan savisella pohjalla makasi rinnakkain kolme vainajaa. Matalassa ja märässä kuopassa vanhalla pellolla jäänteet maatuivat niin, että vain isot luut olivat jäljessä, he selittävät.

Vainajien yhteydestä ei myöskään löydetty mitään tunnistamisen alkuun mahdollisesti auttavaa esineistöä.

– Patruunalaukusta löysimme noin 40 suomalaista ja noin 5 venäläistä kivääripatruunaa. Asetakin muovinapit olivat osaksi palaneet. Tässä vaiheessa emme voineet olla vielä täysin varmoja siitä, olisiko kyseessä sittenkin suomalainen vai venäläinen vainaja.


Etsijät löysivät kaikkiaan kolmen suomalaissotilaan jäänteet

Sitten onni potkaisi.

Vjatseslav ”Slava” Skokov on yksi ryhmän perustajajäsenistä

– Yhtäkkiä hiekasta liukui esiin suomalainen sinkkinen tuntolevy. Pian toisen vainajan housujen taskusta löytyi alumiininen tuntolevy. Otimme mukaan pienellä kelalla varustetun metallinpaljastimen ja tutkimme kuopasta otettua hiekkaa ja savea huolellisesti, mutta kolmatta tuntolevyä ei löytynyt.

Kuopasta etsiminen oli metallinpaljastimella käytännössä mahdotonta, koska sen pohjan peittivät kymmenet pienet kranaatinsirpaleet. Periksi ei annettaisi, he kuitenkin päättivät ja jatkoivat mullan läpikäymistä, kourallinen kerrallaan. Tätä jatkui puolitoista tuntia, tihkusateessa.

– Löysimme kuopasta noin 20 muovi- ja sinkkinappia sekä pari leijonanappia. Ehdimme kerätä alta pois ehkä sata pientä sirpaletta ennen kuin kaverin käteen ilmestyi pieni muodoton sinkkipala.

Se oli osa kadonneen kolmannen tuntolevyn puolikkaasta.

– Valitettavasti kolmas luku oli epäselvä, ja seitsemäs hävinnyt kokonaan. kulunut pi kokonaan. Tiedän kuitenkin, mitä sarjaa se on: sellaista, jota oli jaettu Jääkäriprikaatin vuonna 1925 syntyneille täydennysmiehille, yksi ryhmän jäsenistä, Vjatseslav ”Slava” Skokov kertoo, vakuuttuneena siitä, että näiden tietojen perusteella vainajan henkilöllisyys on selvitettävissä tuntolevyluetteloita ja tappioluetteloita vertaamalla.


Paikalta löydetty esineistö piti sisällään ainakin osia kaikkien tuntolevyistä

Apua Kansallisarkistosta?

Yöllä Skokov kävi läpi 13. KEK:in (kaatuneiden evakuointikeskuksen) kirjoista kerättyä sankarivainajien luetteloa.

– Alumiinisen tuntolevyn haltija löytyi – hän palveli JP 5:n riveissä ja jäi kentälle 28. kesäkuuta 1944, hän iloitsee.

Huonokuntoisen tuntolevyn lisäksi oli nyt toinenkin ongelma. Sinkkituntolevyn haltijan tietoja ei löydy, vaikka onkin tiedossa, että hänen tuntolevynsä on osa Jääkäriprikaatille jaettua sarjaa.

– Uskon, että Kansallisarkistosta voidaan auttaa meitä. Olisi liian paha, jos kaatunut sankari jäisi tunnistamattomaksi vielä tuntolevynsäkin kanssa.


Kuvat ovat peräisin Karjalan Valli-ryhmän Facebook-sivulta, jonne he päivittävät etsintöjensä kulkua. Suosittelemme ehdottomasti ryhmän seuraajaksi liittymistä!

Jaa kirjoitus:

13.6.2019 Kohtalot Pro Patria-taulun takaa: Pitkälahden koulupiiri, Anttola

Vuonna 2001 Mikkeliin yhdistyneen Anttolan sankarihautausmaalla lepää 113 sankarivainajaa. Talvisotaan lähdettiin Seurantalolta (Koivulan talolta) , jonne kokoontuneista reserviläisistä valtaosa määrättiin varusteiden luovutuksen jälkeen Jalkaväenrykmentti 37:n I pataljoonan 2. komppaniaan.

Lokakuun loppuun kestäneiden taisteluharjoitusten jälkeen tilanne kiristyi entisestään ja 27.11. pataljoonankomentaja antoi käskyn patruunoiden, rautaisannosten ja lumipukujen jakamisesta. Kolme päivää myöhemmin pahin pelko toteutui: Suomi oli sodassa.

Jatkosodassa suurin osa anttolalaismiehistä taisteli JR 43:n I pataljoonassa.

Pitkälahden kansakoulu avattiin vuonna 1964, jolloin sen oppilasmäärä oli 38. Koulun tullessa lakkautetuksi vuonna 1978 oli määrä pudonut jo kymmeneen.

Monen muun Suomen Pro Patria-taulun lailla on Pitkälahden taulun elämään mahtunut monta vaihetta ja kotia. Alun perin Pitkälahden koulun seinällä paljastettu taulu siirtyi koulun lakkauttamisen jälkeen vuonna 1978 Anttolan kirkonkylän peruskouluun, sieltä 2001 Anttolan yhtenäiskouluun ja sieltä Anttolan entiseen kunnantaloon vuonna 2014, missä se on tätä nykyä näytteillä, nykyisessä Mikkelin kaupungin Anttolan yhteispalvelupisteessä.

Tauluun merkittyjen, 13 kalleimpansa uhranneiden anttolalaisnuorukaisten keski-ikä ei ole kahtakymmentäkuuttakaan.

Tässä ovat heidän tarinansa.


55 vuotta anttolalaismiesten talvisotaan lähdön jälkeen Koivulan talon oven vieressä paljastettiin tapahtuman muistolaatta.

Einar Parkkinen, 21

Einar Parkkinen (1897-1918)

Pitkälahden Pro Patriasta löytyy poikkeuksellisesti myös yksi Suomen 20 vuotta aikaisemmin jakaneen sodan uhri; vain 21-vuotiaana ilmeisesti omien luodista haavoittuneena menehtynyt (Toivo) Einar Parkkinen.

Hän sai osuman Mäntyharjun taisteluissa 14.2. ja kuoli kaksi päivää myöhemmin Mikkelin lääninsairaalassa.

3.3.1918 järjestetyistä sankarihautajaisista tuli Anttolassa suuri surujuhla, jota seuraamaan saapui miltei koko kylän väki.

”Sinä tulisilmäinen, kirkasotsainen, puhdasposkinen, ryhdikäs nuorukainen”, ylisti Mikkelin suojeluskunnan ja hänen sotatovereidensa seppeleen laskun yhteydessä pidetty puhe.




Esko Arokallio, 20

Esko Arokallio (1924-1944)

Armeijan harmaisiin tuolloin 18-vuotias Esko Arokallio asteli lokakuussa 1942, maan jo käydessä jatkosotaa. Jalkaväen koulutuskeskus 3:ssa kolmen kuukauden kiväärimieskoulutuksen saaneella sotamiehellä oli taustallaan kuitenkin myös suojeluskuntatoimintaa.

Sotaan hän lähti JR25:n 3. komppaniassa ja osallistui taisteluihin Maaselän, Juuman, Kaukjärven, Huumolan ja Talin suunnalla, missä kesällä 1944 käytiin ankaria torjuntataisteluita, jotka koituivat myös hänen kohtalokseen.

11 päivää Neuvostoliiton aloitettua Karjalan Kannaksella suurhyökkäyksensä, Arokallio haavoittui. Joukkosidontapaikalta hänet kiidätettiin 27. Sotasairaalaan Vaasaan, jossa hän kuoli saamiinsa vammoihin kaksi viikkoa myöhemmin.




Kalle Avelin, 41

Kalle Avelin (1901-1943)

Siviilissä sekatyömiehenä elantonsa ansainneen Avelinin tausta heijastaa paljon tuon aikaista yhteiskuntaa. Hänen vanhempiensa ammatiksi on listattu kuppari (äiti) ja loinen (isä). Hänen oma koulunkäyntinsä jäi niin ikään kansakoulun kolmanteen luokkaan, elantonsa hän ansaitsi siviilissä sekatyömiehenä.

Rintamalle Avelin joutui työvelvollisena. Ylimääräisten harjoitusten alkaessa lokakuussa 1939 käytäntöön pantu laki velvoitti ”jokaisen 18-59-vuotiaan tekemään maanpuolustuksen etua välillisesti tai välittömästi tarkoittanutta työtä.” Tehtävät vaihtelivat, mutta esim. linnoitustöihin velvoitettiin pelkästään talvisodan aikana noin 50 000 työvelvollista. Jatkosodassa työmääräyksen puolustuslaitoksen töihin sai noin 74 000 työvelvollista, joskaan heistä jokainen ei suinkaan päätynyt rakennustehtäviin.

Avelin palveli isänmaataan linnoitusrakennuspataljoonassa 211, joka oli jatkosodassa majoittunut Viitanaan. Sen tehtäviin kuuluivat mm. Nurmoilan lentokentän kunnostustyöt syyskuussa 1941. Asemasodan aikana se vartioi vihollisvankeja Viitanassa. Pataljoona lakkautettiin toukokuussa 1942, eikä Avelinin sen jälkeisestä sotapolusta ole tietoa ennen seuraavaa kesää, jolloin hän oli 66. Sotasairaalassa Äänislinnassa, jossa hänen kerrotaan 1.6. ”kuolleen tautiin”, viikkoa ennen 42-vuotisyntymäpäiväänsä.


Eino Kilkki, 25

Eino Kilkki (1914-1940)

Vielä armeijaan astuessaan syyskuussa 1938 ei sekatyömiehenä elantonsa siviilissä ansainnut Kilkki varmastikaan aavistanut, kuinka pian taidot testattaisiin tositoimissa.

Kaksi kuukautta sen jälkeen, kun konepistoolimies oli elokuussa 1939 kotiutunut Käkisalmelta Savon Jääkärirykmentistä jääkärinä, alkoivat Ylimääräiset Harjoitukset ja seuraavan kuun lopussa olikin edessä lähtö rintamalle.

3. Prikaatin 1.pataljoonassa konepistoolimiehenä palvelleen Kilkin sotapolku eteni Karjalan kannaksella Muolaalle, jossa se tuli päätökseensä 12.2.1940. Pakkanen oli kuluneen kuukauden aikana painunut pahimmillaan -37:een. Edellisenä päivänäkin se on ollut -30. Aamulla 5.45 tuli käsky: marssivalmiiksi, ei autoja. 6.15. Joukkosidontapaikalle lähetetään kaksi haavoittunutta ja yksi kaatunut: Eino Kilkki.


Eino August Kilkki, 22


Eino August Kilkki (1917-1940)

Maanviljelijäperheen kasvatti Eino August päätyi maanviljelijäksi itsekin. Varusmiespalveluksensa hän suoritti Uudenmaan Rakuunarykmentissä 3.7.1936 – 17.6.1937. Talvisotaan hän lähti Mikkelissä perustetun Jalkaväkirykmentti 37:n I pataljoonan 2. komppaniassa, kuten valtaosa anttolalaismiehistä.

Tammikuun puoltaväliä lähestyttäessä oli kiväärimiehenä isänmaataan palvellut sotamies Kilkki rykmenttinsä kanssa asemissa Ruokojärvi-Ruhtinaanmäki- tien pohjoispuolella, torjuen vihollishyökkäyksiä. 13.1. Ruhtinaanmäen eteläpuolelle asettunut vihollinen irtaantui ja komppaniasta lähti hiihtopartio sen perään heidän joukossaan sotamies Kilkki. Juttuselässä hän sai vihollisosuman ja haavoittui vaikeasti, kuollen kaksi päivää myöhemmin 16. Sotasairaalassa Sortavalassa.


Mikko Kilkki, 23

Mikko Kilkki (1920-1944)

Talvisodassa kaatunut Eino Kilkki ei jäänyt vanhempiensa Ville ja Ada Kilkin ainoaksi menetykseksi. Jatkosodassa uhrauksista suurimman antoi hänen kolme vuotta nuorempi veljensä Mikko.

Kaksi viikkoa talvisodan raskaan rauhan jälkeen asepalvelukseensa Jalkaväen koulutuskeskus 6:ssa astunut sotamies Kilkko pääsi armeijasta huhtikuussa 1942, jonka jälkeen hänen tiensä vei JR 1:n 2. konekiväärikomppaniassa Nuijamaan, Ojajärven, Kaukolan, Räisälän, Pasurinkankaan, Valkjärven ja Lempaalan kautta Valkeasaareen, keskelle Neuvostoliiton kesällä 1944 Karjalan kannaksella aloittaman suurhyökkäyksen verisimpiä taisteluita.

Pelkästään suurhyökkäyksen alkamispäivää 9.6. seuranneena päivänä taisteluissa kaatui 800 sotilasta, moni heistä juuri Valkeasaaressa. Käytännössä mitään ei ollut tehtävissä. Jälkeenpäin paikalla olleiden mukaan vain sana ”verilöyly” on riittävä kuvaamaan, mitä Valkeasaaressa noina päivinä tapahtui. C.G.E. Mannerheim itse kutsui kesäkuun 10. päivää  ”Suomen sotahistorian mustaksi päiväksi.”

Gongenitsassa taistellut sotamies Kilkki haavoittui tuon päivän taisteluissa vaikeasti ja joutui pian tämän jälkeen vihollisen vangiksi. Tuon jälkeen pojasta ei enää kuultu ja hänet on merkitty ”sotavankeudessa kuolleeksi.”. Erään silminnäkijän mukaan vihollinen ampui hänet heti vangiksi saatuaan.

29.8.1947 hänet julistettiin virallisesti kuolleeksi.


Otto Kilkki, 24

Otto Kilkki (1903-1941)

Myös Eino Augustin vanhemmat Oskari ja Miina Kilkko menettivät Suomen sodissa kaksi poikaansa. Talvisodassa kaatui Eino August, jatkosodan hyökkäysvaiheen ollessa kiivaimmillaan oli hänen isoveljensä, Otto Vilhelmin vuoro.

Veljensä lailla Otto oli seurannut isänsä jäljissä maanviljelijäksi, mutta olisivat ovet tälle teräväpäiselle nuorukaiselle olleet auki muuallakin. Kuusivuotisen kansakoulun päättötodistuksessa oli hänellä vuonna 1917 pelkästään kymppejä ja ysejä. Hän oli myös suojeluskunta-aktiivi ja Pitkälahden raittiusseuran sihteeri. Hänet tunteneet kuvailivat häntä ”isänmaalliseksi, vakaaksi luonteeksi” jolla oli ”hyvä käsiala ja nikkarintaidot.”

Aliupseerina armeijasta kotiutunut oli saanut koulutuksen pikakiväärimieheksi. Talvisodassa alikersantti Kilkki palveli ryhmänjohtajana Erillisessä Polkupyöräkomppaniassa sekä komentajansa, jääkärimajuri Heikki Jussilan mukaan nimetyn Osasto Jussilan riveissä.

Vuoden verran hän ehti olla reservissä, ennen kuin tuli jälleen kutsu ylimääräisiin harjoituksiin. Ensimmäisenä liikekannallepanopäivänä 18.6.1941 hän kokoontui muiden anttolalaismiesten kanssa kansakoululle, missä heistä muodostettiin JR 43:n I pataljoonan 3. komppania. Vain kaksi kuukautta myöhemmin hän oli jo kuollut.

Häneltä jäi vaimo ja pieni lapsi.


Eino Kontio, 24

Eino Kontio (1917-1941)

Ihan kuin isänmaansa, joka nyt kutsui häntä puolustamaan itseään, oli suojeluskuntatoiminnassa ansioitunut Eino Kontio sotaan joutuessaan vasta 22-vuotias.

10 päivää sen jälkeen, kun tähystäjä-aliupseeri oli päässyt armeijasta, talvisota syttyi.

Kersanttina kotiutunut Kontio palveli maataan talvisodassa Jalkaväen koulutuskeskus 5:n kouluttajana sekä joukkueenjohtajana Osasto Moisiossa. Jatkosotaan hän lähti JR 43:n I pataljoonan 3. komppaniassa.

Komppania ylitti vanhan, välirauhan aikaisen rajan 5.8. Rautjärvellä Miettilän kylän kohdalla, jossa Ilmeelle menevän tien varsilla kerrottiin lojuneen ”kaatuneita vihollisia, kuolleita hevosia ja runsaasti naapurin kalustoa.”

Pataljoona sai käskyn ottaa Marjakoski haltuun seuraavana päivänä. Klo 8.30 seuraavana päivänä Marjakoski oli vallattu, mutta eteneminen Hiitolan suuntaan törmäsi Alasjärven kannaksella kovaan vihollisvastustukseen. Klo 11.15 kaatuu Kontion komppanian päällikkö, hetki myöhemmin kersantti Kontio.



Jaakko Korpikallio, 32

Jaakko Korpikallio (1907-1940)

Akateemisilla lahjoillaan jo varhain vaikutuksen tehnyt Korpikallio oli Mikkelin lyseosta ylioppilaaksi pääsemisen jälkeen vuonna 1927 jatkanut opintojaan Helsingin yliopistoon, missä hän valmistui filosofian tohtoriksi, toimien myöhemmin historian ja yhteiskuntaopin tuntiopettajana Kallion yhteiskoulussa. Vahvaa oli myös hänen isänmaallisuutensa: suojeluskuntatoiminnan lisäksi hän esitelmöi Akateemisessa Karjala-Seurassa. Vapaa-ajallaan suomen lisäksi ruotsia, englantia kuin saksaakin taitava tohtorismies rentoutui mm. verkkopallon parissa.

Vänrikki Korpikallio oli RUK 21-kurssin satoa ja palveli talvisodassa JR 37:n II pataljoonan 6. komppanian toisen kiväärijoukkueen johtajana. Tammikuussa 1940 olivat taistelut vieneet hänet Laatokan koillispuolen maastoon, missä hänen kohtalokseen koituivat hänen silmälasinsa.

Onnistuneen hyökkäyksen jälkeen joukko oli pysähtynyt hetkeksi asemiin hengähtämään kuopissaan, edessä aukeavaa maastoa tarkkaillen. Pakkasesta johtuen Korpikallion lasit olivat niin huurteessa, ettei hän nähnyt niillä mitään. Hän otti ne pois silmiltään pahinta huurretta niistä pois pyyhkien ja nousi samalla puolittain pystyyn nähdäkseen vihollisasemat paremmin. Vihollisen keskittymistä ei herpaannuttanut edes armoton pakkanen, vaan kiväärin tähtäimeen nyt noussut Korpikallio sai osuman rintaansa. Kiväärikranaatin sirpaleet tekivät niin pahaa jälkeä, että hän kuoli joukkosidontapaikalle tuotaessa.


Lauri Laamanen, 22

Lauri Laamanen (1918-1941)

Neljän kansakoululuokan jälkeen Lauri Laamanen jatkoi kansanopistoon, elättäen itsensä myöhemmin maanviljelyksellä. Varusmiespalveluksensa hän aloitti 19.1.1940 Jalkaväen koulutuskeskus 6:ssa ja sille tielle jäi. Jatkosodan alettua hän siirtyi Jääkäripataljoona 3:n 1. komppanian riveihin.

13.7.1941 jatkosota ei ollut kestänyt kolmeakaan viikkoa. Aamupäivällä pataljoona valtasi Uuksun kylän, missä tuhottiin viholliselta jatkosodan ensimmäiset kevyet panssariautot ja -vaunut. Eteneminen kohti Jalovaaraa aloitettiin myöhemmin iltapäivällä. Klo 17.50 pataljoona hyökkäsi tykistön tulivalmistelun jälkeen vihollisasemiin ja valtasi ne. Hinta oli kuitenkin korkea: pataljoona kärsi taisteluissa merkittäviä tappioita. Yksi heistä oli korpraali Laamanen.

Hänet haudattiin Korpiselän sotilashautausmaahan, mistä hänet kaivettiin asemasotavaiheen alettua ja tilanteen rauhoituttua takaisin ylös ja tuotiin kotiin. Perhe pääsi hautaamaan poikansa Anttolaan 22.2.1942.


Veikko Pulkkinen, 20

Pulkkinen Veikko (1923-1943)

Muuttuneita aikoja kuvaa myös Veikko Pulkkisen sukupuu, joka tuntemattomaksi merkityn isän sijaan sisältää pelkästään hänen äitinsä, irtolaiseksi mainitun Idan. Kansakoulun jälkeen hän kouluttautui puusepäksi, mitä sivusivat hänen tehtävänsä rintamallakin.

Jalkaväen koulutuskeskuksessa 5 suorittamansa, vain neljään kuukauteen jääneen varusmiespalveluksensa turvin hän lähti rintamalle Äänislinnan alueelle toukokuussa 1942, missä hän sai ”saunajoukkomiehen” tehtävät. Kom.K.Airaksessa ja Puhdistusosasto Kokossa hän huolehti vallattujen alueiden kasarmien desinfioinnista sekä sotavankileirien, täisaunojen ja saunojen puhdistamisesta.

Ilmeisesti näissä tehtävissä hän sairastui niin vakavasti, että joutui hoidettavaksi 17. Sotasairaalaan Mikkelissä, missä hän kuoli 4.6.1943. Tasan kolme kuukautta aikaisemmin hän oli täyttänyt 20.


Viljo Rasa, 30

Viljo Rasa (1909-1949)

Maanviljelijänä ja rahtimiehenä siviilissä työskennellyt Rasa on  – vain 30-vuotiaana! – yksi Pitkälahden Pro Patria-taulun senioreista. Varusmiespalveluksensakin hän ehti suorittaa jo 1930-1931, puolet siitä ajomiehenä, toisen puolen kiväärimiehenä, missä roolissa hän lähti talvisotaankin.

Monen muun anttolalaismiehen lailla Rasa kuului JR 37:n I pataljoonan 2. komppaniaan.

Laatokan koillispuolelle edenneitä joukkoja oli tammikuun puolen välin jälkeen edessä sitkeät mottitaistelut, joissa suomalaiset tuhosivat saarretut puna-armeijan joukot yksi toisensa jälkeen. 28.1. oli vuorossa Pien-Kelivaaran motti, mitä anttolalaiset yrittivät vallata useaan eri otteeseen. Motista saatu sotasaalis oli runsas, samoin kuin viholliselle aiheutetut tappiot. Jopa 400 arvioitiin kaatuneen, ja n. 150 antautui vangiksi. Tappioitta ei jääty tosin Rasan komppaniassakaan: yhden kaatuneen lisäksi haavoittui neljä, joista kolme niin vakavasti, että kuolivat vielä saman vuorokauden aikana saamiinsa vammoihin kenttäsairaalassa.

Yksi heistä oli sotamies Rasa.


Vilho Venäläinen, 30

Venäläinen Vilho (1914-1944)

Suomen armeijan riveissä kuoli vuosien 1939-1945 sodissa 63 Venäläistä. Yksi heistä oli sekatyömiehenä itsensä ja vaimonsa elättänyt Vilho Venäläinen, joka tunnettiin synnyinseuduillaan Anttolan Törisevässä ”Törisevän isona poikana”. Talvisodassa hän taisteli JR 64:ssa kiväärimiehenä, jatkosotaan hän lähti Jääkäripataljoona 4:n 3. komppaniassa, missä hän toimi niin kiväärimiehenä kuin sairaiden kantajana.

Hän oli mukana Kokkarin, Vilokin, Koirinojan, Petroskoin (Äänislinna), Stalinin kanavan. Bulajevan, Länsi-Syvärin, Kivennavan ja Kuuterselän taisteluissa. Monesta tiukasta paikasta ja ankarista vetäytymistaisteluista selvinneen miehen sotapolku päättyi viimein Rokkalanjoelle kesäkuussa 1944.

Hänen taistelutoverinsa kertoi myöhemmin kesäkuun 19. päivän tapahtumista seuraavasti:

”Vihollisen hyökätessä asemiin juuri linjasta vetäydyttäessä yllätti joukkueen kova vihollisen tykistökeskitys, jolloin jääkäri Venäläinen jäi haavoittuneen vangiksi.”

Toisaalla kerrotaan Venäläisellä olleen vastassa kymmenen vihollissotilasta – mitään mahdollisuuksia hänellä ei siis koskaan ollut. Viiden kuukauden vankeusaikana Tsherepovetsissa Venäläinen oli surkeissa oloissa ja sairastui vakavasti mm. erilaisiin puutostauteihin. Sotavankikaverinsa kertoman mukaan Venäläisen oli ollut tarkoitus päästä pois leiriltä heti ensimmäisessä vankienvaihdossa, mutta vankeja kuljettaneet vaunut olivat jo täynnä.

Seuraava kuljetus tuli liian myöhään. Venäläinen kuoli venäläisten vankeudessa 2.12.1944.




Talvisodan syttymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi 80 vuotta, mitä Sotaveteraaniliitto kunnioittaa monella tapaa. Yksi niistä on kohtaloiden esitteleminen maan Pro Patria-taulujen takaa.

Olisiko sinulla taulu, jonka sankarivainajien tarinat haluaisit jakaa?

Ota yhteyttä toimitus@sotaveteraaniliitto.fi


Aikaisemmin Kohtalot Pro Patria-taulun takaa-sarjassa on ilmestynyt:

Aleksanterin teatteri, Helsinki

Suomen tataarit

Heinämaan koulu, Orimattila

Helsingin juutalainen seurakunta

Jaa kirjoitus:

10.6.2019 Uusi tunnus nostaa Sotiemme naiset ansaitusti veteraanien rinnalle

Uusi tunnus muistuttaa sota-ajan naisten merkityksestä ja siitä, että heitäkin autetaan keräyksen tuotoilla.



Sotiemme Veteraanit- keräyksen varainhankinnan päällikkö Pia Mikkonen

Sotiemme Naiset -tunnuksen tarkoituksena on nostaa naiset veteraanien rinnalle ansioistaan kotirintamalla. Tunnusta käytetään Sotiemme Veteraanit – kokarditunnuksen kanssa.

-Tunnusten rinnakkainen käyttö symboloi sitä, että Sotiemme Veteraanit -keräyksen tuotto suunnataan veteraanien, heidän puolisoidensa, leskien ja sotaleskien hyväksi, Sotiemme Veteraanit -keräyksen varainhankinnan päällikkö Pia Mikkonen kertoo. 

-Sotiemme Veteraanit -keräyksellä autetaan veteraaneja ja sotiemme naisia niin kauan kuin he apua tarvitsevat. Tuen saajien korkea ikä tuo mukanaan monia uusia menoja, hän muistuttaa.

-Iso osa sotiemme naisista on tehnyt työuran kotona ja he ovat jääneet työeläkkeiden ulkopuolelle. Varsinkin leskeksi jäätyään heidän taloudellinen tilanteensa on vaikea, kun he yrittävät selvitä takuueläkkeen turvin, huomauttaa myös Sotiemme Veteraanit -keräyksen puheenjohtaja Matti Niemi.   


Uusi tunnus lanseerattiin Lahdessa 7.6.2019

Tarina verestä, hiestä ja kyynelistä 

Lahden veteraanimajalla julkaistun tunnuksen ja tarinan on suunnitellut ARMI Creatives.  

-Kun tunnuksen suunnittelua ehdotettiin meille, tartuimme työhön empimättä, täydellä sydämellä. On arvokas ja hieno teko nostaa sotiemme naiset veteraanien rinnalle, toteavat AD Minna Lavola ja copywriter Laura Pennanen.  



-Naiset olivat merkittävässä roolissa sodan ja Suomen jälleenrakentamisen aikana. Nyt viimeistään on aika muistaa heitä. Sota-ajan naiset kannattelivat koko yhteiskuntaa ja tekivät raskaat työt sekä tehtaissa että maatiloilla. Sodan jälkeen he hoitivat lapset ja kannattelivat perheitä, Mikkonen sanoo.

Moni on kuullut yhä vieläkin painajaisissaan huutavista veteraaneista, mutta monesti unohdetaan, että sotien jälkeen veteraanien puolisot olivat käytännössä ainoa vertaistuki ja jälkihoito, mitä sodan traumatisoimilla miehillä oli tukenaan. Moni heistä on käynyt veteraaninsa rinnalla sotaa näihin päiviin saakka.

-Tunnus rakentuu nauhasta kukkamaiseksi ja se on somistettu kyynelillä. Sen muotokieli noudattaa nykyistä Sotiemme Veteraanit -tunnusta. Kukka ilmentää naisellisuutta, pisarat niin verta, hikeä kuin kyyneliä – niin surun kuin kenties ilonkin. Hento ruusukulta värinä on äidillinen ja seesteinen, kun taas metallinen väri symboloi vahvuutta ja sitkeyttä, joita sodassa tarvittiin, hän jatkaa.

Uusi tunnus tulee myyntiin vuoden 2020 aikana ja sen suojelija julkistetaan itsenäisyyspäivänä 6.12.2019.


Jaa kirjoitus:

4.6.2019 Rauhanturvaajat tempaisivat taas veteraaniperinteen hyväksi: Salpalinjan museoiden linnoitustalkoilla on kerätty veteraaneille jo liki 10 000 euroa

Rauhanturvaajien yhtenä keskeisenä toiminta-ajatuksena on viime sotiemme veteraanien toiminnan ja perinteen tukeminen. Yksi esimerkki tästä ovat vuotuiset Salpalinjan linnoitustalkoot, joissa sodat kokeneen sukupolven perinnettä vaalitaan kahdella tapaa.

Talkoilla autetaan pitämään kunnossa ja säilyttämään jälkipolville veteraanien perinnettä tärkeän sotahistoriallisen muistomerkin muodossa ja samalla tuetaan myös veteraanien parissa tänä päivänä tehtävää huolto- ja tukityötä, sillä museoiden työtunneista maksaman korvaukset rauhanturvaajat lahjoittavat lyhentämättöminä paikallisille veteraanijärjestöille. Tänä vuonna veteraanien kuntoutus- ja virkistystoimintaan kertyi lahjoitettavaa vajaat 1600 euroa.

Joka toukokuun äitienpäiväviikonloppuna rauhanturvaajat ovat olleet kunnostamassa Miehikkälän ja Virolahden Salpalinjan museoiden linnoitteita.


Taistelu- ja yhteyshaudan puuverhousta kunnostetaan Miehikkälän Salpalinja-museon alueella. (Kuva: Armi Oinonen)

Miehikkälän Salpalinja-museon alueella kunnostettiin ja rakennettiin taistelu- ja yhteyshautoihin puuverhousta, viimeisteltiin viime vuonna kesken jääneen panssarikaivantoesteen asepesäkettä sekä korjattiin tähystyspesäkkeen yhteyshautaa. Kokenut ja tehokas talkooporukka ehti Miehikkälässä myös poistaa museoalueelta ylimääräistä havupuutaimikkoa sekä rakentaa turvarakenteita kuten kaiteen jyrkän, kallioisen mäen päälle. Virolahdella kunnostettiin niin ikään taistelu-. ja yhteyshautaa.

Talkoisiin osallistui 18 rauhanturvaajaa sekä yksi reserviläinen. Kaukaisimmat olivat saapuneet Kemijärveltä, Turusta ja Helsingistä saakka. Talkoomiesten määrä on pysynyt vuodesta toiseen samanlaisena. Mukana on myös miehiä, jotka ovat olleet mukana joka vuosi talkooperinteen alusta, vuodesta 2013 saakka. Yksi heistä on juvalainen Rainer Fabricius, Salpalinjan linnoitteiden kunnostustalkooajatuksen isä.

– Näissä linnoitustalkoissa yhdistyy monta asiaa. Toisaalta autamme museoita pitämään museoalueen linnoitteet hyvässä kunnossa matkailijoille. Samalla katsomme tekevämme kunniaa Salpalinjan rakentajaveteraaneille, lotille ja viime sotien veteraaneille ja heidän työlleen, Fabricius summaa syytä siihen, miksi työtalkootoiminta Salpalinjan museoissa on jaksanut motivoida miehiä saapumaan vuodesta toiseen Kaakonkulmalle.


Iloinen työporukka valmiina töihin Miehikkälän Salpalinja-museolla. Osa miehistä oli ehtinyt jo lähteä Virolahden Bunkkerimuseolle töihin. (Kuva: Armi Oinonen)

– Saamme tästä myös itse paljon. Museoiden ja veteraanien auttaminen antaa hyvää oloa. Rauhanturvaajaveteraanien vertaistuki toteutuu, kun juttu lentää työn ohessa ja majapaikoissa hyvähenkisessä porukassa. Päätös tulla taas ensi vuonna museoalueiden linnoitteita kunnostamaan oli helppo tehdä, Fabricius jatkaa.

Heidän panostaan arvostetaan myös veteraanipiireissä.

– Kohta olemme saaneet 10 000 euroa veteraaneille kasaan, Fabricius iloitsee.

Jaa kirjoitus:

1.6.2019 10 ylevää tapaa juhlistaa marsalkka Mannerheimin syntymäpäivää

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 152 vuotta vapaaherran, ammattisotilaan, tutkimusretkeilijän, , sotamarsalkan, armeijan ylipäällikön ja presidentin, Carl Gustaf Emil Mannerheimin syntymästä.

77 vuotta sitten, 4.6.1942, Mannerheim eli tuttavallisemmin Marski, täytti 75 vuotta, mitä jatkosotaa käyvässä Suomessa juhlistettiin rintamaa myöten. Miehet saivat ylimääräisen muona-annoksen, 0,5 l jaloviinaa kahteen pekkaan jaettavaksi sekä iltapäivän vapaaksi.

Merkkipäivää juhlistettiin rintamalla mitä moninaisimmin tavoin: mm. juhlatilaisuuksin, hartauksin, pesäpallomatsein ja runokilpailuin. Tässä JR6:n Valkeasaaren lohkolta Karjalan kannakselta eräältä vääpeliltä peräisin oleva mestariteos:

Se nimi kaikkein tuttu,

mies uljas, karski,

sotureista ensimmäinen,

meidän marski.”

Suomen valtioneuvosto antoi hänelle Suomen marsalkan arvon ja määräsi hänen syntymäpäivänsä puolustusvoimain lippujuhlaksi. Valtioneuvoston määräyksestä huolimatta juhlapäivän yleisenä nimenä oli Suomen marsalkan syntymäpäivä, kunnes se vuonna 1950 korvattiin nykyisellä nimellään.

Tänä vuonna puolustusvoimain lippujuhlan päivän paraatia vietetään Rovaniemellä, mutta sitä marsalkan syntymäpäivää voi juhlistaa ihan missä vain!

Tässä 10 tapaa aika lailla siellä ylevimmästä päästä!



1. Vedä lippu ylpeästi salkoon

Päivä on yksi Suomen yhdeksästä virallisesta liputuspäivästä. Voimassa olevan asetuksen mukaan Suomessa liputus alkaa aamulla kello 8 ja päättyy auringon laskiessa, kesällä kuitenkin viimeistään kello 21.

Jos ei pihastasi lipputankoa löydy, niin liputa nyt ainakin Facebookin taustakuvalla. Teille tätä juhlapäivää varten tehdyn taustakuvan löydät täältä.



2. Askaisten Louhisaaren kartanon muistojuhla

Vuosina 1795-1903 Mannerheimin Carleja ja Carl Gustafeja vilisevän kreivisuvun hallussa ollut Louhisaaren kartano on marsalkka Carl Gustaf Emilin synnyinkoti ja toimii nykyään museona. Kartanolinnaan johtavan tien risteyksessä ja Askaisten aateliskirkkoa vastapäätä sijaitsee myös Ritaripuisto, jossa on muistokivi jokaiselle 191 Mannerheim-ristillä palkitulle ritarille.

Kartanon puistossa sijaitsevalla Mannerheimin muistopaadella vietetään syntymäpäivää seuraavana sunnuntaina 9.6. hänen muistojuhlaansa klo 12 alkavalla kenttähartaudella.

Juhlan jälkeen on kartanon kahvilan piha-alueella mahdollisuus maksulliseen ruokailuun, jonka tuoton kahvilayrittäjä Taito Ylhäinen lahjoittaa perinteisesti sotaveteraanien hyväksi.


Louhisaaren juhlayleisöä vuodelta 2018

3. Vierailu Mannerheimin haudalla

Mannerheimin hautajaiset ovat todennäköisesti yhä huomattavimmat Suomessa koskaan nähdyt. Vainaja tuotiin 4.2.1951 järjestettyyn tilaisuuteen lentokoneella Sveitsistä Ruotsin kautta Helsinkiin. Malmin lentokentälle arkku saapui  2.2., jonka jälkeen yleisöllä oli tilaisuus käydä Helsingin Suurkirkossa (nykyisessä Tuomiokirkossa) osoittamassa kunnioitustaan.

Hautajaissaatto kulki Unioninkatua, Pohjois-Esplanadinkatua, Mannerheimintietä, Arkadiankatua ja Hietaniemenkatua Hietaniemen hautausmaalle, missä Mannerheim haudattiin sankarihautojen keskelle (kartta täällä).

Elävää kuvaa historian suurimmaksi suomalaiseksikin äänestetyn suurmiehen hautajaisista löydät täältä.


Mannerheimin hauta löytyy Hietaniemen hautausmaan uuden puolen Sankariaukiolta

4. Kierros Mannerheim-museossa

Vaikka Helsingissä sijaitseva, perjantaisin ja lauantaisin avoinna oleva museo, olekaan varsinaisena juhlapäivänä (joka tänä vuonna osuu tiistaille) auki, kannattaa vierailu varata heti seuraavalle viikonlopulle.

Marsalkan Kaivopuistossa vuosina 1924-1951 sijaitsevaan huvilaan vuonna 1951 avattu kotimuseo esittelee miehen poikkeuksellista elämää kiehtovalla sekä ammattitaitoisella tavalla – kiitos ensiluokkaisten ja tarvittaessa useallakin kielellä opastusta antavien oppaiden. Koti on säilytetty alkuperäisessä asussaan lukuun ottamatta muutamaa näyttelytiloiksi muutettua huonetta.

Lisää tietoa ja virtuaalikierroksen museossa löydät täältä.


Museon salonki (kuva: My Helsinki)

5. Mannerheimintien päästä päähän kävely

Merkkipäivää voi juhlistaa myös kävelemällä päästä päähän yhden hänen vuonna 1942 saamista syntymäpäivälahjoistaan: Mannerheimintien. Tämä aikaisemmin Heikinkatuna tunnettu helsinkiläinen maamerkki nimettiin uusiksi marsalkan 75-vuotispäivä kunniaksi.  

5.5-kilometriselle kävelymatkalle mahtuu niin syntymäpäiväsankaria itseään kuvaava ratsastajapatsas Kiasman edessä kuin muutaman muunkin Suomen päämiehen muistomerkit: Risto Ryti Hesperianpuistossa, Urho Kekkosen muistomerkkinä toimiva lähde Hakasalmen puistossa, P.E. Svinhufvud, K.J. Ståhlberg sekä Kyösti Kallio Eduskuntatalolla ja J.K. Paasikivi Hankkijatalon edessä sijaitsevalla Paasikivenaukiolla.



6. Visiitti jonnekin Suomen lukuisista Mannerheim-patsaista

Seppeleenlaskulla Mannerheimin ratsastajapatsaalle alkaa moni isänmaallinen juhlallisuus, mutta kunniaa voi käydä osoittamassa myös pääkaupungin ulkopuolella. Helsingin lisäksi Mannerheim-patsaita löytyy ainakin Lahdesta, Tampereelta, Turusta, Seinäjoelta ja Mikkelistä.


Mannerheimin ratsastajapatsas löytyy myös Lahdesta

7. Kakkukahvit Hangon Neljän tuulen tuvalla

Tämän upeilla maisemilla (ja erinomaisilla leivonnaisilla!) varustetun kahvilan juuret ulottuvat ainakin 1900-luvun alkuun. Kieltolain aikaan Cafe Afrikana tunnettu paikka oli kuuluisa riehakkaista, ”kovan teen” vauhdittamista kekkereistään. Meno rasitti erästä Hankoon Helsingistä muuttanutta herrasmiestä niin paljon, että 1927 hän osti sen.

Harmistunut herra oli – kukapa muukaan –  C.G.E.Mannerheim.

Suurella Mäntysaarella sijaitsevassa huvilassaan asunut Mannerheim isännöi Pienellä Mäntysaarella sijaitsevaa kahvilaansa vuoteen 1933 saakka. Hänellä oli siellä nurkkapöytä, jonne henkilökunta tarjoili aamuisin aina saman annoksen: mustaa kahvia ja kananmunaleipää, jonka munia oli keitetty tasan neljä ja puoli minuuttia.

PS. Lisää vinkkejä sotahistorialliseen löytöretkeen Hangossa löydät täältä!


(kuva: Hangon matkailu)

8. Marskin ryyppy

Marskin ryyppy on ylipäällikön adjutantin kehittämä sekoitus, joka sai alkunsa Mannerheimin pyydettyä häntä tekemään jotain, jolla saisi peitettyä sulfiittispriistä tehdyn sodanaikaisen huonolaatuisen vodkan, ns. tikkuviinan, maun. Näin tehtiin lisäämällä halpaan viinaan kalliimpia aineita.  Siitä Aidosta Oikeasta Reseptistä on kiistelty jo melkein puoli vuosisataa: käytetyt ainekset ja niiden määrä vaihtelevat lähteistä riippuen.

Tärkeää kuitenkin on, että

a) juoma tarjoillaan jääkylmänä

b) sitä kaadetaan lasissa piripintaan ja

c) se juodaan läikyttämättä.

Tai sitten lasiin voi kaataa toissa vuonna markkinoille tuotua Puolustuslaitos Leikattua, jolla ne isänmaan puolustajatkin päivänsankarinsa 75-vuotispäivää rintamalla juhlistivat.  


9. Vorschmackia lautaselle

Elämästä nauttimisen taidon tämä aatelissyntyinen maailmankansalainen osasi ja niinpä hänen lempiruokiensa lista on yhtä pitkä kuin se on hienostunutkin. Yksi taitaa kuitenkin olla ylitse muiden: hyvin ainutlaatuisella makumaailmallaan mielipiteitä jakava vorschmack.

Ravintola Savoyn legendaarisen vorschmack-reseptin kerrotaan olevan peräisin itsensä marsalkalta, jonka kerrotaan ihastuneen sillillä ja valkosipulilla maustettuun lihapataan upseerikerholla Varsovassa. Legendan mukaan hän tarjosi reseptiään ensin Kämpiin, jonka keittiömestarissa se ei kuitenkaan herättänyt yhä varauksetonta ihailua. Tämä koitui Savoyn voitoksi, sillä Mannerheimin sinne seuraavaksi tarjoamasta reseptistä tuli myös yksi sen ruokailijoiden kestosuosikeista.

Ruokalaji löytyy Savoyn tämänhetkisenkin illallislistan Mannerheim-menusta (64€), mutta makunystyröitään voi kutkutella kotikeittiössäkin Tertin Kartanon säilykeversiolla (saatavana Mannerheim-museon lisäksi ainakin kartanon verkkokaupasta)

Oman elämänsä kuinaristiretkeilijät tekevät toki vorschmackinsa itse tällä Savoyn reseptillä…jolloin sen teko kannattaa aloittaa saman tien, sillä kaksi päivää siihen menee.


(kuva: MTV)

10. Yö Mannerheim-sviitissä

Missäpä sitä marsalkan syntymäpäivän juhlavammin päättäisi, kuin hänen mukaansa nimetyssä Mannerheim-sviitissä Kämp-hotellissa. Sviitin hulppeista 258 neliöstä löytyy makuuhuoneita ja olohuoneita kaksin kappalein, minkä lisäksi sinne on saatu mahtumaan myös erillinen ruokailutila, työhuone ja yksityinen saunaosasto.

Alun perin vuonna 1887 avatun hotellin kuuluisin sviitti on (ajankohdasta riippuen) noin 4000 euron yöhinnallaan myös Suomen kallein. Mannerheim oli yksi hotellin tunnettuja kanta-asiakkaalta, jonka tarkat ruoka- ja juomavaatimukset olivat henkilökunnalla hyvin hallussa.

Kämpin historiaa esittelevän kirjan mukaan hän nautti täällä usein yhtä mieliruokaansa, valkoviinissä kypsennettyjä kylmäsavulohiviipaleita, jotka tarjoiltiin keitinliemestä ja hanhenmaksasta valmistetun, sitruunamehulla ja konjakilla maustetun kastikkeen kanssa. Palanpainikkeeksi Mannerheim nautti piripintaisen snapsilasin ja vichyveden, joka ”ei saanut olla liian kylmää.”

Jos miniloma täällä on sinulle vielä turhan monen lottovoiton päässä, niin virtuaalikierrokselle huoneessa pääsevät kaikki täällä.


Mannerheim-sviitti on kelvannut myös Madonnalle (kuva: Hotel Kämp)

+ Hyväntekeväisyys oli marsalkan sydäntä lähellä ja hän toimi 1920 perustamansa Mannerheimin lastensuojeluliiton kunniapuheenjohtajana kuolemaansa saakka. Niinpä ihan erityisen yleishyödyllinen ja monelle iloa tuova tapa juhlistaa hänen syntymäpäiväänsä onkin tukea heidän yhä jatkuvaa työtään suomalaislasten hyväksi. Vai mitä, Marski?


Tämä marsalkan muotokuva löytyy Kansallismuseosta

Jaa kirjoitus:

27.5.2019 Valkeakoskelaisveteraani Fazlulla Fethulla: ”Tappaminen jättää aina jälkensä – sodassa ei ole voittajia”

Vekaksi kutsuttu Fazlulla Fethulla Suomen viimeisiä rajajääkäriveteraaneja. Jatkosodan alkaessa hän oli 17-vuotias suojeluskuntakorpraali, joka olisi kaverinsa Ilmari Härkösen kanssa halunnut rintamalle Kunnaksen sissijoukkoihin saman tien. 

Härköselle lähtö tuli aiemmin. 

– Elä tänne tule, tämä on helvettiä, lainaa Fethulla Härkösen Kannakselta lähettämää korttia.  

Kolme päivää sen jälkeen hän kaatui.  


Valkeakoskelainen Fazlulla ”Veka” Fethulla on Suomen tataareja

Sota on maailmanlopun aikaa 

Viimeistään aktiivinen toiminta suojeluskunnassa istutti Fethullaan isänmaallisuuden. Talvisodassa hän toimi tuolloisessa kotikaupungissaan Kotkassa ensiapuaseman lähettinä. Kotka koki sodassa kovia ja yhden pommituksen jälkeen Veka joutui tunnistamaan ruumiista oman veljensä.

Jatkosodassa Fethullan osoite oli Rajajääkäripataljoonassa 5, jonka ensimmäiseen komppaniaan hän saapui täydennysmiehenä maaliskuussa 1943. Kaikkiaan sotapolku kesti kaksi vuotta, seitsemän kuukautta ja 20 päivää, päättyen vasta Lapin sodassa. 

– Me lähettiin sinne ajamaan saksalaisia pois, mutta Rovaniemellä en ole vieläkään päässyt käymään, Lappeenrannassa syntynyt, mutta ympäri Suomea asunut hyväntuulinen veteraani heittää. 

Sodan aikaisiin tapahtumiin palatessaan rajajääkäri kuitenkin vakavoituu. 

– Mikä sodassa oli kovin paikka? Kaikki. Se on kauheaa, kun joka päivä joutuu ajattelemaan, että jokohan tänään lähdetään. Kyllä minä sanon, että jokainen meistä sodassa olleista tuli vähän aivoinvalidina takaisin.

Sotaa hän luonnehtii ”maailmanlopun ajaksi.” 

– Ihmisen tappaminen on aina ihmisen tappamista. Teit sen sitten sodassa tai siviilissä. Se jää takaraivoon aivan varmasti.


Fethullan myöskin rintamalla olleen veljensä kanssa vuonna 1941

Suuret tappioluvut 

– Hän jäi sotavangiksi, hän kaatui, hänkin kuoli…

Sota-aikaisen valokuva-albumin selaaminen kertoo karua kieltään sodan todellisuudesta. 

– Monta kaveria kuoli. Meidän komppaniasta kaatui muistaakseni 50-60, haavoittuneita oli suurin piirtein 90.

Yksi heistä oli ryhmänjohtajana toiminut Fethulla itse. 

– Heinäkuussa 1944 oltiin motittamassa. Hyökkääjä joutuu olemaan aina kovemmissa asemissa. Sitä joutuu hyppäämään ylös ja silloin sitä onkin jo tähtäimessä. Minulla sattui niin, että luoti jäi konepistoolin piippuun. Sain kaverilta kiväärirassin ja rassasin sitä pois sieltä. Käännyin, ja vihollinen oli jo tähtäimessä, kun se nappasi tuohon käteen.

Rintama vei Fethullalta myös kuulon oikeasta korvasta. Toipilasaika Jämsän sotasairaalassa jäi kuitenkin lyhyeksi. 

– Piti mennä takaisin. Sellaista se on, sodassa.


Fethulla menetti Kotkan pommituksissa niin veljensä kuin kotitalonsa

Puhumisen vaikeus 

Fethulla nuorena aliersanttina Paateneella 1943

Myös Fethullan kohdalla sodan jälkeen kokemukset jäivät ensimmäisiksi vuosiksi elämään painajaisissa.  

– Vaimokin jo sanoi, että älä aina puhu siitä sodasta. Eikä sitä sitten voinut enää mihinkään purkaa. Tänä päivänä on kyllä apua ja tukea tarjolla, mutta silloin ei ollut mitään. Sodan jälkeen 3000 teki itsemurhan, suurin piirtein 3000 tappoi perheensä, 3000-3500 alkoholisoitui… tämä kaikki kuvaa sitä, kuinka vaikeaa se oli.

Ensi alkuun ei sodasta palanneilla ollut vertaistukea edes toisistaan. Yhdeksi syyksi tähän Fethulla arvioi sen, että maan piti keskittää kaikki voimansa sotakorvausten maksamiseen. Toiseksi hän arvioi tuolloisen ilmapiirin. 

– Tapasin vanhan komentajan, eversti Viljo Kivikon Helsingin asemalla 1948. Minä olin Kotkaan menossa, hän Joensuuhun. Oli hauska vaihtaa kuulumisia ja minä ehdotin, että alettaisiin kokoontua pitämään aseveli-iltoja, mutta hän sanoi, että kuulkaa Fethulla, eletään niin vaikeita aikoja, että ei näistä asioista voi edes keskustella.


Viimeisiä viedään 

Vuonna 1989 rajaveteraanit alkoivat vihdoin kokoontua Immolaan vuosittaisiin tapaamisiinsa. Fethulla oli mukana ihan alusta saakka. Väliin jäi liki 30 vuoden aikana vain yksi tapaaminen, heti hänen vaimonsa kuoleman jälkeen.

– Alussa meitä oli 370. Viime vuonna oli enää kaksi. Kolmas kaatui matkalla ja loukkasi itsensä niin pahasti, että joutuikin palaamaan kotiin.

Tapaamisissa on saanut selvyyttä moniin sodan aikana vastaamatta jääneisiin kysymyksiin.  

– Jatkosodan jälkeen meistä muodostettiin Rajajääkäriprikaati ja me lähdettiin Kontiolahdesta rajaa pitkin ylöspäin, Taivalkoskelle ja aina Tapioniemeen saakka. Monta kertaa meidän piti mennä motittamaan Rovaniemi itäpuolelta, mutta sitä ei koskaan tehtykään. Immolassa kysyin kerran kenraali Yrjö Kärkkäiseltä, silloiselta luutnantilta ja entiseltä sotakaveriltani, että kerro nyt: miksi me ei sitten mentykään sinne Rovaniemelle? Hän kertoi, että siihen oli yksinkertainen syy: ryssä uhitteli koko ajan tulla auttamaan, ja meidän piti huolehtia siitä, ettei se tulisi, vaan raja pysyisi puhtaana. Ja että jos tulisikin, niin hyökkäisimme heti päälle, hän paljastaa.  


Immolan tapaamisessa vuonna 2011, Veka ylärivissä ensimmäinen vasemmalla, alarivissä keskellä Yrjö Kärkkäinen

Mm. Immolan Rajamuseon ja jatkuvan rajamieskoulutuksen ansiosta Fethulla uskoo rajaveteraanien perinteiden elossa pysymisellä olevan rajalla hyvät edellytykset. Vaikka jokaisen uuden sukupolven onkin hänen mukaansa tehtävä omat virheensä, on jotain, mitä hän toivoisi heidän muistavan. 

– Sodat ovat hirveitä. Ja sitä ei tiedä, ennen kuin sen itse kokee. Maailma on kehittynyt voimakkaasti, samoin kuin aseteollisuus. Sillä saadaan tuhottua ihan kaikki, joten sen verran pitäisi järkeä olla, ettei niitä lähdetä käyttämään. Sotaa ei tule ihannoida. Se on julmaa, eikä siinä ole voittajia.




Alkuperäinen artikkeli (”Rajajääkäriveteraani Fazlulla Fethulla: ’Sodassa ei ole voittajia”) on julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 2/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille.

Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Jaa kirjoitus:

15.5.2019 Kansallisarkistosta löytynyt todiste osoittaa suomalaistutkijoiden mustanneen Lauri Törnin mainetta keksityillä väitteillä

Viime aikoina on kiistelty siitä, kaunisteliko professori Mauno Jokipii tarkoituksellisesti suomalaisten vapaaehtoisten SS-miesten historiaa. Nyt on paljastunut, että Mannerheim-ristin ritari Lauri Törnin mainetta on mustattu keksityillä asioilla toisten tutkijoiden toimesta, Haminassa sijaitsevasta Wanhasta Veteraanista kerrotaan.

Wanha Veteraani on elokuun alussa 2018 perustettu rauhanturvaamisen ja veteraanityön perinnekeskus Haminassa. Sen jatkuvasti uudistuva perusnäyttely antaa läpileikkauksen Suomen rauhanturva- ja kriisinhallintatyöstä vuodesta 1956 aina nykypäivään asti.



Kolmen maan armeijassa palvelleen ja kiistanalaisuudessaan liki myyttiseksi hahmoksi nousseen Törnin syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta, minkä johdosta hänet on nostettu mm. Wanhan Veteraanin tämän kesän päänäyttelyiden toiseksi teemaksi.

Tietokirjailija Kari Kallonen tarkasti häntä epäilyttäneet väitteet Kansallisarkistosta ja esitelmöi löydöksistään Wanhan Veteraanin järjestämässä seminaarissa 1.6. teemalla ”Lauri Törnin tarina – totta vai tarua?”. Tulokset löytyvät myös Kallosen uudesta Lauri Törni -elämäkerrasta.

Seminaarin myötä yleisölle avataan kesän erikoisnäyttelyt, joissa Törnin lisäksi esitellään suomalaisvapaaehtoisista muodostettua Waffen SS-pataljoonaa.

Kallonen huomauttaa dosenttien Juha Pohjosen ja Oula Silvennoisen väittäneen kirjassaan ”Tuntematon Lauri Törni”, että Törni olisi syyllistynyt useisiin tappeluihin ja juopotteluihin ollessaan suomalaisista vapaaehtoisista koostuneen SS-pataljoonan mukana Saksassa. Tutkijat kirjoittavat, kuinka Törnin ”retki päättyi humalaisiin töppäyksiin ja nolostuttavaan kotiinpaluuseen maitojunan kyydissä”. Silvennoinen toistaa vielä myöhemmin artikkelissaan, kuinka ”Törni palautettiin SS:n Schönbrunnin kasarmeilta Suomeen juomisen ja tappelemisen takia”, Kallonen kertoo.

Saksasta palautettiin 16 upseeria jatkosodan syttyessä, koska vapaaehtoisten ryhmässä oli heitä liikaa. Tunnettu tieto on, että liikaupseereiden mukana lähetettiin välikohtauksen johdosta myös kolme aliupseeria Suomeen. Kallonen kuitenkin sanoo, että tutkijoiden esittämät lähteet eivät kerro mitään Törnin alkoholinkäytöstä, vain Valtiollisen poliisin Valpon kuulustelija Juho Rajala väittää omassa muistiossaan Törnin liittyvän tappeluihin. Rajala itse oli tuomittu sotilaspassinsa väärentämisestä ja häntä syytettiin kuulustelukertomusten peukaloimisesta.

– Professori Jokipii kuitenkin kirjoittaa, että kaksi upseeria olisi syyllistynyt häiriöihin. Lähteenä oli yhdysupseeri K.E. Levälahden kirje, joka löytyisi Kansallisarkistosta. Anoin käyttöluvan SS-arkistoihin, joita tutkittiin samaan aikaan valtioneuvoston kanslian selvityshankkeessa, Kallonen kertoo.

Kirjeessään 12.8.1941 Stralsundista suomalaisvapaaehtoisia SS:ään rekrytoineelle Esko Riekille yhdysupseeri vahvistaakin syylliset, jotka ”ovat menneet samassa lähetyksessä kuin ne upseerit, jotka pyynnöstä ja ylimääräisinä täältä vapautettiin”. Levälahti julkistaa nimet: luutnantti Karjalaisen ja vänrikki Paukkalan, jotta upseereita ei sekoitettaisi syyttömiin.

-Tutkijat ovat silti pyrkineet tahraamaan tämän yhteydessä Törninkin maineen. Sekä Silvennoinen että Pohjonen ovat työskennelleet Kansallisarkistossa, mutta kumpikaan ei ole kysyttäessä pystynyt esittämään mitään lähteitä väitteelleen, Kallonen huomauttaa.



Kansallisarkistosta löytyvä yhdysupseeri K.E. Levälahden kirje osoittaa Törnin syyttömäksi. (Kuva Kari Kallonen)

Kallonen kyseenalaistaa tutkijoiden väitteet toisellakin esimerkillä. Pohjonen ja Silvennoinen toistavat kirjassaan myös erään mielenterveysongelmaisen henkilön kuulustelukertomusta, jonka mukaan hän olisi työskennellyt Ruotsissa keväällä 1949 salaisena kuriirina Yhdysvaltain armeijassa palvelleelle, Suomesta asekätkentäjutun seurauksena paenneelle eversti Alpo Marttiselle. Kuulustellun mukaan Marttinen olisi toiminut johtajana ”amerikkalaisessa vakoilujärjestössä”, johon liittyisi myös Törni.


Kari Kallonen on toinen seminaarin luennoitsijoista (Kuva Päivi Luosma)

– Sotahistorian ja sotataidon dosentti Pasi Tuunaisen teoksesta ”Marttinen – Kahden armeijan soturi” kuitenkin selviää yksiselitteisesti, että Marttinen oli jo vuosia aikaisemmin matkannut Yhdysvaltoihin. Hän opetti keväällä 1949 Fort Leavenworthin maavoimien sotakorkeakoulussa oppilasupseereille talvisotataitoa, eikä voinut siksi puuhailla keksityssä vakoilujärjestössä Ruotsissa, Kallonen huomauttaa.

Silvennoinen on sittemmin julkaissut vastineensa Kallosen syytöksiin, minkä löydät täältä.

RUK:n Maneesissa pidettävän seminaarin toisena esitelmöitsijänä nähdään myös näyttelykohteena olevan suomalaisen Waffen SS-vapaaehtoispataljoonan toimintaan perehtynyt sotahistorioitsija ja Sotaveteraani-lehdenkin sivuilta tuttu kirjoittaja, professori Ohto Manninen.

Näyttelyjen avajaiseminaari alkaa 1.6. klo 12.

Wanhan Veteraanin näyttelyt ovat yleisölle auki kesä-, heinä- ja elokuun tiistaista sunnuntaihin klo 10–16.

Jaa kirjoitus:

9.5.2019 Kunnilla mahdollisuus hakea lisämäärärahaa toukokuun loppuun saakka veteraanien kotipalveluita varten

Muutos lakiin rintamaveteraanien kuntoutuksesta astuu voimaan marraskuun alusta ja kotona asumista tukevat palvelut muuttuvat silloin lakisääteisiksi. Muutoksen mukainen ensimmäinen erä tulee maksuun 1.11. ja sillä rahalla turvataan palvelut loppuvuodeksi. Tämän vuoden tammikuussa alkuvuodelle myönnetty määräraha on lähes kaksinkertainen verrattuna viime vuoden määrärahoihin. Lisämäärärahaa tammi-lokakuulle on kuitenkin mahdollista hakea toukokuussa yhtä aikaa kuntoutuksen lisämäärärahahaun kanssa.

Kotona asumista tukevina palveluina voidaan antaa rintamaveteraanille erilaisia hoiva-, ateria- ja siivouspalveluja sekä liikkumista tukevia palveluja. Kotona asuvien lisäksi myös palveluasumisen piirissä olevat veteraanit saavat samat palvelut. Edellytyksenä on, että veteraanilla on rintamapalvelutunnus.



1.11. alkaen palvelulajeihin ei ole tulossa suuria muutoksia. Uutta on, että veteraanin omaishoidon kustannukset voidaan ottaa kokonaan näistä rahoista. Lisäksi voidaan korvata lääkinnällistä kuntoutusta ja siihen liittyviä apuvälineitä esim. leikkauksen jälkeen. Palvelut ovat vastaavat kuin sotainvalideilla ja pe-rustuvat aina palvelutarpeen henkilökohtaiseen kartoitukseen.

Määräraha muuttuu lainmuutoksen myötä arviomäärärahaksi ja Valtiokonttori maksaa kunnille sen arvioiman summan. Syyskuussa kysytään arviota marras-joulukuulle ja joulukuussa vuodelle 2020. Arviomääräraha maksetaan jatkossa aina vuoden alussa. Jos arvioitu summa ei riitä, on sitä mahdollista täydentää syksyllä. Selvitys rahan käytöstä lähetetään Valtiokonttoriin seuraavan vuoden maaliskuun loppuun mennessä.



Kuntien ohjeet löytyvät Valtiokonttorin nettisivuilta. Veteraaniliitoilla on yhdessä Valtiokonttorin kanssa parhaillaan menossa alueellinen koulutuskierros marraskuussa voimaan tulevan lain mukanaan tuomista muutoksista.

Lisätietoa lakimuutoksesta löydät Valtiokonttorin sivulta täältä.

Jaa kirjoitus: