Uutiset

28.4.2020 Yhteyttä, huolenpitoa ja kanssaelämistä vaikka etänä – millaista on veteraanityö koronan aikaan?

Koronaviruksen vastaiset toimenpiteet ovat johtaneet koko veteraaniväestön samoin kuin suuren osan kenttäverkostostamme eristämiseen. Työ kunniakansalaistemme hyväksi ja parissa kuitenkin jatkuu.

 Nyt jo kolmatta kuukautta jatkuvat varotoimenpiteet ovat pysäyttäneet varsinaisen veteraanitoiminnan tapahtumineen, retkineen ja virkistymistilaisuuksineen. Eristyksissä olevaan yli 70-vuotiaiden väestönosaan kuuluu paitsi koko veteraaniväestö, myös suuri osa veteraanityöntekijöistä. Tämän seurauksena esimerkiksi Lahdessa ovat toiminnassa mukana olevat nuoremmat ottaneet nyt isomman vastuun.

Veteraaneja ei unohdeta nytkään, osoittaa selvitys veteraanipiireissä.


Jyväskylässä veteraaniliitot muistuvat veteraanejaan pääsiäisyllätyksellä

Yhteydessä vaikka etänä

Kaikkialta kerrotaan, että veteraanijäseniin on oltu yhteydessä tilanteen ja tarpeiden kartoittamiseksi.

– Piiristä soittoja tekevät toiminnanjohtaja sekä sosiaalisihteeri, lisäksi yhdistykset pitävät yhteyttä jäseniinsä, vahvistetaan Helsingin Seudun Sotaveteraanipiiristä.

– Yhteydenpitoa jatketaan niin kauan, kuin epidemia jatkuu ja tarvetta ilmenee, vakuutetaan myös Vakka-Suomen piiristä.

– Yhteydenpidolla vahvistetaan myös veteraanien tietoisuutta, että he ovat ajatuksissamme ja sydämissämme, vaikka henkilökohtaiset tapaamiset eivät ole mahdollisia, huomautetaan Pohjois-Pohjanmaalta. 

– On selvitetty, onko tarvetta esimerkiksi kauppa-avulle ja neuvottu, mistä mihinkin saa apua. Lisäksi veteraaneille on annettu yhteystiedot hallituksen yhteyshenkilöille ja opastettu, että soittaa saa koska ja millaisella asialla tahansa, kuuluvat Lahden terveiset.

Tilanne on tarjonnut tilaisuuden aktivoida myös tukijäsenkuntaa, kuten Turun esimerkki osoittaa.

– Yhdistys lähetti jäsenkirjeen jokaiselle veteraanille, samoin lähetimme kaikille tukijäsenille sähköpostiviestin, jossa kannustimme heitä soittelemaan ja viestimään mahdollisimman monien veteraanien kanssa.

Hoivakodeissa asuviin veteraaneihin yhteydenpito on haastavampaa, mutta kirjeethän kulkevat sinnekin, muistutetaan Pohjois-Savosta.

Veteraanien määrä vaihtelee yhdistyksittäin ja piireittäin paljon. Veteraaniliittojen huolenpito ei kuitenkaan rajoitu vain veteraaneihin.

– Kotonaan asuvia veteraaneja on meillä vain kaksi, joten määrällisesti suurin kohderyhmä ovat lesket. Yhdistykseen on nimetty yhdyshenkilö, joka tuntee henkilökohtaisesti joukon ja on vuosien myötä luonut pohjan suhteille, erään Keski-Pohjanmaan piiriin kuuluvan yhdistyksen vastuuhenkilö painottaa.

– Tuusulan Sotaveteraanit ovat 24.3.2020 alkaen kustantaneet veteraanien leskille arkipäivisin lounaan kuljetuspalveluineen. Samaa arkilounaiden tarjoilua on tarjonneet myös Tuusulassa Rintamaveteraanit sekä Sotainvalidit, jälkimmäiset myös Keravan alueella, kerrotaan Uudenmaan piiristä.

Avustustoimintaan korona ei vaikuta, vaan se jatkuu normaalisti nytkin, muistutetaan mm. Pirkanmaalta.

– Lähetimme kaikille jäsenille kirjeen, jossa ohjeistettiin pysymään kotona ja kerrottiin toimiston sulusta. Kirjeessä oli myös minun suora numeroni ja tieto, että olemme valmiudessa auttamaan joka päivä. Avustustoiminta pelaa normaalisti, eli jäsenetuihin oikeuttavia kuitteja voi lähettää postitse ja niitä maksetaan kerran viikossa.

Varsinais-Suomen piiriin kuuluvassa Salossa veteraanitoiminta on perinteisesti ollut aktiivista ja veteraanit ovat itse innokkaasti mukana Perinnepajansa pyörittämisessä.

– Jokainen hallituksen jäsen jokaisessa kaupunginosassa ottaa puhelinyhteyden oman alueensa jäseniin, jotka on selvitetty viime vuonna veteraaniväelle jaetun joululahjan jakolistan mukaisesti. Puhelinyhteydenotossa on opastettu ottamaan puheeksi mm. kuulumiset, kotona asumisen sujuminen, kaupungin palvelujen saanti sekä ruoka- ja lääkehuollon toimivuus. Lisäksi on selvitetty, löytyykö veteraanilta omaisia, jotka pitäisivät yhteyttä säännöllisesti, yhdistyksestä listataan.

Veteraanien yksinäisyys onkin monen veteraanityössä mukana olevan huoli. Mm.  Pohjois-Karjalassa ja Pohjois-Savossa kiitellään tilanteen tuoneen iloisia muutoksia.

– Huomionarvoista on, että omaiset ovat aktivoituneet tässä tilanteessa entistä paremmin.


Salon veteraanien Perinnepaja on tauolla ainakin elokuuhun saakka

Kunnat tehtäviensä tasalla

 Kentältä saatua palautetta kautta maan yhdistävät kiitokset siitä, että kunnat ovat kaikkialla tehtäviensä tasalla. Ateriapalveluiden kaltaiset kotipalvelut pelaavat ja kuntien toimesta tarjolla on niin kauppa- kuin asiointiapua.

– Muutamissa kunnissa kaikille veteraaneille on laadittu jopa henkilökohtainen avustussuunnitelma, kehutaan Pohjois-Karjalassa.

Muuttuviin tilanteisiin on sopeuduttu nopeasti.

– Palvelu- ja hoitosuunnitelmien muutoksia on tehty puhelinkeskustelujen perusteella. Veteraanit ovat toki ymmärtäneet, että käyntejä ei voi nyt tehdä. Palveluntuottajat ovat nyt voineet myös käydä kaupassa, niin sanotusta normaalista käytännöstä poiketen. Kysymyksiä veteraaneilta ja omaisilta on tullut pääasiassa ruokailuihin liittyen, koska lounasseteleillä ei voi nyt käydä ruokailemassa. Heitä on ohjattu ostamaan ruokaa esim. Martinmäen kotiruokapalvelusta, Turusta ilmoitetaan.

Kiitosta saavat myös Vakka-Suomen kunnat.

– Kaikilla ruokahuolto toimii moitteettomasti ja kaupankäyntiapu toimii, osalla omaisten toimesta ja osalla kaupungin veteraaniavun toimesta, mistä on oltu suoraan yhteydessä veteraaneihin. Nekin, jotka aiemmin ovat käyneet ruokasetelin kanssa ”ulkona” syömässä, saavat nyt päivittäisen lämpimän ruokansa kotiovelle.

Vaasassa kaupungilta soitetaan jokaiselle yli 85 vuotta täyttäneille ja tarkistetaan, että kaikki on kunnossa. Helsingistä kerrotaan pääkaupunkiseudun kaupunkien ja veteraanipalveluiden varmistaneen veteraanien ateriapalveluiden saannin, Pohjois-Savossa kunnat ovat luoneet eri puolilla maakuntaa tukirenkaita, johon järjestöt ja yrittäjät ovat osallistuneet innokkaasti ja näin on järjestyneet mm. kauppa- ja apteekkiasioinnit kotona asuville vanhuksille. Myös Suur-Savossa toimii ”naapuriapu” -rinki, josta kuka tahansa yli 70-vuotias voi tilata kauppa- ja apteekkitoimituksia kotiin.

Yhteistyötä tehdään mm. paikallisten seurakuntien ja Lionsien kanssa esimerkiksi Kokkolassa. Sen merkitystä korostetaan myös Pohjois-Karjalassa.

– On tärkeää olla mukana kuntien, seurakuntien yms. junailemissa avustusringeissä – niillä on riittävän ”leveät hartiat”. Sooloilua ja yksin puurtamista tulee nyt välttää.

Vaikka koronatilanne on innoittanut mukaan erilaisiin avustustoimiin huiman joukon vapaaehtoisia, on koordinoinnille kuitenkin tarvetta, Helsingistä huomautetaan, eikä vain siksi, että onneaan ovat innostuneet kokeilemaan erilaiset huijaritkin.

– Vaarana saattaa olla, että koordinointi pettää ja vanhuksiin on liian moni yhteydessä. Ikäihmiset saattavat mennä sekaisin, kun useat henkilöt soittelevat ja tarjoavat apuaan.

Pienemmissä kunnissa ja Pohjanmaalla naapuriavulla ja talkoohengellä muistutetaan olevan pitkät juuret, minkä ansiosta resurssit ovat riittäneet viime aikojen poikkeusoloissakin.


Yksinäisyys on monen veteraanin ongelma.

Veteraania ei jätetä

Yksinäisyys on jo normaalioloissa monen veteraanin ongelma ja korostuu nykyisessä tilanteessa. 

– Veteraanien kannalta haastavinta on se, että kaikki veteraaneille suunnitellut tapahtumat on peruttu tai siirretty ja henkilökohtaisia kontakteja on varsin rajoitetusti, mikä vaikuttaa henkiseen vireystilaan, harmitellaan Pohjois-Pohjanmaalta.  

Veteraaniliitot ovat piiriensä ja paikallisyhdistystensä kanssa olleet osa niin veteraaniensa arkea kuin juhlaa. Tästä halutaan pitää kiinni nytkin ja esimerkiksi syntymäpäivämuistamisista ei ole tingitty.

Helsingissä syntymäpäiväonnittelut lähetetään postitse, Loimaalla he saavat onnittelukortin ja jalkahoidon, Keski -Pohjanmaalla päivänsankareita muistetaan kukkatervehdyksin ja Perniössä puhelinsoitoin. Isommin juhlakaluja on monessa paikassa tarkoitus huomioida tilanteen helpottaessa.

– Myöhemmin syksyllä kootaan kaikki vuoden aikana tasavuosiaan täyttävät ja täyttäneet yhteiseen kahvihetkeen, jossa heidät kukitetaan ja lauluin huomioidaan, Keski-Pohjanmaalla suunnitellaan.

Samat ovat suunnitelman mm. Pöytyällä.

– Koronaviruksen aiheuttaman karanteenin poistuttua käydään henkilökohtaisesti onnittelukäynnillä.

Myös hautajaisten suhteen on jouduttu tekemään erikoisjärjestelyjä.

Havuseppeleet toimitetaan kaikkiin hautajaisiin, mutta sen käy joko laskemassa vain yhdistyksen puheenjohtaja tai, mikäli osallistujien joukkoon ei mahdu veteraaniyhdistysten edustajia, se annetaan saattoväen tai seurakunnan edustajan tehtäväksi. Mahdollisista lauluesityksistä on sovittu erikseen, jolloin ne toteutetaan haudalla riittävin välein. Muistotilaisuuksiin ei osallistuta henkilömääriin kohdistuvista rajoituksista johtuen missään.


Myös hautajaiset hoidetaan nyt erikoisjärjestelyin

Veteraanien jaksaminen

Kaikkiaan veteraanien vointia luonnehditaan yllättävänkin hyväksi.

– Vaikutelma jää positiiviseksi. Eniten murehditaan keskeytyneitä jalkahoitoja ja muita kuntoutuspalveluita sekä ”rästiin” jääviä yhteisiä tapahtumia. Iloisia ollaan, kun on kuitenkin joku, jonka kanssa keskustella, kerrotaan Helsingistä.

Eniten myös muualla harmittaa veteraanitoiminnan sosiaalisen puolen keskeytyminen. Esimerkiksi Vaasassa veteraanit ovat kokoontuneet Ruffes- kahvilaansa peräti kolme kertaa viikossa.

Myös Vakka-Suomessa kehutaan veteraanien rauhallisuutta ja kerrotaan heidän suhtautuvan tilanteeseen jopa ”pilke silmäkulmassa.” Samoilla linjoilla on myös Pohjois-Karjala.

– Yleinen havainto on, että veteraanit ovat tottuneet sopeutumaan tähänkin virusuhkaan – sodan kokemukset jo takanaan – paremmin kuin me jälkipolvet. Puntti ei heillä tutise kovin helposti, ei nytkään.


Ruffes cafe on vaasalaisveteraanien henkireikä

Ja mitä kuuluu veteraaneillemme? Ja millaisia terveisiä nämä maan edelliset poikkeusolot kokeneet konkarit lähettävät nykyihmisille? Niistä voit lukea täällä.

Jaa kirjoitus:

27.4.2020 75 vuotta tämän kuvan otosta – totuus Suomen sotahistorian ikonisimman kuvan takaa

Tämä Suomen lipun pystyttämistä kolmen valtakunnan rajalle huhtikuussa 1945 kuvaava otos on muodostunut sotiemme historian ikonisimmaksi kuvaksi. Toinen maailmansota oli tuolla hetkellä maamme osalta päättynyt. Viholliset karkoitettu, Suomi vapaa.

Kuva kertoo tunnetusti enemmän kuin tuhat sanaa, mutta tämän kohdalla niitä sanoja tarvitaan – se, mitä kuvassa näet, ei nimittäin ole totta.


Sodan päättymisen kunniaksi vietetään 27.4. Kansallista veteraanipäivää

Syyskuussa 1944 Neuvostoliiton kanssa solmitun Moskovan välirauhan seurauksena Suomi löysi itsensä hämmentävästä tilanteesta. Saksasta; aiemmasta liittolaisesta, olikin nyt tullut vihollinen. Raskaat rauhanehdot vaativat, että Suomen oli julkisesti katkaistava suhteensa Saksaan ja ajettava heidän joukkonsa maasta 15. syyskuuta mennessä. Aikaa tuohon oli ilmoituksen tullessa enää vain muutama viikkoa. Vaihtoehtoja ei ollut.

2. syyskuuta asiasta ilmoitettiin julkisesti. 18. syyskuuta neuvottelut Neuvostoliiton kanssa päättyivät  uhkavaatimukseen. Rauhansopimus oli allekirjoitettava seuraavana päivänä klo 12 mennessä – muussa tapauksessa maata uhkaisi välitön miehitys. Vain hetkiä ennen määräajan umpeutumista nimet kirjoitettiin paperiin.


 

Tuhottua Rovaniemeä, lokakuu 1944

Rauhasta Neuvostoliiton kanssa alkoi uusi sota: Lapin sotana tunnettu taistelu Saksaa vastaan. Saksalaiset vetäytyivät taistellen pohjoista kohden poltetun maan taktiikkaan turvautuen, eli infrastruktuuria tuhoten vihollisen etenemistä hidastaakseen. Rovaniemi hävitettiin käytännössä kokonaan, kirkkoa ja hyppyrimäkeä myöten.

Suomalaisjoukot lähestyivät saksalaisia kahdesta suunnasta: Kemin maantietä pitkin eteni Tornioon maihinnousun tehnyt (mm. Suursaareen valtauksestakin tunnetun komentajansa Aaro Pajarin mukaan nimetty) Ryhmä Pajari, joka koostui Taisteluosastoista Halsti ja Loimu sekä Vahvennetusta 15. Prikaatista.


Moottoripyörälähetti Rovaniemen Valtakadulla, lokakuu 1944

Keväällä 1945 sota oli muuttunut jo pääosin Norjaan vetäytyneiden saksalaisten viivytystaisteluksi. Suomen puolella Käsivarren asemasotaa käyvä joukko kutistui käytännössä pelkäksi Taisteluosasto Loimuksi. Suomalaiset olivat joutuneet välirauhan ehtojen mukaisesti kotiuttamaan joukkonsa joulukuussa 1944 ja palvelukseen jäivät tuolloin ainoastaan vuonna 1924 ja 1925 syntyneet ikäluokat sekä alle kaksi vuotta vakinaisessa väessä palvelleet.

Yksi heistä oli Utajärvellä vuonna 1925 syntynyt Antti Poikola. Sotilaspojissa sotapolkunsa aloittanut Poikola oli komennettu vain 18-vuotiaana pioneeriksi Pioneeripataljoona 34:een. Nuorukaisella oli edessään kovat paikat: hän oli mukana mm. Kivennavan, Muolaan, Noskuan ja Ihantalan taisteluissa.Pioneeritehtäviensä lisäksi Poikola oli mukana niin rakentamassa kuin purkamassa miinakenttiä (lisää hänen jännittävistä vaiheistaan löydät täältä). Maaliskuun alussa vastassa oli Norjan suuntaan perääntyvä Saksan 20. vuoristoarmeija.

Huhtikuun 25. päivä näköyhteyden päässä Norjan rajasta toiminut Jalkaväkirykmentti 1:n kenttävartio vahvisti viimeisenkin saksalaissotilaan poistuneen Suomesta.


Hyökkäysvaunuja saapumassa Rovaniemelle, 16.10.1944

Seuraavan päivän iltana Taisteluosasto Loimun 1. komppaniasta koottu suomalaispartio lähetettiin kohti Norjan rajaa. Saanan lähellä partio jakaantui kahdeksi ryhmäksi, joista toinen jatkoi Skibotnin tietä Norjan rajalle.Toisen, kapteeni Mauri Valkosen ryhmän päämääränä oli kolmen valtakunnan rajapyykki Kilpisjärvellä.

Molempien ryhmänjohtajien reppuun oli pakattu pieni Suomen lippu. Antti Poikola oli miinojen varalta määrätty toisen pioneerin kanssa Valkosen ryhmän mukaan.

Aamuyhdeltä 27.huhtikuuta partio saapui Iso-Mallan tunturille, mistä he löysivät saksalaisten hylkäämän kenttävartion yhä savuavine nuotionjäänteineen. Poikola tutki ympäröivän alueen ilmoittaen ne miinavapaiksi ja matka kohti viimeistä määränpäätä saattoi jatkua.

– Meitä oli kaikkiaan toistakymmentä miestä. Aamuyöllä kiipesin parin aseveikon kanssa tikkaiden avulla korkean rajapyykin päälle. Kiinnitin partionjohtajana toimineen kapteeni Valkosen repusta otetun Suomen lipun jonkinlaiseen karahkaan, josta saatiin lippusalko. Yksi meistä piti salkoa pystyssä, ja toisen toverini kanssa sidon sen rajapyykin päällä olevaan kivikolmioon, siihen, jonka sivuissa on maiden vaakunat, kertoi Poikola hetkestä myöhemmin.


Antti Poikolan rajapyykille alunperin nostama lippu, 27.4.1945 (lähde tuntematon)

Lipunnoston jälkeen partio ampui kolme kunnialaukausta ja lähti paluumatkalle – Poikolan harmitellessa, ettei heillä ollut matkassaan kameraa, jolla tuo historiallinen hetki taltioida. Valoakin kun olisi tuona kirkkaana kevätyönä ollut kuulemma riittävästi.

Päivällä JR 1:n kenttävartioon tuli tieto, että tilannetta oltiin korjaamassa. Rykmentin komentaja eversti Väinö Oinonen oli saapunut rajapyykille erillisosaston kanssa tarkastaakseen tilanteen ja tuonut mukanaan tiedotuskomppanian miehiä lavastamaan tilanteen uusiksi.


Eversti Oinonen (toinen vasemmalla) Noskualla, syyskuu 1944

Yksityiskohdat siitä, millaisena tämän haluttiin jälkipolvien mieleen jäävän, oli mietitty tarkkaan. TK-kuvaajat olivat varustautuneet mm. isommalla lipputangolla, vaikuttavammalla lipulla ja suuremmalla joukolla. Nyt lippua oli pystyttämässä viisi miestä ja tapahtumaa ihailemassa vielä yhdeksän muuta kuvaan siisteissä lumipuvuissa aseteltua sotilasta. Taustaksi otettiin liki 900 metrin korkeuteen nouseva jylhä Golddabakti- tunturi. Oinonen painoi laukaisinta ja historiaa syntyi.

Seuraavana päivänä III armeijakunnan komentaja, kenraali Siilasvuo lähetti ylipäällikkö Mannerheimille sähkeen. ”Wehrmacht on karkotettu Pohjois-Suomesta”.

Nyt se oli virallista.

Saksalaiset oli karkoitettu. Suomen sota oli ohi.


 

Jaa kirjoitus:

27.4.2020 Tasavallan presidentin tervehdys kansallisena veteraanipäivänä 27.4.2020 – Republikens presidents hälsning på nationella veterandagen 27.4.2020

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, hyvät suomalaiset,

Tänä vuonna vietämme kansallista veteraanipäivää poikkeuksellisissa oloissa. Valtakunnallista pääjuhlaa tai muitakaan kokoontumisia ei ole mahdollista järjestää. Arkemme on muuttunut monin tavoin.

Tämä juhlapäivä muistuttaa meitä veteraanisukupolven perinnöstä. Me emme unohda tekoja ja uhrauksia, joiden ansioista Suomi selviytyi ja säilyi vapaana demokraattisena kansakuntana.

Te sotiemme veteraanit olette eläneet läpi aikojen, jolloin itsekkyydelle ei ollut sijaa. Rintamalla ja kotirintamalla mieliä kaihersi vastuu kotimaasta ja läheisistä. Äärimmäisestä koettelemuksesta selvittiin.

Olen varma, että Suomi selviytyy myös tämän ajan poikkeuksellisista olosuhteista. Tänään vastuuta kannettaan suojaamalla muita, ajattelemalla miten voi olla avuksi ja toimimalla viruksen etenemisen pysäyttämiseksi.

Pandemian aikana tunnemme kiitollisuutta ja kunnioitusta monia tämän kriisin sankareita kohtaan. Muun muassa terveydenhuollon, turvallisuuden, kuljetuksen ja kaupan alan ammattilaiset tekevät työtä terveytemme ja yhteiskunnan toimivuuden eteen. Kuten moni muu.

Viruksen voittamiseen tarvitaan meistä jokaista. Uuden uhan edessä me pidämme mielessämme veteraanien viestin. Yhdessä toimien ja toisiimme luottaen voimme voittaa mahdottomalta tuntuvankin.

Tervehdin teitä, kunnioitetut sotiemme veteraanit, lämmöllä näinä poikkeuksellisina aikoina. Toivotan teille voimia ja terveyttä sekä hyvää kansallista veteraanipäivää.

Sauli Niinistö, Tasavallan presidentti

Ärade veteraner i våra krig, bästa finländare,

I år firar vi nationella veterandagen under exceptionella förhållanden. Det är inte möjligt att ordna vare sig den riksomfattande huvudfesten eller andra sammankomster. Vår vardag har förändrats på många sätt.

Festdagen påminner oss om veterangenerationens arv. Vi glömmer inte de handlingar och uppoffringar tack vare vilka Finland överlevde och behöll sin frihet som en demokratisk nation.

Ni som är veteraner i våra krig har levt i tider då det inte fanns rum för själviskhet. På fronten likaväl som hemmafronten tyngdes sinnena av ansvaret för hemlandet och de närstående. Vi klarade den yttersta prövningen.

Jag är säker på att Finland klarar sig också under de exceptionella förhållanden som nu råder. I dag bär vi vårt ansvar genom att skydda andra, genom att tänka på hur vi kan hjälpa till och genom att agera så att vi kan stoppa viruset från att sprida sig.

Under den rådande pandemin känner vi tacksamhet och respekt för många av hjältarna i krisen. Bland annat de anställda inom hälso- och sjukvård, säkerhet, transport och handel arbetar för att trygga vår hälsa och hålla samhället igång. Så gör också många andra.

Var och en av oss behövs för att övervinna viruset. Inför det nya hotet kommer vi ihåg veteranernas budskap: genom att samarbeta och lita på varandra kan vi övervinna även det till synes omöjliga.

Ärade veteraner i våra krig, jag sänder er en varm hälsning i dessa exceptionella tider. Jag önskar er krafter och hälsa och en trevlig nationell veterandag.

Sauli Niinistö, Republikens president

 

Jaa kirjoitus:

21.4.2020 Lohtajalaisveteraani Paavo Palola 100 vuotta – ”On se kumma, että saa näin vanhaksi elää!”

Suosittu, nyt jo edesmennyt viihdelaulaja Juice Leskinen määritteli aikanaan ihanneihmisen. Ei ole tärkeä onko yli- vai alipainoinen, tärkeintä on, että on tasapainoinen. Tällainen on hänen vanhimman poikansa Kaukon mukaan 20.4. sadan vuoden ikään ehtimistään koronakaranteenissa juhlistanut lohtajalaisveteraani Paavo Olavi Palola.


Paavo Palolan syntymäpäivää vietettiin poikkeusoloissa lohtajalaisessa hoivakodissa

–  Juhlia emme pystyneet näissä olosuhteissa Paavolle järjestämään, pahoittelee Matti Uusi-Rauva Lohtajan Sotaveteraaneista.

– Mutta ne on tarkoitus pitää, kunhan korona on ohitettu ja vapaus koittanut!

Kurkikartanon palvelukodissa asuva Paavo on sinut itsensä, ystäväpiirinsä ja ennen muuta Luojansa kanssa, Kauko luonnehtii.

–  Isä on kertonut, kuinka hänen vuonna 1955 kuollut isänsä, Lohtajan ensimmäinen kunnallinen poliisi, kutsui kuolinvuoteensa ääreen kaikki Lohtajalla olleet lapsensa.

Evääksi lapsilleen Matti antoi jälkikasvulleen mieleen painuneet sanat.

–  Neuvon teitä, älkää protestoiko älkääkä kränätkö sellaisista asioista, joihin ette voi vaikuttaa. Siihen kuluu vain turhaa energiaa.

Paavo Palola nuorena alikersanttina

Elämä ei tarjonnut Paavolle eikä hänen sisaruksilleen helppoa rastia, Kauko pohtii. Paavon nuoruusvuosista viidennes kului jatkosodassa rintamalla JP1:n joukoissa. Kannuksessa käyty maamieskoulu oli jäädä hyödyntämättä.

– Pienellä maatilalla kolmikon nuorimmainen ei ollut perimisjärjestyksessä se, joka tilan isännyyden otti, Paavo toteaa.

Edessä oli kuitenkin jotain vieläkin isompaa: Paavo lähti hakemaan elantoaan Australiasta saakka. Siellä tulivat Kalevcin mukaan tutuksi niin sukulaisten tupakka- ja sokeriruokofarmit kuin suomalaiskaupunki Mont Isan kaivokset.

–  Australia olisi saattanut jäädä hyvinkin uudeksi osoitteeksi, ellei isä-Matti olisi pyytänyt vaimoaan Sofiaa kirjoittamaan pojalleen, että ”tuu Paavo takaisin, sua tarvitaan täällä”, Kauko paljastaa.

Tuleva elämänkumppani ei löytynyt Australiasta, mutta olisi hyvinkin saattanut jäädä löytymättä ilman mutkaa maailman toisella laidalla. Tuttavaperheen Anna Siirilä oli nimittäin antanut Australiassa Suomeen palaavalle Paavolle tehtävän:  hänen piti viedä terveiset karjanhoitokoulun käyneelle Kaisa-siskolle, joka oli sattumoisin tarkastuskarjakkona juuri Paavon paluun aikaan Lohtajalla.

–  Niistä terveisistä alkoi Paavon ja kymmenen vuotta nuoremman Kaisan rakkaustarina, joka kesti 47 vuotta, Kaisan syöpäkuolemaan saakka. Meitä veljeksiä liitosta syntyi kolme, Kauko kertoo.

–  Paavo-isä on tunnettu sovinnon miehenä. Vihamiehiä ei ole ja oman perheen lisäksi sydämen asiana on ollut sotaveteraanityö. Veteraaniveljet on saateltu yksi toisensa jälkeen sinne viimeiselle matkalle. Sotaretkestä isä kertoi pyydettäessä meille lapsille, mutta niissä tarinoissa ei ihailtu sotaa, eikä edes rivien välistä paistanut katkeruus, hän sanoo.

– On se kumma, että saa näin vanhaksi elää. Ei mitään perussairauksia, vain polvet vihoittelevat liikkuessa, Paavo itse hämmästelee korkeaa ikäänsä, mutta siitäkin ”vihoittelusta” valoisa veteraani löytää hopeareunuksen.

–  Kun on rauhassa, maatessa tai istuessa, ei kipu tunnu ollenkaan!

Sosiaalisia kontakteja on viime vuodet rajoittanut heikentynyt kuulo ja silmänpohjarappeumasta johtuva näön heikkeneminen.

–  Kyllä ne paksulla painetut näkee lukea mutta se pienempi teksti on niin hankalaa, hän harmittelee.

Reipas vuosi sitten Paavo muutti ison kotitalon yksinäisyydestä palvelutaloon.

–  Ei sieltäkään enää ikäkavereita löytynyt, mutta sisarusten lapset ja muut palvelukodin ”nuoret” saivat kyllä veteraanista aktiivisen seuralaisen ja tarinankertojan, Kauko hymyilee.

Kuolemaa satavuotias ei pelkää, sillä suhteet ylipäälliköistä korkeimpaan ovat pysyneet kunnossa.

– Iltaisin kun olen käteni ristinyt olen tehnyt yläkerran isännän kanssa selväksi, että olen valmis lähtemään kun kutsu käy. Tässä iässä ei olla katkeria vaan kiitollisia eletyistä vuosista ja siitä, että omat lapset ovat pärjänneet.

Tuosta elämänasenteesta taitaa olla perinnöksi myös meille muille!


Australialainen Mount Isan kaivoskaupunki on nähnyt kolme suomalaisten muuttoaaltoa – enimmillään kaupungissa asui toista tuhatta suomalaista

 

Jaa kirjoitus:

19.4.2020 Minun veteraanini: Minna Sandelin – ”Pappa opetti esimerkillään”

Jokaisessa Kenttäpostia-lehdessä suomalaiset kertovat veteraanista elämässään. Tällä kertaa närpiöläinen Minna Sandelin jakaa Pentti-Pappansa tarinan.

Haluaisitko sinä jakaa tarinasi? Ota yhteys toimitus@sotaveteraaniliitto.fi


Minna Sandelinin veteraani on hänen Pentti-pappansa

Monesti kuulee sanottavan, että sodistamme hengissä selvinneet eivät liioin kertoneet kokemuksistaan lapsilleen tai muille läheisilleen. Sotien päätyttyä oli aika suunnata voimat tulevaan, rakentaa omaa elämää ja yhteiskuntaa, kukin omalla sarallansa ja tavallansa. Usein vasta seuraava sukupolvi eli me lastenlapset olemme päässeet osallisiksi esi-isiemme tarinoista ja oppineet heiltä jotain korvaamattoman arvokasta. Silti on selvää, että emme koskaan voi oikeasti ymmärtää, mitä he pahimmillaan ovat joutuneet kokemaan. 


Sinisen prikaatin muistoristi

Häivähdyksiä lapsuudesta

Lapsuuteni 1970-luvun Porissa heräsin aamuisin usein isoisäni eli pappani Pentti Saarton pajasta kantautuneeseen lekan paukkeeseen. Siellä taottiin ja korjattiin jousia erinäisiin ajopeleihin, usein asiakkaana olivat lähiseudun liikennöitsijät.  

Jousipaja oli pappan v. 1959 perustama yritys, josta hän sitten luopui eläkkeelle jäätyään. Pajaan minulla ei ollut menemistä, mutta sen ovelta avautui pikkutytölle merkillinen ja vaarallinen maailma ahjoineen, hajuineen ja äänineen.  

Työ oli fyysisesti rankkaa ja jätti jälkensä seppään. Kesäisin paja pantiin hetkeksi kiinni, kun pappa ja mamma lähtivät Sulkavalle Savoon kyläilemään pappan läheisimmän sotakaverin luokse. Jokin merkillinen side yhdisti näitä kahta miestä, ajattelin tuolloin. Välillä Savosta tultiin Poriin mieluisalle vastavierailulle.  

Kouluikäisenä muistan erään kerran, kun pappa otti minut mukaan Keski-Porin kirkkoon, jossa vannottiin silloin sotilasvala. Oli juhlallista istua kirkon parvella tässä seremoniassa, nähdä nuorten sotilaiden rivistöt ja veisata asiaankuuluvalla hartaudella. Salaa katsoin pappasta mallia, miten kirkossa piti toimia. En tuolloin vielä ymmärtänyt paljoa, mutta isänmaallinen tunnelma, kirkossa lausutut juhlalliset sanat ja kaikinpuolinen mahtipontisuus vakavoittivat minutkin ja tekivät lähtemättömän vaikutuksen, jonka muistan nyt vielä keski-ikäisenäkin.  

Pappan esimerkin avulla kasvoin vähitellen ymmärtämään isänmaan ja veteraanien perinnön vaalimisen tärkeyden. Hauskana yksityiskohtana muistan myös, kun pappan autoradiosta silloin tällöin soi Sam Sihvon Muistoja Pohjolasta. Silloin auto alkoi jostain kumman syystä nykiä tämän paraatimarssin tahdissa.  


Pentti Saarto pajassaan

Jatkosodan aika ja Sininen Prikaati 

Pentti Saarto syntyi v. 1920 Ahlaisissa Porin kupeessa. Hän oli jatkosodan veteraani, jonka sotatie sai alkunsa maaliskuussa 1940.  Satakunnasta matka vei alkajaisiksi härkävaunussa Taavettiin Karjalaan ja edelleen Salajärven rannalle. Sieltä oli rajalle lyhyt matka ja miehet kävivät tarkastamassa rajavyöhykkeellä asuvien kulkulupia. Salpalinjan rakennustöihinkin osallistuttiin. Saksan aloitettua hyökkäyksen Venäjälle kesäkuussa 1941 pappan yksikkö, JR 3, siirtyi Nuijamaalle. Pian tuli käsky ylittää raja.  

Vuoden 1942 alussa joukkoja järjesteltiin uuteen uskoon ja JR 3:n nimi muuttui 3. Prikaatiksi, joka myös oikeutettiin käyttämään nimeä Sininen Prikaati. Aavisteltiin uusia koettelemuksia, joita olikin tulossa. Yksi näistä oli taistelu Krivin risteysasemasta, jonne päämaja määräsi Sinisen Prikaatin asialle.  

Lokakuussa 1942 Sinisen Prikaatin 1. pataljoona, johon pappa kuului, sai käskyn lähteä Seesjärven pohjoispuolelle ja oli siellä kenttävartiossa vuoden loppupuolelle asti. Vuosi 1943 kului asemasodan merkeissä, vaikkei sekään mitään joutenoloa tarkoittanut.  

Pentti Saarto 1921 – 2017

Maaliskuussa 1944 junamatka vei Sinisen Prikaatin Sallaan. Sallan-reissu päättyi, kun Kannaksella alkoi kesäkuun 9. päivä vihollisen suurhyökkäys. Miehet lastattiin taas junaan ja matka kohti Viipuria alkoi. Paljon uutta asetta ja kalustoa oli kehitelty vihollisen toimesta ajan mittaan, pahimmasta päästä maataistelukone. Yleinen rukouksen aihe oli myös ”huomiseksi huonoa lentosäätä!” 

Aselevon astuttua voimaan pappa tuli kotiin Ahlaisiin joulukuussa 1944 ja täytti pian kotiintulon jälkeen 24 vuotta. Ympyrä sulkeutui ja pappa on kirjoittanut: ”Tajusin, että nuoruus oli ohi.” Koulut jäivät käymättä, niin kuin monelta muultakin tuossa tilanteessa. Sotien jälkeen pappa ehti olla työssä esimerkiksi kengitysseppänä ja Mäntyluodon satamassa. Kun satamassa oli töistä pulaa, työmiehet pantiin hätäaputöinä rakentamaan tieverkostoa. Perheeseen syntyi kaksi tytärtä, ja leipää oli saatava pöytään. 

Vaikka sota ajan myötä jäi taka-alalle, ei siltä aina saanut rauhaa. Painajaiset seurasivat pappaakin vanhoille päiville saakka. Onneksi hän kuitenkin kirjoitti pääkohdat sotavuosistaan meille jälkipolville muistiin.  


Sininen prikaati rakensi Saravaarassa satoja miehiä vetäneen maanalaisen elokuvateatterin

Veteraanitoiminta 

Tärkeäksi kiinnekohdaksi pappan eläkevuosina muodostui Porin Sotaveteraanit ry:n toiminta. Hän oli aktiivinen yhdistyksen jäsen ja osallistui niin kokouksiin, kirkkopäiviin kuin virkistystoimintaankin. Kun puoliso ei enää voinut olla mukana, lähdin minä pappan kanssa yhdistyksen rientoihin ja toimin hänen silminään ja korvinaan.  

Liityin yhdistyksen kannattajajäseneksi ja olen tutustunut vuosien mittaan useisiin veteraaneihin ja palannut aina voimaantuneena kotiin. Käsittämätön energia huokuu tästä porukasta, eikä siellä valiteta vaivoja ja vanhuutta, vaikka ne kaikille ovat tuttuja. Myönteinen elämänasenne ja maailmanmenon seuraaminen, kaverista välittäminen ja huumori ovat jäsenten tunnusmerkkejä. Yhdistyksen toiminta on monelle tärkeä henkireikä ja samanhenkisten kohtaamispaikka.  

Elämäni perustukset olivat pettää pahemman kerran, kun pappa nukkui pois kaksi vuotta sitten 96 vuoden iässä. Olihan hän ollut elämässäni keskeisesti läsnä lähes 50 vuotta. Suuri, mutta surullinen kunniani oli olla kantamassa tämä paljon nähnyt ja kokenut veteraani isänmaan multiin. Himmetä ei muisto koskaan saa. 



Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 1/2020. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Jaa kirjoitus:

13.4.2020 Suomalainen sankarivainaja tuntolevyineen löydetty Kärstilänjärveltä – katosiko sinun suvustasi 22.6.1944 26-vuotias viestimies?

Karjalan kannaksella etsintöjä suorittava Karjalan Valli on tehnyt uuden löydön ja tällä kertaa jäänteiden yhteydestä löytyi myös tunnuslevy.

Ainakin Kähärilässä, Suur-Perossa ja Raivolassa on todettu koronatartuntatapauksia, minkä seurauksena liikennettä on Kannaksellakin rajoitettu. Myös paikallinen sotavainajien etsintäyhdistys on antanut kehotuksen siitä, että mikäli etsintöjä suoritetaan, tulee niitä tehdä vain pienellä porukalla, kertoo yksi ryhmän jäsenistä, Vjatseslav ”Slava” Skokov.


Kärstilänjärveä


Toivoton etsintä

Lauantaina 28.3. he suuntasivat etsintämatkalle Kärstilänjärvelle.

– Tarkoituksena oli tutkia samaa kukkulaa kuin viikkoa aiemmin, mutta suunnitelma muuttui spontaanisti löydettyämme aamulla GPS-laitteesta hyvin tehdyn peitepiirroksen, Skokov kertoo.

– Teimme siellä etsintöjä jo neljä vuotta sitten ja nostimme vain paljon sotaromua. Löydöt paljastivat, että kukkulalla taisteltiin kovasti Talvisodan loppuvaiheella, ja vuonna 1944 samalla paikalla kai suomalainen komppania valmistautui vastaiskuun.

Mm. arkistoja hyödyntämällä Karjalan Valli tekee tarkkoja taustatutkimuksia etsintäalueistaan ja niiden tapahtumista. Niiden perusteella heillä oli aavistus siitä, mihin etsinnät saattaisivat tarjota vastauksen.

– Kärstilänjärven lähellä on alue, jossa 3. Prikaatin viestimies katosi haavoittuneena 22.6.1944 Neuvostoliiton 178. Divisioonaa vastaan tehdyn vastaiskun jälkeen. Saimme arkistosta melko tarkan tiedon tapahtumapaikasta ( ”20-30 metriä suurelta siirtolohkareelta”), mutta kun olimme saapuneet perille, ymmärsimme, että tehtävämme on rankka – lähes koko alue sopii kuvaukseen, koska paikan maastossa keskimääräinen välimatka isojen lohkareiden välillä on noin 20-30 metriä.

Alku ei näyttänyt kovinkaan lupaavalta tälläkään kertaa, hän myöntää.

– Marssiessamme vanhaa peltoa kukkulalle haravoimme maastoa metallinpaljastimilla, mutta löysimme vain vähän venäläistä hylsyä ja satoja sirpaleita. Lisäksi maa oli paikoittain roudassa, ja kuopissa oli paljon kylmää vettä, mikä vaikeutti kaivauksia.

Itse kukkulalla sijainneet poterot olivat pääosin kuivia, hän kertoo.

– Niistä kaivoimme esille hylsyjä ja patruunoita sekä Talvisodasta että Jatkosodasta. Esimerkiksi erään kiven takana oli kai pikakiväärin pesäke maaliskuun alussa 1940, mutta sen viereisestä poterosta ilmestyi venäläisiä konepistoolipatruunoita, joissa vuosileimat olivat Jatkosodasta.


Paikalta löytyi niin Talvi- kuin Jatkosodan aikaista kalustoa, kuten Lahti-Saloranta-pikakiväärin lippaita


Skokovin mukaan ryhmälle kävi pian ilmeiseksi, että paikkaa olisi mahdollista tutkia vain laajojen kaivausten kautta.

– Oli mahdotonta keskittää voimia jollekin pienelle pinta-alalle, koska peitepiirroksen merkityssä maastossa oli monta kuvaukseen sopivaa isoa kiveä, ja niiden väliltä metallipaljastimilla saimme kymmeniä signaaleja.

Työ oli rankkaa ja vaikutti paikoin jopa toivottomalta.

– Uupuneina söimme eväitä järven rannalla. Maisema oli kaunis – järvellä rauhallisesti ui kaksi joutsenta. Uskomatonta, että ympäröivät maisemat; kalliot ja vanhat puut ovat todistaneet sodan kauheuksia, hän pohtii.

Lounastauon jälkeen ryhmäläiset jatkoivat haravointia. Skokov itse suuntasi kiviesteille, missä oli enemmän hylsyjä. Kaksi etsijää jäi tekemään lisätutkimuksia lounaspaikalle. Sitten Skokov sai yllättävän soiton, joka keskeytti hänen omat etsintänsä siihen paikkaan.


Muutaman viikon takaista esintämaastoa


Yllättävä löytö

Muut olivat löytäneet sotavainajan.

– Näytti siltä, että ruumis haudattiin juuri maan pinnalle peittämällä se hiekkakasalla. Kalliomaastossa oli kai vaikeaa kaivaa uutta kuoppaa ja venäläiset halusivat käyttää järven rannalla olevia poteroja omaksi varmistuslinjakseen, hän arvioi.

– Ensiksi oli vaikea olla varma, oliko vainaja venäläinen vai suomalainen. Montusta ilmestyi huonokuntoinen patruunalaukku, jossa oli sekä venäläisiä että suomalaisia kivääripatruunoita. Laukun alla oli ihmislantio.

Ryhmän suurentaessa kaivuualuetta, löytyi pian kaksi suomalaista sotilaspuvun nappia.

– Oliko löytämämme vainaja todella haavoittunut viestimies? Käytimme nyt istutuslapioita ja pinpointteria, jotteivät pienet esineet ja luut hukkuisi. Huolellinen työ voi antaa paljon tietoa. Huomasimme, että vainajalla oli monta sirpalehaavaa – molemmat kädet ja yksi jalka oli poikki, hän muistelee muutaman viikon takaisia tunnelmia.


Vainajan yhteydestä löytynyt partaterä


Ryhmä jatkoi kaivauksia, koko ajan toivoen, että vastaan tulisi se yksi esine, josta olisi ruumiin kansallisuuden ja henkilöllisyyden selvittämisessä kaikista eniten apua: tuntolevy.

– Löysimme paljon lisää suomalaisnappeja, lisäksi solkia, osan nahkahihnaa sekä patruunoita, mutta arvelimme venäläisten ottaneen mukaansa kaatuneen henkilökohtaisen omaisuuden: vainaja oli paljasjalkainen, ja hänen mukanaan oli asepukua ja patruunoita lukuun ottamatta vain kuparilangan vyyhti sekä noin 30 pientä kranaatinsirpaletta. Tuntolevyä ei näkynyt missään.

Kun koko luuranko oli kaivettu esiin, pakkasivat kokeneet etsijät löydöksensä muovipussiin, mutta vieläkään he eivät suostuneet luopumaan toivosta.

– Ennen lähtöä tutkimme toivottomasti metallinpaljastimella maata löytöpaikan ympärillä, ja yhtäkkiä se piippasi korkealla äänellä. Maan alta ilmestyi ensiksi sirpaleen vaurioittama partakone, ja sitten… tuntolevy!


Tuntolevy on vainajan kansallisuuden ja henkilöllisyyden varmistamisessa avainasemassa


Mitä seuraavaksi?

Tämän perusteella ryhmä arvelee puna-armeijalaisten ottaneen mukaansa vainajan irtaimiston, mutta heittäneen heille tarpeettomat esineet menemään.

– Lähes 76 vuotta vainajan tuntolevy odotti vajaan päässä vainajasta, Skokov henkäisee.

Päivän pimetessä ja sään kylmetessä lähti läpi räntäsateen kotimatkalle tyytyväinen etsijäryhmä.

– Yöllä kotona löysin tietokannastani tuntolevyn haltijan tiedot. Ne vahvistivat, että löytämämme vainaja todella on 22.6.1944 haavoittuneena taistelukentälle jäänyt 26-vuotias viestimies. Hän on saanut sirpalehaavansa vikapartiomatkalla, eli etsiessään puhelinlinjoissa havaittua katkosta – siksi se kuparilanka.

Koronaviruksen leviämisen vastaiset varokeinot ovat sulkeneet rajan myös itään. Normaalisti meneillään olevan etsintäkauden aikana löydetyt sankarivainajat luovutetaan etsintöjä Suomen päässä koordinoivan Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen edustajille alkusyksystä, jonka jälkeen ne tuodaan Suomeen tarkempia DNA-tutkimuksia varten. Nyt myös tämä on epävarmaa.

– En tiedä, milloin voimme luovuttaa sotilaan Sotavainajien muiston vaalimisyhdistykselle, mutta toivon, että rajat avataan jo kesänä.


Vainajan yhteydestä löytynyttä irtaimistoa


Olemme kertoneet kyseisen ryhmän tekemistä löydöistä aiemminkin – niistä voit lukea täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä.


Kuvat ovat peräisin Karjalan Valli-ryhmän Facebook-sivulta, jonne he päivittävät etsintöjensä kulkua. Suosittelemme ehdottomasti ryhmän seuraajaksi liittymistä!

Jaa kirjoitus:

3.4.2020 Helsinkiläisveteraani Risto Lunden tietää: huumori on kovissa paikoissa tärkeä selviytymiskeino

Koronakaranteenissa istuu tällä hetkellä yksi väestönosa, jolle meneillään oleva poikkeustila ei ole ensimmäinen: veteraanisukupolvemme. Yksi heistä on 96-vuotias helsinkiläinen jatkosodan veteraani Risto Lunden.

Ensimmäiseltä sodalta hän säästyi ikänsä vuoksi: viikko ennen Talvisodan syttymistä oli hän täyttänyt 16.

– Minä kun olen loppuvuodesta syntynyt, niin olen niin nuori! Jatkosodan alkaessa juhannuksena 1941 kutsuttiin syksyllä 1941 kaksi ikäluokkaa: ensin 1922 syntyneet syyskuussa ja meikäläisen ikäluokka 1923 marraskuussa. Kutsuntoihin jouduin siis 17-vuotiaana. Siellä sain ohjeet, että tammikuussa on ilmoittauduttava Riihimäellä koulutuskeskus 7:ään.

Vain kolmen kuukauden koulutuksen jälkeen olivat edessä tositoimet.


Risto Lunden on kokenut myös maan edellisen poikkeustilan

Huhuja ja taikauskoa

Lundén vietti koko sotansa JR 45:n III pataljoonan 9. komppaniassa.  Yli kahden vuoden mittaiseksi venynyt asemasotavaihe koetteli miesten hermoja, hän muistuttaa.

Lunden 18-vuotiaana kesällä 1942

Kuolema oli aina rintamalla läsnä kaikkien ajatuksissa, muttei puheissa.

– Se on jännä juttu, mutta kun on nuori, niin ei ajatus siitä, että voi siinä henkikin mennä, hetkauta. Siitä ei koko kolmen vuoden aikana puhuttu.

Huhuja ja taikauskoa kuolemaan kyllä liittyi.

– Kaikenlaistahan siellä kulki korvasta korvaan. Alkoi mm. tulla huhuja siitä, että jos tuntolevyssä on kolme samaa numeroa, niin se on merkki siitä, että on hengenmeno. Kyllähän se pani vähän ajattelemaan, mutta ei siihenkään suhtauduttu niin vakavasti. Kun se huhu tuli aikanaan meidän korsuun, niin kyllä minunkin täytyi sitten katsoa ne numerot. Sanoin sitten, että ”perhana, pojat, minulla on kolme numeroa”.

Kellään muulla ei ollut, mutta Lunden sai senkin käännettyä leikiksi.

– Sanoin heille, että ei mitään hätää: ne on kolme nollaa! hän kertoo ja repeää taas makeaan nauruun.

– Kyllä se helpotti. Tämmöiset voi jäädä mieleen kytemään. Tottakai siellä pelkäsi, mutta ei pelolle saanut antaa valtaa.


JR 45 etenee korven läpi Muurmannin radalle Keltoselästä Käppäselkään lokakuussa 1941

Kovat paikat, kovat jutut

Huumori olikin sodassa tärkeä selviytymiskeino.

– Kertaakaan ei tullut kolmen vuoden aikana edes riitaa. Onneksi oli huumoriporukkaa! Aina joku keksi jonkun hyvän tarinan.

Mitä synkempi paikka, sitä mustempaa huumori oli. Leikkiä laskettiin peloista pahimmastakin, osoittavat Lundenin kertomat esimerkit.

– Oli jonkinlainen kranaattikeskitys viholliselta tukikohtaan. Sitten kun se päättyi, niin pataljoonan komentajan piti lähteä katsomaan, että mikä tilanne on. Tultuaan paikalle, hän näki yhden kaverin maassa vatsallaan. ”Oletteko te haavoittunut?” kysyi komentaja sotilaalta, joka vastasi että ”en, minä olen kaatunut!”

Komentaja oli ymmärrettävästi ihmeissään saamastaan vastauksesta.

– Se kaveri oli kompastunut juurakkoon! veteraani nauraa.

Tilannekomiikka kukoisti, kertoo Lunden ja jakaa toisen esimerkin tuntolevystä, jonka tehtävänä oli auttaa tunnistamaan kaatunut sotilas, mikäli tämä on niin huonossa kunnossa, ettei ruumiin tunnistaminen muuten onnistuisi.

– Kaverit oli saunassa ja toisella kaverilla oli se tuntolevy saunassakin. Sitä se toinen ihmetteli, että miten sulla on tuo saunassakin kaulassa? Kaveri sanoi, että kun hän on aikanaan laittanut mieleen tuntolevyn numeron, niin hän aina peseytyessään katsoo varmuuden vuoksi, että se on se oikea numero, eikä hän erehdyksessä pesekään väärää kroppaa!


Jatkosodan aikainen tuntolevy

Jaa kirjoitus:

30.3.2020 Valoheittimen varresta kuvaamataitoon – tamperelaislotta Anna Salenius tarttuu uusiin haasteisiin empimättä

Anna Salenius on 98-vuotias tamperelaislotta

Jo Talvisodassa lottana toiminut tamperelainen Anna Salenius oli ensimmäisiä lottia, joita koulutettiin hoitamaan ja käyttämään ilmapuolustuksessa käytettyjä valonheittimiä.

Tänä vuonna 99 täyttävä veteraani muistaa sota-ajan tehtävänsä yhä kirkkaasti, vaikka sanookin, että paljon on jo päässyt unohtumaankin.


Talvisota ammuslataamolla

Kun Talvisota syttyi, oli Anna täyttänyt 18 vain muutama päivä aiemmin. Sodan ajan hän toimi Tampereen Vuoreksessa, Vuoresvuoren sisällä sijainneessa ammuslataamoa varastoimassa ammuksia ja muissa varaston avustavissa tehtävissä. Sittemmin hän teki myös paperihommia ammusvaraston kansliassa.

Talvisodan päättymisen jälkeen koulut käynnistyivät taas ja Anna ehti käydä lukionsa loppuun kirjoittaen keväällä 1941 ylioppilaaksi Tampereen tyttölyseosta. Vain viikkoja tuon jälkeen Suomi oli taas sodassa.

Jatkosodan sytyttyä tuoreelle ylioppilaalle tarjottiin lottatehtäviä: joko tukinuitossa tai valonheitintehtävissä. Anna valitsi valonheittimet.

Tampereelta näihin tehtäviin valittiin kaksi naista.

– Se oli ensimmäinen kerta, kun lottia koulutettiin valonheitintehtäviin. Olihan se jännittävää – en oikeastaan tiennyt, mitä se onkaan. Me putsasimme ja kiillotimme valonheitintä ja opettelimme käyttämään sitä. Harjoittelimme sen suuntaamistakin, hän muistelee.


Ylioppilaslottia koulutetaan ilmatorjuntatehtäviin Degerössä heinäkuussa 1944

Kivääri mukana kaiken varalta

Lyhyen koulutuksen jälkeen tuli lähtö Helsinkiin tositoimiin. Valonheitinpatteri sijaitsi Suomenlahden rannalla, hieman Helsingin vieressä. Valonheitintehtävissä oli kaksi ryhmää, Kilo 1 ja Kilo 2. Anna oli Kilo kahdessa, jossa oli yhteensä vajaat kymmenen naista.

– Työtä tehtiin vuoroissa yötä päivää.

Valonheitinryhmät myös asuivat työtehtävänsä äärellä, ensi alkuun suuressa sotilasteltassa ja myöhemmin parakeissa. Pasilan ampumaradalla käytiin opettelemassa kiväärin käyttöä.

– Meillä oli aina työvuorossa valonheittimellä kivääri mukana, hän paljastaa.

Helsingin ilmapuolustustehtävissä hän oli koko Jatkosodan, syksyyn 1944 saakka.


Helsingin ilmatorjuntaa, valonheitin toiminnassa Leppävaarassa maaliskuussa 1944

Jatkosota pääkaupungin ilmapuolustuksessa

Pääkaupunkina Helsinki oli paitsi talouselämän ja logistiikan kannalta keskeinen paikka, myös maan tiheimmin asuttua aluetta. Siksi suurin osa Suomen ilmatorjuntakapasiteetista on vuosikymmenten ajan osoitettu juuri sen käyttöön.

Talvisodan syttyessä Helsingin turvana oli neljä raskasta 3-4-tykkistä patteria, yksi kevyt patteri sekä yksi ilmatorjuntakonekiväärikomppania. Jatko­sodan aikana Saksasta saaduista kahdesta ilmavalvonta- ja neljästä tulenjohto­tutkasta pääosa, samoin kuin Saksasta hankitut 18 tehokasta 88 mm raskasta ilmatorjuntatykkiä sijoitettiin Helsinkiin.

Helmikuussa 1944 Helsinkiä oli jo suojaamassa 13 raskasta ilmatorjuntapatteria ja kevyttä ilmatorjuntatykistöä. Ilmatorjuntatykkejä oli yhteensä 77, tutkia kuusi, kuulosuuntimia 18 ja valonheittimiä 36 kappaletta.

Henkilöstöä hyvin johdettuun operaatioon vain oli liian vähän, minkä vuoksi ilmatorjuntaan alettiin 14-16-vuotiaiden sotilaspoikien lisäksi kouluttaa myös valonheitinlottia ylioppilastutkinnon omaavista lotista.

– Kun suuntasimme valtavan suuren valonheittimen taivaalle, niin toisesta paikasta suunnattiin samaan aikaan. Kun valokiilat kohtasivat toisensa taivaalla ja piirsivät rastin, sanottiin, että ne olivat ”keilassa”. Siihen kohtaan jos vihollisen lentokone osui, niin se ammuttiin alas.


Naisten tehtäviin ilmatorjunnassa kuuluivat mm. valonheittimet sekä kuuntelulaitteet

Kaksi kertaa Ateneumissa

Sodan jälkeen Anna oli mukana kotiuttamistoimissa Tampereella.

– Siinähän oli monenlaista paperityötä. Sen jälkeen tein jonkun aikaa toimistotöitä Tampereen kaupungilla. Ajattelin kyllä, että jotain pitää opiskella ja mennä eteenpäin.

Niin hän haki Ateneumiin taideteolliseen oppilaitokseen teollisen muotoilun linjalle. Monien karsintavaiheiden jälkeen hänet hyväksyttiin sinne opiskelijaksi. Opiskelujen lomassa Anna teki myös töitä pystyäkseen rahoittamaan opiskelunsa.


Salenius opiskeli Ateneumissa kahteen otteeseen (kuva: Aalto-yliopiston arkisto)

Aikanaan hän valmistui teolliseksi muotoilijaksi ja pääsi Aaltosen kenkätehtaalle työhön.

– Olin siellä malliosastolla, mutta kaikki muut mallimestarit olivat miehiä, ja vähän siinä jäi niin kuin paitsioon. Ajattelin, että mitähän sitä seuraavaksi tekisi.

Anna päätti pyrkiä Ateneumiin uudestaan. Nyt hän haki ja pääsi kuvataidonopettajan linjalle. Valmistuttuaan kuvaamataidon opettajaksi ensimmäinen paikka löytyi Haapamäen lyseosta.

– Taisin olla vuoden verran siellä opettajana, mutta en halunnut jäädä maalle. Palasin Tampereelle ja sattumalta Sammon yhteislyseossa aukesikin silloin opettajan paikka.

Sammon yhteislukiossa Annalla kuluikin mieluisat kymmenen vuotta.

Sen jälkeen hän vaihtoi paikkaa ja toimi Klassillisessa lyseossa kuvaamataidon lehtorina eläkkeeseen asti.

– Isäni kuoli jo ennen sotia. Äiti yritti elättää minut ja kolme veljeäni. Mutta meillä oli kyllä hyvä koti. Meillä oli vapaa kasvatus ja saimme päättää itse tekemisistämme. Ja kaikki pärjäsimme elämässä hyvin, hän ilmoittaa ylpeästi.

Saleniuksen veljistä yksi valmistui diplomi-insinööriksi ja kaksi muuta toimi lakialalla. Veljet selvisivät sodasta, mutta ovat nyt jo kuolleet.

Anna kannustaa kaikkia opiskelemaan ja sanoo itsekin olleensa aina halukas oppimaan uutta ja tekemään paljon työtä. Liekö juuri siinä hänen virkeytensä salaisuus?



Alkuperäinen artikkeli (Johanna Vuori: ”Valonheitintehtävistä kuvaamataidon opettajaksi”) on julkaistu Tampereen Sotaveteraani-lehdessä 1/2020. Neljä kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.

Jaa kirjoitus:

27.3.2020 Veteraaniliittojen edunvalvonnan uusin saavutus: sotiemme veteraaneille maksettavaan rintamalisään historiallinen korotus 1.4.2020


Sotemme veteraaneille maksettavaa rintamalisää korotetaan nykyisestä 50.19 eurosta 125 euroon. Kyseessä on suurin korotus, mitä rintamalisään on koskaan tehty.

Veteraaniliittojen valtuuskunta oli alun perin esittänyt korotusta 200 euroon, mihin nostaminen on veteraaniliittojen tavoitteena yhä.


Edunvalvonta on pitkäjänteistä työtä, Sotaveteraaniliiton puheenjohitaja Erkki Heikkinen muistuttaa

Sotaveteraaniliiton puheenjohtaja, lehdistöneuvos Erkki Heikkinen on tyytyväinen edunvalvonnan viime vuosien saavutuksiin ja siihen, että veteraaniliittojen esitykset ovat saaneet taakseen koko eduskunnan yksimielisen tuen.

– Usein ei muisteta, kuinka pitkäjänteinen työ veteraanien etuuksia ja palveluita sekä niissä aikaan saatuja muutoksia on edeltänyt. Viime aikoina se on todella kantanut hedelmää, sillä marraskuun alussa voimaan astui veteraaniliittojen ajama lakimuutos, jolla kaikkien veteraanien kotona asumista tukevista palveluista tuli heille maksuttomia ja huhtikuun alusta lähtien rintamalisään tulee tuntuva korotus, Heikkinen iloitsee.

Edunvalvonta kuitenkin jatkuu, hän muistuttaa.

– Veteraaniliittojen tuki- ja huoltotyö pitää sisällään myös veteraanien puolisot ja lesket. He ovat seisseet veteraaniemme rinnalla kaikki nämä vuosikymmenet; ollen monen kohdalla se ainoa vertaistuki, joka miehillä sodasta palatessaan oli. Käytännössä hyvin pieneksi jääneen työeläkekertymän vuoksi heidän asemansa on myös taloudellisesti usein kaikista heikoin.

Rintamalisää maksetaan henkilölle, jolle on myönnetty jokin rintamaveteraaneille myönnetyistä tunnuksista sekä henkilölle, jolle sota-arkisto on antanut todistuksen osallistumisesta miinanraivaukseen vuosina 1945–1952.

Tämän vuoden alussa julkaistun tilaston mukaan veteraaneja on Suomessa yhä liki 8 000.


Rintamalisään nyt saatu korotus on suurin koskaan

Jaa kirjoitus:

23.3.2020 Molotovin cocktail – maailman tuhoisin juomasekoitus on Talvisodan ja erään kapteeni Kuittisen perintöä

Polttopullo tunnettiin aseena jo Espanjan sisällissodassa, mutta maailmankuulun nimensä Molotovin cocktail sai Talvisodan alla korialaiskapteeni Kuittiselta.

Polttoainetta sisältävästä lasipullosta sekä siihen kiinnitetystä, erikseen sytytettävästä tulenlähteestä koostuvan köyhän miehen kranaatin kerrotaan olevan alkujaan Ranskan muukalaislegioonan keksintöä, jota käytettiin vuosina 1936 – 1939 käydyssä Espanjan sisällissodassa panssarintorjunta-aseena.

Sittemmin helposti valmistettavissa oleva ase on levinnyt paitsi sotien taistelukentille, myös kaduille rikollisjengien käyttöön.


Polttopulloa käytettiin Suomessakin tehokkaasti panssarintorjunta-aseena

Hirtehinen historia

Suomalaiset hioivat aseen rakenteen ja taktiikan huippuunsa ja se sai aikaan merkittävää tuhoa Puna-armeijan T-26-panssarivaunuissa. Kaikkiaan Neuvostoliitto menetti Talvisodassa 1 919 panssarivaunua, joista 436 tulipalon vuoksi.

Alun perin polttopulloilla oli suomalaisen ohjesäännön mukaan tarkoitus vain sokaista panssarivaunun tähystysaukot, mutta kentällä kuulemma havaittiin, että kun polttopullolla osuttiin panssarivaunun ilmanottoluukkuun, imi käyvän moottorin ilmanotto liekit vaunun sisälle, sytyttäen moottorin – ja moottoritilasta miehistötilaan olevan yhteyden kautta koko tankin – tuleen.

Nimensä se sai Kemia-lehden mukaan Korian varuskunnassa Pioneeripataljoonassa vuosina 1937-1939 palvelleesta kapteeni Eero Kuittiselta, joka nimesi sen Neuvostoliiton tuolloisen ulkoministerin Vjatseslav Molotovin kirkassilmäisten valheiden innoittamana Molotovin cocktailiksi.

Tämän kun kerrotaan radiopuheessaan vuonna 1939 väittäneen, ettei Neuvostoliitto Suomeen mitään pommeja pudottanut, vaan ruoka-apua. Tämän seurauksena itänaapurin käyttämiä rypälepommeja alettiin Suomessa hirtehisesti kutsua Molotovin leipäkoreiksi.


Molotovin leipäkorina tunnettu RRAB-3- rypälepommi piti sisällään jopa yli 100 pienempää palopommia

Ihmiskunnan tuhoisin cocktail

Hangon Rintamamuseon kokoelman Molotovin cocktail

Ihmiskunnan historian tuhoisimman cocktailin rakenne oli yksinkertainen: täytetty viinapullo sekä sen kylkeen kiinnitetyt myrskytulitikut. Välttämättömyys (ja huono rahatilanne!) oli kekseliäisyyden äiti tässäkin: tikkuja oli kaksi, jotta siinä tapauksessa, että pullo ei räjähtäisi, se voitaisiin varatikun sytyttämällä käyttää uudestaan.

Molotovin cocktailin kaltaiselle luovuudelle, halpuudelle sekä nopeasti ja helposti valmistettavalle aseelle oli käyttöä, sillä Suomi lähti Talvisotaan varsin huonosti varustautuneena.  Puolen litran lasisen viinapullon sisältämä seos koostui petrolista ja bensiinistä tai spriistä sekä hitusesta tervaa, joka sai sekoituksen paitsi sitkistymään, myös syttyessään savuamaan.

Ensi alkuun pulloja täytettiin käsin, mutta jo joulukuussa siirryttiin massatuotantoon Alkon tehtailla Rajamäellä. Bensiinin toimitti armeija, spriitä oli viinatehtaalla omasta takaa. Talvisodan kuukausien aikana tehtaalla valmistui noin 540 000 polttopulloa.  

Niiden korkeissa ollut merkintä ”Alko-Rajamäki” paljasti tosin viholliselle, mistä ne olivat peräisin ja pian viholliskoneet olivat pommittamassa Rajamäkeä. Kaikkiaan tehtaiden alueelle putosi 268 pommia, mutta henkilövahingoilta ja tuotantotappioilta vältyttiin. Joulukuussa tehtaan alueelle rakennettuihin kahteen ilmatorjuntatorniin saatiin vihdoin tykitkin.

Ei niin yllättäen on Molotovin cocktail innoittanut baarimikkoja ympäri maailman tekemään siitä juotavan version. Niin vodkaa ja sambucaa, vodkaa ja rommia kuin grenadiinia ja kanelia yhdistelevät drinkit ovat epäilemättä myöskin aiheuttaneet tuhoa – niin lompakoissa kuin lauantaiaamun olotiloissakin…


Molotovin cocktail on myös innoittanut lukuisia drinkkejä

Pohjanmaalta pärähtää

Nyt vallitsevaan koronakriisiin on alettu somekansan parissa viitata aikamme Talvisotana ja Tasavallan presidenttiä myöten on puheissa peräänkuulutettu Talvisodan henkenä tunnettua kansan yhteisponnistusta yhteisen vihollisen voittamiseksi.

Tämä onkin herättänyt suomalaissa ennen näkemättömän solidaarisuuden puuskan ja eri puolilta maata on kuultu naapuriapuringeistä ja etenkin vanhusväestön kaltaisille riskiryhmille suunnatuista talkoovoimin toteutettavista palveluista.

Eivätkä vertailukohdat siihen lopu.

Tälläkin kertaa vihollista vastaan taistellaan läpinäkyvin säiliöin, mutta polttopullon sijaan kyseessä on käsidesi, jolla ihmiset ovat aseistautuneet jopa siinä määrin, että apteekkien hyllyt on hamstrattu tyhjiksi ja nettihuutokaupoissa niitä kaupataan kiskurihinnoin.

Samaan aikaan ravintola-alalla koettu alkoholinkulutuksen väheneminen on johtanut viinatehtaiden tuotantolinjastojen hiljenemiseen, mutta luovuus keksi jälleen keinot. Isossakyrössä sijaitseva, viime vuonna maailman parhaaksi valitun Napue-ginin takaa löytyvä Kyrö Distillery Company on vain viikossa edennyt ideasta tuotantoon ja tuo markkinoille oman käsidesinsä.

Talvisodan henkeä löytyy tästäkin.

– Tällaisessa tilanteessa kaikkien on kannettava kortensa kekoon. Me päätimme käyttää osaamistamme ja tislaamomme tuottamaan kaikkien tarvitsemaa käsidesiä, yhtiöstä kerrotaan.

Yksityishenkilöt joutuvat kuitenkin odottamaan – epäilemättä keräilykappaleeksi nousevaa – pulloaan vielä tovin.

– Käsidesin ensimmäiset erät priorisoidaan kohteisiin, joilla on yhteiskunnallisesti merkittävin vaikutus, kuten sairaanhoitoon.



PS. Tiesitkö, että Tipaton Tammikuukin on sotavuosiemme perintöä? Siitä löydät jutun täältä! Kemistien salaisesta sodankäynnistä löydät puolestaan paljastuksia täältä.

Jaa kirjoitus: