Uutiset

14.1.2019 Suomen vanhimmalle lotalle Vapaussodan perinneliiton Sininen Risti

Kangasalla syntynyt ja tätä nykyä Torniossa asuva opettaja Saara Kanerva (os. Routamaa) 106-vuotiaana Suomen vanhin lotta.

Kanervan syntyessä toukokuussa 1912 12-lapsiseen maanviljelijäperheeseen oli Suomen itsenäisyyskin vielä pelkkä haave. Isänmaanrakkaus on kulkenut Kanervan mukana läpi koko hänen elämänsä ja joulukuussa 2018 hän sai tästä tuoreimman tunnustuksen, kun Vapaussodan perinneliiton liittohallituksen puheenjohtaja kenraalimajuri Kalervo Sipi kävi 17.12.2018 Torniossa luovuttamassa hänelle Vapaussodan Perinneliiton Sinisen ristin miekan kera.


Saara Kanervaa onittelemassa Vapaussodan perinneliiton Kalervo Sipi

Isänmaan asialla isolla sydämellä

Keskikoulun jälkeen Kanerva aloitti opinnot Heinolan opettajanvalmistuslaitoksessa valmistuen kansakoulunopettajaksi vuonna 1934. Saman vuoden syksyllä hän aloitti Utsjoen kirkonkylän koulun opettajana, josta tie vei hänet myöhemmin Ylivieskaan ja sieltä edelleen Köyliöön.  Vuonna 1939 hän siirtyi opettajaksi Tornioon, jossa edelleen asuu.

Kangasalan lottiin hän liittyi jo vuonna 1932, mutta laajempi lottatyö sai alkunsa Talvisodan syttyessä. Torniossa tuolloin asunut Kanerva toimi sotasensuurissa lottatyön johtajana sekä sotilaiden muonittajana. Sodan aikana hän toimi lisäksi sotaorpojen huoltajana ja oli myöhemmin myös Kaatuneiden Omaisten liiton osaston puheenjohtaja.

Vuonna 1941 Kanerva oli perustamassa Tornion Asevelinaisia ja toimi sen puheenjohtajana yhdistyksen lakkauttamiseen saakka vuonna 1944. Huoli sotaveteraaneista ja -invalideista eli hänen sydämessään vahvana tuonkin jälkeen eikä vähiten sotaveteraanipuolisonsa Teuvon sekä heidän toisen poikansa sodassa saamien vammojen vuoksi. 1982 hän perusti Sotainvalidien Veljesliiton Tornion osaston naisjaoston. SPR:n Tornion osastoa hän oli mukana perustamassa jo vuonna 1959.

Sotaveteraanityöhön Saara osallistui Vapaussodan huoltosäätiön pitkäaikaisena sihteerinä ja rahastonhoitajana ja istui myös Tornion Sotaveteraanien naisjaoston johtokunnassa. Kanervan sitoutuneisuus isänmaan asiaan ja veteraaniperinteen vaalimiseen on suorastaan hengästyttävää: lisäksi hän oli perustamassa Länsi-Pohjan Suojeluskunta- ja Lottaperinneyhdistystä, jonka kunniajäsen hän edelleen on.

Kanerva on ollut väsymätön toimija myös maanpuolustuskentässä: Hän oli yksi Tornion Aliupseerien naisjaoston perustajajäseniä ja toimi Suomen Aliupseerien liiton naistoimikunnan puheenjohtajana 1968-1974.


Sotien aikana Kanerva (toinen oikealta) oli aktiivisesti mukana lottatoiminnassa

Himmetä ei muistot saa

Korkea ikä on tuonut mukanaan omat haasteensa, mutta henkisesti vointi on edelleen huomattavan hyvä, kiittelee Kanervan veljenpoika Hannu Routamaa ja kertoo Kanervan olleen erittäin mielissään Sinisen ristin saamisesta. Hänen sujuva kiitospuheensa herätti liikutusta myös paikalla olleissa kuulijoissa.

– Ymmärrän ansiomerkin taustan ja merkityksen. Yli sata vuotta sitten ollut vapaussota olisi syytä säilyttää kaikkien – niin vanhojen kuin nuortenkin mielissä, hän huomautti.

– Vapaussota merkitsi juuri tulleen itsenäisyyden varmistamista. Sitä myöhemmin seuranneet talvisota ja jatkosota olivat raskaita, mutta varmistivat sen, että saimme säilyttää kotimaamme itsenäisenä.

Vaikka Kanervan elämä on liki kahdeksan Torniossa vietetyn vuosikymmenen jälkeen vakiintunut pohjoiseen, ei hän ole unohtanut kangasalaisia juuriaan. Puheensa lopuksi hän siteerasikin Topeliuksen runoa Kesäpäivä Kangasalla, jonka puhuttelevissa sanoissa kiteytyvät niin hänen rakkautensa isänmaahan kuin toivo siitä, että se eläisi yhtä vahvana myös tulevien sukupolvien mielissä.

– Oi taivahan pyhä Herra sä isämme armias! Ah kuink on sun maasi kaunis, kuink ihana taivahas! Sä järveimme säihkyellä, suo lempemme tulta vaan! Oi Herra, intoa anna ain  maatamme rakastamaan!



PS. Lisää tietoa Saara Kanervasta löydät Lotta Svärdin verkkomuseosta!

Jaa kirjoitus:

11.1.2019 93-vuotiaalle kuopiolaisveteraanille Väinö Roposelle maanpuolustus on itsestäänselvyys

93-vuotias Väinö Roponen on virkeä veteraani

93-vuotias Väinö Roponen on juuri poikennut risusavotasta kotiin päiväkahville. Puheissa nousevat esiin suunnitelman talon ulkomaalauksesta, vesijohtojen tarkastuksesta ja muista asunnon pikkuremonteista. Paikalleen ei tämä kuopiolaisveteraani ole ihan heti jämähtämässä!

Jo pienenä syttynyttä urheiluharrastusta on kiittäminen siitä, että mies on pysynyt aktiivisena ja virkeänä jo yli yhdeksän vuosikymmentä.


Kiirastuleen Karhumäkeen

Vuonna 1925 Hiltulanlahdessa syntymässä käyneen Roposen 10-henkinen perhe asettui asettui viljelemään 150-hehtaarista tilaa Vehmasmäessä pojan ollessa viisivuotias. Vaikka 1930-luvun lama koetteli muun Suomen lailla myös Savoa kovin käsin, oli elämä Roposen mukaan toimeliasta ja turvallista.

1939 alkoivat maassa sen historian turvattomimmat vuodet. Talvisodan syttyessä Roponen oli vasta 14 ja sotavuodet heittivät varjonsa koko nuoruuteen. Rintamalla olivat niin isä Juho Taavetti kuin isän lottana toiminut sisko.

1943, Suomen käydessä jo toista sotaansa vanhaa  vihollista vastaan, tuli Roposelle kutsu varusmiespalvelukseen. Alokasajan jälkeen tykistöön valikoituneen miehen tie vei jääkärieversti Arthur Saarmaan johtamaan Viestirykmenttiin. Viestilajien koulutus oli jo tuolloin keskittynyt Riihimäelle, joka toimii edelleen niiden pääkoulutuspaikkana. Kesällä 1944 Roposesta tuli radisti.

Käännekohta jatkosodassa, jota tuolloin oli käyty jo kolme vuotta, tuli 9.6.1944 Neuvostoliiton aloittaessa suurhyökkäyksensä Kannaksella. Nyt oli myös nuoren radistin aika joutua kiirastuleen. Hänet siirrettiin Karhumäkeen Äänisjärven pohjoispuolelle.

– Vihollisen voimakkaat tykistövalmistelut ja toistuvat hyökkäykset sekä kiivaat tulitaistelut söivät miehiä etulinjasta, hän kertoo raadollisista kokemuksistaan Seesjärven tulenjohtueessa.

– Korsuelämä ja partiomatkat tulivat radistin työn lisäksi tutuiksi. Aivan etulinjassa jouduin kerrankin istumaan 3 vuorokautta kuulokkeet korvissa.

Tapahtumat jättivät Roposeen jälkensä kirjaimellisesti.

– Maataistelukoneet pommittivat ja piiskatykin ammus osui kiväärikekoon. Siitä sirpale tuli ylähuuleen ja pysähtyi hampaiden väliin. Muistona siitä on ylähuulessa yhä arpi.

Tuo vetäytymis- ja puolustustaistelussa koitui kaikkiaan 1500 suomalaissotilaan kohtaloksi.

Roposenn yksikkö kuului sodassa Suomen VI armeijakunnan joukkoihin, joiden komentajana oli Mannerheim-ristin ritari, kenraalimajuri Erkki Raappana.


Radisti työssään, elokuu 1944

Kuorma-auton ratissa maailman ympäri

Aselepo tuli voimaan 5.9.1944 ja kaksi viikkoa myöhemmin jatkosota oli virallisesti ohi. Sota oli ohi myös 19-vuotiaan radistin kohdalla, sillä Lapin sotaan häntä ei tykistön miehenä tarvittu. Niinpä edessä oli jälleenrakennuksen aika.

Itsenäisyyden puolustamisen lisäksi veteraanisukupolvi myös rakensi maan uudelleen. Vehmasmäessä isäntä Juho Taavetti oli 1947 ostanut yhdessä lankomiehensä Emil Itkosen kanssa tilalle kuorma-auton, mutta jo samana syksynä oli isän kuoltua Roposen vuoro hypätä rattiin ja luoda ura tien päällä. Parhaillaan hänellä oli kahden kuorma-auton lisäksi myös kaivinkone sekä osakkuus Kurkimäen Kaivinyhtiössä.

Työt eivät työteliäällä miehellä ole loppuneet. Oulusta ajettiin Savoon metsälannotteita kentokoneella levitettäviksi ja niitä Roponen on kuljettanut savolaisille 8 miljoonan kilon verran. Ajokilometrejäkin ehti 40-vuotisen uran aikana kertyä kiitettävästi.

– Joku on laskenut minun ajaneen kuorma-auton ratissa neljää kertaa maailman ympäri!


Koivukuorma lähdössä Roposen kyydissä Kuopioon. Kuva 1970-luvulta

Maanpuolustus on itsestäänselvyys

Laulumiehenä on Roponen ollut mukana kylä-ja kirkkokuoroissa. Kuorolaulajan ura alkoi vuonna 1987 Kuopion Sotaveteraanikuorossa, jonka puheenjohtajanakin mies on toiminut. Kuorma-auton lisäksi myös kuoroesitykset ovat vieneet häntä ympäri Suomen.

– Ja ulkomaille! Hyvin ovat jääneet mieleen, on mukavaa olla mukana, hän lisää.

Sotaveteraanityö on muutenkin ollut Roposen sydäntä lähellä ja liiton kunniajäsenyys hänelle myönnettiin vuonna 2016. Erittäin ansiokkaasta ja pitkäaikaisesta sotaveteraanityöstä hänelle on myönnetty myös liiton kultainen ansioristi.

Maanpuolustuksen tärkeyttä ja omaa rooliaan siinä hänen ei tarvitse kahta kertaa miettiä.

– Se on itsestäänselvyys.

Alkuperäinen artikkeli (Kyösti Miettinen: ”Tuleenjohtueen radistina etulinjassa”) on julkaistu Pohjois-Savon Sotaveteraanipiirin Jouluviesti 2018- lehdessä, joka toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.

 

Jaa kirjoitus:

3.1.2019 Kenttäpostin vastaanottajan etsinnällä onnellinen loppu: sotamies Matilainen löytyi!

Veikko Matilainen ilahtui tarinan saamasta kiinnostuksesta (kuva: Anu Hytönen)

Eilen alkanut kenttäpostin vastaanottajan etsintämme päättyi lyhyeen… mutta ennen kaikkea onnelliseen loppuun.

Saimme useammankin yhteydenoton ja lopulta tuli sähköpostia itse kortin lähettäjältä, sotamies Veikko Matilaiselta.

Matilainen on vielä 97-vuotiaanakin innokas netin käyttäjä. Vinkin kuultuaan oli hän mennyt Sotaveteraaniliiton kotisivulle, mistä olikin löytänyt tutun näköisen postikortin.

– Hämmästyin iloisesti: kortti oli isälleni lähettämä nimipäiväkortti!

Sodan jälkeen Matilaisesta itsestään tuli tilanhoitaja, sillä 1945 hän otti veljensä kanssa kotitilan hoidettavakseen. Isä-Jussi menehtyi vuonna 1956.

– Vesantolainen olen ollut vuodesta 1923 ja täällä olen edelleenkin, hyväntuulinen veteraani kertoo.



Sotavuodet ovat Matilaisella yhä terävässä muistissa. Sotaväkeen hän meni huhtikuussa 1941 Liperissä sijainneen Käsämän varuskunnan pioneeripataljoona neloseen.

– Kesäkuun 18. päivä se muuttui pioneeripataljoona 13:ksi ja siinä olin sodan loppuun asti. Siviiliin pääsin marraskuussa 1944 Kuopion kasarmilta.

Kannakselta miinanpurkutehtävissä alkanut sotapolku vei Matilaisen lopulta Syvärin taakse.

– Kun olin pioneerina, niin työntekoahan se meillä suurimmaksi osaksi oli, sitä miinojen purkamista. Taisteluihin jouduimme vain muutaman kerran, hän muistelee.


Pioneerina Matilaisen jatkosota kului miinanraivaustehtävissä

Meille lähetetty kortti oli päivätty 21.6.1942.

– Olin pitänyt sotavuosien aikana päiväkirjaa ja sen mukaan olimme juhannuksen seutuun tietä korjaamassa lähellä Latvan kylää, hän vahvistaa.

Etsintä ja sen saama huomio yllätti vesantolaisveteraanin. Tarinan saama kiinnostus ilahduttaa.

– On hyvä, että nykyisetkin sukupolvet tietävät sotavuosien tapahtumista; että silloin uhrauduttiin ja miten siellä menetettiin henkiä. Tämä maa on verellä lunastettu, hän lähettää terveisensä Sotaveteraaniliiton seuraajille.

Koska etsintäämme aloittaessa emme olleet täysin varmoja edes siitä, oliko lähettäjäksi merkityn sotamiehen etukirjan J vai V, nousi mieleen vastaanottajan lisäksi luonnollisesti myös kysymys siitä, mitä itse kortin kirjoittajalle rintamalla kävi. Kävi hyvin – sotamies jäi henkiin ja selvisi kotiin.

– Ensi huhtikuussa täytän 98 vuotta, Matilainen ilmoittaa ylpeänä.

– Jos olen hengissä, hän iskee silmää.


Sotavuodet ovat säilyneet vesantolaisveteraanin muistoissa (kuva: Anu Hytönen)

Jaa kirjoitus:

3.1.2019 Kymenlaakson sotaveteraanipiirin perinnetyö elää digiajassa: Youtubeen tulossa todellinen suurteko

Kymenlaakson Sotaveteraanipiirissä on ymmärretty perinnetyöstä monta tärkeää asiaa. Se, että siihen täytyy lähteä varautumaan hyvissä ajoin – silloin, kun veteraaneja vielä keskuudessamme on – ja se, että digikanavat ovat paitsi keino tallentaa ne tuleville sukupolville säilyvään muotoon, myös täysin uusia yleisöjä tavoittava foorumi perinnetyön tekemiseen.


Kymenlaaksossa tehdään perinnetyötä ympäri vuoden

Piiri on perustanut itselleen Youtube-kanavan, jossa se julkaisee viime vuoden suururakan tulokset: Liki 200 piirin veteraanin parista kerätyt haastattelut. Ensimmäinen näistä julkaistiin itsenäisyyspäivänä.

Urakan takaa löytyy piirin somevastaavaksi alkuvuodesta 2018 nimetty Kim Jokela. Hankkeen taustatyö ulottuu kuitenkin jo liki 30 vuoden taakse

– Piiri aloitti viisaasti veteraanien perinnetiedon keräyksen jo 1980-luvulla. Suurin osa siitä on vapaaehtoisten haastattelijoiden tekemiä tallenteita, mutta joitakin muistelonauhojakin löytyy, Jokela kertoo.



Kaikkiaan C-kasetteja oli kertynyt n. 250 kappaletta.

Kim Jokela on kymenlaaksolainen maanpuolustustyön aktiivi

– Alkuperäiset kasetit olivat kymmeniä vuosia piirin varastossa. Ei niitä varsinaisesti oltu unohdettu, mutta kun tiedossa oli digitoinnin valtava työmäärä, niin kasetit olivat jääneet odottamaan parempaa päivää, hän kertaa.

Jokelalle nauhojen olemassaolosta vinkkasi piirin toiminnanjohtaja Toivo Hartikainen, huolenaan se, että nauhat tuhoutuisivat. Sotaveteraani- ja maanpuolustustyön aktiivina Jokela oli tyypilliseen tapaansa valmis ottamaan hankkeen harteilleen, ja työtä totisesti riitti.

– Alussa ja vielä lopussakin yritin moneen kertaan etsiä apulaista, mutta tästä tuli varsin työläs soolokeikka, hän hymähtää nyt.

– Varsinaiseen digitointiin ja raakaeditointiin meni noin 650-700 työtuntia, sillä osa kaseteista oli jo erittäin huonossa kunnossa. SA-kuvataustojen kasaaminen ja niiden ja äänitiedostojen yhdistäminen sekä muuntaminen videotoistomuotoon vei noin 200 työtuntia, lisäksi tuli vielä isojen tiedostojen lataaminen Youtubeen.

70 tallennetta on nyt valmiina odottamassa julkaisuaan. Uusia videoita on tarkoitus julkaista viikottain. Projekti on kuitenkin vielä kaukana valmiista.



– Viimeisiä työvaiheita odottaa vielä n. 130 tallennetta. Jatkossa teen niitä vähitellen eteenpäin kaiken muun kiireen seassa.

Ja kiireitä Jokelalla riittää: virkatyönsä ohella hän opiskelee ammattikorkeakoulussa sekä toimii lukuisissa maanpuolustusjärjestökentän luottamustehtävissä. Ja on hänellä vielä perhekin pyöritettävänä!

– Vapaa-ajanongelmia ei ole, hän nauraa.

Mikä sitten ajaa elämän ruuhkavuosissa navigoivan miehen käyttämään näin paljon vapaa-ajastaan vapaaehtoistyöhön? Se sama asia, joka nousee esiin keskusteluissa kentän upean väkemme kanssa kaikkialla: kunniavelka.

– Mielestäni meillä on velvollisuus ylläpitää sotaveteraaniemme perinnetietoa. Tämä jättiprojekti on siihen omiaan, sillä nyt tallenteet on pelastettu ja tuodaan jälkipolvien saataville, hän pohtii vakavoituen.

– Kunnioitan työlläni myös isovanhempiani, jotka tekivät sota-aikana oman osansa ja enemmänkin. Nyt on minun vuoroni.


Jaa kirjoitus:

2.1.2019 Löytäisikö tämä kenttäposti vielä perille? Auta saattamaan sotamies Matilaisen kortti kotiin!

21.6.1942: Jatkosotaa on käyty liki vuosi. Sota, jonka oltiin uskottu päättyvän ”jouluun mennessä” on kaukana siitä. Hyökkäysssotavaihe on kyllä päättynyt vuodenvaihteessa, mutta asemasotaa olisi vielä edessä yli kaksi vuotta.

Vaikka sodan kiivain vaihe on toistaiseksi ohi, ei aika rintamalla kuitenkaan ihan lekotteluksi jää. Vasta kuukausi aiemmin on Kiestingissä käyty vastahyökkäys, jossa Suomen ja sen liittolaisten tappiot nousevat yli 2000 mieheen. Sota on tosin tuonut mukanaan myös ilolla vastaanotettuja muutoksia: Suomi on vallannut takaisin Talvisodassa menettämänsä alueet ja kaikkiaan yli 180 000 evakkoa on päässyt palaamaan takaisin koteihinsa Karjalaan.



21.6.1942: Muutama viikko aikaisemmin ylipäällikkö Mannerheim on viettänyt 75-vuotissyntymäpäiväänsä. Päivänsankari haluaisi viettää syntymäpäiväänsä huomaamattomasti ja vaatimattomasti, mutta eihän siinä miehen aseman vuoksi noin käy. Juhlapäivää kunnioitetaan niin kansallisella kuin kansainvälisellä huomiolla.

Yksi Helsingin pääkaduista, Heikinkatu, nimetään Mannerheimintieksi. Juhlakalu itse nimitetään Suomen marsalkaksi ja Puolustusvoimain lippujuhlan päivä siirretään hänen syntymäpäivälleen. Suurimman yllätyksen mies saa kuitenkin ulkomailta, sillä valtakunnankansleri Hitler saapuu henkilökohtaiselle onnittelukäynnille.

Juhlallisuuksien keskelläkään ei marsalkka unohda miehiään rintamalla. Kaikki saavat ylimääräisen muona-annoksen ja iltapäivän vapaata. Eniten monen mieltä (ja kurkkua!) lämmittä kuitenkin heille merkkipäivän kunniaksi luvattu juoma-annos: puolen litran pullo leikattua konjakkia kahteen pekkaan jaettuna.



21.6.1942: Sotamies Matilainen tarttuu kynäänsä kirjoittaakseen kortin. Siitä tulee yksi lukemattomista kotirintaman ja etulinjan välillä Suomen sotavuosina kulkeneista kenttäpostilähetyksistä. Pelkästään jatkosodan aikana niitä lähetettiin vuosittain 64-126 miljoonaa kappaletta.

Vastaanottaja, tilanhoitaja J. Matilainen Vesannosta, on mahdollisesti hänen isänsä tai veljensä, sillä korttiin on kirjattu ”onnittelut isä-Jussin juhlapäivän kunniaksi”.

Sotamiehen sijainniksi merkitään vain ”teltassa”. Jokainen lähetys kun käy läpi sensuurin, joka varmistaa, ettei itsenäisyytemme puolustajien tarkka olinpaikka selviä väärille tahoille. ”Siellä jossain” on paikka, joka tulee tutuksi kovin monelle kotona kirjettä odottavalle.



”Ei tänne ihmeitä kuulu, sataa ropottelee vain taas”, rauhoittelee sotamies kortin saajaa, välittää kiitoksensa aikaisemmin illalla saamastaan paketista ja vakuuttaa kirjoittavansa takaisin heti juhannuksen jälkeen. Joukko-osaston sotapäiväkirjan mukaan päivä on valjennut kirkkaana ja niin aamulla kuin myöhemmin yöllä ollaan läheisessä kylässä ”ryssiä etsimässä”.

27.4.1945 Toinen maailmansota on Suomen osalta vihdoin ohi. Itsenäisyys on säilynyt, mutta hinta on kova. Kaatuneita ja kadonneita on yhteensä liki 95 000, heidän joukossaan 50 Matilaista.



15.11.2018 Siilinjärveläiselle kirpputorille lahjoitetaan laatikollinen vanhoja kirjoja.  Yhden sivujen välistä tipahtaa sinne talletettu kortti. ”Kenttäpostia” kertovat siihen lyödyt violetit leimat. Lähettäjä: stm. Matilainen, Kpk I, 4974.

Merkintä kertoo sen lähetetyn kenttäpostikonttori numero 1:stä, peiteluku 4974 puolestaan viittaa Pioneeripataljoonan 13:n 2. komppaniaan, jonka tiedetään Jatkosodassa taistelleen ainakin Syvärin ja Äänislinnan (ent. Petroskoi) suunnalla.

Jatkosodan kuluessa kenttäpostikonttoreiden määrää lisättiin niin, että niitä oli
enimmillään 55 yksikköä. Kirjeiden ja korttien lähettäminen oli kenttäpostissa maksutonta siviiliväen ja
puolustusvoimien palveluksessa olevien kesken palveluspaikasta ja tehtävästä riippumatta, eikä niiden merkitystä miesten mielialan ylläpitämisessä voi yliarvioida.

30.11.2018 edellisenä päivänä Kuopiossa päivätty kirje löytyy Sotaveteraaniliiton postilaatikosta. ”Löytäisikö teidän kauttanne vielä perille?”, toivoo kortin mukana oleva saate. Lupaamme tekevämme parhaamme.

Kuka on vastaanottaja? Löytyisikö hän tai hänen jälkeläisiään tätä kautta?



”Maa kallein, kaikissa vaiheissas, elää, kuolla ma tahdon sun puolestas”, sanoo kortin kuvituksen yhteyteen painettu teksti.  Sanat herättävät toisen, vielä pysäyttävämmän kysymyksen.

Miten kävi kortin kirjoittajalle? Joutuiko hän lunastamaan lupauksista kalleimman?


EDIT 03.01.2019: Etsintä on nyt tullut päätökseen, mutta millaisen lopun tarina sai? Sen voit lukea täältä

 

Jaa kirjoitus:

1.1.2019 Toini Salokannel on toimen nainen, jolla riittää innostusta sittenkin kun osaaminen loppuu

Tamperelainen Toini Salokannel tunnetaan niin rakastettuna kerhonohjaajana, uskollisena ystävänä kuin naapurustoaktiivina. 94-vuotiseen elämään on mahtunut niin kaksi sotaa, jo 70 vuotta kestänyt avioliitto kuin pitkä liuta harrastuksia.


Sotaa paossa Teiskossa

Kesäkuussa 1924 Tampereen Armonkalliolla syntynyt Salokantele oli Talvisodan syttyessä 14-vuotias.

Aivan sodan alkuajoilta 1939, ensimmäisestä Tampereen alueella olleen hälytyksestä, on jäänyt paljon mieleen.

– Olimme koonneet koulukirjat pahvilaatikkoihin ja ne kannettiin sitten Viinikan kirkon juoksuhautoihin. Äidin tekohampaatkin jäivät kerran pöydälle, niin äkkiä lähdöt tulivat, hän kertaa sota-aikoja.

– Talomme säästyi pommituksilta ihmeen hyvin. Ainoastaan ikkunat hajosivat ja nekin sitten korjattiin pahvilla, hän kertoo.

– Myös Tampereen puhelinkeskuksella, jossa työskentelin, pidettiin ikkunoissa pahveja koko sodan ajan. Vasta sodan jälkeen ne otettiin pois.

Yleisesti ottaen sodan aikaisen Tampereen Toini muistaa melko hiljaisena paikkana. Sota näkyi myös siviiliväestön arjessa ja esimerkiksi tansseja ei pidetty lainkaan. Talvisodan alussa 7. joulukuuta 1939 astui koko Suomessa voimaan tanssikielto, koska tanssien järjestämistä pidettiin sopimattomana samaan aikaan kun miehiä kaatui rintamalla. Tanssikiellon voimassa ollessa tanssiminen oli sallittu ainoastaan häiden yhteydessä, jolloin hääpari sai tanssia yhden valssin muiden katsellessa. Välirauhan aikana vuonna 1940 kielto kumottiin osin niin, että tanssia sai olla yhden tunnin verran muun ohjelmiston ohella.

Pääosan talvisodasta Salokannel vietti Teiskossa.

– Kävin toista luokkaa tyttökoulussa. Isä lähetti minut, veljeni ja kuusi serkkuamme Teiskoon, josta muistan, että siellä oli hyvin kylmää. mehupullotkin jäätyivät! Teiskoon ei tullut myöskään lehtiä ja niinpä emme olleet tietoisia siitä, mitä milloinkin tapahtui, hän muistelee.

Lopulta Teiskossa oleminen alkoi kyllästyttää.

– Maaliskuun alussa 1940, viimeisen ilmahälytyksen aikana olimme jo takaisin Nekalassa ja siellä pommisuojassa. Pidimme korkkeja hampaiden välissä, sillä sen oli tarkoitus tasata painetta. Tämä korkki oli minulla tallella vielä hetki sitten, hän kertoo.


Ilmapommituksen tuhoja Tampereella, tammmikuu 1940

Töitä laidasta laitaan

Töitä Salokannel on tehnyt koululaisesta saakka.

– Jossakin vaiheessa sota-aikaa työskentelin työväentalon kioskissa ja 16-vuotiaana olin Tampellan konepajalla kesätöissä. On sitä tullut aherrettua myös maataloustöissä nokialaisella maatilalla, jossa tein monenlaisia töitä. Voin kirnuamisen ja haravoinnin ohella muistoihin on jäänyt se, kuinka kerran emäntä kertoi, että maatilan tiput pitäisi siirtää paremmalle paikalle. Niinpä minä sitten kannoin ne essuni sisällä uuteen paikkaan!

Uusiin haasteisiin Salokannel on aina tarttunut pelottomasti.

– Eräänä kesänä annoin ehdot saaneille koululaisille englannintunteja, vaikka itse en edes sitä kieltä ollut opiskellut, hän paljastaa nauraen.

– Innostusta siis ainakin riitti, vaikka osaamista ei niinkään.

Jo kouluaikoina hän sai ensikosketuksensa työhön, jossa päätyi tekemään elämänuransa: valtion Puhelinkeskuksessa sekä Lennättimellä.

– Puhelinlaitokselle päädyin alun perin jo kouluaikoina, koulutoverin innoittamana, hän kertoo.

Harjoittelijana viimeisenä jatkosotavuonna alkanut rupeama muuttui pian vakituiseksi ja venähti lopulta yli 43 vuoden mittaiseksi.


Sotavuosina tanssia sai vain erikoisluvalla

70 vuotta naimisissa

Työtehtävä johti myös toiseen pitkään, vielä pidempään rupeamaan: avioliittoon rakkaan Timon kanssa, jonka kanssa tiet kohtasivat Tampellan juhlatalolla maaliskuussa 1947 järjestetyissä puhelinvirkailijoiden tanssiaisissa.

– Tanssiaisiin lähdimme työtovereideni kanssa kiireellä työvaatteet päällä, hän muistelee.

– Timo opiskeli silloin Tampereen teknillisessä opistossa, josta oli tullut yhdessä opiskelukaverinsa kanssa tanssiaisiin. Tanssimme kaikki kappaleet yhdessä ja tanssiaisten lopuksi annoin puhelinnumeroni. Aamulla tulikin soitto ja siitä alkoi tapailu ja yhdessäolo, Toini hymyilee.

Naimisiin he menivät joulukuussa 1948 Tampereen Tuomiokirkossa.

– Hääpäivänämme oli tähtikirkas yö ja jo viiden aikaan aivan pimeää. Edellisen yön olin viettänyt kaasona toimineen ystäväni luona.

Vihkimisen jälkeen juhlat jatkuivat juhlahuone Emmauksella, mutta sodan peruja oleva tanssikielto vaikutti yhä.

– Häissämme soitti oikein kaupunginorkesteri! Setäni työskenteli siellä, joten sitä kautta saimme ensiluokkaisia esiintyjiä juhliimme. Meidän piti kuitenkin hakea erikoislupaa, jotta saimme tanssia tunnin ajan, hän muistelee erikoisia olosuhteita.

Nyt avioliitto on kestänyt jo 70 vuotta. Aktiivinen, mm. vapaaehtoistyön täyttämä elämä sekä lukuisat harrastukset ovat pitäneet pariskunnan virkeänä.

– Vierailemme yhdessä säännöllisesti tamperelaisissa vanhainkodeissa katsomassa niissä asuvia ystäviä ja vanhoja naapureita, Salokannel kertoo.

Sotavuosilta tuttu toisten auttaminen ja muista välittäminen on yhä tärkeä osa hänen elämänkatsomustaan. 94-vuotiaanakin hän toimii edelleen mm. taloyhtiönsä tiloissa kokoontuvan talokerhon vetäjänä.

– Kerho on asukkaille hyvin rakas ja toimii jäsenilleen tärkeänä keskustelupaikkana, sillä osa heistä on arjessaan hyvin yksinäisiä, hän pohtii.

Pariskunnalla on ollut jo 60 vuoden ajan Kangasalalla mökki, josta on tullut molemmille rakas paikka, jossa etenkin kesäisin vietetään paljon aikaa. Vuosien varrella harrastuksista löytyneitä ystävyyssuhteita mm. seurakunnan poikakerhoa pitkään vetänyt Salokannel vaalii hänelle ominaisella lämmöllä.

– Entiset poikakerholaiset ovat huomenna tulossa mökille auttamaan ja talkoilemaan, hän kertoo nauraen.

– Aikaa on kun kaikki ovat nykyään jo eläkkeellä!

Alkuperäinen artikkeli (Veera Kivimäki: ”Monessa mukana”) on julkaistu Tampereen Sotaveteraani-lehdessä 4/2018. Neljä kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.

Jaa kirjoitus:

21.12.2018 Sotaveteraani-lehti 6/2018 nyt verkossa kaikkien luettavana!

Tiesitkö, että Suomi ei ”joutunut jatkosotaan”, vaan se halusi sitä itse? Tai että kuka oli Reino Honkanen, tuntemattomaksi jäänyt sankari, jonka uhkarohkeus johti satojen inkeriläissotilaiden pelastumiseen liki varmalta kuolemalta? Tai tositarinaa siitä, kun karjalainen siviiliväestö jäi talvisodan syttyessä sodan jalkoihin ja joutui sotavangeiksi?

Sotaveteraani-lehden 6/2018 luettuasi tiedät! Uusin numero on juuri ilmestynyt verkossa kaikkien luettavaksi ja tuttuun tapaan se on tuhti veteraaniasioiden ja sotahistorian lukupaketti, joka opettaa, hämmästyttää ja viihdyttää joulunpyhien hiljaisina hetkinä, ihan koko perhettä!


Lisäksi uusi lehti

– esittelee yhden väsymättömistä vapaaehtoisista etsijöistä, joiden ansiosta joka vuosi pääsemme tuomaan kotimaan multiin rajan takaisille taistelukentille jääneitä ja kadonneita sankarivainajiamme (s. 13)

– jakaa yhden (kirjaimellisesti) sydäntäriipaisevan tarinan sotilaan virskikirjan takaa (s. 17)

– kertoo, mikä lahtelaisveteraaneja nykymenossa huolettaa (s. 21) ja

– paljastaa, millaisia olivat joulut rintamalla – ne, joista lehdetkään eivät uskaltaneet kertoa (s. 18) !


Älä myöskään unohda, että tämä vuoden lehti on viimeinen nykymuodossaan ilmestyvä lehtemme. Ensi vuoden alusta Sotaveteraaniliiton ja Rintamaveteraaniliiton lehdet yhdistyvät entistä upammaksi kokonaisuudeksi – pysy siis kuulolla! Ja se odotettu paljastus uuden lehden nimestä…? Sen löydät sivulta 15!


Uusimpaan lehteen pääset kuvaa klikkaamalla!

Jaa kirjoitus:

21.12.2018 Sekahedelmäsoppaa, sököä ja saksalaishumppaa – 100-vuotiaan sotaveteraanin Jaakko Estolan ikimuistoiset rintamajoulut

Rintamajoulut ovat jääneet helsinkiläisveteraanin mieleen

Helsinkiläisveteraanilla Jaakko Estolalla on edessään hänen elämänsä 100. joulu. Kaksi niistä on jäänyt ihan erityisesti mieleen, sillä ne hän vietti rintamalla.


Vapaaehtoisena rintamalle

 Alkuun näytti, ettei Estola rintamalle edes kelpaisi.

– Rintakehän mitta oli kauhean huono – minä olin laiha kuikelo, joka hylättiin kutsunnoissa. Olin Kruunun raakkina, ja kun sota sitten alkoi, menin uudelleen lääkärille ja se näkikin minussa harteikkaan miehen! Niin minä sitten pääsin, Estola kertaa tyytyväisenä.

– Jos en olisi lähtenyt vapaaehtoisena, niin en tiedä, olisiko minusta sittenkin myöhemmin tehty sotakelpoinen. Mutta ei se kunniakasta olisi ollut. Kyllä se olisi painanut, kun toiset olivat siellä, henkensä kaupalla.

Kesän 1941 Estola oli joukkonsa kanssa Miehikkälän suunnalla.

– Meidän osuutemme oli aika vähäinen, kun Karjalan kannakselta vain se Imatran puoleinen osa lähti hyökkäämään. Me pysyttelimme rajalla levossa elokuuhun saakka. Sitten lähdettiin Viipuriin, joka näkyi jo siinä 12 kilometrin päässä, hän muistelee.

– Kämärässä jouduttiin jo vähän perääntymäänkin, mutta sen jälkeen mentiin kauhealla kyydillä Rajajoelle. Vammelsuussa oli ensimmäiset taistelut. Piti mennä yli joen ja venäläiset olivat siinä vastapäätä. Silloin tarvittiin tykistön apua ja minä olin se, joka teki tulisuunnitelman; kellonajat, jolloin tykistö ampui ja koska se lopetti. Sitten lähtivät meidän hyökkäysvaunut ja niiden päästyä sillalle ryssä karkasi. Se pelästyi niin paljon niitä meidän iankaikkisen vanhoja Vickersejä, hän virnistää.


Suomen jatkosodassa käyttämä Vickers-hyökkäysvaunu (kuva: Panssarimuseo)

Joulu 1941

Rajajoen ylityksen jälkeen ensimmäinen tulenjohtopaikka kaivettiin hienoon hiekkaan, mitä oli aina Terijoelle saakka. Estolaa suojasi hänen ja Siestarjoen välinen hiekkadyyni.

– Se oli hyvin hiljainen paikka. Ainut, joka häiritsi, oli 7 kilometrin päässä oleva venäläisten linnake. Pääsuunta oli tietysti Suomenlahdelle ja pohjoiseen, mutta yhden tykin siinä Kronstadtin päädyssä opimme tuntemaan hyvin mekin, kun se muistutti aina olemassaolostaan. Ei se meitä ampunut, vaan pitkin sitä joenvartta.

Joulun tullen Estolan joukot päästettiin Rajajoen alueelta lepoon Ollilan Seuratalolle

– Tyhjillään olevana talona se piti totta kai lämmittää, mutta siitä tuli ilmeisesti sen verran savua, että Kronstadtin linnoituksesta huomattiin. Kuinka ollakaan, kun olimme jouluaattona menneet petiin, se rupesi ampumaan. Oli kauheaa, kun koko ajan tiesi, että sieltä on tulossa taas toinen. Toistakymmentä ammusta sieltä tuli, mutta kaikki menivät hiukan ohi.

Yksi Estolan tovereista oli päästetty jo lomille, mutta hänet komennettiin jouluaatoksi takaisin rintamalle. Mukanaan hän toi öljylampun.

– Koskaan ei armeija antanut etulinjaan mitään valonlähdettä ja illalla kävimme ihailemassa lamppua heidän torpassaan siinä sadan metrin päässä, Estola kertoo.

Jouluaterialla armeija muisti rintamalla olevia miehiään sekahedelmäsopalla.

– Ei meillä ollut astioita, meillä oli vain se pakki ja sen lautasena toimiva kansi. Mutta nämä miehet keksivät, etteivät söisikään soppaa heti. He repivät kypärästä täytteet pois, kaatoivat sopan siihen, kattoivat kypärän sen hienosti valaistun tupansa pöytään ja jäivät odottamaan puoltayötä, Estola muistelee ilkikurisesti hymyillen.

Mutta sitten oli Tothlebenin linnakkeen 12-tuumaisen tykin vuoro yllättää.

– Se pamautti ammuksen sen mökin kivijalan alle. Räjähtäessään nosti koko mökin ilmaan ja taas maahan. Sahajauhot vain pöllysivät, kun pojat tulivat meitä keskellä yötä herättämään kysyäkseen, olisiko meillä tilaa jouluyönä heillekin! Aamulla käytiin katsomassa ja olihan se surkean näköinen. Siellä pöydällä oli se kypärä ja sen päällä viiden sentin kerros sahajauhoa. Jäi sopat syömättä, Estola nauraa.

– Ja mikä surkeinta, siellä lattialla makasi se uusi lamppu!


Estola muistelee lämmöllä rintamalle saatuja tuntemattoman sotilaan paketteja (kuva: SA-kuva)

Joulu 1942

Kaksi kuukautta joulun jälkeen Estolan joukot siirrettiin Kriville, Muurmannin radan pohjoisimpaan osaan, jossa he olivat vielä seuraavan joulunkin tullessa. Tykistön tulenjohto pysyi samalla paikalla kuukausia ja ympärillä muu miehistö vaihtui.

– Jalkaväki oli juuri vaihtunut ja sinne oli tullut Lapin miehistä koostuva divisioona. Moni heistä oli Sodankylästä, missä oli tehty tuntemattoman sotilaan paketteja. Sehän juhlisti joulupäivää, kun posti toi niitä meille tykistön miehillekin, hän iloitsee.

Ventovieraiden ihmisten rintamalla joulua viettävien sotilaiden tunnelmia nostattamaan kokoamat paketit tuottivat ilon lisäksi myös hämmennystä.

– Parissa paketissa oli ketsuppia, mutta maalaispojat eivät olleet koskaan sellaista nähneet ja kovasti kyselivät, että mitäs tällä nyt sitten maalataan? Käyttämättä jäivät, Estola hymähtää.

Korsun joulutunnelmat nosti kuitenkin kattoon Estolan saama lahja.

– Minä olin saanut Keravan lotilta radion. Se oli ihan uusi, joten totta kai sitä soitettiin! Viihdykkeenä oli Saksan radion humppa, jota huudatettiin niin kovaa, että jalkaväen miehet toisessakin päässä kuulivat. Siellä iskettiin sököä, hävittiin, kiroiltiin ja radio soi!

Illanvieton ollessa kiivaimmillaan patterin päällikkö Niilo Tarvajärvi asteli sisään, tarkoituksenaan pitää pieni hartaushetki.


Estola palveli rintamalla mm. toimittajalegenda Niilo Tarvajärven kanssa (radion vieressä oikealla)

– En tiedä, mitkä tuoksut oven avatessa oli vastassa, mutta pahinta oli se hirveä ääni. Hän oli kai ajatellut, että siellä lauleskeltaisiin enkelitaivaasta tai ainakin hymistäisiin, mutta ei sinne päinkään! Hän haukkoi henkeään ja katseli miehiä pitkään.

Sitten Estola kertoo Tarvajärven asettautuneen miesten asemaan.

– Miehiä, jotka viikosta ja kuukaudesta toiseen ovat tässä samassa tilassa – mitä niille joulu merkitsee? Ja niin hän pisti lakin nätisti, ei tehnyt minkäänlaista numeroa, toivotti meille hyvää joulua ja lähti pois.

Hänen mukanaan oli kuitenkin lehden toimittaja, joka oli lähetetty rintamalle kertomaan sen joulunvietosta.

– Hän ei pystynyt kirjoittamaan totuutta, Estola paljastaa huvittuneena.

– Hän kirjoitti juttunsa loppuun, että ”niin piti Tarvajärvi hartaustilaisuuden”. Se on pikkuisen minua aina kiusannut, mutta en ole toimittajalle soittanut. Paljon parempi, että suomalaiset luulevat, että tämä on kristillinen ja harras kansa vielä tuollaisinakin hetkinä, Estola iskee silmää.

– Ei pilata joulun tunnelmaa; ei siinä saa kiroilla ja korttia pelata… vaikka tämä onkin totuus!

Yli 70 vuoden takaiset joulumuistot saavat veteraanin yhä nauramaan.

– Taisi siellä olla sitä sekahedelmäkeittoakin, mutta sen olimme oppineet, ettemme ainakaan kypärään sitä pistäneet!


”Olivathan ne eriskummallisia”, Estola toteaa rintamajouluistaan

Teksti on alun perin julkaistu Sotaveteraani-lehdessä 6/2018. Joka toinen kuukausi ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille (tai se on mahdollista tilata erikseen). Jäseneksi pääset liittymään täällä

Jaa kirjoitus:

18.12.2018 Kaksi uutta suomalaista sankarivainajaa löydetty

Suunnitelma viikonlopulle oli samanlainen kuin ennenkin. Karjalan kannaksen taisteluiden maastoon jääneitä sotavainajia etsivän Karjalan Valli-ryhmän oli tarkoitus suunnata Ihantalan eteläpuolelle haravoimaan JR 6:n taistelumaastoa. Perjantain ja lauantain rankkasateet kuitenkin muuttivat viikonlopun suunnan.

– Esimerkiksi Raivolassa rautatieaseman ohi kulkeva katu oli suljettu: lätäkkö tiellä oli noin 200 m pitkä ja vettä oli polvia myöten. Niinpä lähdimme Ihantalan sijaan eräälle jyrkälle kalliolle Talin maastoon, vapaaehtoisista sotahistoriaharrastajista koostuvan ryhmän merkinnät kertovat.



Yllättävä löytö

Tämäkin paikka näytti kostealta: kukkulan alla olevissa venäläisissä poteroissa oli paljon vettä, ja jopa kallion huipulla oli isoja rapakoita. Mutta syksyinen päivä on lyhyt, eikä ryhmällä ollut enää aikaa etsiä toistakaan paikkaa. He ryhtyivät tutkimaan kallion rinteitä ja yllättävin tuloksin.

– Kukkulan lounaisosasta löysimme taistelun jälkiä: lukuisia suomalaisia hylsyjä, tyhjiä patruunavöitä konekiväärille, konepistoolin rumpuja jne. mutta ei mitään tärkeää. Kallion koilliskärjeltä, jossa suomalaiset sotapäiväkirjan mukaan suorittivat vastaiskun, löysimme vain sirpaleita.



Luoteisrinteellä ryhmä havaitsi kuitenkin venäläisten puolustuksen jälkiä: hylsyjä ja patruunoita, konepistoolin lipas, puna-armeijan muki.



– Paikalta löytyneistä lukuisista suomalaisten kranaatinheitinammusten pyrstöistä päätellen suomalaiset olivat järjestäneet tuli-iskun kalliolle. Ajattelimme, että saattaisimme löytää venäläisiä kaatuneita haudattuina kallion alle, mutta sieltäkään ei löytynyt mitään.

Sitten yksi ryhmän jäsenistä oivalsi, että jos suomalaiset olivat hyökänneet kukkulaa kohden tulivalmistelujen jälkeen ja jos hyökkäys oli pysähtynyt venäläisiin konetuliaseisiin, kannattaisi heidän tutkia kuusikkoa kallion alla. Viisi minuuttia myöhemmin metsästä kuului huuto, joka yhä, yli 20 vuoden ja liki 80 löydetyn suomalaissotilaankin jälkeen pysäyttää.

– Tuntolevy!



Kirjoistakin kadonnut

Löytöpaikka sijaitsi ison kiven vieressä. Sammal näytti vähän epätasaiselta, joten voi olla, että villisika oli tehnyt siellä omia kaivauksiaan.

– Paikalla, jolta tuntolevy kaivettiin esiin, olivat ihmisen kylkiluut näkyvissä. Koska vainaja löytyi juuri ennen iltahämärää, ehdimme tutkia huolellisesti vain noin puoli neliömetriä. Sankarivainajan jäänteet olivat melkein pinnalla, ja eläimet ovat kuljettaneet luita isolle pinta-alalle.

Kuten usein on, löytyi vainajan yhteydestä myös henkilökohtaista esineistöä: mm. suomalaisen asepuvun leijonakuvioisia nappeja, 9 mm patruunoita, leipälaukun nahkaosia sekä suomalaisen 25 pennin kolikon. Myös tämän perusteella oli syytä olettaa vainajan todella olevan suomalainen.

Ryhmän ihmetykseksi tuntolevyn numeroa ei kuitenkaan löytynyt heidän tietokannastaan.

– Tietokantaan kuuluvat melkein kaikki tiedot 13.KEK:n (kaatuneiden evakuointikeskus) kentälle jääneiden ja kadonneiden kirjanpidosta. Niistä puuttuu osa 10.Divisioonan ja Ratsuväkiprikaatin tuntolevyjen numeroista, mutta yksi ryhmän jäsenistä arveli vainajan kuuluneen 4. Divisioonaan. Hänellä oli sen tappioluettelo, mutta tuntolevyn numero ei täsmännyt sielläkään.


Arkkuja lastataan KEK:llä, 1941

Tuntemattoman sotilaan mysteeri ratkeaa

Niinpä he lähettivät kyselyn tuntolevyn numerosta Kansallisarkistoon. Kuukausi myöhemmin he saivat odotettua postia.

Tuntolevyn kantaja oli tuolloin vasta 19-vuotias sotilas, joka oli saapunut komppaniaan huhtikuun 1944 lopussa. Hän ei ehtinyt palvella komppaniassa kahta kuukauttakaan ennen kaatumistaan kesäkuun 21. päivä. Sotilaan kantakortti löytyi kaatuneiden henkilöasiakirjojen kokoelmassa, mutta kaatumispäivän taistelupaikaksi on virheellisesti merkitty Ihantala.

– Hänen nimensä puuttuu kuitenkin Kansallisarkiston sodissa 1939-1945 menehtyneet- tietokannasta ja näyttää siltä, ettei häntä ole 13. KEKinkään kirjoissa. Kansallisarkiston digitiedostoista ei löydy myöskään ilmoitusta kuolemantapauksesta.

Kansallisarkistossa ei osata kertoa, miksi vainajaa ei löydy menehtyneistä, mikä on ryhmän kokemusten mukaan harvinaista. Heidän mukaansa tietokantaa ei ole päivitetty sen korjauksista vastanneen työntekijän jäätyä eläkkeelle, minkä vuoksi esimerkiksi eräs 2014 löydetty ja 2016 tunnistettu ja kotimultiinsa saatettu sotilas on siellä yhä listattu kentälle jääneeksi.



Vaisto oli jälleen oikeassa

Viikko myöhemmin päivä on taas entistä lyhempi. Lisäksi riesana on vesi, jota metsä rankkasateiden seurauksena lainehtii.

– Lokakuussa me tavallisesti tutkimme vain teiden lähellä sijaitsevia paikkoja, erityisesti sellaisia kumpareita, joiden sotahistoriatiedot ovat epäselviä. Voi kuitenkin olla, että sopiville paikoille sodan aikana järjestettiin viivytysasemia, ryhmä kertoo.

Tällä kertaa ryhmä lähti tutkimaan erään pellon takana sijaitsevaa pientä harjannetta.

Pellolle on rakennettu kesämökkejä, joiden asukkaat tuovat roskaa lähimetsään, mikä entisestään vaikeuttaa etsintöjä. Harjanne oli kuitenkin lähes kuiva ja vain lyhyen kävelymatkan päässä.



Vuosien kokemuksen hioma vaisto on tälläkin kertaa oikeassa.

– Paikalla vaikutti siltä, että suomalaiset olivat perääntyneet sieltä ilman taistelua, koska harjanteen etelärinteeltä löydettiin vain suomalaisia patruunoita. Hylsyjä ei ollut, eli kukaan ei ollut ampunut.

Huipulla ja pohjoisrinteellä havaittiin kuitenkin puna-armeijan poteroita ja lukuisia venäläisten konepistoolin hylsyjä. Mitä se merkitsi?

– Ehkä suomalainen viivytysosasto sai käskyn komentajaltaan, että harjanne olisi vallattava takaisin, ja suoritti vastaiskun, ryhmä epäili.

Ja toden totta: harjanteen alta sekä pohjoisempana olevalta kumpareelta löytyikin suomalaisia hylsyjä.

Ryhmä jatkoi järkeilyään.

– Jos suomalaiset tekivät siellä vastaiskun, voisi lisää jälkiä löytyä siellä sijaitsevien isojen lohkareiden takaa?



Näin oli: ryhmä löysi useita 9-millisiä hylsyjä, minkä perusteella he päättelivät konepistoolimiesten juosseen lohkareelta toiselle harjanteen päällä ollutta vihollista tulittaen.

– Vastaiskun suorittaneen ryhmän jälkiä löytyi melkein huipulta saakka. Täältä oli jo näköyhteys mökkialueelle, jonka jätöksiin he seuraavaksi törmäsivät.

Kaivoimme esiin kivien takaa monta metalliesinettä, mutta valtaosa niistä oli ruostuneita, nykyaikaisia säilyketölkkejä, he huokaisevat. Yhden lohkareen takana metallinpaljastin kuitenkin hälytti poikkeavasti.

– Siellä on paljon kaikenlaisia pieniä signaaleja – pieni rauta kuin sirpale, pieni messinki kuin hylsy, kolikkomaisia signaaleja ja vahva hopeaan viittaava signaali.

Ensiksi lähdettiin kaivamaan viimeisimpänä saadun signaalin kohdalta. Melkein heti sammaleen alta löytyi ihmisen lapaluu ja sen alta… suomalainen tuntolevy.

Koska paikka oli kuiva ja valoakin vielä riitti, päästiin paikka tutkimaan huolellisesti, kaikki etsintälomakkeeseen huolellisesti kirjaten.



Kotimatka alkaa syksyllä 2019

Näytti siltä, että taistelun jälkeen puna-armeijan sotilaat jättivät suomalaiset kaatumispaikalle, mutta mitään vähääkään arvokasta ei jäänteiden yhteydestä löydetty.

– Todennäköisesti venäläiset ottivat kaiken, jopa saappaat. Seuraava tosiasia vahvistaa sitä: lähellä olevasta poterosta kaivoimme esiin venäläisen selkärepun, jossa oli ampumatarvikkeita, venäläisperäinen rautainen kenttäpakki, rautainen lusikka ja suomalainen SkY-leimattu kenttäpullon muki. Tämä oli lähtenyt luultavasti vihollissotilaan matkaan sotasaaliina, mutta reppu jäikin poteroon, venäläissotilaan ehkä haavoituttua, ryhmä arvioi.

Suomalaisen sankarivainajan jäämistö oli pieni: kampa, kolikko, henkseleiden osia, nappeja ja 9 mm patruunoita. Onneksi se kaikista tärkein löytö eli tuntolevy oli yhä sotilaalla. Kotona katsoimme tietokantaa ja tällä kertaa meillä oli onnea: vainajan tiedot löytyivät 13.KEK:n kirjoista. Hän oli upseeri ja kaatui vastaiskussa vihollisen tuleen.



Tämä rohkea upseeri ja tuo epäonninen nuorukainen joutuvat vielä odottamaan vielä hetken, ennen kuin heidän kauan odotettu paluumatkansa koti-Suomeen alkaa. Samoin päätökseen tulee toinenkin pitkä odotus: heidän omaistensa. Aikanaan Helsingissä suoritettavien DNA-testien varmistettua heidän henkilöllisyytensä he tulevat saamaan vastauksen, jota ovat jo yli 75 vuotta odottaneet.



Videon tämänvuotisen sotavainajien hakureissun siunaustilaisuudesta löydät Sotaveteraaniliiton Youtubesta.

Haluatko olla ensi vuonna itse mukana? Siinä tapauksessa kannattaa tarkkailla Vihdin Liikenteen sotahistoriamatkoja!


 

PS. Uusimmasta Sotaveteraani-lehdestä löydät jutun itse etsijäryhmästä ja sen perustajajäsenestä Vjatseslav Skokovista. Hieno mies – kannattaa käydä lukemassa!


Tämän artikkelin pohjana  on käytetty Karjalan Valli-ryhmän raportteja etsinnöistään. Näitä he päivittävät Facebook-sivulleen – suosittelemme ehdottomasti ryhmän seuraajaksi liittymistä!

Jaa kirjoitus:

17.12.2018 Päämajamuseon näyttely tekee kunniaa lotille

Mikkelissä sijaitsevassa Päämajamuseossa nähdään 1.12.2018−28.4.2019 valokuvaaja Johanna Kareen LOTTA-valokuvanäyttely.

Näyttelyn suojelijana toimii Suomen tasavallan presidentin puoliso, rouva Jenni Haukio.

Valokuvaaja Johanna Kareen LOTTA-valokuvanäyttely esittää seitsemän lottana ja pikkulottana talvi- ja jatkosodan aikana toimineen muotokuvat ja heidän tarinansa. Näyttely nostaa esiin lottien kokemuksia ja kunnioittaa heidän tekemäänsä tärkeää työtä. Lähimmäisenrakkaudellaan ja työllään he tekivät suuria tekoja itsenäisyytemme eteen.

Johanna Kare on helsinkiläinen valokuvaaja, joka haluaa teoksillaan nostaa esiin unohdettuja ja marginaaliin jääneitä ihmisiä ja ilmiöitä. Hän on aikaisemmin kuvannut muun muassa kodittomia, koulukiusattuja ja vankilatuomiota suorittavia.



Mikkelin Päämajamuseo

Aukioloajat 1.9. – 30.4.
pe-su klo 10-17

Pääsymaksu

aikuiset 6 €
alle 18-v. ilmaiseksi
ryhmät (yli 12 hlöä) 5 € / hlö
Yhteislippu/ Päämajamuseo ja Viestikeskus Lokki 7 €, ryhmät (yli 12 hlöä) 6 € / hlö

Jaa kirjoitus: