Hevosmiehenäkin Jatkosodassa toiminut Soini Sainio: ”Kuolleita hevosia ei syöty – ne olivat kuin aseveljiä!”

5.9.2021 Hevosmiehenäkin Jatkosodassa toiminut Soini Sainio: ”Kuolleita hevosia ei syöty – ne olivat kuin aseveljiä!”

97-vuotias Soini Sainio viettää eläkepäivään Vahdossa

Näin Talvisodan syttymisen ja päättymisen merkkivuosina on noita kohtalokkaita päiviä sekä niihin johtaneita tapahtumia muisteltu ja analysoitu ahkerasti. Soini Sainio, 97-vuotias ruskolaisveteraani oli sodan syttyessä täyttänyt juuri 16. Sitä edeltävänä päivänä, itse asiassa.

– Kyllä sodan alkaminen oli kaikille varmaankin yllätys, hän arvelee.

– Minä osallistuin siihen kotijoukkoina maanteitä tarkkaillen; että näkyykö vihollisen desantteja. Ei onneksi näkynyt!

Kotirintamalla oli hänen mukaansa merkittävä rooli sotarintaman avustamisessa niin mielialan ylläpitämisessä kuin varustelun puutteita paikkaamisessa.

– Sieltä avustettiin rintamasotilaita erilaisin vaatepaketein ja leivottiin jotain hyvää sotilaille lähettäväksi.


Sainio on aina tykännyt puuhailla hevosten kanssa

Veljeä ei jätetty

Jatkosodan syttyessä kesäkuussa 1941 arveltiin sodan laajalti olevan ohi muutamassa kuukaudessa. Toisin kuitenkin kävi. Kun sotaa oltiin käyty liki kaksi vuotta, sai kutsun tuolloin Hyrylässä varusmiespalvelustaan suorittamassa ollut 19-vuotias Sainiokin. Viisilapsisen perheen vanhin oli ainoa, joka perheestä joutui rintamalle.

Nuori sotias lomillaan

– Juhannuksena 1943 ilmoittauduin Jatkosotaan. Yksikköni oli JR 56 ja sen 13. komppania Maaselän lohkolla. Itse en sodan aikana edes haavoittunut, mutta kolme samasta kylästä kotoisin olevaa hyvää kaveriani kaatui. Se onkin sodassa tietenkin pahinta, että koskaan ei tiedä, onko tämä päivä elossa olon viimeinen päivä.

Siihen, miten sellaisissa olosuhteissa selviää vuosienkin ajan, ei hän osaa vastata vieläkään.

– Ehkä avain selviytymiseen päivästä toiseen on hyvät aseveljet, huumori sekä selkeä tieto siitä, missä jamassa joukko-osastomme oli taistelukentällä. Silloin ei osannut pelätä.

Kiperiltä paikoilta ei tosin säästynyt hänkään.

– Yksi jännittävin hetki oli se, kun vihollinen pääsi kesällä 1944 yllättämään Hyrsylänmutkassa. Hyppäsin suojaan maantien ojaan, josta pääsin peräytymään.

”Veljeä ei jätetä” oli hänen mukaansa periaate, joka myös näkyi suomalaissotilaiden toimissa.

– Parhaiten ehkä siinä, että kaatuneet pyrittiin saamaan pois taistelukentiltä ja saattamaan kotiseurakunnan multiin. Itsekin osallistuin kotilomilla ollessa sankarihautajaisiin, jossa kolmen miehen ryhminä ammuimme kunnialaukaukset kirkkomaan aidan ulkopuolelta.


Vihollisen liikehtimistä tarkkaillaan taisteluhaudassa JR 56:n lohkolla Savujärvellä, kesäkuu 1944

Kranaatinheittimestä hevoshommiin

Soini määrättiin rykmentissä kranaatinheitinmieheksi.

– Jatkosodan syttyessä olin 18 ja kotiaskareissa auttamisen lisäksi myös naapuria autettiin. Ollessani renkinä maatalossa, kuului tehtäviin myös hevosten hoito.

Tämän kokemuksen ansiosta hän avusti sodassa toisinaan myös hevosmiehenä.

– Hoidimme muonakuljetuksia etulinjaan. Kaikki sujui hyvin, ja muistaakseni kaikki meidän rykmentin hevoset säilyivät elävinä. En muista nähneeni, että olisivat taistelutehtävissä edes haavoittuneet, eläinrakas veteraani kertoo.

– Sodassa näki kyllä niin vihollisen kuin omiakin kuolleita hevosia. Me emme kuitenkaan koskaan syöneet niitä – ne olivat kuin aseveljiä! Suomenhevonen oli merkittävä apu sodassa. Hevoset olivat minulle rakkaita – sodan jälkeen minulla oli yhdeksän vuoden ajan oma hevonenkin, Sirkka nimeltään.


JR 56:n miehiä korvikekahveilla aselevon tultua 4.9.1944 Loimolankankaan koillispuolen tukikohdassaan

Itsenäisyys säilyi

Syksyn 1944 tullen oli Sainion rykmentti Loimolanjärven koillispuolella, jossa se oli 7. Divisioonalle alistettuna käynyt 10.7. alkaen käynyt kiivaita taisteluja Loimolan puolustamiseksi. 16.8. oli Päämajaan tiedotettu, että taistelumaastossa oli laskettu olevan 160 kaatuneen vihollisen ruumiit. Rykmentin komentaja oli haavoittunut jo heinäkuussa.

Tieto aselevosta tuli 4.9.

– Varsinainen tieto tuli aamukahdeksalta, mutta vihollinen ampui yhä kuin viimeistä päivää. Tuliaseman vaihdon myötä pääsimme seuraavana päivänä saunaan ja saimme puhtaat vaatteet. Pudotin tuolla reissulla lompakkoni, jossa oli rahaa 250 markkaa. Se oli minun suurin tappioni sota-aikana, hän hymähtää.

– Rauhan ehdot olivat raskaat, mutta ei sitä ehtinyt niin paljon ajatella – tuntui vain hyvältä, että sota päättyi.

Kaksi, vain muutaman vuoden sisään koettua sotaa samaa vihollista vastaan jätti kuitenkin jälkeensä pienen epäilyksen.

– Suomi säilyi itsenäisenä periksiantamattomuudellaan ja ymmärrettiin se, että tämän vihollisen sanaan ei voi luottaa. Kyllä se sodan jälkeen vähän epäilytti, että pitääkö rauha, hän muistelee.

– Ei sota sinänsä jättänyt katkeruutta ja nuorena sitä tunsi uuden elämän olevan edessä: nuoruudenrakastettu odotti sotilasta kotiin ja kihloihin mentiin heti, kun oli mahdollista ja sitten naimisiin.

Helppoja eivät maan ensimmäiset askeleet sodan jälkeiseen raikaan olleet, hän muistuttaa.

– Suomi oli sodan jälkeen köyhä, mutta yritteliäisyyttä oli monella tavalla. Itse pääsin yhteen taloon rengiksi peltoja kyntämään. Sen jälkeen tein erilaisia rakennushommia. Sodan jälkeen näin painajaisia, joissa aina kuului valituksen ääniä, mutta jostain syystä ne jäivät, kun muutimme Taivassalosta nykyiseen kotipaikkaamme Vahdolle.

Yhteys aseveljiin säilyi sodan jälkeenkin.

– Olen ollut mukana alueemme JR 56-killassa. Paattisen-Vahdon sotaveteraaniyhdistyksessä olen ollut mukana sen perustamisesta lähtien ja se on ollut mielenkiintoista. Veteraanien rivit ovat tosin siinäkin harvenneet, hän huokaisee.

– Näin loppumetreillä valtiovaltakin on antanut apua. Se tuntuu hyvältä.


Sainio on ollut aktiivinen toimija paikallisessa veteraanityössä

Puolustukseen panostettava

Soinin sukupolvea on tänään kiittäminen paljon enemmästä, kuin aina tulee mieleenkään.

– Historiaa kun kirjoitetaan, niin joillekin sukupolville kasautuu vastuuta enemmän. Kuten tiedetään, on Suomi pystytty rakentamaan maailman parhaaksi valtioksi ja sen perustan luomiseen ovat vaikuttaneet niin veteraanisukupolvi kuin heidän lapsensa. Tulevaisuus ei minua huoleta, kunhan pidetään omasta puolustuksesta huoli, hän toteaa.

– Suomalainen puolustus on kunnossa, jos vain sille annetaan se rahamäärä, mitä maan puolustamiseen tarvitaan. Suomen paras puolustaja on suomalainen sotilas. Mitään puolustusliittoa ei tarvita.

Soini kaivaa mielestään tutun ja ylvään sitaatin.

– Eikö se ole jo ammoin kirjoitettu Suomenlinnan kiviinkin, että ”ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia!”

Monen muun veteraanin lailla hän toivoo, ettei sotavuosien tapahtumia ja perintöä unohdettaisi siinäkään vaiheessa, kun ne kokeneita ei enää keskuudessamme ole.

– Veteraanisukupolven perintö on itsenäinen, vapaa ja luotettava Suomi. Sota on suurimpia tuhoja, mitä ihmiskunta voi kokea. Kunhan nuorempi sukupolvi ymmärtäisi, että rauha on sotaa parempi, hän pohtii.

– Olen käynyt rajan takana sodan jälkeen: ensimmäisen kerran Leningradissa 1980,  myöhemmin aina Murmanskissa asti ja on todettava, että suuri valtio on monella tavalla takapajula Suomeen verrattuna.


Ovatko suomenhevoset sydäntäsi lähellä? Lue siinä tapauksessa ehdottomasti tämäkin juttu!



Teksti on alun perin julkaistu Sotiemme eläimet-teemaisessa Kenttäpostia-lehden numerossa 3&4/2020. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Jaa kirjoitus: