Uutiset

20.3.2019 Onko tässä Harjavallan tuntematon sotilas? Simo Akkanen saattaa olla tarinan ratkaisu.

Tuntemattoman sotilaan mysteeri ei jättänyt Jaakko Suontaustaa rauhaan

Harjavallan sankarihautausmaan tuntemattoman sotilaan arvoitus jäi Kauko Kiurun lisäksi askarruttamaan monia muitakin.  Yksi heistä on Harjavallan Sotaveteraanit ry:n puheenjohtaja Jaakko Suontausta.

– Toki on mahdollista, että asia jää ainiaaksi ilman selvyyttä, hän myöntää.

– Eihän tämä sankarivainaja toki ainoa tuntemattomaksi jäänyt ole, mutta hänen, niin kuin heistä jokaisen, tarina on kuitenkin kertomisen ja, mikäli mahdollista, selvittämisen arvoinen. Jonkun toisen seurakunnan sankarihaudoilla lienee kivi ja nimi tälle vapautemme uhrille. Ehkäpä siinä kivessä todetaan, että hänet on siunattu kentälle jääneenä?


Työkaluja sotahistorialliseen tutkimukseen

Tänä päivänä sotahistoriallisiin löytöretkiin on tarjolla lukuisia työkaluja, joita löytyy ihan verkostakin. Sotasampo, siihen kuuluva Sotapolku.fi, digitoidut sotapäiväkirjat ja muu Kansallisarkiston sota-arkiston materiaali auttavat löytämään vastauksia useisiin aikaisemmin avoimeksi jääneisiin kysymyksiin.

Kansallisarkistoon oli yhteydessä myös Suontausta.

– Sieltä asiaa luvattiin tutkia lähimmän vuoden aikana. Matkustin kuitenkin Helsinkiin ja sain apua lähes välittömästi. Mietin, että saattaahan kyseisen komppanian miehistä olla joku tai jotkut joutuneet ”hukkaan” kyseisen taistelun aikana. Jospa siitä ajatuksesta voisi lähteä liikkeelle? Rintama kuitenkin eteni itään päin niin, että vainajia ei olisi luullut jääneen vihollisen käsiin, hän arvioi ja jatkaa, että sekaannuksia tuollaisissa tilanteissa sattuu helpostikin.


JR15:n sotapäiväkirja kyseiseltä päivältä

Tarinaan perehtynyt Suontausta pitää todennäköisenä, että Tuntematon on kuulunut samaan komppaniaan ja on kaatunut samassa taistelutilanteessa, jossa Kauko itsekin haavoittui pahoin. Kaukon tuntolevyn irtoaminen ja päätyminen tuntemattoman kaatuneen mukaan selittyisi hänen mukaansa esimerkiksi sillä, että Kaukon haavoittuminen ja tuntemattoman kaatuminen olisivat tapahtuneet käytännössä samassa paikassa.

Tällaisissa, tuhoisia taisteluja selvittämään pyrkivissä tutkimuksissa, on usein valitettavasti lopulta liikaa mahdollisia vaihtoehtoja, jotta mitään lopullista selvyyttä saataisiin. Selvittelyn alla ovat kuitenkin yli 70 vuoden takaiset tapahtumat, joissa paikalla olleita ei välttämättä ole enää jäljellä ainuttakaan.

Suontaustalla näyttäisi sen sijaan olleen matkassa onnea.


Jatkosodan aikainen tuntolevy (kuva: Suomen Sotilas)

Vain yksi mies sopii kuvaan

– Kansallisarkiston tietojen perusteella 5.8.1941 käydystä Hiitolan ns. Pirunvuoren taistelusta on kateissa vain yksi mies, joka sopii tähän kuvaan, hän paljastaa.

Simo Akkanen taistei rykmentin 6. komppaniassa

– Hän on Kirvussa 1913 syntynyt Simo Akkanen, joka asui jatkosodan alussa perheineen Nakkilassa. Siksi hän on lähtenyt sotaan satakuntalaisen 15. Divisioonan 6./JR15:n jääkärinä.

Kiuru ja Akkanen palvelivat siis samassa rykmentissä; Kiuru sen 5. ja Akkanen sen 6. komppaniassa. Molemmat komppaniat taistelivat rinnakkain Pirunvuoressa päivänä, joka koitui miehistä toisen kohtaloksi.

– Miehet ovat olleet vihollisen voimakkaan tulen alla. On hyvin mahdollista, että myös Akkasen tuntolevy on irronnut hänen saadessaan osuman niin kuin tapahtui Kiurunkin kohdalla, Suontausta hahmottelee.

– Niinpä Kiurun tuntolevy on saattanut löytyä Akkasen läheltä ja otettu siksi hänen mukaansa. Tämä kaikki on tietysti vain olettamaa, mutta hyvin mahdollista, hän korostaa.

Aivan täyttä varmuutta Harjavallan Tuntemattomasta ei siis ole saatu vieläkään, mutta todennäköisyys on huomattava. Tämän Suontausta toivoo tuovan edes jotain rauhaa Akkasen omaisille.

– Ehkä heille tuo lohtua ajatella, että Simo on levännyt koko tämän ajan siunatussa maassa Harjavallan hienossa hietakehdossa eikä ole jäänyt rajan taakse Änkilän korpeen?


Harjavallan Tuntemattoman sotilaan hauta

Jaa kirjoitus:

20.3.2019 Varsinais-Suomen Sotaveteraanien Tukisäätiö jakoi viimeisen avustuseränsä

Varsinais-Suomen Sotaveteraanien Tukisäätiö perustettiin 1974 jakamaan rahallista tai muuta taloudellista tukea sosiaalisiin, taloudellisiin tai terveydellisiin vaikeuksiin joutuneille sotiemme veteraaneille. Säätiön säännöissä sotaveteraanilla tarkoitettiin sellaista henkilöä, joka palvelukseen kutsuttuna, määrättynä tai vapaaehtoisena oli osallistunut vuosina 1939 – 1945 käytyihin Suomen sotiin.


Aseveljiä toistensa tukena Vuosalmen rintamalla, kesä 1944 (Kuva: SA-kuva)

Säätiö rakennutti Turkuun 102 asuntoa käsittävän Kiinteistö Oy Turun Sotaveteraanit tyydyttämään veteraanien asumistarpeita. Säätiö omisti 70 % tästä kiinteistöosakeyhtiöstä. Säätiö takasi veteraaneille ja heidän leskilleen turvatun asumisen loppuun asti.

Vuodesta 2004 lähtien säätiö on jakanut avustuksia myös omasta pääomastaan. Avustusvaroja Säätiö on jakanut toimintansa aikana 3.500.000 euroa. Avustukset kohdistettiin ensi alkuun kuntoutuskursseihin, sittemmin yksittäisten veteraanien ja heidän puolisoittensa avustamiseen sekä veteraanien kotiavustajatoimintaan.

Säätiön loput varat luovutettiin 14.3. 2019 avustustoiminnan päätöslounaalla jaettavaksi yksittäisten veteraanien avustustoimintaan.


Esko Laine (vas.) otti vastaan viimeisen tukierän Säätiön puheenjohtaja Timo Kairalta.

Varsinais-Suomen Sotaveteraanien Tukisäätiön viimeiseen hallitukseen kuuluivat puheenjohtajana Timo Kaira, varapuheenjohtajana Seppo Kotiranta, asiamiehenä Jari-Matti Autere sekä jäseninä Timo Kumpulainen, Martti Havia, Kalervo Otava ja Jukka Nikkari.

Jaa kirjoitus:

18.3.2019 ”Sodasta kertominen on rauhantyötä” – 93-vuotias alajärveläisveteraani Olavi Sorvari tietää, että kansakunnan muisti on kovin lyhyt

Alajärven Sotaveteraanit ry:n puheenjohtaja Sakari Joensuu tuli tehneeksi uudenvuoden lupauksen siitä, että panostaisi tulevana keväänä kouluvierailuihin.

– Veteraanityö ja alajärveläiset veteraanit ovat tulleet minulle kovin tutuiksi viimeisen viidentoista vuoden aikana, jonka olen ollut mukana Alajärven paikallisyhdistyksen hallituksessa, Jussila kertoo.

– Alajärvellä elää enää yksitoista veteraania ja vain kaksi heistä pystyy vielä terveytensä puolesta tekemään näitä kouluvierailuja, hän kertoo suunnitelman taustoista.

Näistä toinen on 93-vuotias Olavi Sorvari.


Alajärveläisveteraani Olavi Sorvari Hoiskon koululla

Mikä on vihollinen?

– On tärkeää jakaa oikeaa tietoa sodasta ja Suomen jälleenrakentamisesta. Tämän työn tulee jatkua vielä viimeisenkin veteraanin kuoltua, koska kansakunnan muisti on lyhyt. Sodan vaiheista kertominen on rauhantyötä, JR7:ssä jatkosodassa palvellut ja myöhemmin myös Lapin sotaan joutunut pioneeri pohtii.

Ensimmäisen vierailun kohteeksi otettiin Hoiskon koulu. Vierailu sujui hyvin ja päivän kunniavierasta varten oli varauduttu juhlavasti. Liikuntasaliin oli veteraania varten tuotu tuoli sekä valkoisella liinalla peitetty pöytä, jolle oli aseteltu kaksi kukkaa sekä Suomen loppu.

Juhlavissa merkeissä alkoi itse tilaisuuskin: videopätkällä vuoden 2015 Linnan juhlista, jonne Sorvarikin oli kutsuttu.

– Näimme Olavin komean kättelyn ja kahvipöytäkeskustelun rouva Jenni Haukion kanssa. Olavi antoi Haukiolle kirjoituksensa, joka oli ollut Alajärven Joulu-lehdessä, Joensuu kehaisee.


Koululaiset olivat aktiivisesti mukana

Ihan alkuun Joensuu myös kertasi sotavuosiemme historiaa: sen miehiä ja naisia, kaatuneita ja kotirintamaa ja sitä, kuinka heidän kaikkien uhraukset auttoivat Suomea kasvamaan siksi yhdeksi maailman parhaista maista, joka Suomi tänään on. Joensuun mukaan onkin tärkeää, ettei sitä otettaisi itsestäänselvyytenä.

– Meillä Suomessa on rauhan aika ja turvallista elää, mutta maailmassa, esimerkiksi Syyriassa, on vielä paljon sotia, joissa missä kansa kärsii – erityisesti pienet lapset ja naiset, hän muistutti.

Parivaljakon saamat kysymykset siitä, mikä on vihollinen, missä sotaa käytiin ja mitä tarkoittaa kaatuminen, kertovat, kuinka suojatun lapsuuden nyky-Suomessa kasvanut koululainen on saanut viettää.


Pioneereja jatkosodan etulinjassa viemässä liekinheitintä asemiin, 1941

Mihin lapset laitettiin sodan ajaksi?

Oppilaat tekivät vierailijoihin vaikutuksen hyvällä käyttäytymisellään ja innokkuudellaan.

– Kysymyksiä esitettiin todella paljon ja loppua kohden vauhti vain kiihtyi. Varatuin ajan loppuessa oli pystyssä vielä kymmenkunta kättä. Sovimmekin opettajien kanssa, että opettajat vastaisivat niihin seuraavan oppitunnin aikana. Keskustelu jatkui läpi tilaisuuden jälkeen meille tarjotun lounaankin, Joensuu kertoo tyytyväisenä.

Koululaisia kiinnosti mm. se, millaista sota oli lasten näkökulmasta.

– Mitä lapsille tapahtui ja mihin heidät laitettiin, kun sota syttyi? Paljonko sodan aikana kuoli naisia ja lapsia? Oliko rintamalta ikävä kotiin ja oliko kotona olevilla ikävä miehiä, isiä ja veljiä? Kuinka vanha Olavi oli sotaan joutuessaan, Joensuu listaa heidän saamiaan kysymyksiä.

Muistelot herkistivät niin Joensuun kuin Sorvarin.


Näistä asioista on puhuttava kun veteraaneja vielä on, muistuttaa 93-vuotias Olavi Sorvari

– Kokemukset olivat nuorelle miehelle pelottavia ja kauheitakin. Toivon, ettei sodan kauhuja joutuisi sota- eikä kotirintama koskaan enää kokemaan. Aina on ponnisteltava sen eteen, että rauha kansojen välillä säilyisi.

Vierailu koettiin antoisaksi molemmin puolin ja lisää on tulossa.

– Kun vein Olavia kotiin, kysyi vanha sotaveteraani, että jaksaisinko viedä häntä muillekin kouluille, paljastaa Joensuu hymyillen.

–  Ja kyllähän minä jaksan. Alustavasti on sovittu, että seuraavaksi mennään Ylikylän koululle Olavin kotikylään Kurejoelle.

Sorvarin mukaan näistä asioista on puhuttava nyt kun veteraaneja vielä on kertomassa.

– Kaikkien olisi hyvä tietää millaisissa vaikeissa tilanteissa Suomi oli ja kuinka niistä yhtenäisyydellä selvittiin.

Jaa kirjoitus:

15.3.2019 Sotaveteraaniliiton kevään 2019 huomionosoitukset

Suomen Sotaveteraaniliitto luovutti Helsingissä 15.3. pidetyssä tilaisuudessa kevään ansiomitalinsa. Liitto luovuttaa huomionosoituksiaan kaksi kertaa vuodessa: kevään ansiomitalit jaetaan valtakunnallisen sotaveteraaniviikon tietämillä, syksyn kunnianosoitukset taas liiton vuosipäivän yhteydessä.


Keskellä kultainen ansioristi, reunoilla sotaveteraaniliiton ansiomitaleja


Tällä kertaa liiton hallitus oli myöntänyt Sotaveteraanien kultaisen ansioristin 29 henkilölle ja Sotaveteraaniliiton ansiomitalin 28 henkilölle.


Kultainen ansioristi on liiton korkein huomionosoitus

Huomioitujen joukossa on sotaveteraanityön päämäärien hyväksi toimineita ihmisiä yksityishenkilöistä politiikan, kulttuurin ja liike-elämän saralla vaikuttaviin tahoihin. Ansiomitalin sai mm. kansanedustaja ja eduskunnan entinen puhemies Timo Kalli.

Mediavaikuttajien puolella palkittujen joukosta löytyvät mm. Maaseudun Tulevaisuus-lehden päätoimittaja Jouni Kemppainen sekä Ilta-Sanomien toimituspäällikkö Timo Paunonen. 

Sotaveteraaniliiton ansiomitali voidaan myöntää sotaveteraanityön päämäärien hyväksi kauan ja ansiokkaasti tai muutoin
merkittävästi toimineelle henkilölle.

Sotaveteraanien kultainen ansioristi voidaan puolestaan myöntää tunnustuksena liiton tarkoitusperien hyväksi tehdystä erittäin merkittävästä ja pitkään jatkuneesta työstä.

Nyt sellaisella kunnioitettiin Sotaveteraanipiirien pitkän linjan puurtajia: heidän joukossaan mm. Uudenmaan Sotaveteraanipiirin puheenjohtaja Olavi Kurko sekä Pirkanmaan Sotaveteraanipiirin entinen toiminnanjohtaja ja nykyinen sosiaalineuvoja Johanna Vuori.


Liiton puheenjohtaja Erkki Heikkinen

– On korvaamattoman arvokasta ja tärkeää, että veteraaneilla on puolestapuhujia, tukijoita, kannattajia ja ystäviä, kiitteli liiton puheenjohtaja Erkki Heikkinen puheessaan.

– Te olette niitä arvohenkilöitä. Teidän asenteilla, tuella ja sitoutumisella on tehty paljon hyvää työtä sotaveteraanien, puolisoiden ja leskien tukemiseksi. Uusi lakimuutos  on tästä erinomainen esimerkki.  Olen varma, että kaikki veteraanit yhtyvät kiitokseemme.







Paikalle päässeet palkitut: Tapio Kamppi (takarivi vas.), Jouni Kemppainen, Ilkka Korkiamäki, Jukka Juusti, Mika Rautio, eturivissä (vas.) Ilpo Kärkkäinen, Pekka Toivonen, Outi Antila sekä Outi Luoma-Aho (viime syksyn palkittuja)


Kultaisen ansioristin saajat: Sotaveteraaniliiton ansiomitalin saajat:

 

Heikki Ahvenjärvi, Muurame

Kurt Damén, Vaasa

Hilkka-Helinä Hartikainen, Kouvola

Veikko Heikkilä, Loimaa

Jukka Hirtolahti, Orivesi

Jaakko Hulkkonen, Lappeenranta

Ulla-Maija Isokääntä, Sievi

Tuula Kivinen, Iitti

Olavi Kurko, Hyvinkää

Tuula Käkelä, Iitti

Pertti Laaksonen, Orimattila

Heikki Lahti, Sievi

Kauno Laine, Sodankylä

Sauli Lassila, Vaasa

Eero Leppänen, Kannonkoski

Jouko Mattila, Kerava

Kerttu Mertsalmi, Padasjoki

Seppo Nummi, Salo

Jukka Pajunen, Jämsä

Veikko Punakallio, Heinola

Hilkka Raukola, Orivesi

Marjatta Rautalin, Nokia

Tapani Risku, Kihniö

Arvi Räsänen, Rovaniemi

Tuomo Söyrilä, Salo

Hannu Tähtinen, Pyhtää

Terttu Uosukainen, Lahti

Kari Virtanen, Salo

Johanna Vuori, Vesilahti

 

 

 

 

 

 

 

Pentti Airio, prikaatikenraali, Turku

Arto Alpia, kunnanjohtaja, Kaustinen

Outi Antila, ylijohtaja, Helsinki

Gina Drockila-Kosonen, kukkakauppias, Pyhtää

Jarkko Grandell, liikennöitsijä, Sauvo

Veli-Pekka Harju, kirkkoherra, Kaustinen

Jukka Hultman, kuljetusyrittäjä, Kotka

Erkki Hölsö, kapteeni evp., Isokyrö

Jyrki Jalkanen, Helsinki

Jukka Juusti, kansliapäällikkö, Helsinki

Timo Kalli, kansanedustaja, Eura

Tapio Kamppi, puheenjohtaja, Honkajoki

Jouni Kemppainen, päätoimittaja, Helsinki

Ilkka Korkiamäki, kenraalimajuri, Helsinki

Jouko Kotisalo, rovasti, Mynämäki

Ilpo Kärkkäinen, everstiluutnantti, Helsinki

Hannu Leinonen, elinkeinopäällikkö, Suomussalmi

Juha Majalahti, kunnanjohtaja, Eura

Matti Mertsalmi, toimitusjohtaja, Padasjoki

Juha Miettinen, päätoimittaja, Hämeenlinna

Elina Niiranen, seniorineuvoja, Karstula

Timo Paunonen, toimituspäällikkö, Helsinki

Auli Pensamo, toimistosihteeri, Kaarina

Sirkka Pokki, kauppias, Kotka

Kaija Pouttu, projektipäällikkö, Kannus

Mika Rautio, majuri, Mikkeli

Markku Riittinen, eversti evp., Mikkeli

Kaija Roos, projektisihteeri, Kannus

Hannu Savinainen, puheenjohtaja, Kuopio

Tom Sundell, överstelöjtnant, Vasa

Mia Toivonen, asiakaspalvelusihteeri, Lieto

Pekka Toivonen, puheenjohtaja, Jyväskylä

Kirsi Varhila, ylijohtaja, Helsinki

Aija Marjaana Viitanen, kulttuurisihteeri, Saarijärvi

 

 

Jaa kirjoitus:

12.3.2019 Millainen oli Talvisodan syttymispäivä sen kokeneiden silmin? Nämä kolme helsinkiläistä eivät koskaan usko unohtavansa sitä

On yksi asia kuulla lukea maahan hyökkäävän armeijan teknisistä valmiuksista sotaa edeltäneistä poliittisista käänteistä, mutta millaista se todella on, kun sota syttyy, muuttaen kaiken ympäriltä? Nämä kolme tietävät.

Helsinkiläiset jatkosodan veteraanit Sirkka Kuuskoski ja Olli Vuorio sekä Kaarina Kalliokoski muistavat sen kuin eilisen päivän.


Sirkka Kuuskoski, Kaarina Kalliokoski ja Olli Vuorio eivät koskaan usko unohtavansa talvisodan syttymispäivää

– Ei sellainen ikinä unohdu, Kalliokoski toteaa päätään pyöritellen.

– Oli kylmä ja olin tullut ulos, kun oli ilmoitettu, että sota on syttynyt. Ryssän kone meni ihan tuosta pään päältä ja sitten se putosi Ruskeasuolle, mihin olimme juuri muuttaneet. Hän oli sodan syttyessä vasta 8, mutta hänen elämänsä oli jo kertaalleen mennyt uusiksi, sillä vain joitain päiviä aikaisemmin hän oli äitinsä kanssa joutunut jättämään kotinsa Viipurissa.

– Olimme ensimmäisiä, jotka sieltä pääsivät edes pakenemaan, sillä isä, joka oli silloin jo sodassa, tiesi, että jotain tulisi tapahtumaan ja lähetti Viipurin kasarmilta kolme sotapoikaa kotiimme. Siellä ne seisoivat ovella ja sanoivat että teillä on puoli tuntia kerätä mukaanne sellaiset asiat, jotka saatte käsissä kannettua mukaanne.


Evakkoja Viipurin asemalla marraskuussa 1939

Sodasta puhuttiin, mutta siihen ei uskottu

Pian 97 täyttävä Kuuskoski ja 99-vuotias Vuorio kävivät molemmat Arkadian yhteislyseota tuon kohtalokkaan torstain koittaessa.

Sota mullisti helsinkiläisabiturientti Sirkka Kuuskosken elämän

– Monet asiat ovat jo unohtuneet, mutta talvisodan syttymispäivä ei varmaan koskaan unohdu. Se mullisti elämän, Kuuskoski, tuolloinen abiturientti, kertoo.

– Sodasta oli puhuttu pitkään, mutta sen alkamiseen oli vaikea uskoa. Edellisenä vuonna olin ollut kesällä koululaisvaihdossa Saksassa Frankfurtissa, mutta merkit eivät sielläkään viitanneet lähestyvään sotaan.

Sotaan oli kyllä varustauduttu etukäteen, hän huomauttaa.

-Itsekin olin ollut töissä esimerkiksi sotilasapteekissa Hietalahden torin reunalla aina siihen saakka, kun taloon osunut pommi lopetti sen toiminnan. Jo ennen sodan alkua oli koululle ostettu pakkakaupalla flanellia, josta tehtiin housuja reserviläisille. Vaikka meidän koulussa ei ollut käsitöitä, osasi joku ommella ja neuvoi sitten toisiakin. Yksiin housuihin ompelin luukun väärin päin, Kuuskoski hymähtää ja kehuu lämmöllä ompeluporukan hauskaa henkeä.

– Koulussa oli jo ennen sotaa erittäin isänmaallinen henki.

Sodan syttymispäivänä, aamupäivällä, oppilaiden Strutsiksi kutsuma ruotsinopettaja tuli kiihtyneenä Kuuskosken luokkaan ja kertoi sodan syttyneen. 7. luokalla samassa koulussa ollut Vuorio oli tuona aamuna historian tunnilla. Opettajana oli Aarne G. Varonen, hän muistaa yhä.

–  Kello 9.15 hälytys tuli. Rehtori kaiuttimen välityksellä ilmoitti, että koko koulu lähtee hänen johdollaan Hietaniemen hautausmaalle suojaan. Että pommitukset ovat alkaneet. Niin tehtiin.


Munkkiniemessä alas ammuttu viholliskone, 30.11.1939 (kuva: SA-kuva)

Kuolemaa silmästä silmään

Hietaniemen hautausmaalle koottiin kuuden lähikoulun väki.

– Pienessä jonossa, lehdettömien puiden suojaan. Suurin piirtein siihen, missä nyt on marsalkan paasi ja sankariristi. Siellä oltiin epämääräisissä tunnelmissa noin puoleenpäivään saakka. Sitten rehtori Matti Kaisla sanoi, että menkää koululle, ottakaa sieltä kirjanne ja menkää kotiin. Koulu on loppu, sota on alkanut. Näin tehtiin ja jokainen kävi hakemassa pulpeteistaan kirjansa.

Normaalisti oppilaat eivät Arkadiankadulla sijaitsevasta koulusta poistuessaan saaneet käyttää pääovea. Tällä kertaa siihen tehtiin poikkeus.

– Kun menin pääovesta ulos, niin sen edustalla oli yksi koulun opettajista, Niilo Kanerva. Hän sanoi kättään nostaen ”hei sitten. Taivaassa tavataan, jos siellä on vielä tilaa. ”

Näissä tunnelmissa Vuorio aloitti matkansa Johanneksen kirkon lähellä sijainneeseen lapsuudenkotiinsa.

– Malminkadulla oli siihen aikaan yksikerroksisia puutaloja. Niiden yläpuolella oli ryssän pommikoneita. Niitä oli neljä tai viisi. Ja ne olivat niin matalalla, että näin ohjaajan koneen ikkunasta, sellainen nahkainen päähine sillä näytti olevan päässään, Vuorio muistelee.

– Niin minä menin kotiin ja kerroin, että sota on alkanut. Seuraavana päivänä kouluaikainen tyttöystäväni kertoi olevansa menossa Hämeentielle johonkin lottatehtävään. Ryssän hävittäjä aivan matalalta lentäen tulitti ihmisiä siellä Hämeentiellä. Tämä on muistoni ensimmäiseltä sotapäivältä.


Ilmapommitusten tuhoja Helsingissä, 30.11.1939

Myös Kuuskoski joutui kirjaimellisesti kasvotusten kuoleman kanssa jo tuona ensimmäisenä päivänä.

– Kun mitään ei tapahtunutkaan, lähetti rehtori meidät kotiin. Lähdimme ystäväni kanssa kävelemään keskustaan päin. Samassa alkoi kuulua lentokoneiden ja pommitusten ääntä ja kadulla huudettiin ”kaikki suojaan!” Kävelimme ystäväni Eilan kanssa elokuvateatteri Rexin kulmalle ja samassa pommi putosi aivan lähelle, osuen bussiin.

Kuolleita makasi kadulla bussin edessä. Tytöt jatkoivat kauhuissaan matkaansa, mutta myös Eilan kodin viereistä Eläinlääketieteellistä museota oli pommitettu.

– Meitä vastaan tuli Eilan Jorma-veli, jonka kantapää oli murskaantunut sirpaleista. Talon porttikäytävässä oli kuorma-auto, jonka lavalle kerättiin sodan ensimmäisiä uhreja. Juoksin koko matkan Munkkiniemeen, koska raitiovaunut eivät kulkeneet. Tuo päivä oli ensimmäinen kerta, kun näin kuolleen ihmisen.

Sota on jäänyt jatkosodassa viestintäkoulutuksen saaneena lottana toimineen Kuuskosken mieleen muutenkin.

– Edes joulu ei tuntunut joululta. Kynttilöitä ei esimerkiksi saanut polttaa ja pimennysverhot olivat edessä. Muistikuvani talvisodan talvesta oli se, että oli kylmä talvi. Ilmassa oli pelkoa ja luokkatovereiden hautajaisia. Kaikki tekivät kuitenkin kovasti töitä ja auttoivat toisiaan – tästä se tuli se ikimuistoinen talvisodan henki.


Ihmisiä menossa Esplanadin pommisuojaan ensihälytyksen tultua, Helsinki 30.11.1939

Talvisodan viimeinen päivä

Ihan yhtä lailla on Vuoriolla terävässä muistissa sodan päättymispäiväkin. 17.1.1940 varusmiespalvelukseen käsketty nuorukainen oli helmikuun puolivälissä Nummenkylässä aliupseerikoululla.

99-vuotias helsinkiläisveteraani on menettänyt monta toveriaan

– Meitä oli siellä satakunta. Koululaisia, ylioppilaita. Meille tuli tieto, että aliupseerikoulu keskeytetään, ja koulu lähetetään Taipaleenjoelle.

Taipaleenjoella käytiin tuossa vaiheessa ankaria puolustustaisteluja, joissa oli sodan lopussa mukana 15 pataljoonaa.

– Seurauksena oli se, että illalla koko koulu lähti puntikselle Helsinkiin. Ja kun viimeisellä junalla palattiin Järvenpäähän, niin asemalaituri oli täynnä väkeä, eli koko koulu oli siellä. Ja sitten kun mentiin Nummenkylään, missä joku oli varmuuden vuoksi jättänyt ikkunan auki. Mutta kun ensimmäinen yritti ikkunasta sisään, niin kuului että ”te olette kaikki jo kärynneet, tulkaa vaan ovesta!”

Suurin osa joukosta joutui lähtemään Taipaleenjoelle, vaikka Vuorio kertoo, ettei siihen mennessä oltu laukaustakaan vielä ammuttu.

– Meitä jätettiin seitsemän koulutuskeskukseen alokaskomppanian ryhmänjohtajiksi Hyrylän Paijalan koululle. Noista seitsemästä on enää elossa kaksi; minä ja kaimani Olli Uusivuori. Yksi luokkatovereistani Arkadiasta oli siellä Taipaleessa ja kertoi, että vaikka ei ollut laukaustakaan ennen lähtöä ammuttu, niin siellä kyllä oppi ampumaan.

Sodan viimeisenä päivänä oli 30 asteen pakkanen.

– Me olimme sulkeisjärjestystä harjoittelemassa koulun edessä olevalla kentällä. Tuli tieto, että sota on päättynyt ja rauha tulee. Samaan aikaan näkyi taivaalla usea ryssän pommikone, matkalla etelään.

14.3. Vuorio tovereineen lähetettiin RUK:sta takaisin koulunpenkille. Normaalielämää kesti reilun vuoden verran. Sitten kävi uusi käsky.

– 4.6. 1941 ilmoittauduin reservin vänrikkinä jatkamaan varusmiespalvelusta, 10.6. 6. Prikaati muuttui Jalkaväkirykmentiksi 6 ja kahden vuorokauden aikana marssimme rajalle suojajoukoksi.

Suomi oli taas sodassa.

Jaa kirjoitus:

10.3.2019 53. Sotaveteraaniviikko avattiin Joensuussa

Tänä vuonna jo 53. kertaa vietettävän sotaveteraaniviikon avajaisjuhlaa vietetään lauantaina 9. maaliskuuta Joensuussa, missä tilaisuutta isännöivä Joensuun Sotaveteraaniyhdistys vietti samalla 60-vuotisjuhlaansa.

Sotaveteraaniviikko ajoittuu vuosittain Talvisodan päättymispäivän 13.3. ympärille.


Seppelepartion lähetti Joensuussa matkaan rovasti Juhani Sainio (Kuva: Anne-Mari Thomassen)

– Tämä on tietoinen valinta. Haluamme korostaa Talvisodan aikaisen yksimielisyyden ja yhteisvastuun merkitystä. Samalla haluamme suunnata kansalaisten ja median huomioita sotaveteraanien tarpeisiin ja toiveisiin, mainitsi Sotaveteraaniliiton puheenjohtaja Erkki Heikkinen avajaispuheessaan.

– Jäsenmäärältään suurimpana veteraanijärjestönä Sotaveteraaniliitto järjestää Sotaveteraaniviikon ja kunnioittaa sillä kaikkia sodassa olleita miehiä ja naisia. Nuoria ja ikäihmisiä unohtamatta. Sota vaati uhrinsa koko kansaltamme. Kaikilta.

Carelia-salissa järjestetyn juhlatilaisuuden monipuolinen ohjelma ei ole unohtanut myöskään nuorempia ikäluokkia, joiden rooli veteraanien perinteen siirtämistä myös tuleville sukupolville on tärkeä: heidän äänensä kuuluu musiikkiesityksissä, joissa yksi esiintyjä on Tulliportin normaalikoulun lapsikuoro.

Nuoria kuullaan myös Sotaveteraaniviikon päätösjuhlassa, jota vietetään keskiviikkona 13.3. Espoossa talvisodan päättymispäivän muistotilaisuuden yhteydessä. Aamun klo 09.00 alkavien juhlallisuuksien jälkeen järjestetään Tapiolan kirkossa klo 18.00 alkaen muistojuhla. Yleisö on lämpimästi tervetullut molempiin.



Musiikista vastaa Kaartin Soittokunnan säestämänä Perinnekuoro Espoon Mieslaulajat ja ohjelmaan kuuluu mm. aina yhtä koskettava Veteraanin iltahuuto.

Veteraaanin puheenvuoron juhlassa pitää 94-vuotias espoolaisveteraani Olavi Matilainen

Valtiovallan tervehdyksen juhlaan tuo sisäministeri Kai Mykkänen, veteraanin puheenvuoron pitää 94-vuotias Olavi Matilainen, joka kertoo tuovansa puheessaan esiin ainakin yhteishengen ratkaisevan merkityksen Talvisodan ihmeessä.

– Yhteinen päämäärä – itsenäisyyden säilyttäminen – aikaansai ”kaveria ei jätetä”- hengen syntymisen. Korsussa kuivattelivat kaminan ääressä jalkarättejään niin päällystö kuin miehistökin, kotoa saatujen pakettien makupalat jaettiin kavereiden kesken ja vastaan sanomatta kukin lähti vartiovuorolleen pimeään yöhön ja talven pakkasiin täyttämään sotilasvalansa velvoitetta.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 80 vuotta Talvisodan, itsenäisen Suomen historiaa eniten muokanneen tapahtuman syttymisestä. Sotaveteraaniliitto kunnioittaa merkkivuotta ottamalla sotavuosia käsittelevästä Selviytymistarina – Suomi 1939-1945- kirjastaan uuden painoksen ja lahjoittamalla kappaleen jokaiseen Suomen 754 kirjastoon. Kirjojen luovutus tapahtuu Sotaveteraaniviikon aikana. 


Sotaveteraaniliitto on ottanut merkkivuoden kunniaksi suositusta Selviytymistarina-kirjasta toisen painoksen

– Selviytymistarina on koottu Sotaveteraani-lehdessä vuosina 2004-2016 ilmestyneistä, Suomen sotahistoriaa käsittelevistä artikkeleista, mutta se ei ole sotahistoriaa tavallisimmillaan, kertoo liiton toiminnanjohtaja Sakari Martimo.

– Niin talvi-, jatko- kuin Lapin sodan käsittävä kirja etenee kronologisesti, mikä tekee teoksesta helppolukuisen myös sotahistoriaa entuudestaan tuntemattomalle. Artikkelit kuvaavat sotavuosia erilaisten ja yllättävienkin teemojen kautta. Uskallan väittää, että kirjasta löytyy jokaiselle jotakin, Martimo lupaa.

Jaa kirjoitus:

9.3.2019 Kohtalot Pro Patria-taulun takaa: Suomen tataarit

Helsingin seurakuntatalo

Suomen vajaan 900 hengen tataariyhteisön juuret ulottuvat 1800-ja 1900- lukujen vaihteeseen, jolloin heitä alkoi muuttaa Suomeen Venäjältä. Suomeen saapuneet tataarit asettuivat pääasiassa Viipuriin, tuon ajan Suomen kosmopoliittisimpaan kaupunkiin. Toinen keskittymä syntyi Terijoen alueelle.

Suomen itsenäistyessä olivat kaikki Suomessa asuneet tataarit yhä Venäjän kansalaisia, mutta ryhtyivät sen tultua mahdolliseksi vuonna 1919, anomaan Suomen kansalaisuutta. Vielä syksyllä 1939 noin puolet heistä kuitenkin oleskeli maassa ns. Nansen-passin (YK:n edeltäjän Kansainliiton Venäjältä kommunistihallinnon pelossa naapurimaihin paenneille pakolaisille myöntämä asiakirja) turvin.

Kansalaisuuden puuttumisesta johtuen monet tataarit olivat jääneet vaille varusmieskoulutusta, mistä syystä heitä ei oltu sijoitettu sodan ajan kenttäarmeijaan eikä kutsuttu talvisotaa edeltäneisiin ylimääräisiin harjoituksiin (YH). Moni toimi kuitenkin aktiivisesti suojeluskunnissa, missä olivat saaneet perusteellista sotilaskoulutusta.

Halu puolustaa uutta isänmaata olikin niin kova, että käytännössä joka ikinen asekelpoinen mies ilmoittautui vapaaehtoiseksi. Venäjänkielentaidon ansiosta heitä tarvittiin erityisesti propagandan ja sotavankihuollon kaltaisissa erityistehtävissä.

Kaikkiaan talvi- ja jatkosodassa taisteli tuolloin noin 800 hengen muodostamasta yhteisöstä 156 yhteisön jäsentä, joista 9 kaatui ja 13 haavoittui. Lisäksi 17 naista työskenteli lotta- ja muonitustehtävissä. Yhteisön pienen koon huomioonottaen oli heidän panoksensa siis varsin merkittävä.


Toinen taulu listaa kaikki Suomen sotiin osallistuneet yhteisön jäsenet

Suomen itsenäisyyden 70. juhlavuonna 1987 tataarien Suomen Islam-seurakunta perusti sotaveteraanirahaston. Samalla asetettiin sotaveteraanitoimikunta koordinoimaan ja johtamaan veteraanitoimintoja. Tällä hetkellä tataariveteraaneja on elossa 9: 6 miestä ja 3 lottaa.

Samalla paljastettiin Helsingissä sijaitsevissa toimitiloista löytyvä yhteisön Pro Patria-taulu, jossa on niiden yhdeksän isänmaan puolustajan nimet, jotka eivät koskaan palanneet. Tässä ovat heidän tarinansa.


Feyez Kayenuk, 25

Feyzi Kayenuk (1914-1939)

Vuosina 1938-1939 Uudenmaan Rakuunarykmentissä varusmiespalveluksensa suorittanut Kayenuk kotiutui RUK:n kurssilta numero 40 reservin kornettina. Yliopisto-opintonsa aloittanut tuusulalaisnuorukainen erikoistui tataarien historian tutkimukseen. Kayenukilla oli kaksi veljeä ja heistä kaikista tuli upseereita.

Talvisodassa hän palveli joukkueenjohtajana Erillispataljoona 9:n 3. komppaniassa. 2.2.1939 hän oli mukana Uomaan taistelussa, väkivaltaisessa tiedustelussa, jossa kaatuneiden joukossa oli komppanian päällikön lisäksi ensitietojen mukaan myös kornetti Kayenuk. Seuraavana yönä hän kuitenkin palasi vaikealta retkeltä omiensa luo, vahingoittumattomana, mutta lopen uupuneena.

Yhdeksän päivän kuluttua Tolvajärven-Ägläjärven rajussa hyökkäyksessä hän haavoittui, kuollen joukkosidontapaikalla muutaman tunnin kuluttua verenhukkaan.

Hän oli ensimmäinen tataariyhteisöstä kaatunut.


Hasan Abdrahim, 26

Hasan Abdrahim (1914-1940)

Kauppa-apulaisena siviilissä työskennelleen Abdrahimin perheestä neljä lasta oli rintamalla: tytöt muonitus- ja lääkintälottina ja pojat ase kädessä.

Läheiset muistelevat helsinkiläiskorpraalia kaiholla ja kertovat hänen olleen niitä jotka ”luovat ympärilleen lämpöä ja hyväntuulisuutta ja tahtomattaankin saavuttavat ystäviä”.

Maineikkaassa Ässä-rykmentissä palvelleen Abdrahimin sotapolku vei hänet Karjalan kannakselle, Kuolemanjärvelle, Uurakseen ja Säkkijärvelle, jossa hän 5.3.1940 haavoittui käsivarteen, olkavarteen ja kaulaan, menehtyen myöhemmin samana päivänä.

Kaatuneen sankarivainajan evakuointi sotatoimialueelta kotiin kesti kuitenkin viikkoja ja perhe pääsi hautaamaan hänet vasta puolitoista kuukautta myöhemmin.

 


Sämiulla Asis, 28

Sämiulla Asis (1912-1941)

Venäjän Aktukissa syntynyt, mutta perheensä kanssa vain muutaman vuoden ikäisenä Terijoelle muuttanut Asis tunnettiin kaveripiirissään Seminä. Ylioppilaaksi hän valmistui Terijoen yhteislyseosta vuonna 1935. Varusmiespalvelukseen hän astui seuraavana vuonna, kotiutuen lopulta reservin vänrikkinä.

Syksyllä 1938 hän aloitti historiallis-kielitieteelliset opintonsa Helsingin yliopistossa, mutta vain vuotta myöhemmin isänmaa kutsui taisteluun puolestaan.

Talvisodassa Asis toimi joukkueenjohtajana Jalkaväkirykmentti 69:ssä Karjalan kannaksen kovissa torjuntataisteluissa, jatkosodassa välirauhan aikana luutnantiksi ylennyt Asis sijoitettiin joukkueenjohtajaksi JR 53:n I Pataljoonaan.

Kiestingin valtaamiseen tähdännyt hyökkäys kohtui hänen kohtalokseen, mutta ennen sitä se näytti, että veljeä ei jätetä, oli tilanne mikä hyvänsä.

Tiedustelupartiota johtamaan määrätty Asis oli saanut hankittua tarvittavat tiedot, mutta joutui paluumatkallaan vihollistulitukseen, jossa hän haavoittui niin pahoin, ettei olisi päässyt omien puolelle ilman asetovereidensa apua.

Ensiavun jälkeen Mikkeliin Sotasairaala 17:ään toimitetun Asisin vammoille ei kuitenkaan ollut enää mitään tehtävissä ja hän kuoli 27.8.1941, jättäen jälkeensä murtuneen morsiamen. ”Rakas Semi, olit elämäni unelma”, kihlattu Zekiye kirjoitti hänen kuolinilmoituksessaan.


Taufik Fathullah, 22

Taufik Fathullah (1918-1941)

Fathullah oli kotikylästään Suksusta muuton jälkeen asettunut veljinensä Kotkaan, jossa hän ehti jatkaa opintojaan keskikoulun jälkeen vielä lukioon. Ylioppilaskirjoitukset jäivät kuitenkin sodan sytyttyä väliin.

Jatkosodan hyökkäysvaiheessa sotamies Fathullah palveli konekiväärimiehenä JR 53:ssä, joka joutui ankariin taisteluihin yrittäessään murtaa vihollisen asemat Kiestingissä. Kiestingin motti koitui monen hänen toverinsa kohtaloksi: Fathullah haavoittui 28.8., menehtyen vammoihinsa kenttäsairaalassa kaksi päivää myöhemmin. 29.8. kaatui rykmentin komentaja Jussi Turtola.

Hyväkäytöksisenä tunnettu nuorukainen oli aktiivisesti mukana tataarien kulttuuriseuratoiminnassa ja hänen vanhempiensa poikansa kuolinilmoitukseen kirjoittamin sanoin ”liian lyhyt oli hänen elämänsä kaari”.

Vain kolme viikkoa aikaisemmin hän oli täyttänyt 22.


Enver Salah, 26

Enver Salah (1915-1941)

Hyvinkäällä helmikuussa 1915 syntynyt Salah kirjoitti ylioppilaaksi Vaasan suomalaisesta yhteiskoulusta. Vaasan-vuosinaan hän innostui jalkapallosta, jota vaatimattomana ja rehtinä toverina muistetun Salahin kerrottiin pelaavan ”kuin gentlemanni”.

Helsingin yliopistossa alkaneet matematiikan opinnot vaihtuivat tammikuussa 1940 armeijan harmaisiin: RUK:in lisäksi hän kävi kaasusuojelu-upseerikurssin. Jatkosodan syttyessä kesällä 1940 hän aloitti palveluksensa Kevyen Patteristo 10:n esikunnassa, jonka riveissä hän päätyi Säämäjärvelle, jossa kaatui 31.8.1941.

Vänrikki Salah haudattiin Käsnäselän hautausmaalle, jonne 1. ja 11. Divisioonan sankarivainajat jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana väliaikaisesti haudattiin. Talven tultua heidät siirrettiin kotipitäjiinsä.

Rakkaus isänmaata kohtaan lohdutti toisen pojistaan menettänyttä perhettä edes hieman. ”Kaatui Vienan-Karjalassa pyhimpien arvojen puolesta”, he kirjoittivat hänen kuolinilmoitukseensa.


Gayär Nasretdin, 16

Gayär Nasretdin (1925-1942)

Kuollessaan vasta 17-vuotias Gayär Nasretdin on tataarien Pro Patria-taulun kaatuneista nuorin ja ainut siviili.

Laivapojaksi pestautuneen nuorukaisen alus, rahtilaiva Jussi H lähti matkaan Raumalta 11.9.1942. Sen määränpää oli (vuoteen 1946 saksalaisella nimellään Königsberg tunnettu) Kalingradin satama. Lastina sillä oli kappaletavaraa ja puisten parakkien osia.

Matka oli nuoren Nasretdinin ensimmäinen. Ja viimeinen.

Tarkoituksena oli mennä suoraan Ruotsin rannikon läheisyyteen ja jatkaa siitä etelään suojatuissa olosuhteissa. Varhain seuraavana aamuna laivaan osui neuvostoliittolaisen sukellusvene S-13:n ampumat kaksi torpedoa, jotka upottivat laivan, vieden mukanaan sen 23-henkisen miehistön.

Vain yksi heistä pelastui: neljä päivää myöhemmin Ahvenanmaalle pelastuslautallaan ajautunut laivan 18-vuotias lämmittäjä. Ruumiita onnistuttiin niin ikään löytämään vain yksi ja Nasretdin siunattiin Porin Reposaareen hautapaikkaan KM 12 luokituksella kaatui, ruumis jäänyt kentälle tai tuhoutunut, siunattu kentälle jääneenä tai poissaolevana.

Aluksen hylkyä ei koskaan löydetty.


Siaetdin Samlihan, 30

Siaetdin Samlihan (1912-1942)

Terijokelaissyntyinen, mutta Helsinkiin kotiutunut Samlihan palveli helmikuusta 1940 tammikuuhun 1941 Helsingin Suojeluskuntapiirin Yleisessä Kuljetuskeskuksessa ja Helsingin Autokomppaniassa. Jatkosodassa hän palveli 10. ja 48. Autokomppaniassa niin Helsingissä kuin Maaselän kannaksella.

15.9.1942 hänen sotansa päättyi hänen ollessaan rintamalta kotilomalla Helsingissä. Hänet tappanut luoti ei kuitenkaan ollut vihollisen, vaan peräisin suomalaisaseesta.

Iltamyöhällä kotikaupunkinsa kadulla kävellyt sotamies Samlihan oli kaverinsa kanssa uppoutunut keskusteluun heidän molempien äidinkielellä turkilla, jolloin tuntematon henkilö ampui suomalaista sotilaspukua kantaneen Samlihanin.

Ampujaa ei koskaan tavoitettu ja surmatyön syy jäi selvittämättä. Motiiviksi epäillään kuitenkin sitä, että ampuja luuli  häntä vakoojaksi tai desantiksi. Karmea esimerkki siitä, millaisiin virhearviointeihin ulkomuodon perusteella tuomitseminen pahimmillaan johtaa.

Nahkurina siviilissä elantonsa ansainneelta Samlihanilta jäi nuori leski.


Feizi Ali, 23

Feizi Ali (Feyzi Alejeff) (1919-1942)

Aktukissa Alejeffina syntynyt Ali oli sittemmin helsinkiläistynyt ja työskenteli liikkeenhoitajana.

Varusmiespalveluksensa hän suoritti Jalkaväen koulutuskeskuksessa 1 ja 4. Prikaatin kranaatinheitinkomppaniassa, Suomen käydessä sodista ensimmäistään.

Jatkosodan alkaessa oli hänen vuoronsa joutua tositoimiin.

JR 4:n 2. pataljoonan kranaatinheitinjoukkueessa korpraali Alin 15 kuukauden mittainen sotapolku kuljetti häntä Karjalan kannakselta mm. Maaselkään, Vuoksenrantaan, Vammelsuuhun, Paateneelle ja Syvärin Kuuttilahdelle, missä se kohtasi loppunsa.

Alin heittimen sijainnin paljastuttua viholliselle annettiin käsky, että sen tuliasemaa oli vaihdettava. Samalla heittimen miehistökin siirrettiin korsusta telttamajoitukseen lähemmäksi asemia. 26.9. oli pimeä syysilta ja Ali oli aseveljineen teltassaan, kun teltankin sijainti paljastui. Seurauksena oli vihollisen pikakiväärisarja, jonka luodeista yksi osui Alin päähän.

Tajuntansa jo menettänyttä miestä lähdettiin viemään hevoskyydillä kenttäsairaalaan, mutta hän menehtyi matkalla sinne.

Vain 23-vuotiaana kaatuneen pojan ja veljen menetys oli perheelle kova paikka, mutta hänen kuolinilmoituksessaan he kirjoittivat, että hän ”kuoli oikean asian puolesta”.


Haidär Nisametdin, 21

Haidär Nisametdin (1922-1944)

Viimeisenä Pro Patria-taulun sankarivainajista kaatui Terijoelta syntyisin ollut tuusulalainen Nisametdin. Hän ei ollut vielä 22 vuottakaan ehtinyt täyttää.

Heikiksi kutsuttu sotamies Nisametdin palveli jatkosodassa 19. Prikaatin IV Pataljoonassa. Jääkärin velvollisuudentunnosta ja kuuliaisuudesta kertoo myös tapa, jolla hän kaatui Vuosalmella Äyräpäässä 10.7.1944.

Kolme päivää aikaisemmin hän oli haavoittunut, minkä johdosta hän oli saanut vapaata. Nisametdin ei kuitenkaan tyytynyt tähän, vaan lähti omasta aloitteestaan taisteluun veljiensä rinnalla.

Nisametdinista ei oltu kotona kuultu vähän aikaan, minkä johdosta hänen veljensä tiedusteli asiaa Nisametdinin komppanian vääpeliltä 19.7. päivätyssä kirjeessä. Virallinen ilmoitus hänen kaatumisestaan ei ollut vielä ehättänyt kotiin saakka, joten perhe sai tiedon poikansa ja veljensä kuolemasta vääpeliltä, joka oli saanut vahvistuksen asiaan saman joukkueen mieheltä, joka oli ollut aivan Nisametdinin vieressä tämän saadessa kuolettavan osuman.

”Tilanne oli nimittäin sellainen, että meikäläiset joutuivat tekemään vastaiskuja ja tällöin tietysti vetäytymään, jossa vaiheessa veljenne kaatui”.

Vääpeli pahoittelee, että ”tilanteen ollessa mikä se on, ei Nismatedinin ruumista ole ainakaan vielä ollut mahdollista saada pois vihollisen puolelta.”

Nisametdinin perhe ei koskaan saanut hänen ruumistaan takaisin, vaan joutui siunaamaan hänet hautapaikkaansa (nro 8, Helsingin islamilainen hautausmaa) kentälle jääneenä tai poissaolevana.


_____________


Ämrulla Fethulla, 16

Ämrulla Fethulla (1923-1939)

Niin tataarihautausmaalla vuonna 1956 paljastetusta Pro Finlandia- muistomerkistä kuin 22.11.1987 seurakunnassa paljastetusta graniittitaulusta puuttuu kymmenes sankarivainaja, jota jostain syystä ei oltu lisätty virallisiin tilastoihin taulujen paljastamiseen mennessä. Hän on Ämrulla Fethulla, yksi talvisodan ensimmäisiä ja samalla nuorimpia siviiliuhreja.

Väestönsuojelumiehenä oman osansa isänmaansa puolesta tehnyt Fethulla menetti henkensä Kotkan pommituksissa tapaninpäivänä 1939.

Kotkalaisen Näkintalon ilmasuojeluvalvojana toiminut Fethulla oli ollut ensiapuaseman lähettinä toimineen veljensä seurassa klo 13 paikkeilla alkaneeseen ilmahälytykseen saakka. Jonkin verran myöhemmin alkanut ankara ilmatorjuntatuli sai työhönsä palaamassa olleen Fazlulla-veljen aavistamaan, että hänen veljelleen oli sattunut jotain. Vaisto oli oikeassa. Saapuessaan takaisin Näkintalolle hän joutui tunnistamaan maassa takaraivo paljaana makaavan veljensä kuolleiden joukosta.



 


Talvisodan syttymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi 80 vuotta, mitä Sotaveteraaniliitto kunnioittaa monella tapaa. Yksi niistä on kohtaloiden esitteleminen maan Pro Patria-taulujen takaa.

Olisiko sinulla taulu, jonka sankarivainajien tarinat haluaisit jakaa?

Ota yhteyttä toimitus@sotaveteraaniliitto.fi


Aikaisemmin Kohtalot Pro Patria-taulun takaa-sarjassa on ilmestynyt:

Aleksanterin teatteri, Helsinki

 

Jaa kirjoitus:

5.3.2019 Pelti-Heikeistä Taivaan helmiin – Esa Sirosen dokumentti kunnioittaa Ilmavoimien vuosipäivää

Tänään AlfaTV:llä nähtävä ”Lentäjien sotaa” on dokumenttielokuva suomalaisten lentäjien sotatyöstä. Dokumenttiesitys kunnioittaa Ilmavoimien vuosipäivää. Tänä vuonna Ilmavoimien perustamisesta tulee kuluneeksi 101 vuotta.


Blenheim-pommittajamiehistöjä ryhmäkuvassa Luonetjärvellä 1943

Lentäjien ura alkoi ”kangaspuiksi” haukutuilla alkeiskoneilla, jatkui kaksintaisteluina kömpelöillä Fokkereilla ja jatkui lopulta Taivaan helmiksi kutsutuilla Brewstereillä, jotka säväyttivät jo pelkällä äänellään.

Talvisodan ketterä ihmemasiina Blenheim vanheni sotavuosina museokoneeksi, mutta niin vain sekin Pelti-Heikiksi ristittynä heitettiin Lapin sotaan saksalaista ilmatorjuntaa vastaan.

Eikä sovi unohtaa mekaanikkoja, jotka huolsivat koneita pressun alla 40 asteen pakkasessa ja pumppasivat polttoainetta koneisiin tynnyristä lammasnahkaisen säämiskän läpi.



Tunnin mittainen elokuva on sotahistoriallisiin dokumentteihin erikoistuneen Esa Sirosen käsialaa. Se esitetään AlfaTV -kanavalla Suomen ilmavoimien vuosipäivänä 6.3.2019 kello 20. Ohjelma on myöhemmin katsottavissa myös kanavan arkistosta. 



PS. Haluatko kuulla lisää sotiemme lentäjien tarinoita? Sivuiltamme löydät Olli Kiviojan muistelmia, hänen kertomuksiaan lentäjä-ässä Ilmari Juutilaisesta sekä Kosti Keski-Nummen sotakokemuksia.

 

Jaa kirjoitus:

4.3.2019 Kuka on Harjavallan sankarihautausmaan tuntematon sotilas?

Elokuussa 1941 Harjavallassa valmistauduttiin hautaamaan Kauko Kiurua, vain 19-vuotiaana kaatunutta oman kylän poikaa. Kolme päivää ennen hautajaisia kaikki kuitenkin muuttui.

Arkussa lepäävä ruumis ei ollutkaan Kaukon.


Paperipaita puetaan jatkosodassa kaatuneen ylle kaatuneiden evakuointikeskuksella

Satakuntalaisten riveissä rintamalle

Kauko Kiuru nuorena sotilaana

Kannaksen Räisälästä syntyisin olevan, mutta Harjavallan Hiirijärvelle asettuneen maanviljelijäpariskunnan Matti ja Vilhelmiina Kiurun poika Kauko oli jatkosodan syttyessä täyttänyt juuri 19 vuotta. Jonkin verran sotilaskoulutusta saaneena hänet lähetettiin heti jatkosodan alussa rintamalle, missä hänet sijoitettiin muista satakuntalaismiehistä koostuvaan 15. Divisioonan Jalkaväkirykmentti 15 toisen pataljoonan 5. komppaniaan.

Satakuntalaiset olivat aloittaneet etenemisensä Simpeleeltä Hiitolan suuntaan 31.7.1941. Harjavaltalaisia oli sijoitettu runsaasti juuri Kaukon pataljoonaan. Taistelut olivat ankaria aivan alusta saakka ja vaativat paljon uhreja. Erityisesti näin oli 5.8.1941, joka muodostui merkittäväksi myös Kaukon sotapolulla. Mutta sitä, kuinka merkittäväksi, ei vielä tuolloin tiennyt kukaan.

Taisteluissa hän ei ollut ehtinyt olla vielä viikkoakaan.


Satakuntalaisrykmentti Simpeleessä matkalla etulinjaan, heinäkuu 1941

Tuona päivänä käytiin ns. Pirunvuoren verisiä taisteluja Simpeleen ja Hiitolan välisessä metsämaastossa Änkilänsalossa. Harjavallan sankarihautausmaalta löytyy 12  hautaa, joissa lepäävien sotilaiden omaiset saivat 5.8.1941 viesteistä pelätyimmän.

”Velvollisuuteni on ilmoittaa, että poikanne on kaatunut taistelussa

Isänmaan vapauden ja kaiken sen puolesta, mikä meille on pyhää ja kallista”.

Kiurun perhe oli heistä yksi.



Yllättäviä uutisia

Jonkin ajan päästä Harjavaltaan tuotiin rautateitse arkku, johon oli kiinnitetty Kaukon tuntolevy ja nimi. Kertoman mukaan hiirijärveläinen Eero Virtanen oli ollut tunnistamassa kaikki Harjavaltaan tulleet sankarivainajat ja oli tämän arkun kohdalla hiustenväristä päätellen esittänyt epäilyksensä, ettei vainaja olisikaan Kauko.

Murheen vallassa Kiurut alkoivat valmistella hautajaisia. Kolme päivää ennen hautajaisia perhe sai kuitenkin uuden viestin, joka muutti kaiken.

Vieraalla käsialalla kirjoitetussa kortissa oli terveiset Kaukolta sekä tieto siitä, että hän oli haavoittunut ja makasi parhaillaan Hämeenlinnan sotasairaalassa. Kortin kirjoittaja oli Ahveniston parantolaan perustetussa sotasairaalassa työskentelevä sairaanhoitaja.

Tuntematon sotilas siunattiin ja haudattiin Harjavallan sankarihautaan.

Kauko itse kertoi myöhemmin saaneensa konekiväärisuihkun vasempaan käteen ja kainaloonsa. Verenhukka oli niin suuri, että vaikka oli kirkas päivä, hänen silmissään musteni. Alati heikentyvät voimat johtivat siihen, ettei hän jaksanut ryömiä paikalta turvaan.

Toinen harjavaltalainen, Vilho Virta, oli kuitenkin onneksi kuullut haavoittuneen valituksen.

– Hän veti oman henkensä uhalla minut suojaan ja saamaan ensiapua. Pelastumisestani saan Jumalan lisäksi kiittää ”Vilkkua”.


Kaatuneiden arkkuja lähdössä KEK:stä rautatievaunussa

Arvoitus jäi vaivaamaan

Sille, miten hänen tuntolevynsä joutui tuntemattomaksi jääneen kaatuneen sotilaan mukaan, ei hän koskaan löytänyt selitystä.

Kaukon poika Seppo Kiuru Tuntenmattoman sotilaan haudalla kaatumisen vuosipäivänä 5.8.2018

– Kuka hän on ja ketkä häntä kaipaavat? Minä käyn kerran pari vuodessa katsomassa Tuntemattoman sotilaan hautaa, jonka kiveen oli aikomus kirjoittaa minun nimeni.

Kaatumisilmoituksen seurauksena Kaukon nimi oli pyyhitty elävien kirjoista Räisälän seurakunnassakin.

– Hain jatkosodan hiljaisina aikoina papinkirjaa mennäkseni katsomaan kotipaikkaa Karjalaan. Räisälän silloinen pappi katsoi kirkonkirjaa ja sanoi että Kauko Kiuru on kaatunut Simpeleellä elokuussa 1941.

Kauko Kiuru sai elää Harjavallassa täyden ja merkittävän elämän. Hän sai perheen ja työskenteli maanviljelijänä sekä Outokummun Harjavallan tehtailla. Toimelias veteraani tunnettiin myös yhteiskunnalliseen päätöksentekoon aktiivisesti vaikuttaneena miehenä. Sodassa menettämänsä synnyinseudun muistoa hän vaali mm. Harjavallan Karjalaseurassa.

Kauko Kiurun oma nimi kaiverrettiin hautakiveen vasta 27.5. 2005 hänen kuoltuaan lähes 83-vuotiaana.

Harjavallan sankarihautausmaan tuntemattoman sotilaan tarina jäi kuitenkin askarruttamaan muitakin. Jatkoa on siis luvassa…!

Päivitetty 20.3.: Näyttää siltä, että arvoitus on saanut vastauksensa! Lue lisää täältä!

Jutun pohjana ollut artikkeli (Jaakko Suontausta: ”Kuka on tämä Tuntematon sotilas sankarihaudassa?”) on julkaistu Satakunnan Sotaveteraanin Joulu 2018- lehdessä. Lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.

 

Jaa kirjoitus:

2.3.2019 Harmaat sisaret – Lottamuseon uutuusnäyttely kertoo lääkintälottien tarinan

Tänä vuonna tulee talvisodan syttymisestä kuluneeksi 80 vuotta. Tämän vuoksi onkin hyvä hetki palata ajassa taaksepäin ja nostaa esille Lottajärjestön lääkintäjaoston tuki niin puolustusvoimille kuin siviiliväestöllekin.

Lottajärjestön lääkintäjaosto on teemana ajankohtainen myös sen vuoksi, että Lotta Svärd Säätiön ylläpitämän Lottamuseon uusi erikoisnäyttely Harmaat sisaret – Lääkintälottien tarina avautui yleisölle 2.3.2019.


(kuva: Lottamuseo)

Lotat tärkeässä roolissa jo sotaan valmistauduttaessa

Lottajärjestön lääkintäjaostoon kuului 15% järjestön jäsenistä eli noin 13 000 lottaa. Etenkin sota- ja kenttäsairaaloiden varustamisessa Lottajärjestön lääkintäjaostolla oli varsin merkittävä rooli.

Suojeluskunta- ja lottapiirit olivat jo alkuvuodesta 1939 alkaneet varustaa kukin yhtä sotasairaalaa piiriä kohden. Tämän jälkeen puolustusministeriö pyysi vielä Lottajärjestön keskusjohtokunnalta apua kaikkien sotasairaaloiden varustamisessa.

Keskusjohtokunta suostui pyyntöön ja lottapiirien lääkintäjaostoissa alkoi kiireinen työ sillä seurauksella, että useissa piireissä sotasairaalat tuli varustettua yksinomaan lottien toimesta. Esimerkiksi Jyväskylän piirissä lotat saivat kokoon tarvikkeita kaikkiaan 1,5 miljoonan markan arvosta.

Puolustusvoimiin kuuluvien lääkintämuodostelmien lisäksi perustettiin talvisodan kynnyksellä sairaaloita ja sairastupia siirtoväkeä varten sekä väestönsuojelun tarpeiksi. Suuri määrä Lottajärjestön jäseniä sitoutuikin nimenomaan siirtoväen huoltamiseen.


Lääkintälottia 23. kenttäsairaalassa Kivennavassa, joulukuu 1942

Lotat sodassa

Ylimääräisten kertausharjoitusten ja talvisodan aikana lottatehtävissä oli noin 7000 lääkintälottaa. Vuoteen 1944 tultaessa oli lottajärjestö kouluttanut yli 15 000 lääkintälottaa, joista komennuksella oman kotipaikkakunnan ulkopuolella oli lähes 4000 lottaa. Loput toimivat omalla kotialueellaan. Kotirintamalla lääkintälotat avustivat siiviiliväestöä ja toimivat terveydenhuoltoviranomaisten apuna.

Rintamalla lääkintälottien tehtävät olivat moninaiset: heitä toimi mm. sairaanhoitajia vereenluovutuksissa ja veritoimitusten kuljettamissa etulinjaan sekä kenttä- ja sotasairaaloihin avustavina verilottina, eläinlääkintälottina sekä kaatuneiden evakuointikeskuksissa (KEK), mikä oli tehtävistä epäilemtättä henkisestikin raskain: siellä heidän tehtävänään oli pestä ja huoltaa rintamalta tuodut vainajat arkkuihinsa kotiin kuljetusta varten.


Sankarivainaja tuodaan KEK:een Hangon rintamalla, heinäkuu 1941

Syyskuuhun 2020 avoinna oleva näyttely kertoo Lottajärjestön lääkintäjaostossa työskennelleiden lottien kokemuksista, koulutuksista ja käytännön työstä sekä tehtäviin liittyvistä iloista ja suruista. Lottamuseon ulkonäyttelytilaan rakennettu osa näyttelystä puolestaan perehtyy sairasjunissa työskennelleiden lottien arkeen. Sairasjunien moninainen arki välittyy museovierailijoille lottien muistelmien ja päiväkirjamerkintöjen kautta.


Syväranta Rantatie 39, 04310 Tuusula

Avoinna tiistaista sunnuntaihin 10.00 – 17.00

Pääsymaksu 7 €/ 6 € (opiskelijat ja eläkeläiset, varusmiehet, siviilipalvelusmiehet)
Lapset (7–18 v.) 2 €
Lotat, pikkulotat, sotilaspojat, sotaveteraanit, sotalapset, sotaorvot – ei pääsymaksua

www.lottamuseo.fi 


 

Jaa kirjoitus: