Uutiset

16.3.2021 ”Rintamalla oli tukena huumori, aseveljeys ja Jumala” – Eero Karhun Jatkosota on täynnä tarinoita

Moni veteraani kirjoitti onneksi sotakokemuksensa ja muistonsa noilta isänmaan kohtalon vuosilta talteen jälkipolville. Yksi heistä oli isokyröläinen Eero Karhu. Meillä on nyt kunnia jakaa ne teidän kanssanne.

Talvisotaa edeltävinä kuukausina tunnelmat Suomessa alkoivat synketä. Karhu oli silloin 19-vuotias.


Eero Karhun sotatie
Eero Karhu  14.4.1920 – 29.12.1996

Talvisota

– Syksyllä 1939 oli Suomen ja Neuvostoliiton välit ajautuneet kriittiseen pisteeseen. Leningradin turvallisuus edellytti rajan siirtoa Kannaksella. Hankoon piti saada tukikohta ja itärajalle alueluovutuksia, kertoo hän muistelmissaan itänaapurin alati kiristyneistä vaatimuksista.

– Linnoitustyöt, bunkkereiden juoksuhautojen ja tankkiesteiden teko, lähti Kannaksella käyntiin vapaaehtoisvoimin. Syyskuussa oli junalastillinen härkävaunuissa matkaavia eteläpohjalaisia miehiä menossa Kannakselle, kun Jyväskylän lähistöllä heitä kuljettava juna pysäytettiin useiksi tunneiksi. Pitkän odotuksen jälkeen ja ilman selityksiä juna – ja miehet sen mukana – palautettiin lähtöasemalle.

Karjalasta evakuoitua siirtoväkeä jouduttiin majoittamaan jopa tehtaisiin (kuva Savonlinnan Faneeritehtaalta SA-kuva)

Selitys tuli parin päivän päästä saapuneessa ilmoituksessa.

– Koko maassa pantiin toimeen yleinen liikekannallepano: YH, eli Ylimääräinen harjoitus. Satoihin tuhansiin nouseva reserviläisten joukko kutsuttiin aseisiin. Myös silloinen maatalouden voimakone, suomenhevonen, mobilisoitiin.

Seuraavaksi junat alkoivat kuljettaa siirtolaisväestöä, etupäässä lapsia ja vanhuksia. Karhun kotiseuduille tulokkaita saapui Suojärven, Ruskealan, Jaakkiman, Kurkojoen ja Salmin alueilta.

– Kaikille oli noudettava tilaa. Joka savussa (tilalla/ ruokakunnassa) oli useita siirtolaisia ja ahtaus oli melkoinen.

Marraskuun viimeisenä päivänä pahimmista peloista tuli totta. Sota oli todella alkanut.

– Kaupungit, Helsinki etunenässä, saivat heti pommitusten ryöpyn. Pakollinen pimennys käynnistyi heti koko maassa. Myös kaupunkiväestöä evakuoitiin maaseudulle – Eduskuntakin siirtyi Kauhajoelle, hän muistutti.

Strategiset kohteet joutuivat tarkan vartioinnin alaisiksi koko maassa. Isossakyrössä näihin kuului mm. betonisilta. Väestönsuojelu aktivoitiin.

– Muun muassa Lehmäjoen koululla oli päivystys yötä päivää: yksi nainen ja poikanen. Puhelimen ulottuvilla piti olla palo- ja muita hälytyksiä varten.

Pian sota alkoi näkyä Karhunkin kylällä konkreettisimmalla mahdollisella tavalla, kun kotiseurakuntiin alkoi virrata kaatuneita. Kirkkoherran käyntiä talossa opittiin pelkäämään kaikkialla– se kun tiesi sankarihautajaisia.


Kauhajoelta löytyy siellä 1.12.1939-12.2.1940 toimineen eduskunnan vaiheita dokumentoiva museokin

Intissä kuin sodassa

Talvisota päättyi kauhein rauhanehdoin tehtyyn rauhaan 13.3.1940. 17 päivää myöhemmin oli Karhun ikäluokan vuoro astua armeijan harmaisiin ja isänmaan palvelukseen.

– Meitä kyröläisiä taapersi lumisissa olosuhteissa Isonkyrön pysäkille junaan useita kymmeniä. Sodassa ollut harventunut joukko oli vapautettava siviilielämää, jälleenrakentamaan ja korjaamaan monia menetyksiä ja oli koulutettava uusia ikäluokkia koitoksia varten.

Ensimmäisiä päiviään alokkaana Karhu kuvaili myöhemmin rankimmasta päästä oleviksi. Vaan vähänpä tiesi.

– Jo parin viikon kuluttua osa meistä erotettiin lähetettäväksi Mustialan maanviljelyskoululla sijainneeseen aliupseerikouluun. 2-3 kuukautta käytiin maastoharjoituksia koulun mailla, minkä jälkeen tuli siirto lopulliseen yksikköön.

Karhun kohdalla se tarkoitti Erillistä Polkupyöräkomppania 5:tä sekä Hankoniemeä, jonka Neuvostoliitto oli vaatinut tukikohdakseen osana raskaita rauhanehtoja.


Hangon kallioinen maasto moninkertaisti räjähdysten vaikutukset (kuvituskuva: SA-kuva)

– Vähiin jäi sotilaskoulutus. Jomalvikissa Tammisaaren sivustalla raivasimme teitä metsään sekä kapulateitä märkiiin paikkoihin. Oli päästävä lähemmäs vihollista. Siviilit räjäyttelivät kallioon bunkkereita korsuja ja konekivääriasemia varten. Teimme myös läpipääsemättömiä viisirivisiä piikkilankaesteitä.

Tuolloisen rauhantilan epävarmuus ja epäilys vihollisen suunnitelmista Hangon ja Suomen varalle oli hänen mukaansa selvästi aistittavissa.

– Talvellakin sahattiin eräänlaisella sirkkelillä neljän metrin railoa saarten väliin tankkiesteiksi. Elimme siellä korpielämää, kärsimme kylmää ja nälkää. Meillä oli silloin sanonta, että ”jos tulee sota, niin siinä ei ole uutta kuin sota”, niin oltiin olosuhteisiin jo saatu tuntumaa.

Ja sotahan tuli.


Eero Karhun sotilaspassi

Jatkosota

– Juhannuksen tietämissä rauha osoittautui välirauhaksi. Kahdeksantuumaiset patterit alkoivat syytää meitä kohti raskaasti ujeltavia ammuksia. Kallioinen maasto aiheutti sen, että räjähdykset moninkertaistuivat. ”Tähänkö se elo päättyy”, me ajattelimme.

Karhun yksikössä olleista Talvisodassa olleista reserviläisistä koottu komppania pantiin hyökkäämään pieneen saareen. Heistä kuusi kaatui tai haavoittui.

– Vielä tuolloin yksikön johto säästi meitä nuoria miehiä. Kertaakaan se enää sodan loppukuukausina toistunut.

Kun miehet olivat käyneet sotaa Hangon ympäristössä kaksi viikkoa, heidät passitettiin Pohjan asemalle ja sieltä junaan kohti itää. Heidän tilalleen tulivat nyt ruotsalaisvapaaehtoisin vahvistetut suomenruotsalaisosastot.

– Tohmajärvi oli viimeinen asema Suomen puolella. Sitten alkoi se varsinainen työmaa. Mutta ainakaan nyt ei ollut kalliomaastoa, sitä hirveää kranaattisadetta eikä ensi näkymältä raskasta tykistökään, hän muisti ajatelleensa.

Noiden viikkojen aikana oli kyroläismiehistä kootuissa joukoissa oli kärsitty Kiteellä ankaria menetyksiä. Karhun porukka jatkoi etenemistään vanhan rajan yli ja joutui ensikosketukseensa vihollisen kanssa.


Neuvostosotilaiden käyttämä Degtjarjova Pehotnyi- pikäkivääri tunnettiin suomalaisten keskuudessa Emmana

Kersantiksi Karhu ylennettiin elokuussa 1941

– Heillä oli pikakivääreitä sekä puoliautomaattiaseita. Olimme joutua paniikin valtaan, kun vastapuolemme käytti kansainvälisesti kiellettyjä räjähtäviä ”dum-dum”- luoteja, joiden räjähtäessä takanamme luulimme joutuneemme mottiin.

Aunuksen laajat lakeudet he ylittivät saksalaisten kanssa samaa tietä.

– Heidän tavoitteenaan oli Lotinapelto eli Syvärin alajuoksu/ Laatokan ranta-alue, meidän tavoitteena saada Muurmannin rata poikki Syvärin aseman seuduilta. Erittäin raskas pyörämarssi savisella tiellä täyspakkaus päällä verotti voimiamme, mutta tämä historiallinen hetki saavutettiin. Syyskuun 8. päivänä katkaisimme radan ensimmäisinä suomalaisina.

Ihan mutkitta se ei tosin sujunut.

– Rata katkaistiin kasapanoksella ja silti se juna tuli ja meni! Kävi ilmi, että rata olikin kaksiraiteinen. Pantiin rata poikki uudestaan ja juna tuli ja kellahti kyljelleen.


Vanha raja ylitettiin loppukesästä 1941 (kuvituskuva: SA-kuva)

Alivoimalla vihollista vastaan

Rintama eteni seuraavien päivien aikana Syvärin rantaan sillan tuntumaan, jonka vetäytynyt vihollinen oli nostanut ylös. Pioneerit rakensivat joen yli ponttoonisillan ja vihollisjoukot saatiin ajettua 15-20 kilometriä Syvärin taakse Jandeba-joelle, mihin rintamalinja pysähtyi vuosiksi.

Tällöinkin oli selvää, kuinka alivoimainen Suomi taistossaan oli. 530 000 suomalaissotilaalla oli vastassaan Puna-armeijan noin puolitoistamiljoonainen joukko.

Lumipukuinen Eero Karhu ja Suomi-konepistooli

– Suomen armeijan ehkä 1000 kilometriä pitkät rintamalinjat eivät saaneet täyttä miehitystä. Oli järjestettävä partiointi, 8-10 miestä tukikohdasta toiseen. Matkaa oli 10-15 kilometriä. Vaati rohkeutta samota sysimustassa yössä, koska kyttäyksen vaara oli alituinen.

Talvisaikaan tilanne oli vielä paljon hankalampi ja oveluudesta tuli tärkeä osa miesten aseistusta.

– Tehtiin useita latulenkkejä, että saataisiin ryssä kyttäämään toista latua kuin se, mitä partiomme hiihti. Suksien kahina aiheutti sen, että oli vain pyrittävä näkemään punaruskea toppatakki puskan juurelta. Erään kerran oli minun ryhmäni vuoro lähteä, mutta jostain syystä järjestystä vaihdettiin ja toinen ryhmä lähti. Tovin päästä noin kahden kilometrin päästä kuului ammuntaa. Vihollinen oli päässyt yllättämään pienellä suoaukealla.

Muiden suunnatessa tapahtumapaikalle, oli heitä vastassa kauhuissaan olevat eloonjääneet, vailla suksia tai sauvoja. Alkoi takaa-ajo.

– Polku, jota pitkin pojat olivat palanneet, löytyi heti. Liian innoissamme lähdimme kulkemaan valmista polkua. Kauaa ei oltu ehditty juosta ennen kuin takanani räsähti. Olin tuolloin jonossa neljäntenä. Viidentenä oli Könönen Leppävirralta, nyt ilman jalkaa.

Tilanne oli hankala eikä vaara suinkaan ollut ohi.

– Menimme Rantasen kanssa polun vartta ryssän suuntaan mahdollista vastaiskua varten. Olimme näköyhteyden päässä pojista ja saatoimme nähdä heidän neuvottomuutensa. Suksia yhdistämällä oli saatava aikaan joku ahkiontapainen, jolla vetää Könönen teltoille asti. Pidimme kahden miehen neuvottelun ja päätimme, että toinen meistä joutaa vielä avustamaan. Rantanen lähti, minä jäin varmistukseen. Hänen saapuessaan tapahtumapaikalle räsähti taas. Nyt oli kaksi jalatonta: häneltä meni räjähdyksessä varpaat.


Eero Karhun sotatie hänen sotilaspassinsa sivuilla

Oveluutta molemmin puolin

Tarkkana rintamalla sai olla, sillä mikään ei välttämättä ollut sitä, miltä ensinäkemältä näytti. Oveluutta löytyi myös vastapuolelta.

– Shemenskin ja Pertjärven välillä oli huoltotie, mitä kuorma-autot ajoivat saattueena, konekivääriauto miehistöineen kärjessä. Kyseisellä alueella ei ollut rintamamiehitystä, joten kummankin partiot liikkuivat niin sanotusti ei-kenenkään-maalla. Kerran oli Pertjärveltä tulossa meidän auto. Kuljettaja näki, että kaksi miestä peitteli suksiaan lumeen ja otti nämä peukalokyytiläiset mukanaan Shemenskiin, missä kehotti tarkastamaan suomea puhuvien miesten henkilöllisyyden.

Komentopaikalla selvisi, että miehiltä löydetyt komennustodistukset Äänislinnan suuntaan olivat väärennettyjä ja miesten matka päättyi siihen.


Talvista Shemenskiä (kuva: sotahistoriallisetkohteet.fi)

Sotaa se on asemasotakin

Syksyllä 1941 sodan hyökkäysvaiheelle asetetut tavoitteet oli saavutettu ja eteneminen pysähtyi.

Syvärin asemalla, vasemmalla Eero Karhu, oikealla Viljo Louhiranta

– Asemasotavaiheessa partioitiin yöt ja päivät aina kevättalveen 1942, kunnes vihollinen hyökkäsi laajalla rintamalla. Painopisteenä oli Pertjärven ja Shemenskin välinen miehittämätön kohta. Tämän huhtikuun suurhyökkäyksen tarkoituksena oli ajaa meidät Syvärin pohjoispuolelle. Kaksi viikkoa sitä kesti: yöt ja päivät kestänyt näännytyssysteemi mahdottomissa olosuhteissa. Puoli metriä lunta, joka päivisin suli; läpimärät varusteet, jolloin lumipuku oli öisin kuin peltiä.

Tappiot olivat kovat. Karhu itsekin haavoittui kahinoissa käsivarteen.

– 440 kaatunutta ja lähes 2000 haavoittunutta. Vastapelurilla vielä suuremmat.

Turvassa ei oltu siis edes asemasodan aikana… eikä rintaman takanakaan.

– Eräänä lämpimänä kesäpäivänä olimme lepovaiheessa metsikössä rintaman takana, mutta kuitenkin tykistön kantama-alueella. Niinpä korkealla puussa räjähti pitkäpiippuisen 3-tuumainen tuhoisin seurauksin. Telttaan, jossa ryhmämme makaili, tuli 120 reikää. Kolme miestä sai kuolettavan määrän sirpaleita. Naapuriteltasta meni kaikki. Me ehjäksi jääneet teimme kaikkemme aseveljiemme auttamiseksi: revimme paidatkin päältämme saadaksemme ympäri kehoa ulottuvia siteitä.


Eero Karhun sota-aikana Äänislinnasta ottamia kuvia

Apuna huumori, asevelihenki ja Jumala

Elämä asemasodan aikana oli moni-ilmeistä, luonnehti Karhu.

– Kirjoiteltiin kotiin ja tytöille ja odotettiin siviilipaketteja. Seurana olivat rotat, kirput ja täit. Puhdetyötkin käynnistyivät ja tehtiin sormuksia, koruja, lampunjalkoja, pahkatöitä ynnä muuta. Lomille Syvärin, Äänisen suunnalta päästiin vuoron perään kolme kertaa vuodessa, kullakin kertaa 12 vuorokaudeksi.

Puhdetöiden parissa Syvärin lohkolla (kuvituskuva: SA-kuva)

Matkoihin tosin kului alkuaikoina toista vuorokautta suuntaansa.

– Huumori, jonka Jumala on antanut meille ihmisille myötäjäisenä ja joka ei edes kulu käytössä, oli sotamiehillä ahkerassa käytössä. Miesten kesken kun oltiin, ja työmaakin oli krouvin puoleinen, oli huumorikin hirtehistä. Masennus ja apaattinen mieliala, joille olisi ollut riittävästi aineksia ottaen huomioon työn laadun ja vuosian kestäneen paineen, lieventyi ratkaisevasti, hän huomautti.

Toinen mielialoja vahvistava ja miehiä yhdistävä tekijä oli aseveljeys, jonka merkityksen Karhu kertoo korostuneen etenkin vaaran hetkinä.

– Oli saavutettu todellinen keskinäinen luottamussuhde ”kaveria ei jätetä”- periaatteella. Se toimi yksikössämme täysin.

Hengellistä toimintaa on armeijassa ollut kautta aikain, mutta koska hartaushetket olivat osa palvelusta ja kaikkien tuli osallistua niihin, ei osanottajien hengellisyys Karhun mukaan ollut ehkä ihan sieltä aidoimmasta päästä. Mutta kyllä sitäkin pääsi vuosien aikana kokemaan.

– Taistelutilanteissa, jolloin pahasti haavoittunut tai muuten hätätilanteessa oleva kääntyy tosissaan elävän Jumalan puoleen, pätee Raamatun kohta ”huuda minua avuksesi hädän päivänä, niin minä olen auttava sinua ja sinä olet kiittävä minua.” Kun Jeesus tulee hakemaan sekä uskossa kuolleet, että elossa olevat uskovat, nousee sankarihaudoista ne sotilaat, jotka ovat huutaneet Jumalaa avuksi hädän hetkenä.


Aseveljeys oli tärkeää. Eero Karhu eturivissä oikealla.

Odotettu rauha

Kesäkuussa 1944 Puna-armeija aloitti Karjalan Kannaksella tuhoisan suurhyökkäyksen.

– Kannas alkoi murtua. Meidät koko Syvärin ja Aunuksen lohko määrättiin vetäytymään pikavauhtia, vihollisen seuratessa perästä. Aunusta lähestyttäessä kiire vain lisääntyi. Hyökkäysvaunut olivat tulossa Lotinapellosta, lisäksi Laatokalta oli tehty maihinnousu. Oli erittäin suuri mottivaara. Lentokone toi sanoman, että vetäytyisimme nopeasti kohti Säntämän kapeikkoa. Viholliskosketuksia oli vielä, kunnes päästiin vanhan rajan tuntumaan.

Kaksi suomalaissotilasta heiluttelee käsiään rauhan tultua 4.9.1944, taustalla vihollisasemat (kuva: SA-kuva)

Tässä vaiheessa vuosia jatkunut paine, suurhyökkäykset aiheuttamat tappiolukemat ja kiivasten taisteluiden ajoittain kaaokseen ajama tilanne alkoi näkyä toden teolla jo miehissäkin.

– Rintamakarkureiden joukko oli huomattava. Päivittäin – tai öittäin – hävisi miehiä käpykaartiin. Sotaväsymys oli suunnaton ja hermot rempallaan.

Vihdoin koitti kauan odotettu hetki.

– Syyskuun 4. päivän vastaisena yönä lähetti juoksi teltasta toiseen tiedon kanssa, että aamulla tulee rauha ja aselepo. Tietoon suhtauduttiin hyvällä mielellä, mutta varauksella, hän kertoo.

– Ryssä jatkoi ammuntaa vielä. Viidennen päivän aamulla kaikki hiljeni. Kiusallinen odotus jatkui vielä, kunnes syyskuun 19. päivä päänministeri von Born piti radiopuheensa.

Oli solmittu uusi välirauha, vähintään yhtä raskain ehdoin.

– Sota päättyi, mutta me olimme vielä kaukana välirauhan rajasta. Valvontakomission määräsi vetäytymistahdin. Kerran olimme marssineet 30 kilometriä ja aioimme huilata, mutta määräys tuli marssia vielä 20 kilometriä yhtä soittoa. Viimein pääsimme lopulliselle rajalle Kiteellä ja joukkoja alettiin kotiuttaa. Junaan nousimme Tohmajärvellä, siellä samassa paikassa, mistä kolme ja puoli vuotta sitten oli sotaan lähdettykin.


Eero Karhun ottama kuva Syvärin rautatiesillasta, joka tuhottiin välittömästi suomalaisten vetäydyttyä 21.6.1944

Viimeinen jännitysmomentti

Vielä tulee muistelijalla mieleen viimeinen ”jännitysmomentti”. Yhden Karhun vaiheikkaan sotatien tapahtumien loppunäytös oli nimittäin vielä edessä.

Se oli alkanut 1944 hänen komppaniansa määrätessä jääkärijoukkueen tekemään väkivaltaisen tiedustelun, tavoitteena vihollisvanki.

– Lisämiehiä määrättiin muualta, myös meiltä. Määräys koski erästä reserviläistä, jolta komppanian päällikkö oli evännyt loman jonkun riidan takia. Neljän maissa aamulla hän oli vielä vartiossa. Viiden maissa piti lähteä. Olin kierroksella pesäkkeeltä toiselle, kun tulin sen lähtijän pesäkkeelle. Hän seisoi siellä korkealla, rohkeasti, konepistooli kaulassaan. Kierrokseni loputtua menin korsulle.

Pian tuli seuraava vartiomies hädissään kertomaan, ettei edellistä näkynyt missään.

– Juoksimme pesäkkeelle. Mies oli hävinnyt, samoin konepistooli ja konekiväärin lukko. Mies oli loikannut napaurin puolelle. Meille kavereille hän jätti isolle pahvilevylle kirjoitetun viestin.

”Sanokaa sille kapulle (komppanian päällikkö), että tulen päästämään häntä lomalle. Nyt lähden partioon tunnustelemaan.”

Sairaanhoitaja Saga Taipaleen ottama kuva Hangon karanteenileiriltä, jossa palautettuja sotavankeja pidettiin ensimmäiset kolme viikkoa (kuva: Erkki Aukio)

Jalkaväen pesäkkeestä oli loikkarin lähdettyä kuultu pari kiväärin laukausta ja hätäistä ääntä, eivätkä miehet tienneet, oliko tämä tullut jo ammutuksikin.

– Jääkärijoukkueen tiedustelu myöhästyi, mutta päästiin tekemään vielä samana päivänä. Sen seurauksena saatiin vanki, joka tiesi kertoa, että meidän loikkari elää.

Sitten, vuonna 1945, oli Karhu varhaisena kesäaamuna ajelemassa pyörällä kotiin päin, kun vastaan tuli hiekkalastissa olevalla kuorma-autolla tutun näköinen mies. Hän oli tiedusteluretkeen osallistuneeseen jääkärijoukkueeseen kuulunut vaasalainen.

– Vetäytymisen aikana he olivat jääneet vangiksi. Kun sota loppui syyskuussa, pääsivät vangit vapaaksi helmikuussa 1945, minkä jälkeen he joutuivat Hangon karanteerileirille. Sinne vietäessä oli kyseinen Syvärin loikkari ollut vankien mukana. Hän oli vankileirillä rehennellyt tehneensä tyhjäksi jääkärijoukkueen väkivaltatiedustelun. Pojat eivät vielä tuolloin olleet uskaltaneet paljastaa, keitä olivat, mutta kun Hankoon päästiin, oli asiat sanottu suoriksi!


Sodan jälkeen Eero Karhu teki elämäntyönsä maanviljelijänä

PS. Huumorista selviytymiskeinona kertoo myös tämä veteraani – mitä synkempi tilanne, sitä hurtimpi huumori!

 

Jaa kirjoitus:

13.3.2021 Minun veteraanini: Leena Essén – ”Ruotsalaiselle isälleni oli itsestään selvää, että hän lähtisi Talvisotaan Suomen puolesta”

Jokaisessa Kenttäpostia-lehdessä yksi suomalainen kertoo veteraanista hänen elämässään. Tällä kertaa Grytissä, Ruotsissa asuva Leena Essén kertoo Talvisodan ruotsalaisvapaaehtoisten joukossa palvelleen Bengt-isänsä tarinan. 

Haluaisitko sinä jakaa tarinasi? Ota yhteys toimitus@sotaveteraaniliitto.fi



Leena pienenä isänsä kanssa

Isäni, Bengt Essén, oli Talvisodan alkaessa juuri aloittanut oman varusmiespalveluksensa. He olivat saaneet joululomaa ja heti saavuttuaan kotiin Tukholmaan käveli hän rekrytointitoimistoon ja ilmoittautui vapaaehtoiseksi.

Hän oli 19-vuotias ja tuhansista ruotsalaismiehistä koostuvan joukon nuorimpia.

Ensimmäinen vapaaehtoisia rekrytoiva toimisto oli avautunut heti samana iltana, kun sota syttyi, ja vuoden lopussa niitä oli jo yli 120.

Alkuun Ruotsissa pelättiin Saksan reaktiota, mutta tavallinen kansa, yritysmaailma ja ammattiyhdistykset alkoivat pian järjestää keräyksiä Suomen tueksi.

Myöhemmin myös hallitus alkoi tukea naapuriaan yhä avoimemmin.


19-vuotias alokas varusmiespalveluksensa alussa Ruotsissa 1939 (kuvassa keskellä)

Asemiin Sallan rintamalle

Uudenvuodenaattona 1939 hän aloitti junamatkan Haaparantaan, missä he ylittivät rajan Suomeen. Heidän joukko-osastonsa perustettiin Kemissä. 15 päivää myöhemmin, pitkän hiihtomarssin ja junamatkan jälkeen he ottivat asemat Sallan rintamalla. Näin suomalaiset pystyttiin lähettämään Karjalan Kannakselle, missä heitä tarvittiin jo kipeästi.

Elämä kulki neljän tunnin vuoroissa: ensin neljä tuntia unta ja ruokailua, sitten neljäksi tunniksi rintamalle. Isä osallistui myös tiedustelupartioihin. Kaikkiaan ei hän montaa viikkoa ehtinyt sodassa olla, ennen kuin heidät kotiutettiin. 10 päivää rauhan tulon jälkeen Mannerheim tuli Sallaan kiittämään ruotsalaisvapaaehtoisia heidän panoksestaan ja jakoi heille vapaaehtoisille myönnetyt Talvisodan muistomitalit.

Myöhemmin Hufvudstadsbladetille antamassaan haastattelussa hän kertoi, ettei muistanut olleensa peloissaan, vaikka olisi ehkä kuulemma pitänyt. Sitä kylmyyttä ja pimeyttä hän sen sijaan ei unohtanut koskaan.


Nuorena vapaaehtoisena Sallassa alkuvuodesta 1940

Suomi pysyi tärkeänä maana

Suomi oli isälle tärkeä ja läheinen maa. Hänen lapsuudenkodissaan luettiin Runebergia ja ihailtiin Suomea.

Sodan jälkeen Bengt oli usean vuoden ajan puolet vuodesta Ruotsin valmiusjoukkojen palveluksessa.

Sodan jälkeen hän tuli Suomeen vaihto-oppilaaksi. Hän muisti Suomessa vallinneen toiveikkuuden ja oli iloinen siitä, että rauha oli vihdoin tullut. Samalla hän kuitenkin suri sitä, että niin monta hänen ikäistään nuorta miestä oli menetetty esim. Tali-Ihantalan taisteluissa. Suomesta hän löysi vaimonkin, meidän äitimme. Eläkevuosinaan he asuivat siellä 10 vuoden ajan. Vanhoilla taistelupaikoilla en usko hänen kuitenkaan koskaan käyneen.

Isä oli hyvillään Suomen ja Ruotsin välisen puolustusyhteistyön tiivistymisestä viime vuosina, ihmetellen lähinnä sitä, että siihen meni niinkin kauan. Hän seurasi aktiivisesti myös muun maailman tapahtumia ja oli huolissaan mm. EU:n hajaantumisesta ja Euroopassa olevista, Putinia lähellä olevista liikkeistä. Venäjän kasvavien aggressioiden hän sanoi osoittavan tietynlaista paluuta vanhoihin aikoihin. Neuvostoliiton ja kommunismin romahdukseen hän oli tyytyväinen.

Koulussakin hän oli oppinut, että Venäjä oli vihollinen ja Suomea täytyy auttaa. Hänelle oli itsestään selvää, että hän lähtisi sotaan Suomen puolesta. Vanhemmilleen hän ei kertonut aikeistaan, ennen kuin oli jo ilmoittautunut. Eivätkä he yrittäneet häntä estelläkään.

Sodan jälkeen hän oli mukana ruotsalaisvapaaehtoisten yhdistyksessä. Meille lapsille hän ei sodasta puhunut, vaan vastauksia joutui melkein kiskomaan hänestä.


Muistoja Talvisodan ajalta Bengtin albumissa

Bengtin maaliskuussa 1940 Mannerheimilta saama mitali

Kutsuvieraana Linnan juhliin

Ruotsissa ei näistä vapaaehtoisista ole kuitenkaan juurikaan puhuttu ennen kuin vasta viimeisten 10-15 vuoden aikana. Viime vuonna 100-vuotiaana kuollut isä oli viimeisiä heistä elossa olevia.

Vuonna 2016 hän ja toinen ruotsalaisveteraani saivat kutsun Linnan juhliin. Rinnassaan hänellä oli se Mannerheimiltä maaliskuussa 1940 saamansa mitali.

Isästä tuli ruotsin ja historian opettaja. Hän oli hyvin lukenut mies ja kiinnostus historiaan on yksi meitä yhdistäneistä asioista. Olimme hyvin läheisiä.

Isän veteraanius ja äidin suomalaisuus ovat vaikuttaneet myös siihen, miten olen omia lapsiani kasvattanut ja olen kertonut heille Suomen tilanteesta toisen maailmansodan aikana.

Pidän myös Venäjästä maana ja olen tämän näyttänyt heillekin. Ehkä he perivät senkin.



Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 1/2021. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Jaa kirjoitus:

6.3.2021 ”Tässä auttoi Herra” – keskisuomalainen elokuvahanke Pelkosenniemi 1939 nostaa esiin dramaattisen… mutta unohdetun taistelun

Elokuvan toivotaan saavan ensi-iltansa kesäkuussa

Puolustusvoimain lippujuhlan päivänä 4.6. on saamassa ensi-iltansa upea perinnetyö, jota keskisuomalaiset elokuvaharrastajat ovat tehneet läpi talven.

Tositapahtumiin perustuva Pelkosenniemi 1939- elokuva kertoo 16. – 18. joulukuuta 1939 Pelkosenniemellä käydystä taistelusta.

– Tapahtumat ovat jääneet kohtalaisen vähälle huomiolle, kun ajatellaan, kuinka merkittävät sen vaikutuksen Talvisodan kulkuun ovat olleet, Timo Kovanen elokuvan työryhmästä harmittelee.

Kaikki lähes nollabudjetilla tehdyn elokuvan tekijöistä ovat olleet mukana vapaaehtoisvoimin, ”rakkaudesta lajiin”. Kovanen itse näyttelee elokuvassa everstiluutnantti Oiva Willamoa, mutta…

– Kun väkeä ja resursseja on rajallisesti, näyttelen myös useammassakin kohtauksessa neuvostosotilasta, hän nauraa.


Elokuvassa Oiva Willamoa näyttelevä Timo Kovanen (kuva: Katriina Takalo)

Rimakauhua ja rohkeutta

Idea elokuvaan sen tuottajana, ohjaajana ja käsikirjoittajana toiminut Markku Takalo sai sotahistoriaharrastajan, kapteeni evp. Olli Seppäsen muutaman vuoden takaisesta, Talvisodassa koetuista ihmeistä kertovasta luennosta. Etenkin siinä mainittu Pelkosenniemen taistelu teki Takaloon sellaisen vaikutuksen, ettei hän enää saanut sitä mielestään.

– Muutaman viikon jälkeen otin yhteyttä Olliin ja kerroin tuntemuksistani. Ihmettelin vain, miksei kukaan ole tehnyt tästä unohdetusta taistelusta elokuvaa. Olen tehnyt monenlaisia projekteja musikaalista luonto-ohjelmiin, mutten koskaan ole ajatellut kuvata sotaelokuvaa. Yhteydenoton jälkeen kaukolainasin kirjan ”Pelkosenniemeläiset isänmaan puolustajina”. Kirjassa olevat tarinat olivat niin vaikuttavia. Katsoin Talvisodan ja uusimman Tuntemattoman sotilaan. Silloin nousi rimakauhu: Enhän minä pysty mitenkään vastaamaan tähän haasteeseen!

Ajatus hautautui kuukaudeksi, mutta ei suostunut unohtumaan. Niinpä hän päätti tehdä aiheesta käsikirjoituksen, minkä jälkeen idean synnyttämää intoa ei ollut enää pysäyttäminen.

– Draamaelokuva perustuu todellisiin tapahtumiin. Siinä on kolme fiktiivistä henkilöä, jotka vievät tapahtumia eteenpäin. Välissä on 3D-animaatiotekniikalla toteutettuja kohtia, joissa Olli kertoo taistelujen etenemisestä. Keskeisiin rooleihin kysyin jo alkuvaiheessa suostumuksen. He ovat taustoiltaan hyvin erilaisia henkilöitä, joten katsoja saa monenlaista näkökulmaa Talvisodan kolmen päivän hetkistä.

Seppänen toimii elokuvassa sen sotateknisenä asiantuntijana.

– Roolini on ollut tukea Marttia käsikirjoituksen laadinnassa sotatapahtumien etenemisen suhteen siten, että ne etenevät päivä päivältä ja tunti tunnilta mahdollisimman tarkasti, niin kuin ne tuolloin tapahtuivat. Toimin myös elokuvassa lyhyesti kertojana, pääasiassa karttapohjalla etenevien animaatioiden taustalla.


Autenttisuuteen on panostettu, ”nollabudjetista” huolimatta. Panssarivaunu saatiin lainaan Parolan Panssarimuseolta (kuva: Juha-Pekka Paananen)

Apua ylhäältä 

Noiden kolmen kohtalokkaan päivän aikana Puna-armeijan Savukoskelta edenneet joukot saivat vastaansa Pelkosenniemellä Kitisen rantatörmälle vasta aikaisemmin samana päivänä puolustukseen komennetun ja huonosti varautuneen Jalkaväkirykmentti 40:n. Draaman kaarta ei puutu edes todellisista tapahtumista: vesisateessa alkaneen taistelun loppunäytös käytiin liki 40 asteen pakkasessa, joka lamautti hyökkääjän niin, että lähtiessään 19.12. perääntymään takaisin Savukosken suuntaan, tuli lähtö niin kiireellä, että heiltä jättivät jälkeensä Pelkosenniemelle niin panssarikalustonsa kuin soittokunnan puhaltimet, joilla heidän oli ollut tarkoitus Lapin valtausta juhlistaa.

Eniten aikaa Seppäsen mukaan kului JR 40:n taistelukertomusten ja sotapäiväkirjojen läpikäymiseen. Tässä saatiin apua myös haudan takaa.

– Suurena apuna on ollut JR 40:n komentajan Armas Perksalon lapsenlapselta saamani nauhoitus, jossa Perksalo itse kertoo tapahtumien kulun vuonna 1966. Sain myös haastatella Perksalon tuolloin 95-vuotiasta poikaa Yrjöä, joka 17-vuotiaana palvelu isänsä rykmentissä helmikuusta 1940 sodan loppuun asti, hän kiittelee.


Kuvausolosuhteissakin päästiin tänä talvena varsin lähelle alkuperäisiä (kuva: Juha-Pekka Paananen)

Suomen voittoon päättynyt taistelu jaksaa hämmästyttää vielä tänäänkin eikä se missään nimessä ollut itsestäänselvyys: suomalaisilla oli jälleen vastassaan musertava kokemus ja ylivoima. Tämä ei jäänyt huomaamatta Tasavallan presidentiltä Kyösti Kallioltakaan.

– Te sotilaat siellä rintamalla saatte joka päivä nähdä ja me täällä kotona olevat saamme ihmeeksemme kuulla, miten elämää johtava käsi antaa teille voimaa seisoa väkivaltaa vastaan ja voittaa silloinkin, kun vastassanne on valtava ylivoima, muistutti hän 17.12. pitämässään radiopuheessa. Tätä seuranneessa omassa puheessaan hänen puolisonsa Kaisa Kallio kehotti Suomen kansaa rukoilemaan, minkä kansa otti tosissaan.

– Muistan tilanteen kuin eilisen päivän. Olin silloin 6-vuotias ja menimme äidin kanssa kauppaan kuuntelemaan presidentin puhetta. Kun Kaisa Kallio kehotti rukoilemaan, kaikki kaupassa kävivät polvilleen ja itkivät ja rukoilivat, kertoo Seppänen kuulleensa eräältä tuo ajan eläneeltä muutama vuosi sitten.

Seppäsen ja valtiojohdon lisäksi ylipäälliköistä korkeimman johdatukseen uskoivat myös sotilaat. 25 vuotta Talvisodan päättymisen jälkeen paljastettiin Pelkosenniemellä heidän sanansa ikuistava muistomerkki. ”Tässä auttoi Herra.”


Esko Seppäsen suunnittelema muistomerkki paljastettiin Pelkosenniemellä 1964

Historia heräsi eloon

Ehkäpä johdatus oli mukana myös elokuvaa tehtäessä. Vielä kuvausten alkaessa syyskuussa oli pelkona lumeton talvi, mikä olisi romuttanut alkuperäisten tapahtumien ajankohtaa seurailevat kuvaukset mm. Parolassa kuvattujen panssarivaunukohtausten osalta. Toisin kuitenkin kävi ja lavasteiksi saatiin lumisin talvi miesmuistiin.

– Parasta elokuvan teossa on ollut se, että on saanut välitettyä sitä tunnelmaa, jota ihmiset ovat joutuneet kokemaan Talvisodan kourissa, Takalo pohtii.

Panssarivaunu saatiin lainaan Panssarimuseolta, sotilasvarusteet vuokrattiin ja muuta rekvisiittaa ja puvustoa on kerätty teattereiden lisäksi kirpputoreilta.

– Mitään apurahaa elokuvan tekoon ei ole saatu eli hartiapankilla on menty eteenpäin, Takalo hymähtää.


Ohjaaja Martti Takalo (oik.) seuraa Juha-Pekka Paanasen kuvausta (kuva: Tero Haapala)

Lisäksi niin elokuvan tekoa kuin ensi-iltaa ovat varjostaneet parhaillaan meneillään olevat poikkeusolot.

– Pääosin Saarijärvellä toteutetut kuvaukset alkoivat syyskuussa ja elokuvan on tarkoitus valmistua toukokuussa. Mikäli korona hellittää, on suunnitelmissa ensi-ilta Jyväskylässä, mahdollisesti Puolustusvoimain lippujuhlan päivänä 4.6. Toiveissa on saada se myös televisioesitykseen ja DVD-myyntiin, Takalo kaavailee.

Kaikkiaan vapaaehtoisia oli projektissa mukana 70. Kokemuksena elokuva on ollut vaikuttava myös sen tekijöille, kertoo Kovanenkin.

– Talvisota on alkanut elämään omalla kohdallani erittäin voimakkaasti tämän projektin myötä ja olen ehkä saanut myös kalpean aavistuksen siitä, mitä veteraanimme ovat kokeneet?


Elokuvan työryhmä kertoo kokemuksen olleen antoisa (kuva: Juha-Pekka Lepistö/ Panssarimuseo)

Maistiaisia elokuvasta saat täällä:


Jaa kirjoitus:

26.2.2021 Jo ennen Talvisodan loppua ministerit tiesivät: tämä rauha olisi vain välirauha

Helmikuun lopulla 1940 Suomessa tiedettiin, että olivat rauhanehdot kuinka kovat tahansa, ei rauhanneuvotteluille ollut vaihtoehtoja. Jo tuolloin kuitenkin aavisteltiin, että rauha jäisi vain väliaikaiseksi.


Talvisotaa käytiin paikoin epäinhimillisissä olosuhteissa ja pakkasissa (kuva: SA-kuva)

Eräs ratkaiseva tapahtuma tiellä Talvisodan rauhanneuvotteluihin ja rauhaan tapahtui helmikuun 28. ja 29. päivän välisenä yönä. Tuolloin käydyistä keskusteluista ei ole jäänyt paljoakaan kirjallista aineistoa ja ehkä siksi koko vajaan vuorokauden kestänyt tapahtumasarja on jäänyt melkein tuntemattomaksi. 

Suomi oli taistellut tuossa vaiheessa Neuvostoliiton miljoona-armeija vastaan jo melkein kolme kuukautta. Taistelu oli ollut sikäli menestyksellistä, että vihollinen ei ollut onnistunut tuhoamaan ratkaisevalla tavalla Suomen armeijan puolustuskykyä millään rintamanosalla. Helmikuun 11. päivänä venäläiset olivat kuitenkin murtautuneet Summassa puolustusketjun läpi ja perääntyminen kohti Viipuria oli alkanut. 

Ymmärrettiin, että pitkään aikaa rintama ei voi enää kestää. Reservejä ei ollut ja materiaalisetkin voimavarat olivat ehtymässä 

Venäläisiin oli haettu yhteyttä Tukholman lähetystön kautta ja lopulta saatiin 23. päivä helmikuuta kuulla vähän täsmällisemmät rauhanehdot. Uusi raja noudattaisi suunnilleen Uudenkaupungin rauhan rajaa vuodelta 1721. Se merkitsi sitä, että koko Kannas ja Laatokan pohjoispuoli olisi luovutettava ja sen lisäksi Hankoniemi olisi vuokrattava Neuvostoliitolle 30 vuodeksi. Helmikuun 28. päivänä venäläiset vielä lisäsivät painetta ja ilmoittivat Tukholman kautta, että ehdot on hyväksyttävä maaliskuun 1. päivään mennessä, muuten tarjous raukeaa. 


Suomelta vaaditut alueluovutukset olivat vielä ankarampia kuin ennen sotaa (kuvituskuva: SA-kuva)


 

Rauhanneuvotteluihin on ryhdyttävä 

Rauhanehtoja käsiteltiin vielä samana päivänä klo 15 alkaneessa valtioneuvoston istunnossa. Keskusteluissa kävi selväksi, että yksin ei enää selvittäisi ja ranskalais-englantilaiset avuntarjouksetkin olivat sen verran epämääräisiä, että niiden varaan puolustusta ei voitaisi perustaa. 

Keskustelujen lopputuloksena todettiin, että vaikka ehdot olivat raskaat, rauhanneuvotteluihin on ryhdyttävä, puolustusministeri Juho Niukkasen ja opetusministeri Uuno Hannulan ollessa eri mieltä. Sitten todettiin, että näin tärkeässä asiassa on vielä kuultava ylipäällikkö Mannerheimia ja lopullinen päätös tehtäisiin vasta sen jälkeen. 

Päätökseksi tuli lähettää ministerivaltuuskunta Päämajaan. Pääministeri Risto Ryti tarjoutui lähtemään ja muiksi valtuuskunnan jäseniksi valittiin sosiaaliministeri K.-A. Fagerholm, sisäministeri Ernst von Born, oikeusministeri J.O. Söderhjelm ja maatalousministeri P.V. Heikkinen. Mukaan lähti myös Päämajan edustajana hallituksessa toiminut kenraalimajuri Rudolf Walden. 

Aikaa ei ollut hukattavissa ja lähtö Mikkeliin Otavan kansanopistolle – jossa Päämaja tuolloin sijaitsi – tapahtui samana iltana klo 18.30. Perillä oltiin epämukavan junamatkan jälkeen vähän ennen puoltayötä. 


Mannerheimia kävivät Päämajassa tapaamassa mm. pääministeri Ryti sekä kenraalimajuri Walden
Mannerheimia kävivät Päämajassa tapaamassa mm. pääministeri Ryti sekä kenraalimajuri Walden

Keskustelut ylipäällikön kanssa 

Tutkimuskirjallisuudessa on esitetty, että Päämajassa olisi tuolloin ollut koko joukko kenraaleita ja useimmat heistä olisivat vastustaneet rauhantekoa venäläisten tarjoamilla ehdoilla. Rauhanvastaisuudesta hämmästynyt Mannerheim olisi saanut kuitenkin ylipuhuttua heidät rauhan kannalle neuvottelujen välisellä tauolla. 

Tapahtumien kulku asettuu aivan eri valoon paikalla olleen Söderhjelmin heti matkan jälkeen tekemien muistiinpanojen perusteella. Hänen mukaansa Päämajan tapaamisessa oli tuona yönä paikalla Mannerheimin lisäksi vain päämajoitusmestari, juuri kenraaliylennyksen saanut Aksel Airo, sekä yleisesikunnan päällikkö kenraaliluutnantti K.L. Oesch. Antaessaan ensimmäisen puheenvuoron Airolle Mannerheim totesi, että Heinrichsin ollessa rintamakäynnillä, selostaa etulinjan tilannetta ja puolustuskykyä hänen sijastaan Airo. Myös Heinrichsin on väitetty olleen paikalla, mutta totta tämä ei siis ole. 

Airon jälkeen esiintyi Oesch. Kummankin kenraalin viesti oli lohduton. Sotamateriaalia sentään vielä jonkin verran oli, mutta joukot olivat läpiväsyneitä eikä reservejä ollut. Erityisesti päällystöstä oli pulaa. Sen vuoksi armeijan puolustuskyky ei enää kauan kestäisi.  

Sekä von Born että Ryti yrittivät saada Mannerheimilta vielä vastausta kysymykseen, oliko nyt tehtävä rauha. Mannerheim vastasi kummallekin kysyjälle, että hallituksen on tehtävä se päätös, ei hänen. Ylipäällikkö lisäsi vielä, että häon selostanut rintamatilanteen ja on valmis kertomaan siitä lisääkin, mutta ministerien on tehtävä tarvittavat johtopäätökset, eikä hän halua neuvoa hallitusta. Mitään erimielisyyttä kenraalien ja ylipäällikön välillä Söderhjelm ei havainnut. 


Sodan loppua kohden niin miehet kuin ammukset alkoivat olla lopussa

Evaihtoehtoja 

Asia tuli selväksi ja paluumatkalle lähdettiin puolen yön jälkeen. Yöllisissä keskusteluissa vimmatusti heiluvassa junassa ministerit olivat yksimielisiä siitä, että venäläisten rauhantarjoukseen on vastattava myönteisesti ja neuvottelut on aloitettava heti, kun se on mahdollista. Ministerien toinen puheenaihe oli se, että rauhasta tulee vain väliaikainen ja on työskenneltävä lujasti varustautumisen ja revanssin puolesta.  

Puheet välirauhasta alkoivat siis jo ennen lopullisen rauhasopimuksen solmimista. Esimerkiksi Söderhjelm käytti sanaa jo 9.3. pidetyssä valtioneuvoston istunnossa – samaan aikaan, kun Ryti ja muut rauhanneuvottelijat olivat jo Moskovassa. Oikeusministerin mielestä ankarat rauhanehdot olisi helpompi hyväksyäjos kaikki pitävät tätä välirauhana ja ovat valmiit varustautumaan sen hetken varalta, jolloin raja palautetaan.   

Ulkoministeri Väinö Tanner ilmoitti olevansa samaa mieltä, mutta lisäsi että asiaa ei sanoa ääneen – eikä sitä juuri sanottukaan Talvisodan rauhan jälkeen. Totta se kuitenkin oli, kun Jatkosota syttyi kesäkuussa 1941.  

Väsyneet ministerit olivat aamulla 29.2. Helsingissä ja rauhanprosessi käynnistettiin vielä samana päivänä. Aseet vaikenivat aamupäivällä 13.3.1940 ja siniristiliput laskeutuivat puolitankoon eri puolilla Suomea. Rauha oli tullut… mutta sen hinta oli kallis. 


Raskain ehdoin tullutta rauhaa tervehdittiin maassa suruliputuksella


Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden Talvisodan raskas rauha- teemaisessa numerossa 1/2020. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä, pelkän lehden voit tilata täältä.

Jaa kirjoitus:

24.2.2021 Miesten joutuessa rintamalle tuli Kosti Rasinperästä 8-vuotiaana perheen pää: ”Tein ne työt, mitä miesten kuului tehdä” 

Kosti Rasinperän perheestä lähtivät rintamalle isä ja kummisetä (kuva: Pertti Harju)

Loppusyksystä 1939 elettiin Suomessa uhkaavia aikoja. Neuvostoliitto oli jo jonkin aikaa vaatinut Suomelta alueluovutuksia ja ajan mittaan vaatimukset ja niiden sävy olivat kiristyneet. Kuortaneella sijaitsevalla Rasinperän tilalla seurattiin muun maan lailla huolestuneina Suomen taivaalle kerääntyviä ukkospilviä. 

– Kun tuli käsky Ylimääräisiin harjoituksiin, pidettiin kotirintamalla vielä yllä toivoa rauhan säilymisestä, Kosti Rasinperä, perheen lapsista vanhin, huokaisee nyt.  

– Sen vertaa ei tuleva vihollinen noudattanut tapoja, että olisi piitannut julistaa sodan alkavaksi. Aamuvarhaisella 30.11.1939 vyöryivät vihollisdivisioonat yli rajan, Helsinkiä pommittivat pommikonelaivueet.

Äidin Rasinperä muistaa olleen peloissaan miehensä puolesta. Ville Rasinperä oli 36-vuotias ja kolmen pienen lapsen isä.  

Rintamalle joutui Villen lisäksi myös häntä seitsemän vuotta nuorempi veljensä Paavo, joka oli Kostin kummisetä. Hän oli kihloissa ja suunnitteli jo innolla yhteistä tulevaisuutta nuoruudenrakkauden kanssa.  


Rasinperän setä Paavon rykmentti JR 23 taisteli mm. Taipaleella (kuva: SA-kuva)

Perheen pääksi 

Jo joulukuussa alkoi kotipuoleen saapua viestejä taistelujen vaatimista uhreista, kaatuneista ja haavoittuneista. Tällainen saatiin myös Rasinperän tilalle.  

– Isämme, taistelulähettialikersantti oli haavoittunut joulupäivänä. Muutaman metrin päähän pudonneen kranaatin sirpaleet repivät molempia jalkoja. Sama kranaatti sammutti myös naapurikomppanian alikersantin elämän. Äiti sai tiedon, että isä on hoidettavana sotasairaalaksi muuttuneessa Aulangon loistohotellissa, hän kertoo. 

– Kauheinta oli, kun kotiin tuli paketti, joka sisälsi isän veriset alusvaatteet. Villahousut oli leikattu auki ylhäältä alas ja palautettiin omistajansa kotiin. Silloin emme vielä tienneet, missä hän oli ja miten pahasti oli käynyt. Tarina lienee hyvin tavallinen niinä aikoina.

Samoihin aikoihin hän sai rintamalta muutakin postia: lyijykynällä kirjoitetun ruusukuvaisen postikortin kummisedältään. Sen sisältö muistuttaa, kuinka miehet pyrkivät suojelemaan kotirintamaa myös sanoillaan. 

Terveisiä täältä kaukaa. Emme tiedä koska pääsemme täältä pois, kuukausi on jo oltu. Isä lähti tänään sairaalaan, siinä oli vähän ihottumaa, ei sen kauaa tarvitse siellä olla, kortin teksti lohdutti. 

– Kansakoululainen sai kortissaan komean tittelin ’herra’. Tiesin mitä se tarkoitti: talon isännyys oli siksi talveksi siirtynyt minulle, esikoiselle, hän hymähtää.  

Hän oli kahdeksan. 

– Perheen päänä otin vastuun äidistä ja sisaruksistani. Tein ne työt, mikä miesten kuului tehdä. Puusouvi oli raskainta.


Rasinperä sai kummisedältään rintamalta kortin vain muutama viikko ennen tämän kaatumista

Vapauden kallis hinta 

Pari viikkoa myöhemmin tuli uutisia kummisedästä.  

Itsenäisyydestämme maksetusta kalliista hinnasta muistuttava kortti on yhä tallessa

– Hän oli kaatunut konekivääripesäkkeen valtausyrityksessä yhdessä komppanianpäällikön sekä lapsuudesta saakka tutun aseveljen kanssa. Molemmat nukkuvat nyt ikiuntaan sankarihaudassa kotikirkon juurella.

Hänen veljensä pääsi onneksi palaamaan kotiin perheensä luo.  

– Isä selvisi vammoistaan, jotka näyttivät pahalta, mutta jalat toimivat. Kun kaikkia sirpaleita ei kaivettu pois, hän sanoi, että ”ne on jätetty kertomaan sään muuttumisista”, Rasinperä muistelee. 

– Talvi- ja myös Jatkosodan sotalesket ja sotaorvot ovat vuosikymmeniä kantaneet muistojaan omassa hiljaisuudessaan. Monien ainoaksi kriisiavuksi ovat jääneet sanotut sanat avoimen haudan äärellä, hän pohtii vapautemme kallista hintaa. 

– Emme milloinkaan saa lakata osoittamasta kiitollisuuttamme vapautemme puolustajille; emme rakastamasta tätä isiemme ja äitiemme maata.   

Ruusukortti on yhä tallessa. 

– Sen paikka oli jo tuolloin Raamattuni kannen alla, ja on edelleen. 


Paavo Rasinperä on yksi Kuortaneen sankarihautausmaan 215 sankarivainajasta (kuva: Santtu Hakala)

PS. Tiesitkö, että kenttäpostin toimivuutta testataan Suomen puolustusvoimien harjoituksissa yhä tänäänkin? Täältä löydät lisää juttua aiheesta:



Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden Kotirintama- teemaisessa numerossa 5&6/2020. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä, pelkän lehden voit tilata täältä.

Jaa kirjoitus:

23.2.2021 Lottamuseon uusi päänäyttely nostaa esiin Lotta Svärdin 100-vuotisen yhteiskuntavastuun

Tänä vuonna perustamisensa 100-vuotisjuhlaa viettävän Lotta Svärdin juhlavuosi näkyy myös Tuusulassa sijaitsevassa Lottamuseossa. Museoon avautumassa oleva Lotta Svärd – 100 vuotta yhteiskuntavastuuta– näyttely kertoo, kuinka merkittävä rooli naisilla oli suomalaisen yhteiskunnan rakentamisessa aina itsenäistymisestä tähän päivään.


Näyttelyamanuenssi Sini Näppä (vas.), Lotta Svärd Säätiön toiminnanjohtaja Anne Nurminen ja museonjohtaja Saija Ylitalo

– Lotta Svärd – 100 vuotta yhteiskuntavastuuta- näyttely on sadan vuoden aikamatka täynnä mielenkiintoisia tarinoita, kiinnostavia yksityiskohtia ja vivahteikkaita elämänkohtaloita. Näyttelyyn on valittu museon ainutlaatuisista kokoelmista kiehtovimmat valokuvat, ennen julkaisematonta arkistoaineistoa ja lottien henkilökohtaista esineistöä, kertoo Lotta Svärd Säätiön viestintäpäällikkö Miia-Susanna Koski.


Lottamuseon uutuusnäytely tekee vaikutuksen jo monipuolisuudellaan

Hänellä on myös vinkkinsä näyttelyn tarjontaan.

– Eräs erittäin mielenkiintoinen kokonaisuus on Elvi Eljalan lottareppu. Lottapiiri antoi komennukselle lähtevälle lotalle kaikki tarvittavat varusteet, jotka oli komennuksen jälkeen palautettava. Todellisuudessa varusteet kuluivat usein loppuun, eikä monella ollut kotiinpalatessa muita vaatteita kuin lottapuku. Lottajärjestön lakkauttamisen jälkeen osa lotista hävitti kaikki merkit lottajärjestöön kuulumisesta ja vaikeni sodanaikaisesta toiminnastaan. Kaikki eivät lottavarusteistaan kuitenkaan luopuneet, vaan ne laitettiin piiloon.

Lotta Eljalan lottapuku ja reppu sisältöineen löytyivät 2017 hänen kotinsa ullakolta, minne ne oli todennäköisesti pakattu jo kesällä 1945.


Lotta Elvi Eljalan lottavarusteet (kuva: Studio Kyläpää)

– Näyttelyn keskiöön nousee suomalaisten naisten vapaaehtoinen työ, joka linkittyy kiinteäksi osaksi kansakuntamme kehitystarinaa. Juuri itsenäistyneessä Suomessa lottajärjestö mahdollisti jäsentensä aikaisempaa vahvemman yhteiskunnallisen osallistumisen, Koski kertoo.


Lottajohtajat olivat merkittäviä roolimalleja naisjohtajuudesta

 

Museossa on näytteillä myös pitkäaikaisen lottajohtajan Fanni Luukkosen saama harvinainen kunniamerkki

Koulutuksen kautta toimintavalmiutta

Lottajärjestön keskeinen tavoite oli tarjota jäsenilleen koulutusta yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta. Tämän merkitystä ei 2000-luvun ihminen heti ehkä oivaltaisikaan.

– Monille naisille Lotta Svärd -järjestön kurssit olivat 1920–1930-lukujen Suomessa ainoa mahdollisuus opiskeluun kansakoulun jälkeen, Koski huomauttaa.


Vielä 1930-luvulla lottien kurssit olivat monen suomalaisnaisen ainoa mahdollisuus kouluttautua kansakoulun jälkeen

 

Lottia koulutettiin mm. väestönsuojelutehtäviin

Lottamuseon näyttelyssä museovierailijalle tarjoutuu tilaisuus tutustua lottien alkuperäisiin oppimateriaaleihin ja luentomuistiinpanoihin. Miten muun muassa sääoppia ja lentokonetyyppitunnistusta harjoiteltiin, entäpä ruokalistojen laatimista ja reseptiikan ainesosien laskemista? Ajan hengestä puolestaan kertovat uniikit valokuvat ja 1940-luvulla lottaopistolla kuvattu filmi.


Sotien aikana Suomessa jouduttiin varautumaan myös kaasuhyökkäyksiin

 

Lottia kaasusuojeluharjoituksissa


Vuotuinen vierailijamäärä on normaalisti n. 18 000 eikä ihme:  upea Lottamuseo on tutustumisen arvoinen päiväkohde vähän kauempaakin saapuville. Ihasteltavaa ja ihmeteltävää riittää koko perheelle, eikä vähiten Lottakanttiini-kahvilan tai hykerryttävän Lottapuoti-museokaupan ansiosta. Sen verkkomyymälään pääset muuten asioimaan koska tahansa!


Kannattaa pitää silmällä Lottamuseon mm. lapsille järjestämiä erikoistapahtumia

 

Lottakanttiinin herkullisia antimia ei kannata ohittaa

Älä myöskään unohda tutustua museon aukioloaikoina avoinna olevaan ulkonäyttelyyn Sairasjunan matkassa (vapaa pääsy!).


Myös Lotta Svärd-astiat tuomittiin välirauhan ehdoissa tuhottaviksi, mutta käskyä uhmattiin paljon. Kuvassa Pyhtään paikallisosaston astiasto. Uustuotantoa voi ostaa museon Lottapuodista

Työtä rauhan aikana ja sodan varjossa

Alun alkaen Lottajärjestön toiminnan keskiössä oli suojeluskuntajärjestön tukeminen, mutta hyvin nopeasti järjestön vapaaehtoinen työ laajeni laajemmankin sosiaalisen huollon piiriin.

– Ennen sotia ja pulavuosina lotat harjoittivat laajamittaista hyväntekeväisyystoimintaa, yhdessä muiden avustusjärjestöjen muun muassa Suomen Punaisen Ristin ja Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliiton kanssa. Lottajärjestön paikallisosastoissa lotat keittivät päivittäin ruokaa hädänalaisille sekä keräsivät ruokatavaraa ja vaatteita jaettavaksi, Koski kertoo ja lainaa erään kotirintamalotan muisteluita.

”Aikaa sai riittämään, kun päivää jatkoi yöhön myöhään ja jätti vähempiarvoisia töitä tekemättä. Ei näistä töistä palkkaa kukaan kotirintamalla saanut, eikä odottanutkaan!”


Väläyksiä historiasta ja pommituksen kohteeksi joutuneista kaupungeista

 

Lottien auttamistahtoa tarvittiin myös sodan jälkeen jatkuneena pula-aikana

– Sota-aikana lottien yhteiskuntavastuu näyttäytyi muun muassa heikompiosaisista huolehtimisena, sotapakolaisten matkan turvaamisena, vanhusten ja lasten auttamisena sekä sairaiden hoitamisena ja tämä ajatus on yhä keskeinen osa nykytoimintaamme, Koski muistuttaa.


Lottia toimi rintamalla mitä moninaisimmissa tehtävissä

Lottien työhön niin sodan, kuin rauhankin aikana museovierailijan johdattaa lotille aikoinaan kuulunut esineistö, runsas valokuvamateriaali ja lottien koskettavat omakohtaiset muistot. Yksi heistä on muuan pikkulotta Carlberg, joka sotien jälkeen tuli  tunnetuksi mm. maamme ensimmäisenä naispuolisena puolustusministerinä Elisabeth Rehninä!

”Me naiset ja tytöt uskoimme sodan joskus loppuvan, uskoimme tulevaisuuteen. Rakensimme mielessämme parempaa aikaa.”


Näyttely avaa koskettavan ikkunan sotavuosiin… ja rakkauteen niiden varjossa

Yhteiskuntavastuuta koronan aikaan

1944 välirauhansopimuksella lakkautetun Lotta Svärdin toiminta jatkuu nykyään Lotta Svärd säätiönä. Juhlavuoden kantavana teemana on yhteiskuntavastuu, mille koronapandemia antoikin ihan omanlaisensa merkityksen.


Esillä on niin aitoa lottatarpeistoa kuin kuvaharvinaisuuksia museon arkistoista

– Tällä hetkellä vastuun kantaminen muista tarkoittaa sitä, että teemme oman osamme koronaviruksen leviämisen ehkäisemiseksi ja tuemme tilanteen seurauksena ahdinkoon joutuneita suomalaisia. Tästä yhtenä esimerkkinä on säätiön viime vuonna kriisin kohdanneille lapsiperheille suunnattuun pikaiseen ruoka-apuun ohjattu 100 000 euron lahjoitus, kerrotaan säätiön sivuilla.

Näyttelyn osalta halu toimia vastuullisesti tarkoittaa sitä, että museon näyttelyt pysyvät suljettuina ainakin maaliskuun alkuun saakka, minkä jälkeen tilannetta arvioidaan tuolloin voimassa olevien koronarajoitusten pohjalta uudelleen. Onneksi on kuitenkin modernit viestintätyökalut.


Lottamuseon näyttely on kiehtova aikamatka

– Lottamuseon museolehtori Anna Jantunen esittelee näyttelyä videotervehdyksin Lottamuseon Facebook-sivulla. Tervetuloa seuraamaan Lotta Svärd 100 -juhlavuoden näyttelyyn liittyviä päivityksiä siis sinnekin!

Ensimmäiset esittelyistä on jo julkaistu ja löytyvät täältä ja  täältä.


Lottamuseo on monipuolinen vierailukohde vähän kauempaakin matkaaville

Syvärannan Lottamuseo

Rantatie 39, 04310 Tuusula

www.lottamuseo.fi



Lotta Svärd 100- vuotisjuhlavuosi on näkyvästi esillä myös Sotaveteraaniliiton viestinnässä ja Lotta Svärd- järjestöä eri teemojen kautta käsitteleviä artikkeleita julkaistaan vuoden aikana niin nettisivuillamme kuin Kenttäpostia-lehdessämme.


PS. Joko luit tämän?

Jaa kirjoitus:

18.2.2021 Maan uusin Pro Patria-taulu löytyy Raumalta – Rauman Lukko kunnioittaa kahdeksaa kaatunutta pelaajaansa

Kaikkialla Suomessa ei Pro Patria-taulujen nimiin kaiverrettua kallisarvoista perintöä ole unohdettu ja uusia paljastetaan yhä. Maan uusin taulu näki päivänvalon vain muutama viikko sitten Raumalla, missä helmikuun alussa päästiin Rauman Lukon kotihallissa Kivikylän areenalla kokemaan poikkeuksellisen tunteikkaita hetkiä jo ennen matsia.


(juttu ja kuvat: Asko Tanhuanpää)

Kivikylän Areenan Pro Patria taulun paljastaneen kaupunginjohtaja Johanna Luukkosen airueina tilaisuudessa toimivat Rauman Lukon Nuorten SM-liigaa pelaavat Matias Rauvola (vas.) ja Alex Mäkelä

Rauman Lukon nuorten SM-liigassa pelaavat Alex Mäkelä ja Mikael Rauvola saivat 3.2.2021 Raumalla pelatun Lukon ja Ilveksen välisen liigaottelun alla harvinaisen kunniatehtävän, Kaksikymppiset nuorukaiset pääsivät airueiksi, kun Rauman kaupunginjohtaja Johanna Luukkonen paljasti viime sodissa isomman mahdollisen uhrin isänmaan vapauden eteen antaneiden Lukon jäsenten Pro Patria -taulun Rauman jäähallissa.

Suomen 1939-1945 sodissa menetti henkensä kahdeksan lukkolaista: Eero Anttila, Kari Hirvensalo, Vilho Jokivirta, Kaino Ruohonen, Toivo Saarinen, Yrjö Saramäki, Yrjö Vuorilehto sekä Paavo Välimäki. Nuorin heistä oli  hädin tuskin 18 vuotta täyttänyt Ruohonen.

On se ollut kova paikka, kun on joutunut lähtemään tässä iässä sotaan. Koulussa olen niistä ajoista kuullut historiantunnilla, mutta tosi paljon on sellaistakin, mistä en ollut aikaisemmin tiennyt mitään. Tietoutta pitäisi ehdottomasti lisätä nuorten keskuudessa, Nuorten SM-liigan tammikuun pelaajaksi valittu maalivahti Mäkelä tiivisti. 

Oma pappani oli mukana Talvisodassa ja häneltä sain kuulla sellaistakin, mistä ei koskaan koulussa puhuttu. Ja on sodassa annetusta uhrista joskus keskusteltu joukkueen sisälläkin. Uskon, että nuorten jääkiekkoilijoiden tietämys lisääntyy jatkossa ainakin Raumalla. Siihen velvoittaa myös tämä nyt paljastettu kunniataulu. On todella iso kunnia pelata seurassa, joka muistaa omia sankarivainajiaan, mietti puolestaan Rauvola. 


Jatkosodassa raumalaismiehiä taisteli mm. JR 56:ssa

“Lukko on perhe” 

Idea Pro Patria -taulun hankkimisesta raumalaisseuran kotihalliin lähti Raimo Vahannon vetämästä Business Clubista. Vahanto puhui asiasta seuran puheenjohtaja Ari Salmelle, joka otti heti asian omakseen. Aiemmin vastaava kunniataulu on paljastettu vain yhden liigaseuran eli Turun Palloseuran toimesta vuonna 2017. 

Minusta tämäkin taulu kertoo siitä, että Rauman Lukko on perhe ja suomalaisille perheille ominaista on aina ollut menneiden sukupolvien kunnioittaminen. Lukon sankarivainajat olivat omalla panoksellaan mahdollistamassa sitä, että Alexin ja Mikaelin kaltaiset nuoret saavat tänä päivänä vapaasti harjoitella ja urheilla itsenäisessä Suomessa, kuvaili kaupunginjohtaja Luukkonen  paljastuspuheessaan. 

Toivon, että erityisesti 18-vuotiaana henkensä isänmaalle antaneen Kaino Ruohosen tarina kulkeutuisi myös nuorempien sukupolvien tietoisuuteen. Sitä ajatellessaan ymmärtää, miten etuoikeutettuja me olemme.

Kaikkiaan viime sodissa kuoli 79 raumalaisten urheiluseurojen aktiivia.  


Aiomme esitellä Rauman taulun Kohtalot Pro Patria taulun takaa-sarjassamme. Onko sinulla tietoa tai kuvia sen henkilöistä? Ota yhteyttä ja auta meitä ikuistamaan heidän tarinansa jälkipolvillekin: toimitus@sotaveteraaniliitto.fi


Jaa kirjoitus:

15.2.2021 Suomen toiseksi vanhin veteraani Klaudia Rahikainen täytti 108 – pitkän iän salaisuus on ”karjalaisessa luonteessa ja intialaisessa viisaudessa”

Suomen vanhimpiin kuuluva veteraani, Helsingissä asuva lotta Klaudia Rahikainen täytti 13.2.2021 108. Tämän kunniaksi julkaisemme uudestaan hänen 106-vuotispäivänsä alla antamansa juhlahaastattelun, jossa hän jakoi niin pysäyttäviä elämänkokemuksiaan… kuin sen salaisuuden pitkään elämäänsä.


Lotta Svärdin toiminnanjihtaja Ane Nurminen sai erikoisluvan tavata päivänsankari ihan kasvotusten

– Menneet minä muistan, paremmin kuin eilisen, ilmoittaa Klaudia Rahikainen hymyssä suin. Muistettavaa hänellä onkin pitkältä ajalta: hurmaavalla lotalla tuli 13.2.2021 täyteen huikeat 108 vuotta.

Lotiin  Salmissa syntynyt Karjalan kasvatti liittyi Helsinkiin muutettuaan 1930-luvun alussa.

– Se oli lottaosasto 36. Olin varuskuntalottana ja rouva Oesch oli sen puheenjohtaja, hän kertoo ylpeänä maineikkaan kenraali K.L Oeschin vaimoon viitaten.


Ennen kuin kaikki muuttui

Sodasta ei Rahikaisen mukaan lottien keskuudessa puhuttu eikä siihen oikein uskottu. Sotaa edeltänyt kesä on jäänyt elävästi hänen muistoihin.

– Kuulin heidän naapurissaan kotiapulaisena työskentelevältä tyttöystävältä, että Abraham Stillerin*  perheeltä Kulosaaressa oli sisäkkö lähdössä ja niin minä menin heille ja olin siellä kaksi kuukautta. Kävin Keskuskadulla IKL:n Musta Karhu-nimisessä ravintolassa. Ei minulla ollut mitään poliittisia mielipiteitä, minä kävin siellä, kun siellä laulettiin. Ja siellä laulettiin Mustapaitojen marssia, joka oli kuulemma tehty Saksan kansallislaulun sävelmään, Klaudia muistelee.

Lottiin 108-vuotias Klaudia Rahikainen liittyi 1930-luvulla

– Sitä minä lauloin Stillereillä oikein lujaa, ennen kuin kuulin yhdeltä perheen neljästä pojasta, että hän ei oikein tykkää siitä. Vähän sen jälkeen heille tuli Puolasta yksi juutalaispoika, jonka tuomarintutkinto olisi ollut enää yhdestä kokeesta kiinni. Hän oli päässyt pakoon tänne ja oli muutaman päivän Stillereillä, ennen kun hävisi.* Ilmeisesti pääsi Amerikkaan. Silloin minäkin aloin aavistella, että nyt eivät ole asiat hyvin, tämä satu on tulossa päätökseen, hän puistelee päätään muistoihinsa vaipuen.

Aikaansa Stillereillä Rahikainen muistelee lämmöllä ”elämänsä helpoimpina päivinä.” Loppukesästä hän lähti Helsingistä lomalle kotiin, jossa ajatteli tällä kertaa viipyä vähän pidempään. Kaikki oli kuitenkin peruuttamattomasti muuttumassa.

– Olin Suojärvellä kummitätini luona kun Saksa hyökkäsi Puolaan. Oli syyskuun ensimmäinen. Minä ostin saman tien lipun Salmille ja lähdin kotiin. Junalla pääsi Matkaselkään saakka, siitä eteenpäin piti mennä autolla. N. 3-4 kilometrin päässä kotoa oli pieni myllypuro, jossa oli silta ja sillä suojeluskuntalainen pyssyn kanssa. Silloin heräsi Suomikin.

Vartiossa oleva suojeluskuntalainen vaati saada nähdä sillan ylittäviltä passin. Topakkana tyttönä Rahikainen antoi tämän kuulla kunniansa.

– Sehän oli Pekka Kokkonen, minun kansakoulukaveri. Minä sanoin, herranjestas, tunnethan sinä minut ja minä sinut! Mutta kun ensimmäistä päivää oli, niin oli virkaintoinen. Eihän meillä mitään passeja ollut silloin olemassakaan. Minä sanoin, että minä sinulle kohta passin näytän, hän nauraa.


Lieksa oli kokonaisuudessaan sotatoimialuetta

Sota syttyy

Salmi oli vain kolmen kilometrin päässä valtakunnan rajasta ja syksyn edetessä sodan uhka alkoi olla yhä todellisempi.

– Se oli jokapäiväistä elämää, sitä elettiin päivä kerrallaan. Mutta pelättiin ja alettiin varustautumaan siihen, että jos tulee lähtö. Minä ahkerasti kudoin ja ompelin, kun olin vanhin lapsista. Nuorin meistä oli vasta 4-vuotias. Mamma kehräsi villalankaa kuin viimeistä päivää ja minä kudoin niin kuin viimeistä päivää.

Lottana Klaudia sai komennuksen Pirttiselän rajavartiostoon, jossa olivat rajavartion lisäksi myös kylän miehet, ehkä parikymmentä kaiken kaikkiaan. Lähtö hänen perheelleen tuli torstaiaamuna, marraskuun viimeisenä päivänä. Lunta satoi tuona päivänä hänen mukaansa kuin nenäliinoja.

– Me oltiin Pirttiselässä jo siihen tykinjyskeeseen ja ammuksiin totuttu, ettei oltu millänsäkään. Minä tiskasin aamutiskiä, toinen lotta keitti puuroa. Pojat olivat juuri juoneet teensä ja naapurin poika, Myllärin Mikko totesi, että voi, miten toinen kupillinen maistuisikin, muttei ole aikaa, kun pitää lähteä sotimaan.

Pian tuli lähtö lotillekin.

– Rajavartioston väliaikainen komentaja, vänrikki Marjanen tuli sanomaan, että nyt emännät vaatteet niskaan. Minä kysyin, että onko sota syttynyt. Hän sanoi, että on. Jo ennen kuin selvisimme sieltä Pirttiselän vartiolta, saimme kuulla, että Mikko oli kaatunut.

Klaudian lisäksi sotaan joutui heidän perheestään vanhin poika Vilho. Veera-sisko oli puolestaan rintamalottana.

Klaudiaa kehotettiin olemaan menemättä kodin kautta, koska sillä suunnalla tykitys oli ollut vieläkin kovempaa. Mutta tyttö piti päänsä.

– Päällysjärvellä kiireessä muutamia ovia aukaisin, että nyt alkakaa mennä niin kuin olisitte menossa jo! Kun pääsin kotiin, ei siellä ollut ketään. Kaikki olivat lähteneet. Kotiin oli jäänyt vain pieni kissanpentu ja vielä tänäkin päivänä mietin, että miksen pistänyt sitä poveen – kyllä me oltaisi jotenkuten sen kanssa tultu juttuun, hän surkuttelee.


Lasse rintamalla Rukajärven suunnalla

Toinen lähti sotaan, toinen evakkoon

Kotimatkallaan junassa Helsingistä Sortavalaan oli Klaudia tutustunut rajavartioston mieheen Lasse Rahikaiseen, jonka kanssa tunteet olivat syvenneet seurusteluksi.

– Seuraavana oli Palojärvi. Sieltä tuli tuttu miesjoukko, naapurin miehiä ja minä kysyin, että oletteko nähneet Rahikaista. Sanoivat että kohta se tulee, mutta älä nyt kovin pitkäksi aikaa jää odottamaan. Niin se tuli ja me lähdettiin porukassa. Orusjärvi oli seuraava suurempi paikka, jossa kokoonnuttiin. Sinne oltiin tultu pienemmistä kylistä. Oli parikymmentä hevosta rekineen täynnä pakolaisia. Vanhukset ja lapset olivat reessä, mutta me nuoremmat kävelimme.

Klaudiaa Lasse ohjeisti kirjoittamaan hänen äidilleen Pertunmaalle jotta saisi tarvittaessa tiedon, jos jotain tapahtuisi.

– Orusjärvellä sitten erosimme: Lassi läksi sotaan ja minä evakkoon. Tulemalle oli matkaa 20 kilometriä. Sanottiin, että ottakaa evästä mukaan. Jotkut ottivat tietysti juuri paistamansa leivät, toiset ottivat taikinankin.

Muisto pakomatkasta on jäänyt elävästi mieleen.

– Se saattue… se oli niin hiljainen. Kukaan ei itkenyt, kukaan ei noitunut, kukaan ei valittanut. Hiljaa vain mentiin eteenpäin. Ja kun taakse katsottiin, niin taivas loimusi ammuksista kuin taloja olisi poltettu, Klaudia palaa 80 vuoden takaisiin tapahtumiin.

– Tunti annettiin aikaa lähtöön. Sinne jäi talot ja karja. Ja Aune-siskon nukke. Eihän sitä aikuinen ymmärrä, miten lapsen mieli toimii: minä olin tehnyt hänelle nuken ja hän olisi ottanut sen mukaan, mutta mamma sanoi, että on paljon muutakin mitä pitää ottaa ja niin nukke jäi. Aune muisteli sitä vielä aikuisenakin.

Evakkokulkue päätyi suojeluskuntatalolle, missä lotilla oli odottamassa teetä ja voileipiä. Kukaan ei tiennyt, miten elämä jatkuisi.

– Meidät vietiin Tohmajärvelle ja sieltä muutaman päivän päästä Saarijärvelle. Siellä vietettiin talvisodan loppu. Sitten minä läksin Helsinkiin leipää etsimään. Lasse säilyi talvisodassa, hän haavoittui Klemetin motissa.


Klaudia ja Lasse vihittiin 23.3.1941

Kotona ei koskaan puhuttu sodasta

 Sodan jälkeen maa oli täynnä karjalaista siirtoväkeä ja kaikki etsivät töitä. Kotiapulaisen paikkoja jonotettiin kadulle saakka. Klaudia löysi mieluisan paikan eversti Einari Haltiavuoren taloudesta. Joulun aikaan Lasse kävi Helsingissä ja pariskunta meni kihloihin.

– Joululahjaksi sain Haltiavuorilta Myrna-kahvikaluston. Se on yhä käytössä.

23.3.1941 heidät vihittiin Suurkirkossa, yhtä aikaa viiden muun parin kanssa.

– Suntio sanoi, että pitäkää omastanne kiinni, ettei mene sekaisin! Joku oli vitsikäs ja tuumasi, että väliäkös sillä – morsian kuin morsian!

Koko yön oli satanut lunta ja Klaudian jo odottaessa sulhoaan kirkossa sitä tuli vain lisää.

– Kaksi Lassen vartiotoveria oli täällä sotilassairaalassa ja tulivat vihkiäisiin. Toinen heistä huolestui, että mitä jos Lasse ei ehdikään ajallaan? Minä sanoin hätäkös mulla – minä otan sinua kynkästä kiinni ja sillä siisti!

Lasse ehti häihin ja pariskunta ehti olla naimisissa yli 52 vuotta. Häiden jälkeen aviopari asettui Lieksaan, jossa Lasse rajavartijana palveli. Kesäkuussa 1941 alkoi jatkosota.

– Pohjois-Karjalan rajavartiostolla oli leiri Lieksan Nurmijärvellä ja lotat olivat mukana. En muista monta meitä oli, mutta sen muistan, että lunta tuli vielä kesäkuussakin. Me oltiin lottien kanssa pullaa leipomassa pojille, kun yksi miehistä tuli ja sanoi että nyt autoon, sota on syttynyt.

Seuraavaksi mentiin Lieksaan rajakoululle, jossa oli taas aika jättää hyvästit.

– Minä olin ainoa, joka siellä itki! Saksalaiset olivat varmoja, että sota on pian ohi; että muutaman viikon päästä ollaan jo Uralilla. Minä sanoin pahanilmanlintuna. että kunhan ei vain omaa Uralia menetettäisi. Että tulisi lisää orpoja ja leskiä. Odotin silloin ensimmäistä lastamme ja ajattelin, että entä jos hänkään ei koskaan näkisi isäänsä? Lasse sanoi, että ennen kuin vauva syntyy, sodat on sodittu ja hän tulee jo kotiin. Vauva syntyi ja syntyi toinenkin, isä vain soti.

Lasse oli koko jatkosodan ajan Rukajärvellä. Hänen äidillään oli huolta kerrakseen: Lassen lisäksi rintamalla oli kaksi hänen veljeäänkin. Sodan jälkeen Lasse oli aktiivisesti mukana veteraanijärjestöjen toiminnassa, mutta sotakokemuksistaan ei Lasse koskaan kotona puhunut.

– Jossain vaiheessa, kun oli jo vuosia mennyt, niin hän sanoi, että nyt ei enää unissaan näe sotaa, Klaudia kertoo.


Karjalasta tuotu samovaari

Iloisessa luonnossa pitkän iän salaisuus

Jatkosodassa Suomi hankki talvisodassa menettämänsä alueensa takaisin ja siirtoväki pääsi palaamaan koteihinsa. Asemasotavaiheessa takaisin menivät myös Klaudian vanhemmat. Hän itse pääsi käymään kotiseuduillaan viimeisen kerran kesällä 1943, mutta sekin reissu jäi lyhyeen.

– Kun Viteleessä ammuttiin, niin ääni kulki vettä pitkin niin, että meidänkin ikkunat tärisivät. Muutama yö oltiin siellä esikoisen kanssa ja tultiin sitten takaisin Lieksaan.

Kesällä 1944 tuli Klaudian perheellä toinen ja tällä kertaa lopullinen lähtö. Tästä muistuttaa Klaudian olohuoneen nurkassa seisova messinkinen samovaari.

– Kun viimeisen kerran kotoa läksin, niin isä antoi samovaarin mukaan. Meillä oli ollut oma samovaari, hopeanvärinen ja paljon komeampi mutta venäläiset olivat ottaneet sen ja jättäneet tuon tilalle. Isäni sanoi, että ota samovaari muistoksi – heillä tulee niin kiireinen lähtö, ettei ehdi samovaariakaan keräämään seuraavan kerran kuin lähtö tulee. Ja niinhän siinä kävi.

Sodan jälkeen ei Rahikainen enää ole kotona Karjalassa käynyt.

– Olisihan sinne tietenkin päässyt vaikka kuinka käymään, mutta minä olen niin pitkävihainen. Kun ovat sen kerran ottaneet, niin pitäkööt.

Tokaisussa on epäilemättä aimo annos karjalaista huumoria, jonka Klaudia arvelee syyksi pitkään ikäänsäkin.

– Minä olen saanut Luojalta iloisen luonteen. Minä olen aina sanonut, että olen puhelias, mutta se ei ole minun vika, vaan heimon!

Ohjenuoraa on löytynyt tosin vähän idempääkin.

– Eräältä intialaiselta viisaalta – niitähän Intiassa on – kysyttiin, että mikä on pitkän iän salaisuus. Hän sanoi, että älä vihaa ketään, älä kadehdi mitään älä pyri valtaan. Enkä ole noin tehnyt. Meidän avioliitossakin oli hyvin tasavalta. Koskaan ei käyty nukkumaan vihassa päin.


* toim. huom. Abraham Stiller oli Ruben Stillerin isoisä. Arvostetussa asemassa Suomen juutalaisyhteisössä ollut mies tarjosi toisen maailmansodan aikana apua muualta Suomeen paenneille juutalaispakolaisille.

Juttua päivitetty 17.2.2021: Suomen vanhin veteraani on heinäkuussa 2020 108 täyttänyt oululaislotta Saime Haltia.

Jaa kirjoitus:

12.2.2021 100 vuotta täyttävä Osman Abdrahim: ”Jos olisin kerennyt telttaan, olisin ollut ihan reikiä täynnä” – kotoa lähetetty teepaketti pelasti espoolaisveteraanin hengen

Tee maistuu Osman Abdrahimille yhä

Miehet rintamalla tekivät kaikkensa suojellakseen kotirintamaa. Toisinaan kotirintaman onnistui kuitenkin suojella heitä. Näin kävi espoolaiselle Osman  Abdrahimille, jonka hengen pelasti kotoa saapunut lähetys.

Helsingissä 13.2.1921 syntynyt Abdrahim kuuluu Suomen tataareihin, jotka taistelivat ylpeästi isänmaansa puolesta siinä missä muutkin suomalaiset. 

– Meitä oli 177, joukossa 21 lottaa, hän kertoo. 

Abdrahimin perheestä rintamalla oli kuusi lasta: Osman ja hänen seitsemän vuotta vanhempi veljensä Hasan ase kädessä, tyttäret Faize, Hatime, Safiye sekä Sadri muonitus- ja lääkintälottina. Heistä vain Hasan ei palannut. Lapsista vanhimpana hän oli mukana jo Talvisodassa ja kaatui Säkkijärvellä 5.3.1940, vain päiviä ennen sodan päättymistä. 


Marsalkka Mannerheimin kuva on tataarien tiloissa kunniapaikalla

Suojeluskunta oli hyvä kouluttaja 

Talvisodassa Abdrahim oli mukana suojeluskunnassa, jonka kautta tataaritkin pääsivät vapaaehtoisena rintamalle. 

– Kaikilla Suomessa tuolloin asuneilla tataareilla ei ollut tuolloin vielä kansalaisuutta, joten heitä ei ollut kutsuttu asepalvelukseen, eikä näin ollen rintamallekaan, hän huomauttaa. 

– Käpylän kansakoulussa oli koulutuskeskus, jossa suojeluskunnan upseerit kouluttivat meitä. Siellä meitä juoksutettiin ja opetettiin käyttämään aseita. Suojeluskunta oli hyvä kouluttaja. Meille oli jo luvattu, että suojeluskuntapalvelus lasketaan asepalvelukseksi, mutta ei se toiminutkaan niin.  

Käsky kävi 26.5.1940, jolloin hän tovereineen kokoontui Kallion kansakoululla. 

– Siihen aikaan otettiin paljon nostomiehiksi sanottuja kakkosluokan miehiäkin. Niitä oli siellä jo kansakoulu täynnä. Meidät oli sen sijaan jo koulutettu. Sitten meidät vietiin tavara-asemalle, pantiin tavaravaunuihin ja vietiin Vironlahdelle päin.

Vanha raja ylitettiin Porajärvellä. 

– Oli muutamia poikia, jotka eivät olisi halunneet mennä yli. Nyt sanotaan, että jos me ei oltaisi menty yli, niin ehkä me oltaisiin saatu Kannas takaisin. Näin siellä idässä nyt selitetään, hän hymähtää. 


Sotilaita palaamassa lomilta takaisin rintamalle lokakuussa 1942, Osman Abdrahim alarivissä oikealla. (kuva: Suomen tataarien matrikkeli)

Kuolemaa kaikkialla 

Tataariyhteisön Pro Patria-taulussa on kymmenen sankarivainajan nimet. 

– Minä tunsin niistä jokaisenYksi oli Terijoelta. Hän jäi maastoon, eikä häntä koskaan saatu sieltä pois. Yksi meidän upseereista oli huoltopuolella, mutta hänelle tuli asiaetulinjaan Säämäjoella, missä tarkka-ampuja ampui häntä suoraan otsaan, hän kertoo. 

Kuolemaa hän ehti nähdä rintamalla rintamalla paljon.  

– Kevytosastoon oli perustettu polkupyöristä joukkue, joka meni meidän edeltä. Kun tultiin Paateneeseen, se joutui kovaan taisteluun. Meidän suojeluskuntapojista palasi sodasta vain viisi poikaa. Kuusitoista lähti. Ne joutuivat siihen polkupyöräporukkaan.

Pataljoonalla oli pastori Loivaranta, joka hoiti kaatuneet ja kirjoitti kirjeet omaisille kotipuoleen. 

– Hän kutsui minut mukaansa Paateneen lähelle satamaan, koska siellä oli mökissä kaatuneita, joiden tuntolevytiedot piti kirjoittaa ylös. Avasin oven ja siellä kaatuneet olivat, pinoissa. Ne olivat jo jäätyneet eikä niitä tunnistanut enää kasvoista, joten minun piti kaivaa kaikilta se tuntolevy ja antaa ne tiedot. Ei se miellyttävää ollut, kun omien poikien päältä täytyy tallata ja kaivaa niitä levyjä ruumiista esille, hän puistelee päätään.  


Kaikkiaan Suomen tataariyhteisöstä kaatui 10 henkeä. ”Minä tunsin heistä jokaisen”, Abdrahim kertoo.

Teepaketti pelasti 

Ei ollut monesta metristä kiinni, ettei Abdrahim olisi itsekin päätynyt pataljoonan tappiotilastoihin.  

– Se oli kumma tilanne. Olin Kannaksella polkupyörälähettinä, päivää ennen Viipurin valtausta elokuussa 1941. Pataljoona oli edennyt jo Viipurin pohjoispuolelle, missä olimme yhden metsän reunassa levossa. Komentajamme oli hyvin kokenut upseeri, joka oli Talvisodassa ollut Summassa tykistömiehenä. Hän sanoi, että ennen kuin vihollinen luovuttaa kaupungin, niin ne koittavat tyhjentää ammusvarastonsa. Ja näinhän tapahtuikin.

Komentaja kehotti sotilaitaan kaivamaan itselleen pienen montun, että voisivat edes vähän suojautua. Juuri ennen keskityksen alkamista Abdrahim oli laittanut teeveden kiehumaan ja lähtenyt vähän matkan päässä teltasta sijaitsevalle polkupyörälleen hakemaan sen laukusta sinne jäänyttäNaciye-siskon kotoa lähettämää teepakettia. 

– Ehdin vain puoleen väliin takaisin, ennen kuin keskitys jo alkoi. En ehtinyt syöksyä maahan kranaatin tullessa ja se meni tuosta sisään ja tuosta ulos, hän sanoo, olkavarttaan osoittaen. 

– Kranaattien sirpaleet repivät teltan ihan riekaleiksi. Jos olisin kerennyt telttaan, olisin ollut ihan reikiä täynnä. Minulla oli onnea. Pojat kertoivat myöhemmin, että siinä minun edessä oli yksi poika montussaan. Sillä oli kypärä päässä, mutta se oli vähän montun yläpuolella ja kranaatti vei sen pään. Sillä oli huonompi tuuri.

Rintamalle Abdrahim palasi kaksi viikkoa myöhemmin. 

– Olin ensin Tampereella hoidettavana, mutta sieltä minut lähetettiin kotiin. Kävin kuntoutuksessa Tilkassa, joka oli tuolloin sotilassairaala ja lääkäri totesi vain, että ‘aah, nuori mies – takaisin vaan!’ Minulla oli tuuria ja pääsin palaamaan omaan porukkaan ja takaisin lähetiksi.

Tällä kertaa tosin jalkaisin. 

– Kun haavoituin, oli joku vienyt polkupyörän! Joukkosidontapaikallekin piti kävellä! 


Tataarimatrikkeli tuo Abdrahimin mieleen monia tarinoita aseveljistä

Kivuton kotiinpaluu 

Sota vei parikymppisenä rintamalle lähteneen Abdrahimin nuoruudesta melkoisen osan. 

– Sotilaspassiin on merkitty 4 vuotta 2 kuukautta ja 10 päivää, veteraani ilmoittaa hymyillen.  

Tyttöäkään hän ei ollut ehtinyt vielä katsoa.  

– Se löytyi sitten myöhemmin, kuorosta.

Naimisiin he menivät 1949. Vaimon perheeltä sota oli vienyt kodin.  

– Hän oli terijokelaisesta kauppiasperheestä. Heidän talonsa hävitettiin ja he joutuivat Helsinkiin.

Abdrahimin paluu sodasta sujui vaivattomasti, toisin kuin monella muulla. 

– Moni sotakavereista oli neljässä vuodessa kasvanut niin, ettei monella ollut enää kotiin palatessa vaatteitakaan: armeijan manttelissa kuljettiin. Kaikesta oli pulaa, vaatteistakin. Ne käännettiin nurinpäin ja ommeltiin uusiksi. Eikä työstäkään ollut tietoa. Isälläni oli Iso-Robertinkadulla jo 1911 perustettu kangaskauppa, jossa me jo nuorina harjoittelimme. Olin huono koulussa, kun minulla oli lukihäiriö, joten menin kirjanpitokurssille ja pääsin isälle töihin. Myin 40 vuotta kankaita. 

Nyt Abdrahim viettää ansaittuja eläkepäivään Espoossa. Arki sujuu yhä oman auton ratissa, kuntoaan 100-vuotias veteraani hoitaa mm. tennistä pelaamalla.  

– Mutta nelinpeliä enää. Eivät ole polvet enää mitä ennen.  

Liikunta on aina ollut myös lasten ja nuorten liikunnanohjaajana toimineelle Abdrahimille tärkeä osa elämää ja hän on seurakunnan Yolduzurheiluseuran perustaja ja kunniapuheenjohtaja.  Vaikka syntymäpäiväjuhlat jäävätkin nyt koronan vuoksi juhlimatta, niin vähävaraisia lapsiperheitä hän ei toivoisi unohdettavan. Mahdolliset huomionosoitukset hän toivookin ohjattavan Pelastakaa Lapset Ry:n merkkipäiväkeräykseen, mistä lahjoitukset käytetään vähävaraisten lasten ja nuorten liikuntaharrastusten tukemiseen. 

Keräystili: FI64 1017 3000 2107 27

Saaja: Pelastakaa Lapset Ry

Viestikenttään: Osman 100 v


Abdrahimin rintapieltä koristavat niin veteraanien tammenlehvätunnus kuin hänen joukko-osastonsa merkki

Vähiin käyvät veljet 

Abdrahim palveli 8. Divisioonaan kuuluvassa, Punamustarykmenttinä tunnetussa JR 4:ssä. Kolmen kannaksen koukkaajiksi kutsuttu divisioona taisteli Karjalan kannaksen lisäksi myös Maaselän ja Aunuksen kannaksilla. 

Sodan jälkeen Abdrahim on ollut aktiivisesti mukana veteraanitoiminnassa, mm.  Punamustarykmentin perinneyhdistyksen kautta. Hänen solmionsakin väri on valittu hänen rintaansa koristavan tammenlehvän vierestä löytyvän JR4:n pinssin mukaan. 

100-vuotispäivänsä mahdolliset muistamiset päivänsankari toivoo lahjoitettavan Pelastakaa lapset ry:lle

– Nyt tapaamiset ovat harventuneet, kun moni kävelee jo kepillä. Meitä on perinneyhdistyksen johtokunnassa enää kolme veteraania: loput ovat jo seuraavaa sukupolvea. Joka vuosi huhtikuussa on Karjalatalossa rykmentin kokous. Sinne tullaan eri puolilta maata, mutta kovin on porukka vähentynyt, hän huokaisee. 

Samoin on käynyt tataariveteraanien perinnekillan kanssa, jonka puheenjohtaja hän on. Kaikkiaan tataariveteraaneja on Suomessa jäljellä yhdeksänkuusi miestä ja kolme lottaa 

Abdrahim tunnustaa, ettei ”lähialueen asioita” enää välttämättä muista. Sota-ajat eivät sen sijaan ole unohtuneet. 

– Niitä tulee muisteltua. Veteraanienkin kanssa kun kokoonnutaan, niin kyllä ne on puhuttu monta kertaa läpi. Se, mitä sodasta pitäisi muistaa, on se, että sota on julmaa. Se on kerrottava myös tuleville sukupolville. Meidän pyhässä kirjassa sanotaan, että jos maata uhataan, niin sitten soditaan. Muuten ei. Meidän pyhässä kirjassa sanotaan myös, että kirjan kansojen, kristittyjen ja juutalaisten kanssa voi elää rinnakkain. Ei se kyllä näytä niin nykyään olevan, kun maailmaa katsoo. Mutta täällä Suomessa se toimii vieläkin, hän kiittelee. 

– Tietenkin sodan jälkeen on menty parempaan suuntaan. Suomi on hyvä maa. Ja kaunis! Ilman muuta tätä kannatti puolustaa!” 

Epäilys itänaapuria kohtaan elää kuitenkin vielä. 

Meidän isillämme oli tataarien historiasta peräisin oleva sananparsi, että jos olet slaavilaisen kaveri, niin pidä ase lähellä. Pitää varautua.



 

Suomen tataarien sodasta löydät muuten sivuiltamme juttuja lisääkin:



Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden Kotirintama- teemaisessa numerossa 5&6/2020. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä, pelkän lehden voit tilata täältä.

Jaa kirjoitus:

12.2.2021 Takaisin vihollislinjojen takaa… ja kuolleista – Vilho Marttisen ihmepelastuminen Talvisodassa

Pertti Marttinen on Muhoksen Sotaveteraanien puheenjohtaja

Vihollisen puolelle jääneen Vilho Marttisen hengen pelasti Talvisodassa ensin vihollisen huolimattomuus ja sitten omien tarkkaavaisuus. Hänen ihmeellisen selviytymistarinansa jakaa tässä nyt hänen veljenpoikansa, Muhoksen Sotaveteraanit ry:n puheenjohtaja Pertti Marttinen.


Syksyllä 1939 ylimääräisten harjoitusten aikana Uomaalla suojajoukoksi koottu Erillinen Pataljoona 9 siirrettiin Salmin pitäjän rajakylään Käsnäselkään, jossa pataljoona rakensi puolustusasemia ja ryhmittyi taisteluvalmiuteen Petroskoihin johtavan tien varteen. Marraskuun viimeisenä päivänä klo 6.45 taivas repesi uinuvan kylän yllä. Tykistökeskitys jauhoi valkoisen kylämaiseman mustalle mullalle. 

Vihollisen 18. Divisioonan kärkirykmentti ylitti rajan ja eteni kolmen kilometrin päässä olevaan kylään. ErP 9 viivytti vihollista Uuksunjoelle, jonka lähellä olevassa Uomaan kylässä pataljoona pantiin 4. joulukuuta kuorma-autoihin ja siirrettiin Tolvajärvelle. Sinne oli muodostunut uhkaava tilanne vihollisen edettyä nopeasti Suojärveltä Tolvajärven maastoon. 

Koska autoja oli vähän, joutuivat sotilaat seisomaan keikkuvien autojen lavoilla toisistaan kiinni pitäen. Pakkasessa ja viimassa suoritettu matka Uomaalta Tolvajärvelle oli noin 120 kilometriä. Pataljoonassa taistelivat myös isäni Aleksi Marttinen sekä setäni Vilho Marttinen. 


Marttisen veljekset, vasemmalla Aleksi ja oikealla Vilho

Tolvajärveltä Aittojoelle 

Everstiluutnantti Aaro Pajarin komennuksessa olleet Jalkaväkirykmentti 16:n joukot mursivat rajulla vastaiskulla vihollisen hyökkäyshalut 12. joulukuuta käydyssä Tolvajärven taistelussa. Tämä talvisodan ensimmäinen suurvoitto valoi uskoa ja taistelutahtoa muillakin rintamaosilla taisteleviin joukko-osastoihin.  

Voittoisan taistelun jälkeen nyt everstiksi kohonneen Pajarin joukot hyökkäsivät kohti Suojärveä, nyt kärkipataljoonanaan ErP 9. Monien vaiheiden jälkeen rintama vakiintui Aittojoelle Suojärven tuntumaan. 

Isäni kaatui Tolvajärven taistelussa. Hänen vanhempi veljensä Vilho jatkoi ErP 9:n mukana  Ägläjärven taistelujen kautta Aittojoelle. Jokilinjan pohjoisella sivustalla sijaitsevasta taktisesti tärkeästä Viitavaarasta muodostui kova kiistakapula suomalaisten ja neuvostojoukkojen välille. Vaaran alue vaihtoi valtaajaa vähän väliä. 


Er.P 9:n sotapolku kuljetti Vilho Marttisen Käsnäselästä Aittojoelle

Kohtalokas taistelu 

Viitavaaran rintamavastuu annettiin ErP 9:lle tammikuun alussa 1940. Vihollinen yritti useana päivänä vallata menettämänsä asemat takaisin, siinä kuitenkaan onnistumatta. Lopulta tammikuun 7. päivänä kovan tykistökeskityksen jälkeen neuvostojoukot saivat tungettua ErP 9:n Vegarusjoen länsipuolelle. Tämä taistelu oli koitua myös setäni Vilhon kohtaloksi. 

Vilho jäi taistelussa vaikeasti haavoittuneena vihollisen puolelle. Setäni kertoi tuosta kohtalokkaasta tapahtumasta ollessani vielä pojanvesseli. Vaikka tapahtumasta on kulunut jo seitsemän vuosikymmentä, setäni kertomus on säilynyt muistissani.  

Iltapäivän hämärtyessä alkoi ankara tykistökeskitys Viitavaaran asemiin. Puut pirstoutuivat poikki kranaattien osuessa niihin ja latvaosat humahtivat maahan. Taisteluhautojen ympäristöön jauhautui syviä kranaattikuoppia ja ilma tummui räjähdyssavun sekä leijuvan maapölyn myötä. Sitten tulipeite siirtyi asemien takamaastoon ja sadoista kurkuista lähtenyt uraahuuto tavoitti puolustusasemat. 

Vilho nousi poteronsa pohjalta ja suuntasi kiväärinsä kohti kolmen sadan metrin päässä lähestyvää tummaa vihollismassaa. Kiivas ammunta täytti ilmatilan. Konekiväärien papatus sekoittui kivääritulen jatkuvaan paukkeeseen. Kohta siihen liittyivät myös konepistoolien rätisevät äänet. 

Omat kranaatinheittimet haarukoivat etumaastoa. Ajan kuluessa painostus kasvoi sietämättömäksi vihollisosastojen työntyessä kaatuneitten vihollisten tilalle. Tilanne alkoi olla toivoton. Vilho tempasi pystykorvan penkalta, nousi ampumahaudan reunalle ja lähti juoksemaan länteen päin. 

Hän ehti juosta pikkusen matkaa, kun etuviistossa vasemmalla räjähti kranaatti. Sokaiseva valo sammutti tajunnan ja raju ilmanpaine paiskasi Vilhon korpikuusen juurelle. 


Vilho tuli tajuihinsa vihollisten nuotiotulen vierestä (kuvituskuva)

Vihollislinjojen takana 

Tajunta palasi aamuyöllä ja haavoittunut sotilas alkoi aistia ympäristöään. Pilvetön tähtitaivas kaareutui holvina kranaattien repimän tantereen yllä. Ilmassa leijaili palaneen ruudin haju ja kiristyvä pakkanen napsahteli katkenneissa puissa. Vasen jalka oli tunnoton, rinnassa tuntui vihlova kipu. 

Läheltä kuului vieraita ääniä. Selällään makaava Vilho käänsi vaivalloisesti päätään. Lähistöllä paloi pieni nuotio, jonka ympärillä kymmenkunta sotilasta lämmitteli käsiään posmottaen äänekkäästi. Vilho tajusi jääneensä haavoittuneena ryssän puolelle. Äkkiä yksi sotilaista nousi lähestyen haavoittunutta. 

Vilho hivutti taskusta käsikranaatin käteensä jäykistyen liikkumattomaksi. Vihollissotilas seisahtui kymmenen metrin päähän tarpeilleen tarkkaillen samalla Vilhoa. Pelon ja jännityksen sekaisen tunteen vaikutuksesta rautavaippainen jääkylmä kranaatti tuntui lämpimältä Vilhon kädessä. Vihollinen katsoi suomalaisen sotilaan kaatuneeksi, koska käännähti toimituksen jälkeen ja palasi nuotiolle. Helpotuksen myötä sormet irtosivat kranaatin ympäriltä ja Vilho vaipui jälleen syvään tajuttomuuteen. 

Seuraavana aamuna Er.P 9 ja Er.P 10 valtasivat yhdessä tykistökeskityksen jälkeen takaisin Viitavaaran menetetyt asemat. Huoltoryhmä kokosi kentälle jääneitä kaatuneita kuorma-auton lavalle. Sinne nostettiin myös Vilho. Lääkintäalikersantti havahtui kuitenkin kesken tupakanpolton ja vilkaisi vielä lavalle miesten alkaessa nostaa perälautaa paikalleen, huomaten yhden ruumiin käden liikahtavan.

Yksi heistä olikin vielä elossa. 

Joukkosidontapaikan kautta Vilho kuljetettiin sotasairaalaan, jossa hänen tajuntansa vasta selkiintyi. 


Joukkosidontapaikalta Vilho kuljetettiin hoidettavaksi sotasairaalaan (kuvituskuva)

Ihmeen kaupalla hengissä  

Sotasairaalassa todettiin ihmeen tapahtuneen.  Pakkasilma oli hidastanut verenkiertoa ja tyrehdyttänyt vuodot, mikä ilmeisesti pelasti haavoittuneen. Tutkimuksessa kranaatinsirpaleita löydettiin vasemman jalan lisäksi vielä keuhkoistakin. Sirpaleet saatiin poistettua, mutta keuhkon sirpaleita hän kantoi kuolemaansa asti. 

Setä toipui kohtalaisen hyvin ja osallistui eläinlääkintäjoukkueessa vielä jatkosotaankin, kunnes hänet kotiutettiin vammojensa takia. Elämänkumppaninsa Annin Vilho oli löytänyt synnyinkylästään jo ennen sotia ja sai viettää tämän kanssa kolmen vuosikymmenen ajan seesteistä perhe-elämää, ennen kuin sodan vaikea haavoittuminen uuvutti sotainvalidin.  

Vilho kutsuttiin viimeiseen iltahuutoonsa 69-vuotiaana, mutta elää niin hänen kahdeksan lapsen, heidän lastensa kuin meidän muiden perheenjäsenten muistoissa vielä pitkään.  


   

Muhoksen hautausmaata (kuva: Tunturisusi.com)

PS. Lisää tositarinoita veteraaniemme ihmepelastumisia löydät sivuiltamme täältä:



Teksti on alun perin julkaistu Talvisota80-teemaisessa Kenttäpostia-lehden numerossa 5/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena  (15€). Jäseneksi pääset liittymään täällä,  pelkän lehden voit tilata täältä.                                                                 

Jaa kirjoitus: