Uutiset

17.6.2020 Lainan ja Riston yhteistä juhannusta ei koskaan tullut – toinen joutui evakkoon ja toinen kaatui

Harvoin tullaan miettineeksi, kuinka kovan hinnan sotavuosista maksoivat Suomen naiset.

Rintaman kauheuksia oli todistamassa Suomen sotavuosina noin 100 000 sotatoimialueilla palvellutta naista. Naispuolisia tunnuksen omaavia veteraaneja onkin Suomessa tänä vuonna jo enemmän kuin miespuolisia, vaan kovia uhrauksia vaadittiin myös kotirintaman naisilta.


Kolmen sankarivainajan äiti

Poikansa menettäneen äidit

Kymmenet tuhannet äidit jännittivät sydän syrjällään miestensä ja poikiensa kohtaloa. Kenttäpostin kautta saatuja pieniäkin elonmerkkejä vaalittiin aarteista kalleimpana eikä mitään pelätty niin paljoa, kuin pihaan kaartavaa autoa.

– Heti kun äiti näki kirkkoherran lähestyvän, hän tiesi, millä asialla sieltä tullaan, muisteli yksi  perheensä saamaa suru-uutista.

Suomi oli vielä tuohon aikaan pitkälti maanviljelyllä itsensä elättävä maa. Vaikka miehet olivatkin rintamalla, oli jonkun hoidettava maatilat ja muut kotirintaman työt. Tämä kaatui naisten niskaan. Jatkosodan vuosina apua tuli kahdesta lähteestä: valtion maaseudun työvoimapulaa lievittämään järjestämistä talkoista sekä maalaistaloihin sijoitetuista sotavangeista.

Monen perheen kohdalla läheiseksi tullut oma vanki paikkasi talon miesten jättämää aukkoa muutenkin kuin vain työvoiman osalta.

– Andreilla oli omat, suunnilleen minun ikäiseni tytöt kotona, joita hän kaipasi ja niin hän osasi huomioida minut; vain neljävuotiaan isäänsä ikävöivän lapsen, kertoo omista kokemuksistaan Ira Vihreälehdon Kunnes rauha heidät erotti -kirjaan haastateltu Riitta.


Ira Vihreälehdon kirjassa tarinansa kertoneet Riitta (vas.) ja Marjatta

– En tiedä, miten olisin selvinnyt sodasta ilman häntä. Isä oli kaukana ja hänen puolestaan piti jatkuvasti pelätä. Kotona lomilla käydessä oli niin paljon hommaa, ettei häntä juuri pirtissä näkynyt. Nämä venäläiset olivat ainoat miehenkuvat mitä meillä oli.

Traagiseksi muodostui elämä monessa niistä perheistä, joissa poika katosi, eikä kotiin saatu hänen ruumistakaan. Epätietoisuus mahdollisti pienimpiinkin toivonrippeisiin takertumisen, mikä toisinaan tuotti tuloksiakin: palattiinhan sotavankeudesta vielä 1950-luvun puolellakin (kuusamolainen Unto Mursu esimerkiksi pääsi kotiin vasta 1957).

– Kun ei arkkuakaan ollut, niin äiti jäi tuijottamaan ulko-ovea loppuelämäkseen, toivoen, että joku päivä poika sittenkin palaisi, huokaisee yhden tällaisen perheen jälkeläinen.


Kentälle kadonneita etsitään ja löydetään yhä – 1944 kadonneen Pauli Ripatin omaiset pääsivät hautaamaan hänet 2019 (kuva: Juhani Manninen)

Isänsä menettäneen sotaorvot

Noin 55 000 lasta jäi sotaorvoksi. Mm. heidän etujaan valvomaan keskittynyt Kaatuneitten Omaisten Liitto perustettiin heti sotien jälkeen, mutta julkiseen keskusteluun sotaorpojen kohtalo ja varsin kipeätkin kokemukset ovat nousseet vasta viime vuosina.

– Heti sodan jälkeen ei välttämättä haluta tai pystytä muistelemiseen, vaan sen aika tulee myöhemmin, sillä kivuliaiden kokemusten työstäminen vie aikansa, huomauttaa Juha Siltalan koostama, sodan inhimillisiä seurauksia tarkasteleva Ihminen sodassa- kirja ja muistuttaa, että aina se ei onnistu lainkaan.


Sodan inhimillistä hintaa on alettu käsitellä entistä enemmän

Isän ikävä ei koskaan hellittänyt, vaan jätti jälkeensä olennaiseksi osaksi identiteettiä muodostuneen juurettomuuden, kertoo myös vuonna 2018 julkaistu Sotaorpous ja isän muisto- kirja.

– Vaikeinta oli monesti kestää ympäristön kylmäkiskoisuus. Tämä empatian puute saattoi ilmetä häpäisemisenä, nöyryyttämisenä ja kiusaamisena, kertoo kirjan toimittanut Sari Näre.

Etenkin tyttöjen kohdalla seurauksena oli usein Näreen ”lunastajaidentiteetiksi” nimittämä mentaliteetti, jossa muiden tarpeet jo varhain huomioimaan ja menetystä pelkäämään oppineet lapset pyrkivät lunastamaan oman olemassaolon oikeutuksensa suorittamalla ja muita auttamalla, omien tarpeiden tunnustamisen ja huomioimisen kustannuksella.

Traumaattisia lapsuudenkokemuksia sota jätti myös Ruotsiin ja Tanskaan lähetettyihin sotalapsiin.

Muutama vuosi sitten valmistunut tutkimus paljastaa tämän ylisukupolvisen trauman vaikuttavan jostain syystä nimenomaan tyttöihin: naispuolisten sotalasten tyttärillä on sen mukaan peräti viisinkertainen riski sairastua masennukseen.


Sotalapsuuden ylisukupolvinen trauma vaikuttaa erityisesti tyttöihin

Sotaleskeksi jääneet naiset

1940-luvulla naimisiin mentiin nykyistä enemmän ja nuorempina, joten suuri osa rintamalla olleista miehistä oli ehtinyt jo avioitua. Sotaleskien määrä nousi liki 30 000:een. Samoin kuin sotaorvoille, maksettiin sotaleskille pientä eläkettä, mutta elämiseen ei tämä ainoa valtion tuki riittänyt.

– Alentuneen rahanarvon takia ja milloin kyseessä on ansiotyöhön kykenemätön omainen, on se aivan riittämätön, huomautti Sotaleskien ja kaatuneitten omaisten huolto ry:n toimesta vuonna 1947 valmistunut 7.5-minuuttinen Kohti uutta elämää! – elokuva.


Elokuva on vielä toistaiseksi nähtävissä Yle Areenassa – katsomaan pääset kuvaa klikkaamalla!

Edessä olikin varsin uudenlainen elämä: moni kotiäiti joutui perheensä elättääkseen hakeutumaan työelämään. Vuonna 1943 oli säädetty työhuoltolaki, joka takasi sotaleskien saamaan huoltoeläkkeeseen oikeutetuille ammattikoulutuksen, mikä mahdollisti lisätienestien hankkimisen eläkkeen tueksi.

Jotkut avioituivat uudestaan, mutta yhteiskunta – ja etenkin kirkko – teki sotaleskistä koko kansan uhrin ikoneita, melkeinpä odottaen näiden uhraavan oman loppuelämänsäkin sankarivainajansa muiston kunnioittamiselle.

”Älkää antako polun sankarihaudoille ruohottua”, heitä ohjeistettiin.


Helsinkiläisveteraani Laina Tiainen oli yksi niistä, joiden häät jäivät tanssimatta

Aviomiestä vaille jääneet

Monet häät jäivät tanssimatta kokonaan, sillä sota vei mennessään huomattavan osan naimaiässä olleista miehistä.

Etenkin Talvisodassa joukko-osastot koottiin tyypillisesti saman alueen miehistä, minkä vuoksi kovien taistelujen tappioluettelot kurittivat poikkeuksellisen kovalla kädellä tiettyjen kylien väestöä. Yksi esimerkki on Nurmo, jonka pojista kaatui Talvisodan viimeisinä päivinä käydyissä taisteluissa liki puolet kaikista sotaan lähteneistä. Erityisen kohtalokkaaksi koitui Äyräpää. Yhteensä 89 nurmolaismiehestä palasi kotiin ehjänä vain 19.

Vuosien 1910 ja 1923 välillä syntyneistä ikäluokista menetettiin vähintään joka kymmenes mies. Kovimman uhrin Suomen sotavuosista maksoivat vuosina 1917, 1918 sekä 1920 syntyneet: noista ikäluokista menetettiin 16 prosenttia tai enemmän eli noin joka kuudes tuona vuonna syntynyt nuorukainen. Yhteensä sotavuodet veivät Suomelta noin kolmen kokonaisen ikäluokan verran miehiä. Suunnilleen saman verran miehiä haavoittui pysyvästi.

– Uhrin suuruutta korostaa vielä se, että henkensä antaneiden ja haavoittuneiden yleisin ikä oli vain 21 vuotta, aihetta tutkinut Juhani Snellman huomauttaa Sotaveteraani 1/2018- lehdessä.

Helsinkiläisveteraani Laina Tiainen tietää tämän omasta kokemuksesta.

– Nuoruudenrakastettuni Risto sanoi tulevansa juhannuksena lomillaan hakemaan minut kotoa, hän kertoo näyttäen helatorstaina 1944 saamaansa kuvaa.

– Mutta sitä juhannusta ei tullut. Meidän perheemme oli silloin joutunut evakkoon jo toista kertaa. Ja Risto, hän haavoittui ja menehtyi.




Teksti on alun perin julkaistu Naiset sodassa-teemaisessa Kenttäpostia-lehden numerossa 4/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Jaa kirjoitus:

15.6.2020 Kohtalot Pro Patria-taulun takaa: Nuorgamin koulu

Sota kosketti kovalla kädellä myös pohjoisimman Suomen saamelaisyhteisöä, monen nuoren miehen lähtiessä rintamalle puolustamaan isänmaansa itsenäisyyttä. Neljä heistä ei koskaan palannut.

Erinomaisten luonnossa liikkumis- ja suunnistustaitojen ansiosta saamelaisia hyödynnettiin paljon etenkin pitkillä tiedustelu- ja partiomatkoilla.

Kaikkiaan utsjokelaisia oli rintamalla yhteensä 129 miestä, joista 17 jäi palaamatta. Kolme heistä kuoli sairauteen, yksi katosi ja kaksi kuoli miinaan heti kotiuttamisen jälkeen kotimatkalla.  Useimpien sijoituspaikka sodan aikaan oli Petsamossa vaikuttanut Erillinen Osasto Pennanen eli ”Luton miehet”.

Ivalossa toimineesta Er.Os.P:sta sekä Petsamossa rajavartioinnista vastanneesta 36. Rajajääkärikomppaniasta muodostetun, vahvennetun pataljoonan suuruinen osasto (n. 1200 miestä) vastasi koko Jatkosodan ajan saksalaisen XIX Vuoristoarmeijakunnan eteläisen sivustan suojaamisesta n. 120 km leveällä kaistalla Luttojoen molemmin puolin.

Monen pohjoisen pojan sotataival vei myös aina Karjalan kannakselle asti ja Lapin sotaan.


(kuva: Utsjoen koulutoimi)

1.1.1876 perustettu Nuorgamin koulu on yksi Utsjoen alueen kolmesta peruskoulusta ja Suomen pohjoisin alakoulu. Sen aulasta löytyvä Pro Patria- taulu paljastettiin 1958 Eversti Leskisen, Lapin rajavartiolaitoksen tuolloisen komentajan ollessa paikalla paljastustilaisuudessa. Nuorgamin koulun taulussa on neljän koulun entisen oppilaan ja meidän kaikkien vapauden puolesta kaikkensa antaneen nuorukaisen nimet. Tässä ovat heidän tarinansa.


Jouni Guttorm, 22

Jouni Viktor Ivar Guttorm (1918 – 1940)

Nuorgamin läheltä Ala-Jalvesta eli Alakönkäältä kotoisin oleva Jouni Guttorm ansaitsi elantonsa maatyömiehenä. Varusmiespalveluksensa hän aloitti 1.7.1939 Lapin rajavartiostolla. Talvisodassa Osasto Pennasen riveissä maataan palvellut sotamies osallistui Petsamon suunnan taisteluihin.

Välirauhan aikana hän kuului partioon, joka suoritti rajavalvontatehtäviä Suomen ja Venäjän rajalla. Epämääräistä raja-aluetta riitti Salla-Kelloselän tieltä Kalastajasaarentoon Barentsimeren rannalle. Olosuhteet varsinkin Petsamon pohjoispuolisilla saarimaisilla niemillä olivat puuttomat ja karut.

1.5.1940 rajavartiosotamies Eino Mannilan johtama partio katosi Pien-Maattivuonon maastossa.  Muut partion jäsenet olivat sotamiehet Uuno Mursu, Reino Kankaanpää ja Iivariksi kutsuttu Jouni Guttorm. Partion tehtävänä oli ollut valvoa maastoa Pien-Maattivuonon itäpuolella ja tähystää aluetta tuntureilta.

Partion tiedetään lähteneen aamuyhdeksältä veneellä Suomelle kuuluneen Pien-Maattivuonon yli, mutta määräaikaan mennessä se ei ollut palannut. Kun partiota ei lyhyen odottelunkaan jälkeen kuulunut, lähettivät suomalaiset kymmenmiehisen upseeripartion miehiä etsimään. Jälkiä seuraamalla suomalaiset havaitsivat kadonneen partion jatkaneen erehdyksessä liian kauas itään, ylittäen aselevon jälkeen määrätyn linjan.

Asian selvittyä ulkoministeriö lähetti tiedon miesten katoamisesta Moskovan lähetystölle. Kyseessä oli vakava rajaselkkaus, sillä kävi ilmi partion joutuneen tulitaisteluun neuvostoliittolaisten kanssa, jolloin sotamiehet Kankaanpää ja Guttorm kuolivat ja alikersantti Mannila haavoittui vaikeasti. Mannila ja Mursu pidätettiin ja lähetettiin Vostokrallagin vankileirille itä-Uralilla, missä Mannila kuoli 2.7.1942. Mursu pääsi kadonneen partion ainoana palaamaan takaisin Suomeen, mutta tätä hänen perheensä joutui odottamaan 19.1.1957 saakka.

Vainajia ei koskaan palautettu, ja Iivari Guttorm siunattiin juhannuksena 1943 poissaolevana sankarihautaan Utsjoella. Hänen Gunhild-äitinsä suru ei koskaan hellittänyt, vaan koko loppuelämänsä hän odotti, varmana siitä, että poika vielä kerran palaisikin kotiin.


Niiles Guttorm, 23

Niiles Antti Guttorm (1918 – 1942)

Niiles toimi siviilissä työmiehenä. Hänen Ola-isänsä toimi kunnan esimiehenä Kaarina-äidin vastatessa kodista. Neliluokkaisen kansakoulun käynyt Niiles taisi saamen ja suomen kielen lisäksi myös ruotsin ja norjan ja haaveili itsekin opettajan urasta, mutta sota katkaisi haaveet. Kädentaitonsa Niiles peri viiden sisaruksensa lailla ahkioita, rekiä, huonekaluja, ikkunanpokia ja muita tarpeellisia puuesineitä kotona valmistaneelta isältään, samoin kuin toisten ihmisten kunnioittamista, jota Ola-isä piti tärkeänä.

Niiles – jota myös Niiloksi kutsuttiin – oli vain reilun viikon Jounia vanhempi ja pojat aloittivat varusmiespalveluksensa yhtä aikaa Lapin Rajavartiostolla.

Jatkosodan alkaessa Niiles ripusti taas kaulaansa tunnuslevynsä numero 395654 ja hänet määrättiin Luton miehinä tunnetun Petsamon erillisosaston 2. komppaniaan. Osaston komentajana oli majuri (syksystä –41 everstiluutnantti, kesästä –44 eversti) Antti Pennanen, minkä vuoksi joukosta puhutaan myös osasto Pennasena.

Huhtikuussa 1942 oli alueen sodanjohto päättänyt tuhota venäläisten kenttävartion Lounavaarassa, joka oli todettu olevan vahvasti varustettu. Heillä oli katettuja konekivääripesäkkeitä ja juoksuhautoja, lisäksi alue oli eristetty piikkilanka-aidoilla. Kenttävartion miehitys oli moninkertainen verrattuna tavalliseen kenttävartioon.

Huhtikuun 8. päivänä aamukahdelta lähti Guttormin komppania liikkeelle edeten hiljaa syvässä lumessa kohti Lounavaaraa. Lähestyessään määränpäätä siirtyivät komppanian tunnustelijoiksi sotamiehet Niiles Guttorm ja Erkki Lukkari. Suomalaisten ollessa jo noin 50 metrin päässä kenttävartiosta alkoi venäläisten puolelta kova ammunta ja suomalaiset joutuivat suojautumaan. Suomalaisten mukana oli vahvistuksena ryhmä saksalaisia, mutta koko päivän kestäneessä taistelussa suomalaiset eivät päässeet etenemään ja tilanne oli toivoton.

Päivän kääntyessä iltaan joutuivat suomalaiset vetäytymään kovin tappioin. Haavoittuneita oli useita, samoin kaatuneita – heidän joukossaan niin sotamies Lukkari kuin Guttorm.


Aslak Guttorm, 19

Aslak Iivari Guttorm (1922 – 1942)

Vain reilu neljä kuukautta siitä, kun Ola ja Kaarina Guttorm saivat suruviestin Niiles-poikansa kaatumisesta, loputettiin oveen jälleen. Tällä kertaa vuorossa oli perheen kolmesta veljeksestä nuorin, vain 19-vuotiaana kaatunut Aslak.

Maanviljelijäksi kansakoulun jälkeen ruvennut Aslak aloitti varusmiespalveluksensa suorittamisen syyskuussa 1941 Jalkaväen koulutuskeskuksessa 16, saaden siellä kiväärimiehen koulutuksen. Tammikuussa 1942 hän aloitti kaukopartiomiehenä Päämajan alaisessa tiedusteluosastossa.

Sotamies Guttorm kuului Osasto Paatsaloon, joka oli majuri Harri Paatsalon johtaman Päämajan tiedusteluosaston Rovaniemen alatoimisto. Osasto harjoitti kaukopartio- ja tiedustelutoimintaa Suomen itärajalla Kiestingistä Jäämereen ulottuvalla alueella. Heinäkuussa 1942 partio sai tehtäväkseen suorittaa retki Muurmannin radalle.

Matkaan lähdettiin 10.7, jolloin komppania siirtyi Kursungista Paanajärvelle. Täältä edettiin Oulankaan ja edelleen Pääjärven yli Kuntijoelle, Kuntijärvelle, Kuukasjärvelle ja Nuottajärvelle, josta Mossajärven kautta radalle. Jokaisella miehellä oli varusteena konetuliase ja suuri määrä käsikranaatteja. Erikoisvarusteena oli muun muassa 30 kpl kahden hengen kanootteja moottoreineen. Asusteina oli saksalainen sotilaspuku ja operaation viimeistä vaihetta varten oli varattu venäläinen kesäpuku.

Kuukasjärvi saavutettiin 25.7. Seuraavana päivänä matka jatkui Hirveänniemen kylään. Sieltä, Mossajärven länsipäästä, lähdettiin 27.7. eteenpäin kolmena osastona yhtaikaa kanooteilla.

Ensimmäisessä osastossa oli saksalaisten lisäksi kaksi Paatsalon miestä ja neljä suomalaista SS-miestä. Toinen osasto oli puhtaasti saksalainen ja kolmannessa osastossa oli viiden Paatsalon miehen ja kuuden SS-miehen lisäksi neljä saksalaista. Ensimmäinen ja kolmas partio pääsivät hyvin radalle käyttäen etenemisurinaan vesistöjä ja kulkien loppumatkan jalan. Sen sijaan keskimmäinen osasto eksyi matkalla eikä päässyt tavoitteeseensa. Rataa saatiin miinoitettua pitkältä matkalta ja, kuten lentotiedustelu myöhemmin osoitti: tuloksekkaasti. Lentotiedustelun raportin mukaan rata oli poikki kymmenestä kohtaa ja aikasytytteiset miinat olivat koituneet kaikkiaan 12 junan kohtaloksi.

Paluumatkalle lähdettiin Mossan kylän ohitusta jännittäen: siellä kun oli jo menomatkalla havaittu vihollismiehitys. Kylän ohitettuaan joukko rantautui ja otti käyttöön mukana raahatun vuoristotykin, jonka ammusvarasto tyhjennettiin kylään. Sen jälkeen tykki purettiin osiin ja osat upotettiin järveen.

Paluumatka Paanajärvelle sujui hankaluuksitta, mutta järvellä, jota joukko lähti 31.8.1942 ylittämään kuljetusponttoonilla, sattui traaginen onnettomuus. Ponttooni upposi ja vei mukanaan järven pohjaan kuusi saksalaista sekä yhden suomalaisen: sotamies Aslak Guttormin.


Jouni Laiti, 22

Jouni Akseli Laiti (1922 – 1944)

Utsjoen ja Nuorgamin puolessavälissä sijaitsevasta Vetsikosta kotoisin olevan sekatyömies Jounin isä Anund oli tunnettu valmistamistaan ahkioista ja reistä ja taito on kulkenut suvussa tähän päivään saakka: kahdesta jäljellä olevasta, perinteisen tenonveneen teon hallitsevista mestareista, toinen on Anundin pojanpoika.

Syyskuussa 1941 isänmaan palvelukseen astunut sotamies Laitin sotataival alkoi Tervolassa Jalkaväen Koulutuskeskus 16:sta 28.9.1941. Sieltä hänet siirrettiin Sallan seudun rintamalle helmikuussa 1942 Jalkaväkirykmentti 33: een.

Sallan suunnalta kiväärimiehen koulutuksen saaneen nuorukaisen sotapolku vei nuorukaisen vielä muutamaan muuhunkin joukko-osastoon, Maaselän kannakselle Karhumäkeen ja Puna-armeijan suurhyökkäyksen alettua kesällä 1944 torjuntataisteluihin Karjalan kannakselle.

Elokuussa 1943 Laiti haavoittui Salmijoella vasempaan käteensä ja oli liki kahden viikon ajan hoidettavana sotasairaalassa. Heinäkuussa 1944 Ihantalassa käydyissä ankarissa torjuntataisteluissa ei onni ollut enää myötä.

– Muistan aina heinäkuun 2. päivän 1944. Jouduimme vastahyökkäykseen Ihantalassa. Sinne meno tuntui kuin olisi mestauslavalle mennyt. Tykistö- ja kranaattikeskitykset olivat hirvittävät. Taivas pimeni pölystä ja savusta, sankka metsä kaatui viimeistä puuta myöten, taistelut olivat helvetillisiä, muisteli noita päiviä myöhemmmin yksi ne kokenut veteraani.

Laiti haavoittui vakavasti 3.7. ja kuoli vammoihinsa myöhemmin samana päivänä.




Talvisodan päättymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi 80 vuotta, mitä Sotaveteraaniliitto kunnioittaa monella tapaa. Yksi niistä on kohtaloiden esitteleminen maan Pro Patria-taulujen takaa.

Olisiko sinulla taulu, jonka sankarivainajien tarinat haluaisit jakaa? Ota yhteys toimitus@sotaveteraaniliitto.fi


Aikaisemmin Kohtalot Pro Patria-taulun takaa-sarjassa on ilmestynyt:

Aleksanterin teatteri, Helsinki

Suomen tataarit

Heinämaan koulu, Orimattila

Helsingin juutalainen seurakunta

Pitkälahden koulu, Anttola

Urheiluseura Kadur, Viipuri

Lehtiniemen nuorisoseurantalo, Posio

Ylimuonion koulu

Lehtojärven koulu, Rovaniemi

Turun juutalainen seurakunta

Topulin talo, Salo

Rajavartiolaitoksen esikunta

Jaa kirjoitus:

9.6.2020 Lapin sodan pitkä ja synkkä varjo: miinoja raivataan vielä 75 vuotta sodan päättymisen jälkeenkin

Pohjoiseen vetäytyessään saksalaiset tekivät Lapissa tuhoa saksalaisella tehokkuudella ja täsmällisyydellä. Kaikkiaan läänin rakennuksista hävitettiin lähes puolet.  

Pahimmillaan kylistä tuhoutui 95 prosenttia. Esimerkiksi Rovaniemi hävitettiin käytännössä kokonaan – siltoja, liikenneyhteyksiä ja kirkkoa myöten. Vieläkin hirvittävämmän perinnön jätti kuitenkin heidän kalustonsa. 


Tuhottua Rovaniemeä, lokakuu 1944

Tuhoisat vuodet 

Harri Pelkosella on kansainvälistäkin kokemusta raivaustehtävistä (kuva: Anssi Jokiranta (Lapin Kansa)

Lappiin jäi saksalaisten jäljiltä noin 1,2 miljoonaa räjähdettä ja ammusta. Jo ensimmäisen raivauskesän 1945 aikana löydettiin Pohjois-Suomesta pelkästään miinoja yli 70 000.

Tarkkaa määrää on vaikea antaa 75 vuotta sodan loppumisen jälkeenkään, mutta niitä kerrotaan löytyvän yhä tuhansia joka kesä. 

– Noin 3000-5000 räjähdettä, paikasta riippuen. Jostain vesistöstä saattaa löytyä kaksikymmentätuhattakin, vahvistaa puolustusvoimien räjähteiden raivausoperaatiota Lapissa johtava majuri Harri Pelkonen Jääkäriprikaatista.  

–  Jääkäriprikaati toteuttaa vuosittain virka-apuna noin 50–70 raivaamistehtävää. Virka-apuna tehtävien raivaamisten lisäksi Jääkäriprikaatissa toteutetaan Lapin maakunnan alueella alueraivaamista noin 5–8 viikkoa vuosittain.


Koiratkin apuna 

Kokemuksia vastaavista tehtävistä majuri Pelkoselta löytyy muidenkin sotien kentiltä: hän on ollut raivaamassa räjähteitä niin Bosniassa kuin Kosovossa.  

Saksalaisten jättämien miinojen raivaamisesta tehtiin esitys jo keväällä 1945 ja kesän alussa tehtävään perustettiin erillinen Pohjois-Suomen miinanraivausorganisaatio. Tehtävän laajuuden vuoksi siihen palkattiin myös siviilejä. Vuoteen 1952 jatkuneessa operaatiossa oli enimmillään 1500 raivaajaa. Heidän lisäkseen apuna käytettiin trotyylin hajun tunnistamaan koulutettuja miinakoiria. 


Sodan jälkeen apuna käytettiin myös miinakoiria

Lapin sodan jälkipyykki vaati sotaa seuranneina vuosina satojen ihmisten hengen. Erityisen tuhoisia olivat ensimmäiset viisi vuotta, jolloin Pohjois-Suomesta löydettiin miinat ja räjähteet tappoivat 205 siviiliä, heistä 57 lapsia. Tämän lisäksi tuli vielä huomattava määrä vammautumisia, joita ei kuitenkaan ole missään erikseen tilastoitu.  

Edellä mainittujen siviiliuhrien lisäksi tappioita kärsi raivaushenkilöstö, joista kuoli 72 ja haavoittui 141. Noin 600 varusmiesraivaajasta kuoli 28 ja haavoittui 43. 

– Esimerkiksi miinan räjähdyksessä haavoittuneiden katsotaan vammautuneen ns. sodan seurauksena ja he kuuluvat siksi sotilasvammalain piiriin, muistuttaa Sotainvalidien Veljesliiton Lapin piirin toiminnanjohtaja Anu Vasama 

Tuoreimmat uhrit ovat vuodelta 2013, jolloin kahdesta kemiläisestä toinen kuoli ja toinen haavoittui heidän purkaessaan sodanaikaista kranaattia. 


Jäämerentie oli vahvasti miinoitettua – miinan etsintää marraskuussa 1944

Työ jatkuu 

 Järjestelmällisen raivaustoiminnan puolustusvoimat käynnistivät uudelleen 1990-luvun puolenvälin jälkeen. Vuoteen 1973 mennessä saksalaisten jäljiltä Lapista raivattujen ammusten, miinojen ja räjähteiden määräksi ilmoitettiin 1 142 000. Ne kuitenkin työllistävät Pelkosen mukaan nykyraivaajia vieläkin, eikä loppua ole näkyvissä.  

– Vuosina 1945-1952 toiminnassa ollut organisaatio teki niin, että löydetty ammus upotettiin lähimpään vesistöön tai, jos sellaista ei ollut, ne kerättiin haudattavaksi metrin syvyisiin kuoppiin. Se oli sen ajan ohjeistuksen mukaista, mutta 1970-1980 -lukujen vaihteessa voimaan astuneen lain myötä tuli uudet ohjeet. 

Tarkkaa määrää yhä maastossa olevista räjähteistä hän ei uskalla edes arvioida. Arviointia vaikeuttaa myös se, ettei kaikesta ole olemassa raportteja.  


Saksalaisten miinoittamisvyöhykkeet 1944 (kuva: Maavoimat)

– No jos miettii, että silloin 1973 määrä oli yli miljoona ja niistä on nyt löydetty ja vaarattomiksi tehty noin 100 000, niin ainakin 900 000 niitä on vielä jäljellä. Olen joskus vähän vitsillä sanonut, että niitä tulee raivaamaan vielä minun pojanpoikanikin.

Raivaukseen liittyy omat riskinsä, mutta vaarassa eivät ole vain puolustusvoimien tehtäväänsä koulutettu, asianmukaisesti varustautunut ja suojautunut henkilöstö. Omia etsintöjään tekevät nimittäin myös harrastelijat. 

– Ja niitä on paljon, Pelkonen huokaisee. 




Teksti on alun perin julkaistu Lapin sota-teemaisessa Kenttäpostia-lehden numerossa 2/2020. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Jaa kirjoitus:

5.6.2020 Kari Haapasalo maksaa sotapolku.fi- työllään kunniavelkaansa – haluatko sinä ikuistaa veteraani(e)si muiston jälkipolville?

 

Mika Wist on yksi sivun ylläpitäjistä

Sotapolku.fi on koko maailman mittakaavassa ainutlaatuinen hanke: elävä muistomerkki sotiemme sankareille, jonne kuka tahansa voi ikuistaa sukunsa veteraani(e)n tiedot jälkipolville.

Palvelu on kasvanut nopeasti: kun se avattiin yleisölle itsenäisyyspäivänä 2016, oli valmiina 20 joukko-osaston sotapolut ja 95 000 kaatuneen tiedot. Nyt profiileja on 112 462 ja tarkat reitit on luotu 212 joukko-osastolle, kertoo koodaaja Ville Suvilaakson ohella sivustoa ja sen tukea pääasiallisesti ylläpitävä Mika Wist Sotapolku-yhdistyksestä.

– Missään muualla ei ole vastaavaa edes yritetty toteuttaa. Yksittäisiä osastohistoriikkeja tai perinneyhdistysten hienoja sivustoja kyllä löytyy runsaastikin.


Mistä kaikki alkoi?

Portaalin idea syntyi 2016 ensi-iltansa saaneen Sota ja mielenrauha- dokumentin taustatyön yhteydessä.

– Dokumentin ohjaaja Ari Matikainen tutki elokuvaansa varten Suomen Kirjallisuuden Seuran SKS:n arkistoon kerättyjä sodanaikaisia kirjeitä. Hänelle tuli idea, että näitä kirjeitä on varmaan kodeissa tallessa paljonkin. Tuottaja Liisa Karpon kanssa he miettivät olisiko mahdollista perustaa verkkopalvelu, mihin voisi tallentaa paitsi veteraanien sodanaikaiset tiedot, myös kodeista löytyviä sodanaikaisia kirjeitä ja kuvia. He pyysivät mukaansa palvelumuotoilija Sami Oinosen, jonka kanssa he tekivät esityksen, jolla saatiin apuraha demoversion tekemiseen.

Tässä vaiheessa mukaan kutsuttiin myös Wist, jolla oli paitsi runsaasti sotahistorian tuntemusta, myös osaamista visuaalisesta suunnittelusta.

– Varsinainen suunnittelu aloitettiin kesällä 2015. Syksyllä 2016 kutsuttiin koolle joukko sotahistorian harrastajia ja heidät koulutettiin käyttämään sivuston karttaeditoria, jolla sotilasosastojen reittejä rakennetaan.

Loppu on (sota)historiaa.


 


Digiyhteisössä on voimaa

Sivusto yhdistää paitsi halun vaalia mennyttä, myös nykyteknologian ja digiyhteisön voiman onnistuneen hyödyntämisen. Koko sisällöntuotanto on hoidettu joukkoistamalla, mikä tarkoittaa, että sen takaa löytyy erittäin aktiivinen, nyt jo liki 11 000 käyttäjästä koostuva Facebook- yhteisö.

– Samaa joukkoistamisen periaatetta käytetään myös sivuston tukitoiminnoissa. Facebook-ryhmällä on viisi pääasiallista moderaattoria ja ryhmän jäsenet auttavat toisiaan useissa kysymyksissä, joita ihmisille tulee mieleen sukulaisten tietoja selvittäessään. Sodanaikaisiin lyhenteisiin, peitenumeroihin tai kantakorttien tulkitsemiseen kun ei monellakaan ole kokemusta, Wist huomauttaa.

Juuri tässä – sotavuosiltammekin kovin tutussa – yhteisponnistuksessa on hänen mukaansa sivuston suurin vahvuus.

– Facebook-ryhmän aktiivit ja muut vapaaehtoiset ovat erittäin avuliaita, eikä monikaan ongelma ole jäänyt ratkaisematta. Lisäksi edellä mainitut sotahistorian harrastajat, jotka rakentavat osastopolkuja, ovat osoittaneet, että hikipääomallakin voi rakentaa jälkipolville jotain suurenmoista. Vaikka heistä osa on erittäin pitkällä sotahistorian tuntemuksessaan ja osalla on vain perustason kiinnostus asiaan, ovat polkujen historialliset faktat hyvin hallussa.

Väärinkäytöksiä ei ole esiintynyt ja julkaistujen tietojen tarkkuuteen panostetaan jatkuvasti.

– Tarkistusmetodimme on, että kahden rekisteröityneen käyttäjän on hyväksyttävä uuden profiilin tiedot ennen kuin siitä tulee julkinen.

Parhaimmillaan omaisten veteraaneistaan ja sukunsa sankarivainajistaan huolella koostamat profiilit ovat todella koskettavia: niistä löytyy niin kuvia henkilöstä, kuin kertomuksia hänestä ja/tai hänen kokemuksistaan.


Tähän mennessä palveluun on tallennettu reilun 16% sodissamme palvelleen sankarin tiedot

Ihminen sodan takana

Samoin kuin mm. Sotaveteraaniliiton sivulla ilmestyneen Kohtalot Pro Patria-taulun takaa- sarjan, on hankkeen tarkoituksena nostaa esiin sodan inhimillinen taso.

– Tähän asti sota on totuttu näkemään suurten sotilasosastojen liikkeinä, mutta me halusimme tuoda nämä samat liikkeet yksittäisen sotilaan näkökulmaan. Jo ennen projektin lanseeraamista saimme kuulla monelta taholta, etteivät isät tai isoisät kovin paljoa sotavuosista puhuneet. Halusimme tuoda esille ne olosuhteet missä he nuoruusvuosiensa kovimmat ajat elivät, Wist kertoo.

Haaveet tulevaisuudelle ovat kunnioitettavat.

– Veteraanien profiileita löytyy sivustolta nyt noin kaikista 16% sodissa palvelleista. Haaveenamme olisi tietysti saada 100% täyttymään. Tällä hetkellä nopeuden, jolla uusia profiileja pystytään luomaan, määrittää Kansallisarkistosta tilattavien kantakorttien saaminen.

Sivuston perustamisen jälkeen jono on entisen parin viikon sijaan venähtänyt pysyvästi 6-10 viikkoon. Piikkejä kysynnässä on havaittavissa mm. Kansallisen veteraanipäivän, itsenäisyyspäivän ja Kaatuneiden muistopäivän tienoilla.

– Jos perheestä löytyy vanha sotilaspassi, myös sen tiedoilla voi myös täydentää henkilön palvelustiedot, Wist muistuttaa.

Sotaveteraaniliiton kokoaman opaspaketin sotahistorialliseen löytöretkeen sukusi sankareiden vaiheisiin löydät täältä.


Kantakortti tai sotilaspassi auttaa alkuun veteraanin sotapolun selvittämisessä

Kunniavelan maksua

Yksi Wistin superaktiiveiksi luonnehtimista käyttäjistä on helsinkiläinen Kari Haapasalo, 61, joka on ollut mukana toiminnassa 2017 lähtien. Molemmat hänen ukeistaan olivat mukana sodissa, hänen isänsä oli puolestaan mukana Suomen ensimmäisessä rauhanturvaoperaatiossa.

– Ensimmäinen isompi erä syntyi, kun kiersin Honkanummen laputetut haudat (haudat, joiden hauta-aika oli merkitty päättyväksi) ja keräsin niistä sotaan osallistumisesta kertovalla tunnuksella olevien henkilöiden nimet. Niitä löytyi silloin n. 80. Siitäpä kipaisin seuraavaan projektiin ja Malmin hautausmaalle, jossa aloitin korttelista 1. Nyt on menossa kortteli 70.

sotapolku.fi on yksi Kari Haapasalon rakkaimmista harrastuksista

Haapasalo käy läpi jokaisen lotta- ja veteraanitunnuksella varustetun haudan, kerää nimet, etsii heidän tietonsa ja syöttää tiedot sotapolku.fi-sivulle. Hän kannustaa muitakin ryhtymään perinteenvaalintapioneeriksi.

– Rekisteröidy ensin sotapolku.fi palvelun käyttäjäksi. Sinua vastaanottamassa on huipputyypeistä koostuva vapaaehtoisten joukko, joilta saa apua kiperimpiinkin kysymyksiin, joita herää esim. kantakorttien tulkinnasta. Joukossa on huippuammattilaisia, jotka loistavat erilaisiin sota-ajan tapahtumiin liittyvästä tietoudesta. Lähteinä voi käyttää hautakiviä, oman paikkakunnan veteraanimatrikkeleita, joukko-osastomatrikkeleita, muilta saatuja henkilötietoja… vain mielikuvitus on rajana. Hyviä harjoittelukohteita ovat esimerkiksi sankarihautojen kaatuneiden joukko-osastojen täydentäminen, hän vinkkaa.

Hänen sanoissaan kiteytyy liikuttavasti se nöyryys ja omistautuneisuus, jolla vapaaehtoiset työtään tekevät.

– Olen kiitollinen, että saan olla mukana ymmärtämässä missä isovanhempamme kulkivat sotien aikana. Maksan tällä kunniavelkaamme sotiemme sankareille. Tähän mennessä olen syöttänyt kantakorttien perusteella sotapolku.fi- palveluun liki 1 500 henkilön joukko-osastotiedot tai täydentänyt niitä. Toiveenani on, että ehtisin vielä laittaa elossa olevien sankareiden ja sankarittarien tiedot palveluun ennen heidän poistumista keskuudestamme.

Tätä kirjoitettaessa heitä on vielä yli 7 000.

– Ehkä tätä kautta olisi mahdollista tavoittaa heitä tai heidän omaisia, jotka olisivat halukkaita ikuistamaan veteraaninsa sota-ajan kokemuksensa jälkipolvillekin?

Mikäli näin, niin ota yhteys kari.haapasalo@hotmail.com.

 

 

Jaa kirjoitus:

1.6.2020 Lohjalaisen omakotitalon kellarista löytyy yllätys: Kalervo Kaarteen sotamuseo on kunnianosoitus sotiemme veteraaneille

Lohjalaisen omakotitalon kellarista löytyy hämmästyttävä katsaus Suomen sotahistoriaan. Kalervo ja Teija Kaarre omistivat aiemmin ilotulitteiden maahantuontiyrityksen, mutta ovat viimeisen kolmen vuoden ajan keskittyneet intohimonsa, Suomen sotavuosista kertovan kotimuseonsa pyörittämiseen. Aihe on pariskunnalle läheinen: molempien sukujuuret ovat menetetyssä Karjalassa.


Pikkupojan haaveesta palkituksi kohteeksi

2006 pystytetystä ensinäyttelystä on tultu pitkä matka: tänään yli 2000 näyttelyesineen kokoelma on yksi Lohjan kiinnostavimmista matkailukohteista ja palkittiin vuonna 2013 Vuoden yllättävä kokemus- palkinnolla.

Siemen museolle alkoi itää Kalervon päässä jo pikkupoikana tämän kuunnellessa Joutjärven rannalla Tervakoskella sijaitsevassa mummolassa sodassa olleen isoisänsä tarinoita. Aikuisiällä syntyi päätös yksityisen kotimuseon perustamisesta – vuosien varrella mukaan oli tarttunut kaikenlaista sota-aikaan liittyvää esineistöä, jonka pohjalle se oli hyvä rakentaa.


Taustalla Kalervo Kaarre, etualalla Lohjan Sotaveteraanit ry:n puheenjohtaja Arto Heikkilä (kuva: Urpo Uotila)

– Haluamme omalta osaltamme tehdä tärkeätä Suomen itsenäisyyden maanpuolustustyötämme, muistuttamalla vierailijoitamme Suomen itsenäisyyden vaatimasta työstä ja uhrauksista, museon nettisivulla kerrotaan.

– Sotamuseolla haluamme havainnollistaa kävijälle niitä sota-ajan 1939 – 45 olosuhteita, tilanteita ja tapahtumia, jota tämän ajan suomalaiset joutuivat kokemaan, jotta ymmärtäisimme Suomen itsenäisyyden historiaa, kunnioittaisimme sotiemme veteraaneja sekä toimisimme kaikki niin, ettemme ikinä enää joutuisi sotaan.


Museo yllättää laajuudellaan ja tunnelmallaan (kuva: Urpo Uotila)

Museon yhteydestä löytyy myös museokauppa sekä ortodoksinen rukoushuone eli tsasouna sekä emännän mosiikkigalleria. Nämäkin täydentävät osaltaan museon viestiä.

– Tsasouna muistuttaa meitä uskon voimasta ja merkityksestä, niin sodan kuin rauhan aikana. Mosaiikkigalleria puolestaan tuo esille elämän kauneuden ja sitä kautta elämän jatkuvuuden sekä toivon paremmasta rauhan maailmasta.


Tsasounan taidokkaat mosaiikki-ikonit ovat Teijan tekoa (kuva: Kaarteen kotimuseo)

Vetonaulana Mannerheim-risti

Museovierailuun kannattaa varata aikaa, sillä sen aikana vierailija pääsee tutustumaan rintaman todellisuuteen mm. juoksuhaudan, korsun, konekivääripesäkkeen, kenttäsairaalan kuin lottakanttiinin kautta, Kokemuksen autenttisuuteen on panostettu: kanttiini valaisu hoituu rintamalta tutuin Petromax-lyhdyin, radiosta voi kuunnella sotatapahtumien uutisia sekä sota-ajan rintamamusiikkia ja pöydältä löytyy kotirintamalle sekä kotirintamalta lähetettyjä kirjeitä ja kortteja, jotka muistuttavat hienosti sodan inhimillisestä ulottuvuudesta.

Kaarre itse arvioikin museon suurimmaksi vahvuudeksi sen, että vierailija todella pääsee sisään ajan kuvaan.

– Korsussa kuorsaa nukkuva sotamies, taisteluhaudassa on kuljettava kumarassa, jotta vihollisen tarkka-ampuja ei näe vierailijaa.  Tankin kolistessa lähemmäksi, on valmistauduttava heittämään Molotovin cocktail, konekiväärin ampuessa on väistettävä sen luoteja. Ilmahälytyksen kuultua on mentävä yleiseen väestösuojaan, missä odotetaan valojen himmetessä ja välkkyessä pommituksen loppumista ja pelätään, tuleeko toinen pommitus-aalto vai päästääkö, ja milloin, katsomaan pommituksen vauriot, hän paljastaa.


Lottakanttiinikin tekee vaikutuksen autenttisuudellaan (kuva: Kaarteen kotimuseo)

Museon monipuolisesta kokoelmasta löytyy niin sotilasvarustusta, kenttäpuhelimia, puhdetöitä sekä kattava valikoima jalkaväen Talvi- ja Jatkosodassa käyttämiä aseita, kasapanosta ja Molotovin cocktailia unohtamatta. Museon kiistaton helmi tervehtii kävijää kuitenkin jo sisään tullessa: erään sotiemme sankarin mitalikokoelma ja sen kruununa aito Mannerheim-risti, numero 69.

– Tämä on monella tapaa arvokas ja puhutteleva paikka tässä sotamuseossa, Kaarre kertoo.

– Mannerheim-risti on kuulunut vänrikki Lauri Nissiselle, joka sai ristin 5.7.1942 ansioistaan sotilaslentäjänä. Hänen elämänsä päättyi kuitenkin traagisesti 17.6. 1944 Kaukjärvellä. Hänen taistelulentäjäparinsa Urho Sarjamon lentokoneeseen osui vihollisen tulitus. Sarjamon kone putosi Nissisen koneen päälle, ja molemmat koneet syöksyivät maahan tuhoisin seurauksin.

Kumpikin lentäjä sai surmansa.

– Haluatteko kuunnella Sarjamon ja Nissisen viimeisen lennon äänitehostein? Kaarre yllättää.

Pian museon pienen aulan täyttää käynnistyvän Messerschmittin ääni, nousukiidon viima, ilmataistelun jyly, maahansyöksyn ulina ja räjähdys ja lopuksi hiljaisuus.

Erikoismaininnan museon autenttisuutta luovista elementeistä ansaitsevat äänielementit: esimerkiksi väestösuojaan tunkeutuva ilmapommitusten jylinä herättää sodanaikaiset kauhut eloon käsinkosketeltavasti.


Museo esittelee rintaman todellisuutta monipuolisesti (kuva: Kaarteen kotimuseo)

Suosittu vierailukohde

– Tuskin enää laajennamme museota, mutta eri osastojen sisältöä pyrimme edelleen monipuolistamaan. Olisihan tuonne pihamaalle toki hieno saada vaikkapa sodanaikainen panssarivaunu. Sellaisia on toisinaan tarjolla huutokaupassa, mutta vaunun hinta voi nousta niin korkeaksi, että hankinta jää haaveeksi.

Yksi uusimmista lisäyksistä on Lohjan sodanaikaisesta ilmavalvonnasta ja pommituksista kertova osasto.

Museo on yleisönsä löytänyt: viime vuonna museon kävi tutustumassa liki 1500 ihmistä.

– Varmasti enemmänkin kävisi, jos vain ehtisimme ottaa kaikki halukkaat vastaan. Museo on sopimuksesta auki ryhmille. Niitä oli viime vuonna melkein 100. Kesällä on ollut kaksi yleisöpäivää, jolloin muutkin halukkaat voivat tutustua museoon.

Koronatilanne on laittanut uusiksi myös museon aikataulut.

– Odotamme THL:n ja Avin ohjeita sekä tarkennuksia hallituksen nykyisiin linjauksiin museoiden suhteen. Tällä hetkellä olemme suljettuna ja aiemmin tilatut vierailut on peruttu kesäkuun loppuun asti. Koronasta johtuvaan turvaetäisyyteen liittyvistä viranomaisten mahdollisesti antamien tulevien ohjeiden perusteella joudumme tarkoin miettimään ja puntaroimaan, voimmeko millä tavoin toteuttaa turvaetäisyyksiä meidän museomme tiloissa: esimerkiksi korsussa ja yleisessä väestösuojassa ollaan ryhmänä aivan liki. Tämä vaikuttaa tietysti vahvasti siihen, miten voimme olla auki vierailijoille tulevana kesänä.

Tällä hetkellä museo on auki terveysviranomaisten ohjeita noudattaen enintään kuuden henkilön kokoisille pienryhmille. Tiedustelut vierailusta voi tehdä numeroon 0400-471644.

Koronatauko on kuitenkin antanut aikaa kehitellä tulevaisuuden suunnitelmia.

– Olemme tarkentaneet ja kehitelleet museomme tarinoita ja saaneet hankittua muutamia mielenkiintoisia sota-ajan esineitä, joilla pääsemme sota-ajan kuvauksissa lähemmäksi ja syvemmälle sen ajan tilanteita ja tapahtumia.  Pitemmän tähtäimen suunnitelmana on museon virtuaalisuuden toteuttaminen nettiin ja koululaisohjelman kehittäminen.  Matkailukohteemme mosaiikkipuolelle on syntynyt uusia mosaiikki-teoksia, joista viimeisin iso työ kuvaa ajankohtaista asiaa: koronaa !

Museovierailu on viivästyksistä huolimatta odotuksen arvoinen: Kaarteen asiantunteva opastus takaa mieleenjäävän kokemuksen.

Museoon käy tutustumassa hyvin erilaisia ryhmiä, mutta erityisen ilahtunut isäntä on koululaisryhmien vierailuista.

– Koululaiset ovat kiinnostuneita ja kuuntelevat keskittyneesti, kun esittelen heille museota. Mielestäni on erittäin tärkeää, että nuoret saavat sotamuseon avulla lisää arjen tietoa Suomen itsenäisyyden kohtalon päivistä.


Kaarteen Sotamuseo

Jägerhornintie 30 (ent. Rakettikaari 30 ) 08700 Lohja

www.kaarteenkotimuseo.fi


PS. Kiinnostavatko museot? Sivuiltamme löydät nimittäin lisää mahtavia museovinkkejä!

Jaa kirjoitus:

27.5.2020 Yksinäisyys ei vaivaa ja palvelutkin pelaavat – viisi veteraania kertoo koronakuulumisiaan

Sitten edellisen kerran, kun jaoimme kanssanne veteraaniemme kuulumisia koronakaranteenista, on yli 70-vuotiaisiin kohdistuvia varotoimenpiteitä jo hieman höllennetty, mutta tämänhetkisten tietojen valossa niitä tullaan jatkamaan tämän riskiryhmän kohdalla vielä jopa mahdollisesti vuoden loppuun.

Tässä taas viisi maan edelliset poikkeusolot kokenutta konkariamme kertoo, millaista elämä on viime aikoina ollut.


Jaakko Estola, 101

Jaakko Estola, Helsinki

Ei ole mitään hätää, ei tämä eristys oikeastaan muuttanut minun maailmaani, vaikka tuolla saisi olla ja mennä ja kuorossa laulaa. Hyvin minä pärjään.

Tyttäristä yksi asuu ihan vieressä ja joku kaverikin soittaa silloin tällöin. Tyttäret ovat huolehtineet asioista eikä ole tullut kiusaustakaan kauppaan mennä. Listaa teen ja tavaraa tulee! Kävely on viimeisen vuoden aikana ollut vähän hidasta, joten sisätiloissa olen ollut aika tiiviisti. Vähän ne tyttäretkin huolehtivat, että tuleeko oltua ulkoilmassa ja saatua raitista ilmaa.

Sitä itsekin täytyy ihmetellä, että miten ne päivät kuluvat. Ei ole sellaisia pahoja hetkiä, jolloin miettisi että ”voi, voi, mitä tässä nyt tekisi.” Huono lukija olen, joten sieltä ei ole paljon apuja tullut, mutta olenpahan tehnyt ristisanoja. Ja yhden lehtijutunkin tein, että aivotyötäkin on ollut.

Se riippuu tavattoman paljon ihmisestä, että miten näissä poikkeusoloissa voi. Mutta kun miettii, kuinka pitkä se ihmisen ikä on, niin siinä on vuosia, siinä on satoja kuukausia. Tästä kuitenkin tiedetään, että tämä on vain lyhytaikainen juttu – täytyy vain kiltisti asennoitua siihen ja koettaa ymmärtää. Ei minulle tule mieleenkään pahoittaa mieltäni tai kärsiä tästä – minä asennoidun kiltisti näihin sääntöihin ja sillä siisti. Tiedän, että tämä menee ohi ja sitten ollaan kiitollisia, että ollaan jääty henkiin.

Jaakon muistoja rintamajouluista löydät täältä.


Panu Muraja, 94

Panu Muraja, Kuopio

Korona ei ole kummemmin haitannut. Vointi on ollut hyvä. Päivittäiset lenkit aamulla ja illalla olen päässyt tekemään totuttuun tapaan. Tosin isovarpaassa parhaillaan vaivaava kipeä ajos vaikuttaa lenkkien pituuteen ja tahtiin, kun tekisi mieli välillä juoksuksikin pistää!

Olen eristyksissä, mutta en koe oloani eristetyksi. Pojalla on työhuone talon alakerrassa ja hänen kanssaan tavataan päivittäin ja rupatellaan yhteisen teehetken parissa. Naapurusto on tuttua jo 50 vuoden ajalta. Kotikadulla tavataan tai vaihdetaan kuulumisia ikkunasta. Aika kuluu, kun voi seurata naapurustossa asuvien lasten puuhia. Pihassa käyskentelevät jänikset tuovat myös piristystä päivään. Ihan erityisesti pidän saunan lämmittämisestä. Yhteydenpito muihin sujuu puhelimella. Rakas kuoroharrastus on tauolla, mutta pidämme yhteyttä keskenään soittelemalla.

Palvelut toimivat hyvin: terveydenhoito kotiinkin on järjestettävissä heti tarvittaessa. Kauppa- ja asiointiasiat hoituvat pojan toimesta. Ruoka tulee päivittäin paikasta, jossa olen viimeisen kolme vuotta käynyt lounaalla Kuopion kaupungin veteraanipalveluilta saamilla lounasseteleillä. Nyt kyllä harmittaa vähän se, ettei nyt näe tuttuja hyvän ruuan ja sosiaalisen kanssakäymisen merkeissä.

Korona ei pelota eikä se ole vienyt yöunia – olen ihan yhtä hyväuninen kuin ennenkin. Ulkoiluun täytyy olla mahdollisuus jatkossakin ja onhan meillä täällä Suomessa runsaasti tilaa, kunhan muistetaan pitää turvallista etäisyyttä toisiimme. Muita haluaisin kannustaa muistamaan, että tämä tilanne koskettaa kaikkia, mutta yhdessä tästä on selvittävä eteenpäin.

► Panun kertomuksia sotavvuosilta löydät Kenttäpostia-lehdestämme täältä.


Veka Fethulla, 95

Fazlulla ”Veka” Fethulla, Valkeakoski

Vanhan ihmisen elämää, ei sen kummempaa. Olen saanut olla terveenä. Joka päivä käyn kävelemässä 3.5 kilometriä aamulla ja 3.5 kilometriä illalla. Onneksi meillä täällä ei liikenne ole niin kovin suurta niin on helppo pitää turvavälit.

Meillä on Valkeakoskella 13 tartuntaa, pysynyt samana noin kuukauden päivät.

Tätä on jatkunut viikkotolkulla, kyllä, mutta kun se on todettu ja kyseessä on maailmanlaajuinen tapaus, niin on aivan selvää, että on noudatettava Valtioneuvoston ohjeistusta. Sen mukaan mennään ja eletään.

Oikein hyvin olen jaksanut. Olen tottunut, kun minulla on vaimo kuollut jo 20 vuotta sitten, niin tämä yksin oleminen ja seinille puhuminen, sehän on minulle ihan normaalielämää. Täytyy olla rehellinen ja olla tyytyväinen tähän olotilaan, mikä meillä on.

Kuule, onhan niitä juttukavereita – tänäänkin on tullut hyvin paljon tervehdyksiä joka puolelta Suomea ja onnitteluja tänä veteraanipäivänä. On erittäin hauskaa, että vielä 75 vuoden jälkeenkin ihmiset muistavat ja sehän oli meille niin suurensuuri tapaus, että me saimme pidettyä itsenäisyyden. Sitähän me olimme puolustamassa siellä.

Miten aika kuluu? Voi kuule, mielikuvitus lentää! Minä rakentelen kaiken näköistä. En minä enää mitään unelmia rakenna, mutta kuitenkin. Täytyy pitää mieli ja olo suht koht tasaisena.

Palvelut on meillä veteraaneilla tänä päivänä aika hyvät, täytyy sanoa, että olen pahoillani siitä, etteivät kaikki ne jo manalle menneet veteraanit eivät päässeet nauttimaan näistä hienoista palveluista, mitä meille nyt tarjotaan. Minulla on siivous, hieroja, jalkahoito ja ruoka. Minä saan käydä hakemassa ruoan lounasravintolasta, vaikka kyllähän ne toisikin. Mutta kun minulla on vielä terveet jalat, niin käyn itse hakemassa. Mutta täytyyhän sitä varovaisena olla: pitää sen kahden metrin välin ja välittömästä pestä kädet, kun tulee ulkoa.

Täytyy sanoa, että kun minulla on näin korkea ikä, niin tietysti minä en enää kuolemaa pelkää. Minä sitä kolme vuotta pelkäsin yhtä mittaa joka päivä. Minä olen tottunut siihen, ihan normaalisti ajattelen, että kun tällainen epidemia on tullut, niin meidän täytyy vain noudattaa viranomaisten määräyksiä. Se on minusta kaikkein tärkeintä ja pitää huoli siitä, ettei pääse itse tartuttamaan ketään.

Nyt ollaan poikkeustilassa niin kuin silloinkin kun maa oli sodassa, mutta maailma on nykyään ihan erilainen kuin se silloin oli. Meillä oli vaatimukset siihen aikaan paljon, paljon pienemmät. Tämän päivän ihmiset ovat tottuneet paljon suurempaan ja ovat paljon vaativaisempia, kuin mitä me silloin olimme. Me otimme sen tilanteen ihan normaalina vastaan: koska maahan hyökättiin, niin oli aivan selvää, että tätä maata täytyy puolustaa. Nykyihmisillä on vaikeampi mukautua tähän tilanteeseen. Minulla on ollut erittäin helppo sopeutua, ei ole ollut mitään vaikeuksia.

Vekan mietteitä siitä, millaista tappaminen on, löydät täältä.


Aku Korhonen,, 97

Aku Korhonen, Kuopio

Kevät ja korona-aika ovat kuluneet muuton merkeissä: asuintaloon on tulossa iso putkiremontti kesäkuussa ja sen myötä on pitänyt tehdä varaston tyhjennystä yms. kevään aikana. Muutto, vaikka se väliaikaista onkin, on jonkin verran painanut mieltä. Terveys on kuitenkin pysynyt hyvänä ja olen saanut remontin ajaksi kivan asunnon veteraanien tukihenkilön kautta.

Vaikka olen eristyksissä yksin, en koe oloani yksinäiseksi. Poika käy säännöllisesti katsomassa ja auttaa kaikessa tarvittavassa, kuten tulevan muuton järjestelyissä. Lähiomaiset pyrkivät muutenkin tukemaan kaikin mahdollisin tavoin. Yhteys lasten ja läheisten kanssa hoituu puhelimella.

Pyrin ulkoilemaan kodin lähettyvillä päivittäin. Samalla näkee usein  naapureita ja muitakin tuttuja, joiden kanssa voi etäisyyttä pitäen vaihtaa kuulumisia. Luen myös paljon – varsinkin sanomalehdet tulee luetuksi tarkkaan. Myöskin televisio-ohjelmat – etenkin iltaisin – tarjoavat sopivasti ajanvietettä.

Kauppa-asiat on hoidettu pojan kanssa yhdessä jo vuosien ajan, joten tältä osin koronarajoitukset eivät ole muuttaneet rutiineja. Ruoka tuodaan päivittäin kodin lähellä sijaitsevasta ruokapaikasta, missä olen viimeiset kolme vuotta lounastanut Kuopion kaupungin veteraanipalvelujen tarjoamilla lounasseteleillä. Lounashetket ”ulkona” ovat rytmittäneet arkea ja tuoneet iloa, energiaa ja sosiaalisia kontakteja. Näitä hetkiä olen kaivannut. Muutkin kaupungin järjestämät veteraanipalvelut, kuten kotisiivous ja pyykkihuolto toimivat hyvin.

Korona ei pelota, mutta varotoimia on syytä noudattaa. Ymmärrän, että nuorilla turvaetäisyyden pitäminen voi välillä tuntua tarpeettomalta – on se minultakin vaatinut totuttelua. Maltetaan yhdessä noudattaa kaikkia ohjeita, ne ovat parhaaksemme.

Aku Korhonen menetti sodassa mm. parhaan ystävänsä. Hänen näkemyksiään siitä, oliko sota sen kaiken arvoista, löydät täältä


Lauri Happonen, 94

Lauri Happonen, Tuusniemi

Jo toista kuukauttahan tässä on eristyksissä oltu. Vaimo kuoli viime vuoden toukokuussa, niin minäkin yksin asun tässä omakotitalossa, kylän keskellä tosin. Näkee tästä ikkunasta ihmisten liikkuvan. Vanhin poika käy kaupasta ostamassa tarvittavat ja minä olen siellä käynyt saunomassa. Ei tässä mitään hätää ole ollut. Veteraanipalvelut on hyvällä tasolla, nyt vielä kun tuli tuo rintamalisän korotuskin.

Ei niitä juttukavereita kovin paljoa ole, mutta ei se haittaa – hyvähän se on yksinkin olla. Aina sitä jotain puuhaa riittää: tänäänkin tuossa haravoin pihamaalta viimevuotisia koivunlehtiä, eilen vaihdettiin pojan kanssa renkaat autoon. Muutaman motin kävin pilkkomassa polttopuita, kun puilla lämmitän talon.

Aika hyvässä kunnossa minä olen muutenkin ollut, paitsi tässä puolitoista vuotta sitten oli keuhkokuume, niin oli vähän kurjana. Siihen saakka olin tehnyt metsätöitäkin. Tyrkyttivät ne jo pari vuotta sittenkin, että toisivat ruokaa palvelukeskukselta, mutta minä sanoin, että minulla on perunoita itsellä kasvamassa, minä niitä keittelen ja teen itse ruokani. Keuhkokuumeen jälkeen olen käynyt veteraanipalveluihin kuuluen syömässä tuossa läheisellä Teboililla. Nyt sitten tuovat kotiin sieltä ruoan viitenä päivänä viikossa.

Ei tämä pelota tai huoleta – jos se tulee kohti, niin se on sitä aikaa. Minullakin jo 95 alkaa olla ikävuosia, niin ymmärtää, että eihän tässä toista mokomaa ole enää jäljellä. Aikoinaan oli espanjantauti ja tappoi tätini, joka oli vain 18-vuotias. Ja kun mummoni oli elossa, silloin 800 tuusniemeläistä oli kuollut nälkään. Niitä aina on semmoisia aikoja, ei se aina ole vain eteenpäin menoa, tämä elämä.

Ihmisille sanoisin, että kyllähän tämä vähän ihmeellistä on, mutta kyllä tämä tilanne sitten aikaa myöten korjaantuu.

Laurin kokemuksia Lapin sodasta löydät uusimmasta Kenttäpostia-lehdestämme täältä.

Jaa kirjoitus:

26.5.2020 Veteraanipariskunta viettää briljanttihääpäiväänsä – yhteinen taival alkoi luvattomista tansseista

Loviisan Ruotsinpyhtäällä vietetään 27.5. vähän harvinaisempaa juhlaa, kun jatkosodan veteraani Alf Nykänen sekä hänen jatkosodassa ilmavalvontalottana toiminut puolisonsa Else viettävät briljanttihääpäiväänsaä.

Veteraanipariskunta vihittiin 75 vuotta sitten Ruotsinpyhtään eli Strömforssin vanhassa puukirkossa ja häitä tanssittiin aina aamukahdeksaan viisimiehisen orkesteri Ramonan tahdittamana Strömforssin Työväentalolla, joka oli täynnä tungokseen asti niin kutsutuista kuin kuokkavieraista.

Alf ja Else tapasivat toisensa (luvattomissa) tansseissa Ruotsinpyhtään Ahvenkosken voimalaitoksen kalliolla helmikuussa 1943. Kalliolle oli järjestetty ilmatorjuntasotilaiden majoitus ja siellä sijaitsi myös ilmavalvontatorni, jossa Else toimi ilmavalvontatehtävissä tammikuusta 1943 aina sodan loppumiseen asti.

– Kyllä se oli ihastumista ensitapaamisella. Myöhempien tapaamisten myötä se muuttui todelliseksi rakkaudeksi, molemmat toteavat.

Alf lähti sotaan helmikuun 23. päivänä 1944, ensin alokkaaksi Hyrylään, josta ryhmänjohtajakurssille Ristinummelle huhtikuussa 1944. Toukokuun alussa tuli komennus Helsinkiin, ilmatorjuntaan. Ensin Alf sai pikakoulutuksen Lauttasaaren patterilla, josta siirtyi Helsingin Kaivopuistoon, jossa oli sodan loppuun saakka. Kaivopuistoon oli sijoitettu Saksasta saadut uudet 88 millin RMB-tykit, kaksi patteria.

Kahdeksan kuukauden komennus jatkosodassa ei riittänyt, vaan Alf sai komennuksen aloittaa varusmiespalvelus elokuussa 1945 Haminassa ensin autokomppaniassa ja muutaman päivän jälkeen esikuntakomppanian kirjurina vääpeli Kallosen aisaparina. Viimein myös Alfille koitti siviili toukokuussa 1946 ja paluu takaisin varsinaiseen työelämään, Ahlströmin Ruotsinpyhtään Strömforssin tehtaalle.

Vuosikymmenten saatossa pariskunta on hitsautunut niin yhteen, että näkemykset kulkevat liki sanasta sanaan samanlaisina, myös siitä, mikä on pitkän avioliiton salaisuus.

– Ehtinyt on olla yhtä ja toista, työtä ja menoa on riittänyt. Se vaan on niin, että kahden ihmisen välisessä liitossa se toisen ymmärtäminen, joustavuus ja kärsivällisyys ovat asioita, jotka muodostavat pitkän avioliiton perustan.


(kuva: Kati Zghaib)

PS. Veteraaneistamme löytyy lisääkin pitkiä avioliittoja – täältä löydät viime vuonna briljanttihääpäiväänsä viettäneiden Vera ja Harry Hemilän ihastuttavan tarinan.

Jaa kirjoitus:

25.5.2020 Kaatuneiden muistosäätiön vuotuiset veteraanipalkinnot jaettiin poikkeusoloissa

Kansallisen veteraanipäivän pääjuhlan yhteydessä on perinteisesti jaettu myös Kaatuneiden muistosäätiön hallituksen vuotuiset veteraanipalkinnot. Tänä vuonna jo 12. kertaa jaettavalla tunnustuksella osoitetaan kiitollisuutta veteraanien, heidän puolisoidensa sekä leskien eteen tehdystä pitkästä ja ansiokkaasta tai muuten merkittävästä panoksesta veteraaniperinteen säilyttämiseen ja edistämiseen.

Tämän vuoden veteraanipäivän pääjuhlan peruunnuttua vallitsevan koronatilanteen vuoksi, jouduttiin myös veteraanipalkinnon luovutus kullekin neljälle vastaanottajalleen järjestämään poikkeuskeinoin ja Tammenlehvän Perinneliitto, joka on tästä vuodesta alkaen ottanut hoitaakseen huomionosoituksen käytännön järjestelyt, toimitti palkinnot kunniakirjoineen jokaiselle henkilökohtaisesti.

Veteraanityöstä palkittiin Pauli Tyyvi Kauhavan Sotainvalideista, joka on yli 20 vuoden ollut aktiivisesti mukana niin paikallisessa sotainvalidi- Lions, kuin reserviläistoiminnassa ja sen kautta myös erilaisissa veteraanikeräyksissä. Veteraanityöstä palkittiin myös sotiemme veteraanien sekä heidän leskiensä hyväksi tekemässään vapaaehtoistyössä ansioitunut Aino Kälviäinen Imatran Rintamaveteraaneista.

Veteraanien perinnetyöstä palkittiin mm. Etelä-Saimaan lottien sekä paikallisen veteraanityön historiaa tallentanut Pertti Juhani Vuori Etelä-Karjalan Sotaveteraanipiiristä ja elämäntyöpalkinnon sai rajantakaisille taistelukentälle jääneitä sankarivainajia jo yli neljännesvuosisadan ajan etsinyt Ismo Mikkonen.

Palkintosumma veteraanityöstä ja veteraanien perinnetyöstä on 2 500 euroa, elämäntyöpalkinnon määrä on 3 500 euroa.


Veteraanipalkinnon saajat 2020: Pauli Tyyvi (vas.), Aino Kälviäinen, Pertti Juhani Vuori sekä Ismo Mikkonen

Jaa kirjoitus:

19.5.2020 Kolmen suruviestin jälkeen neljäs veli haettiin rintamalta kotiin – Heikki Pinomäki oli tosielämän sotamies Ryan 

Vaikka vuonna 1998 ensi-iltansa saanut amerikkalainen elokuva Pelastakaa sotamies Ryan on fiktiota, sen taustalla on tosielämän tragedia, joka kohtasi Nilandin perhettä New Yorkista… ja Pinomäen perhettä Paneliasta.  

Elokuva kertoo tarinan kolme poikaansa toisessa maailmansodassa menettäneestä perheestä, jonka viimeinen elossa oleva poika määrätään haettavaksi takaisin kotiin. Poikkeuksellisen käskyn takana oli Yhdysvaltain asevoimien Sole Survivor -toimintaperiaate siitä, että jos perhe on menettänyt sodassa muut poikansa, on heillä oikeus saada viimeinen eloonjäänyt poika kotiin.  

Suomessa vastaavaa asetusta ei ole, mutta näin tiedetään joissain tapauksissa toimitun. Yksi heistä on Kiukaisten Paneliassa asunut Pinomäen perhe.  


Kiukaislaisista Pinomäen veljeksistä kaatui kolme

Talvisodan raskas uhri 

Perheen neljästä pojasta kaksi kuoli jo Talvisodassa. Ensimmäisenä heistä kaatui veljessarjan nuorin: kolme päivää ennen 22. syntymäpäiväänsä kaatunut Tuomo. Talvisotaa ei tuossa vaiheessa oltu käyty vielä kuukauttakaan.  

– Hänestä meinattiin Panelian Koskivoiman johtajaa. Sen tähden häntä koulutettiin sähköalalle, Juhani Pinomäki kertoo hymähtäen poikien isän, pappansa haaveista.  

Monen muun kiukaislaisen nuorukaisen lailla Tuomo lähti sotaan JR40:n riveissä, suuntanaan Salla. Saatuaan tiedon pojan haavoittumisesta Pelkosenniemellä 18.12.1939, lähti isä Tornioon sotasairaalaan häntä katsomaan.  

– Matka oli pitkä ja juna pysäytettiin pommitusten takia monta kertaa, isä kertoi. Ei hän kerinnyt sinne ajoissa.

Poika palasi kotiin arkussa ja hänet haudattiin 11.1.1940 Kiukaisten sankarihautaan nro 90. Vain kymmenen päivää myöhemmin perhe sai taas suruviestin. Tällä kertaa vuorossa oli radiomiehenä Kenttätykistörykmentti 6:ssa palvellut 24-vuotias Ilkka 

– Tuli täysosuma korsuun. Kukan heistä ei selvinnyt. Kranaattituli teki niin pahaa jälkeä, että kun hänen arkkunsa tuotiin kotiin, sanottiin, ettei sitä missään nimessä saisi avata.

Ilkka haudattiin veljensä viereen.  


Veljesten kuvat ovat Pinomäen kodissa kunniapaikalla

Ei enää neljättä suruviestiä 

Kesäkuussa 1941 Suomen pahin pelko kävi toteen vanhan vihollisen aloittaessa uuden sodan. Perheestä lähti rintamalle enää kaksi vanhinta poikaa: 29-vuotias Toivo sekä 30-vuotias Heikki, muutama kuukausi aikaisemmin syntyneen Juhanin isä.  

Toivo määrättiin Paneliassa 18.6.1941 YH-käskyllä perustetun JR 56:n 4. komppaniaan, missä nuori kersantti toimi puolijoukkueen johtajana. Moskovan rauhan rajan rykmentti ylitti 13. heinäkuuta, minkä jälkeen edessä oli Kollaa. Vain neljä päivää myöhemmin Toivo kaatui. 

– Konekiväärisuihkuun. Eräs toinen siellä ollut kertoi. Missä lienee olleet kävelemässä, kun se tuli. Ihan yhtäkkiä.

Koska joukko-osastot perinteisesti koottiin samoilta seuduilta, koettelivat kovien taisteluiden tappiot erityisen raskaasti tiettyjä kyliä ja kuntia. Toivon lisäksi heinäkuun loppupuolelle kestäneissä Kollaan taisteluissa kaatui 13 muuta saman kylän poikaa.  

Paikallisesta suojeluskunnasta oli nyt toimitettu kolme suruviestiä samaan taloon. Sitten tehtiin poikkeuksellinen päätös: neljättä ei enää tulisi. Pojista viimeinen, Heikki, haettaisiin rintamalta kotiin.  


Veljesten täti on kerännyt poikien kirjeenvaihdon rintamalta albumiksi, josta löytyvät heidän kuviensa lisäksi myös perheen saamat suruviestit sekä poikien kuolinilmoitukset

Ei tietoa isän sodasta 

Vielä tänä päivänäkään Juhani ei ole varma, mistä käsky on peräisin. 

– Jostain esikunnasta varmaan. Kyllä tuollaisen täytyy aika korkealta lähteä, hän arvelee. 

Juhani ei tiedä, missä joukko-osastossa isänsä palveli eikä liioin sitä, missä hän oli käskyn saadessaan.  

– Siitäkään tilanteesta isä ei kertonut. Ei pätkääkään. Isä ei koskaan puhunut sodasta. Ei, vaikka olisi kysytty – siirsi vain aina puheen johonkin muuhun. Peltosen Arvon, toisen veteraanin kanssa he puhuivat keskenänsä, mutta kun joku vieras tuli paikalle, niin juttu loppui siihen. Veteraaniliittoihinkaan hän ei lähtenyt mukaan – sanoi, ettei lähde vanhoja muistoja verestämään. Sen tiedän, että painajaisiin sota isälle jäi. 

Vanhapappa (poikien isä) ei kuulemma puhunut senkään vertaa.  

– Joka kerta kun hän puhui mitään pojistaan, tuli hänellä itku, huokaisee Juhanin vaimo Helena.  


Toivo Pinomäen lisäksi Kollaan taisteluissa kaatui 13 muuta saman kylän poikaa

Yllättävä yhteydenotto 

Poikien vanhemmat kantoivat raskaan taakkansa hiljaa.  

– Äiti piti kaiken sisällään ja kuolikin sitten varhain, vuonna 1961, Juhani kertoo. 

Jäyhän isän surun turruttama hahmo jätti kuitenkin lähtemättömän jäljen erityisesti yhteen hänet sotavuosina tavanneeseen henkilöön. Niin, ettei se jättänyt häntä rauhaan vielä vanhoillakaan päivillä.  

– Jotain 1990-luvun alkua se oli, kun puhelin soi, Helena muistelee.  

– Juhani ei ollut kotona, mutta mummo pyysi saada kertoa tarinansa, joka oli pysynyt hänen päällimmäisenä muistonaan sodasta. Hän oli jo silloin soittaessaan yli yhdeksänkymppinen, mutta sanoi, että hänen on saatava jollekin kertoa kokemus, jota hän oli kaikki nämä vuosikymmenet mukanaan kantanut.

Soittaja oli raumalainen nainen, joka oli ollut koko ikänsä töissä Länsi-Suomi-lehdessä.  

– Vanha pappa oli tullut harmaassa sarkapuvussa rauhallisesti toimitukseen, kertonut asiansa ja tehtiin kuolinilmoitus. Eikä mennyt kuin kuukausi, niin hän tuli uudelleen. Sitten sama pappa tuli vielä kolmannenkin kerran, ja hän teki senkin kuolinilmoituksen. Pappa oli rauhallisesti kertonut asiansa, mutta se nainen itki ja kirjoitti, tajutessaan, että kaikki kolme olivat menneet samasta perheestä, Helena kertoo, hänen oma äänensäkin murtuen.  


Juhanin isä ei puhunut sodasta

Arvostus myöhässä 

Juhani muistaa hyvin, millaisia sotaa seuranneet vuosikymmenet veteraaneille olivat. 

– Hiljaa sai olla monessa paikassa. Vasta 70-luvun jälkeen heitä ruvettiin arvostamaan. Ei sodista puhuttu mitään edes koulussa. Ihan käsittämätöntä.

Juhanille perheen tragedia alkoi selvitä vasta 1970-luvulla, jolloin hän aloitti veteraaniryhmien kyyditsemisen heidän matkoillaan Suomussalmen ja Raatteen tien taistelupaikoille. Veteraanien avautuessa kokemastaan, sai Juhani kuulla isänsä olleen Suomussalmella ja Käkimäessä, missä hänen konekivääripesäkkeestään löydettiin yli 6000 hylsyä. 

Siellä hän sai myös kuulla isänsä ainoaksi jääneen kommentin sodasta.  

– Sen verran isä sanoi, että ”tuskin ne kaikki ohi meni”.



Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 3/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Jaa kirjoitus:

18.5.2020 Lotta Svärd ja Suojeluskunta Wanhan Veteraanin kesän erikoisnäyttelyn teemana

Suojeluskuntajärjestön ja Lotta Svärdin vapaaehtoinen varautuminen 1920- ja 1930 -luvuilla oli erittäin tärkeä osa Suomen selviytymistä viime sodista. Mitä järjestöissä silloin tehtiin, tulee laajasti esiin 1. kesäkuuta Wanhassa Veteraanissa avattavassa vaihtuvassa näyttelyssä, Haminassa sijaitsevasta rauhanturvaamisen ja veteraanityön perinnekeskuksesta kerrotaan.

Viime kesän erikoisnäyttelyn teemana oli Lauri Törni ja suomalainen Waffen-SS-vapaaehtoispataljoona, talven erikoisnäyttelyssä puolestaan keskityttiin kotirintaman panokseen Suomen sotavuosina.



Koronan sallimissa rajoissa

Valvontakomissio tulkitsi syksyllä 1944 Suojeluskunta- ja Lotta Svärd -järjestöt Neuvostoliitolle vihamielisiksi ja vaati niiden lakkauttamista jatkosodan rauhanehtoihin perustuen. Järjestöissä oli enimmillään yhteensä yli 400 000 aktiivista jäsentä, aikuisia ja nuoria.

– Suomessa suositun järjestöparin lakkautus hoidettiin pakon edessä tyylikkäästi. Niiden huomattava omaisuus saatiin turvatuksi; järjestöjen luoma vahva vapaaehtoinen maanpuolustusaate oli hetkeksi kätkettävä pois silmistä keskuksen tiedottaja Terho Ahonen taustoittaa.

Näyttelyn aineisto on koottu hyvässä yhteistyössä alan museoiden, yksityisten keräilijöiden ja Suojeluskuntien ja Lotta Svärdin Perinteiden Liitto ry:n kanssa.


Lottapiirien ja paikallisosastojen hihanauhat ja hihakilvet kertovat toiminnan maantieteestä

– Koko maan kattanutta järjestöjen paikallista työtä valaistaan esimerkeillä eniten Kymenlaaksosta. Näyttelyn teema koskettaa lähes kaikkia sukuja Suomessa ja koronakesästä odotetaan vilkasta kotimaan matkailussa, Ahonen kertoo.

Rauhanturvaamisen ja veteraanityön perinnekeskus avaa ovet yleisölle koronaehdoin.

– Museo on auki kesä-syyskuussa kuutena päivänä viikossa. Varmuuden vuoksi aukioloaikaa on jatkettu loka-marraskuun viikonloppuihin. Ryhmille näyttely on auki sovittaessa joka päivä. Koronavaateet on otettu huomioon myös mm. etäisyyksissä ja käsienpesussa.

Teemanäyttely ei suinkaan ole ainoa syy suunnata Haminaan.

– Wanhassa Veteraanissa on esillä myös suomalaisen rauhanturvaamisen ja kriisinhallinnan pysyvä perusnäyttely, hän muistuttaa.


Lotta Svärdin pitkäaikaisimman puheenjohtajan Fanni Luukkosen vitriinissä nähdään lottanukkeja Reima Smedsin kokoelmasta

Virtuaalinen ulottuvuus

–  Perinnekeskuksemme on muutakin kuin tavanomaista museotoimintaa. Annamme yleisölle mahdollisuuden tutustua kesän näyttelyteemoihin virtuaalisesti vapaaehtoista tukimaksua vastaan jo 30.5 alkaen verkkosivujemme kautta, museota ylläpitävän yhdistyksen puheenjohtaja, eversti evp. Markku Hutka sanoo.

Mannerheim-ristin ritari Schadewitzistä ilmestyi juuri kirjakin

Museon virtuaalisuudesta kertoo lisää toiminnanjohtaja, eversti evp Vesa Kangasmäki.

– Kunnioituksena Haminassa sotien jälkeen eläneen Mannerheim-ristin ritarin Einar Schadewitzin elämäntyölle on sotiemme veteraanien perinnehuoneessa avattu hänelle omistettu vitriini. Siinä kuvataan myös hänen talvisodan aikaista  Avvoo Iivana, kuolema kolkuttaa” -hyökkäysvaunun tuhoamistempaustaan.

Muistovitriini ja siihen kiinteästi liittyvä digitaalinen virtuaaliympäristö ovat yleisön käytössä kesällä perinnekeskuksessa. Ympäristössä vieras voi esimerkiksi virtuaalilaseilla kokea ja samaistua taisteluhaudassa etenevän tai korsussa suojassa olevan sotilaan näkymään.

– Järjestelmällä voi tutustua polttoainetta, ympäristöä ja ilmastoa säästäen myös alueemme moniin sodanajan muistomerkkeihin 3D-mallien avulla, Kangasmäki kannustaa.


Kadettikoulunkatu 7,

49400 Hamina

Kesäkaudella avoinna tiistai-sunnuntai 10-16, keskiviikkoisin 10-18 (ryhmille myös tilauksesta)

www.rvpk.fi

Jaa kirjoitus: