Uutiset

27.6.2021 20 kuumaa kohdetta kotimaan kesälomaan ja sotahistoria-Suomeen!

Vaikka rajat maailmalle alkavat pikkuhiljaa jo avautuakin, on koronatilanne meillä ja muualla yhä sellainen, että kotimaanmatkailulle lienee tulossa kuuma kesä. Ja mikäs siinä, meillähän nähtävää riittää kautta kauniin Suomenmaan!

Maamme erityinen historia pitää huolen siitä, että kotimaa on pullollaan kiehtovia sotahistoriakohteita, joissa saa heräteltyä perheen nuoremmissakin kiinnostusta niin Suomen kuin oman suvun sankareiden tarinaan.

Jos tulevan loman reitti on vielä hakusessa, niin tässäpä teille innostusta ja inspiraatiota: kokosimme avuksenne 20 kuumaa kohdetta kotimaan kesälomaan sotahistoria-Suomessa.



PS. Joukosta löytyy myös ilmaisen sisäänpääsyn omaavia paikkoja, mutta viimeistään nyt kannattaa ainakin harkita Museokortin hankkimista, sillä se avaa ovet yli 300 museoon ja näyttelyyn ja – onhan se voimassa vuoden ensimmäisestä käyttöpäivästä alkaen – maksaa itsensä takuulla takaisin! Lisää tietoa ja tilaukset täällä.


(Kuva: Museokortti)

 


1. Sodan ja rauhan keskus Muisti, Mikkeli

Täysin uudenlainen elämys sotahistoriareissaajalle ja sinetöi Mikkelin aseman Suomen sotahistoriamatkailupääkaupunkina. Yksi antoisimpia kohteita nimenomaan perheen kanssa liikkeellä olevalle, sillä virtuaali- ja lisätyn todellisuuden käyttö ja pedagogian ammattilaisten kanssa suunniteltu kokonaisuus takaa sen, että vierailija todella pääsee sisään aiheeseen, kokemaan sen ikään kuin ihan omalla kohdallaan.

Pääsylipulla (joka vierailijamääriin kohdistuvien rajoitusten vuoksi kannattaa ehdottomasti hankkia etukäteen!) pääset myös Muistin yhteydestä löytyvään Päämajamuseeon. Ja hei – jos tällä suunnalla olet liikkeellä, kannattaa Mikkeliin jäädä yöksi ja ottaa seuraavana päivänä kohteeksi vielä täällä sijaitsevat Jalkaväkimuseo sekä Viestikeskus Lokki.

Lisä- ja yhteystiedot


Muistissa on luvassa takuulla ainutlaatuinen vierailu! (kuva: Muisti)

2. Suomenlinnan Sotamuseo, Helsinki

Suomenlinnan kesäparatiisin hurmaava henki on jo yksinään syy päiväretkeen tähän Helsingin edustalta löytyvään linnoitussaareen, mutta niin ovat kyllä Sotamuseo sekä sen yhteydessä sijaitseva Sukellusvene Vesikkokin.

Meidän vinkkimme museon antiin löydät täältä.

PS. Jos et tänä kesänä pääse paikan päälle, niin ei hätää: Puolustusvoimat 100 vuotta sodan ja rauhan töissä -näyttelyn sodan ajan osiossa voit vierailla nyt myös virtuaalisesti täällä.

Lisä- ja yhteystiedot


Suomenlinnan museon kokoelma ei lakkaa hämmästyttämästä

3. Mannerheim-museo, Helsinki

On pääkaupunkivisiittiin syitä toki muitakin, eikä ylipäällikkö Mannerheimin Kaivopuiston-huvilassa toimiva kotimuseo ole lainkaan huonoimmasta päästä. Asiansa osaavien oppaiden kertomusten siivittämänä pääsee kurkistamaan tämän historiamme suurmiehen monipuoliseen ja erikoiseen elämään… ihan hänen käyttämäänsä partavettä myöten!

PS. Etukäteen tunnelmia voi käydä kurkkimassa museon 3D-esittelyssä täällä. Muistathan, että museo on auki vain viikonloppuisin!

Lisä- ja yhteystiedot


Tällaista elämää ei ihan jokainen meistä pääsekään elämään…! (kuva: Mannerheim-museo)

4. Wanha Veteraani, Hamina

Jos Mannerheim kiinnostaa enemmänkin (ja ketäpä ei!), niin pistä mieleen myös rauhanturvaamisen ja veteraanityön perinnekeskus Wanha Veteraani, jonka tämänhetkisessä näyttelyssä pääset tutustumaan mm. suomalaiseen kadettikoulutukseen… sekä erääseen Mannerheim- nimisen kadettioppilaaseen, jonka vallattomuus johti hänen heittämiseensä ulos koko koulusta. Ja lopunhan me kaikki tiedämmekin…!

Lisää näyttelystä täällä.

Lisä- ja yhteystiedot


Wanhan Veteraanin uutuusnäyttelyssä oppii uusia puolia mm. Mannerheimistä…!

5. Syvärannan Lottamuseo, Tuusula

Järjestön tänä vuonna viettämä perustamisensa 100-vuotisjuhla on viimeistäänkin syy ottaa auton suunnaksi idyllinen Tuusula ja sen museohelmien joukkoon kuuluva Lottamuseo, jonka uudesta päänäyttelystä Lotta Svärd – 100 vuotta yhteiskuntavastuuta saat maistiaisia sivuiltamme täällä.

Ja maistiaisista puheen ollen… mene tyhjällä vatsalla, sillä lottakanttiinin ja -puodin antimia ei missään nimessä kannata sivuuttaa! Vallitsevasta tilanteesta johtuen museoon otetaan kerrallaan 20 henkilöä, joten vaikka vierailua ei tarvitsekaan varata etukäteen, kannattaa olla liikkeellä heti aamusta!

Lisä- ja yhteystiedot


Lottamuseo palkitsee vierailijan myös upeilla puitteillaan (kuva: Lottamuseo)

6. Panssarimuseo, Parola

Yksi maan ykkösmuseoista, joka puhuttelee, vaikkei niin sotahistoriasta olisi ajatellutkaan olevansa kiinnostunut – bonuksena (maailmanluokan harvinaisuuksien lisäksi!) mm. se, että museo on auki joka ikinen päivä. Perheporukalla kannattaa ajoittaa vierailu vuotuiseen ohjelmalliseen ja vauhdikkaaseen perhepäivään, jota tänä vuonna vietetään 3.7.2021!

Tärppejä tarjontaan löydät esittelystämme täällä.

PS. Museokaupan omaperäisestä valikoimasta noukit mukaan myös tulevan joulun persoonallisimmat lahjat!

Lisä- ja yhteystiedot


Parolassa katsottavaa löytyy niin sisä- kuin ulkotiloissa

7. Museo Militaria, Hämeenlinna 

Ihan siitä Parolan lähettyviltä löytyy myös kaupunki nimeltään Hämeenlinna, jonka Museo Militariassa lyö kerralla kolme kärpästä…tai aselajia: nykyisellään kokonaisuus esittelee nimittäin niin tykistön, pioneerien kuin viestimiesten toimintaa. Ihmeteltävää ja opittavaa riittää selkeästi järjestetyn museon laaaaaajasta valikoimasta siis takuulla koko rahan edestä.


Museo Militariasta löytyy jokaiselle jotain (kuva: Museo Militaria)

8. Pekka Salmelan kotimuseo, Hämeenlinna

Jos ja kun Hämeenlinnassa jo joka tapauksessa seikkailet, niin ei kannata unohtaa elämäntapakeräilijä Pekka Salmelan kokoamaa kotimuseota. Kaikesta näkee, että sotahistoria, isänmaa ja veteraaniperintö on isännälle todellinen sydämen asia.

Museon helmiin (ja niitä on paljon!) pääset tutustumaan etukäteen sivuillamme täällä!

PS. Salmelalla on myös galleria, jossa taiteen rakastaja voi lepuuttaa silmiään etenkin kotimaisessa kuvataiteessa!

Lisä- ja yhteystiedot


Pekka Salmela valtakunnassaan

9. Hanko

Hanko on kyllä sellainen sotahistoriamatkailijan aarrearkku, että sen parhaimmiston listaaminen vaatisi ihan oman artikkelinsa. Onneksenne olemme koonneet sellaisen – löydät sen täältä!

Aloita kierros Mannerheimin muistokiveltä, jatka sitä Hangon Rintamamuseoon äläkä lähde ilman visiittiä Harparskogin puolustuslinjalla ja Irma-bunkkerissa, jonka oppaiden matkassa historia todella herää henkiin!


Milloin olet viimeksi käynyt ihkaoikeassa toisen maailmansodan aikaisessa bunkkerissa…? (kuva: Hangin rintamamuseo)

10. Ilmavoimamuseo, Tikkakoski

Jotain tämän Jyväskylästä parikymmentä kilometriä sijaitsevan paikan vetovoimaisuudesta kertoo sekin, että Moottori-lehti valitsi sen aikaisemmin tänä vuonna Kotimaan helmi-matkakohteeksi.

Luvassa on harvinaisuuksia sekä hurjia tarinoita niiden takaa.

PS. Kiitos toimivan verkkokaupan, monipuolisen museokaupan valikoimaan pääsee käsiksi ihan kotisohvaltakin.

Lisä- ja yhteystiedot


Ilmavoimamuseo on lentämisestä kiinnostuneen paratiisi (kuva: Ilmavoimamuseo)

11. Kaarteen kotimuseo, Lohja

Suomi on täynnä paitsi huikeaa sotahistoriaa, myös sille omistautuneita huikeita sotahistoriaharrastajia, joiden elämäntyöstä pääsevät nauttimaan myös me muut. Yksi tällaisista kotimuseoista löytyy lohjalaisen Kalervo Kaarteen kellarista… tämä helmi on nähtävä sen uskoakseen, mutta esimakua saat sivultamme täältä.

PS. Sotamuseon yhteydestä löytyy silmäniloa myös mosaiikista innostuneille!

Lisä- ja yhteystiedot


Kaarteen museonon kotimuseoiden kermaa

12. Talvisotamuseo Raatteen Portti, Suomussalmi

Toistuvasti myös seuraajiemme Suomen pysäyttävimpien kohteiden listalle nimeämä Raatteen Portti dokumentoi yhtä sotahistoriamme ikimuistoisimmista tapahtumista. Tämä paikka olisi jokaisen suomalaisen nähtävä.

PS. Jos olet liikkeellä heinäkuussa, niin ajoita vierailuisi 8.7. tai 22.7., sillä tuolloin voit päättää museovierailusi tunnelmallisesti 2 tuntia kestävällä Talvisotaristeilyllä Kiantajärvellä. Lisää tietoa täällä.

Lisä- ja yhteystiedot


Heinäkuussa on luvassa kaksi uutta syytä tehdä vierailu Suoussalmelle ja Raatteen Porttiin (kuva: Raatteen Portti)

13. Veteraanien perinnetalo, Kauhajoki

Sotahistoriaa ja veteraaniperinnettä taltioidaan ansiokkaasti myös monessa sotaveteraanipiirissä ja paikallisyhdistyksessä. Tästä erinomainen esimerkki on Kauhajoen veteraanien perinnetalo – eteläpohjalaisen veteraaniperinnetyön suuri ylpeydenaihe… ja syystä. Saman katon alta löytyvät niin etulinjan, kotirintaman kuin mm. joukkosidontapaikan koettelemukset. Vallitsevasta tilanteesta johtuen vierailut mahdollisia ryhmille erikseen sovittaessa.

PS. Lisää matkavinkkejä Etelä-Pohjanmaalle löydät tästä jutustamme.

Lisä- ja yhteystiedot


Ensinäkemältä sitä ei uskoisi, mutta tänne on saatu mahdutettua mm. autenttinen korsu

14. Miehikkälän Salpalinjamuseo

Suomen itärajan puolustuksen turvaksi rakennettu Salpalinja mykistää vielä tänäkin päivänä. Se on yhä Pohjoismaiden suurin rakennustyömaa, jossa enimmillään oli töissä peräti 35 000 linnoittajaa, joita oli muonittamassa 2 000 lottaa (!!!)

1200 kilometriä, 728 erilaista teräsbetonikorsua, asepesäkettä ja luolaa, yli 3000 puista kenttälinnoitetta, noin 225 kilometriä panssarivaunun kiviestelinjaa, 315 kilometriä piikkilankaestettä, 130 kilometriä panssarikaivantoa sekä yli 350 kilometriä taistelu- ja yhteyshautaa…joista moneen on tänään mahdollista tutustua linjan museoiduissa kohteissa.

Lisä- ja yhteystiedot


Tänään Salpalinjan museoituihin kohteisiin voi tutustua esimerkiksi Miehikkälässä (kuva: Mika Honkalinna)

15. Evakkomuseo, Vihti

Eivät kaikki sotahistoriamuseot suinkaan pelkkää etulinjaa ja tykkien jylinää ole: monessa osansa saavat mm. kotirintama ja sotalapsetkin, mutta lisäksi on ihan erityisiin teemoihin keskittyviä, joskin valitettavan huonosti tunnettuja museoita. Yksi näistä on Niuhalan vanhan kansakoulun tiloissa sijaitseva sijaitseva Evakkomuseo, jonka näyttely luo näyttely kertoo Heinjoelta toisen maailmansodan aikana Vihtiin muuttaneiden evakkojen entisestä elämästä Heinjoella, sen luonnosta, kulttuurista, elinkeinoista ja ihmisistä.

PS. Ilmainen sisäänpääsy, mutta muista tarkistaa aukioloajat!

Lisä- ja yhteystiedot


Vihtiläiserikoisuuden näyttely antaa yleiskuvan karjalaisten kahdesta rankasta evakkomatkasta (kuva: Evakkomuseo)

16. Sota- ja jälleenrakennusmuseo, Salla

Yksi pohjoisen kiinnostavia erikoiskohteita on Sallan sota- ja jälleenrakennusmuseo, jonka näyttelyn kertoma tarina muistuttaa, että sotavuodet vaikuttivat Suomessa vielä pitkään senkin jälkeen, kun rauhansopimukset oli allekirjoitettu. Jälleenrakennus oli  – etenkin Lapin sodan laajalti tuhoamassa Lapissa – valtava urakka, jonka tarinan soisikin kuultavan.

PS. Muista myös pirttikahvila ja museokauppa ja nappaa kotiinviemisiksi ainakin kampanisuja!

Lisä- ja yhteystiedot


Museo kertoo Sallan historiaa aina 1960-luvulle saakka (kuva: Sota- ja jälleenrakennusmuseo)

17. Järämän linnoitusalue, Karessuvanto

Yksi Suomen ehdottomasti eksoottisimmista sotahistoriakohteista löytyy Käsivarresta. Järämän Lapin sodan aikainen linnoitusalue on osa saksalaisten vuosina 1943-44 rakentamaa Sturmbock–Stellung -nimistä linnoitusta ja pitää sisällään lukuisia entisöityjä korsuja, taisteluhautoja sekä museon kahviloineen ja nostaa esiin myös sen, millainen kokemus sota oli paikallisille siviileille.

PS. Jos kesän aikataulut eivät anna myöten näin pitkään matkaan, niin pistä vinkki talteen syksyn ruskaretkiä varten, jolloin alue on entistäkin vaikuttavampi!

Lisä- ja yhteystiedot


Järämän linnoitusalue on avoinna tiistaista lauantaihin syyskuulle saakka (kuva: Tosilappi)

18. Veteraani- ja lottamuseo, Imatra 

Idästä päin sitä sotahistoriaa vasta löytyykin! Imatran Veteraanimuseota isännöivässä talossa sitä on ihan omasta takaa, sillä Jatkosodan pommituksen jälkiä on yhä nähtävissä. Luvassa on koskettava kierros, josta ei unohdu sodan inhimillinen ulottuvuus ja kärsimys.

Lisä- ja yhteystiedot


Imatralaismuseo sijaitsee ihan Valtionhotellia vastapäätä

19. Sotilaslääketieteen museo, Lahti

Tämä museohelmi on erikoisimpia paitsi sotahistoriamuseoiden, myös koko suomalaisen museotarjonnan joukossa. Sen tulevaisuus on kuitenkin vaakalaudalla, joten visiitti kannattaa ottaa ohjelmaan tälle kesälle. Tästä jutustamme löydät seitsemän syytä, miksi.

PS. Avoinna vain lauantaisin ja sunnuntaisin, ryhmille mahdollisuus erikseen sovittaviin kierroksiin. Ei kuulu Museokortin piiriin!

Lisä- ja yhteystiedot


Sitä, onko museota enää ensi vuonna olemassa, ei tällä hetkellä tiedä kukaan

20. Forum Marinum, Turku

Suomea puolustettiin niin maalla, ilmassa… kuin merillä ja tähän jälkimmäiseen oivan löytöretken tarjoaa Turusta löytyvä museo, josta opit paitsi suunnilleen kaiken, mitä Merivoimista haluaisitkin sekä pääset tutustumaan mm. moottoritorpedovene Taisto 3:n, Tykkivene Karjalan ja miinalaiva Keihässalmen kaltaisiin aluksiin sekä merimiinakokoelmaan.

PS. Etenkin lapsiperheille tiedoksi: heinäkuun ajan lipun hintaan kuuluu myös teatterillinen opastus Sigyn-alukseen… ja sille mönstratun junkin arkeen.

Lisä- ja yhteystiedot


Forum Marinumin museoalukset ovat avoinna yleisölle kesäaikaan (kuva. Forum Marinum)

Jaa kirjoitus:

21.6.2021 80 vuotta maineikkaan Tyrjän rykmentin perustamisesta

Adolf Ehrnroothin komentaman maineikkaan Tyrjän rykmentin riveistä löytyy niin 13 Mannerheim-ristin ritaria… kuin rintamiemme eriskummallisin maskotti.

Nimensä rykmentti sai Tyrjän kylästä, jonka valtauksesta heinä-elokuun vaihteessa 1941 muodostui rykmentin tulikaste. Kun ajetaan Parikkalan ohi junassa, matkustaja vilkaisee usein suomalaisten rajavartioasemaan päin. Siitä voi päätellä, miten lähellä on valtakunnan raja.  


Nimensä rykmentti sai Tyrjän kylässä käymistään taisteluista

Aseveljeys yhdisti 

Keskeinen osa Tyrjän valtauksessa oli jääkäriupseeri Armas Kempin johtamilla, pääasiassa eteläsavolaisilla JR 7:n miehillä. Tyrjässä haavoittui sodan alkupäivinä vaikeasti myös silloinen 2. Divisioonan esikuntapäällikkö, majuri Adolf Ehrnrooth. Myöhemmin hän seurasi Kemppiä rykmentin komentajana. 

Tyrjän Rykmentti on jäänyt historiaan erityisesti saavutuksistaan mm. Siiranmäessä, Äyräpäässä ja Vuosalmella kesällä 1944, jolloin Suomen armeija joutui Neuvostoliiton aloitettua suurhyökkäyksen historiansa kovimmalle koetukselle moninkertaista ylivoimaa vastaan. Vastustaja ei silti onnistunut nujertamaan Suomea. 

Aselepo tuli voimaan 4.9.1944. Neuvostoliiton joukoille tuli etulinjaan tieto aselevosta ilmeisesti viiveellä, koska ne jatkoivat sotimista vielä seuraavaan päivään. Ehrnrooth kokosi miehensä Vuosalmella pienelle peltotilkulle aivan juoksuhautojen tuntumassa ja ilmoitti aselevosta. Rykmentin loppukatselmus nähtiin vähän myöhemmin Ruokolahdella, missä komentaja piti siviiliin lähteville miehilleen unohtumattoman jäähyväispuheen. Hänen arvoituksellisista sanoistaan tuli miehille elinikäinen yhdysside. 


Everstiluutnantti Ehrnrooth (edessä) ja majuri Olanterä tarkastamassa joukkoja Termolassa kesäkuussa 1944. (kuva: SA-kuva)

”Kohtaammepa kaupungin kaduilla, kylän kujanteilla tai Suomen suurilla saloilla, tulkaa sanomaan minulle: Olen Tyrjän Rykmentin miehiä.”  

Tyrjän rykmentin miehiin kuului myös Mannerheim-ristin ritareista viimeinen, 2020 kuollut Tuomas Gerdt

Ehrnrooth ei koskaan unohtanut miehiään. Rintamalla hän oli etulinjassa miesten keskellä , sodan jälkeen kenraalin kotiin olivat kaikki aseveljet aina tervetulleita. Kuvaava on kenraalin oma kertomus siitä päivästä, kun hän täytti 90 vuotta.  

Kotiin tuli puhelinsoitto:” Olen vain tavallinen sotilas ja työmies, mutta haluan onnitella entistä komentajaani.” Kenraali vastasi: ”Kuule, meidän Herramme edessä ei ole arvojärjestystä, on vain armojärjestys.” 

Tyrjän Rykmentillä oli riveissään useita kyvykkäitä miehiä, ja kun yleistä veteraanityötä alettiin rauhan ajan Suomessa organisoida, kutsuttiin monia JR 7:n miehiä avainasemiin. Aimo Raassina esimerkiksi toimi Sotaveteraaniliiton, Ensio Koivisto puolestaan Sotainvalidien Veljesliiton toiminnanjohtajana. Kaikkiaan 13 rykmentin miestä palkittiin Mannerheim-ristillä, heidän joukossaan myös viime vuonna kuollut ritareista viimeinen, Tuomas Gerdt. 


Tyrjän taisteluiden muistomerkki paljastettiin Parikkalan kirkon lähellä 4.8.1991 (kuva: rykmentin perinnetoimikunta)

Perinne elää 

Perinnetoimikunta mm. digitoi ja julkaisee rykmentin sodanaikaisia rintamalehtiä (kuvan saa isommaksi sitä klikkaamalla)

Aseveljien sekä heidän jälkipolviensa yhteydenpitoa ja joukko-osaston muiston vaalimista hoitaa nyt JR 7:n perinnetoimikunta, jonka nykyinen puheenjohtaja on Juha Koivisto. Hänen isänsä, rykmentin 10. komppanian päällikkönä Äyräpään ja Vuosalmen taisteluissa kunnostautunut Ensio Koivisto, oli yksi perinnetoimikunnan perustajista vuonna 1999.

Perinnetoimikunta kokoontuu vuosittain niin juhlavasti kuin vapaamuotoisemminkin. Sillä on myös oma perinnelippu, joka tuodaan yhteisiin tilaisuuksiin, kuten aseveljen siunaustilaisuuksiin ja kunniakäynteihin Hietaniemen Sankariristillä sekä Marsalkka Mannerheimin ja kenraali Ehrnroothin hautapaadelle aselevon solmimisen vuosipäivänä, 4.9.  

Vuonna 2003 käyttöön vihityn lipun ensimmäisen naulan iski itseoikeutetusti Adolf Ehrnrooth. Tämän jälkeen kenraali piti perinnetoimikunnan läsnä olleille edustajille yksitoista minuuttia kestäneen ”testamenttipuheensa”, joka on kuunneltavissa perinnetoimikunnan kotisivulla osoitteessa www.jr7.fi. 

Rykmentin veteraanien ja heidän jälkipolviensa kanssa on myös tehty lukuisia matkoja JR 7:n pahimmille 1941-1944 -taistelupaikoille. 


 


Ei missään nimessä kannata sivuuttaa sivultamme löytyviä juttuja ja haastatteluja JR 7:n miehistä:


Asta Heickellin kirjoitus on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 3/2021. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä.  


 

 

Jaa kirjoitus:

18.6.2021 ”Kyllä ne oli jänkäjääkärit, jotka vihollisen Ihantalassa 1944 pysäyttivät” – 101-vuotias Matti Aitto-oja, JR 12:n veteraaneista viimeinen, on poissa

Kemiläisveteraani Matti Aitto-oja vietti juuri 101-vuotispäiväänsä (kuva: Nina Yliruikka)

Moni pohjoisen mies lähti Jatkosotaan Jänkäjääkäreiksi kutsutun Jalkaväkirykmentti 12 riveissä. Heidän Jatkosodan aikainen taipaleensa muodostui varsin pitkäksi, raskaaksi ja erikoislaatuiseksi siinä mielessä, että he joutuivat taistelemaan pitkän rintamamme monilla suunnilla. Sodan ollessa syksyllä 1944 monien muiden rykmenttien osalta oli jo ohi, lähetettiin jänkäjääkärit Pohjois-Suomeen vielä taistelemaan entisiä aseveljiään saksalaisia vastaan. Näiltä ajoilta on jäänyt elämään erään jänkäjääkärin tokaisu: liity JR 12:een, niin näet maailmaa.”

Eräiden arvioiden mukaan rykmentin kirjojen kautta kulki kaikkiaan jopa 7000 miestä, kun mukaan otetaan mukaan 1942 kotiutetut, heidän tilalleen tulleet täydennysmiehet sekä kertaalleen (tai useampaan kertaan) haavoittuneet, palvelukseen palanneet miehet. Kaikkiaan rykmentin tappiot olivat liki 5 000: 1197 kaatunutta, ja arviolta 3780 haavoittunutta.

Tämän jutun oli tarkoitus olla kertomus jänkäjääkäreistä viimeisestä, vähän aikaa sitten 101-vuotispäiväänsä Oulussa viettäneestä Matti Aitto-ojasta. Se oli tarkoitus julkaista heinäkuussa, jolloin Ihantalan tuhoisia taisteluita käytiin. Suunniteltu aikataulu meni kuitenkin juuri uusiksi saatuamme viestin Aitto-ojan perheeltä.

Jänkäjääkäreistä viimeinenkin on nyt poissa.

Jo Talvisotaan vapaaehtoiseksi yrittänyt veteraani pääsi vihdoin aloittamaan varusmiespalveluksensa maaliskuussa 1940, muttei vielä tuolloin todellakaan osannut odottaa, että aika armeijan harmaissa vierähtäisi niinkin pitkäksi.


JR 12:n sotapolku oli pitkä ja poikkeuksellinen (lisätietoa kuvaa klikkaamalla)

Kemissä kasvanut

Aitto-oja syntyi Muhoksella.

– Se oli muistaakseni Muhosjokivarressa semmoinen pikkuinen mökki, koulun aidan takana. Minun vanhemmalla veljellä, joka kävi sitä koulua, oli lyhyt matka kouluun, kertoo hän Tammenlehvän Perinneliiton ”Veteraanit kertovat”- sarjaan antamassaan videohaastattelussa.

Hänen ollessaan pieni, muutti perhe Kemiin, josta tuli hänen kotinsa pitkäksi aikaa. Työnteon hän aloitti jo 14-vuotiaana lehdenjakajana. Syksyllä 1939 hän oli edennyt paikallisen kirjapainon painajaksi. Talvisodan syttyessä, olisi mieli tehnyt liittyä taistoon itsekin – paperin kantaminen varastosta liki 40 asteen pakkasessa ei nuorukaista olisi enää kiinnostanut.

Nuorena kersanttina

– Sanoin etten jaksa, vaan lähden armeijaan, mutta Kansanhuoltolautakunnan puheenjohtaja kirjoitti tammikuussa 1940 todistukseen ”Häntä ei voida korvata”. Kun tuli kutsuntamääräys ja menin lääkärintarkistukseen, niin en näyttänyt sitä paperia eikä lykkäystä tullut, hän kertoo ilkikurisesti hymyillen.

Varusmiespalveluksen aloittaminen kuitenkin viivästyi.

– Se meni niin pitkään, että 13. maaliskuuta tuli se välirauha. Kaksi viikkoa sen jälkeen alkoi Raudaskylän kristillisellä opistolla alokaskoulutus. Juhannuksena 1941 alkoi marssi itärajaa kohti, mutta eihän me päästy tielle, kun saksalaiset valtasi ne. Me saatiin ojanpohjia kävellä. Ei siellä mitään marssirivistöjä pystynyt pitämään! Siellä ne sakemannit auton lavalla soittelivat haitaria ja lauloivat- ihan kuin olisivat olleet menossa juhliin, hän hymähtää.

– Hautakylässä meille jaettiin seitsemän vuorokauden sissipakkaus, kypärät, kaasunaamari ja kenttälapio vyölle, sitä roinaa oli niin paljon, että mietittiin, että mitenkähän sitä jaksaa kaiken kuljettaa. Ohjeeksi saatiin, että ”tuosta vaan suoraan itää kohti soita pitkin”. Ja siitä lähdettiin jänkiä pitkin painamaan.


JR 12 ohimarssilla Taivalalaisessa lokakuussa 1942

Pelon kanssa on opittava elämään

Pohjoisessa, Sallan suunnalla, Suomen joukot hyökkäsivät itään päin yhdessä tuekseen saamien saksalaisten kanssa. Valtakunnanraja ylitettiin heinäkuun ensimmäisenä päivänä. Aamuneljältä tuli ensimmäinen viholliskosketus.

JR 12:n vaiheista on tehty kirjakin

– Silloin räsähti. Sitten sain yllätyksekseni kuulla, että Ruonalan Taavi, tiernapoikakaveri kouluajoilta oli kaatunut. Silloin ajattelin, että saa nähdä, mitä tästä tulee. Ja aloin vähän pelkäämään, että ei tästä taida ihan hengissä selvitäkään.

Ja sitä pelkoa kokivat kaikki.

– Siellä joku upseeri pelkäsi niin, ettei pystynyt johtamaan ollenkaan. Sitä me vähän halveksittiin, että ei sillä lailla voi, muisteli Aitto-oja myöhemmin Iltasanomien 100 tarinaa sodasta-sarjassa.

Pelon kanssa oli kuitenkin pakko oppia elämään.

– Kyllähän ihminen pelkää, mutta se pelko pitää voittaa. Sitä puhui yksi komentajakin: että kyllä hänkin pelkää, mutta se pelko pitää voittaa, että pystyy vastaiskuihin.

Vähitellen siihenkin tottuu, hän sanoo nyt.

– Kaiken ihminen kestää. Sota on sellaista, että jompikumpi kuolee, hän toteaa.

Ylimielisyyttä tai uhoa ei vakavan veteraanin sanoissa tai katseessa ole pätkääkään. Sota on jotain, jota hänkään ei toivoisi kenenkään joutuvan kokemaan.


Sallan-Kantalahden maantie lähellä Voittojokea, jossa käytyihin taisteluihin Aitto-Oja osallistui syyskuussa 1941

Kesän 1944 torjuntataistelut

Porokylässä suoritettiin joukkojen täydennys, koulutus ja aliupseerikoulu, hän kertoo.

– Lyhyessä ajassa, että saatiin täysi porukka. Taisi olla helmikuussa 1943. Sitten junaan ja vietiin Äänisen rannalle, Sungunniemelle. Sieltä marssittiin Käppäselkään ja sieltä Karhumäen itäpuolelle ja sieltä vähitellen Vienan kanavalle. Ja siellä me oltiin kesäkuuhun 1944, kun sieltä tuli sitten äkkilähtö Kannakselle.

Mm. tuolloin SAK:n puheenjohtajana toiminut Eero A. Wuori varoitteli suurhyökkäyksen todennäköisyydestä

Kesäkuun 9. päivänä Karjalan Kannaksella alkanut Puna-armeijan suurhyökkäys tuli suomalaisille yllätyksenä, vaikka siitä oltiin varoiteltu ay-liikkeenkin taholta. Ylipäällikkö Mannerheimkin oli kiirehtinyt Kannaksen linnoitustöitä, muttei vielä kuukausi aikaisemmin pitänyt vihollisen suurhyökkäystä ”ajankohtaisena”.

Puna-armeija oli lyönyt suunnitelmat lukkoon huhtikuussa ja aloittanut joukkojensa siirron Kannakselle toukokuun 22. päivä. Sitä edeltäneet viikot on omistettu ankaralle valmistautumiselle: tiedustelutietojen perusteella Leningradin lounaispuolelle on jopa rakennettu täysin suomalaisten pääasemaa vastaava harjoitusmaasto, jossa iskuosastojen hyökkäyksiä on valmisteltu. Ilmavoimien neljä päivää myöhemmin aloittamilta tiedustelulennoilta peräisin olevissa valokuvissakin on näkyvissä hyökkäykseen selvästi viittaavia valmisteluja, mutta niihin ei ymmärretä reagoida ajoissa. Kun hyökkäys sitten 9.6. alkoi, olivat seuraukset tuhoisat.

Pelkästään sitä seuranneena päivänä taisteluissa kaatui 800 sotilasta, mikä teki siitä koko sodan verisimmän päivän. Mannerheim itse kutsui kesäkuun 10. päivää ”Suomen sotahistorian mustaksi päiväksi.”

Jänkäjääkäri joutuivat keskelle yhä sodan tunnetuimmista taisteluista, kun ne loppukesästä komennettiin Ihantalaan. Paikat olivat kovat, mutta veljet selviytyivät kunnialla, Aitto-oja muistuttaa.

– Kyllä ne oli jänkäjääkärit, jotka pysäyttivät venäläisen Ihantalan Pyöräkankaalla heinäkuussa 1944.


Etulinjaa JR 12:n lohkolla Ihantalassa heinäkuussa 1944

Yksi sota päättyy, toinen alkaa

Siinä vaiheessa porukka alkoi olla jo harvaa, Aitto-oja kertoo.

Rivejä oli Suomen rintamilla harventaneet paitsi taisteluissa koetut raskaat tappiot, myös joidenkin arvioiden mukaan ”liki epidemiaksi” yltynyt rintamakarkuruus.

JR 12:n I Pataljoonan komentaja majuri Suurkari poteron aukolla Ihantalan Pyöräkankaalla elokuussa 1944 (Kuva: SA-kuva)

– Pojat alkoivat miettiä, että pitäisikö heidänkin lähteä. I Pataljoonan komentaja Antti Suurkari tuli sinne, käveli pistoolin kanssa poterolta poterolle, ja sanoi, että ”älkää nousko. Jos te nyt nousette, niin meillä on Suomenlahti edessä. Nyt on ratkaisevat hetket.” Ja niin ne pojat jäi.

Kannaksen ryhmän komentajana toimi tuolloin kenraali K.L. Oesch.

– Hän vaati, että hänen pöydällään, aamulla kello seitsemän, on oltava jokaisen pataljoonan, rykmentin ja divisioonan taisteluvahvuus, että hän näkee sen tilanteen heti aamulla ja pystyy järjestämään täydennysjoukkoja ja muuta. Ja minun tehtäväksi tuli tämä. Vaikeuteni oli siinä, että minä en niitä saanut. Minun piti itse niitä käydä hakemassa komppanioista. Se oli vaarallista hommaa, mutta mikä on käsky annettu, niin se on vain yritettävä hoitaa.

Tätä hän teki, kunnes hänen joukkonsa pääsivät levolle.

– Sainhan minä siitä sitten 4.9. rauhantekopäivänä yhden natsan lisää ja olin sitten ylikessu. Ei tarvinnut enää kantaväkeäkään pelkää, kun ne olivat halveksien sanoneet, etteivät rupea tuommoiselle kessulle mitään tilastoja tekemään, hän nauraa.

3.9. hänen joukko-osastonsa määrättiin asemalle.

– Lyötiin vaunuihin ja junaan ja 4. päivä aamulla lähdettiin kohti Kontiomäkeä.

Edessä olisi uusi sota, uudella vihollisella.

– Meitähän nauratti, että ”saksalaiset aseveljet, eihän meillä nyt mitään kahinoita tule!”

Yöksi päästiin Kuhmoon.

– Komentaja tuli onnittelemaan ja kysymään, että ”milläs me liimataan tuo natsa?” Minä arvasin heti, mitä se tarkoittaa, hän virnistää.

– Joku poika tuli lomilta pöytäviinapullon kanssa ja se korkattiin siinä. Minulla oli kirjurina korpraali Juha Nevalainen ja Juha loukkaantui siitä, että kun minä sille pöytäviinapullosta tarjosin, niin sanoin, että ”Nevalaiselta minä ottaisin tuon korpinnatsankin pois!” Se siitä suuttui ja kuule hävitti, poltti kaikki muistiinpanot. Niitä oli kauhea pino, jokaiselta päivältä. Poltti kaikki!


JR 12:n miehiä panssarinyrkkeineen sekä tuhottu vihollisen hyökkäysvaunu (kuva: SA-kuva)

Venäläisten valvova silmä

Alkuun saksalaisjoukkojen vetäytyminen Suomesta sujui yhdessä Suomen kanssa sovitun suunnitelman mukaisesti.

Aitto-ojankin oli vaikea uskoa, että entisestä aseveljestä Saksasta oli tullut vihollinen (kuva: SA-kuva)

– Minä jo ajattelin, kun me lähdettiin Kuhmosta kävelemään niiden saksalaisten perässä, että saksalaisupseerien kanssa oli sovittu, että mitkä sillat miinoitetaan ja että pidetään sen verran taukoa, että aikaa vaikka niiden purkamiseen, jos halutaan, taikka kierretään ne. Ne antoivat meille kartatkin.

Tämä ei kuitenkaan jäänyt itänaapurilta huomaamatta, joka vaati Suomea ottamaan tiukemman linjan ja aikataulun, missä pitäytymistä seurasivat tiukalla silmällä, kuten Aitto-ojakin sai henkilökohtaisesti kokea.

– Sitten muodostettiin Taisteluosasto Suurkari Kuhmossa ja siihen tuli vahvistuksia, kun ryssä oli tullut jo rajan yli! Sehän oli Haukiperän lossilla ryssät, kun me tultiin sinne. Olivat kahta puolta tietä. Me pysähdyttiin siihen, kysyttiin rykmentistä ja rykmentti soitti divisioonaan ja divisioonasta tuli esikuntapäällikkö ja joku muu neuvottelemaan ryssän divisioonan esikunnan kanssa, että saadaan marssia heidän joukkojensa läpi. Sinänsä ihan hienosti sovittu, mutta hehän olivat tavallaan luvattomalla tiellä. Vaan eihän ne ryssät sellaisesta välitä, hymähtää.


Se, miten saksalaiset tuhosivat Lapin, ei saa Aitto-ojalta mitään ymmärrystä

Kulkuluvan saatuaan pojat marssivat Ranualle, mistä matkaa jatkettiin seuraavana aamuna saksalaisten tiedustelukoneiden kaarrellessa päällä.

– Siinä joku arvuutteli, että sieltä voi tulla Stukat hyökkäämään. Suurkari sanoi, että ei varmasti tule. Vähän ajan päästä tuli seitsemän Stukaa. Silloin me kaikki hajaannuttiin. Pudasjärvellä oli joku toinen porukka, joka avasi tulen. Siellä kaatui miestä molemmin puolin. Sen jälkeen se oli sotaa. Joukotkin oli vaihdettu. Saksalaiset olivat vaihtaneet kaikki pois täältä ja tuhoamisporukkaa tuli tilalle. Kun polttaa ja räjäyttää ja tuhoaa… se on ihan älytöntä hommaa. Siitä tuli sitten kerralla verivihollinen.

Aitto-ojan sotaa kesti vielä lokakuulle, jolloin hänet kotiutettiin Sodankylän Sattasessa.


Aitto-oja on myös tuttu näky Finnairin lentävän henkilökunnan vuosittaisilla rosvopaisteilla, joilla hän on käynyt jo 25 vuoden ajan (kuva: Nina Yliruikka)

Veljet ovat jo poissa

Tätä nykyä Aitto-oja asustaa Sotainvalidien Veljeskodissa, sillä Ihantalaan jäi monen aseveljen lisäksi myös osa hänen kuuloaan.

Itsekin seuran edustusjoukkueessa pelannut Aitto-Oja on tätä nykyä Kemin Palloseuran kunniajäsen

– Minut oli määrätty laskemaan Pyöräkankaalle taisteluvahvuuksia, kun venäläiset alkoivat pommittaa. Lensin montun pohjalle, enkä uskaltanut vähään aikaan liikahtaakaan. Kun sitten vihdoin raotin silmiäni ja katselin ympärilleni, huomasin, että ei tässä mitään hätää olekaan.

Sodan jälkeen Aitto-ojasta tuli myyntiedustaja. Vanhoista aseveljistä oli hyötyä, hän paljasti Kalevalle 90-vuotispäivänsä alla antamassaan haastattelussa.

– Minulla oli vanhoja sotakavereita vähän joka kaupassa. Puhuttiin paljon, mutta kauppaakin tehtiin. 1950-luvun alussa tein Suomen ennätyksen hetekojen myynnissä. Tilasin niitä vaunulasteittain!

Sotaveteraanitoiminnassa hän on ollut mukana aktiivisesti jo pitkään.

– Me jänkäjääkärit olimme tiivis porukka. Rivit ovat kuitenkin harvenneet ja veljiä on vuosien varrella saatettu viimeisille matkoille.

Pilke ei hurmaavan veteraanin silmäkulmasta ole hävinnyt minnekään, mutta hän myöntää, ettei ”aina itsekään oikein tahdo ymmärtää, mihin aika on mennyt.”

Yhden ison virstanpylvään hän saavutti viime vuonna, kun täyteen tuli kokonainen vuosisata. 100-vuotisjuhlatkin jouduttiin kuitenkin hänen harmikseen viettämään vallitsevasta koronatilanteesta johtuen tänä, joten tämän vuoden parantunut tilanne, jossa lapset pääsivät käymään vierailulla ihan kasvotusten, oli mieluinen.

– Monenlaisia mutkiakin on elämän varrelle mahtunut, mutta lopulta kaikki on järjestynyt mukavasti, päivänsankari kiittelee.


Leijonien avausvoitto oli mieluinen lisä syntymäpäivään (kuva: Nina Yliruikka)

Itsenäisyyden kallis hinta

Kukkien ja korttien lisäksi innokas urheilumies (sydän sykkii erityisesti Kemin Palloseuralle, jonka edustusjoukkueessa hän itsekin 1938-1954 pelasi) sai varsin mieluisan syntymäpäivälahjan myös Leijonilta, jonka 5-1 voittoon päättynyttä avausmatsia hän seurasi silmä kovana.

Vaikka aktiiviurheilijan päivät ovat hänelläkin jo takana, on hän koronankin aikana pyrkinyt pitämään huolta kunnostaan.

– Kuntosali on ollut toistaiseksi kiinni, mutta lihaskuntoharjoituksia, venyttelyjä ja kävelylenkkejä olen tehnyt.

Veteraanien hiihtokisoihin Aitto-oja osallistui vielä yli 90-vuotiaanakin.

– Jossain määrin isä haaveili ammattiurheilijan urasta, mutta sanoi, että viisi vuotta sodassa keskeytti sen. Liikunnan merkitystä ja sen fyysistä ja psyykkistä vaikutusta hän on korostanut meille lapsillekin. Lisäksi hän on toivonut, että me lapset opiskelisimme ja pärjäisimme elämässä, miettii tytär Leena Törmälä.

Sodassakin tuli kyllä käveltyä ja hiihdettyä paljon, hän muistaa isänsä kertoneen, samoin kuin sen, että ilman Suomen hevosia ei rintamalla olisi pärjätty. Varsinaisista sotakokemuksistaan hän on kertonut lapsilleen aikuisiällä.

– Isä kertoi, että hänellä oli muutamia läheltä piti- tilanteita ja on pohtinut sitä, kuinka pienestä kaikki on ollut kiinni ja kuinka hänelläkin on ollut tuuria matkassa. Kun sota oli ohi ja lähdettiin kohti kotia, niin piti kuulemma välttää teiden reunoja, koska viholliset olivat sijoittaneet sinne miinoja. Kun piti levätä, niin nojasi keskellä tietä aseeseen, sillä näki, kuinka moni meni levähtämään tien reunaan esimerkiksi puun alle eikä siitä enää noussut.


Leena Törmälä kertoo oppineensa isältään paljon

Jänkäjääkärien asevelihenki tuli tutuksi Leenallekin.

– Isä puhui usein heistä. He pitivät tiiviisti yhteyttä keskenään ja olivat yleensä aina paikalla isän syntymäpäivilläkin. Muistan lapsuudesta, että jos kävimme Lapissa tai Helsingissä, niin aina oli joku tuttu jossain, jota käytiin tervehtimässä ja isä kertoi, että kyseessä oli sotakaveri. Yksi yhteinen piirre näillä veteraaneilla oli: he olivat positiivisia, ottivat asiat rennosti ja auttoivat toinen toisiaan. Meilläkin kävi kylässä isän sotakavereita ja oli mielenkiintoista kuunnella heidän tarinoitaan sota-ajasta. Yllättäen siihen liittyi paljon naurua. Rintamalta oli siis myös hauskoja muistoja.

Nyt jälkikasvua on kertynyt kolmen lapsen, seitsemän lapsenlapsen ja kahden lapsenlapsenlapsen verran

– Sodan jälkeen isälle oli tärkeää saada perillisiä ja sitä kautta merkitystä elämään, tytär kertoo.

– Yritteliäisyyden ja asenteen siitä, että periksi ei anneta, olemme myös oppineet häneltä. Itse olen saanut voimaa isäni kokemuksista, jos on ollut elämässä haasteita. On ollut sen verran kovissa paikoissa, että omat haasteet elämässä niihin verrattuna ovat lillukanvarsia. Sen me lapset olemme kyllä oppineet, että itsenäisyys ei ole itsestäänselvyys ja veteraanit ovat maksaneet siitä kalliin hinnan.


Jänkäjääkäreiden viimeistä muistettiin hänen syntymäpäivänään monelta taholta (kuva: Nina Yliruikka)


PS. Joko luit Kannaksen verinen kesä 1944-juttusarjamme?

 

Jaa kirjoitus:

16.6.2021 Toinen toimi silminä, toinen jalkoina – viimeisinä vihollisen valtaamasta Viipurista paenneiden haavoittuneiden suomalaissotilaiden hurja pakomatka 20.6.1944

Seppo Korppoo oli toisen haavoittuneen kanssa viimeisiä Viipurista 1944 pakenemaan päässeitä. Toinen heistä toimi pakomatkan silminä, toinen jalkoina.  Tässä hänen hurjan pakotarinan kertoo hänen poikansa, helsinkiläinen sotahistorioitsija Tapio Korppoo.


Tapio Korppoo ja Klim-panssarivaunu, jollaista hänen isänsä yritti vuonna 1944 kasapanoksella räjäyttää.

Isäni Seppo Korppoo ei meille lapsilleen juuri kertonut sodasta vaan pikemminkin kehotti, että ”jos vanhana alan kelata sotajuttuja, käskekää pojat minua pitämään turpani kiinni!” Mutta joku poikkeuskin oli, varsinkin koskien hänen haavoittumistaan Viipurissa, kun kaupunki menetettiin. 

Kuten pääosa puolustajista, hänkin oli saapunut kaupunkiin vasta edellisenä päivänä, mutta ei joukko-osastonsa mukana Syväriltä vaan suoraan lomalta.  Matkaselän risteysasemalla hän oli saanut tiedon, että 20. Prikaati oli siirtynyt Viipuriin. 


Viipuri ennen sotia

Venäläisten hyökkäys 

Sotilaspassinsa mukaan isä oli 20.6.1944 joukkueenjohtaja 20. Prikaatin I Pataljoonassa.  Hän kertoi kuuluneensa siihen joukko-osastoon, joka teki Ristimäen kaupunginosaan suuntautuneen vastahyökkäyksen. Hän kertoi olleensa suojassa jonkin hautausmaan kiviaidan takana Kannakselta tulevan tien varressa siinä kohdassa etulinjaa, jossa venäläiset tankit hyökkäsivät.  

Näin ollen hän lienee kuulunut kapteeni Uuno Tarkin johtamaan vahvistettuun 2. komppaniaan, joka aluksi oli sijoitettu reserviksi etulinjan taakse.   

Ristimäen hautausmaat ovat Viipurin itäosassa, jossa sijaitsivat VKT-linjan etummaiset pesäkkeet. Kannaksentie kulki hautausmaiden välistä. Hautausmaat ovat luonnollisia asemapaikkoja ja tukikohtia. Kivisen hautuumaan aidan takaa oli hyvä ampua hyökkääjää ja sen suojassa vaihtaa paikkaa.  

Isä kertoi hypänneensä hautausmaan kiviaidan yli, kun hyökkääjien Klim Vorošilov tankki ajoi sillä kohdalla Kannaksentietä kaupungin keskustan suuntaan. Hän yritti asettaa kasapanoksen tankin telaketjun päälle, jonka jälkeen hyppäsi suojaan tienojaan. Panos kuitenkin ponnahti juuri siihen samaan tienojaan, jolloin isä sai räjähdyksestä päähänsä tainnuttavan tällin.  


Ristimäen hautausmaata (kuva: sotahistoriallisetkohteet.fi)

Isän haavoittuminen 

Ensimmäisen pataljoonan sotapäiväkirjassa mainitaan vänrikki Korppoon haavoittuminen ja evakuointi. Samaisessa sotapäiväkirjassa kerrotaan, että klo 12:30 alkoi vihollisen tykistökeskitys 2. komppanian alueelle, jolloin kahdeksan miestä kaatui ja seitsemän haavoittui.  

Isän haavoittuminen lienee tapahtuneen noin kello 14 aikoihin. Parinkymmenen raskaan panssarin tukema neuvostojalkaväki onnistui tekemään Ristimäessä läpimurron noin kello 16. 

On kuitenkin todettava, että pataljoonan sotapäiväkirja on mitä ilmeisimmin kirjoitettu vasta jälkeenpäin, koska originaali oli tuhoutunut tai kadonnut Viipurissa. On siis mahdollista, että isän, vänrikki Korppoon, haavoittuminen olisi tapahtunut vastahyökkäyksen jo edettyä Ristimäen suuntaan lähempänä kello 15:ttä. 

Ensimmäisen pataljoonan joukkosidontapaikka (JSP) oli klo 12:20 saanut käskyn siirtyä kauemmaksi etulinjasta ja sijaitsi Salakkakadulla Kesko Oy:n, entisen Savo-Karjalan tukkuliikkeen uljaan toimitalon kellarissa. 

Vänrikki Korppoon ollessa tajuttomana JSP:lla Viipurin puolustus murtui. Kun suomalainen tykistökin ammusten loputtua vaikeni, oli tie auki kaupunkiin Neuvostoliiton panssarivaunuille.  Syntyneessä sekasorrossa haavoittuneiden evakuointikin epäonnistui. 


Pataljoonan joukkosidontapaikka sijaitsi
vuonna 1937 valmistuneen Keskon toimitalon kellarissa. (kuva: SA-kuva)

Toinen toistaan tukien 

Isä on meille pojilleen kertonut, että hän tuli tajuihinsa JSP:lla, joka sijaitsi ”jonkun kerrostalon kellarissa.” Hän kertoi, että hänen päänsä oli kokonaan kääritty siteisiin niin, ettei hän nähnyt mitään. Hän kertoi käyneensä kellarissa seuraavan keskustelun:  

Isä: ”Missä minä olen? Onko täällä ketään?”  

Läheltä oli silloin kuulunut vastaus: ”Ei täällä enää ketään ole, kaikki ovat jo lähteneet.”  

Isä: ”Miten sinä sitten olet vielä siinä?”  

Vastaus: ”Minulla on toinen jalka niin pahasti haavoittunut, etten pysty kävelemään.”  

Isä kokeili jalkojaan ja sanoi: ”Minä taas en näe mitään, mutta jalat kyllä toimivat.”  

Kaverukset päättivät lähteä kaksistaan Linnansiltaa kohti; isä käytti jalkojaan ja kaveri silmiään. Isä ei koskaan saanut tietää, kuka tuo toinen haavoittunut oli.  

– Kun tulimme haavoittuneen kaverini kanssa Linnansillan kaupunginpuoleisen päähän, huusivat pioneerit toisesta päästä, että pitää tulla vauhdilla, sillä tämä silta tuhotaan nyt, kertoi isä myöhemmin.   

Hänen käsityksen mukaan he olivat viimeisiä siltaa myöten yli tulleita, sillä heti heidän jälkeensä silta tuhottiin. Itse hän toki – siteidensä vuoksi- vain kuuli tapahtumat. 




Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 4/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä.  


 

Jaa kirjoitus:

9.6.2021 Kolme kivenmurikkaa pelasti sotaveteraani Veikko Pärkän hengen – ”Omat vaistot olivat asettakin nopeampi selviytymiskeino”

Pyhäjokisen omakotitalon tupakeittiöstä kuuluu komeaa laulantaa. Talon isäntä, sotaveteraani Veikko Pärkkä, 99, tapailee ”Veteraanin iltahuudon” ensisäkeistöä ja kun sanat eivät muistu mieleen, loppu sujuu viheltäen.

– Viime kerrasta on näköjään liian pitkä aika, kun sanat ovat ehtineet huuhtoutua mielestä, veteraani naurahtaa ja vetäisee työhanskat käteensä.

Hän asuu edelleen omassa kodissaan ja viettää mahdollisimman omatoimista elämää.

– Jos työkintaat päästää rapistumaan, rapistuu pian koko ukko!

Nyt Veikolla on loppusuoralla pienimuotoinen puusavotta, sillä veteraani kertoo jatkojalostaneensa kaadetut pihakoivut polttopuiksi.

– Koivu sopii lämmitykseen ja leppäpuu puuron keittoon. Tämän opin jo pikkupoikana, kun mummoni nimitti minut ”lämmitysmajuriksi”. Vastuu oli suuri, sillä halkovajasta piti hakea täsmälleen määrämittaista ja oikean laista puuta milloin mihinkin tarkoitukseen, veteraani muistelee naureskellen.


99-vuotiaanakin pyhäjokisveteraani viettää mahdollisimman aktiivista elämää

Vangista sai kehuja ja lomaa

Nuorena sotamiehenä

Mutta palataanpa ajassa vuoden 1941 loppupuolelle ja ajanjaksoon, jolloin Merijärvellä varttunut maatalon poikakin sai kutsun rintamalle.

– Ei siinä tuntemuksia kyselty, eikä sellaisille ollut tarvettakaan. Maansa puolustaminen on jokaisen armeijan käyneen ihmisen velvollisuus.

Veikon kohdalla matka kohti tuntematonta alkoi 19-vuotiaana Raahen koulutuskeskuksen kautta.

– Kolmen kuukauden perehdyttämisen jälkeen nousin junaan ja ensimmäinen määränpää oli Uhtua. Yksikköni oli Jalkaväkirykmentti 11. Aluksi meidät vietiin rintamalinjojen taakse, mutta kyllä sitä mekkalaa sielläkin riitti.

Tositoimiin Veikko sanoo joutuneensa vasta Kivennavalla.

– Olin vartiovuorossa ja nukahdin. Tällä välin venäläispartio yritti yllätystä, mutta havahduin etäältä kuuluvaan outoon ’molotukseen’.  Hyppäsin pystyyn ja juoksin korsulle. Huusin pojille, että nyt ei mahdeta mitään, sillä tulijoita on enemmän kuin kourallinen. Yksi asetovereistani kuitenkin sanoi, että tehkää mitä teette, mutta minä en ainakaan jätä hyvää pikakivääriäni vihollisille. Hän oli nimittäin unohtanut kiväärinsä omalle pesäkkeelleen.

Veikko tarjoutui antamaan rintamatoverilleen tulitukea ja varmistamaan samalla, ettei hän joudu ammutuksi tai venäläisten vangiksi.

– Sotavangista sai aina kehujen lisäksi kolmen viikon loman, joten se oli molemmille puolille hyvin ”mieluisaa” hommaa, veteraani paljastaa.

Veikko ja hänen asetoverinsa pääsivät hakemaan unohtunutta pikakivääriä, mutta siinä vaiheessa, kun he olivat kääntymässä takaisin, pesäkkeeseen lensi käsikranaatti.

– Onneksemme se oli ’suutari’ eikä räjähtänyt. Kaveri nappasi kiväärinsä ja aloitti vimmatun tulittamisen. Minä hyppäsin viereiseen pesäkkeeseen ja seurasin esimerkkiä. Vähän aikaa siinä louskutettiin ja niin ihmeeltä kuin se tuntuukin, saimme reilun kymmenen miehen venäläispartion kukistettua.


JR 11:n miehiä heinäkuussa 1944 valmistautumassa puolustustaisteluun Talvisodan viimeisellä puolustuslinjalla Kannaksella (kuva: SA-kuva)

Kirjeitä tytöille

Uhtuan suunnalta Veikon mieliin palautuu myös toinen läheltä piti-tapaus.

– Olimme eräässä kylässä, jossa saimme nukkua oikein pirtin lattialla ja syödä vadelmia niin paljon kuin jaksoimme. Mieli oli niin hyvä, että sota tuntui siinä vaiheessa todella kaukaiselta. Ja samalla kun nautimme vadelmista, kirjoittelimme myös tytöille kirjeitä. Meidän ryhmässä oli varsinkin naisten suhteen eräs mahdottoman arka poika, joten päätimme rohkaista häntä. Annoimme kaverille ison nipun tyttöjen osoitteita ja sanelimme rivit valmiiksi. Ja tulihan sitä paluupostiakin sen verran, että Kannakselle siirryttäessä poika raapusteli jo itse kirjeittensä sisällön, Veikko muistelee naureskellen.


Aikaa rintamalla kulutettiin mm. kirjeiden kirjoittamiseen (kuvituskuva: SA-kuva)

Kaikki eivät kuitenkaan Veikonkaan ryhmästä päässeet kuitenkaan Kannakselle.

– En tiedä olimmeko varomattomia, mutta eräänä päivänä lähdimme pienellä porukalla kiertelemään ympäristöä. Poikkesimme tieltä pienelle polulle, joka osoittautuikin venäläisten miinoittamaksi. Kaveri, joka käveli jonon keulilla, astui suoraan miinan. Kuului vain voimakas tupsahdus ja näin, kuinka saapas lensi korkealle ilmaan.

Pojat tiesivät heti, ettei kaverin jalkaa enää pelasteta.

– Sidoimme mitä oli sidottavissa. Mukana sattui olemaan pressu, joten hakkasimme koivun vesoista aisat ja teimme purilaat. Kannoimme kaverin joukkosidontapaikalle, josta hänet toimitettiin eteenpäin, kenttäsairaalaan. Kaveri menetti jalkansa, mutta säilytti kuitenkin henkensä, hän huokaisee.

– Pahinta sodassa oli kuoleman jatkuva läsnäolo ja haavoittuneiden asetoverien pelokas katse. Kun kuolevan katse sammuu ja viimeinen sana on ’äiti’, niin siinä tuntee ihminen itsensä pieneksi.


Nuori sotilas sisarustensa kanssa

Vahvan heinikon suojissa

Kannakselle siirtyminen kesäkuun alussa 1944 muutti myös Veikon mukaan sodan luonnetta.

– Se oli koko ajan aivan hirveää repimistä. Taistelut olivat pitkäkestoisia ja miestappiot valtavia. Myös siirtyminen niin sanottuihin äkkiasemiin söivät kestävyyttä, sillä muonitus ei pysynyt aina perässä. Silloin piti pärjätä vanikalla ja repun pohjalle jääneillä murusilla.

Ajoittain vaivannut ravinnon puute sekä nukkumattomuus olivat Veikon mukaan vaarallinen yhdistelmä.

– Valppaus osoittautui usein asettakin paremmaksi selviytymiskeinoksi. Hyvät hoksottimet pelastivat minutkin muutaman kerran varmalta kuolemalta.

Veteraanin mieleen muistuu taistelu, jossa puna-armeija vyöryi kaikella voimalla päälle. Heillä oli käytössään varsinainen tappajatankki, jota oli lähes mahdotonta pysäyttää.

– Olimme poikien kanssa palaamassa ruoanhakureissulta ja juuri lähdössä ylittämään isohkoa peltoaukeaa, kun kuulimme sivusta vaimeaa huminaa. Samalla jysähti ensimmäinen ja heti perään toinen ja sen jälkeen alkoi tulitus. Heittäydyimme heinikon suojiin ja lähdimme ryömimään pellon poikki. Matka ei ollut pitkä, mutta se tuntui kyllä pitkältä, sillä vihollinen ampui täysillä. Pitkän heinikon antaman suojan ansiosta luotisuihkut menivät kuitenkin ylitse ja selvisimme naarmuitta metsän suojiin. Mutta päätä ei sopinut kuitenkaan nostaa, ei missään vaiheessa.


Yhden Veikon rykmentin pataljoonan komentopaikka Kääntymän-Kuukaupin tiellä Kannaksella kesällä 1944 (kuva: SA-kuva)

Yhden miehen taistelu

Kannaksella riitti kiperiä tilanteita kerta toisensa jälkeen ja myös valtavat marssimatkat verottivat osansa.

– Vaikka varusteet olivat hyvät ja saappaissa äidin kutomat villasukat, niin hiertymiltä ei voinut välttyä. Minäkin sain keskelle jalkapohjaa kävelyä haittaavan rakon. Hoidatin jalkaani kolmen päivän ajan joukkosidontapaikalla ja kun olin palaamassa takaisin omaan porukkaan, jouduin niin sanottuun yhden miehen taisteluun. Keskeltä ei yhtään mitään ilmestyi venäläinen maataistelukone. Se lensi matalalla, tien suuntaisesti ja avasi tulen. Hyppäsin tien raviin ja siitä metsään. Luotisuihkut vain sinkoilivat ympärillä, kun juoksin mutkitellen ja suojaa etsien. Tämä pirulainen vain seurasi ja kiemurteli perässä!

Maanpuolustus on Veikon mukaan jokaisen velvollisuus

Veikko muistelee juosseensa päämäärättömästi, kunnes eteen aukesi iso, kolmen kiven muodostelma.

– Kivien keskellä oli miehen mentävä onkalo, jonne hyppäsin tietämättä mihin hyppäsin. Onnekseni onkalo oli sen verran iso, että sen suojissa säästyin hengissä. Ja kun vaara oli ohitse, odottelin hetken ja lähdin metsiä pitkin omieni luokse.

Kohtaaminen maataistelukoneen kanssa jäi Veikon viimeisimmäksi taisteluksi vihollista vastaan.

– Pääsin lomille ja ennen sen loppumista päättyi myös Jatkosota. Myös Lapin sota jäi osaltani väliin, sillä minulta puhkesi umpisuoli, jonka seurauksena pääsin aloittamaan siviilielämäni vasta vuoden 1946 maaliskuussa.

Sotamiehenä siviiliin päässyt Veikko puolusti Suomen maata kaiken kaikkiaan kolme pitkää vuotta. Taistelupaikoiksi sotilaspassiin merkittiin muun muassa Uhtuan länsi- ja pohjoispuoli, Kivennapa, Heinjoki, Muolaa, Noskua, Vuoksi, Vuosalmi ja Ihantala.

– Olihan sitä siinäkin yhdelle miehelle. Monta hyvää kaveria kaatui ja moni haavoittui. Minulla sen sijaan oli suuri onni ja varjelus, että säästyin jopa haavoittumiselta.

Siviilielämänsä korpraaliksi ylennetty Veikko rakensi Pyhäjoelle. Elämäntyö rakentui maatalouden ympärille ja naimisiin mentyään perheeseen syntyi kolme lasta.


Rintamalla valmistunut puhdetyö

Veikko tunnettiin aikoinaan myös lukuisista luottamustoimistaan. Hän vaikutti muun muassa kunnanhallituksessa, tie- ja liikennelautakunnassa, vanhainkodin johtokunnassa sekä Rannikon Maidon hallituksessa.

– Ruuhkavuodet olivat sanan varsinaisessa merkityksessään hyvin kalenterintäyteisiä. Taitettuihin vuosikymmeniin mahtuu paljon iloa, mutta myös surua. Menetin ensimmäisen vaimon vuonna 1983 ja arki oli pitkän aikaa hyvin tummasävytteistä. Elämän oli kuitenkin jatkuttava ja se myös jatkui, kun löysin rinnalleni nykyisen puolison. Niin se vain on, että ihmisen ei ole hyvä olla yksin, veteraani kiteyttää hyväntuulisena.


”Sotasaaliiksi” saatua neuvostoseteliä Veuikko säilyttää sotilaspassinsa välissä

Terveiset tuleville polville

Pitkän elämänsä aikana Veikko on nähnyt monen asian muuttuvan.

– Suomi on kehittynyt, mutta ei kaikilta osin parempaan suuntaan. Itsekeskeisyys on vallassa ja maalaisjärki unohtunut. On suuri vaara, että Suomessakin luokkaerot kasvavat ja tämä tie on kohtalokas. Valtaa pitävien pitää muistaa, että päätökset tulee tehdä kansan – ei oman hyvinvoinnin takaamiseksi, hän toteaa painokkaasti.

Tuleville polville hän toivoo rauhaa, mutta muistuttaa, että heillä on siinä oma tehtävänsä.

– Pitäisi opetella hillitsemään itsensä, kunnioittaa lähimmäisen arvoja ja jopa arvomaailmoja. Hyvät neuvottelutaidot ovat paras tie sopuun. Muistakaa, että veteraanit ovat rakentaneet ja mahdollistaneet sukupolvia kestäneen hyvinvoinnin. Kunnioittakaa heidän tekemiään uhrauksia olemalla utelias siitä, miten tämä kaikki on tapahtunut. Kiertäkää sankarihaudoilla, katselkaa valokuvia, kyselkää, kuunnelkaa ja hankkikaa tietoa veteraanisukupolvesta. Veteraanien perintö meille kaikille on vapaus, jota myös jälkipolvien tulisi vaalia teoillaan ja tavoillaan. On hyvä muistaa, että turhasta ei kannata tapella – sellaista asiaa ei olekaan, jota ei voida neuvottelemalla sopia.


Veikko kannustaa nuorempia ottamaan selvää veteraanisukupolven tekemästä työstä

Jaa kirjoitus:

9.6.2021 Kannaksen verinen kesä 1944 osa 3: Suurhyökkäys alkaa – ”Ei sitä muuksi voi kutsua kuin verilöylyksi”

Puna-armeijan suurhyökkäys Karjalan Kannaksella 1944 aloitti sotavuosiemme verisimmät viikot. Kolmiosainen juttusarjamme kertoo, kuinka toivoton Suomen tilanne oli ennen sitä… ja sen aikana. Edelliset osat löydät täältä ja täältä.


Jo edellisenä päivänä Kannaksella olleiden joukko-osastojen, kuten 10.Divisioonan sotapäiväkirjat kertoivat aktiivisesta vihollistoiminnasta. Kukaan ei kuitenkaan olisi voinut kuvitellakaan, millaiseen aamuun he kirkkaana ja kuulaana valjenneena perjantaina 9.6. heräisivät.


Puna-armeijan pelätty suurhyökkäys aloitti kesän 1944 ankrat torjuntataistelut (kuva: Jatkosota Kronikka)

 


Tuhoon tuomittu taisto

Valkeasaaressa rintamavastuun toukokuun puolivälissä ottaneen Jalkaväkirykmentti 1:n sotapäiväkirjan mukaan yö on ollut edellisiin verrattuna hiljainen. Niin hiljainen, että sitä kuvaillaan ”oudoksuttavaksi.”


JR 1:n sotapäiväkirjasta (jonka pääsee kokonaisuudessaan lukemaan täällä)

Etumaastosta ei korva eroita risaustakaan ja tähän aikaan siellä tavallisesti oli taisteluhaudan kaivaminen täydessä käynnissä. Moottorin äänet ja telaketjujen kolina ovat myös täysin vaienneet.

Muutamaa minuuttia ennen aamukuutta kaikki muuttuu.



Yhä voimistuva moottorien surina ja jyrinä täyttää itäisen taivaan. On 9.6.1944 klo 06,00 aamulla, aikamäärä, joka varmasti säilyy muistissa. Äänet kuuluvat yhä lähempää, ensimmäiset pommikoneet ovat jo asemiemme päällä, ja uusia koneita näkyy katkeamattomana virtana seuraavan perässä.


Valkeasaaren keskilohkon maastoa keväällä 1944 kuvattuna

2018 julkaistussa kirjassa ääneen pääsevät nuo helvetilliset hetket kokeneet JR 1:n veteraanit

Moni miehistä on jälkeen päin kertonut, kuinka järkyttävä yllätys heitä heidän saapuessaan Valkeasaareen oli odottanut. Asemat olivat surkeassa kunnossa. Paljoa ei toki ollut ollut tehtävissäkään, sillä maasto oli paljolti aukeaa peltoa, hiekkamaata, vihollisen asemien sijaitessa ylempänä niin, että niistä oli suora näkymä suomalaisasemiin, kertoo Valkeasaaren läpimurrosta kertova Yksi rykmentti, sata tarinaa- kirja.

Tiedustelutulosten perusteella suurhyökkäystä osattiin jo odottaa, mutta mitään ei tehty asian eteen, kirja toteaa. Miehet komennettiin parantamaan taisteluhautoja, mutta paljoa ei ollut tehtävissä nytkään: aikaa oli käytettävissä rajallisesti, sillä kaikki mahdolliset parannustyöt piti tehdä yöllä. Koko kevään oli Valkeasaaressa kolme vuotta viettänyt JR 6 saanut seurata, kuinka vihollisen puolella oltiin aktivoiduttu. Moottoreiden ja kaivuutöiden äänet kertoivat, kuinka siellä oltiin rakennettu  mm. uusia tykistöasemia.

– Kukaan ei voi edellyttää, että yksi rykmentti tekisi vajaassa kolmessa viikossa sen, mitä aikaisemmin oli jätetty kolmeksi vuodeksi tekemättä, rykmentin komentajan Tauno Viljanen totesi sodan jälkeen antamassaan haastattelussa.

Taistelu on jo hävitty. Suomalaisilla ei tulisi olemaan mitään mahdollisuuksia.

– Lähti pois se edellinen porukka, että meidät tuotiin tapettaviksi tänne, muistelee kirjassa kiväärimies Viljo Kuukka.

– Vanhemmat miehet oli jo maaliskuussa lähetetty maatalouslomille ja jäljellä olivat enää me nuorukaiset, kertoo kuortanelaisveteraani Martti Laitila liitolle antamassaan haastattelussa.


Vartiomiehen näkymää: piikkilankojen välistä pilkistävä vihollispesäkkeen ampuma-aukko.

Murskaava ylivoima

Pian hyökkäyksen alkamisen jälkeen käy karmaisevalla tavalla ilmi, kuinka mahdottomassa paikassa pääpuolustusasema onkaan.


Suomen puolustuslinjat Karjalan Kannaksella 1944 (kuva: Wikipedia)

Vartiopaikalle johtavaan yhdyshautaan on asennettu portti, josta johtaa hälytyslaite vartiopaikalle takaapäin tulevien yllätysten ehkäisemiseksi (kuva: SA-kuva)

”Tulimyrskyssä hiekka vaan pölisi. Pommit ikään kuin painoivat hiekan kasaan ja kaikki hautautui siinä samassa. Kranaattia tuli päälle koko ajan. Joukkueiden johtajat sekosivat. Miehiä kuoli”, kirja kertoo.

Tuosta alkanutta reilun vuorokauden kestänyt helvetti on luokiteltu Puna-armeijan keskityksistä kolmanneksi pahimmaksi – vain Berliinin ja Stalingradin kerrotaan saaneen kokea pahempaa.

”Etulinjassa tuho oli täydellinen. Hiekkamaa tärisi kuin maanjäristyksessä. Korsujen kehikot räjähtivät ilmaan. Multaa, maata, kiviä ja hirrenpalasia iskeytyi puolustajien päälle. Koska kukaan ei päässyt auttamaan, monet miehet kuolivat hitaasti maan alla loukussa.”

JR 1:n n.  2900 miestä oli vastassaan vihollisen yli kymmenkertainen ylivoima. Panssari- ja rynnäkkötykkejä on Suomella tasan nolla, Puna-armeijalla joidenkin arvioiden mukaan jopa yli 300. Taivaalta tuhoaan kylvää pitkälti yli 700 pommi- ja taistelukonetta.

– Yhtään suomalaista konetta ei nähnyt ilmassa koko 9. päivänä, kertoi myöhemmin radistina palvellut Veikko Pystynen.

Rykmentin 2900 miehestä olisi suurhyökkäyksen päättyessä kaatunut, haavoittunut tai kadonnut yli 850.


Näkymä suomalaisasemista. ”Espanjalaisina ratsuina” tunnettujen puolustusesteiden takaa näkyy miesten Munakukkulaksi kutsuma, vihollisen vahvasti varustama mäki (kuva: SA-kuva)

Kannaksen ilmapuolustuksesta vastaa kahden ilmatorjuntarykmentin lisäksi Lentorykmentti 3, jolla on Kannaksella kaksi laivuetta (Lentolaivueet 24 ja 34), mutta toimintakykyisinä vain kuusi hävittäjää. Iltapäivällä saadaan neljä lisää, mutta neuvostoarmeijan pommikoneiden, maataistelukoneiden ja hävittäjien valtaisaa vyörytystä ei sillä pysäytetä. Päivän aikana tehdyillä torjunta- ja tiedustelulennoilla sekä ilmatorjunnan avulla saadaan kuitenkin pudotettua viholliskoneista 24.

Vajaa tunti myöhemmin, vähän ennen aamuseitsemää, aloittaa vihollinen yhtä voimallisen tykistötulituksen. Ensimmäisen viiden minuutin aikana pelkästään 10.Divisioonan – johon myös JR 1 kuuluu – puolustamalle kaistalle sataa 17 000 kranaattia.



On mahdotonta erottaa yksittäisiä räjähdyksiä, sillä valtava yhtenäinen pauhu täyttää ilman. Ilmanpaine tempoo vaatteita, jotka lepattavat kuin purje tuulessa. Samassa pesäkkeessä seisovalle naapurille saa huutaa kurkun täydeltä ja vasta suun liikkeistä toinen usein tajuaa, mistä on kyse.

Ne korsut, jotka vielä eivät ole aamun tulituksessa romahtaneet, täyttyvät kaatuneista, haavoittuneista… sekä hermonsa ja toimintakykynsä menettäneistä tärisevistä miehistä.

Suomalaisia on nyt vastassaan vahvasti panssaroidut, massiiviset hyökkäysvaunut sekä rynnäkkötykit, joilla oli tulituksen nostattamassa, suomalaisten näkyvyyden sokaisseessa hiekkapölyssä käytännössä vapaat etenemismahdollisuudet.

Yhteydet ovat poikki. Apua ei tulisi. Mutta vetäytyäkään ei saa.



Konekivääripesäke toisensa jälkeen vaimenee iäksi täysosuman paiskatessa rikkinäisen aseen kauas penkan taakse. Haavoittuneita ei saa kuljetettua pois. Heidät on pakko jättää johonkin suojaisaan paikkaan odottamaan yötä ja keskityksen heikkenemistä. Avunpyynnöt ja valitukset kantautuvat korviin ja järkyttävät heikoimpia miehiä, joista jotkutu vajoavat hysteeriseen toivottomuuteen. Mutta asemat pitävät yhä.

Kaatuneita tälle päivälle kirjataan Suomen rintamilla 248.

IV Armeijakunta ei vielä tilannekatsauksessaan puhu suurhyökkäyksestä, mutta seuraava päivä pakottaisi senkin tajuamaan todellisuuden.


Keväällä 1944 rakennettuja panssariesteitä Valkeasaaren pohjoislohkolla

Valkeasaari murtuu

10.6.1944 on päivä, jota ylipäällikkö tulisi kutsumaan ”Suomen sotahistorian mustaksi päiväksi.”

Tilastoihin se jäi koko Jatkosodan verisimpänä eikä tuon päivän tappioita (799) korkeampaa lukemaa kaatuneita oltu yhdelle päivälle kirjattu Suomen sodissa aikaisemminkaan kuin kerran.

Keskiyön jälkeen on JR 1:ssä päästy kaivautumaan väliaikaiseen puolustukseen ja odottamaan aamun valkenemista, ikuisuuden pituisten tuntien madellessa ja epävarmuuden selustayhteyksien säilymisestä kalvaessa mieltä.

Sitten se taas alkaa. Vielä armottomampana kuin edellisenä päivänä.

– Viittä vaille viisi alkoi hirvittävä, ilmoja repivä joukkotuhoasejyskytys. Korvia repivä, kuin taivaat olisivat haljenneet maailmanlopuksi, kuvaa Pystynen.

Kannakselle siirretty Puna-armeijan 21. Armeija tulittaa yli 3000 tykistöaseella – hyökkäyksen painopistealueelle on keskitetty peräti 200 tykkiä per kilometri.


Suomalaissotilaan panssarinyrkillä 9.6.1944 tuhoama Puna-armeijan Klim Vorošilov- rynnäkkötykki (kuva: SA-kuva)

Rykmentin 2. komppanian upseereista on hengissä enää yksi: luutnantti Tauno Kantonen. Pian hänkin haavoittuu ja kuolee vammoihinsa seuraavana päivänä.

Gummeruksen Jatkosota Kronikka on erinomainen ja hankkimisen arvoinen hakuteos, joka käy sotaa läpi päivä päivältä

Rumputulen jatkuttua katkeamatta muutaman tunnin alkaa vihollisen panssari- ja jalkaväkihyökkäys. Suomalaisten asemat ovat tuhoutuneet, samoin panssarintorjunta-aseet. Korsut ovat luhistuneet, taistelu- ja yhteyshaudat pyyhkäisty pois ja räjähdyspölyn tunkeutuessa joka paikkaan kertoo Pietiläisen kirja viimeisten aseidenkin lakanneen toimimasta.

Minkään niitä estämättä alkaa Kivitien suunnassa vyöryä kolmessa linjassa panssarivaunuja yli sen, mitä suomalaisten asemista (tai suomalaisista) on jäljellä.

Suomalaiset lähettävät epätoivoisia pyyntöjä saada täydennystä ammuksiin ja joukkoihin, mutta turhaan. Yhteydet on menetetty. Syödäkään ei ole ehditty sitten torstain.

– Perkele. Tuolla ei kukaan selviydy, muistaa Pystynen ajatelleensa.

Eikä hän ole ainoa.

Aamukuudesta lähtien on hän nähnyt, kuinka miehet ovat pakokauhun vallassa alkaneet paeta. Seitsemään mennessä heitä on jonoksi saakka.

Tähän havahduttiin suurhyökkäyksen alkamisen jälkeen pian myös taempana olevissa joukoissa.

– Ei siinä montaa päivää mennyt, kun vieraat saapuivat. Sitä ennen alkoi tulla yksittäisiä miehiä edestä. He olivat ihan sekaisin järjeltään. Yksi, joka sattui kohdalleni kehotti lähtemään pois. ”Ne tappaa teidät kaikki”, kertoo aiemmin julkaistussa jutussamme Vammelsuu-Taipale-linjalla ollut Väinö V.Koskela kuulleensa eräältä järkyttyneeltä rintamakarkurilta.

Rykmentillä on käsky vallata takaisin edellisenä päivänä menetetyt alueet, mutta joukkojen järjestäminen vastahyökkäykseen on vaikeaa. JR 1:llä on kolme pataljoonaa, neuvostojoukoilla 18, tukenaan yli 100 panssarivaunua. Vähän ennen aamukahdeksaa rykmentin komentaja Viljanen ilmoittaa asemien murtuneen.



Kaikkiaan reilu viisi viikkoa kestäneen suurhyökkäyksen aikana sai surmansa liki 13 400 suomalaissotilasta, joista usean tarinan löydät sivuiltammekin. Tässä heistä ensimmäiset 12. (Kunkin tarinaan pääsee kuvaa klikkaamalla)




Miten Suomi joutui Jatkosotaan? Kenttäpostia-lehden historiallisen erikoisnumeron löydät nyt lehtipisteistä kautta maan sekä  verkkokaupastamme. Lehteä on myynnissä rajoitetun ajan – osta siis omasi jo tänään!


Jaa kirjoitus:

4.6.2021 Sotaveteraaniliiton kevään 2021 huomionosoitukset – katso kuntasi palkitut!

Suomen Sotaveteraaniliiton hallitus on myöntänyt Sotaveteraanien kultaisen ansioristin 34 henkilölle ja Sotaveteraaniliiton ansiomitalin 22 henkilölle.


Keskellä kultainen ansioristi, reunoilla Sotaveteraaniliiton ansiomitaleja

Palkittujen joukossa myös sotaveteraaneja

Sotaveteraaniliiton ansiomitali voidaan myöntää sotaveteraanityön päämäärien hyväksi kauan ja ansiokkaasti tai muutoin merkittävästi toimineelle henkilölle. Tämän kevään saajien joukosta löytyy esimerkiksi Suomen 1939-1945 – sodissa taistelleiden, ”Suomen-poikina” tunnettujen virolaisvapaaehtoisten tukityön aktiivi Mati Blumfelt Tallinnasta sekä sotaveteraani Heimo Vakkilainen Helsingistä.

Sotaveteraanien kultainen ansioristi voidaan puolestaan myöntää tunnustuksena liiton tarkoitusperien hyväksi tehdystä erittäin merkittävästä ja pitkään jatkuneesta työstä.

Nyt sellaisella kunnioitettiin Sotaveteraanipiirien pitkän linjan puurtajia, joiden joukossa on kahdeksan sotaveteraania: Lauri Hemmi Hämeenlinnasta, Väinö Kirjonen Sauvosta, Maiju Käki Nousiaisista, Lyyli Lehtinen Orivedeltä, Martti Manninen Toivakasta, Veli Merentie Imatralta sekä Suomen-pojat Jaanus Jahilo ja Lembit Kaselaan Tallinnasta.


Kultainen ansioristi on liiton merkittävin tunnustus

Sotaveteraanien kultainen ansioristi voidaan myöntää tunnustuksena liiton tarkoitusperien hyväksi tehdystä erittäin merkittävästä ja pitkään jatkuneesta työstä. Sotaveteraaniliiton ansiomitali voidaan puolestaan myöntää sotaveteraanityön päämäärien hyväksi ansiokkaasti liiton tai sen jäsenyhdistysten toiminnassa ansioituneelle henkilölle.

Liitto luovuttaa ansiomitalejaan kaksi kertaa vuodessa. Kevään huomionosoitukset annetaan valtakunnallisen sotaveteraaniviikon tietämillä, syksyn ansiomerkit taas liiton vuosipäivän yhteydessä.


Kiitos työstä veteraanien hyväksi

Sotaveteraaniliiton puheenjohtaja Erkki Heikkinen

Vallitseva koronatilanne rajoitti tämänkin yleisötilaisuuden osallistujamäärää ja on näkynyt myös veteraanityössä, muistutti liiton puheenjohtaja Erkki Heikkinen puheessaan.

– Koronan vuoksi veteraanitilaisuudet on peruttu. Tämä on menetys veteraaneille ja lisää yksinäisyyden riskiä. Yhdistystemme väki on pitänyt yhteyttä veteraanien viranomaisten ohjeiden mukaisesti. Kahvikuppien kilinää ja aseveljiä kaivataan! Koemme velvollisuudeksemme seurata myös sitä, että kaikki veteraanit, puolisot ja lesket on rokotettu, erityisesti kotona asuvat.

Sotiin osallistuneista lähes 700 000 miehestä ja 100 000 naisesta on tänään jäljellä n. 5000 veteraania. Keski-ikä on jo 95.

– Edunvalvonta on siirtynyt meille nuoremmille; veteraanien lapsille ja lastenlapsille. On korvaamattoman arvokasta ja tärkeää, että veteraaneilla on puolestapuhujia, tukijoita, kannattajia ja ystäviä. Te olette näitä arvohenkilöitä. Te olette antaneet kasvonne, nimenne ja työpanoksenne sotaveteraanien elämänehtoon helpottamiseen. Teidän asenteilla ja sitoutumisella on saatu paljon hyvää aikaiseksi sotaveteraanien, puolisoiden ja leskien tukemiseksi, Heikkinen kiitti palkittuja.


Kultaisen ansioristin saajat Sotaveteraaniliiton ansiomitalin saajat
Eero Ahtikari, Piikkiö Pia-Maria Ahonen, kansalaisopiston rehtori, Orivesi
Osmo Antola, Nousiainen Jaana Aitta, vanhustyönohjaaja, Uusikaupunki
Mati Blumfelt, Tallinna Matti Astola, kappalainen, Miehikkälä
Jorma Hanhiala, Paimio Harri Helminen, maakuntaneuvos, Kouvola
Arto Heikkilä, Lohja  Tuomo Horsma, Taivalkoski
Torsti Heikkilä, Kangasala Tarja Hynninen, asiakasohjaaja, Pirkkala
Lauri Hemmi, Hämeenlinna Kaisa Kelkka, palvelualuepäällikkö, Kouvola
Antti Honkasaari, Piikkiö Pekka J. Korvenheimo, diplomaatti, Helsinki
Heikki Jaakkola, Nousiainen Seppo Laalahti, toimitusjohtaja, Tampere
Jaanus Jahilo, Tallinna Johanna Loukaskorpi, apulaispormestari, Tampere
Juhani Kallio, Nurmijärvi Sirpa Marttila, fysioterapeutti, Oulu
Lembit Kaselaan, Tallinna Seija Nieminen, Juupajoki
Väinö Kirjonen, Sauvo Esko Orrenmaa, puheenjohtaja, Salo
Jorma Kiviranta, Saarijärvi Paula Penttilä, toimittaja, Lappeenranta
Tuula Korjala, Heinola Pekka Peräkylä, betonimies, Ylämaa
Kari Korkalainen, Kouvola Tatu Ryyti, kappalainen, Suomussalmi
Eino Korri, Lappajärvi Tiina Snellman-Saarinen, varainhoitaja, Rusko
Pertti Kortesniemi, Seinäjoki Heimo Vakkilainen, sotaveteraani, Helsinki
Hannu Koski, Virolahti Maria Vesala, sosiaalipalvelujohtaja, Marttila
Irene Kupari, Mänttä-Vilppula Maija-Liisa Veteläinen, kaupunkineuvos, Haapajärvi
Maiju Käki, Nousiainen Eero Vuokila, Helsinki
Solmu Laulumaa, Haapajärvi
Lyyli Lehtinen, Orivesi
Matti Leikkonen, Virolahti
Martti Manninen, Toivakka
Mauri Mattila, Valkeakoski
Veli Merentie, Imatra
Esko Petäjä, Isokyrö
Martti Pyykkönen, Hankasalmi
Hanna Pyymäki, Salo
Hannu Riikonen, Lempäälä
Timo Salonen, Kangasala
Simo Stocklin, Salo
Sinikka Watjus, Helsinki

 

Jaa kirjoitus:

4.6.2021 Kannaksen verinen kesä 1944 osa 2: Kulisseissa kuohuu – niin Neuvostoliitto kuin Saksa viimeistelevät suunnitelmansa Suomen varalle

Puna-armeijan suurhyökkäys Karjalan Kannaksella 1944 aloitti sotavuosiemme verisimmät viikot. Kolmiosainen juttusarjamme kertoo, kuinka toivoton Suomen tilanne oli ennen sitä… ja sen aikana. Ensimmäisen osan löydät täältä, kolmannen osan täältä.


Loppukevääseen 1944 tultaessa elettiin kotirintamalla niin tavanomaista arkea, kuin sodan varjossa voi, eikä kenelläkään ollut aavistustakaan siitä, kuinka kriittisiä hetkiä tuolloin elettiin ja kuinka kulisseissa kuohui.

Vaan eipä ollut maan johdollakaan.


Kukaan ei tuntunut uskovan Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alkavan jo kesäkuussa (kuvituskuva: SA-kuva)

Puun ja kuoren välissä

Ihan niin kuin kolme vuotta aiemminkin, Suomi löysi itsensä tilanteesta, jossa se oli – tahtomattaan – pelinappula puristuksissa kahden maan suurvaltapolitiikan käänteissä. Yhtäällä oli vanha vihollinen Neuvostoliitto, joka kohtuuttomilta tuntuvine vaatimuksineen painosti Suomea vetäytymään sodasta, toisaalla Saksa, jonka tukea ilman Suomi olisi tuskin selvinnyt taistelussa itsenäisyydestään näinkään pitkään ja joka tulkitsi Suomen pyrkimykset erillisrauhaan petokseksi. Eikä tämä toki yllättävää ollut: Neuvostoliiton alati kiristyviin rauhanehtoihin suostuminen merkitsisi sitä, että Suomen olisi kohdeltava Saksaa vihollisena ja ajettava saksalaissotilaat maasta, mikä ei luonnollisestikaan sopinut saksalaisten suunnitelmin niiden otellessa Neuvostoliiton kanssa mm. puolustuspoliittisesti merkittävän Itämeren herruudesta.

Niinpä molemmat olivat aloittaneet kaikessa hiljaisuudessa valmistautua eri vaihtoehtoihin.


Helmikuussa 1944 Hitler alkoi varautua Suomen erillisrauhan jälkeisiin toimiin

Helmikuun puolessavälissä Hitler antaa määräykset operaatioista Tanne Ost ja Tanne West, joilla se varautui tilanteeseen, jossa Suomi todella irtautuisi sodasta. Tanne Westissä se valtaisi Ahvenanmaan (ja turvaisi näin strategisesti tärkeän sijainnin Suomenlahden suun kontrollin), Tanne Ost puolestaan miehittäisi Suursaaren, mikä avulla Saksan olisi mahdollista kontrolloida Suomenlahtea sen perukoille saakka ja estää näin neuvostolaivaston toiminta. Huhtikuun alussa operaatioihin lisätään vielä Pohjois-Suomen mahdollisia sotatoimia koskeva Birke, jossa määritellään Suomesta vetäytyminen ja jälkeen jäävän materiaalin tuhoaminen.

Suomen kannalta tuhoisimpia suunnitelmia laaditaan kuitenkin Kremlissä.


Viimeistään huhtikuussa 1944 Stavkan vahvistamat suunnitelmat sinetöivät Suomen kohtalon

Päätös suurhyökkäyksestä tehdään

12.4.1944 Neuvostoliiton valtakunnan puolustuskomitea päättää tulevan kesän suuroperaatioista: strategisten iskujen sarjasta, johon kuuluu mm. hyökkäys Karjalan Kannakselle. Reilu kaksi viikkoa myöhemmin maan ylin sodanjohto, Stavka, vahvistaa päätöksen.

Gummeruksen Jatkosota Kronikka on erinomainen ja hankkimisen arvoinen hakuteos, joka käy sotaa läpi päivä päivältä.

Karjalan, Aunuksen ja Maaselän Kannaksille suunnattua uhkaa perustellaan ”suomalaisten taholta Leningradiin kohdistuvan uhan eliminoinnilla.” Sitä Suomi ei ole toki ollut eikä ole vieläkään, mutta kuten jo Mainilan laukaukset aikanaan osoittivat: jos ei oikeaa syytä aggressioille ole, niin itänaapuri sellaisen kyllä keksii.

Hyökkäyksen ensisijainen tavoite on työntää suomalaiset kaikilla suunnilla vuoden 1940 rajalle, sillä sen Neuvostoliitto on jo neuvotteluissa tehnyt moneen kertaan selväksi, että paluusta ennen sen aloittamaa Talvisotaa 1939 vallinneille Suomen rajoille ei edes keskusteltaisi.

Suomen rauhanpyrkimyksistä suuttuneena Saksa on keskeyttänyt Suomen kannalta elintärkeän elintarviketuonnin 3.4. ja 18. päivä huhtikuuta Hitler kieltää aseidenkin toimittamisen Suomeen. Viikkoa aiemmin Suomeen on kuitenkin saatu ensimmäinen erä panssarinyrkin ja panssarikauhun nimellä tunnettuja panssarintorjunta-aseita, joiden merkitys nousisi kesä- heinäkuussa edessä olevissa taisteluissa elintärkeäksi.

Mutta vielä sitäkään ei tiedetä.


Ensimmäiset panssarinyrkin nimellä tunnetut kertasingot saatiin Suomeen Saksasta huhtikuussa 1944

Huoli kasvaa

3. toukokuuta Leningradin Rintaman komentaja, kenraali Leonid Govorov, vahvistaa hyökkäyssuunnitelman Karjalan Kannakselle. Suomalaisten sinnikäs vastarinta on tarkoitus murtaa voimakkaalla tykistövalmistelulla ja keskitetyllä nopealla hyökkäyksellä kohti Viipuria.

Toukokuussa suurhyökkäyksestä alettiin olla huolissaan jo ay-liikkeessäkin

Viikkoa myöhemmin ylipäällikkö C.G.E.Mannerheim esittää joukkojensa komentajille lähettämässään tiukkasanaisessa kirjeessään tyytymättömyytensä Kannaksella hitaasti edenneisiin linnoitustöihin, joita hän pitää suomalaisasemien puolustamisen kannalta erittäin tärkeinä, vaikka ei vielä uskokaan suurhyökkäykseen aivan lähitulevaisuudessa.

Siitä lähtien, kun Suomi hylkäsi Neuvostoliiton vaatimat rauhanehdot, on Suomessa voitu vain arvuutella vihollisen seuraavaa liikettä. 21. toukokuuta Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön SAK:n puheenjohtaja Eero A.Vuorikin nostaa esiin odotettavissa olevan neuvostojoukkojen suurhyökkäyksen uhan.

”Rintamalla on ollut rauhallista, mutta on varauduttava siihen, että se voi muuttua suuremmaksi toimeliaisuudeksi Neuvostoliiton taholta”, hän varoittaa liittonsa valtuustossa pitämässään puheessa.

Ja jonkinlaista varautumista on havaittavissakin, ei tosin juurikaan Suomen puolella.


Panssarivaunukokeiluja Äänislinnassa toukokuussa 1944

22.5. Leningradin Rintaman tueksi irrotetun 21. Armeijan tykistön ja panssarijoukkojen siirto Kannakselle alkaa, yön turvin suomalaisilta salassa. Edelliset viikot ovat kuluneet tiiviissä harjoituksissa, jotka Puna-armeija on ottanut tosissaan. Hankkimiensa tiedustelutietojen perusteella on Leningradin lounaispuolelle rakennettu täysin suomalaisten pääasemaa vastaava harjoitusmaasto, jossa taisteluosastot ovat harjoitelleet tulevia hyökkäyksiään.

27.5. Lentorykmentti 4 saa käskyn suorittaa ilmavalvontakuvauksia Karjalan Kannaksen yllä. Kuvauksia jatketaan kaikkiaan kuutena päivänä. Ilmakuvasarjat toimitetaan 2.-8.6. välisenä aikana IV Armeijakunnan esikuntaan… josta ne lähetetään niitä sen kummemmin läpikäymättä tykistöosastolle ja jäädään Gummeruksen Jatkosota Kronikka-teoksen mukaan ”ilmeisesti odottamaan, että Ilmavoimien Kuvakeskus lähettäisi heille tulkitut kuvasarjat.”

Jos kuvat olisi käyty läpi, olisi niistä havaittu, että niissä on näkyvissä hyökkäykseen selvästi viittaavia valmisteluja.


Toukokuun lopulla aloitetut ilmakuvaukset paljastivat hyökkäykseen selvästi viittaavia merkkejä

Viimeiset hetket

4.6. Puna-armeija aloittaa 21. Armeijan taisteluosastojen siirron Karjalan Kannakselle, mikä saadaan loppuun kolme päivää myöhemmin.

Kuten aina, vallitsevaa tilannetta seurataan ja arvioidaan Karjalan Kannakselle sijoitettujen suomalaisjoukkojen keskuudessa nytkin. Joukkojen esikunnissa ei uskota Puna-armeijan lähiaikoina tapahtuvaan hyökkäykseen, joskin 18. Divisioonan esikunta ilmoittaa ”varmojen johtopäätösten teon olevan vielä ennenaikaista.”

Valkeasaaren lohkolle toukokuussa tullut 10. Divisioona kertoo odottavansa hyökkäystä, mutta vasta ”myöhemmin kesällä.” Myös 2. Divisioonan esikunnan mielestä neuvostojoukkojen yleishyökkäys on ”tuskin mahdollinen ennen heinäkuuta.”

On 8.6.1944.

Meneillään ovat viimeiset tunnit ennen Suomen sotavuosien verisimpiä viikkoja.


Neuvostoliiton 21. Armeija aloitti miehistön ja kaluston siirrot Karjalan Kannakselle toukokuun loppupuolella


Miten Suomi joutui Jatkosotaan? Kenttäpostia-lehden historiallisen erikoisnumeron löydät nyt lehtipisteistä kautta maan sekä  verkkokaupastamme. Lehteä on myynnissä rajoitetun ajan – osta siis omasi jo tänään!


Jaa kirjoitus:

3.6.2021 Tasavallan presidentin myöntämät kunniamerkit puolustusvoimain lippujuhlanpäivänä 4.6.2021

Ritarikuntien suurmestari, Tasavallan presidentti palkitsi Puolustusvoimain lippujuhlan päivänä 4.6. puolustusvoimien, rajavartiolaitoksen ja puolustusministeriön henkilökuntaa sekä maanpuolustustyössä ansioituneita henkilöitä. 



Veteraaniliitot onnittelevat seuraavia vapaaehtoiskenttänsä toimijoita 4.6.2021 myönnettyjen kunniamerkkien johdosta: 

 

Suomen Valkoisen Ruusun ritarimerkki 

 

Viitanen, Pauli Hannu Olavi, kauppatieteiden maisteri, Espoo 

Laine, Esko Olavi, rovasti, Turku 

 

Suomen Valkoisen Ruusun ansioristi 

 

Haavikko, Hannu Heikki, työpäällikkö, Rovaniemi 

Heikkilä, Aarne Matti, kunnallisneuvos, Seinäjoki 

Lepänhaara, Leo Eero, puheenjohtaja, Seinäjoki 

Wright, Tia Maria, Humanististen tieteiden kandidaatti, Lake Worth, Yhdysvallat 

 

Suomen Valkoisen Ruusun 1 lk mitali kultaristein 

 

Hinkkanen, Arja Kaarina, diplomi-insinööri, Kouvola  

Kaasalainen, Sari Hannele, johdon sihteeri, Helsinki 

Kamppi, Tapio Ilmari, tuotantoneuvoja, Kankaanpää 

Puumalainen, Erkki Kalervo, toimitusjohtaja, Helsinki 

Uotila, Paula Kaarina, talouspäällikkö, Pöytyä 

Ylitalo, Tarja Maria, artisti, Pello 

 

Suomen Valkoisen Ruusun 1 lk mitali 

 

Alo, Timo Jorma Pellervo, myyntineuvottelija, Virolahti 

Kestilä, Ritva Kyllikki, kirjanpitäjä, Rovaniemi 

Korhonen, Antero Johannes, nuorisonohjaaja, Kouvola 

Leimu, Merja Leena, kirjanpitäjä, Ristijärvi 

Malinen, Reijo Kauko, myyntimies, Kajaani 

Nieminen, Eila Annikki, kassanhoitaja, Tervola 

 

Suomen Valkoisen Ruusun mitali 

 

Korkalainen, Kari Antero, betonimies, Kouvola 

 

Suomen Leijonan 1 luokan ritarimerkki 

 

Harakka, Paavo, kunnallisneuvos, Nurmes 

 

Suomen Leijonan ritarimerkki 

 

Mellenius, Pentti Niilo August, paikallisjohtaja, Kempele 

 

Suomen Leijonan ansioristi 

 

Kukkonen, Jorma Juhani, myyntipäällikkö, Oulu 

Lindroth, Hannu Olavi, toimitusjohtaja, Helsinki 

 



 

 

Jaa kirjoitus:

2.6.2021 Kannaksen verinen kesä 1944 osa 1: Suomea pakotetaan rauhaan neuvottelupöydissä ja pommisuojissa

Puna-armeijan suurhyökkäys Karjalan Kannaksella 1944 aloitti sotavuosiemme verisimmät viikot. Kolmiosainen juttusarjamme kertoo, kuinka toivoton Suomen tilanne oli sitä ennen… ja sen aikana. Sarjan kakkososan löydät täältä ja kolmannen osan täältä.


Kevät 1944 oli ollut Suomen sotarintamilla varsin rauhallista. Politiikan taistelukentillä rintamalinjat kuitenkin kiristyvät ennennäkemättömästi Neuvostoliiton ajaessa entistä päättäväisemmin suunnitelmaansa pakottaa Suomi erillisrauhaan, eli irtautumaan sodasta, mitä Suomen muuten mahdotonta taistoa niin sotilaallisella kuin materiaalisella avulla tukenut Saksa ei hyväksy.

Suomi on tilanteessa, jossa se ei voi voittaa. Pitkittynyt sota on kuluttanut niin miesten kuin kotirintaman taistelutahtoa, samoin kuin uskoa sodan jatkamisen perusteisiin. Samaan aikaan koko maanosaa nyt jo viidettä vuotta myllertävä maailmansota on katkaissut viennin ja tuonnin ja Suomi on käytännössä riippuvainen Saksan elintarviketoimituksista, jotka se on jo kertaalleen katkaissut vastalauseensa Suomen rauhantunnusteluille.

Miten tähän oli oikein päädytty?


Marras-joulukuun vaihteessa 1943 käyty Teheranin konferenssissa Stalin sai käytännössä vapaat kädet suunnitelmilleen

Teheranin konferenssin tuhoisa perintö

Myös Yhdysvallat on vahvasti erillisrauhan kannalla ja on tammikuun lopulla 1944 Helsinkiin lähettämässään nootissa muistuttanut, että mitä kauemmin Suomi sotaa jatkaa, sitä huonompia rauhanehtoja se voi odottaa. Joulukuussa 1943 päättyneessä Teheranin konferenssissa se on antanut Neuvostoliitolle siunauksensa strategisesti merkittäviin suomalaiskaupunkeihin kohdistuviin suurpommituksiin, joiden tavoitteena on pakottaa suomalaiset neuvottelupöytään.

Ensimmäinen tuhoisista pommituksista kohdistuu Helsinkiin 6.-7. helmikuuta. Pääkaupunkiseutua turvaavan ilmatorjunnan sulkutulen avulla suurin osa vihollisen pommikoneista pakotetaan pudottamaan lastinsa kaupungin ulkopuolelle. Tästäkin huolimatta 103 helsinkiläistä saa surmansa ja toista sataa haavoittuu. Lisäksi pommituksissa tuhotaan 28 rakennusta, näiden joukossa Helsingin rautatieasema.


Tuhannet ja taas tuhannet suomalaiset joutuivat pakenemaan kotikaupungeistaan pommitusten alta

Neljä päivää myöhemmin kohteena on Kotka, jota pommitetaan 150 koneen voimin. Isku tappaa seitsemän.

16.-17.2. helsinkiläisten henkistä kanttia koetellaan jälleen. Ilmatorjunnan sulkutuli tekee jälleen parhaansa ja hyökkäyksen ensimmäisessä aallossa vain muutama läpimurtoa yrittäneestä 120 viholliskoneesta pääsee läpi ja kaupunkiin onnistutaan pudottamaan ”vain” vajaat sata pommia. Kaikkiaan Helsingin ilmatorjunta ampuu illan ja yön aikana taivaalle liki 18 000 kranaattia.Toinen aalto alkaa välittömästi ensimmäisen jälkeen ja aamuun mennessä on kaupunkia moukaroinut kolmisensataa konetta. Edellisen pommituksen seurauksena asukkaat ovat oppineet hakeutumaan suojaan heti hälytyksen alkaessa, mutta kuolonuhreja – siviilejä ja täysin turhaan – tulee 25.


Helsingin ilmatorjunta osoittautui suurpommitusten aikaan erinomaiseksi. Kuvassa Taivaskallion torjuntasektorin 75 ItK/27 -ilmatorjuntakanuunan sulkutulta (kuva: SA-kuva)

Muutaman viikon päästä kohteena on tähän saakka lähes täysin ilmapommituksilta säästynyt Oulu. Helmikuun 21. päivän iltana kahdeksana aaltona kaupunkiin hyökänneen viholliskonejoukon myötä alkaa viikon kestävä piina, jonka aikana viisi kuolee, yli 30 loukkaantuu ja toista sataa rakennusta tuhoutuu. Kuun loppuun mennessä on kaupungin 27 000 asukkaasta paennut jo yli 6000.


Oulun kolmas pommitus käynnisti suurpalon, joka tuhosi liki 70 rakennusta

Helsingin kolmas suurpommitus alkaa illalla 26.2., ollen hyökkäyksistä tuhoisin. Yhteensä kaupunkiin hyökkää yli 500 konetta ja vaikka Helsingin ilmatorjuntaa on vahvistettu entisestään ja suurin osa pommituksista onnistutaan tälläkin kertaa torjumaan (n. 9000 pommista vain 350 räjähtää kaupungissa), on tuho sen mukaista. Henkilövahinkojen (18 kuollutta) lisäksi aineelliset vauriot ovat merkittävät. Pommitukset tuhoamien 60 rakennuksen joukossa on korvaamatonta kulttuurihistoriallista perintöä: mm. Helsingin Yliopiston päärakennuksen vanha osa freskoineen tuhoutuu käytännössä täysin.

Vaan… onnistuuko Neuvostoliitto tavoitteessaan?


Helsinkin suurpommitusten kolmas yö tuhosi kulttuurihistoriallisesti merkittäviä rakennuksia, kuten Helsingin Yliopiston päärakennuksen (kuva: SA-kuva)

Neuvottelupöytään Neuvostoliiton kanssa, suutuksiin Saksan kanssa

Helmikuussa Suomen hallitus on pitkien neuvottelujen lopuksi päättänyt lähettää Suomen Moskovan- lähettiläänä toimineen ja Talvisodankin rauhaa neuvottelemassa olleen J.K.Paasikiven Tukholmaan tapaamaan Neuvostoliiton lähettilästä Aleksandra Kollontaita. Vaikka reissu pyritään julkisuuden ja spekulaatioiden minimoimiseksi naamioimaan ensin ”lääkärikäynniksi” ja myöhemmin ”kirjojen ostomatkaksi” herättää matka huomioita myös Saksassa.

Dagens Nyheter-lehden etusivu 25.2.1944

Neuvostoliitto ei tosin julkisuutta arkaile: pitkien neuvottelujen päätyttyä Paasikivi saa kotiin viemiseksi listan Neuvostoliiton sanelemista rauhanehdoista ja jotta hänen matkansa todellisesta luonteesta ei jäisi kenellekään (lue: saksalaisille) mitään epäilystä, antaa Neuvostoliitto ne julkaistavaksi Ruotsin suurimman lehden Dagens Nyheterin etusivulla. Saksa ilmoittaa pitävänsä mahdollista erillisrauhaa ”selvänä petoksena”, josta se ”tulisi tekemään omat johtopäätöksensä.”

Suomelta vaaditaan paluuta Talvisodan päättäneen Moskovan rauhan 1940 rajoille, suhteiden katkaisemista Saksaan, maassa olevien saksalaisten internoimista sekä sotakorvauksia. Suomelle on tehty selväksi, että sen on hyväksyttävä Neuvostoliiton sanelemista ehdoista ihan joka ikinen – muuten ei olisi Moskovan neuvottelupöytiin menemistä.

Neuvostoliiton suostuteltua Suomea rauhaan niin Helsinkiin kuin Ouluun lähettämiensä terveisten kautta, kokoontuu eduskunta 29.2.1944 salaiseksi julistettuun istuntoon, jonka päätteeksi järjestetyn äänestyksen (105-78) perusteella hallitukselle annetaan valtuudet jatkaa rauhantunnusteluja.


Eduskunnan salaisessa istunnossa näkemykset siitä, miten Suomen tulisi edetä, erosivat toisistaan

Maaliskuun lopulla Paasikivi sekä maan entinen ulkoministeri Carl Enckell lentävät Moskovaan, missä neuvottelut jatkuvat tiukkasävyisinä. Mitään myönnytyksiä olisi Suomen turha odottaa, sillä Saksa on Moskovan silmissä jo hävinnyt sodan. Sotakorvausten määräkin tarkentuu ja vaatimusten määräksi ilmoitetaan 600 miljoonaa dollaria (nykyrahassa n. 7.4 miljardia euroa).

Takarajaksi ehtoihin vastaamiselle asetetaan 15.4.


Suomen neuvottelijat Paasikivi (vas.) ja Enckell tapasivat Moskovassa Molotovin useita kertoja

Neuvottelut päättyvät

Gummeruksen Jatkosota Kronikka on erinomainen ja hankkimisen arvoinen hakuteos, joka käy sotaa läpi päivä päivältä

Suomeen palattua delegaatio esittelee käytyjen neuvottelujen sisällön. Paasikivi on ainoa, joka olisi valmis hyväksymään ne. Pelko siitä, että vaatimukset Suomen kieltäytyessä näistä ehdoista jatkossa vain kovenisivat, on ymmärrettävä, mutta presidentti Risto Rytin tuskastunut näkemys on synkkä.

”Nämä ehdot tuhoavat meidän itsenäisyytemme. Sen pahempaa ei voi tulla.”

Selonteon saavuttaessa Arkadianmäen on eduskunnan vastaus yksimielinen kautta puoluerajojen ja ryhmittymien, minkä perusteella hallitus laatii vastineensa

”Niiden hyväksyminen horjuttaisi Suomen olemassaolon edellytyksiä ja ne sälyttäisivät sille taakkoja, jotka runsaasti ylittäisivät sen kestokyvyn rajat.”

Juuri ennen määräajan umpeutumista Neuvostoliitto saa Suomen vastauksen.

Se on ei.


Kevääseen 1944 mennessä Suomi oli ajettu ahtaalle joka suunnasta (kuvituskuva: SA-kuva)


Miten Suomi joutui Jatkosotaan? Kenttäpostia-lehden historiallisen erikoisnumeron löydät nyt lehtipisteistä kautta maan sekä  verkkokaupastamme. Lehteä on myynnissä rajoitetun ajan – osta siis omasi jo tänään!


 

Jaa kirjoitus: