Uutiset

20.8.2019 ”Rintamalta oli aina ikävä kotiin, mutta pirteänä oli pysyttävä” – kuopiolaislotta Liisa Luoman hermot pitivät tiukimmissakin paikoissa

– Kyllä ne kotona ihmettelivät rintamalle lähtöäni, mutta minut oli pikkutytöstä kasvatettu isänmaallisuuteen, kertoo 96-vuotias kuopiolaislotta Liisa Luoma.

– Isäni oli sisällissodassa ja kuului suojeluskuntaan, kuten myös veljeni.


Liisa Venäläinen (oik.) ja Irja Kauhanen Vosnesenjan kanttiinin takapihan rappusilla juhannuksena 1942

Muonituslottana Syvärillä

Luoma toimi jatkosodassa muonituslottana Ylä-Syvärin takana Ostan kylän lähellä Pioneeripataljoona 35:n komppanian kanttiinissa huhtikuusta 1942 alkaen. Hänen kaikki siskonsakin olivat lottia, mutta he tekivät työtään kotirintamalla.

– Ei mieleeni tullutkaan, että voisin kuolla, olinhan niin nuori; alle 19-vuotias! Lottajärjestömme paikallisyhdistykseen oli tullut pyyntö, että tarvitaan lottia, jotka voi lähettää lähelle rintamaa. Minua ehdotettiin, sillä olin tehnyt ilmavalvontaa Itä-Karttulassa, josta olen kotoisin.

Lähtöönsä Luoma (tuolloin vielä Venäläinen) tarvitsi vanhempiensa luvan. Se heltisi, sillä vanhemmat uskoivat, että ”eivät ne Liisaa Kuopiota kauemmas lähetä”. Toisin kävi: lähtö rintamalle tuli saman tien.

Rintamalle menijöitä kuljetettiin härkävaunulla neljä vuorokautta. Neuvostoliiton puolella matka päättyi Latvaan, jossa heitä vastassa oli yhteyslotta. Sieltä Luoma lähetettiin Vosnesenjaan Syvärin niskalle 7. divisioonan kanttiiniin. Siellä kävi satoja miehiä ja kanttiinissa työskenteli paljon lottia.

– En oikein tykännyt, kun minut nuorimpana pantiin kylmiltään niin suuren kanttiinin emännäksi, jossa tytöt koko ajan vaihtuivat, hän tunnustaa.

– Pyrin pois ja pääsinkin PionP35:n kanttiiniin. Siellä olimme vain minä ja yksi toinen lotta. Kaninan kanttiinissa kävivät myös viereisellä lohkolla taistelleet JR9:n miehet.

Luoma työskenteli kanttiinissa perääntymisvaiheeseen saakka. Sodan loppuajan hän jatkoi muonituslotan tehtävissä Luumäellä ja Kannaksen lähellä.


Vosnesenjassa sijaitsi Suomen itäisin tukikohta

Hermot kestivät

Aamupäivisin ja iltaisin avoinna olevassa kanttiinissa myytiin kahvin ja teen lisäksi muuta pientä sotapoikien tarvitsemaa kuten kirjoitusvälineitä.

– Miehet kävivät siellä paljon, tarjosihan se edes pientä iloa sodan keskellä, vaikka tarjolla olikin vain pelkkää korviketta, joskus jotain syötävää, Luoma miettii.

Olosuhteet asettivat rajoituksensa tarjoilulle.

– Leipomaan ei pystynyt, koska jauhoja ei ollut. Siviilistä tuli paketteja, joissa oli voita ja muutakin, mitä meiltä puuttui, mutta eihän esimerkiksi kesäaikaan voinut voita lähettää – se olisi härskiintynyt. Kerran eräs poika toimitti meille lettujauhoja, silloin teimme lettuja!

Aseiden pauke kuului kanttiiniin päivin ja öin. Luomalla kantti kuitenkin kesti.

– Hermot olivat onneksi niin hyvässä kunnossa, etten osannut pelätä, mutta kaikkien hermot eivät kestäneet. Eräs lotta ei osannut muuta kuin itkeä. Hänet lähetettiin kotiin.

Jotain hyvistä hermoista kertoo se, ettei hän herännyt edes öisiin pommituksiin.

– Nukuin yksin kanttiinissa kaverini ollessa lomalla. Aamulla tuli vartija, joka kertoi yöllä kolmen pommin pudonneen kanttiinin ja komppanian välille, enkä minä tiennyt siitä mitään! Eivät pommikoneet yleensä rintaman taakse pommittaneet. Luultavasti kone oli palaamassa vihollisen puolelle ja pudotti lastinsa siihen, koska sitä ei saanut takaisinkaan viedä, hän arvelee.


Lottakanttiinit auttoivat tuomaan edes hieman iloa sodan keskelle

Pirteys oli säilytettävä

Työolosuhteet eivät olleet parhaimmasta päästä. Kanttiini itsessään oli sikäläisten asukkaiden hylkäämä ruokkoamaton mökki ja pahanhajuinenkin vielä: ulko-oven vieressä oli asukkaiden käymälä, jossa ei ollut ovea eikä huussinreiällä kantta. Alakerrassa oli puolestaan pidetty karjaa. Nukkumapaikkana lotilla oli kaksi laudoista kyhättyä tekelettä.

Liisa Luoma lottapuvussaan

Sotilailta lotat kuulivat rintaman tapahtumista.

– Pojat olivat aina meille mukavia. Siellä ihmiset olivat toisilleen ystävällisiä, Luoma miettii.

– Se satutti, kun aamulla linjaan lähtenyt poika ei illalla enää palannut. Omia tuttavianikin kaatui, sillä tuolla suunnalla olivat kaikki Kuopion miehet. Jollain lailla sitä vain jaksoi.

Lotat saivat osakseen kunnioitusta ja saivat tehdä työnsä rauhassa.

Liisa on meidän tyttöjä, teijän pittää olla kunnolla, ojensivat omat pojat vieraampia, koska pitivät minua oman porukkansa osana, Luoma hymyilee.

Osasivat pojat tosin väliin ilkikurisiakin olla.

– Kerran sotapojat olivat saaneet päähänsä tehdä kiljua kun tiesivät kanttiinin sokerivaraston. He nostivat lattialaudat ylös ja veivät sokerin sitä kautta. Jälkeenpäin tunnustivat vaikka me emme olleet edes huomanneet, hän paljastaa nauraen.

Perääntymisvaiheessa Luoma joutui vielä Kannakselle, missä olosuhteet vain huononivat.

– Vihollinen hyökkäsi hirveällä voimalla, olimme juuri sen pahimman ryöpyn kohdalla. Jälkeenpäin olen miettinyt, että on ihme, että kukaan jäi siitä eloon, hän puistelee päätään.

Surkeat olivat olot muutenkin.

– Me lotat asuimme teltassa ja vettä satoi valtavasti. Telttaan laitoimme havuja ja sen päälle manttelin ja siinä nukuimme. Järvessä pesimme itsemme ja vaatteemme.

Lapin Sotaan Luoman ei enää tarvinnut lähteä.

– Minua oltiin anottu kotiin, jossa en ollut käynyt puoleen vuoteen, Kotiin oli rintamalta ainainen ikävä,  mutta pirteys piti säilyttää, ei siellä olisi muuten jaksanut.


Isänmaa tarvitsee yhä nuoriaan

Liisa Luoma on lottakavereissaan viimeisiä

Sotakokemukset ovat vain vahvistaneet Luoman synnyinkotinsa peruina saamaa isänmaallisuutta. Vuosikymmenten saatossa se on vain kasvanut.

– Koti, uskonto ja isänmaa ovat periaatteita, jotka pitäisi olla jokaisella suomalaisella, hän painottaa.

– Kodin lisäksi myös uskonto on tärkeä. Minut opetettiin jo lapsena rukoilemaan. Sota-aikana se toi turvaa ja silloin rukoiltiin paljon. Jos jotain hartaushetkiä järjestettiin, kaikki osallistuivat niihin. Joskus minäkin juttelin rintamapapin kanssa. Jollain lailla se antoi voimaa.

Lähes kaikki Luoman lottakavereista ovat nyt jo kuolleet. Viimeisenkin kanssa kirjeenvaihto päättyi tämän ilmoitettua voimiensa olevan niin lopussa.

Isänmaa tarvitsee nuoriaan edelleen, Luoma muistuttaa.

– Eivät nykynuoret ole niin kelvottomia kuin sanotaan. Heistä löytyy hyvinkin isänmaallisia ihmisiä, sen huomaan heidän puheistaan veteraanitilaisuuksissa. Kun katson nuoria miehiä, ajattelen, että voi kunpa he säilyisivät ilman sotaa ja saisivat elää onnellisen ja terveen elämän. Sen on kaikista tärkeintä.

Alkuperäinen artikkeli (Anna-Liisa Pekkarinen: ”Liisa Luoman pitkät sotavuodet”) on julkaistu Pohjois-Savon Sotaveteraanipiirin Jouluviesti 2018- lehdessä, joka toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.

Jaa kirjoitus:

16.8.2019 Vihdin liikenteen sankarivainajien hakumatka Viipurista 14.-15.10.2019 – paikat myynnissä nyt!

Suomen sodissa 1939-45 kaatui noin 93 000 poikaamme. Kentille jäi tai katosi noin 10.000 – 13.000 sotilasta.

Kadonneita on sotien päättymisestä lähtien koetettu jäljittää ja mahdollisuuksien mukaan etsiä kentältä. Joka syksy Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ja Sotaveteraaniliitto käyvät hakemassa kesän etsinnöissä löytyneet suomalaiset sankarivainajat kotiin. Tähän on mahdollista osallistua Vihdin Liikenteen järjestämällä opastetulla matkalla 14.-15.10.2019.

Matkaan osallistuneita odottaa ikimuistoinen kunniatehtävä: he saavat osallistua Kannakselta löydettyjen suomalaisten sotilaiden maallisten jäännösten kotiutustilaisuuteen Viipurin evankelis-luterilaisessa kirkossa.



Sieltä ne matkaavat Helsinkiin, missä tunnistamista jatketaan. Tunnistetut löytävät viimein leposijansa joko kotipaikkakuntansa sankarihaudoissa tai omissa sukuhaudoissaan. Kertomuksen yhden perheen vihdoin päätökseen tulleesta pitkästä odotuksesta löydät Kenttäpostia-lehdestä täältä.

Tunnistamattomat haudataan Lappeenrannassa heille varattuun sankarihautaan joka toinen vuosi. Juttua tämänvuotisista valtakunnallisista sankarihautajaisista löydät puolestaan täältä, livevideotaltioinnin paikan päältä puolestaan liiton Facebook-sivulta täältä.

Matkalla saadaan perehtyä asiantuntijoiden johdolla sotiemme aikaiseen kaatuneiden huoltoon, kentälle jääneiden etsintään ja Sotavainajien Muiston Vaalimisyhdistyksen toimintaan. Lisäksi saadaan tietoa erityisesti Karjalan kannaksella kadonneiden kohtaloista ja niistä noin 30:stä löydetystä, jotka nyt pääsevät viimein kotiin.



Matkalla tutustutaan myös vanhan suomalaisen kaupungin Viipurin kohtaloihin sotien jaloissa, niin 1918 kuin talvi- ja jatkosodassa. Asiantuntevana oppaana reissulla toimii Kenttäpostia-lehden lukijoillekin tuttu sotahistorian tutkija Göran Lindgren.

Videon viimevuotisesta siunaustilaisuudesta löydät Sotaveteraaniliiton Youtube-kanavalta.


MATKAOHJELMA

Maanantai 14.10.2019

06:25             Vihdin Liikenteen sinivalkoinen turistibussi lähtee Vihdistä Linjalasta.

06:40             Lähtö Nummelan Linjaportilta.

08:00             Lähtö Helsingistä Mannerheimin patsaalta tilausbussien pysäkiltä.                    

Bussimatkan aikana käydään läpi viime sotiemme tapahtumia

10:30             Moottorimarssitauko Rajahovissa Vaalimaalla. Mahdollisuus omakustanteiseen tankkaukseen (kahvi tai varhainen lounas) ja eväsostoksiin.

12:00-13:00 Rajan ylitys

Rajan ylityksen jälkeen käynti Säkkijärven Kenttähautausmaalla ja kukkien lasku suomalaiselle muistomerkille yhdessä Sotavainajien Muiston Vaalimisyhdistyksen edustajien kanssa.

Bussimatkan jatkuessa käydään läpi kaatuneitten huollon järjestelyjä talvi- ja jatkosodassa sekä Sotavainajien  Muiston Vaalimisyhdistyksen toimintaa kentälle jääneiden suomalaissotilaiden tuomiseksi Koti-Suomeen.

Säkkijärvellä tapaamme ”Metsämarketkauppiamme Kostyan, joka vaihtaa valuuttaa ja myy   juomia, karttoja ja suklaata.

14:00             Saapuminen Viipuriin (arvioitu aika), orientoiva kiertoajelu kaupungissa tutustuen sen kohtaloihin keskeisissä kohteissa sotien jaloissa jalkautuen tietyissä kohteissa.                

18:00             Majoittuminen ydinkeskustassa sijaitsevaan Hotelli Viipuriin Omaa aikaa kaupungilla.

20:00             Illallinen hotellissa


Tiistai  15.10.2019

08:00             Aamiainen hotellissa

09:00             Lähtö hotellista ja siirrämme matkatavaramme bussiin.

Siirtyminen hotellista kävellen Punaisenlähteen torille ja edelleen Torkkelin puistoon  ja tutustuminen lyhyesti Alvar Aallon kirjastoon ulkopuolelta. Jatko kävellen  Keskuskasarmien alueelle.

10:30             Tutustuminen Kannaksen sotamuseoon.

11:45             Siirtyminen Pietari-Paavalin evankelis-luterilaiseen kirkkoon.

12:00             Sankarivainajien kotiuttamistilaisuus eri ohjelman mukaan. Arkkujen siirtäminen bussiin. Kävely kirkolta Torkkelin puistoon ja Ravintola Espilään.

13:30             Lounas Ravintola Espilässä Torkkelin puistossa.

14:30             Omaa aikaa kaupungilla

16.00             Lähtö bussillamme Kauppatorilta, ajamme Vaalimaalle ja ylitämme rajan.

Omakustanteinen kahvitauko Rajahovissa, minkä jälkeen ajamme Helsinkiin

22.00             Arvioitu saapumisaika Helsinkiin Mannerheimin patsaalle (aika riippuu rajan ylityksen sujuvuudesta),

Matkan hinta 260  €/ henkilö kahden hengen huoneessa, mikäli matkustajia on vähintään 25. Yhden hengen huoneen lisämaksu on  25 €. Omasta viisumista hyvitetään 76 €.



Hintaan sisältyy:

Ohjelman mukaiset kuljetukset Vihdin Liikenne Oy:n bussilla.

Majoittuminen kahden henkilön huoneessa Hotelli Viipurissa

Puolihoito ja lisäksi lounas Ravintola Espilässä.

Pääsymaksu Kannaksen Sotamuseoon.

Ryhmäviisumi ja sen hankinta

Matkanjohtajan palvelut


Hintaan ei sisälly:

alkoholijuomia aterioilla, laskutuslisää 5 €/lasku eikä matkavakuutusta.

Matkanjärjestäjä suosittelee sellaisen matkavakuutuksen hankkimista, joka sisältää peruutusturvan sairauden sattuessa.

Matkan peruuntumistilaisuudessa sovelletaan Vihdin Liikenne Oy:n eritysehtoja.



Jaa kirjoitus:

12.8.2019 Minun veteraanini: Maiju Hautsalo ja Miko Nykänen – ”Pappa halusi meidän tietävän, ettei tehnyt pahaa kenellekään”


Jokaisessa Kenttäpostia-lehdessä suomalaiset kertovat veteraanista elämässään. Tällä kertaa kinnulalaisen Viljo-pappansa tarinan kertovat sisarukset Maiju Hautsalo ja Miko Nykänen. Haluaisitko sinä jakaa tarinasi? Ota yhteys toimitus@sotaveteraaniliitto.fi


Maiju Hautsalon ja Miko Nykäsen veteraani on heidän Viljo-pappansa

MH: Pappa oli jatkosodan veteraani ja lähti rintamalle maaliskuussa 1943 18-vuotiaana täydennysmiehenä. Hän kuului Jalkaväenrykmentti 16:n kiväärimiehiin ja taisteli Karjalan kannaksella; Metsäpirtin, Taipaleen ja Sakkolan suunnalla. ”JR16:sta muodostettiin lokakuussa 1943 19.Prikaati, joka sai tehtäväkseen Taipaleen alueen puolustamisen”. Tämä litania papalta tuli selkäytimestä. 

MN: Papan mukaan syksyn 1939 aikana kasvanutta sodan uhkaa ei heidän kotonaan tunnettu ja sota tuli perheeseen täytenä yllätyksenä. Kotona ei ollut radiota eikä heille tilattu sanomalehtiä. Maaseudulla tehtiin kovasti töitä oman elannon eteen, eikä maailman poliittisista tapahtumista aina oltu täysin perillä.  


JR 16:n konekiväärikomppaniaa komentopaikalla Metsäpirtin alueella

Kaksi veljestä, kaksi kokemusta 

MH: Pappa kuoli vasta 2016, joten ehdimme hyvin käydä näitä asioita läpi. Hän istui kiikkustuolissa ja kertoi näitä juttuja. Teimme kumpikin aikoinamme koulussa historiantunnille esitelmän, jossa haastattelimme häntä hänen kokemuksistaan.  

Pappa oli niitä veteraaneja, joka puhui näistä asioista ja hyvin mielellään vastasi kysymyksiin. Itselle on jäänyt kuva, että pappa ei ehkä joutunut niihin kaikista raaimpiin tilanteisiin; että hän selvisi aika vähällä ja on siksi pystynyt puhumaan näistä asioista suht avoimesti. 

Sotamies Viljo Kinnunen oli sotaan lähtiessään vasta 18-vuotias.

MN: Papan vanhempi veli Arvo oli taas joutunut niihin pahimpiinkin paikkoihin ja ei mielellään näistä asioita puhunut. Hän oli mukana jo talvisodassa ja pappa muisti hänen sotaan lähtemisensä olleen todella kova paikka. Papan muistin mukaan hän ei päässyt Taipaleenjoen lohkoltaan kertaakaan lomille.  

Arvon lisäksi hän muisti hyvin muiden kylän poikien sotaan lähdön. Papan veljen mukana sotaan lähteneistä tuttavista kuoli yhdestä perheestä melkein kaikki ja toisesta perheestä jokainen poika. ”Ei näiden perheiden kokemaa tuskan määrää voi edes kuvitella”, pappa muisteli aikoinaan. 

Vihollinenkin on vain ihminen 

MH: Papan tehtävät olivat ilmeisesti paljolti partiotoimintaa, missä käytiin vihollislinjan molemmin puolin ja tehtiin mm. vanginsieppauksia. Vangeista sai palkkioksi ylimääräistä lomaa; mitä korkeampi vanki oli sotilasarvoltaan, sitä suurempi oli palkkio.  

Porukassa he saivat kiinni isompiakin partioita, kaksi hän kertoi saaneensa ihan yksin. Aina vangeista kertoessaan papalla oli sellainen asenne, että ihmisiähän hekin ovat. Osa oli suomensukuisia ja pappa antoi heille heti leipää.  

MN: Yksi tarina, mitä pappa kertoi, oli omilta linjoilta paennut venäläissotilas, joka tuli vapaaehtoisesti antautumaan papan ryhmälle. Sotilas oli inkeriläistaustainen ja puhui selvää suomea. Tarkastuksen jälkeen vangit vietiin syömään. Pappa oli juuri saanut kotoa ruokalähetyksessä ruisleipää ja leikkasi siitä ison siivun vangillekin. Vanki sai syödäkseen ison pakillisen hernekeittoa ja sanoi papalle, ettei ollut koskaan saanut syödä näin hyvin.  

Mitään ryssävihaa ei pappa koskaan viljellyt. Vielä kuolinvuoteellaankin pappa sanoi, ettei hänellä ollut mitään venäläisiä tai Suomen sukuisia kansoja vastaan, koska eihän kukaan rivisotilas mitään pahaa ole tehnyt; että se paha tulee sieltä ylempää.  

Pappa kuoli suolistosyöpään ja oli aika kauan vuodeosastolla Viitasaarella. Viimeisinä kertoina, kun olin häntä tapaamassa, hän sanoi, että halusi meidän tietävän, ettei hän ole tehnyt pahaa kenellekään. Hän sanoi, että on ainoastaan ottanut vankeja, ketään ei ole tappanut. Hän kertoi, että on saanut aina valita, että ampuuko vai ei ja hän valitsi aina ei.  


Sisarusten perheessä vaalitaan papan muistoa

Rauhan toive 

MN: Pappa itse ei muistanut nähneensä sodasta painajaisista, mutta kertoi muutaman lähipiiriläisen kärsineen niistä sodan jälkeen. 

MH: Mikä on näistä asioista keskustellessa jäänyt mieleen, on se, että papalla on ollut hyvä huumori siinä apuna. Hän oli hyvin letkeä mies muutenkin. Papalla oli rintamakavereita, joiden kanssa ystävyys säilyi loppuun saakka. Yksi heistä oli papan hautajaisissa ja kertoi että vuoden 1944 vetäytymisvaiheessa oli ollut aika tiukka tilanne jossain Taipaleessa. Pappa oli sanonut hänelle, että ”otetaanpas juoksukilpailu tuolta sillalta ja katsotaan, kumpi pääsee perille!” Siinä oli ollut luotisade, jota piti päästä karkuun. Pappa oli huumorimies, aina, ja otti senkin tilanteen huumorilla.  

Ylipäätään hän oli kova kertomaan juttuja, ja välillä oli itsellä jo olo että ”huh, huh, tämä tulee jo 50. kertaa!” Sotajutut tulivat aina yllättäen. Muistan kerrankin, kun lapsena pelattiin korttia, niin yhtäkkiä saattoi papalta tulla joku kortinpeluujuttu sodasta ja hän alkoi kertoa, mitä korttipelejä siellä pelattiin.  

Se, että oma pappa oli sotaveteraani, on tuonut sotaan henkilökohtaisen lisänsä. Olen itse historiaan erikoistunut luokanopettaja ja Suomi 100- juhlallisuuksien yhteydessä pidettiin koululla Petäjävedellä pajaa, johon kutsuttiin kylän veteraaneja kertomaan lapsille kokemuksistaan. Se oli todella vaikuttava tilanne: lapset kuuntelivat ihan hiljaa. 

Papasta välittyi sellainen rauhan toive. Vaikka hän olikin ylpeä siitä, että oli veteraani ja oli saanut olla mukana niissä jutuissa, niin kuitenkin koin, että rauha oli hänelle se pääasia, josta tulisi pitää kiinni.  

MN: Ja työnteko. Pappa korosti aina, että työtä pitää tehdä. Rauha ja työ olivat hänelle tärkeitä.  

MH: Pappa opetti minulle Veteraanin iltahuudon. Sen viesti, niiden sanojen toive, sen koen olevan papan viesti. Että himmetä ei muistot saa. 



Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 3/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Jaa kirjoitus:

7.8.2019 Karhunpoika, Kiljusen herrasväki ja 12 päivän ministeriura – 11 asiaa joita et tiennyt Suomen pelastajasta, kenraaliluutnantti K.L. Oeschista

Oesch Summassa talvisodassa

Karl Lennart Oesch (8.8.1892 – 28.3.1978) oli suomalainen jääkäri, kenraaliluutnantti ja Mannerheim-ristin ritari numero 131, jonka ansioita ei sodanjälkeisessä Suomessa ole juurikaan juhlittu, minkä vuoksi hänet tunnetaan yllättävänkin huonosti.

Kokenut upseeri oli varsin korkealla Mannerheimin arvoasteikossa, vaikkei miesten suhde ihan ongelmaton ollutkaan. Ennen Talvisodan puhkeamista Oesch nimitettiin Päämajan Yleisesikunnan päälliköksi, mikä teki hänestä ylipäällikkö Mannerheimin lähimmän apulaisen. Oeschin toiveissa ollutta jalkaväenkenraalin arvoa Mannerheim ei hänelle kuitenkaan koskaan myöntänyt.

Jatkosodan hyökkäysvaiheessa Oesch toimi Karjalan kannakselle hyökänneen IV armeijakunnan komentajana. Asemasodassa hän vaikutti pääasiassa Karjalan Armeijan (myöh. Aunuksen Ryhmä) komentajana. Vihollisen aloitettua suurhyökkäyksen Karjalan kannaksella kesäkuussa 1944, oli Suomella tiukat paikat.

Ankarat torjuntataistelut vaativat paljon uhreja ja Mannerheim joutui tekemään suuria päätöksiä. Mihin kohdistettaisiin koko ajan vähemmäksi käymässä olevat resurssit? Kuinka paljon paukkuja oltaisiin valmiita laittamaan Viipurin säilyttämiseksi?

Rannikkoryhmän komentajaksi helmikuussa 1940 nimetty Oesch oli jo Talvisodassa onnistunut pysäyttämään vihollisen etenemisen Viipurin länsipuolella. Tämä auttoi osaltaan sinetöimään Mannerheimin päätöksen: vain Oesch pystyisi pysäyttämään vihollisen Kannaksella tälläkin hädän hetkellä.


Kenraaliluutnantti Oesch puhuu joukoille Viipurissa elokuussa 1941

VT-linja, suomalaisten toinen puolustuslinja Karjalan kannaksella, murtui vain viisi päivää suurhyökkäyksen alkamisesta. Miesten voimat alkoivat ehtyä ja oli selvää, ettei lisäjoukkoja ehdittäisi saada ajoissa.

– Kannaksella on asiat päin helvettiä. Painu sinne ylipäällikön käskystä, armeijakunnat ovat sinun, Mannerheimin operaatiopäällikön A.F.Airon kerrotaan sanoneen.  

Reilussa kolmessa viikossa Oesch sai alaisuudessaan taistelleiden 100 000 miehen kanssa hyökkäyksen pysäytettyä ja oli merkittävässä roolissa suomalaisten torjuntavoiton saavuttamisessa.

”Kenraaliluutnantti Oesch on tämän sodan aikana jo kolmasti johtanut ratkaisevia operaatioita erittäin suurella taidolla ja menestyksellä. Ensimmäisen kerran hyökkäysvaiheen aikana, kun hän komensi Länsi-Kannaksella toimivia joukkoja, jolloin hänen johdollaan saarrettiin Viipurin suunnassa taistelevat vihollisvoimat ja vallattiin Karjalan pääkaupunki.

Toisen kerran hän johti operaatioita Aunuksessa torjuen vihollisen kelirikkohyökkäyksen 1942 sille raskain tappioin.

Vihdoin nyt käytävässä ankarassa puolustustaistelussa on kenraaliluutnantti Oesch menestyksellisesti johtanut puolustusoperaatioita ylivoimaista vihollista vastaan sekä torjunut sen yhäti jatkuvat, keskitetyt läpimurtoyritykset”, mainittiin hänen nimityksessään Mannerheim-ristin ritariksi 26.6.1944. Rauhan tultua voimaan hän oli edennyt jo maavoimien komentajaksi.


Oesch Äänislinnassa joulukuussa 1943

Näitä 11 asiaa et kuitenkaan ehkä ”Suomen pelastajaksikin” tituleeratusta, yhdestä sotahistoriamme sankarista tiennyt!


Luru Kiljusen hahmo perustuu K.L.Oeschiin

1. Oesch oli toisen polven maahanmuuttaja, jonka vanhemmat olivat muuttaneet Suomeen Sveitsistä 1900- luvun alkupuolella. Heidän eksoottinen nimensä tuotti paikallisväestölle hankaluuksia ja Oeschin isä, juustontekijäisänsä jalanjäljissä seurannut ja Tohmajärvelle oman meijerinsä perustanut Christian tunnettiin uudella kotiseudullaan ”Juusto-Össinä”.

2. Oeschin perheen kotiopettaja kirjoitti myöhemmin suurmenestykseksi nousseen lastenkirjasarjan, jossa kuvatun perheen pojan Lennartin eli Lurun hän nimesi Oeschin mukaan.  Opettajan nimi oli Jalmari Finne ja kirjasarja oli Kiljusen herrasväen seikkailut.

3. Oesch on jättänyt jälkensä sotahistorian ja kirjallisuuden lisäksi myös politiikkaan, missä hän pitää yhä voimassa olevaa ennätystä: mies on nimittäin maamme lyhytaikaisin ministeri. Hänen uransa apulaissisäministerin tehtävässä maaliskuussa 1932 jäi vain 12 päivän mittaiseksi.

4. Kiljusen herrasväellä oli eräässä kirjassaan lemmikkinä Pupuksi ristitty paviaani ja melkein yhtä erikoinen oli Oeschilla  Äänislinnassa puolen vuoden ajan seuranaan ollut lemmikki: karhunpoika. Myöhemmin maskotti päätyi tosin paistiksi itsenäisyyspäivän juhlapöytään. Oesch myönsi lopettamispäätöksen olleen ”vaikea, mutta ei siinä vaihtoehtojakaan ollut.”


Oeschin kanssa aamuisin kahdenkeskisen kuulumistenvaihtohetken saanut karhunpoika

5. Rintamalla nähtiin useampikin Oesch, joista komentajan puoliso sekä Martta-sisko toimivat lottina. Jälkensä suomalaiseen sotahistoriaan jätti myös kesän 1944 suurhyökkäyksessä surmansa saanut isoveli luutnantti Klaus Lennart, Oeschia kolme vuotta vanhempi veli, jonka suunnittelema radioauto tiedotusten lähetystä ja vastaanottoa varten otettiin käyttöön heti jatkosodan alussa.


Luutnantti Oeschin suunnittelema radioauto Lauritsalassa elokuussa 1941

6. Sotien jälkeen Oeschia kohdeltiin kaikkea muuta kuin sankarina ja häntä vastaan alettiin kasata syytettä hänen alaisuudessaan toimineiden sotavankileirien vankien surmista, olkoonkin että näyttöä siitä, että Oesch olisi moisia koskaan määrännyt, ei ollut. Punaisen Valpon kiristäessä otettaan hänestä (ja jopa tuolloisen oikeusministerin Urho Kekkosen ajaessa hänen pidätystään) yritti hän venepakolaisena Ruotsiin. Pako katkesi myrskyiseen säähän ja Oesch katsoi parhaaksi ilmoittautua itse poliisille. Heinäkuussa 1946 hänet tuomittiin kahdeksitoista vuodeksi kuritushuoneeseen. Kaksi vuotta myöhemmin hänet vapautettiin ja mies löysi itsensä vailla työtä, eläkettä.. tai kunniaa. Elantonsa hän joutui ansaitsemaan mm. Kauppatorin laidalla sijainneen Yhtyneiden Paperitehtaiden taloyhtiön isännöitsijänä.

7. Oeschin kuoltua 85-vuotiaana vuonna 1978 ei hänen hautajaisissaan nähty ainoatakaan valtiovallan edustajaa. Vaikka Oeschin maine myöhempinä vuosina alkoikin palautua, oli hänen toiveensa loppuun saakka se, että koska hänestä oli tehty Suomessa sotarikollinen, ei hänelle tulisi myöskään pystyttää tänne mitään muistomerkkejä. Vuonna 2014 sellainen viimein pystytettiin, mutta Sveitsin Schwarzeneggiin; kylään, mistä hänen isänsä oli kotoisin.


(Kuva: sotamuistomerkit.fi)

8. Mm. puutarhan hoitoon hurahtanut Oesch oli suuri luonnon ystävä ja tuntija. Vaikka hän loikin myöhemmin uransa sotilaana (mm. Ranskan sotakorkeakoulun käyden) opiskeli hän Helsingin yliopistossa luonnontieteitä ja suunnitteli alun perin kasvitieteilijän uraa. Erästäkin kasvisystematiikan tenttiä varten hän joutui opettelemaan ulkoa kaksikiloisen, noin 8000 kasviheimoa, – sukua- ja -lajia luetelleen opuksen.

9. Oeschin vaimo, jonka kanssa hän avioitui vuonna 1919, oli nimeltään Aitanga. Erikoisen nimen alkuperä on yhä mysteeri, ja sellaiseksi on Suomen historiassa ristitty alle 60 henkilöä. Suomen lisäksi nimeä tavataan Uuden-Seelannin alkuperäiskansan maorien parissa, jonka kielellä se merkitsee ”maailmaa”.


Myös Oeschin puoliso Aitanga (etualalla) täytti lottavelvollisuutensa rintamajoukoissa, heinäkuu 1943

10. Oeschin ja hänen vaimonsa kesäpaikka Antinkallio Nastolassa oli Oeschille niin rakas, että hän vei palan sitä vankeusaikaiseen selliinsäkin säilykepurkkiin varastoimansa poronjäkälän muodossa.

11. Oeschin aamurutiineihin kuului neljä sanomalehteä, jotka hän luki aina samassa järjestyksessä. Ensimmäisenä lukuun pääsi Uusi Suomi, seuraavaksi vuorossa oli Sosiaalidemokraatti, kolmantena Helsingin Sanomat ja viimeiseksi vielä Hufvudstadsbladet.


Oesch komentokorsunsa edustalla Kolatselässä, Aunuksen ryhmän esikunnassa 1942

Lisää Oeschista hänen aikalaistensa ja hänen itsensä omin sanoin löydät tästä YLEn taltioinnista.

Jaa kirjoitus:

5.8.2019 ”Kun Viro antautui, se hävetti”, kertoo 95 vuotta täyttänyt Raul Kuutma, Suomen-poikien uranuurtaja

Raul Kuutma on juuri 95 vuotta täyttänyt virkeä virolaisveteraani, joka on yksi Suomen-poikina tunnettujen, talvi- ja jatkosodassa taistelleiden virolaisvapaaehtoisten kanssa tehdyn työn uranuurtajia, joka jaksaa muistuttaa Suomen ja Viron ”Suomenlahden ylittävästä henkisestä sillasta”.

– Isä oli ensimmäisen maailmansodan veteraani. Hän oli myös kyntänyt maailman meriä 10 vuotta, mutta oli jo rauhoittunut ja saanut Sagadin kartanon jakamisen yhteydessä 20 hehtaarin maatilan, jota valmisteli kuumeisesti sellaiseen kuntoon, että leipää riittäisi koko kahdeksanhenkiselle perheellemme.

Vuonna 1924 syntyneen Kuutman elämää sota on varjostanut lapsuudesta lähtien.

– Sodan kaiku tuli itse ja tuhoisana: kesällä 1925 tulivat Venäjän valkoisen, Luoteisarmeijan demilitarisoidut ja leireiltä vapautetut sotilaat, jotka olivat suuri lisäkuormitus nuorelle ja köyhälle valtiolle, hän pohtii.

He toivat tullessaan myös lavantaudin, johon Kuutman koko perhe sairastui. Heikko terveys ja jatkuva sairastelu ei kuitenkaan Kuutmaa nujertanut.

– Työ maatilalla antoi sopivasti voimaa kasvaa mieheksi! Pääsin opiskelemaan keskikouluun ja elämä häämötti lupaavana, hän muistelee.

Muutos oli edessä kuitenkin pian kun toinen maailmansota tempaisi Euroopan mennessään.

– Suomen Talvisota antoi toivoa. Puna-armeija juuttui lumeen, pakkaseen ja suomalaisten sitkeyteen ja valtio säilyi. Radio antoi joka ilta lyhyen rintamakatsauksen, jota odotimme kovasti. Se oli koko päivän tärkein hetki, hän kertoo.

– Suomi jäi pysymään ja voitti maailman sympatian. Kesällä Viro antautui. Se hävetti, hän myöntää.


95-vuotissyntymäpäiväänsä juuri viettänyt Kuutma on yhä mm. aktiivinen kirjoittaja

Saksan vai Suomen avuksi?

Seuraavana kesänä maassa nähtiin Kuutman mukaan ”ryntäys Saksan apujoukkoihin.”

– Kaksi veljeäni menivät. Kaarel oli Viron armeijan aliupseerina nyt Puna-armeijan upseeri ja loikkasi ensimmäisessä yhteenotossa. Juljus kaatui ensimmäisessä taistelussaan. Minun vuoroni lähtä tuli 1943, Stanlingradin jälkeen.

Suomen taistoon Kuutma liittyi vain 19-vuotiaana

Kuutman tie vei kuitenkin Suomeen, veljesmaahan. Toiveissa oli saada valmiudet puolustaa myöhemmin Viroakin.

– Meidän maamme ovat puolustamisen arvoisia, hän painottaa.

– Pakomahdollisuudet Suomeen olivat jo olemassa, sillä olin pohjoisrannikon poika. Jollaksen kartanossa toimi vastaanottopiste ja pian meitä oli pataljoonan verran miehiä Nurmeksen lähellä metsässä. Taavetissa saimme konekiväärikoulutusta ja helmikuussa (1944) oli rykmenttimme JR 200 virallisesti sinetöity. Rintamapalvelukseen jouduimme Jalkalassa, lähellä Terijokea ja Kuusisen hallituksen ”pääkaupunkia”.

Pian parisenkymmentä heistä löysi itsensä Viipurin sotasairaalasta.

– Olimme saaneet sikotautitartunnan! Se, mitä se merkitsi, selvisi vasta 10 vuotta myöhemmin.


Onni matkassa

Muuten Kuutma kertoo onnen olleen matkassa ja selvinneensä muutamasta tilanteesta, jossa hengenlähtö oli todella lähellä. Sitten tuli kesäkuun 10.

– Puna-armeijan suurhyökkäys alkoi. Se oli noin 10 vuorokautta konekivääriasemien tekemistä, odottamista, perääntymistä, näkkileivän hankintaa, siviilien auttamista ja asemien tekoa Viipurin liepeillä. Asemamme olivat Vuoksella. Leveä joki erotti vihollisesta, muttei paskataudista, hän heittää.

Elokuussa 1944 saksalaisten aloittivat vetäytymisensä Virossa ja rykmentin vapaaehtoiset saivat palata taistelemaan kotimaansa puolesta. Suomen-pojista muodostettu pataljoona suunnattiin vastahyökkäykseen Tarton rintamalla läpipäässeen neuvostodivisioonan kylkeen. Vaikka saksalaiset olivat vieneet kaiken raskaan aseistuksen mukanaan ja neuvostojoukoilla oli huomattava ylivoima, onnistuivat Suomen-pojat pysäyttämään neuvostodivisioonan hyökkäyksen kolmeksi viikoksi.

– Kotiintulo elokuussa oli viimeinen temppuni suomalaisessa sotilaspuvussa, Kuutma hymähtää.

– Lähtökatselmus oli ollut Hangossa. 20.8. siellä odotti saksalaisalus Warthenland. Tulijoita siihen oli juuri sopivasti; Suomen taisteluissa karaistunut, melkein täysilukuinen pataljoona.


II/Jr 200 kuvattuna kesäkuussa 1944

Suomen-pojista Viron pelastajia

Palaajat saivat Virossa juhlavan vastaanoton.

– Meiltä Suomen-pojilta odotettiin ihmeitä. Saimme saksalaiset varusteet, aseet vasta Tarton rintamalla, missä oli tapahtunut läpimurto. Yleisestä tilanteesta johtuen oli Viron puolustus rajallinen. Meidän tehtävä oli nyt paikata aukot.

28.8. Kuutma kertoo heidän olleen valmiina lyömään Emajoen yli tulleet venäläisjoukot.

– Kolmessa päivässä se toteutui, mutta menetimme kolmanneksen miehistämme: 200 miestä.

2. syyskuuta divisioonan komentaja jakoi ansioituneille miehilleen tunnustusta.

– Pataljoonan komentaja sai I lk Rautaristin ja 44 meistä II luokan Rautaristin. Kai ristin hinta oli pudonnut, kun niitä oli noin paljon jakaa, hän iskee silmää.

Kahden viikon levon ja haavojen parantelun jälkeen oli aika palata taisteluun.

– Venäläiset koneet olivat jo ilmassa ja uusi yhteenotto tulossa. Saimme 200 uutta miestä, mutta he olivat kouluttamattomia.

17. syyskuuta se sitten tapahtui.

– Olimme majoittuneet erään maatilan rakennuksiin ja yhtäkkiä pommeja alkoi sataa. Se oli ennen kaikkea komppanian päällikkömme virhe: olimme selvästi maaleina eikä minkäänlaisia käskyjä jaettu. Jälki oli kauheaa: parikymmentä miestä ainakin siihen jäi.

Seuraavaksi alkoi Kuutman mukaan olla kiire pohjoiseen päin.

– Se olikin pataljoonamme johdetun sotaretken loppu. Jotkut yksiköt kulkivat edelleen saksalaisten mukana Saksaan. Me jäimme tähystämään tietä. Kaveri huomasi lähestyvän venäläiskolonnan. Heidät oli pysäytettävä, sillä avoimessa maastossa pakenevien henki riippui siitä. Nyt oli meidän vuoromme, Kuutma kertoo.

Metsästä he löysivät tutun aseveljen, joka ei enää edes kävelemään kyennyt.

– Nuoremmalla Vinbergillä oli luoti iskenyt selkärankaan. Laahasimme häntä pitkän matkan talolle, jossa oli joukko saksalaisia maastovaunuineen. He olivat tulleet hakemaan yhden upseerinsa ruumista; sen saman, joka oli meille jakanut Rautaristejä.

Kuutma selosti tilanteen saksalaisille, pyytäen näitä kuljettamaan haavoittuneen toverinsa turvaan.

Upseeri oli vastahakoinen, mutta suostui.

Kuutma oli helpottunut toverinsa hengen pelastumisesta. Helpotusta kesti vuoteen 1988, hän kertoo hiljentyen.

– Silloin ilmestyi sodassa kaatuneiden luettelo. Otto Vinberg kuoli venäläisten vankileirillä Segezassa 18.3.1945. Se oli kova isku.


Suomen-poikien muistomerkki löytyy Helsingistä Malmin hautausmaalta

Kiitollinen Suomelle ja suomalaisille

Kuutma itse kotiutettiin 2.10.1944. Siitä alkoi täysin uusi elämänvaihe.

– Se oli kaikki vasta alkua Stalinin aikakaudelle, hän muistuttaa.

Myöhemmin hän valmistui teknisten opintojen avulla upseeriksi. Neuvostoliiton taholta tuleva uhka oli yhä kaukana voitetusta, joskin hän itse onnistui välttämään yhteenotot KGB:n kanssa.

Suomen-pojista yli 400 joutui sodan jälkeen Siperiaan. Noin 150 kuoli ja monelta meni terveys. Siperiaan joutui myös Kuutman veli, joka palasi vasta 15 vuoden jälkeen.

Katkeruutta Kuutmaan ei ole jäänyt. Myöhemmin, sen tullessa vihdoin 1990-luvulla mahdolliseksi, hän oli mukana perustamassa Suomen-poikien yhdistystä ja kiittelee heidän suomalaisten taholta osakseen saamaa ystävyyttä ja tukea mm. Sotaveteraaniliiton ja Suomen-poikien 20-vuotista yhteistyötä käsittelevässä kirjassaan.

– Vain kerran olen loukkaantunut, hän paljastaa, mutta pilke silmäkulmassa.

– Se oli vielä viisumiaikaa, kun nuori rajavartija saapuessani Helsinkiin kysyi moneen kertaan passin selailtuaan: ”Millä laivalla te lähdette takaisin?” En siis ollut tervetullut, minua epäiltiin. Vastasin: ”Lähden sillä kalastajaveneellä, joka jäi Suomeen vuonna 1943, kun tulin sotaan. ” Passi annettiin takaisin.

Jaa kirjoitus:

1.8.2019 Kohtalot Pro Patria-taulun takaa: Viipurin juutalaisen seurakunnan urheiluseura Kadur

Viipuri oli 1930-luvulla Suomen suurimman läänin pääkaupunki ja yksi maan suurimmista kaupungeista – joidenkin lähteiden mukaan asukasluku olisi vuonna 1939 olut jopa 86 000. Kansainvälinen kauppakaupunki oli myös väestöltään poikkeuksellinen monimuotoinen: suomen, venäjän, ruotsin ja saksan lisäksi täällä puhuttiin myös jiddishiä: olihan Viipuri myös eloisan, noin 40 perheestä koostuneen juutalaisyhteisön koti.

Itse asiassa juuri Viipurista voidaan koko suomenjuutalaisten historian katsoa alkaneen, sillä juuri täällä Jacob Weikaim perheineen sai vuonna 1832 annetulla asetuksella pysyvän asumisluvan, ensimmäisenä juutalaisena. Viipurissa hän oli asunut vuodesta 1815 ja Suomeenkin (Haminaan) hän oli saapunut jo 1799.


Viipuri ennen sotia

Aktiivisessa seurakunnassa harrastettiin niin teatteria, musisointia kuin muuta kulttuuria, ruumiin kulttuuriakaan unohtamatta. Vaikka heidän urheiluseuransa Kadur kunnostautui niin nyrkkeilyn, painin kuin yleisurheilun alalla, kertoo sen nimi (kadur= hepreaksi pallo) sen todellisesta vahvuudesta: jalkapallosta.

Kadurin jalkapallojoukkueesta yksi, Wolf Karni (alkujaan Koseloff) eteni urallaan ammattilaiseksi saakka, jatkaen myöhemmin kansainvälistä uraansa maailman jalkapalloliiton FIFAn erotuomarina. Helsingin kesäolympialaisissa 1952 hän tuomaroi kolme matsia ja myöhemmin samana vuonna hän tuomaroi Englannissa käytyä maaottelua Hollantia vastaan, ensimmäisenä suomalaiserotuomarina koskaan.

Kadurin kasvatteja oli myös Vulf ”Vuli” Gurevitsch, nyrkkeilyn raskaan sarjan Suomen mestari vuosimallia 1930.

Sodan raskaiden rauhanehtojen myötä Suomi menetti Viipurin, ja US Kadurin Pro Patria-taulu riippuu tänä päivänä Helsingin synagogan seinällä. Siinä on kolmen kaikkensa antaneen nuorukaisen nimet, tässä ovat heidän tarinansa.


Benjamin Bassin, 23

Benjamin Bassin (1916-1940)

Jalomielisyys, luonteenlujuus ja henkinen voima. Näin kuvailevat häntä kaipaamaan jääneet Benjamin Bassinia.

Bassin, lempinimeltään Benni, kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1935 Viipurin reaalikoulusta. Suoritettuaan harjoitteluja eri puutavarayhtiöissä tuli hän osakkaaksi isänsä liikkeeseen. Vuonna 1938 hän suoritti varusmiespalveluksensa Savon Jääkärirykmentissä ja kotiutui RUK:ista reservin vänrikkinä.

Yksi Bassinin rakastetuimmista harrastuksista oli partio, ja Viipurin juutalaisen partio-osaston johtajana hän voitti puolelleen paitsi nuorten luottamuksen, myös heidän vanhempiensa arvostuksen. Bassin oli ohjattavilleen erinomainen roolimalli, joka eli ihanteet todeksi myös käytännössä – siitä kalleimman mahdollisen hinnan maksaen.

Vänrikki Bassin lähti rintamalle 1. Prikaatin I pataljoonassa. Hänen saapuessaan Kannakselle talvisodan alettua määrättiin hänet pataljoonansa esikuntaan. Haluten tehdä enemmän isänmaansa eteen, hän pyysi parin viikon päästä siirtoa etulinjaan.

12.3. 1940 klo 12.00 hänen pataljoonansa sai esikunnan sotapäiväkirjan mukaan ”käskyn kiireesti ja viipymättä suorittaa vastaisku Valvaniemen suuntaan”, mikä alkoi neljä tuntia myöhemmin. Hyökkäyksen jatkuessa jo klo 18:00 kirjataan ”tappioita tulleen melkoisesti.”

Yö ehtii jo kääntyä 13.3. puolelle, ennen kuin pataljoonan käsketään vetäytyä. Bassinin ruumis jää kentälle eikä sitä koskaan löydetä. Myöhemmin samana päivänä talvisota päättyy.


Salomon Eckert (1918-1940)

Salomon Eckertin päivät kuluivat konttoristina, mutta vapaa-aikansa hän omisti kulttuurielämän riennoille. Erityisen lähellä hänen sydäntään oli teatteri ja hän olikin ahkera harrastelijanäyttelijä. Ahkeraksi Salomonia kehuttiin muutenkin. Hänen myös tiedettiin aina rientävän auliisti toisten avuksi.

Reservin alikersantti Eckert palveli talvisodassa Erillisen Pataljoonan 1:n 3. komppaniassa, joka kuului everstiluutnantti Antti Kääriäisen komentamaan Muolaan ryhmään. Ryhmä oli yksi talvisodan suojajoukkoihin kuuluneista joukkoyksiköistä, joiden tehtävänä oli suojata muiden joukkojen perustamista ja ryhmittymistä pääpuolustuslinjalle.

Tehtävässään Eckert osallistui moniin partioretkiin. Vaikka tilanteet olivat paikoin hyvinkin vaarallisia, kiittelivät hänen asetoverinsa jälkeen päin hänen osoittaneet ”suurta rohkeutta ja kylmäverisyyttä.” Hän kaatui 13.2.1940 ja hänen ruumiinsa jäi kentälle.


Salomon Katz, 30

Salomon Katz (1914-1944)

Viipurissa syntynyt ja kasvanut Katz oli siiviliammatiltaan kauppamatkustaja. Hän oli innokas urheilija ja pelasi Kadurissa jalkapalloa.  Läheisten Pepeksi kutsumaa Katzia luonnehdittiin rauhalliseksi, mutta reippaaksi. Toinen asia, jota hänen omaisensa jäivät kaipaamaan oli hänen huumorintajunsa.

Talvisodassa sotamies Katz palveli Erillisessä Pataljoonassa 4. Jatkosodan alkaessa hän oli puhelinmiehenä huoltotehtävissä Äänislinnassa (Petroskoi). Kauan odotetulla lomallaan toukokuussa 1942 hän avioitui Ceciliansa kanssa.

Äänislinnan kukistuttua kesäkuussa 1944 siirron rintamalle 8. Erilliseen Panssarintorjuntaosastoon, joka elokuun alkupuolelle tultaessa oli siirtynyt Ilomantsin kautta Syvärille Oinolaan. Sotapäiväkirjat kertovat vihollisen ankarasta tykistötulesta.

3. ja 2. ryhmän ollessa siirtymässä reserviin, joutuvat he keskelle vihollistulta. Sotamiehet Kukkonen ja Tuominen haavoittuvat. Vaikeasti haavoittuvat sotamies Kemppainen, alikersantti Kassimäki, sotamies Hyttinen sekä korpraali Katz, joka kuolee saamiinsa vammoihin kenttäsairaalassa seuraavana päivänä.

Vain 3 viikkoa aikaisemmin hän oli viettänyt 30-vuotissyntymäpäiväänsä.




Talvisodan syttymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi 80 vuotta, mitä Sotaveteraaniliitto kunnioittaa monella tapaa. Yksi niistä on kohtaloiden esitteleminen maan Pro Patria-taulujen takaa.


Aikaisemmin Kohtalot Pro Patria-taulun takaa-sarjassa on ilmestynyt:

Aleksanterin teatteri, Helsinki

Suomen tataarit

Heinämaan koulu, Orimattila

Helsingin juutalainen seurakunta

Pitkälahden koulu, Anttola

Jaa kirjoitus:

31.7.2019 ”En ole niistä ajoista paljoa puhunut” – sotaveteraani Aarne Haaparanta sai tulikasteensa Tuntemattoman sotilaan rykmentissä

Aarne Haaparanta viettää eläkepäivään Runnilla

– Jaa, ny se flikka taitaa tulla, kuuluu leveällä eteläpohjalaisella murteella, ennen kuin oven avaa 93-vuotias iisalmelaisveteraani Aarne Haaparanta. Pohjalaisuus elää miehessä vahvana, vaikka viime vuosikymmenet ovatkin vierähtäneet niin Rovaniemellä kuin täällä Iisalmen Runnillakin.


Tulikaste  18-vuotiaana

Kauhajoella syntynyt Haaparanta vietti lapsuutensa Karijoella. Sisaruksista yksi veli haavoittui sodassa pahoin kuollen myöhemmin vammoihinsa. Jatkosodan vedellessä jo viimeistä vuottaan, oli 18-vuotiaan Haaparannan vuoro astua armeijaan.

– Alokasaika oli Kuopion Rissalalassa, missä saimme lyhyen jalkaväkikoulutuksen. Sieltä siirryttiin HTK:hon eli Henkilötäydennyskeskukseen, joka oli Kirvussa. Siellä saimme lisää koulutusta. Olimme nostomiehiä, hän kertoo.

Rintamalle lähtö koitti seuraavana keväänä, 9.4.1944 6.komppanian täydennyspataljoona 5:n riveissä.  Kesäkuussa hän siirtyi JR 15:n 1. pataljoonaan ja lokakuussa JR 8:aan; ”Tuntemattoman sotilaan rykmenttiin”, jossa palveli myös Väinö Linna.

– Tulikasteen sain Kiviniemessä. En ole niistä paljoa puhunut, mutta voin kertoa, että mut pantihin vartiohon Vuoksen jokivarteen. Silta siitä vierestä oli jo räjäytetty, hän palaa yli 70 vuoden takaisiin muistoihinsa.

Joella oli varsinainen hernerokkasumu. Yhtäkkiä sumusta ilmestyi vene ja siitä mies, joka aikoi hypätä rantaan.

– Minä selvisin siitä kahakasta voittajana. Siitä tuli ensimmäinen taistelukokemus.


Vihollisen puoleista rantaa Kivinimessä, syksy 1944


Sota ohi toisilla…

Jälkeenpäin häntä on ihmetyttänyt, miten nuori hän vielä oli, vasta täysi-ikäisyyden saavuttanut.

– Kovasti vain nuorukaiseen luotettiin kun pantiin vartioon ja muut miehet nukkuivat teltassa!

Vuosalmessa venäläiset saivat sillanpääaseman ja sinne koottiin miehiä, Aarne Haaparanta heidän joukossaan. Siellä käytiin ankaria taisteluja, mutta Haaparanta säilyi ehjänä.

– Tukikohdan nimi oli Tossu. Liekö ollut tossun muotoinen? Siinä oltiin niin kauan, että tuli rauha.

Muiden nuorten lailla oli Haaparannan sota kuitenkin kaukana päättyneeestä.

Syyskuussa 1944 Neuvostoliiton kanssa solmitun Moskovan välirauhan seurauksena Suomi löysi itsensä hämmentävästä tilanteesta. Saksasta; aiemmasta liittolaisesta, olikin nyt tullut vihollinen.

Välirauhan ehtojen mukaisesti Suomi joutui kotiuttamaan joukkonsa joulukuussa 1944, jolloin palvelukseen jäivät ainoastaan vuonna 1924 ja 1925 syntyneet ikäluokat sekä alle kaksi vuotta vakinaisessa väessä palvelleet.

Niinpä Haaparannalla muiden nuorten lailla oli edessään reissu pohjoiseen, saksalaisia karkottamaan.


… toisilla ei

Lappiin matkattiin junalla Iisalmen kautta. Kempeleen asemalta marssittiin Oulunsaloon, jossa ollessaan Haaparanta täytti 19. Päivämarssit pohjoisessa olivat 30 kilometrin mittaisia. Muonion kirkon alapuolella saarrettiin saksalaiset, jotka kuitenkin murtautuivat läpi.

– Muonion kirkon valtauksessa olin taas taistelukosketuksessa.

Haaparannan sotilaspassiin on pohjoisen taistelupaikoiksi merkitty Palojoki-Karessuvanto sekä Lätäseno. Pohjoisessa oli kylmä, sen Haaparanta muistaa vieläkin.

– Kaminaan tarvitut polttopuut olivat vähissä eikä havuja ollut makuualustaksi. Aavasaksan kautta palattiin takaisin Rovaniemelle, jossa oli lastattava saksalaisilta jäänyttä sotasaalista Venäjälle meneviin juniin, hän kertaa joukkojensa saamia määräyksiä.

27.4.1945 toinen maailmansota oli Suomen osalta vihdoin ohi. 16.12 Haaparanta sai oman vapautuksensa vakinaisesta palveluksesta. Lappi kutsui kuitenkin pian taas: siviilistä miehiä värvättiin pohjoiseen ja Haaparanta pääsi Kaamaseen sirkkelisahalle. Tästä pohjoisen reissusta tuli kohtalokas, mutta hyvällä lailla: siellä hän tapasi tulevan vaimonsa Lainan.

Elämä kuljetti nuoren perheen takaisin Haaparannan lapsuuden maisemiin Karijoelle, mutta myöhemmin he palasivat Rovaniemelle, jossa oli käynnissä saksalaisen vetäytyessään tuhoaman kaupungin valtava jälleenrakentaminen.


Tulenjohtopaikka Muonion liepeillä ennen varsinaisen keskustan valtausta, lokakuu 1944


Sotaveteraaneista pidetään hyvää huolta

Jo Rovaniemellä Haaparanta tuli mukaan sotaveteraanitoimintaan, mikä on jatkunut myös asuinpaikkojen vaihtuessa.

Sotaa seuranneiden vuosikymmenten saatossa Haaparanta on saanut todistaa monia muutoksia.

– Sotaveteraaneja arvostetaan tänään kovasti, valtion ylintä johtoa myöten. Heistä myös pidetään hyvää huolta. Veteraanipiiriltä tuli juuri kirje, jossa kerrotaan valtion budjettiriihessä sovitun, että rintamaveteraaneille aiotaan antaa maksutta samat kotona asumista tukevat palvelut kuin sotainvalideille. Se lämmittää mieltä.

Viimeiset 12 vuotta Haaparannan koti on ollut Runnilla, jonne he vainon kanssa päätyivät kuullessaan tyttärentyttäreltään sinne valmisteilla olevista palveluasunnoista. Kahdeksan vuotta sitten häntä koetteli varsinainen surun vuosi: vaimon lisäksi hän menetti saman vuoden aikana myös tyttärensä. Runnilla hän kuitenkin viihtyy: terveys on kestänyt, mitä nyt pikku kremppoja on.

– Ajan vielä autoa ja koetan pitää kunnosta huolta kävelemällä vähintään neljä tuntia viikottain. Täällä on valtavan hieno ympäristö siihen!


93-vuotiaanakin Aarne Haaparanta pitää huolta kunnostaan

Alkuperäinen artikkeli (Anita Kulmala: ”Aarne Haaparanta – virkeä veteraani Runnilta”) on julkaistu Pohjois-Savon Sotaveteraanipiirin Jouluviesti 2018- lehdessä, joka toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.

Jaa kirjoitus:

31.7.2019 Huikea peliuutuus Jäinen kuolema – Suomen talvisota pelaa Suomen kohtalon päivät uusiksi. Miten sota olisi sinun johdollasi mennyt?

30. marraskuuta 1939.

Molotov-Ribbentrop-sopimuksen rohkaisemana Neuvostoliitto hyökkää Suomeen. 105 ennätyskylmän talvipäivän ajan koko maailman huomio kiinnittyy mahdottomalta näyttävään taisteluun.

Vastakkain ovat vahvuudeltaan ylivoimainen itänaapuri sekä piskuinen Suomi, joka on kuitenkin paremmin varustautunut edessä oleviin jäätäviin olosuhteisiin. Mutta naruista vetelette tällä kertaa sinä ja kaverisi.

Miten taisto olisi teidän johdollanne mennyt?




Jäinen kuolema – Suomen talvisota on Antti Lehmusjärven sekä Olli Kleemolan kehittämä jännittävä lautapeliuutuus, jota pelataan kahdella pelaajalla tai joukkueella. Pelissä on Suomen itsenäisyys ja meidän kaikkien tulevaisuus.

Molempien pelaajien tulee tasapainottaa sotilaalliset tavoitteensa poliittisiin reunaehtoihin. Mikäli Kannaksen rintama murtuu, on Suomen taival itsenäisenä valtiona lopussa.

Mikäli länsivaltojen interventio toteutuu, loppuu Neuvostoliitolta aika viedä loppuun suunnitelmansa, jossa he kuvittelivat vain marssivansa Helsinkiin. Kestääkö Suomen puolustus? Kestääkö Stalinin asema?



Peli on nyt edennyt joukkorahoitusvaiheeseen ja on tilattavissa täältä hintaan 49 dollaria  + postikulut 9 dollaria eli yhteensä 52€ (joukkorahoituspalvelu on yhdysvaltalainen, siksi maksut laskutetaan dollareina).

Peli on erinomainen tapa tutustuttaa nuorempi polvi historiamme ratkaiseviin vuosiin sekä erinomainen lahjaidea kenelle tahansa: peli kaikkine tarvikkeineen on nimittäin täysin kaksikielinen ja soveltuu niin suomen- kuin englanninkielisille pelaajille.

Joukkorahoituskampanja päättyy 18.8. 2019 ja on tällä hetkellä saavuttanut jo 97% tavoitteestaan – sinunkin tuellasi on siis väliä!

Esittelyvideoon (englanninkielinen) pääset alla olevaa kuvaa klikkaamalla.



Jaa kirjoitus:

30.7.2019 24.6.1944 Karisalmella kaatunut JR25:n sotilas – etsinnöissä löydetty suomalainen sankarivainaja

Karjalan kannaksella etsintöjä tekevä Karjalan Valli- etsintäryhmä on tehnyt uuden löydön Karisalmelta, joka ei kuulu heidän tavanomaiseen etsintäalueeseensa

– Käymme siellä todella harvoin, tavallisesti vain kerran vuodessa. Viime vuonna emme käyneet siellä kertaakaan, ryhmä kertoo.


Karisalmi ei kuulu ryhmän tavanomaisiin etsintäpaikkoihin

Tuloksettomia etsintöjä

Tähän saakka heidän alueella tekemänsä etsinnät eivät ole juurikaan tuottaneet tulosta.

– Tiedämme, että sieltä on 2000-luvun aikana löydetty 3-4 tunnistamattomaksi jäänyttä puna-armeijalaista. Suomalaisia sankarivainajia olemme löytäneet alueelta vain yhden, vuonna 2016.

Hänkin jäi kuitenkin tunnistamatta, sillä vainajan yhteydestä ei etsinnöistä huolimatta löytynyt tuntolevyä.

Heinäkuun viimeisenä viikonloppuna heillä oli onni mukana.

– Lähdimme reissuun varhain aamulla, koska sääennusteen mukaan päivän lämpötilaksi olisi tulossa 30 astetta. Jätimme auton kylän laidalle ja marssimme vanhaa huonokuntoista tietä pitkin, ja sitten vaikeakulkuisen metsän halki eräälle kalliolle.

Paikalta löydettiin mm. saksalaisen kenttäpakin kansi

Kukkulalla yksi ryhmän jäsenistä jäi tutkimaan pääpuolustuslinjaa ja Vjatseslav ”Slava” Skokov alkoi ryhmän kolmannen jäsenen kanssa haravoida kallion pohjoispuolella suomalaisen vastaiskun paikkaa.

– Siellä oli paljon sirpaleita, ja melkein jokaisen siirtolohkareen takaa voi löytää hylsyjä, mutta tunnin kuluessa emme löytäneet sotavainajia. Paluumatkalla yritimme haravoida kaistaa juuri kallion rinteen alla. Yhden kiven takaa kaivoin esille VPT-hylsyjä ja saksalaisen kenttäpakin kannen, Skokov muistelee.


Yllätyksiä yllätysten perään

Kiven toisella puolella kalliossa sijainneessa leveässä, mutta matalassa raossa yhden etsijän metallinpaljastin alkoi hälyttää.

– Kaveri hyppäsi rakoon ja heti huusi, että saniaisen alla raon laidalla oli ihmisluu, hän palaa tuon lauantain tunnelmiin.

Pian raosta löytyi vielä toinenkin luu.

Paikalta löydettyjä suomalaisia kolikoita

– Saniaisen alta heti kaivoimme esiin lisää luita, huonokuntoisia nahkasaappaan fragmentteja ja venäläisen konepistoolin hylsyjä. Otaksuimme, että vainaja on puna-armeijalainen. Raon yhdestä nurkasta metallinpaljastin sai erittäin hyvän signaalin, ja kaveri sanoi, että siellä on kai numeroitu venäläinen hopeamitali, jonka avulla voi saada arkistosta tietoa haltijasta.

Löytö oli jotain vieläkin odottamattomampaa: kylkiluiden alta ilmestyikin suomalainen tuntolevy.

– Sen vieressä oli myös suomalaisen kesäpuseron nappeja. Lisäksi samasta raosta löysimme suomalaisten kenttähousujen muovinappeja ja monta kolikkoa. On vaikeaa todeta, mikä ase oli vainajalla – löysimme suomalaisen kiväärin patruunoita, suomalaisen konepistoolin patruunoita ja hylsyjä, ja lisäksi venäläisiä kivääri- ja KP-hylsyjä.


Löytyneen sotilaan yhteydessä ollutta esineistöä

Jäänteet luovutetaan suomalaisille elokuussa

Skokovin mukaan sytyttimen sirpaleista on pääteltävissä, että sotilaan kohtaloksi oli käynyt raossa räjähtänyt venäläinen käsikranaatti.

Kaikkiaan ryhmä vietti paikalla yli viisi tuntia.

– Niin vaikeassa paikassa voi kaivaa vain istutuslapiolla ja käsillä, Skokov huomauttaa.


Tämäkin sankarivainaja tuodaan takaisin Suomeen syksyllä

– Sankarivainajan tuntolevy on huonossa kunnossa, ensimmäisestä luvusta on säilynyt vain ylin osa, mutta löysin haltijan nimen tietokannastani. Hän palveli JR 25:n riveissä, kaatui 24.6.1944 ja jäi kentälle.

Jäänteet ja omaisuus luovutetaan Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen edustajille elokuun puolivälissä.


Kuvat ovat peräisin Karjalan Valli-ryhmän Facebook-sivulta, jonne he päivittävät etsintöjensä kulkua. Suosittelemme ehdottomasti ryhmän seuraajaksi liittymistä!

Jaa kirjoitus:

11.7.2019 Adolf Ehrnroothin johtamassa Tyrjän rykmentissä taistellut Paavo Heinola näki, kuinka vihollissotilas pelastettiin ja oma mies ammuttiin

Talvisotaan karvialainen Paavo Heinola ei vielä joutunut. Asepalveluskin oli 20-vuotiaalla nuorukaisella vielä suorittamatta. Tammikuun 4. päivä, kolme päivää 21-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen hän aloitti varusmiespalveluksensa, joka sitten jatkosodan myötä hieman venähti. 

100-vuotias Paavo Heinola on JR 7:n veteraaneja

-Neljä vuotta, kahdeksan kuukautta ja 23 päivää siellä sitten meni! En minä ehtinyt ennen sotaan lähtöä mitään koulutusta saada: sen verran, että opin kiväärin lukon purkamaan ja kokoamaan. Ja koko sodan aikana ei kivääriä tarvinnut, hän nauraa. 

– Minulla oli venäläinen Nagant-pistooli, mutta en minä silläkään ampunut kertaakaan.

Tilaisuuksia olisi ollut. Mieleen on jäänyt etenkin Lahdenpohjan kauppalan valtaus. 

– Siellä nojasi varaston seinään venäläinen sotilas. Minut nähdessään hän näytti molemmilla sormillaan, että ‘finski, pum pum’. Minä sanoin sille, että ‘njet pum pum, finski hoitaa sinut hoitoon’. Avasin hänen liivinsä ja suolet tulivat ulos, hän muistelee. 

Apu ehti tulla ajoissa. 

– Soittaessani ambulanssia minä sanoin vain, että täällä on vaikeasti haavoittunut sotilas. En minä sanonut, että se venäläinen on. Ehkä silloin ei olisi tultu niin nopeaan? 


Ehrnroothin komennossa 

Tyrjän ”Raatteen tie”, elokuu 1941

Rintamalla hän taisteli kranaatinheitinmiehenä maineikkaassa Jalkaväkirykmentti 7:ssä, jota komensi eversti (myöhemmin jalkaväenkenraali) Adolf Ehrnrooth. Heinola kertoo, ettei oma komentaja suinkaan pitkinä sotavuosina ollut kaikkien arvostama.  

– Aatu-perkele, niin sitä miesten keskuudessa kutsuttiin. Ei häntä kunnioitettu. Se oli vähän sellainen sotahullu. Lepoa miehet eivät saaneet, mutta kunnian se otti kyllä itselleen. Mutta mentävä oli sinne, minne hän komensi.  

Raskaiden lopputaisteluiden edetessä alkoi miesten kapinahenki nousta, samoin rintamakarkuruus. Seurauksia oli kerran todistamassa Heinolakin. 

– Sotilaskarkuruus, se oli kuolemantuomio. Omasta porukasta ei mennyt ketään, mutta yksi nostoväkeen kuuluva mies suoraan ammuttiin. Oli kieltäytynyt hyökkäämästä. Kyllä minä ajattelin, että taisi vähän hullu olla hänkin, että helpommalla olisi päässyt, jos olisi vain totellut. Siltä jäi vaimo ja pieniä lapsia kotona, hän surkuttelee.  

Vääpelinä hänen täytyi lukea ääneen päiväkäsky, jossa karkureiden ampumisesta määrättiin. 

– Asianomainen laitettiin monttuun ja kolme miestä määrättiin ampumaan. Yhdellä oli kovat piipussa, muilla paukkupatruunat. Kukaan ei tiennyt, että kenen pyssystä se tappava luoti lähti.


Everstiluutnantti Ehrnrooth ja majuri Olanterä tarkastamassa JR 7:n joukkoja Ternolassa kesäkuussa 1944

Hädässä huudettiin äitiä 

Paavo Heinolan lisäksi perheestä oli rintamalla kolme muutakin veljeä. Yksi heistä kaatui.  

– Äiti odotti kotona, pappia peljäten. Kun hän sitten kaarsi autollaan pihaan, äiti tiesi, että nyt on yksi veljeksistä kaatunut. 

Tyrjän rykmentti joutui jatkosodassa pahoihin paikkoihin kerta toisensa jälkeen. Heinolan ympäriltä kaatui hänen kavereitaan, mutta itse hän selvisi hengissä rintamalta kotiin. Vuosalmella kranaatti-iskussa hänen oikea korvansa puhkesi ilmanpaineesta. Vammaa ei korjattu, kun lääkäri sanoi, että reiän paikkaamisesta voi tulla tasapainohäiriö. 

– Kai ne mua yritti nappaa, mutta ei ne osanneet! 

Enää eivät sotakokemukset uniin tule, mutta ei Heinonen niitä aktiivisesti pyri edes muistelemaan.  

– Kuolemaa siellä näki. Siinä tuli vähän itsekin peljättyä. En kuolemaa niinkään, mutta sitä kyllä, että haavoittuisi pahoin, jäisi eloon eikä pystyisi liikkumaankaan.  

Avunhuudot ja rukoukset hän muistaa yhä. 

– Äitiä siellä huudettiin, isää ei koskaan. Äitiä ja Jumalaa.


(kartta: Martti Koskela)

Satavuotiaan selviytymisstrategia 

Uuden sodan syttymistä Heinola ei pelkää, vaikka itänaapurin arvaamattomuus sodan jälkeisinä vuosina vielä huolettikin. 

– Ehkä ihmiskunta, Venäjäkin, alkaa jo pikkuhiljaa viisastua? Hyvin täällä Suomessa asiat hoidetaan, ei kenenkään tarvitse nähdä puutetta.

Maan tulevaisuudelle hänellä on ainakin yksi toive. 

– Armeijan pitää olla pakollinen. Siellä pannaan vanhempiaankin kunnioittamaton vänttyräkin tottelemaan!

Rintamalla oli mennyt jo niin monta vuotta nuoruudesta, että siviilielämään 24-vuotias Heinola heittäytyi sodan jälkeen täysillä.  

– Kun ei mitään ammattiakaan ollut, niin sellainen piti etsiä. Ja jonkinmoinen akkakin! Niitä oli välissä useampikin, veteraani tunnustaa nauruun herähtäen. 

Ammatti löytyi lopulta autonkuljettajana, jossa hommassa hän toimi eläkkeelle jäämiseen saakka.  

– Silloin otettiin kortti pois kun 70 täytti. Toista on nykyään – saa ajaa niin pitkään kuin on hengissä, toteaa Heinola, jolla vuoden ensimmäisenä päivänä tuli täyteen 100 vuotta.  

Sodasta oli Heinolan mukaan selviydyttävä päivä kerrallaan. Samaa strategiaa hän noudattaa edelleen.  

– Edes 100 vuotta täyttäessä en miettinyt, että mikä elämässä on ollut parasta tai pahinta. Se on sitä olemista, päivä kerrallaan, hän summaa. 

– Mitään kipuja ei ole enkä mitään lääkitystä ole joutunut käyttämään.  

Vanha sotavammakaan ei enää pahasti vaivaa.  

– Pää on kuin Haminan kaupunki. Jatkuvaa hurina käynnissä, mutta siihen on jo tottunut.



[ br]

Alkuperäinen artikkeli on julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 2/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille.

Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Jaa kirjoitus: