Uutiset

22.1.2019 Onko tässä jatkosodan kummallisin kuolema? 24.1.1942 kaatuneen sotamies Heikki Järvenpään tappoi hänen kuollut veljensä

Sodissamme kaatuneiden tietokannoissa esiintyvä menehtymisluokka kiteyttää muutamassa sanassa yhden ihmiskohtalon ja koko hänen perheensä tragedian.

He, jotka joutuivat hautaamaan rakkaansa, aivan liian varhain.

Kaatui, siunattu ja haudattu

Kuoli haavoittuneena, siunattu ja haudattu


He, jotka eivät saaneet koskaan takaisin edes sitä valkoista arkkua; he, jotka eivät saaneet koskaan kysymyksiinsä vastausta ja joilla sota jatkui loputtoman epätietoisuuden muodossa. Mitä tapahtui? Kärsikö hän? Voisiko hän sittenkin olla vielä elossa…?

Siunattu, ruumis jäänyt kentälle tai tuhoutunut

Kadonnut, julistettu virallisesti kuolleeksi

Kuollut sotavankeudessa


Luokittelusta löytyy vielä kuudeskin kategoria.

Kuolinsyy muu kuin sodasta välittömästi aiheutunut (sairaus, tapaturma, itsemurha).

Sotamies Heikki Järvenpään kohtalo on tähän luokkaan kuuluvista todennäköisesti eriskummallisin.


Jatkosodassa kaatuneiden arkkuja lähdössä kotimultiin

24.1.1942 on Äänekosken Honkolan Näätilässä murheen päivä: Järvenpään perhe valmistautui hautaamaan poikaansa Aatua. Kevyt Osasto 10:n joukoissa taistellut Aatu oli kaatunut 5.1. Syvärillä.

Kev.Os. 10 saapumassa Soanlahdelle, heinäkuu 1942

Kevyt Osasto oli kolmen jalkaväkikomppanian muodostama joukko, jonka määrävahvuus oli 597, eli noin puolet jalkaväkirykmentin pataljoonan vahvuudesta. Kannonkoskella ja Kivijärvellä perustettu Osasto siirtyi perustamisensa jälkeen Saarijärven kautta Suolahteen, mistä se siirrettiin 24.6. Liperiin.

Osaston keski-ikä on 30, joten useimmilla sen miehistä on jo kokemusta talvisodasta. Joissain päälliköissä herätti kuitenkin huolta se, kuinka sota ”noinkin vanhoilta miehiltä sujuisi.” Äänekoskelaisnuorukaiselle sota on hänen ensimmäinensä… ja viimeisensä.

Hän ripustaa kaulaansa tuntolevyn numero 643866.  Maanviljelijä-Aatu on nyt luutnantti Järvenpää. Hän on täyttänyt kolme kuukautta aiemmin 26.

Elokuussa osasto ottaa suunnan kohti Hyrsylänmutkaa ja siellä jo olevaa emodivisioonaansa 11.Divisioonaa. Edessä odottavat kovat taistelut Itä-Karjalassa sekä myöhemmin Syvärin rintamalla, Gorassa ja Pertjärvellä.

Aatun lisäksi sotaan on kesäkuussa lähtenyt myös hänen 8 vuotta vanhempi isoveljensä Heikki Järvenpää. Siviilissä autonkuljettajana toiminut sotamies palvelee jatkosodassa Jyväskylässä sijainneessa 30. Sotilassairaalassa. Samaisessa sairaalassa on Talvisodan aikana hoidettu Simo Häyhää.


30. Sotasairaala (kuva: Keski-Suomen museo)

Joulukuussa Syvärin alajuoksulla ollut Osasto siirretään virran yläjuoksulla olleen 7. Divisioonan alaisuuteen.

5.1. Divisioona hyökkää Goran kylään. Alueella on käyty taistelua jo joulukuun puolivälistä saakka. Tehtäväksi saatua Goran kylän valtausta pidetään liki toivottomana: samaa on aikaisemmin yrittänyt jo kaksi suomalaisosastoa.

Osasto herätetään aamukolmelta. 8.30 alkaa eteneminen. Taistelukertomusten mukaan vastassa oli ”vihollisen murhaava tuli”. Niin mahdottomana pitää Osaston komentaja kapteeni Jukka Sammalkorpi edessä olevaa tehtävää, että erään veteraanin kertoman mukaan antaa vetäytymiskäskyn jo ennen tulenavausta, paljastaa Kimmo Sorkon kirjoittama Osaston historiikki.

On kuitenkin jo liian myöhäistä. Osaston 1. komppania menettää heti kaksi joukkueen johtajaansa. Toinen heistä on Aatu.

Kaikkiaan Kevyt Osasto 10:n tappiot sen lakkauttamiseen mennessä 16.7.1942 ovat 91 miestä. 23 heistä kaatuu Goran taistelussa.


Goran kylää tammikuun taistelun jälkeen, 1942

Järvenpään perhe saa tiedon Aatun kuolemasta, mutta ruumista he joutuvat vielä odottamaan, sillä ennen kuin se saadaan noudettua ja toimitettua kaatuneiden evakuointikeskukseen, jää se taisteluiden tuoksinassa viideksi päiväksi vihollispuolelle.

Erityisen raskaasti uutiset ottaa luutnantti Järvenpään vaimo: Aatulta jää kaksi pientä lasta.

Kun ruumis on saatu kotiin Honkolan Näätilään, aletaan sitä valmistella viimeiseen lepoonsa saattamista varten. Veli Heikkikin on saapunut kotiin. Tragedia vain kasvaa: pian Järvenpäät joutuisivat nimittäin hautaamaan heistä kummatkin.

Jotta vainajan käsivartta saataisiin taivutettua niin, että se voitaisiin asetella muun ruumiin kanssa arkun sisäpuolelle, otetaan avuksi sähkötyyny, jonka avulla ruumista yritetään lämmittää. Tehtävässä edetään varovaisesti – onhan kyseessä sentään sankarivainaja. Kukaan ei kuitenkaan olisi kyennyt varautumaan siihen, mitä siitä seuraisi.

Niiden viiden päivän aikana, jona Aatun on ollut omiensa tavoittamattomissa, on vihollinen miinoittanut hänen ruumiinsa. Sähkön vaikutuksesta se räjähtää. Räjähdyksessä saa surmansa veli Heikki.

Molemmat veljeksistä haudataan Äänekosken kirkon hautausmaalle.


Äänekosken kirkon sankarihautausmaata (Kuva: Erkki Toivanen)

 

Jaa kirjoitus:

20.1.2019 Lauri Törni ja suomalainen SS-pataljoona Haminan Wanhan Veteraanin näyttelykesän vetonauloina

Mannerheim-ristin ritari Lauri Törni 100 -vuotta ja Suomalainen Waffen-SS-vapaaehtoispataljoona Saksassa ovat Wanhan Veteraanin näyttelyvaltit kesällä 2019 Haminassa.

– Molemmat aiheet herättävät yhä tunteita puolesta ja vastaan, myöntävät Wanhan Veteraanin toiminnanjohtaja Vesa Kangasmäki sekä näyttelypäällikkö Ismo Flink.



Kiistanalaista ja keskustelua herättävää

Waffen SS nousi Suomessa otsikoihin kun Andre Swanströmin Hakaristin ritarit  – Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset- kirja julkaistiin muutama kuukausi sitten, synnyttäen keskustelun siitä, mikä suomalaisvapaaehtoisten rooli Kolmannen Valtakunnan juutalaisten joukkotuhossa oli (arvion kirjasta löydät uusimmasta Sotaveteraani-.lehdestä)

Lisävauhtia keskusteluun on odotettavissa helmikuussa, jolloin valmistuu valtioneuvoston kanslian Kansallisarkistolta tilaama puolueeton arkistoselvitys siitä, oliko Waffen SS:n Wiking-divisioonassa vuosina 1941-43 palvelleilla suomalaisilla osuutta juutalaisten tappamisessa.

Tutkimus käynnistettiin, kun vuosi sitten Simon Wiesenthal -keskuksesta käännyttiin tasavallan presidentti Sauli Niinistön puoleen ja pyydetty Suomea laatimaan asiasta selvitys.

Wanha Veteraani on elokuun alussa 2018 perustettu rauhanturvaamisen ja veteraanityön perinnekeskus Haminassa. Sen jatkuvasti uudistuva perusnäyttely antaa läpileikkauksen Suomen rauhanturva- ja kriisinhallintatyöstä vuodesta 1956 aina nykypäivään asti.

– Vahvoilla vaihtuvien näyttelyjen teemoilla vedämme väkeä kiinnostumaan myös yhdestä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kulmakivestä, rauhanturvaamisesta. Pidämme myös sotiemme veteraanit ja lotat esillä Wanhassa Veteraanissa, Kangasmäki perustelee.

Kangasmäki korostaa, että Wanha Veteraani ei vaihtuvien näyttelyjen aihevalinnoillaan ota mitään kantaa itse kuhunkin asiaan.

– Esittelemme tapahtunutta Suomen maanpuolustushistoriaa sellaisena, kuin se tiedossamme on.

Wanhan Veteraani on samalla uusi matkailukohde Haminassa. Ryhmille on jo ensi kesäksi valmiiksi räätälöity kahden päivän matkailupaketti, jossa tutustutaan paitsi Haminaan myös Virolahteen, sen Harjun kartanomaisemaan ja Salpalinjaan sekä vaikkapa uuteen Vaalimaan Outlet-kauppakylään.


Lisänä seminaari ja kirjallisuustapahtuma

Lauri Törnin sotilasuraa Suomessa, Saksassa ja Yhdysvalloissa sekä ”SS-panttipataljoonamme” roolia Saksassa valotetaan näyttelyjen avajaispäivänä 1. kesäkuuta asiantuntijaseminaarissa RUK:n Maneesissa Haminassa.

Myöhemmin kesällä järjestetään tapahtuma, jossa käsitellään Lauri Törniä suomalaisen fiktiivisen sotakirjallisuuden hahmona. Paikalla on mm. useita Törni-teoksia kirjoittanut kirjailija Esa Sirén. Tilaisuudessa tuskin jätetään mainitsematta Vihreät baretit -elokuvaa ja että sen pääosaa esittäneen John Waynen roolihahmon esikuvana oli juurikin Yhdysvalloissa tekemänsä sotilasuran aikana Larry Thornena tunnettu Lauri Törni.

Päivittäisten opastuskierrosten alkuun perinnekeskuksen vieraille pidetään lyhyt johdantoesitys näyttelyaiheiden yhteydestä Suomen puolustushistoriaan.



Harvinaista materiaalia

 Tänä vuonna on kulunut sata vuotta Lauri Törnin syntymästä. Näyttelyyn on koottu usean yksityisen keräilijän ja Osasto Lauri Törni perinnekillan keräämiä asepukuja ja esineitä. Osa harvinaisesta aineistosta on julkisesti esillä ensimmäistä kertaa, jotkut esineet tällä tietoa samalla myös viimeistä kertaa.

– Vietnamin sodassa Törnin viimeisen maallisen matkan turmapaikalta löydetty helikopterin lavan osa ja miehen ruotsalainen Carl Gustav m/45 –konepistooli saadaan näyttelyyn. Esillä on tietysti paljon valokuvia Törnin elämän varrelta. Mukana on kuvia myös Törnin juhlavista hautajaisista Arlingtonin sotilashautausmaalta 26.6.2003 Yhdysvalloista, näyttelypäällikkö Ismo Flink luettelee.

SS-pataljoonan vaiheita esitellään näyttelyssä suomalaisten SS-upseereiden, -aliupseereiden ja -miehistön sotilaspukukokonaisuuksin, kunniamerkein, asein ja varustein. Lisäksi nähtäväksi tulee paljon aiheeseen liittyviä henkilökohtaisia esineitä, valokuvia ja dokumentteja. Näyttelyaineistoa ja -apua saadaan yksityisten keräilijöiden lisäksi myös Suomen SS-miesten perintöä vaalivalta Veljesapu-Perinneyhdistykseltä.


Ryhmille auki läpi vuoden

Ennakko-odotukset Wanhan Veteraanin näyttelykesän suosiosta ovat suuret. Sille pohjaa antaa aiheiden vetovoima maanpuolustusalan harrastajien keskuudessa. Teemojen esilläolon uskotaan herättävän kiinnostusta ja saavan myös suuren yleisön ottamaan Wanhan Veteraanin retkikohteekseen kesällä 2019.

Perinnekeskus on auki kesä-elokuun kuutena päivänä viikossa. Ryhmille ovet ovat tilauksesta auki kesällä myös maanantaisin ja muulloinkin ympäri vuoden. Tarkempaa tietoa löydät täältä.


Isänmaan ja rauhan asialla kotona ja maailmalla

 Rauhanturvaamisen ja veteraanityön perinnekeskus Wanha Veteraani vaalii sotiemme veteraanien, vapaaehtoisen maanpuolustustyön ja suomalaisen rauhanturvaamisen perintöä. Wanha Veteraani on rauhanturvaamisen ja kriisinhallinnan ensimmäinen valtakunnallinen museo Suomessa ja samalla kriisinhallintaveteraaneille uusi pyhiinvaelluskohde verestää muistoja yksin tai yhdessä.

Wanhaa Veteraania ylläpitää Rauhanturvaamisen ja Veteraanityön Perinnekeskus ry. Yhdistyksen perustajajäseniä ovat Suomen Rauhanturvaajaliitto ry, Kymenlaakson Rauhanturvaajat ry, RUK:n Oppilaskunnan Kannatusyhdistys ry ja Haminan-Vehkalahden Sotaveteraanit ry.

Nyt yhdistykseen kuuluu kaikkiaan jo 23 valtakunnallista, alueellista ja paikallista maanpuolustusyhdistystä ja järjestöä, ja lisää tulee. Viimeisin hyväksytty jäsenyhdistys on Kymenlaakson Sotaveteraanipiiri ry.

Perinnekeskuksen näyttelytarjonta on jo valmiiksi suunniteltu syksyn 2019 vaihtuvaan näyttelyyn. Silloin on esillä viime sotien aikana koko kansaa koskettanut teema: Sotien 1939-1945 aikainen vapaaehtoinen talkoo- ja varainkeräystoiminta.

Jaa kirjoitus:

14.1.2019 Suomen vanhimmalle lotalle Vapaussodan perinneliiton Sininen Risti

Kangasalla syntynyt ja tätä nykyä Torniossa asuva opettaja Saara Kanerva (os. Routamaa) 106-vuotiaana Suomen vanhin lotta.

Kanervan syntyessä toukokuussa 1912 12-lapsiseen maanviljelijäperheeseen oli Suomen itsenäisyyskin vielä pelkkä haave. Isänmaanrakkaus on kulkenut Kanervan mukana läpi koko hänen elämänsä ja joulukuussa 2018 hän sai tästä tuoreimman tunnustuksen, kun Vapaussodan perinneliiton liittohallituksen puheenjohtaja kenraalimajuri Kalervo Sipi kävi 17.12.2018 Torniossa luovuttamassa hänelle Vapaussodan Perinneliiton Sinisen ristin miekan kera.


Saara Kanervaa onittelemassa Vapaussodan perinneliiton Kalervo Sipi

Isänmaan asialla isolla sydämellä

Keskikoulun jälkeen Kanerva aloitti opinnot Heinolan opettajanvalmistuslaitoksessa valmistuen kansakoulunopettajaksi vuonna 1934. Saman vuoden syksyllä hän aloitti Utsjoen kirkonkylän koulun opettajana, josta tie vei hänet myöhemmin Ylivieskaan ja sieltä edelleen Köyliöön.  Vuonna 1939 hän siirtyi opettajaksi Tornioon, jossa edelleen asuu.

Kangasalan lottiin hän liittyi jo vuonna 1932, mutta laajempi lottatyö sai alkunsa Talvisodan syttyessä. Torniossa tuolloin asunut Kanerva toimi sotasensuurissa lottatyön johtajana sekä sotilaiden muonittajana. Sodan aikana hän toimi lisäksi sotaorpojen huoltajana ja oli myöhemmin myös Kaatuneiden Omaisten liiton osaston puheenjohtaja.

Vuonna 1941 Kanerva oli perustamassa Tornion Asevelinaisia ja toimi sen puheenjohtajana yhdistyksen lakkauttamiseen saakka vuonna 1944. Huoli sotaveteraaneista ja -invalideista eli hänen sydämessään vahvana tuonkin jälkeen eikä vähiten sotaveteraanipuolisonsa Teuvon sekä heidän toisen poikansa sodassa saamien vammojen vuoksi. 1982 hän perusti Sotainvalidien Veljesliiton Tornion osaston naisjaoston. SPR:n Tornion osastoa hän oli mukana perustamassa jo vuonna 1959.

Sotaveteraanityöhön Saara osallistui Vapaussodan huoltosäätiön pitkäaikaisena sihteerinä ja rahastonhoitajana ja istui myös Tornion Sotaveteraanien naisjaoston johtokunnassa. Kanervan sitoutuneisuus isänmaan asiaan ja veteraaniperinteen vaalimiseen on suorastaan hengästyttävää: lisäksi hän oli perustamassa Länsi-Pohjan Suojeluskunta- ja Lottaperinneyhdistystä, jonka kunniajäsen hän edelleen on.

Kanerva on ollut väsymätön toimija myös maanpuolustuskentässä: Hän oli yksi Tornion Aliupseerien naisjaoston perustajajäseniä ja toimi Suomen Aliupseerien liiton naistoimikunnan puheenjohtajana 1968-1974.


Sotien aikana Kanerva (toinen oikealta) oli aktiivisesti mukana lottatoiminnassa

Himmetä ei muistot saa

Korkea ikä on tuonut mukanaan omat haasteensa, mutta henkisesti vointi on edelleen huomattavan hyvä, kiittelee Kanervan veljenpoika Hannu Routamaa ja kertoo Kanervan olleen erittäin mielissään Sinisen ristin saamisesta. Hänen sujuva kiitospuheensa herätti liikutusta myös paikalla olleissa kuulijoissa.

– Ymmärrän ansiomerkin taustan ja merkityksen. Yli sata vuotta sitten ollut vapaussota olisi syytä säilyttää kaikkien – niin vanhojen kuin nuortenkin mielissä, hän huomautti.

– Vapaussota merkitsi juuri tulleen itsenäisyyden varmistamista. Sitä myöhemmin seuranneet talvisota ja jatkosota olivat raskaita, mutta varmistivat sen, että saimme säilyttää kotimaamme itsenäisenä.

Vaikka Kanervan elämä on liki kahdeksan Torniossa vietetyn vuosikymmenen jälkeen vakiintunut pohjoiseen, ei hän ole unohtanut kangasalaisia juuriaan. Puheensa lopuksi hän siteerasikin Topeliuksen runoa Kesäpäivä Kangasalla, jonka puhuttelevissa sanoissa kiteytyvät niin hänen rakkautensa isänmaahan kuin toivo siitä, että se eläisi yhtä vahvana myös tulevien sukupolvien mielissä.

– Oi taivahan pyhä Herra sä isämme armias! Ah kuink on sun maasi kaunis, kuink ihana taivahas! Sä järveimme säihkyellä, suo lempemme tulta vaan! Oi Herra, intoa anna ain  maatamme rakastamaan!



PS. Lisää tietoa Saara Kanervasta löydät Lotta Svärdin verkkomuseosta!

Jaa kirjoitus:

11.1.2019 93-vuotiaalle kuopiolaisveteraanille Väinö Roposelle maanpuolustus on itsestäänselvyys

93-vuotias Väinö Roponen on virkeä veteraani

93-vuotias Väinö Roponen on juuri poikennut risusavotasta kotiin päiväkahville. Puheissa nousevat esiin suunnitelman talon ulkomaalauksesta, vesijohtojen tarkastuksesta ja muista asunnon pikkuremonteista. Paikalleen ei tämä kuopiolaisveteraani ole ihan heti jämähtämässä!

Jo pienenä syttynyttä urheiluharrastusta on kiittäminen siitä, että mies on pysynyt aktiivisena ja virkeänä jo yli yhdeksän vuosikymmentä.


Kiirastuleen Karhumäkeen

Vuonna 1925 Hiltulanlahdessa syntymässä käyneen Roposen 10-henkinen perhe asettui asettui viljelemään 150-hehtaarista tilaa Vehmasmäessä pojan ollessa viisivuotias. Vaikka 1930-luvun lama koetteli muun Suomen lailla myös Savoa kovin käsin, oli elämä Roposen mukaan toimeliasta ja turvallista.

1939 alkoivat maassa sen historian turvattomimmat vuodet. Talvisodan syttyessä Roponen oli vasta 14 ja sotavuodet heittivät varjonsa koko nuoruuteen. Rintamalla olivat niin isä Juho Taavetti kuin isän lottana toiminut sisko.

1943, Suomen käydessä jo toista sotaansa vanhaa  vihollista vastaan, tuli Roposelle kutsu varusmiespalvelukseen. Alokasajan jälkeen tykistöön valikoituneen miehen tie vei jääkärieversti Arthur Saarmaan johtamaan Viestirykmenttiin. Viestilajien koulutus oli jo tuolloin keskittynyt Riihimäelle, joka toimii edelleen niiden pääkoulutuspaikkana. Kesällä 1944 Roposesta tuli radisti.

Käännekohta jatkosodassa, jota tuolloin oli käyty jo kolme vuotta, tuli 9.6.1944 Neuvostoliiton aloittaessa suurhyökkäyksensä Kannaksella. Nyt oli myös nuoren radistin aika joutua kiirastuleen. Hänet siirrettiin Karhumäkeen Äänisjärven pohjoispuolelle.

– Vihollisen voimakkaat tykistövalmistelut ja toistuvat hyökkäykset sekä kiivaat tulitaistelut söivät miehiä etulinjasta, hän kertoo raadollisista kokemuksistaan Seesjärven tulenjohtueessa.

– Korsuelämä ja partiomatkat tulivat radistin työn lisäksi tutuiksi. Aivan etulinjassa jouduin kerrankin istumaan 3 vuorokautta kuulokkeet korvissa.

Tapahtumat jättivät Roposeen jälkensä kirjaimellisesti.

– Maataistelukoneet pommittivat ja piiskatykin ammus osui kiväärikekoon. Siitä sirpale tuli ylähuuleen ja pysähtyi hampaiden väliin. Muistona siitä on ylähuulessa yhä arpi.

Tuo vetäytymis- ja puolustustaistelussa koitui kaikkiaan 1500 suomalaissotilaan kohtaloksi.

Roposenn yksikkö kuului sodassa Suomen VI armeijakunnan joukkoihin, joiden komentajana oli Mannerheim-ristin ritari, kenraalimajuri Erkki Raappana.


Radisti työssään, elokuu 1944

Kuorma-auton ratissa maailman ympäri

Aselepo tuli voimaan 5.9.1944 ja kaksi viikkoa myöhemmin jatkosota oli virallisesti ohi. Sota oli ohi myös 19-vuotiaan radistin kohdalla, sillä Lapin sotaan häntä ei tykistön miehenä tarvittu. Niinpä edessä oli jälleenrakennuksen aika.

Itsenäisyyden puolustamisen lisäksi veteraanisukupolvi myös rakensi maan uudelleen. Vehmasmäessä isäntä Juho Taavetti oli 1947 ostanut yhdessä lankomiehensä Emil Itkosen kanssa tilalle kuorma-auton, mutta jo samana syksynä oli isän kuoltua Roposen vuoro hypätä rattiin ja luoda ura tien päällä. Parhaillaan hänellä oli kahden kuorma-auton lisäksi myös kaivinkone sekä osakkuus Kurkimäen Kaivinyhtiössä.

Työt eivät työteliäällä miehellä ole loppuneet. Oulusta ajettiin Savoon metsälannotteita kentokoneella levitettäviksi ja niitä Roponen on kuljettanut savolaisille 8 miljoonan kilon verran. Ajokilometrejäkin ehti 40-vuotisen uran aikana kertyä kiitettävästi.

– Joku on laskenut minun ajaneen kuorma-auton ratissa neljää kertaa maailman ympäri!


Koivukuorma lähdössä Roposen kyydissä Kuopioon. Kuva 1970-luvulta

Maanpuolustus on itsestäänselvyys

Laulumiehenä on Roponen ollut mukana kylä-ja kirkkokuoroissa. Kuorolaulajan ura alkoi vuonna 1987 Kuopion Sotaveteraanikuorossa, jonka puheenjohtajanakin mies on toiminut. Kuorma-auton lisäksi myös kuoroesitykset ovat vieneet häntä ympäri Suomen.

– Ja ulkomaille! Hyvin ovat jääneet mieleen, on mukavaa olla mukana, hän lisää.

Sotaveteraanityö on muutenkin ollut Roposen sydäntä lähellä ja liiton kunniajäsenyys hänelle myönnettiin vuonna 2016. Erittäin ansiokkaasta ja pitkäaikaisesta sotaveteraanityöstä hänelle on myönnetty myös liiton kultainen ansioristi.

Maanpuolustuksen tärkeyttä ja omaa rooliaan siinä hänen ei tarvitse kahta kertaa miettiä.

– Se on itsestäänselvyys.

Alkuperäinen artikkeli (Kyösti Miettinen: ”Tuleenjohtueen radistina etulinjassa”) on julkaistu Pohjois-Savon Sotaveteraanipiirin Jouluviesti 2018- lehdessä, joka toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.

 

Jaa kirjoitus:

3.1.2019 Kenttäpostin vastaanottajan etsinnällä onnellinen loppu: sotamies Matilainen löytyi!

Veikko Matilainen ilahtui tarinan saamasta kiinnostuksesta (kuva: Anu Hytönen)

Eilen alkanut kenttäpostin vastaanottajan etsintämme päättyi lyhyeen… mutta ennen kaikkea onnelliseen loppuun.

Saimme useammankin yhteydenoton ja lopulta tuli sähköpostia itse kortin lähettäjältä, sotamies Veikko Matilaiselta.

Matilainen on vielä 97-vuotiaanakin innokas netin käyttäjä. Vinkin kuultuaan oli hän mennyt Sotaveteraaniliiton kotisivulle, mistä olikin löytänyt tutun näköisen postikortin.

– Hämmästyin iloisesti: kortti oli isälleni lähettämä nimipäiväkortti!

Sodan jälkeen Matilaisesta itsestään tuli tilanhoitaja, sillä 1945 hän otti veljensä kanssa kotitilan hoidettavakseen. Isä-Jussi menehtyi vuonna 1956.

– Vesantolainen olen ollut vuodesta 1923 ja täällä olen edelleenkin, hyväntuulinen veteraani kertoo.



Sotavuodet ovat Matilaisella yhä terävässä muistissa. Sotaväkeen hän meni huhtikuussa 1941 Liperissä sijainneen Käsämän varuskunnan pioneeripataljoona neloseen.

– Kesäkuun 18. päivä se muuttui pioneeripataljoona 13:ksi ja siinä olin sodan loppuun asti. Siviiliin pääsin marraskuussa 1944 Kuopion kasarmilta.

Kannakselta miinanpurkutehtävissä alkanut sotapolku vei Matilaisen lopulta Syvärin taakse.

– Kun olin pioneerina, niin työntekoahan se meillä suurimmaksi osaksi oli, sitä miinojen purkamista. Taisteluihin jouduimme vain muutaman kerran, hän muistelee.


Pioneerina Matilaisen jatkosota kului miinanraivaustehtävissä

Meille lähetetty kortti oli päivätty 21.6.1942.

– Olin pitänyt sotavuosien aikana päiväkirjaa ja sen mukaan olimme juhannuksen seutuun tietä korjaamassa lähellä Latvan kylää, hän vahvistaa.

Etsintä ja sen saama huomio yllätti vesantolaisveteraanin. Tarinan saama kiinnostus ilahduttaa.

– On hyvä, että nykyisetkin sukupolvet tietävät sotavuosien tapahtumista; että silloin uhrauduttiin ja miten siellä menetettiin henkiä. Tämä maa on verellä lunastettu, hän lähettää terveisensä Sotaveteraaniliiton seuraajille.

Koska etsintäämme aloittaessa emme olleet täysin varmoja edes siitä, oliko lähettäjäksi merkityn sotamiehen etukirjan J vai V, nousi mieleen vastaanottajan lisäksi luonnollisesti myös kysymys siitä, mitä itse kortin kirjoittajalle rintamalla kävi. Kävi hyvin – sotamies jäi henkiin ja selvisi kotiin.

– Ensi huhtikuussa täytän 98 vuotta, Matilainen ilmoittaa ylpeänä.

– Jos olen hengissä, hän iskee silmää.


Sotavuodet ovat säilyneet vesantolaisveteraanin muistoissa (kuva: Anu Hytönen)

Jaa kirjoitus:

3.1.2019 Kymenlaakson sotaveteraanipiirin perinnetyö elää digiajassa: Youtubeen tulossa todellinen suurteko

Kymenlaakson Sotaveteraanipiirissä on ymmärretty perinnetyöstä monta tärkeää asiaa. Se, että siihen täytyy lähteä varautumaan hyvissä ajoin – silloin, kun veteraaneja vielä keskuudessamme on – ja se, että digikanavat ovat paitsi keino tallentaa ne tuleville sukupolville säilyvään muotoon, myös täysin uusia yleisöjä tavoittava foorumi perinnetyön tekemiseen.


Kymenlaaksossa tehdään perinnetyötä ympäri vuoden

Piiri on perustanut itselleen Youtube-kanavan, jossa se julkaisee viime vuoden suururakan tulokset: Liki 200 piirin veteraanin parista kerätyt haastattelut. Ensimmäinen näistä julkaistiin itsenäisyyspäivänä.

Urakan takaa löytyy piirin somevastaavaksi alkuvuodesta 2018 nimetty Kim Jokela. Hankkeen taustatyö ulottuu kuitenkin jo liki 30 vuoden taakse

– Piiri aloitti viisaasti veteraanien perinnetiedon keräyksen jo 1980-luvulla. Suurin osa siitä on vapaaehtoisten haastattelijoiden tekemiä tallenteita, mutta joitakin muistelonauhojakin löytyy, Jokela kertoo.



Kaikkiaan C-kasetteja oli kertynyt n. 250 kappaletta.

Kim Jokela on kymenlaaksolainen maanpuolustustyön aktiivi

– Alkuperäiset kasetit olivat kymmeniä vuosia piirin varastossa. Ei niitä varsinaisesti oltu unohdettu, mutta kun tiedossa oli digitoinnin valtava työmäärä, niin kasetit olivat jääneet odottamaan parempaa päivää, hän kertaa.

Jokelalle nauhojen olemassaolosta vinkkasi piirin toiminnanjohtaja Toivo Hartikainen, huolenaan se, että nauhat tuhoutuisivat. Sotaveteraani- ja maanpuolustustyön aktiivina Jokela oli tyypilliseen tapaansa valmis ottamaan hankkeen harteilleen, ja työtä totisesti riitti.

– Alussa ja vielä lopussakin yritin moneen kertaan etsiä apulaista, mutta tästä tuli varsin työläs soolokeikka, hän hymähtää nyt.

– Varsinaiseen digitointiin ja raakaeditointiin meni noin 650-700 työtuntia, sillä osa kaseteista oli jo erittäin huonossa kunnossa. SA-kuvataustojen kasaaminen ja niiden ja äänitiedostojen yhdistäminen sekä muuntaminen videotoistomuotoon vei noin 200 työtuntia, lisäksi tuli vielä isojen tiedostojen lataaminen Youtubeen.

70 tallennetta on nyt valmiina odottamassa julkaisuaan. Uusia videoita on tarkoitus julkaista viikottain. Projekti on kuitenkin vielä kaukana valmiista.



– Viimeisiä työvaiheita odottaa vielä n. 130 tallennetta. Jatkossa teen niitä vähitellen eteenpäin kaiken muun kiireen seassa.

Ja kiireitä Jokelalla riittää: virkatyönsä ohella hän opiskelee ammattikorkeakoulussa sekä toimii lukuisissa maanpuolustusjärjestökentän luottamustehtävissä. Ja on hänellä vielä perhekin pyöritettävänä!

– Vapaa-ajanongelmia ei ole, hän nauraa.

Mikä sitten ajaa elämän ruuhkavuosissa navigoivan miehen käyttämään näin paljon vapaa-ajastaan vapaaehtoistyöhön? Se sama asia, joka nousee esiin keskusteluissa kentän upean väkemme kanssa kaikkialla: kunniavelka.

– Mielestäni meillä on velvollisuus ylläpitää sotaveteraaniemme perinnetietoa. Tämä jättiprojekti on siihen omiaan, sillä nyt tallenteet on pelastettu ja tuodaan jälkipolvien saataville, hän pohtii vakavoituen.

– Kunnioitan työlläni myös isovanhempiani, jotka tekivät sota-aikana oman osansa ja enemmänkin. Nyt on minun vuoroni.


Jaa kirjoitus:

2.1.2019 Löytäisikö tämä kenttäposti vielä perille? Auta saattamaan sotamies Matilaisen kortti kotiin!

21.6.1942: Jatkosotaa on käyty liki vuosi. Sota, jonka oltiin uskottu päättyvän ”jouluun mennessä” on kaukana siitä. Hyökkäysssotavaihe on kyllä päättynyt vuodenvaihteessa, mutta asemasotaa olisi vielä edessä yli kaksi vuotta.

Vaikka sodan kiivain vaihe on toistaiseksi ohi, ei aika rintamalla kuitenkaan ihan lekotteluksi jää. Vasta kuukausi aiemmin on Kiestingissä käyty vastahyökkäys, jossa Suomen ja sen liittolaisten tappiot nousevat yli 2000 mieheen. Sota on tosin tuonut mukanaan myös ilolla vastaanotettuja muutoksia: Suomi on vallannut takaisin Talvisodassa menettämänsä alueet ja kaikkiaan yli 180 000 evakkoa on päässyt palaamaan takaisin koteihinsa Karjalaan.



21.6.1942: Muutama viikko aikaisemmin ylipäällikkö Mannerheim on viettänyt 75-vuotissyntymäpäiväänsä. Päivänsankari haluaisi viettää syntymäpäiväänsä huomaamattomasti ja vaatimattomasti, mutta eihän siinä miehen aseman vuoksi noin käy. Juhlapäivää kunnioitetaan niin kansallisella kuin kansainvälisellä huomiolla.

Yksi Helsingin pääkaduista, Heikinkatu, nimetään Mannerheimintieksi. Juhlakalu itse nimitetään Suomen marsalkaksi ja Puolustusvoimain lippujuhlan päivä siirretään hänen syntymäpäivälleen. Suurimman yllätyksen mies saa kuitenkin ulkomailta, sillä valtakunnankansleri Hitler saapuu henkilökohtaiselle onnittelukäynnille.

Juhlallisuuksien keskelläkään ei marsalkka unohda miehiään rintamalla. Kaikki saavat ylimääräisen muona-annoksen ja iltapäivän vapaata. Eniten monen mieltä (ja kurkkua!) lämmittä kuitenkin heille merkkipäivän kunniaksi luvattu juoma-annos: puolen litran pullo leikattua konjakkia kahteen pekkaan jaettuna.



21.6.1942: Sotamies Matilainen tarttuu kynäänsä kirjoittaakseen kortin. Siitä tulee yksi lukemattomista kotirintaman ja etulinjan välillä Suomen sotavuosina kulkeneista kenttäpostilähetyksistä. Pelkästään jatkosodan aikana niitä lähetettiin vuosittain 64-126 miljoonaa kappaletta.

Vastaanottaja, tilanhoitaja J. Matilainen Vesannosta, on mahdollisesti hänen isänsä tai veljensä, sillä korttiin on kirjattu ”onnittelut isä-Jussin juhlapäivän kunniaksi”.

Sotamiehen sijainniksi merkitään vain ”teltassa”. Jokainen lähetys kun käy läpi sensuurin, joka varmistaa, ettei itsenäisyytemme puolustajien tarkka olinpaikka selviä väärille tahoille. ”Siellä jossain” on paikka, joka tulee tutuksi kovin monelle kotona kirjettä odottavalle.



”Ei tänne ihmeitä kuulu, sataa ropottelee vain taas”, rauhoittelee sotamies kortin saajaa, välittää kiitoksensa aikaisemmin illalla saamastaan paketista ja vakuuttaa kirjoittavansa takaisin heti juhannuksen jälkeen. Joukko-osaston sotapäiväkirjan mukaan päivä on valjennut kirkkaana ja niin aamulla kuin myöhemmin yöllä ollaan läheisessä kylässä ”ryssiä etsimässä”.

27.4.1945 Toinen maailmansota on Suomen osalta vihdoin ohi. Itsenäisyys on säilynyt, mutta hinta on kova. Kaatuneita ja kadonneita on yhteensä liki 95 000, heidän joukossaan 50 Matilaista.



15.11.2018 Siilinjärveläiselle kirpputorille lahjoitetaan laatikollinen vanhoja kirjoja.  Yhden sivujen välistä tipahtaa sinne talletettu kortti. ”Kenttäpostia” kertovat siihen lyödyt violetit leimat. Lähettäjä: stm. Matilainen, Kpk I, 4974.

Merkintä kertoo sen lähetetyn kenttäpostikonttori numero 1:stä, peiteluku 4974 puolestaan viittaa Pioneeripataljoonan 13:n 2. komppaniaan, jonka tiedetään Jatkosodassa taistelleen ainakin Syvärin ja Äänislinnan (ent. Petroskoi) suunnalla.

Jatkosodan kuluessa kenttäpostikonttoreiden määrää lisättiin niin, että niitä oli
enimmillään 55 yksikköä. Kirjeiden ja korttien lähettäminen oli kenttäpostissa maksutonta siviiliväen ja
puolustusvoimien palveluksessa olevien kesken palveluspaikasta ja tehtävästä riippumatta, eikä niiden merkitystä miesten mielialan ylläpitämisessä voi yliarvioida.

30.11.2018 edellisenä päivänä Kuopiossa päivätty kirje löytyy Sotaveteraaniliiton postilaatikosta. ”Löytäisikö teidän kauttanne vielä perille?”, toivoo kortin mukana oleva saate. Lupaamme tekevämme parhaamme.

Kuka on vastaanottaja? Löytyisikö hän tai hänen jälkeläisiään tätä kautta?



”Maa kallein, kaikissa vaiheissas, elää, kuolla ma tahdon sun puolestas”, sanoo kortin kuvituksen yhteyteen painettu teksti.  Sanat herättävät toisen, vielä pysäyttävämmän kysymyksen.

Miten kävi kortin kirjoittajalle? Joutuiko hän lunastamaan lupauksista kalleimman?


EDIT 03.01.2019: Etsintä on nyt tullut päätökseen, mutta millaisen lopun tarina sai? Sen voit lukea täältä

 

Jaa kirjoitus:

1.1.2019 Toini Salokannel on toimen nainen, jolla riittää innostusta sittenkin kun osaaminen loppuu

Tamperelainen Toini Salokannel tunnetaan niin rakastettuna kerhonohjaajana, uskollisena ystävänä kuin naapurustoaktiivina. 94-vuotiseen elämään on mahtunut niin kaksi sotaa, jo 70 vuotta kestänyt avioliitto kuin pitkä liuta harrastuksia.


Sotaa paossa Teiskossa

Kesäkuussa 1924 Tampereen Armonkalliolla syntynyt Salokantele oli Talvisodan syttyessä 14-vuotias.

Aivan sodan alkuajoilta 1939, ensimmäisestä Tampereen alueella olleen hälytyksestä, on jäänyt paljon mieleen.

– Olimme koonneet koulukirjat pahvilaatikkoihin ja ne kannettiin sitten Viinikan kirkon juoksuhautoihin. Äidin tekohampaatkin jäivät kerran pöydälle, niin äkkiä lähdöt tulivat, hän kertaa sota-aikoja.

– Talomme säästyi pommituksilta ihmeen hyvin. Ainoastaan ikkunat hajosivat ja nekin sitten korjattiin pahvilla, hän kertoo.

– Myös Tampereen puhelinkeskuksella, jossa työskentelin, pidettiin ikkunoissa pahveja koko sodan ajan. Vasta sodan jälkeen ne otettiin pois.

Yleisesti ottaen sodan aikaisen Tampereen Toini muistaa melko hiljaisena paikkana. Sota näkyi myös siviiliväestön arjessa ja esimerkiksi tansseja ei pidetty lainkaan. Talvisodan alussa 7. joulukuuta 1939 astui koko Suomessa voimaan tanssikielto, koska tanssien järjestämistä pidettiin sopimattomana samaan aikaan kun miehiä kaatui rintamalla. Tanssikiellon voimassa ollessa tanssiminen oli sallittu ainoastaan häiden yhteydessä, jolloin hääpari sai tanssia yhden valssin muiden katsellessa. Välirauhan aikana vuonna 1940 kielto kumottiin osin niin, että tanssia sai olla yhden tunnin verran muun ohjelmiston ohella.

Pääosan talvisodasta Salokannel vietti Teiskossa.

– Kävin toista luokkaa tyttökoulussa. Isä lähetti minut, veljeni ja kuusi serkkuamme Teiskoon, josta muistan, että siellä oli hyvin kylmää. mehupullotkin jäätyivät! Teiskoon ei tullut myöskään lehtiä ja niinpä emme olleet tietoisia siitä, mitä milloinkin tapahtui, hän muistelee.

Lopulta Teiskossa oleminen alkoi kyllästyttää.

– Maaliskuun alussa 1940, viimeisen ilmahälytyksen aikana olimme jo takaisin Nekalassa ja siellä pommisuojassa. Pidimme korkkeja hampaiden välissä, sillä sen oli tarkoitus tasata painetta. Tämä korkki oli minulla tallella vielä hetki sitten, hän kertoo.


Ilmapommituksen tuhoja Tampereella, tammmikuu 1940

Töitä laidasta laitaan

Töitä Salokannel on tehnyt koululaisesta saakka.

– Jossakin vaiheessa sota-aikaa työskentelin työväentalon kioskissa ja 16-vuotiaana olin Tampellan konepajalla kesätöissä. On sitä tullut aherrettua myös maataloustöissä nokialaisella maatilalla, jossa tein monenlaisia töitä. Voin kirnuamisen ja haravoinnin ohella muistoihin on jäänyt se, kuinka kerran emäntä kertoi, että maatilan tiput pitäisi siirtää paremmalle paikalle. Niinpä minä sitten kannoin ne essuni sisällä uuteen paikkaan!

Uusiin haasteisiin Salokannel on aina tarttunut pelottomasti.

– Eräänä kesänä annoin ehdot saaneille koululaisille englannintunteja, vaikka itse en edes sitä kieltä ollut opiskellut, hän paljastaa nauraen.

– Innostusta siis ainakin riitti, vaikka osaamista ei niinkään.

Jo kouluaikoina hän sai ensikosketuksensa työhön, jossa päätyi tekemään elämänuransa: valtion Puhelinkeskuksessa sekä Lennättimellä.

– Puhelinlaitokselle päädyin alun perin jo kouluaikoina, koulutoverin innoittamana, hän kertoo.

Harjoittelijana viimeisenä jatkosotavuonna alkanut rupeama muuttui pian vakituiseksi ja venähti lopulta yli 43 vuoden mittaiseksi.


Sotavuosina tanssia sai vain erikoisluvalla

70 vuotta naimisissa

Työtehtävä johti myös toiseen pitkään, vielä pidempään rupeamaan: avioliittoon rakkaan Timon kanssa, jonka kanssa tiet kohtasivat Tampellan juhlatalolla maaliskuussa 1947 järjestetyissä puhelinvirkailijoiden tanssiaisissa.

– Tanssiaisiin lähdimme työtovereideni kanssa kiireellä työvaatteet päällä, hän muistelee.

– Timo opiskeli silloin Tampereen teknillisessä opistossa, josta oli tullut yhdessä opiskelukaverinsa kanssa tanssiaisiin. Tanssimme kaikki kappaleet yhdessä ja tanssiaisten lopuksi annoin puhelinnumeroni. Aamulla tulikin soitto ja siitä alkoi tapailu ja yhdessäolo, Toini hymyilee.

Naimisiin he menivät joulukuussa 1948 Tampereen Tuomiokirkossa.

– Hääpäivänämme oli tähtikirkas yö ja jo viiden aikaan aivan pimeää. Edellisen yön olin viettänyt kaasona toimineen ystäväni luona.

Vihkimisen jälkeen juhlat jatkuivat juhlahuone Emmauksella, mutta sodan peruja oleva tanssikielto vaikutti yhä.

– Häissämme soitti oikein kaupunginorkesteri! Setäni työskenteli siellä, joten sitä kautta saimme ensiluokkaisia esiintyjiä juhliimme. Meidän piti kuitenkin hakea erikoislupaa, jotta saimme tanssia tunnin ajan, hän muistelee erikoisia olosuhteita.

Nyt avioliitto on kestänyt jo 70 vuotta. Aktiivinen, mm. vapaaehtoistyön täyttämä elämä sekä lukuisat harrastukset ovat pitäneet pariskunnan virkeänä.

– Vierailemme yhdessä säännöllisesti tamperelaisissa vanhainkodeissa katsomassa niissä asuvia ystäviä ja vanhoja naapureita, Salokannel kertoo.

Sotavuosilta tuttu toisten auttaminen ja muista välittäminen on yhä tärkeä osa hänen elämänkatsomustaan. 94-vuotiaanakin hän toimii edelleen mm. taloyhtiönsä tiloissa kokoontuvan talokerhon vetäjänä.

– Kerho on asukkaille hyvin rakas ja toimii jäsenilleen tärkeänä keskustelupaikkana, sillä osa heistä on arjessaan hyvin yksinäisiä, hän pohtii.

Pariskunnalla on ollut jo 60 vuoden ajan Kangasalalla mökki, josta on tullut molemmille rakas paikka, jossa etenkin kesäisin vietetään paljon aikaa. Vuosien varrella harrastuksista löytyneitä ystävyyssuhteita mm. seurakunnan poikakerhoa pitkään vetänyt Salokannel vaalii hänelle ominaisella lämmöllä.

– Entiset poikakerholaiset ovat huomenna tulossa mökille auttamaan ja talkoilemaan, hän kertoo nauraen.

– Aikaa on kun kaikki ovat nykyään jo eläkkeellä!

Alkuperäinen artikkeli (Veera Kivimäki: ”Monessa mukana”) on julkaistu Tampereen Sotaveteraani-lehdessä 4/2018. Neljä kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.

Jaa kirjoitus:

21.12.2018 Sotaveteraani-lehti 6/2018 nyt verkossa kaikkien luettavana!

Tiesitkö, että Suomi ei ”joutunut jatkosotaan”, vaan se halusi sitä itse? Tai että kuka oli Reino Honkanen, tuntemattomaksi jäänyt sankari, jonka uhkarohkeus johti satojen inkeriläissotilaiden pelastumiseen liki varmalta kuolemalta? Tai tositarinaa siitä, kun karjalainen siviiliväestö jäi talvisodan syttyessä sodan jalkoihin ja joutui sotavangeiksi?

Sotaveteraani-lehden 6/2018 luettuasi tiedät! Uusin numero on juuri ilmestynyt verkossa kaikkien luettavaksi ja tuttuun tapaan se on tuhti veteraaniasioiden ja sotahistorian lukupaketti, joka opettaa, hämmästyttää ja viihdyttää joulunpyhien hiljaisina hetkinä, ihan koko perhettä!


Lisäksi uusi lehti

– esittelee yhden väsymättömistä vapaaehtoisista etsijöistä, joiden ansiosta joka vuosi pääsemme tuomaan kotimaan multiin rajan takaisille taistelukentille jääneitä ja kadonneita sankarivainajiamme (s. 13)

– jakaa yhden (kirjaimellisesti) sydäntäriipaisevan tarinan sotilaan virskikirjan takaa (s. 17)

– kertoo, mikä lahtelaisveteraaneja nykymenossa huolettaa (s. 21) ja

– paljastaa, millaisia olivat joulut rintamalla – ne, joista lehdetkään eivät uskaltaneet kertoa (s. 18) !


Älä myöskään unohda, että tämä vuoden lehti on viimeinen nykymuodossaan ilmestyvä lehtemme. Ensi vuoden alusta Sotaveteraaniliiton ja Rintamaveteraaniliiton lehdet yhdistyvät entistä upammaksi kokonaisuudeksi – pysy siis kuulolla! Ja se odotettu paljastus uuden lehden nimestä…? Sen löydät sivulta 15!


Uusimpaan lehteen pääset kuvaa klikkaamalla!

Jaa kirjoitus:

21.12.2018 Sekahedelmäsoppaa, sököä ja saksalaishumppaa – 100-vuotiaan sotaveteraanin Jaakko Estolan ikimuistoiset rintamajoulut

Rintamajoulut ovat jääneet helsinkiläisveteraanin mieleen

Helsinkiläisveteraanilla Jaakko Estolalla on edessään hänen elämänsä 100. joulu. Kaksi niistä on jäänyt ihan erityisesti mieleen, sillä ne hän vietti rintamalla.


Vapaaehtoisena rintamalle

 Alkuun näytti, ettei Estola rintamalle edes kelpaisi.

– Rintakehän mitta oli kauhean huono – minä olin laiha kuikelo, joka hylättiin kutsunnoissa. Olin Kruunun raakkina, ja kun sota sitten alkoi, menin uudelleen lääkärille ja se näkikin minussa harteikkaan miehen! Niin minä sitten pääsin, Estola kertaa tyytyväisenä.

– Jos en olisi lähtenyt vapaaehtoisena, niin en tiedä, olisiko minusta sittenkin myöhemmin tehty sotakelpoinen. Mutta ei se kunniakasta olisi ollut. Kyllä se olisi painanut, kun toiset olivat siellä, henkensä kaupalla.

Kesän 1941 Estola oli joukkonsa kanssa Miehikkälän suunnalla.

– Meidän osuutemme oli aika vähäinen, kun Karjalan kannakselta vain se Imatran puoleinen osa lähti hyökkäämään. Me pysyttelimme rajalla levossa elokuuhun saakka. Sitten lähdettiin Viipuriin, joka näkyi jo siinä 12 kilometrin päässä, hän muistelee.

– Kämärässä jouduttiin jo vähän perääntymäänkin, mutta sen jälkeen mentiin kauhealla kyydillä Rajajoelle. Vammelsuussa oli ensimmäiset taistelut. Piti mennä yli joen ja venäläiset olivat siinä vastapäätä. Silloin tarvittiin tykistön apua ja minä olin se, joka teki tulisuunnitelman; kellonajat, jolloin tykistö ampui ja koska se lopetti. Sitten lähtivät meidän hyökkäysvaunut ja niiden päästyä sillalle ryssä karkasi. Se pelästyi niin paljon niitä meidän iankaikkisen vanhoja Vickersejä, hän virnistää.


Suomen jatkosodassa käyttämä Vickers-hyökkäysvaunu (kuva: Panssarimuseo)

Joulu 1941

Rajajoen ylityksen jälkeen ensimmäinen tulenjohtopaikka kaivettiin hienoon hiekkaan, mitä oli aina Terijoelle saakka. Estolaa suojasi hänen ja Siestarjoen välinen hiekkadyyni.

– Se oli hyvin hiljainen paikka. Ainut, joka häiritsi, oli 7 kilometrin päässä oleva venäläisten linnake. Pääsuunta oli tietysti Suomenlahdelle ja pohjoiseen, mutta yhden tykin siinä Kronstadtin päädyssä opimme tuntemaan hyvin mekin, kun se muistutti aina olemassaolostaan. Ei se meitä ampunut, vaan pitkin sitä joenvartta.

Joulun tullen Estolan joukot päästettiin Rajajoen alueelta lepoon Ollilan Seuratalolle

– Tyhjillään olevana talona se piti totta kai lämmittää, mutta siitä tuli ilmeisesti sen verran savua, että Kronstadtin linnoituksesta huomattiin. Kuinka ollakaan, kun olimme jouluaattona menneet petiin, se rupesi ampumaan. Oli kauheaa, kun koko ajan tiesi, että sieltä on tulossa taas toinen. Toistakymmentä ammusta sieltä tuli, mutta kaikki menivät hiukan ohi.

Yksi Estolan tovereista oli päästetty jo lomille, mutta hänet komennettiin jouluaatoksi takaisin rintamalle. Mukanaan hän toi öljylampun.

– Koskaan ei armeija antanut etulinjaan mitään valonlähdettä ja illalla kävimme ihailemassa lamppua heidän torpassaan siinä sadan metrin päässä, Estola kertoo.

Jouluaterialla armeija muisti rintamalla olevia miehiään sekahedelmäsopalla.

– Ei meillä ollut astioita, meillä oli vain se pakki ja sen lautasena toimiva kansi. Mutta nämä miehet keksivät, etteivät söisikään soppaa heti. He repivät kypärästä täytteet pois, kaatoivat sopan siihen, kattoivat kypärän sen hienosti valaistun tupansa pöytään ja jäivät odottamaan puoltayötä, Estola muistelee ilkikurisesti hymyillen.

Mutta sitten oli Tothlebenin linnakkeen 12-tuumaisen tykin vuoro yllättää.

– Se pamautti ammuksen sen mökin kivijalan alle. Räjähtäessään nosti koko mökin ilmaan ja taas maahan. Sahajauhot vain pöllysivät, kun pojat tulivat meitä keskellä yötä herättämään kysyäkseen, olisiko meillä tilaa jouluyönä heillekin! Aamulla käytiin katsomassa ja olihan se surkean näköinen. Siellä pöydällä oli se kypärä ja sen päällä viiden sentin kerros sahajauhoa. Jäi sopat syömättä, Estola nauraa.

– Ja mikä surkeinta, siellä lattialla makasi se uusi lamppu!


Estola muistelee lämmöllä rintamalle saatuja tuntemattoman sotilaan paketteja (kuva: SA-kuva)

Joulu 1942

Kaksi kuukautta joulun jälkeen Estolan joukot siirrettiin Kriville, Muurmannin radan pohjoisimpaan osaan, jossa he olivat vielä seuraavan joulunkin tullessa. Tykistön tulenjohto pysyi samalla paikalla kuukausia ja ympärillä muu miehistö vaihtui.

– Jalkaväki oli juuri vaihtunut ja sinne oli tullut Lapin miehistä koostuva divisioona. Moni heistä oli Sodankylästä, missä oli tehty tuntemattoman sotilaan paketteja. Sehän juhlisti joulupäivää, kun posti toi niitä meille tykistön miehillekin, hän iloitsee.

Ventovieraiden ihmisten rintamalla joulua viettävien sotilaiden tunnelmia nostattamaan kokoamat paketit tuottivat ilon lisäksi myös hämmennystä.

– Parissa paketissa oli ketsuppia, mutta maalaispojat eivät olleet koskaan sellaista nähneet ja kovasti kyselivät, että mitäs tällä nyt sitten maalataan? Käyttämättä jäivät, Estola hymähtää.

Korsun joulutunnelmat nosti kuitenkin kattoon Estolan saama lahja.

– Minä olin saanut Keravan lotilta radion. Se oli ihan uusi, joten totta kai sitä soitettiin! Viihdykkeenä oli Saksan radion humppa, jota huudatettiin niin kovaa, että jalkaväen miehet toisessakin päässä kuulivat. Siellä iskettiin sököä, hävittiin, kiroiltiin ja radio soi!

Illanvieton ollessa kiivaimmillaan patterin päällikkö Niilo Tarvajärvi asteli sisään, tarkoituksenaan pitää pieni hartaushetki.


Estola palveli rintamalla mm. toimittajalegenda Niilo Tarvajärven kanssa (radion vieressä oikealla)

– En tiedä, mitkä tuoksut oven avatessa oli vastassa, mutta pahinta oli se hirveä ääni. Hän oli kai ajatellut, että siellä lauleskeltaisiin enkelitaivaasta tai ainakin hymistäisiin, mutta ei sinne päinkään! Hän haukkoi henkeään ja katseli miehiä pitkään.

Sitten Estola kertoo Tarvajärven asettautuneen miesten asemaan.

– Miehiä, jotka viikosta ja kuukaudesta toiseen ovat tässä samassa tilassa – mitä niille joulu merkitsee? Ja niin hän pisti lakin nätisti, ei tehnyt minkäänlaista numeroa, toivotti meille hyvää joulua ja lähti pois.

Hänen mukanaan oli kuitenkin lehden toimittaja, joka oli lähetetty rintamalle kertomaan sen joulunvietosta.

– Hän ei pystynyt kirjoittamaan totuutta, Estola paljastaa huvittuneena.

– Hän kirjoitti juttunsa loppuun, että ”niin piti Tarvajärvi hartaustilaisuuden”. Se on pikkuisen minua aina kiusannut, mutta en ole toimittajalle soittanut. Paljon parempi, että suomalaiset luulevat, että tämä on kristillinen ja harras kansa vielä tuollaisinakin hetkinä, Estola iskee silmää.

– Ei pilata joulun tunnelmaa; ei siinä saa kiroilla ja korttia pelata… vaikka tämä onkin totuus!

Yli 70 vuoden takaiset joulumuistot saavat veteraanin yhä nauramaan.

– Taisi siellä olla sitä sekahedelmäkeittoakin, mutta sen olimme oppineet, ettemme ainakaan kypärään sitä pistäneet!


”Olivathan ne eriskummallisia”, Estola toteaa rintamajouluistaan

Teksti on alun perin julkaistu Sotaveteraani-lehdessä 6/2018. Joka toinen kuukausi ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille (tai se on mahdollista tilata erikseen). Jäseneksi pääset liittymään täällä

Jaa kirjoitus: