Uutiset

4.3.2020 Mihin mennä, mitä tehdä – Talvisodan päättymisen 80-vuotismuistopäivän 13.3.2020 tilaisuuksia veteraanipiireissä

Talvisodan päättymisen päättymisen 80-vuotismuistopäivän valtakunnallinen päätilaisuus järjestetään Helsingissä, mutta alueellisia tilaisuuksia järjestetään veteraanipiireissä ympäri maan… ja maailman.

Kello 11 kaikki Suomen kirkkojen kellot soivat sodan päättymisen muistoksi, illalla lasketaan mm. veteraani- ja reserviläspiirien toimesta jokaiselle sankarihautausmaalle 105 kynttilää.


HUOM. Valtioneuvoston 12.3.2020 antaman koronavirusohjeistuksen myötä osa tapahtumista on peruttu. Lisää tietoa täällä.


Etelä-Karjala  

Seppo Hovin juontama muistokonsertti Lappeenrannan kaupungintalolla, esiintyjänä Rakuunasoittokunta, solisteinaan Ville Rusanen ja Mari Salo. Tilaisuus huipentuu yli 200-henkisen kuoron esittämään Veteraanin Iltahuutoon, johon myös yleisö saa yhtyä. Vapaa pääsy, mutta paikkojen ajallisuudesta johtuen sisäänpääsyyn oikeuttava lippu noudettava ennakkoon.

Lisätietoa täällä.



Etelä-Pohjanmaa 

Seppeleenlasku kaikilla piirin sankarihaudoilla klo 11.00 


Kanta-Häme 

Muistotilaisuus Summan patsaalla klo 13.00, jonka jälkeen kahvitilaisuus Hämeenlinnan keskusseurakuntatalolla. Juhlakonsertti Hämeenlinnan kirkossa klo 18.00, tuotto lahjoitetaan paikallisille veteraanijärjestöille.  


Keski-Suomi 

• Talvisota-seminaari Jyväskylän yliopiston juhlasalissa klo 15.00 – 20.30. Puhujina mm. FT Pekka Visuri sekä FT Lasse Lehtinen. Valtiovallan tervehdyksen tuo puolustusministeri Antti Kaikkonen. Vapaa pääsy.

• Karstulassa 12.3. Koululaisten suorittama kukkien lasku sankarivainajien muistopaadelle klo 12.30, minkä jälkeen muistopuhe ja oppilaskuoron esitys. 15.3. Jumalanpalveluksen jälkeen esitelmä. ja kahvitilaisuus seurakuntatalolla. 

• Kivijärvellä ohjelmallinen muistohetki seurakuntatalolla klo 10.00, lopuksi kahvitarjoilu 



Kymenlaakso 

Seppeleenlasku Lääninpuiston muistomerkillä klo 17.00, kahvit Kouvolan seurakuntakeskuksessa klo 17.15, Lauluilta ja esitelmä Keskuskirkossa klo 18.00. Vapaa pääsy. 


Lappi 

Muistojuhla seurakuntakeskuksen salissa (Rauhankatu 70). Kahvit alkaen klo 17.00 ja ohjelma klo 18.00. Pukukoodi tumma puku kunniamerkein. 


Pohjois-Karjala 

15.3. Muistokonsertti Joensuun ev.lut. kirkossa klo 18.00, minkä jälkeen juhlakahvit Joensuun Yhteiskoululla.


Pääkaupunkiseutu 

Helsinki: 

Seppeleenlasku Talvisotapatsaalle klo 8.30 ja Hietaniemessä klo 8.50.  

Valtakunnallisen päätilaisuuden ohjelmaa Senaatintorilla klo 9-12 . Mukana mm. veteraani- ja reserviläsijärjestöt.

Espoo: 

Lipunnosto Kulttuurikeskuksen edessä klo 9.00, seppeleenlasku Tuomiokirkon sankarihaudoilla klo 10.00, muistojuhla Tapiolan kirkossa klo 18.00, juhlapuhujana Elisabeth Rehn.

Vantaa: 

Kunnianosoitus Tikkurilan veteraanipuistossa klo 9:00  



Satakunta 

• Harjavallassa kirkkohetki klo 10.15, seppeleenlasku sankarihaudalla klo 11.00, minkä jälkeen ruokailu ja ohjelmaa seurakuntatalolla 

• Kiikoisissa seppeleenlasku sankarihaudalle klo 13.00, minkä jälkeen juhlatilaisuus seurakuntatalolla  

• Porissa muistohetki Summan miesten patsaalla klo 17.00, muistojuhla Keski-Porin kirkossa klo 18.00 

• Rauman seudulla seppeleenlasku Lapissa, Kodisjoella, Pyhärannassa ja Raumalla klo 11.00, muistojuhla Tallbossa klo 18.00 


Vaasa 

Kaikille avoin muistotilaisuus Vaasan kirkossa klo 18.00. Ohjelmassa mm. lottakuoro soittokunnan säestyksellä. 



Varsinais-Suomi 

Muistojumalanpalvelus Turun Tuomiokirkossa klo 18.00 


Kanada 

Jumalanpalvelus paikallisella Suomi-kirkolla klo 11.00, minkä jälkeen seppeleenlasku Scandinavian Centren veteraanimuistomerkille sekä kahvitarjoilu. 


Yhdysvallat 

• 13.3. Konsertti klo 19.00, Lantanan Suomi-talo, Florida 

• 14.3. Muistotilaisuus klo 13.00, St.Andrew’s Lutheran Church, Lake Worth 


Jaa kirjoitus:

28.2.2020 Kahteen suomalaisklassikkoon ikuistetun Haaviston korsun tosielämän tuplatragedia

”Raskaasti kattohirteen,

kuolema kolkuttaa;

veljet, yhdymme virteen,

koska jo huojuu maa”


Näillä sanoilla alkaa Yrjö Jylhän runo Viimeinen virsi, joka löytyy talvisodassa komppanianpäällikkönä JR 30:ssa palvelleen runoilijan tunnetuimmasta runokokoelmasta, välirauhan aikana julkaistusta Kiirastulesta.


1989 valmistuneessa Talvisota-elokuvassa luutnantti Haavikkoa näyttelee Vesa Mäkelä (toinen vasemmalta)

Runon kattohirsi kuului korsulle, joka löysi tiensä myös Antti Tuurin romaaniin perustuvaan Talvisota-elokuvaan, jossa Jalkaväkirykmentti 23:n 4. komppanian miehet viettävät joulua 1939 keskellä tulitusta.

Joululomista on turha haaveillakaan, siksi joulun tunnelmaa on yritetty luoda rintaman kaikkien kauheuksien keskelle. Enkeli taivaan- virttä seisaaltaan veisaavien miesten joulu on tosin muuttunut juuri entistäkin kauheammaksi: komppanian päällikkö, luutnantti Yrjö Haavisto on juuri kaatunut.

Jylhän kanssa samalla lohkolla taistellut Haavisto on yksi Talvisodan tosielämän tragedioista; yksi 25 904 liian varhain menetetystä miehestä.


Taipaleen taisteluissa menehtyneiden eteläpohjalaismiesten muistomerkki Seinäjoella

Esimies ja esikuva

42-vuotias Haavisto on Vaasassa syntynyt vapaussodan veteraani, joka oli ollut mukana suojeluskuntatoiminnassa alusta asti. Kauhavalle hän oli muuttanut tultuaan nimitetyksi suojelukunnan aluepäälliköksi.

Velvollisuudentuntoinen komppanian päällikkö on alaistensa suuresti arvostama ja monen esikuva.

”Luutnantti Yrjö Haavisto oli erittäin kylmäverinen, rauhallinen ja urhoollinen komppanianpäällikkö, jota hänen alaisensa miehet suorastaan jumaloivat hänen johtajaominaisuuksiensa vuoksi.  Kun Taipaleen Terenttilän kohdalla olevaa puolustuslinjaa kaivettiin ankarassa tykistötulessa jäiseen maahan, oli luutnantti Haaviston peloton ja rauhallinen johtajantahto se voima, joka teki näennäisesti mahdottomasta mahdollisen”, luonnehti häntä yksi aseveljistä.

Haaviston kerrotaan ”itseään säästämättä viettäneen miestensä luona etulinjassa kymmenen taistelupäivää ja –yötä torjuen lukuisat vihollisen läpimurtoyritykset.” Erityisesti paine kohdistuu Haaviston komppaniaan, jonka JR 19:n on tarkoitus vapauttaa etulinjavuorosta.

Vaihdon on tarkoitus tapahtua jouluaattona.


Kranaatti-iskun tuhoama talo Terenttilässä, helmikuu 1940

Ensimmäinen tragedia iskee

Haavistoa odottaa kotiin Kauhavalle vaimon lisäksi neljä lasta, joille hän oli ollut juuri kirjoittamassa kirjettä astuessaan tulituksen tauottua ulos korsustaan. Kirje jää kesken. Seuraava kirje, jonka Haaviston perhe saa, on ilmoitus hänen kaatumisestaan: komppanian päällikkö on saanut osuman vihollisen kranaattitulesta ja kuollut ampumahautaan.

Kaatumapaikalle pystytetään risti ja komppanian päällikön komentokorsu nimetään Haaviston korsuksi. Vieläkin hirveämpi tragedia on kuitenkin edessä.


Haavisto jätti jälkeensä vaimon ja neljä lasta

Aavistus tulevasta

Vuoden vaihtuessa Jalkaväkirykmentti 30:n nimi muuttuu Jalkaväenrykmentti 21:ksi. Maaliskuun 1. päivä on luutnantti Jorma Rannan johtaman rykmentin 8. komppanian vuoro ottaa rintamavastuu alueesta. Viisi päivää aikaisemmin 28-vuotispäiväänsä viettäneellä Rannalla on Kouvolassa odottavan vaimonsa ja kaksivuotiaan poikansa lisäksi mielessään jotain muutakin: paha aavistus tulevasta.

Komppania on ollut edelliset päivät levossa Vernitsassa Laatokan rannalla. Jo siellä ollessaan Ranta on lähettänyt kotiin paketin, johon on laittanut arvoesineensä.

– Laitetaan pojalle paketti isästään, hänen kerrotaan sanoneen.

Lähtiessään hän vielä hyvästelee vääpelin ja kirjurin kädestä pitäen.

– Vihkot kasaan, nyt lähdetään sinne josta jyty kuuluu ja josta paluuta ei ole.

Helmikuun viimeinen päivä komppania saapuu päällikkönsä johdolla Terenttilään. Siellä Ranta tapaa samassa rykmentissä komppanianpäällikkönä toimivan Jylhän.

– Kestääkö korsun katto, kysyy Ranta Jylhältä uutta majapaikkaansa silmäillen.

– On se kestänyt ainakin tähän asti – monta kertaa on kranaatti pudonnut katolle, muttei kertaakaan ole tullut läpi, tämä vastaa.

Asettuessaan komentokorsuun valmistautumaan aamulla koittavaan vuoronvaihtoon ei Ranta enää edes pura tavaroitaan.

– Samahan se on missä sitä kuolee, sillä viimeinen korsu tämä minulle on.

Ranta on oikeassa, mutta loppu on lähempänä kuin hänkään osaa aavistaa.


Osuman saanut kranaatinheitintuliaseman puhelinkorsu Terenttilässä, helmikuu 1940

Toinen tragedia iskee

Aamuyhdeksältä on vuoron vaihto. Vain tuntia myöhemmin korsu saa ensimmäisen kranaatin osuman. Toisen kranaatin osuessa korsun takaosaan Ranta komentaa kaikki ulos, mutta aika loppuu kesken. Rykmentin sotapäiväkirja kertoo myöhemmin vain kahden miehen ehtineen ulos.

Kolmas kranaatti on täysosuma. Katon läpi tullut kranaatti räjäyttää korsussa olleet kasapanoksetkin ja korsu sortuu, haudaten alleen kaikkiaan 13 miestä.

Jylhä ikuistaa aseveljien murheen Viimeinen virsi-runoonsa.


”- Mestari, myrsky on suuri

aallot korkeina käy,

purtemme uppoo juuri,

missään ei apua näy.”


(kuva: Matti Hyvärinen)

18.6.2018 paikalla paljastettiin uusi risti Haavistolle kunnianosoituksena esimerkillään johtaneelle ja kaikkensa antaneelle suomalaissotilaalle. Ristin vieressä sijaitsee Lottaperinneyhdistyksen vuonna 2011 hankkima Haaviston korsun muistolaatta.


”Jollemme nimeäs muista

harvoin jos lausuimme sen,

meit’ älä silti suista

nieluun pimeyden.”


(kuva: sotahistoriallisetkohteet.fi )

Jaa kirjoitus:

24.2.2020 Lahtelaisveteraani Jukka Simola joutui sodan jälkeen punaisen Valpon hampaisiin: ”Sanoin, että en tiedä, vaikka todellisuudessa tiesin useankin kätkön paikan.”

Jukka Simola 1926-2020
(kuva: Lasse Koskinen)

93-vuotias lahtelaisveteraani Jukka Simola syntyi Lahden ”lapsenpäästölaitoksessa”, joka toimi myöhemmin suojeluskuntatalona. Poikaiässä hän pyrki Lahden Hiihtoseuraan, mutta liittyminen onnistui vasta kolmannella yrityskerralla, kun hän oli liittynyt ensin suojeluskuntapoikiin. Hiihtoseuran nuoriso-osaston vetäjä kun oli suojeluskuntavääpeli.

– Hiihto ja yhdistetty tuli sitten luonnostaan ohjelmaan. Ensimmäinen hyppyrimäki oli osuuskaupan perunakellarin lähellä. Nykyisen Lahden jäähallin kohdalla, Simola kuvailee alkuaikoja latu-urheilua Lahdessa.

Kutsu asevelvollisuutta suorittamaan tuli alkuvuodesta 1944. Lähtö rintamalle tuli Tykistön Koulutuskeskuksessa Riihimäellä tulenjohtajatehtäviin koulutuksen saaneelle Simolalle jo huhtikuussa. Määränpäänä oli Kenttätykistörykmentti 15/2:n patteristo. Simola oli tuolloin juuri täyttänyt 18.

Vihollisen suurhyökkäys Karjalan Kannaksella alkoi 9. kesäkuuta 1944 ja sen jytinän kerrotaan kuuluneen Lahteen saakka. Seuraavana aamupäivänä Simolan tykistöosasto sai irrottautumiskäskyn. Vetäytyminen jatkui lopulta Vuoksen Vuosalmen puolelle. Rauha tuli, kun osasto oli Vuosalmen Sintolanniemellä.

Lokakuussa 1944 kotiutetun Simolan käynti kotona ei kuitenkaan kestänyt reilun vuoden. Koska Lapin Sodassa mukana ollutta ikäluokkaa 1925 ei voitu pitää palveluksessa enää pidempään, kutsuttiin hänen ikäluokkansa takaisin Puolustusvoimien palvelukseen, Simolan kohdalla Lahteen Hämeen Ratsurykmenttiin. Tällä kertaa armeijan harmaissa vierähti vain kymmenisen kuukautta ja hän kotiutui tasan vuosi edellisestä


Jukka Simola 1946

Sodan jälkeen

Sodan jälkeen Simolalle oli tärkeintä opintojen loppuun saattaminen, työpaikan hankkiminen ja perheen perustaminen. Suomansa kanssa hän avioitui 1946. Yhteiseloa kesti 66 vuotta vaimon menehtymiseen vuonna 2012. Perheeseen syntyi kaikkiaan viisi lasta, joista vanhimmat ovat nyt jo itsekin eläkeiässä. Lastenlapsia perheessä on kuusi ja neljättä polveakin jo 10.

Vuonna 1946 Simola joutui silloisen punaisen Valtiollisen poliisin hampaisiin. Hän joutui käymään kuulusteluilla kolmeen kertaan. Yksi kuulusteluista käsitteli Kultaista Leijonaa, joka jännittävän nimensä puolesta voisi olla vaikka Tintti-kirjasta. Kauas siitä ei tosin jää totuuskaan.

– Kultainen Leijona oli opiskelijajärjestö, joka alun perin perustettiin siksi, että jos Neuvostoliiton miehitys olisi tullut, niin Leijona olisi yksi aktiivinen vastarintaryhmä. Se perustettiin Lahdessa ja levisi myös jonkin verran Helsinkiin, Simola paljastaa.

Lisäksi punainen Valpo halusi kuulustella Simolaa hänen vuoden 1944 asekätkentätiedoistaan. Simola vastasi kuulustelijoille, että ei tiedä… vaikka todellisuudessa tiesi useankin kätkön paikan. Valpo uteli myös paikallisesta yrittäjästä Solmu Kantolasta,jota se epäili pääesikunnan tiedusteluasiamieheksi. Kantola oli toiminut jatkosodassa päämajan radiotiedustelun palveluksessa, mutta Simola sanoi kuulustelijoille, ettei tunne tiedusteluasioita.

– Valpon Lahden toimisto oli Vapaudenkatu 4:ssä. Kaksi lapikasmiestä istui valvomassa minua, kun istuin penkillä vastaamassa kysymyksiin, Simola naurahtaa.


Valpon toimisto sijaitsi Lahdessa Vapaudenkatu 4:ssä

Urheilumiehiä

Simola kertoo tavoitteenaan olleen hiihtourheilun Suomen mestaruus. Sitä ei tullut, mutta tuli hopeaa ja pronssia parisoudun pariairokaksikossa. Tämäkin harrastus lähti liikkeelle Lahden Hiihtoseurasta.

– Seura osti Helsingin vuoden 1952 olympiakisojen jälkeen Australian ja Tanskan veneet, koska nämä maat eivät halunneet enää kuljettaa veneitään takaisin kotimaihinsa.

SM-mitalit tulivat Reino Saarisen kanssa.

Simola oli mukana myös Lahden Hiihtoseuran suunnistusjoukkueessa Jukolan Viestissä 1940- luvun lopussa ja 1950-luvun alussa. Parhaimmillaan se sijoittui 11. sijalle. 1949 ensimmäistä kertaa järjestetty viestisuunnistus ei tosin tuolloin ollut osanottajamäärältään lähelläkään nykyisen kaltaista suurtapahtumaa.

Oman urheilu-uransa jälkeen Simola siirtyi seuratoiminnan toimihenkilöpuolelle ja toimi kahteen otteeseen Lahden Hiihtoseuran sivutoimisena toiminnanjohtajanakin.

– Hyvä puoli tehtävässä oli se, että Lahden Lasitehdas Oy:n toimitusjohtaja Åke Wahlroos oli myös LHS:n puheenjohtaja, joten silloiselta työpaikaltani lasitehtaalta irtosi kuukauden loma Salpausselän kisojen järjestämiseen.
Palkkaa loma-ajalta ei kuitenkaan maksettu, hän virnistää.

– Olen toiminut mäkituomarina ja teknisenä asiantuntijana mäkikilpailuissa ja yhdistetyssä. Tehtävät lentomäkikilpailuissa Amerikan Aironwoodissa, Norjan Vikersundissa ja Iltavallan Kulmissa ovat olleet mielenkiintoisia.


Vuosi sitten Simola luovutti piirin puheenjohtajan tehtävät Hannu Rahkolalle

Sotaveteraanipiirin puheenjohtajana

1970- luvun alkupuolella Simola liittyi Keski-Lahden Sotaveteraanit ry:hyn. Vielä tuolloin hän työskenteli matkustavana myyntimiehenä, joten aika riitti vain sotaveteraanien rivijäseneksi. Myöhemmin aikaa riitti kuitenkin toimintaan ihan hallitusta myöten ja Simola toimi yhdistyksen puheenjohtajana kymmenisen vuotta.

– Sotaveteraanipiirin puheenjohtajaksi tulin Eero Lehtosen jälkeen. Puheenjohtajana olin kuusi vuotta. Tekeminen on tullut koko ajan näkyvämmäksi, vaikka väki on vähentynyt. Toiminta on aktivoitunut enemmän ja enemmän.

Simola on hyvillään, että keski-ikäisiä kannattajajäseniä on tullut sotaveteraanien toimintaa vetämään, kun veteraanit eivät enää jaksa. Veteraanit ovat saaneet tuekseen myös kummeja, josta Simola on tyytyväinen, vaikka ei itse kummia vielä tarvitse. Kuntoutukseen pääsee nykyään myös kohtuullisen usein, hän kiittelee.

– Vähän on syntynyt epäselvyyttä, kun joissakin piireissä on haluttu yhdistää Vapaussodan perinnesäätiö ja sotaveteraanien Tammenlehvä-perinnetyö. Tammenlehvän toiminta kuitenkin kattaa talvisodan, jatkosodan ja Lapin sodan. Vapaussota on oma lukunsa.

Lahtelaisveteraanit kokoontuvat kaksi kertaa viikossa aamukahvittelemaan, jossa puidaan niin sotaveteraanitoimintaa kuin maailman tapahtumiakin. Simola on yksi tapaamisten vakiokasvoja.

Jättäessään piirin puheenjohtajan tehtävän viime keväänä oli hän Sotaveteraanipiirien viimeinen sotaveteraanitaustan omaava puheenjohtaja. Rintamaveteraaniliitossakin heitä on enää yksi: Oulun piirin puheenjohtaja Onni Toljamo.

Simola myöntää terveydentilan huononemisen johtaneen hänen luopumiseensa.

– Se asettaa tietyt rajoituksensa. Kun lääkärinlausunnossa lukee ”munuaissairauden loppuvaihe”, niin pakko se on uskoa. Vaikka ei tietäisikään, että kauan siinä menee, niin joku päivä tästä kuitenkin siirrytään tuonne Suureen Armeijaan”, hän hymähtää yläilmoihin osoittaen.     


Simola sekä Kalle Väänänen (vas.) ja Jaakko Erkinheimo ovat lahtelaisveteraanien aamukahvien vakionaamoja

24.2.2020 Juuri saamamme tiedon mukaan Jukka Simola on menehtynyt.


PS. Asekätkennästä löydät lisää juttua täältä, Jukka Simolan pontevan blogikirjoituksen puolestaan täältä.

Jaa kirjoitus:

24.2.2020 Kohtalot Pro Patria-taulun takaa: Rajavartiolaitoksen esikunta

Helsingin Sörnäisistä löytyvän Rajavartiolaitoksen esikunnan aulasta löytyy heidän omia menetyksiä kunnioittava Pro Patria-taulunsa. Aikaisemmin sarjassamme esiteltyihin tauluihin verrattuna edustavat he sotilasarvoiltaan korkeampia ja iäkkäämpiä itsenäisyytemme sankareita.

Poikkeuksellisen sen edustamista tarinoista tekee myös sen, että viidestä vainajasta vain yksi sai surmansa vihollisen toimesta.

Tarkkaa tietoa siitä, milloin taulu on paljastettu, ei ole, mutta sen arvellaan
kiertäneen esikunnan mukana sotavuosien jälkeen. Kaikissa Rajavartiostojen esikunnissa on omat Pro Patria- taulunsa (mikäli kaatuneita henkilöstöstä sodissa oli), Rajan viestinnästä kerrotaan.



Kaikkiaan Rajavartiolaitoksen esikunnan taulussa on 5 meidän kaikkien vapauden puolesta henkensä antaneen miehen nimet. Tässä ovat heidän tarinansa.


Verner Viikla, 46

Verner Viikla (1895 – 1941)

Tehtaanjohtaja-isältään toisen nimensä perinyt Verner August Viklund syntyi Oulussa kolmelapsisen perheen ainoaksi pojaksi. Sukunimensä hän vaihtoi vuosi ennen kuolemaansa suomalaisemmalta kuulostavaksi Viiklaksi.

Ylioppilaaksi Oulun reaalilyseosta kirjoitettuaan 19-vuotias Viklund jatkoi opintojaan samana syksynä Helsingissä Teknillisen korkeakoulun koneinsinööriosastolla. Opiskelijaelämään hän otti osaa mm. Pohjois-Pohjalaisen osakunnan jäsenenä. Ylioppilaskunnan läpi puhaltanut isänmaallinen aate vei hänet kuitenkin mukanaan ja opinnot jäivät yhteen vuoteen.  Vuodet 1916-1918 hän vietti Saksassa salaisessa jääkärikoulutuksessa, jonka tarkoituksena oli antaa sen aloittaneille 1895 nuorukaiselle ne sotilaalliset valmiudet, joille tuolloin vielä haaveissa siintävän itsenäisen Suomen puolustus tulisi nojautumaan. Siellä hän kävi vuonna 1917 perustetun Polagenin erikoiskurssin, jolla jääkäreille opetettiin pioneeri- ja hävitystekniikkaa. Suomeen Viikla saapui jääkärien pääjoukon mukana 25.2.1918 vänrikkinä.

1936 hän avioitui Ainonsa kanssa ja toukokuussa 1939 syntyi heidän ainoaksi jäänyt lapsensa: äitinsä mukaan nimetty Aino Lisa. Vanhemmuus jäi lyhyeksi: vain kaksi päivää myöhemmin tytär kuoli. Lisää lapsia ei tullut.

Talvisotaan saakka hän toimi eri viroissa niin 4. Jääkärirykmentissä, Sotaministeriössä, Viipurin Rykmentissä, Reserviupseerikoulussa ja vuodesta 1932 Rajavartiolaitoksen päällikön apulaisena. Talvisodan aikana Viikla toimi Pohjois-Suomen Ryhmän esikuntapäällikkönä Suomussalmella ja Kuhmossa, välirauhan aikana taas mm. muutaman Divisioonan komentajana samoin kuin Rajavartiolaitoksen väliaikaisena päällikkönäkin.

Jatkosodassa everstiksi ylennyt Viikla komennettiin hyökkäysvaiheessa pohjoissuomalaisista kootun 6. divisioonan komentajaksi. Saksalaisten XXXVI armeijakunnan mukana hän osallistui operaatio Polar Fuchsiin (napakettu), jonka tarkoitus oli katkaista Muurmannin rautatie Kantalahden alueella. Operaatio ei kuitenkaan saavuttanut tavoitteitaan ja aiheutti paljon tappioita, minkä  – sekä kulisseissa käydyn diplomaattisen kädenväännön – seurauksena se lopetettiin. Tämä tuli järkytyksenä Viiklalle, joka koki epäonnistuneensa tehtävässään.

Hänen tietämättään hänestä oli jo jonkin aikaa ollut valmisteilla paitsi ylennys kenraalimajuriksi, myös Mannerheim-ristin ritariksi. Uutinen kummastaan ei koskaan ehtinyt häntä saavuttaa, sillä tunne epäonnistumisesta ajoi hänet joulukuussa 1941 traagiseen tekoon ja pian keskiyön jälkeen 18.12. hän ampui itsensä komentopaikallaan Karmalammella Vienan Karjalassa.

Mannerheim-ristin ritari no 45 hänestä tuli silti. Päämajan Komentoesikunnan päällikön esityksessä ei perustelujen lisäksi edes Mannerheimin hyväksynnän vahvistavaa allekirjoitusta, vaan ylipäällikön kerrotaan antaneensa hyväksyntänsä esitykselle 18.12.1941 creedsanomalla. Itse esityksen päiväykseksi on merkitty 15.12.

Viikla haudattiin vauvana kuolleen lapsensa viereen hautaan, johon 15 vuotta myöhemmin viimeiseen lepoon pääsi myös Aino-vaimo.


Kaarle Kari, 46

Kaarle Kustaa Kari (1897 – 1944)

Niin Kaarlona kuin Kaarlena tunnettu Kari oli kuhmalahtelaisen maanviljelijäperheen vesa. Tampereen klassillisesta lyseosta ylioppilaaksi valmistuttuaan Saksaan jääkärikoulutukseen lähtenyttä Kalervo-serkkuaan ihaileva Kari liittyi paikalliseen suojeluskuntaan ja loi uransakin isänmaan palveluksessa.

Puolustusvoimien vakinaisesta palveluksesta hän erosi vuonna 1922, minkä jälkeen hän siirtyi Rajavartiolaitoksen palvelukseen. Talvisodan syttyessä hän oli jo yhden sodan – sisällissodan – veteraani ja noin kuukausi Talvisodan syttymisen jälkeen majuri Karista tuli hänen mukaansa nimetyn Ryhmä Karin komentaja.

Jatkosodassa hän komensi mm. Jalkaväenrykmentti 60:tä eikä hänen henkilökohtainen panoksensa raskaita tappioita tuottaneessa hyökkäysvaiheessa ja myöhemmin Karhumäen valtauksessa jäänyt huomaamatta. Helmikuussa 1942 hänestä tehty esitys vahvistettiin ja hänestä tuli Mannerheimin ristin ritari nro 66.

Viiklan lailla Karin kunniakkaan sotapolkunsa mainitaan päättyneen ”muuhun kuin vihollistoiminnasta johtuvaan syyhyn.” Hänen kohdallaan syy oli hänen vuoden 1944 saamansa vakava aivokalvontulehdus, joka johti hänen menehtymiseensä Syvärin Lamperossa 19.1.1944. Häntä jäi kaipaamaan leski.


Lennart Vihma, 40

Lennart Vihma (Wichmann) (1901 – 1942)

Rajavartiolaitoksen taulun ensimmäisestä kahdesta nimestä poiketen ei sen kolmas ole Mannerheim-ristin ritari… mutta sellaisen veli hän on. Kaatuneita listaavissa tilastoissa myös hän on saanut merkinnän ”muusta kuin vihollistoiminnasta johtuva kuolinsyy”.

Poikien isä kuoli heidän ollessaan vielä nuoria. Pappismiehenä hän oli ottanut Raamatun käskyn ”olla hedelmällinen ja täyttää maa” varsin kirjallisesti, sillä hän sai Matilde-vaimonsa kanssa peräti 11 lasta. Heistä Matilde joutui hautaamaan kolme: tyttäristä vanhin menehtyi alle kahden viikon ikäisenä ja Mannerheim-ristillä palkittu Einar kaatui (ainoana rintamalla kaatuneena kenraalinamme) Ihantalassa 5.8.1944, reilu kaksi vuotta Lennartin jälkeen.

Vuonna 1936 nimensä ”suomentaneen” Einar-veljensä esimerkkiä seuraten Lennartkin vaihtoi nimensä Vihmaksi. Veljensä jäljissä hän seurasi myös sotaväkeen, mistä siirtyi Rajavartiolaitoksen palvelukseen 1924. Kouluttajana ja komppanianpäällikkönä eri rajavartiostoissa toimittuaan Vihma siirtyi 1934 Rajavartiostojen esikuntaan.

Talvisodassa hän toimi Pohjois-Suomen ryhmän huoltopäällikkönä, jatkosodan alussa Karjalan armeijan operatiivisen osaston päällikkönä. Tammikuussa 1942 muutama kuukausi aikaisemmin everstiluutnantiksi ylennetystä Vihmasta tehtiin JR 5:n komentaja, missä tehtävässä hän ei ehtinyt toimia kolmeakaan kuukautta.

24.4.1942 4. Divisioonan komentaja Kaarlo Viljanen oli tarkistuskäynnillä JR 5:n lohkolla, jossa sotapäiväkirjan mukaan kerrotaan olleen rauhallista. Säät eivät tosin ole miehiä suosineet: asemissa kerrotaan edelleen olevan vettä jopa 40 cm verran.

Kierroksellaan seurue päätyi omalle miinakentälle, missä tapahtunut räjähdys haavoitti niin Viljasta, Vihmaa kuin kolmea muuta seurueessa ollutta nuorempaa upseeria. Kaksi miestä kaatui saman tien. Viljanen ja yksi haavoittuneista vänrikeistä kuolivat matkalla 33.kenttäsairaalaan, Vihma sinne päästyään seuraavana päivänä.

Hietaniemen sankarihautausmaalle haudattu Vihma jätti jälkeensä Aino-vaimonsa ja heidän kaksi lastaan.


Otto Heiskanen, 50

Otto Heiskanen (1891 – 1941)

Kangaslammilla syntynyt Heiskanen oli kotoisin 9-lapsisesta maanviljelijäperheestä, johon hän syntyi sisarussarjan toiseksi nuorimpana. Kaksi perheen lapsista kuoli jo lapsuudessa. Hänen vanhempansa olivat hartaita körttiläisiä: isä oli tuttu näky saarnamatkoilla, mutta Riikka-äiti oli hänkin niin itsellinen, ettei suostunut ottamaan miehensä sukunimeä ennen kuin vasta vähän ennen kuolemaansa.

Heiskanen valitsi varsin toisenlaisen uran elämälleen ja kirjoitettuaan ylioppilaaksi Helsingin suomalaisesta lyseosta haki hän opiskelemaan Suomen liikemiesten kauppaopistoon. Merkonomiksi valmistuttuaan vuonna 1917 hän sai työpaikan Pietarista Alfred Nobelin tehtailla.

Armeijasta hänen ei tarvinnut myöhempien sukupolvien lailla huolehtia, sillä tuolloin vielä Venäjään kuuluneen Suomen suurruhtinaskunna miehet olivat saanut 1903 säädetyn lain myötä vapautuksen asevelvollisuudesta Venäjän keisarillisessa armeijassa. Korvauksena siitä Suomi maksoi ns. sotilasmiljoonina korvauksia Venäjän keisarikunnan sotilasbudjettiin. Mistään pikkusummasta ei kyse ollut: esim. vuonna 1909 Suomen maksama 10 miljoonaa markkaa on nykyrahassa liki 41 miljoonaa euroa.

Vuonna 1918 muutama kuukausi aiemmin itsenäistynyt Suomi sääti ensimmäisen asevelvollisuuslakinsa. Uusi armeija tarvitsi paitsi koulutettavia, myös henkilökuntaa ja maaliskuussa tuolloin 26-vuotias merkonomi aloitti työnsä Karjalan Armeijassa kansliapäällikkönä. Nuorella kansliapäälliköllä oli etunaan suomen lisäksi myös ruotsin ja venäjän taito.

Aika naapurimaassa oli opettanut hänelle kuulemma kolme asiaa, joista viimeinen oli se, että ”ryssän systeemit ovat niin huonot, että niitä ei pidä päästää Suomeen.”

Armeijan palveluksessa muutaman vuoden jatkettuaan hän kävi RUK:in ja Kadettikoulun erikoiskurssin, siirtyen sen jälkeen Rajavartiolaitoksen palvelukseen. Talvisodan syttyessä hän oli ylennyt reservin luutnantiksi.

Talvisodan hän toimi intendenttinä V Armeijakunnassa, saaden tammikuussa ylennyksen kapteeniksi. Jatkosodassa nyt jo majuriksi edennyt Heiskanen siirrettiin Karjalan Armeijan esikuntaan. Tässä vaiheessa Aura-vaimo odotti kotona sydän syrjällään paitsi puolisonsa, myös heidän kolmesta pojastaan kahden vanhimman puolesta, jotka nämäkin olivat liittyneet isänmaansa palvelukseen. Pojat palaisivat aikanaan kotiin, mutta isän kohdalla sota olisi ohi reilussa kahdessa kuukaudessa.

30.8.1941 hän oli ollut käymässä etulinjan esikunnissa, missä tehtiin viime hetken valmisteluja edessä olevaan Tuuloksenjoen ylimenohyökkäystä varten. Seuraavana päivänä hän sai aivoverenvuodon ja hänet toimitettiin hoitoon 25. Sotasairaalaan Pälksaareen. Hän ei kuitenkaan enää toipunut, vaan menehtyi viikkoa myöhemmin .


Aarre Salonen, 33

Aarre Aulis Salonen (1911 – 1944)

33- vuotiaana majuri Salonen on taulun nuorin. Kotona häntä odottivat vaimo ja yksi lapsi.

Valkealassa Tobias ja Sofia Salosen kauppiasperheen ainoaksi lapseksi syntynyt poika menetti isänsä ollessaan vain kolmevuotias. Ylioppilaaksi hän kirjoitti keväällä 1930, minkä jälkeen jatkoi varusmiespalvelukseen ja siellä RUKiin ja kadettikouluun, tehden lopulta elämänuransa isänmaan palveluksessa, saaden esimiehiltään yksinomaan hyviä arvioita.

Talvisodassa luutnantti Salonen toimi ensin adjutanttina Erillinen Pataljoona 11:ssä ja sodan viimeiset kuukaudet JR 41:ssä komppaniapäällikkönä. 17.6.1940 hänet palkittiin 4 lk Vapaudenristillä, muutama viikko tuon jälkeen hänet ylennettiin kapteeniksi.

Jatkosodassa hän palveli mm. 15. Prikaatin II Pataljoonan komentajana ja ehti vielä tulla palkituksi 3 lk Vapaudenristillä miekoin ja tammenlehvin sekä II lk rautaristillä.

16.9.1942 hän sai majurin arvon. Se jäi hänen viimeiseksi ylennyksekseen.

Kesäkuussa 1944 Neuvostoliitto aloitti ankaran suurhyökkäyksen Karjalan kannaksella, pakottaen suomalaisjoukot vetäytymään. 29.6. vihollinen aloittaa voimallisen hyökkäyksen Kaukoijärven suunnalla, missä Salosen prikaati on. 30.6. illalla hän on johtamassa vastahyökkäystä, kun hän saa vihollisen konekiväärisuihkun rintaansa. Taistelun myllerryksessä hänen ruumistaan ei saada haettua kentältä, vaan hän jää sinne.




Talvisodan syttymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi 80 vuotta, mitä Sotaveteraaniliitto kunnioittaa monella tapaa. Yksi niistä on kohtaloiden esitteleminen maan Pro Patria-taulujen takaa.

Olisiko sinulla taulu, jonka sankarivainajien tarinat haluaisit jakaa?


Aikaisemmin Kohtalot Pro Patria-taulun takaa-sarjassa on ilmestynyt:

Aleksanterin teatteri, Helsinki

Suomen tataarit

Heinämaan koulu, Orimattila

Helsingin juutalainen seurakunta

Pitkälahden koulu, Anttola

Urheiluseura Kadur, Viipuri

Lehtiniemen nuorisoseurantalo, Posio

Ylimuonion koulu

Lehtojärven koulu, Rovaniemi

Turun juutalainen seurakunta

Jaa kirjoitus:

24.2.2020 Sävelsilta-konsertti luo sillan sotavuosista tähän päivään – musiikki tuo yhteen menneet ja nykyiset sukupolvet

”Kertokaa lasten lapsille lauluin, himmetä ei muistot koskaan saa”, vedotaan varmasti kaikille tutussa Veteraanin iltahuuto- kappaleessa. Sotaveteraaniliitto on ottanut tämän kunnia-asiakseen.

Sunnuntaina 1.3. kuullaan työn hedelmiä Raumalla Sävelsilta- konsertissa. Talvi- ja jatkosotamuseon tukiyhdistyksen sekä Sotaveteraaniliiton lasten ja nuorten perinnetyön järjestämän koko perheen konsertin ohjelma koostuu sota-ajan musiikista sekä veteraanipolven työstä kertovasta musiikista.

Illan tuotto lahjoitetaan museon toimintaan.



Meidän kaikkien itsenäisyydestä ja vapaudesta maksettu hinta on aivan liian kallis unohdettavaksi tai itsestäänselvyytenä otettavaksi. Tämän vuoksi siinä vaiheessa, kun veteraaneja ei enää ole keskuudessamme itse tästä kertomassa, on veteraaniliittojen yhdessä muodostaman perinnetyöorganisaation tehtävä varmistaa, ettei näin käy. Työ on jo alkanut: esimerkiksi veteraanien kokemuksia on koottu kertomuksiksi ja haastatteluiksi jo vuosien ajan.

Reilu kaksi vuotta sitten Sotaveteraaniliitto julkaisi Sotaveteraani ja minä- nimisen, ensimmäisen sotaveteraaniperinteestä laaditun perusopetuksen kokonaisuuden. Verkkokaupassamme myynnissä oleva kokonaisuus muodostuu havainnollistavia tehtäviä sisältävästä työkirjasta sekä liiton 60-vuotisjuhlavuonnaan 2017 järjestämän lastenlaulukilpailun parhaimmistosta koostuvasta CD-levystä, jonka antia tullaan kuulemaan Sävelsilta- konsertissakin.  

Käytännön toteutuksesta on vastannut Turun yliopiston opettajankoulutuslaitoksen Rauman kampus, puuhanaisenaan perinnetyön aktiivi Tuija Saura, joka on ollut vahvasti mukana myös Sävelsilta-konsertin ideoinnissa ja toteutuksessa.

– Kaikki konsertissa esitettävät lastenlaulut ovat Sotaveteraani ja minä- kirjasta.  Musiikkiluokkien nuoret myös säestävät laulut eri kokoonpanoissaan. Mukana on sota-ajan musiikkia ja isänmaallista musiikkia kuoron esittämänä. Konsertti päättyy veteraanikuoron ja lasten/ nuorten yhteisesti esittämään Veteraanin iltahuutoon, johon myös yleisö saa halutessaan yhtyä.

Musiikkiluokkien ohella lavalla nähdään Turun Sotaveteraanisoittajat sekä Veteraanikuoro Rauman Isku.

– Soittajien viimeinen veteraani, viulisti  Lars Erkkilä nukkui ikiuneen muutama vuosi sitten, mutta kuorossa on vielä mukana yksi oikea veteraani, hän kertoo.


Rauman konsertissa nähdään myös Turun Veteraanisoittajat (kuva: Ari Mikkola)

– Idea Sävelsilta-konsertista pohjaa Sotaveteraaniliiton juhlavuoden lastenlaulukilpailuun ja opetuspakettiin. Tuolloin järjestimme Finlandiatalolla ”Lahja veteraanille”-konsertin, jossa esitettiin kaikki kilpailussa palkitut kappaleet. Jo silloin mietimme ”jatkoa” maakunnallisesti mutta silloin idea jäi ajatusasteelle, Saura kertoo konsertin taustoista.

Tuija Saura on palkittu työstään mm. Kaatuneiden Muistosäätiön Veteraanipalkinnolla

Opetuspaketti on Sauran mukaan saanut kentällä todella hyvän vastaanoton ja sitä on ympäri Suomea hankittu koulujen käyttöön mm. eri perinnetyössä mukana olevien järjestöjen lahjoituksena.

– Ongelmana on, ettei lauluista ja opetuspaketista tiedetä paremmin. Siksi nämä konsertit puoltavat paikkaansa.  Finlandiatalolla nuorin esiintyjä oli 7-vuotias ja vanhin 104. Se jos mikä tuo ”sävelsillan” sukupolvien välille!

Lokakuun alussa vastaava konsertti kuullaan Turun Konserttitalolla, hän paljastaa. Lisäksi opetuspaketista ollaan pian julkaisemassa ruotsinkielistä versiota. Näin on mahdollista tavoittaa paitsi Suomen ruotsinkielinen väestö, myös Ruotsiin muuttaneiden veteraanien jälkipolvi ja muu suomalaisväestö.

– Arvelen, että olemme aikataulussa ja että paketti saadaan julki vielä ennen 27.4. pidettävää Kansallista veteraanipäivää, iloitsee Saura, jolle hanke on ollut todellinen rakkauden työ.

– Kolmen pojan lisäksi tämä projekti on ollut minulle se ”neljäs lapsi”, hän nauraa.

– Opetuspaketti lähti tarpeesta siirtää veteraanien perinne lapsille ja nuorille. Mitään vastaavaa ei Suomessa oltu aikaisemmin tehty, minkä totesi presidenttimmekin kirjasen julkistamistilaisuudessa. Historiankirjoja löytyy kyllä vanhemmille, mutta jo se, että laulussa mainitaan sana ”veteraani”, jättää muistijäljen pieneen lapseen. Tehtävien myötä asia syventyy ja kirjahan noudattaa täysin uutta OPS:aa. Sitä voi käyttää kokonaisuutena ja yli ainerajojen.


Saura on esittänyt sota-ajan musiikkia lottapuvussa vuosikymmeniä lottapuvussa

Pohjana kaikella on musiikki, Sauralle tuttu työkalu.

– Minulla on taustalla paitsi lastentarhanopettajan ammatti, myös koko ikäni kestänyt laulaminen, joka taas on näyttänyt oman toimivuutensa niin työssä kuin harrastuksessa. Viime aikoina musiikin vaikutusta on käsitelty paljon myös mediassa: miten musiikki vaikuttaa ja millainen voima sillä on iästä tai terveydentilasta riippumatta.  Konsertilla toivomme välittävämme kuulijoille perinnetyön tärkeyttä, tuoda nimenomaan lasten ja nuorten kohdalla esiin sen, miten musiikki ”kantaa”. Yleisölle haluamme tuottaa iloa ja hyvää mieltä niin kuunnellen kuin yhteislauluilla laulaenkin. Olen itse tehnyt tätä perinnetyötä yli 30 vuotta niin eri veteraanijärjestöissä, kuin lottapuvussa laulaen. Nyt kahden pienen pojan mummina on asia tullut entistäkin lähemmäksi.

Enää ei voi pistää ”päätä pensaaseen”, vaan on ymmärrettävä, kuinka tärkeää on tavoittaa perinnetyöhön paitsi uusia yleisöjä, myös sen tekijöitä , hän muistuttaa.

– Kaikki nyt perinnetyöstä huolta kantavat ovat itsekin jo yli 60-vuotiaita. On viimeinen hetki ”ottaa kiinni” tästä asiasta. Kun horsma kasvaa nykyisten toimijoiden yllä, kuka vaalii veteraanien perinnettä?

Jaa kirjoitus:

24.2.2020 ”Me jätämme teille uskon Suomen vapauteen ja tahdon taistella sen puolesta” – viimeisten jääkärien testamentti Suomen nuorisolle

102 vuotta sitten Suomeen saapui Saksassa salaisessa ohjelmassa koulutettavana olleiden jääkäreiden pääjoukko. Edellisen liki kolmen vuoden aikana koulutuksen oli Kuninkaallisen Preussin Jääkäripataljoona 27:ssa aloittanut 1895 suomalaisnuorukaista.

Haaveenaan heillä oli Suomen itsenäisyys ja tavoitteena hankkia ne sotilaalliset valmiudet, joille uuden valtion puolustus tulisi nojautumaan. Rakkaus isänmaata kohtaan oli saanut heidät uhmaamaan jopa maanpetossyytettä, joka heitä kiinnijäädessä odottaisi. ”Siperia tai hirsipuu”, he tiesivät.


JP 27 3. komppania

Paljon on tapahtunut heidän poissaollessaan. Suomi oli nyt itsenäinen, mutta sen kansa oli sodassa toisiaan vastaan. Kotimaasta kiirineiden hajanaisten tietojen varassa matkaa tehneet jääkärit saapuivat Suomeen epätietoisin mielin.

Millä puolella omat sukulaiset taistelisivat?


Jääkäriparaati Vaasassa, helmikuu 1918

Seuraavana päivänä 1200 jääkäriä seisoo mantteleissaan Vaasan kauppatorilla uuden ylipäällikkönsä, kenraaliluutnantti C.G.E. Mannerheimin tarkastettavana.

Torilla kuullaan Sibeliuksen Jääkärimarssi, jonka juuri suomalaisjääkäreiden keskuudessa laadittu sanoitus on innoittanut. Siniristiliput liehuvat, vaikka maa on vielä niin nuori, ettei eduskunta ole ehtinyt vielä edes tehdä virallista päätöstä yhdestä merkittävimmistä kansallisista tunnuksistaan.

Mannerheimin tervetuliaissanojen myötä nuorille harteille laskeutuu raskas velvollisuus.

”Minä tervehdin Teitä, jääkärit, tervetulleeksi kotimaahan. Aikana, jolloin isänmaan kohtalo näytti mitä synkimmältä, uskoitte Te, nuoret, sen tulevaisuuteen. Suomen nuori nouseva armeija näkee Teissä sen tulevat johtajat ja opettajat. Nyt Teitä odottaa suuri, mutta kunniakas työ; Teidän on luotava täällä armeija, joka voi vapauttaa Suomen ja tehdä suomalaisista suuren, mahtavan kansan.”

Tuona päivänä pataljoona oli koolla viimeistä kertaa. Sen jälkeen tuoreet jääkärit hajaantuivat uusiin tehtäviinsä Suomen laillisen hallituksen joukkoihin.


Mannerheimin lähippiri koostui pitkälti jääkäriupseereista. Vasemmalla puolen kenraali Heinrichs, kuvassa oikealla kenraali Talvela.

Ja jääkärithän lunastivat lupauksensa.

He olivat merkittävässä roolissa, kun nuori Suomi loi turvakseen puolustusvoimat. Vain 20 vuotta myöhemmin ne joutuivat koetuksista kovimpaan.

Talvisodan syttyessä Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen marraskuussa 1939 oli Suomessa elossa vielä liki 1300 JP 27:n kasvattia. Sotaan heistä osallistui sotilastehtävissä 730 miestä, heistä 494 rintamalla. Tässä vaiheessa heidän keski-ikänsä oli jo liki 50 vuotta, mutta heillä oli vahvuutenaan ensimmäisen maailmansodan rintamilla hankittu sotakokemus, minkä ansiosta he kykenivät johtamaan niitä, jotka nyt joutuivat kohtaamaan sodan hirveydet ensimmäistä kertaa.

Mannerheimin usko jääkäreihin oli vankkumaton. Lähes kaikki hänet lähimmät upseerinsa oliva jääkäreitä. Myös ylimmät komentajatehtävät uskottiin heille: Talvisodan kaikkien neljän armeijakunnan, kuuden muun sotatoimiyhtymän, Maavoimien kymmenen divisioonan komentajat sekä lähes jokainen rykmentinkomentajista oli jääkäritaustainen.

Vielä Jatkosotaankin osallistui eri tehtävissä yhteensä 710 jääkäriä, joista 418 rintamalla tai kenttäarmeijan johtotehtävissä.

191 Mannerheim-ristin ritarista jääkäreitä oli 21.


Jääkärit olivat merkittävässä roolissa suomalaista sotilaskoulutusta kehitettäessä

Sotien jälkeenkin jääkäreiden vaikutus Puolustusvoimissa jatkui. Viimeinen jääkäritaustainen komentaja oli vuonna 1959 tehtävänsä seuraajalleen luovuttanut Kaarlo Heiskanen.

Tänään Jääkäripataljoona 27:n kunniakkaita perinteitä vaalivat suomalaiset jääkäripataljoonat. Jääkäritykistön perinteitä vaalii puolestaan Panssariprikaatin Jääkäritykistörykmentti.

Puolustusvoimien valtakunnallisissa paraateissa jääkärilippu seuraa Suomen lippua kunniapaikalla heti sen jälkeen.


Väinö Valve 1895 – 1995

JP 27:n perinneyhdistys perustettiin vuonna 1972. Tuossa vaiheessa jääkäreitä oli elossa vielä reilut vähän yli 200. Kolme vuotta myöhemmin, elossa olevien jääkäreiden julkaistua Jääkärien testamentti- viestin jälkipolville, oli määrä laskenut jo neljännekseen tuosta.

Viimeinen jääkäri oli 11.3.1995 kuollut Väinö Valve. Mm. Merivoimien komentajana maataan palvellut Valve toimi myöhemmin puolustusministerinäkin ja oli perustamassa Sotainvalidien Veljesliittoa, toimien myös sen puheenjohtajana vuosina 1943-1956.


Ja mikä onkaan se jääkärien meille kaikille jättämä perintö? Tässä se on, heidän omilla sanoillaan.


Jaa kirjoitus:

18.2.2020 Suomalaisrajavartija otettiin sotavangiksi ennen kuin Suomi oli edes sodassa – Veikko Salkion pitkä ja poikkeuksellinen Talvisota

Veikko Salkio 1912 – 2006 (Kuva: Clas-Olav Slotte/Keskipohjanmaa)

Veikko Salkion talvisota alkoi kaksi päivää ennen muuta maata hänen joutuessaan kahden rajavartijatoverinsa kanssa venäläisten sieppaamaksi Petsamoon kuuluvan Kalastajasaarennon Pummangissa. Kotiin huhtikuun puolivälin jälkeen vapautetut miehet pääsivät vasta toukokuussa 1940, Suomessa liki kuukauden kestäneen karanteenin jälkeen.


Vihollisen provokaatio

Muutamaa päivää aikaisemmin tapahtuneiden Mainilan laukausten lailla kyseessä oli itänaapurin provokaatio, jolla se pyrki oikeuttamaan hyökkäyksen Suomeen. Murmanskiin viety Salkio saikin yllätyksekseen muutaman päivän kuluttua lukea suomenkielisistä neuvostolehdistä, kuinka hän kollegoineen oli jäänyt vangiksi ”venäläisten torjuttua suomalaisten suorittaman hyökkäyksen.”

Murmanskin ja Petroskoin vankileirin kautta Salkion sekä Tauno Korhosen ja Eino Simosen tie vei tammikuun 1940 lopulla Moskovasta n. 400 kilometriä koilliseen sijaitsevalle Grjazovetsin vankileirille, missä he viettivät seuraavat kuukaudet.

1912 syntyneena Salkio oli heistä vanhin, mutta Simonen oli vasta 20-vuotias, alle asevelvollisuusiän vapaaehtoisena palvelukseen astunut nuorukainen. Aikaisemmin samana päivänä hänestä oli tullut ensimmäistä kertaa isä.

2006 kuollut Salkio kirjoitti muistelmansa sotavankeudesta alun perin jo 1970- luvulla, mutta päivänvalon ne näkivät Pertti Hyttisen toimittamana vasta marraskuussa 2019, tasan 80 vuotta sieppauksen jälkeen.

– Omat Talvisodan aikaiset kokemukseni jättäisin mielelläni muistelematta, mutta Kalastajasaarennon historian reunatapahtumiin liittyvinä ne on kerrottava, pohti hän tekstinsä alussa.

Julkisesti ei Salkio kokemuksistaan ennen 1980-lukua puhunut, mihin osaltaan vaikuttivat varmasti ainakin kokemuksen traumaattisuus, myös sodan jälkeisten vuosikymmenten yhteiskunnan ilmapiiri. On myös tärkeää muistaa, että suhtautuminen sotavankeihin ei ollut edes heidän maanmiestensä taholta ongelmatonta: asenteet vaihtelivat sotavangiksi joutumisen häpeällisenä pitämisestä epäluuloon siitä, oliko vankeudesta palannut kenties värvätty vieraan vallan agentiksi.

Oman tarinansa sijaan Salkiota innoitti eniten halu jakaa hänelle rakkaan, sodassa menetetyn Kalastajasaarennon tarina. Juuri rakkaus luontoon oli hänet aikoinaan houkutellut Jäämeren rannalle ja luonnonsuojelun parissa hän vietti sodan jälkeisen elämänsäkin.


Uuteen Suomeen uutinen suomalaisten sieppauksesta ehti vasta 30.11.1939. Myöhemmin samana päivänä Talvisota syttyi.

Talvisota syttyy

Alun perin Kornilovan luostarina toimineen rakennuksen tiloihin perustettu vankileiri oli talvisodan suurin suomalaissotavankien leiri. Enimmillään heitä oli Hyttisen mukaan n. 600. Jotain vangitsijoiden erityismielenkiinnon kohdistumisesta kertoo se, että suojeluskuntalaiset – joihin myös Salkio ja Simola kuuluivat – erotettiin muista vangeista.

Salkio kertoo leiriä edeltävien kuulustelujen olleen neuvostopropagandan läpäisemää.

– Toivovatko ihmiset Petsamossa sotaa ja porvarivallan nujertamista? Onko Suomessa ruokaa, vai onko siitä puutetta? Sortavatko porvarit mielestäsi Suomen työläisiä? hän listasi myöhemmin hänelle esitettyjä kysymyksiä, joihin pian tarjottiin kuulustelijoiden taholta myös vastaus.

30.päivän aamu vahvisti Salkion epäilykset Neuvostoliiton tavoitteista todeksi.

– Jossakin kaukana jyrähti. Välittömästi sitä seurasi yhtenäinen jylinä kuin valtava ukonilma. Ovelle ehtinyt vartiomies jäykistyi paikalleen ja käänsi katseensa minuun. Hetken tuijotimme toisiamme ilmeettöminä. Käsitimme kumpikin, että tuon mahtavan jyrinän täytyi olla Suomen rajoilta kuuluvaa tykistökeskitystä, joka oli julistanut alkaneeksi myrskyn, jotka myöhemmin tultiin nimittämään Talvisodaksi.

Pian tämän jälkeen Salkiolle vartiomies kertoi, kuinka vain muutaman päivän kuluttua ”Helsingissä presidentinlinnan katolla liehuisi punainen lippu”.

– Kyllä pääset takaisin Suomeen kun puna-armeija on vapauttanut sen kapitalistien ikeestä. Sitten me neuvostoliittolaiset haluamme olla kaikkien suomalaisten ystäviä.

Tämän jälkeen seuranneessa kuulustelussa hänelle näytetyt, käyttövalmiiksi painetut neuvostopropagandaa suomalaissotilaiden keskuuteen levittämään tehdyt lentolehtiset viimeistään vahvistivat, että sanoivat neuvostolähteet nyt tai myöhemmin mitä hyvänsä, oli Neuvostoliiton hyökkäys määrätty jo paljon aiemmin määrätty.


Kansan Valta- neuvostolehden versio tapahtuneesta joulukuun alusta 1939.

Vankeudessa

Loppusodan ajan Salkion saamat uutiset sodan etenemisestä – tai ulkomaailmasta ylipäätään – olivat peräisin kahdesta neuvostolehdestä, joiden uutisoinnin hän arvioi hirtehisesti ”hieman yksipuoliseksi.”

21.12.1939 hänelle tuotiin lehti, jonka etusivulla komeili 60-vuotispäiväänsä viettävä Stalin.

– Yksin jäätyäni sulloin Stalinin numeron vanhojen lehtien väliin. Sieltäkin se kuitenkin kuvansa ansiosta mustana paistoi silmiini. Kun seuraavan kerran tarvitsin wc-paperia (tarkoitukseen oli käytettävissä ainoastaan sanomalehtiä), valitsin ehkä hiukan uskaliaasti kyseisen numeron ja niin pääsin eroon Stalinista.

Suomen tulevaisuus ja totuus siitä, mitä rintamalla oikeasti oli meneillään, jaksoivat Salkion mukaan puhuttaa suomalaisia vankeudessa.

– Toimme julki yksimielisen ihmettelymme siitä, että pojat linjoissa olivat jo niinkin pitkään jaksaneet pidätellä ylivoimaisen hyökkääjän paineen.

Petroskoin leiriltä edessä oli kaikkiaan 10 päivää kestänyt matka viimeiseen määränpäähän, ahtaassa härkävaunussa, nälkä, jano, syöpäläiset ja mielipiteiltään mitä kirjavin vankijoukko seuranaan.

– Samaa voi myös sanoa mukana olleiden ikärakenteesta. Nuorimpien ja kaikkien vanhimpien miesten välinen ikäero lienee ollut, ellen pahasti erehdy, runsaan neljännesvuosisadan paikkeilla.


Kornilovin leirin pohjapiirros Tadeus Sarrimon 1941 julkaistusta kirjasta Sotavankina Neuvosto-Venäjällä

Odotettuja uutisia

Kornilovin leirillä miehet saivat muilta vangeilta lisää tietoa maansa sotaponnisteluista.

– Eräänä pakkasaamuna, kun laskeuduimme portaita alas matkalla tavanomaiseen aamulaskentaan, tiesivät eteisessä kohtaamamme alakerran miehet kertoa, että Kannaksen puolustuslinja on murtunut. Olin vankeusaikanani tottunut monenlaisiin tunnereaktioihin, mutta se, miten yllätystiedon koin, erosi kaikista muista. Tunsin, kuin polveni olisivat hetkeksi muuttuneet hyytelöksi. Koskaan ennen tai myöhemmin en ole vastaavaa kokenut.

Miespuolisen väestön lisäksi oli leirillä myös kaksi naista (toinen lotta, toinen Suomenlahdella rahtilaivan kaappauksessa vangiksi joutunut) sekä kaksi, Salkion mukaan korkeintaan viidentoista ikäistä, suomussalmelaista lasta. Vanhin leirin asukkaista oli 70-vuotias, niin ikään Suomussalmelta.


Salkion kanssa samalla leirillä ollut lotta Sirkka-Liisa Uurasmaa toisen suomalaisen naisvangin Ester Jaakkolan kanssa vankienvaihdossa Vainikkalassa 20.4.1940

Aamulaskennan jälkeen vankien päivät kuluivat työpalvelussa, joka pääasiallisesti koostui puunpilkkomisesta.

– Kyseisenä sotatalvena pakkaskautta riitti kertaakaan keskeytymättä kolmisen kuukautta. Huippu, -52, sattui helmikuun lopulla. Sinä päivänä meidän ei tarvinnut käydä ulkona työpalveluksessa, mutta aamulaskennassa pistäytyessämme tuntui hengitysilma kuin teräshiekalla kyllästetyltä, kertoi Salkio muistelmissaan.

13.3.1940 suomalaisvangit saivat kerrankin ajantasaisia uutisia.

– Oli Tammenmaan vuoro noutaa keittiöltä aamuteevesi. Sillä retkellään hän usein kuuli uutisia niiltä vangeilta, joilla oli huoneessaan kovaääninen. Kun hän palatessaan pysähtyi saikkakannu kädessään ovelle, me heti tajusimme, että nyt on kysymyksessä tavallista kummempi uutinen. Eikä hän kauaa sitä salaillutkaan. ”Tiedättekö pojat, sota on loppunut. Suomen ja Neuvostoliiton kesken on solmittu rauha ja se on alkanut tänä aamuna.”


Suomalaisvankeja Helsingissä keväällä 1940 karanteenileiriltä vapauduttuaan: Veikko Salkio (vas.), Erkki Heikkala (?), Tauno Korhonen sekä Eino Simonen (kuva: Maija Kuvannon arkisto)

Oppiiko ihmiskunta koskaan?

Salkion muistiinpanot odotetusta kotimatkasta kertovat mietteistä, joihin nykyihmisen on 80 vuoden jälkeenkin kovin helppo samaistua.

– Joskus mahdottomalta tuntunut korkein toive, pääsy Suomeen, oli toteutunut. Mutta miksi meidän oli pitänyt olla vankeina? Miksi oli täytynyt olla sota? Luullakseni siksi, että me ihmiset haluamme vallata toisiltamme elintilaa, koska meitä on aivan liian paljon ja lisää tulee suhteettomasti jatkuvasti. Tulevaisuudessa se tietää yhä lisää sotia. Kuinka moni ihmisyksilö ja kansa joutuu tulevaisuudessa kokemaan meidän kohtalomme? Miksi me lisäämme kiihtyvällä vauhdilla jälkeläistemme lukumäärää ajattelematta ensinkään, minkälainen tulevaisuus noita valtavaksi paisuvia ihmismassoja tulee odottamaan. Milloin ihmiskunta tulee järkiinsä? Kohtuullisella väestömäärällä olisi velvollisuutenaan väkivaltaa ylevämpi tehtävä: tallettaa nykyisten ja menneittenkin sukupolvien viesti kauas, kauas tulevaisuuteen. Ehkä vielä silloinkin on elämää, ellei ihmiskunta ennen sitä huku omiin massoihinsa.


Salkion vapauduttuaan saama onnittelukirje

Haluatko kuulla koko tarinan? Pentti Hyttisen toimittaman kirjan (27.90€) pääset ostamaan täältä.


Jaa kirjoitus:

10.2.2020 Tammikuu oli kohtalokas kuukausi Pielaveden pienelle veteraanijoukolle: seitsemästä veteraanista menetettiin kolme

– ”Panssaritorjuntatykillä sivaltelloo”. Nämä Mielosen sanat kapteeni Kaarnalle Tuntemattoman Sotilaan tunnetussa kohtauksessa tulivat mieleen, kun enää seitsemän miestä käsittävästä Pielaveden sotaveteraaniryhmästä liki puolet kutsuttiin reilun viikon sisään viimeiseen iltahuutoon, kommentoi Pielaveden Sotaveteraanit ry:n varapuheenjohtaja Timo Laukkanen viime viikkojen raskaita tunnelmia.

– Tuntuu todella vakavalta, kun äkkiä kolme miestä seitsemästä on samaan aikaan odottamassa ruumishuoneella  hautaan siunaamista.


Eemil Pääkkönen (vas.), Väinö Puurunen sekä Matti Huuskonen

15.1.2020 menetettiin 94-vuotias Eemil Pääkkönen, seuraavan 10 päivän sisään lähtö tuli viime vuonna 100 vuoden rajapyykin saavuttaneille Matti Huuskoselle sekä Väinö Puuruselle.

Pääkkönen tuli koulutuskeskuksesta Jukolan Motin kautta Rukajärvelle, missä hän oli kolonnakuljetusten suojajoukoissa. Sodan loppukuukausiksi hänet komennettiin Kuhmon kenttävartioihin suojaamaan siviiliväestöä. Talvisodan aikaan varusmiespalvelustaan suorittamassa sekä Viipurin linnoitustöissä ollut ja Tuntemattoman sotilaan rykmentissä JR 8 Jatkosodassa palvellut ja 1944 Puitsoilan lähellä haavoittunut Huuskonen oli Pielaveden viimeinen sotainvalidi. Huhtikuussa 1941 rintamalle kutsun saanut Puurunen toimi puhelinmiehenä JR 9:n viestikomppaniassa Sortavalan- Äänisen suunnalla.

Miehet jättävät kaivatun aukon Pielaveden veteraaniveljien riveihin. Korkeasta iästä huolimatta osallistuivat he aktiivisesti veteraanitilaisuuksiin ja ilahduttivat toimeliaalla ja elämänmyönteisellä asenteellaan.

– Huuskonen oli mukana toiminnassa, vaikka viimeiset kolme vuotta asuikin Iisalmen Vetreassa. Sodan jälkeen Pielavedellä rakennusmiehenä toimineen miehen ryhdikäs olemus vielä 100- vuotiaanakin jäi varmasti hänet tavanneiden mieleen, Laukkanen kertoo.

– Minä olen pärjännyt poikamiehenä ensimmäiset 100 vuotta eikä muutos ole suunnitelmissa, tokaisi puolestaan Puurunen muutama kuukausi sitten antamassaan 100-vuotissyntymäpäivähaastattelussa.

– Pienen kuntamme kokema menetys on kuitenkin myös muistutus siitä, kuinka äkkiä tilanteet muuttuvat. Perinneaika on edessämme pikemmin kuin uskommekaan, joten valmistautuminen siihen on syytä ottaa tosissaan, Laukkanen muistuttaa.


(kuva: virsikirja.fi)

Kuinka monta veteraania Suomessa vielä on? Mikä on heidän keski-ikänsä? Mikä on sinun kuntasi tilanne? Vastauksia löydät jutustamme täältä.

Jaa kirjoitus:

9.2.2020 Linnan juhlissa hurmannut lahtelaisveteraani Niilo Kivisola on poissa

Vielä itsenäisyyspäivän alla oli 95-vuotias Talvi- ja Jatkosodan veteraani Niilo Kivisola voimissaan.

6.12. nimipäiväänsä viettävällä veteraanilla oli edessä tavallista juhlavampi merkkipäivä, sillä posti oli yllättänyt kutsulla Linnan juhliin.


Niilo Kivisola Linnan juhlissa 2019

Huumorintajunsa ja laulutaitonsa lisäksi suorapuheisuudestaan tunnettu Kivisola vahvisti osallistumisensa Tasavallan presidentin kansliaan tutun topakkaan tyyliinsä.

– Ja minä tulen sitten omalla autolla! hän ilmoitti, ylpeänä juuri viideksi vuodeksi uusimastaan ajokortista.

Niilo Kivisola nuorena sotilaana

Mitalit kiillotettiin kuntoon ja häntä saattamaan lähteneen, Lahden Sotaveteraanien Juhani Vilon kanssa käytiin ostamassa varta vasten uudet puvutkin. Hänen kävelemiseensä tarvitsemansa keppikin sai ylleen komean sinivalkoisen juhlavärityksen.

Bogdanoffina Salmissa syntynyt Kivisola maksoi sotavuosista kovan hinnan, sillä Karjalassa kasvaneena hän oli yksi niistä noin 400 000 kotinsa menettäneestä suomalaisesta. Kotikielenä heillä oli liivi ja suomen kielen hän tuli opetelleeksi vasta perheen muuttaessa Impilahdelle Kivisolan ollessa 10.

Talvisodan viedessä muun perheen evakkoon, ilmoittautui tuolloin vasta 15-vuotias nuorukainen kahden vanhemman veljensä esimerkkiä seuraten vapaaehtoiseksi linnoitustöihin.

– Tuolloin soitettiin radiossa jatkuvasti Sillanpään Marssilaulua, muisteli Kivisola tunnelmia jälkeenpäin.

Sen viimeinen säkeistö ei jättänyt häntä rauhaan.

”Siis te lapset ja vanhukset. Ja te äidit ja morsiamet. Niin kauan teillä on suojattu lies. Kun on pystyssä yksikin mies.”

– Jukolauta minä valvoin yön ja ihmettelin, mitä teen tässä.


Kivisola oli syntyjään Salmista

Aamuun mennessä päätös oli kypsynyt: hän ei jäisi kotiin, vaan lähtisi isänmaan palvelukseen. Vanhempiensa lupaa hän ei jäänyt odottelemaan, vaan lähti heiltä salaa.

Saavuttuaan Joensuuhun hän sai kuitenkin kuulla olevansa liian nuori linnoitustöihin. Sen sijaan hänelle tarjottiin töitä sirpalesuojien kaivajana. Työkaverinsa kanssa hän päätti yrittää vapaaehtoiseksi rintamalle, mutta ikä ei riittänyt siihenkään.

– Siihen olisi pitänyt saada lupa äidiltä tai isältä.

Omin luvin matkaan lähteneen pojan vanhemmat eivät edes tienneet, mihin poika oli kadonnut ja olivat kuulemma jopa suunnitelleet radioilmoituksiakin hänen löytämisekseen.

Talvisodan jälkeen poika palasi kotiin. Välirauhan ajan hän kierteli eri työmailla kunnes Jatkosodan alettua palasi Karjalaan, jossa sai määräyksen ilmasuojelujoukkoihin kutsuntaikäisten ja sitä vanhempien lähtiessä taas rintamalle.

– Luutnantti sanoi, että minun pitää kysyä äidiltä tai isältä saada lupa ennen kuin pääsisin rintamalle.

Hänen kutsunsa saapui 1943. Kivisola suoritti asevelvollisuutensa Laatokan Rannikkoprikaatin ilmatorjunnassa ja oli myöhemmin mukana mm. Viteleen maihinnousun raskaissa taisteluissa 1944. Viteleen jälkeen Kivisolan ilmatorjuntapatteri suojasi vetäytymisvaihessa useita kohteita. Viimein patterin II jaos siirrettiin Valamon saarelle, jonka suojana se toimi sodan loppuun asti. Sodan tapahtumat ja siellä koetut asiat olivat palasivat uniin vielä vuosia sodan jälkeenkin.

Kokemuksensa noista ajoista hän on tallentanut vuonna 2014 ilmestyneeseen kirjaan ”Tulitettiin viimeiseen saakka.”

Kivisola ei sanojaan säästellyt, ei edes omaa toimintaansa arvioidessaan.

Sodan jälkeen Kivisola oli aktiivisesti mukana veteraanityössä, jota kutsui henkireiäkseen. Toinen rakas harrastus oli Laulava Kaukopartio-kuoro.

Kivisola asettui Lahteen, jossa teki uransa autoilijana ja kasvatti perheen rakkaan Maija-vaimonsa kanssa. Tansseista toisensa löytäneen pariskunnan häitä oli tanssittu marraskuussa 1945. Vaimon rakkauden ja tuen avulla Kivisola kertoi pystyneensä jättämään sodan ahdistavat muistot taakseen.

Niilon perheelleen rakentamasta talosta pariskunta muuttaessa Lahden Veteraanitaloon 2001 oli Maija jo lähes liikuntakyvytön ja Niilo toimi hänen omaishoitajanaan loppuun saakka. Leskeksi hän jäi pariskunnan 65-vuotishääpäivänä 2010, mutta vaimo oli aina läsnä niin hänen mielessään kuin lämpimissä puheissaan.


Kivisola palaamassa Linnan juhlista saattajansa Juhani Vilon kanssa

Vaikka ikää alkoi jo olla ja liikkuminenkin oli ruvennut hankaloitumaan, pysyi Kivisolan pää terävänä loppuun saakka ja hän ehti Linnassakin vielä rupatella pitkät tovit presidentin kanssa mm. hänen sydäntään lähellä olleista Salpausselän kisoista.

Seurallinen veteraani hurmasi, mihin ikinä menikään. Kuluneen vuoden huippukohtia oli presidentin tapaamisen lisäksi tutustuminen Hämeen poliisilaitoksen, jonka vieraanvaraisuutta hän jaksoi ihastella pitkään. Siellä hän ilahdutti isäntiään lauluesityksellä, jota poliisilaitoksen Facebook-sivulla on katseltu jo liki 3 000 kertaa.

Aktiivinen veteraani suunnitteli kovasti tulevaa: mm. Lahden Sotaveteraanien vuosikokousta, jonne hän oli valmistellut kiitospuheenvuoroa piirin veteraanikummitoiminnasta sekä liittojen alati tiivistyvästä yhteistyöstä. Kivisola oli myös ilahtunut saatuaan yhteydenoton veljensä kasvattityttäreltä, joka Ruotsissa viettämiensä vuosien jälkeen oli palannut Suomeen. Nyt on Kivisolan jo innolla odottaman jälleennäkemisen sijaan edessä hautajaiset.

Äkilliseen sairaskohtaukseen Päijät-Hämeen Keskussairaalassa eilen 8.2. menehtynyttä Kivisolaa jäävät veteraaniveljien ja Lahden alueen veteraanityössä mukana olevien lisäksi kaipaamaan poika, lapsenlapset neljässä polvessa sekä sukulaiset ja ystävät.

Missä ikinä Niilo nyt onkaan, kaikuu hänen laulunsa varmasti yhtä iloisesti kuin muistoissamme. Ja hänen vieressään sitä kuuntelee hymyillen jälleen Maija.


Jaa kirjoitus:

4.2.2020 Talvisodan tuntemattomat sankarit: kemistien salainen sota

Onko sinulle koskaan tullut mieleen, millaista roolia tiede ja suomalaiset tieteentekijät sotavuosien ponnistuksissamme näyttelivät? Yksi tällainen ryhmä olivat kemistit, joilla oli aseenaan sellaista erityisosaamista, joka usein teki heidän toimistaan visusti salattuja.

Tämän vuoksi suuri osa heidän sota-ajan ansioistaan on yhä arvailujen varassa eikä kaikkea tulla välttämättä koskaan tietämään.

Heidän tiedetään kuitenkin antaneen merkittävän panoksensa mm. asekehittelyssä (esim. panssarimiinat ja kaasusodan teknologia), ravitsemuskysymyksissä, kirjesensuurissa (!) ja jopa vastavakoilussa.

Yksi tunnetuimpia oli A. I. Virtanen, joka myöhemmin voitti – ainoa suomalaisena koskaan –  kemian Nobel- palkinnon.


Kemistien rooli sotavuosinamme on vielä paljolti tuntematon (kuva: SA-kuva)

Talvisota kulutti Suomen voimavarat lähes kokonaan.

– Siemenperunatkin syötiin pois, kuvailee tuolloista tilannetta tekniikan ja teollisuuden historiaa Suomessa tutkinut dosentti Panu Nykänen.

Asekehittely oli yksi kemistien selkeiten historiaan jääneistä tehtävistään. Helsingistä evakkoon lähteneessä Puolustusvoimien kemiallisessa laboratoriossa kehitettiin ja valmistettiin kuumeisesti kolmessa vuorossa räjähteitä ja muita tarvikkeita etulinjaa ja kaukopartioita varten. Laboratoriossa improvisoitiin muun muassa panssarimiina, joka syntyi kaliumkloraatista ja öljyseoksesta.

Kemistit ideoivat myös erilaisia sytytysnesteitä liekinheittimiä varten ja hioivat vanhan aseen polttopullon kuuluisaksi Molotovin cocktailiksi. Heidän ratkaistavakseen jäi myös kysymys siitä, kuinka turvata kriittisten ajoneuvojen polttoaineen ja voiteluöljyjen saanti tuonnin tyrehtyessä.


Polttopullo valmiina tankin tuhoamiseen, maaliskuu 1940

Talvisodassa pahin pula oli voiteluaineista ja näitä oli myös kaikkein vaikein valmistaa tarjolla olevista korvikeaineksista. Vielä kesällä 1939 autoilijat olivat tottuneet lorottamaan jäteöljyn sorakuoppien pohjalle.

– Tilanne oli loppuvuodesta aivan toinen. Jäteöljykin oli muuttunut arvokkaaksi, Nykänen kirjoittaa kirjassaan ”Bensiinihiilivetyjen valtiaat”.


Kuinka monta kemistiä menehtyi Talvisodassa? Kuka keksi nimen ”Molotovin cocktail”? Miten varmistettiin, että olivatko venäläiset myrkyttäneet takaisinvallattujen alueiden veden? Ja millaista roolia juustokattila näytteli uuden sotilasräjähteen kehitystyössä?

Kemia-lehdessä julkaistu juttusarja valottaa Talvisotaan osallistuneiden kemistien salaista sotaa. Juttukoosteen löydät lehden sivuilta täältä.


Jaa kirjoitus: