Uutiset

21.10.2018 ”Aina olen tehnyt mitä on käsketty” – Anna-Liisa Siron tie evakosta lotaksi

Anna-Liisa Siro kotonaan Tampereella

Vuonna 1927 syntynyt lotta Anna-Liisa Siro on virkeä veteraanipolven edustaja. Elämänsä aikana Siro on ehtinyt nähdä ja tehdä jos jonkinlaista, mutta työ ja harrastukset ovat hänen mukaansa auttaneet häntä selviytymään myös vaikeammista ajoista.

– Työ tekijäänsä opettaa, Siro toteaa elettyä elämää Tampereen-kodissaan muistellen. Siron toimeliaisuus on ollut tarpeen.

Potkukelkalla evakkotielle

Antreassa syntynyt ja Äyräpäässä varhaisvuotensa viettänyt Siro muistelee lapsuuttaan Karjalan kannaksella lämmöllä.

– Se oli kaikin puolin onnellista aikaa ja sitä on ihana muistella edelleenkin, hän huokaisee.

Siron perheeseen kuuluivat äiti, isä, sisar ja äidinäiti eli mummo. Isä kuitenkin kuoli Anna-Liisan ollessa vasta 4-vuotias.

Talvisodan aattona tuolloin 12-vuotias Anna-Liisa lähti yhdessä mummonsa kanssa kohti Parkanoa, jossa asui sukulaisia. Paluu kotiseudulle kuitenkin tapahtui nopeasti, sillä äiti ilmoitti, että koulu alkaisi pian, jolloin olisi syytä olla jälleen kotona Pölläkkälässä.

Siro lähtikin yksin junalla takaisin kotikylään odottaen, että paluu kouluun ja normaaliin arkeen tapahtuisi. Pitkän, useita junanvaihtoja sisältäneen matkanteon jälkeen jäi koulunkäynti kuitenkin vain yhteen päivään – sitten koulu suljettiin.

Talvisodan sytyttyä oli Siron taas jätettävä kotiseudut taakseen. Alue määrättiin tyhjennettäväksi siviileistä ja Siro lähti matkaan tuossa vaiheessa jo lottana työskennelleen äitinsä kanssa. Vastassa olivat tyhjät talot ja autiot kadut. Kaikki siviilit oli jo siirretty turvallisemmille alueille ja he olivat vieneet mukanaan myös kotieläimensä. Näin ollen kylästä ei löytynyt enää yhtäkään hevosta – ainoastaan potkukelkka, jolla matkaa oli alettava taittamaan.

Yli 30 kilometrin matkanteon jälkeen he vihdoin tavoittivat loput, erääseen majataloon majoittuneet loput äyräpääläiset, jotka olivat lähteneet matkaan jo aiemmin.

– Voi kuinka mukavalta sitten tuntuikaan vihdoin, reilun 30 kilometrin matkan jälkeen, päästä petiin makuulle, hän huudahtaa.


Äyräpään kirkon rauniot, elokuu 1941

Kauhea Karjalan menetys

Varsinainen evakkotie oli kuitenkin vasta aluillaan. Aamulla matka jatkui lava-autolla rautatien varteen, josta tapahtumarikas matka turvaan saattoi alkaa. Vielä tässä vaiheessa ei matkalaisille ollut selvää, mihin heidän tiensä veisi, mutta yleisesti arveltiin junan päätyvän Saloon.

– Saloon juna meidät lopulta toikin.

Ensimmäisen yönsä Siro vietti äitinsä kanssa koulun lattialla, sitten matka jatkui kohti Kiikalan pitäjää. Kylältä edettiin vielä syvemmälle maaseudulle ison talon luo, jonka rappusilla oli talon emäntä vastassa. Siro muistaa yhä heidän saamansa vastaanoton.

– Hyvä, ettei mustalaisia tullut, oli emäntä todennut tulijoita silmäillessään.

– Meitä oli viisi ja meidät kaikki ohjattiin karjakeittiöön, joka oli hyvin pieni. Keittotilassa oli ainoastaan maalattia, Anna-Liisa kertoo.

– Vaatimattomista olosuhteista ja viileästä vastaanotosta huolimatta vähitellen kotiuduimme ja hyvin meni myös talon väen kanssa.

Täältä matka jatkui kohti Pertteliä, jossa he saivat kuulla järkyttävät uutiset. Karjala oli mennyttä.

– Oli järkyttävä hetki kuulla, että Karjala on menetetty, silloin kaikki itkivät.


Evakkoja Karjalan kannaksella Talvisodan ensimmäisinä päivinä, marraskuu 1939

Teit äitein kulkemaan

Jatkosodan aikana äiti sai kutsun lottatyöhön perheen vanhoille kotiseuduille Pölläkkälään. Äidin suunnatessa muonituslotaksi lähti mukaan myös tuolloin 14 vuotta täyttänyt Siro. Puolustusvoimien tehtävät olivat hänelle tuttuja jo entuudestaan, sillä hän oli itsekin ollut jo koulutyttönä auttamassa Mannerheim-linjan rakentajia muonittanutta äitiään

Äidin työpaikkana toimi Valkjärven sotilashallintopiirin esikunta. Siro puolestaan aloitti työskentelynsä vuonna 1942 saatuaan työtarjouksen sotatoimialueelta.

– Olenkin aina tehnyt sen mitä on käsketty, hän toteaa.

1943 Anna-Liisa siirtyi toimistotöihin, joissa hänen tehtäviinsä kuuluivatkin erityisesti postitustehtävät.

– Kaikkinensa työskentelin kolmessa eri toimistossa. Pakkasin ja käärin sanomalehteen kirjeitä, joista monet olivat salaisia,

Puute näkyi myös rintamalla.

– Kirjekuoret käytettiin aina uudelleen, hän muistelee.

– Olin sota-aikana nuori, joten jaksoin ja tein sen mitä käskettiin. Tunsin työn iloa ja ahkeruutta, ja ympärilläni oli aina paljon ihmisiä.

Sirolla on yhä tallessa komennustodistus, josta käy ilmi, että hänet on palautettu lottatöistä Viipurin piiristä 7.10.1944. Kysyttäessä sodan ajan peloista, nousee yksi asia yli muiden.

– Sotatoimialueella olevia desantteja piti varoa. Tiedän myös, että toimisto joutui ampumaan desantin, kun sellainen saatiin kiinni.

Ennalta-arvaamattomuus oli sodan aikaan koko ajan läsnä. Koskaan ei voinut olla varma, mitä tapahtuisi.

– Äyräpäästä lähdettäessä meillä oli käytössämme esikunnan lava-auto, joka ei ollut kooltaan kovin suuri. Reitillämme oli kolmen kilometrin pätkä aukeaa maantietä, jonka varrella ei ollut lainkaan puita. Yläpuolellamme lensi tiedustelulentokoneita, joista yksi oli erityisen matalalla ja muistan katsoneeni tätä lentäjää suoraan silmiin. Hänellä olisi ollut mahdollisuus ampua autoa kohti, mutta hän ei sitä tehnyt. Automatka päättyi siihen, että hyppäsimme ojaan turvaan, hän muistelee.


Lottia lajittelemassa kenttäpostia Viipurissa, helmikuu 1942

Harrastukset pitävät virkeänä

Tuollaisen lapsuuden jälkeen osaa rauhaa arvostaa, samoin kuin veteraanien urhoollisuutta. Heidän asiansa ei Siron mielessä unohdu ja 1960-luvulla hän oli mukana mm. keräämässä rahaa Tampereen kaupungin alun perin veteraaneille perustamalle palvelutalolle Tammenlehvätalolle.

Vuosikymmenten saatossa Siro on ollut mukana mm. Martoissa ja seurakunnan toiminnassa, samoin kuin useissa kuoroissa. Tampereen Sotaveteraanikuoro on näistä yksi. Musiikki on aina ollut lähellä Siron sydäntä ja vaikka laulaminen onkin jäänyt, on hän tuttu kasvo Tampere-talon konserttiyleisössä.

Iän myötä harrastukset eivät olekaan suinkaan vähentyneet, ne ovat vain muuttuneet ja uusiakin on tullut. Tällä hetkellä työn alla on muun muassa englannin kielen opiskelu, hän paljastaa.

Elämä ei ole aina ollut helppoa, mutta aivan yksin ei Toijalan kautta tamperelaistuneen Siron ole onneksi tarvinnut pärjätä.

-Haluan lähettää kiitokset koko Tampereen Sotaveteraanien Huoltoyhdistykselle, joka on järjestänyt paljon erilaista toimintaa ja jolta olen saanut tukea kaikissa tilanteissa.

Alkuperäinen artikkeli (Veera Kivimäki: ”Työ tekijäänsä opettaa”) on julkaistu Tampereen Sotaveteraani-lehdessä. Neljä kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.

Jaa kirjoitus:

18.10.2018 Sankarivainajien hakumatkan 2018 muistotilaisuus Viipurissa – video nyt kaikkien katsottavissa

Tänä vuonna 20-vuotisjuhlaansa viettävä Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys tekee nimensä mukaisesti työtä sodissa kaatuneiden muiston ylläpitämiseksi. Yksi konkreettisimpia ja koskettavimpia muotoja on rajan takana tehtävät; kadonneiden ja taistelumaastoon jääneiden kaatuneiden etsinnät.

Liki 10 000 rintamalle jääneestä on tähän mennessä pystytty tuomaan kotiin 1300 sotilaan jäänteet. Näistä 370 on pystytty luotettavasti tunnistamaan ja toimittamaan omaisilleen.  Viime vuonna kotiseurakuntansa multiin pääsi 14 tunnistettua vainajaa, tämän vuoden aikana omaisille on luovutettu 18 tunnistetun sankarivainajan jäännökset.

Joka syksy yhdistys matkaa Viipuriin noutamaan kotiin kesän etisnnöissä löytyneet vainajat, jotka kootaan odottamaan kotimatkaansa Pietarin ja Paavalin kirkkoon.

Ennen kotimatkan alkamista heille järjestetään kirkossa siunaustilaisuus.

Tämän vuoden hakumatka järjestettiin 15.-16.10. Sotavainajat siunattiin viimeiselle matkalleen 16.10. ja muistotilaisuus lähetettiin suorana lähetyksenä myös Sotaveteraaniliiton Facebook-sivulla.

Video on nyt julkaistu myös Youtube-kanavallamme.


Jaa kirjoitus:

13.10.2018 Sotaveteraanilehti 4/2018 nyt verkossa kaikkien luettavana!

Millaista on olla sodassa 14-vuotiaana?

Mitä sota on opettanut konfliktiarkeologille ihmisestä?

Millainen oli Hella Wuolijoki lapsenlapsensa Erkki Tuomiojan silmin?

Mikä rintamalla pelotti eniten?

Mistä simputus pesiytyi Suomen armeijaan?

Mitä matka sodan tapahtumapaikoille opetti historianopettajille?

Mitä uutta veteraanityössä?

Uusin Sotaveteraanilehti on nyt verkossa kaikkien luettavissa – luvassa taas sotahistorian ja veteraaniperinteen tuhti lukupaketti!

Käy tutustumassa ja auta meitä tekemään lehdestä teille entistäkin parempi Facebook-sivultamme löytyvään kilpailuun osallistumalla.  Kerro, mitä olivat sinun mielestäsi lehden kolme parasta juttua – vastaajien kesken arvotaan lehdestä löytyviä kirja- ja DVD-palkintoja!

PS. Lehden sivulta 9 löydät myös kilpailun, jossa etsitään nimeä uudelle veteraanilehdelle! Jätä jälkesi historiaa ja voita matka sotien 1939-1945 taistelupaikkoihin rajantakaisessa Karjalassa!



Lehden pääset lukemaan täällä.

Jaa kirjoitus:

11.10.2018 Markku Pölösen Oma Maa on meidän kaikkien tarina

Kuun lopussa ensi-iltansa saa Markku Pölösen uusin elokuva Oma Maa, joka pitää sisällään monta veteraanityön kannalta kiinnostavaa ja ajankohtaista teemaa. Yksi näistä on naisten rooli sotavuosina ja etenkin niiden jälkeisissä vuosissa. He olivat niin korvaamaton osa maan jälleenrakennusta kuin rintamalta kotiin palanneiden, monella tapaa traumatisoituneiden miesten ainoa turvaverkko.

Tuohon aikaan ei mitään jälkihoitoa tunnettu, vaan senkin roolin ottivat vastaan kotirintaman naiset, samoin kuin monet iskut – fyysisetkin. Moni puoliso eli veteraaninsa rinnalla sotaa uudestaan vielä vuosikymmeniä aseiden vaikenemisen jälkeen, yksi painajainen kerrallaan.

Pölönen on suorastaan hämmästynyt siitä, ettei asiaa ole tuotu enemmän esiin. Hän uskoo naisten pakon sanelemana ottaman aktiivisemman roolin vaikuttaneen asenneilmapiirin muuttumiseen myös sodasta uudenlaiseen yhteiskuntaan palaavien miesten silmissä.

– Kyllä se miehellekin oli vaikeaa katsoa, kuinka naiset hoitivat lapset ja kodin ja tekivät vielä raskasta työtä siinä missä miehetkin. Kyllä täytyy aika tollo olla, ettei huomaa, että tällä ihmisellä on arvonsa, hän pohtii.

– En muista esimerkiksi oman isäni ikinä käyttäneen halventavaa ilmaisua naisesta.


Elokuva kertoo mm. sodan vaikutuksesta naisen rooliin

Asutustoiminta pelasti monta

Ainon ja sodassa vammautuneen Veikon rakkaustarinaan nivoutuva juoni käsittelee itse sodan sijan sen jälkeisiä vuosia, joihin sota heitti varjonsa. Sotavuosien haavat, niin fyysiset kuin henkiset, olivat syvät.

Taustana tarinalle toimii valtion harjoittama asutustoiminta, jonka puitteissa säädetyn lainsäädännön, avustusten ja lainojen turvin tarjottiin asutustiloja niin luovutetuilta alueilta paenneelle siirtoväelle kuin (perheellisille) sotainvalideille ja -veteraaneille.

Se, että asutustoiminta sujui niin hyvin, oli vanhan suomalaisen byrokratian voitto, Pölönen nauraa.

Asutustoiminnan ansiosta Pölösen mukaan säästyttiin paljolta.

– Eivät kaikki päässeet kiinni elämään sodasta paluun jälkeen. Hirveästi oli irtonaista porukkaa, mutta mikä oli erikoista, on se, että sodan jälkeen oli työpakko. Jos löydettiin ihminen, jolta puuttui paperit tai joku, jolla oli paperit, muttei työtä – se pantiin töihin! 

Esimerkiksi Helsingissä oli 1960-luvulla alkoholisoituneita sotaveteraaneja sillanaluset ja puistonpenkit täynnä, muistuttaa Pölönen.

– Kuva olisi ollut koko valtakunnan alueella sama, ellei asutustoimintaa olisi järjestetty niin hienosti. Se säilytti yhteiskuntarauhan ja palautti ihmiset töihin.

Moni turvautui selviytymiskeinonaan alkoholiin, mikä on Pölösen mukaan kaksipiippuinen asia.

– Alkoholi oli lähestulkoon ainoa syy, miksi jotkut epäonnistuivat näillä asutustiloilla. Mutta ilman viinaa sodasta tulleet miehet olisivat tappaneet itsensä huomattavasti useammin, elleivät olisi ottaneet viinaa aseveljien kanssa ja siinä humalatilassa itkeneet ja kertoneet niitä tarinoita toisilleen. Jonkinlaista terapiaa se kuitenkin oli.

Jo elokuviensa taustatyön myötä Pölönen on saanut kuulla mieleenpainuvia tarinoita sodan kokeneilta ihmisiltä. Yksi heistä on lieksalainen Lyyli Turunen.

– Lyyli kertoi, kuinka hänen ollessaan vielä pikkutyttö he lähtivät Talvisotaa pakoon. Hän juoksi reen perässä, kun kaikki eivät mahtuneet kyytiin. Juuri kun he olivat saaneet kotisillan ylitettyä, pioneerit räjäyttivät sen heidän takanaan. Reessä ollut pikkusisko palellutti itsensä ja kuoli vähän myöhemmin. Sitä Lyyli yhä, yli 90-vuotiaanakin, itki.

Suomalaisten kokemukset sodasta ovat kuitenkin usein myös tarinoita uskomattomasta sitkeydestä.

– Jatkosodan lopussa hän oli muutaman muun teinin kanssa kuljettanut 50-päisen lehmälauman Karjalasta Pohjanmaalle. Jalan. On se ollut melkoinen roadtrip!


Meidän kaikkien tarina

Pölönen pohtii reaktioita, joita on elokuvan ennakkonäytösten yleisössä nähnyt.

– Kyyneleet valuvat, mutta silti hymyillään. Olen ajatellut sen niin, että mikä valtava tarinointiin ja tunteiden voima on siinä, että 450 000 ihmistä tulee (menetetyiltä alueilta) ja niillä kaikilla on tarina. Siitä se nivoutuu kaikkien tuntemaksi perhetarinaksi, jota kerrotaan ja toistetaan perhejuhlissa. Pikkuhiljaa se hioutuu ja saa ajan saatossa fiktionkin piirteitä. Kun se elokuva sitten hipaiseekaan sitä aiheistoa kuvineen, on se vähän niin kuin koteloitunut tunne; niin kuin sirpale, joka on koteloitunut elimistöön, hän jatkaa elokuvan sotainvalidin vammoihin viitaten.

– Se tarina on niin yhteinen. Kaikilla vähän erilainen, mutta kuitenkin samanlainen. Se on suuri koteloitunut tunne, joka siellä vaikuttaa.

Voiko tehdä romanttista elokuvaa, joka ei ole imelä? Tämä on kysymys, jota Pölönen joutui kysymään itseltään.

– Tämä on rakkauselokuva sen takia, että kuvaa sellaista erityistä rakkautta, mikä on sekoitus intohimoa, työtoveruutta ja kohtalon yhteyttä, joka on nykyään vähän harvinaisempaa. Sitä, mitä tässä elokuvassa kuvataan, ei oikein saavuteta sillä, että polkee kuntopyörää rinnakkain salilla. Tässä se on niin kokonaisvaltainen: meidän maailma, meidän työ, meidän tulevaisuus… meidän oma maa.

Oma Maa elokuvateattereissa 26.10.

Lisää elokuvasta ja Pölösen näkemyksistä 30.10.ilmestyvässä seuraavassa Sotaveteraani-lehdessä.


Jaa kirjoitus:

9.10.2018 Valokuvataiteen museolla sotavalokuvailta 17.10.

Keskiviikkona 17.10 klo 17:30–19:00 vietetään Helsingin Kaapelitehtaalta sijaitsevalla Valokuvataiteen museolla sotakuvailtaa. Tule kuuntelemaan Suomen sotiin liittyviä asiantuntijoiden luentoja ja tutustumaan uunituoreeseen kirjaan  ”1918” (WSOY).

Tilaisuuteen on vapaa pääsy.

Illan ohjelmassa olevat luennot:

• Tutkija, kuvatoimittaja Jukka Kukkonen: ”Vuosi 1918 valokuvissa”. Kukkonen on vastannut kuvatoimitustyöstä uutuuskirjassa ”1918” (WSOY).

• Valtiotieteiden tohtori, post doc -tutkija Olli Kleemola: ”Valokuvassa vihollinen – Suomalaiset ja saksalaiset toisen maailmansodan sotakuvat viholliskuvaa rakentamassa”.

• FM, tohtorikoulutettava Marika Honkaniemi: ”TK-valokuva propagandan välineenä ja taideteoksena. Esimerkkitapauksena Ateneumin suomalais-saksalainen Taistelukuvaajain näyttely 1942”.



Olli Kleemola on mm. Sotaveteraanilehden sivuilta tuttu nimi, joka on perehtynyt aiheeseensa laajasti. Hän on myös toimittanut verkkokaupassamme myynnissä olevan Selviytymistarina – Suomi 1939-1945- teoksen. 


Lisää TK-komppanioista ja niistä kehittyneestä Combat Camera- yksiköstä löydät täältä.



Museon Kuvakulmassa on 18.11. asti esillä vuoden 1918 tapahtumiin liittyvä näyttely ”Elsa ja Tyyne – sotakuvaajia sattumalta”, joka kertoo, miltä sisällissota näytti kahden nuoren helsinkiläisnaisen silmin.


TK-kuvaaja etulinjassa, Kollaa, Loimola 1941

Jaa kirjoitus:

8.10.2018 Kun Säkkijärven polkka Viipurin pelasti- jatkosodan eriskummallisimman puolustustaistelun kävi Yleisradio aseenaan Vili Vesterinen

Elokuun lopulla 1941 elettiin jännittäviä hetkiä Suomen armeijan lähestyessä Viipuria. Tunteet olivat pinnassa yhdellä jos toisella: Karjalan – ja etenkin Viipurin – menetys Talvisodassa oli suomalaisille niin suuri järkytys, että sodan päättymispäivää kunnioitettiin koko maassa suruliputuksella. Rauha oli tullut, mutta sen hintaa pidetiin liian kovana.

– Viipurin menetys oli kauhea tapaus. Meitä oli suuri joukko Viipurin poikia 4. prikaatissa. Sodan päättyessä oltiin Talissa ja kysyin, että eikö pääsisi katsomaan kotia. Sanottiin että ei, että joka mies pysyy paikallaan, huokaisee itsekin Viipurissa sotien alkuun saakka asunut Salomon Altschuler.


Suomalaisjoukot lähestyvät Viipuria, elokuu 1941

Karjala takaisin

Jatkosodan alkaessa kesäkuussa 1941 on selvää, että nyt korjattaisiin Suomen kohtaama vääryys ja palautettaisiin Viipuri oikeille omistajilleen. Elokuun 28. päivä joukot ovat edenneet jo Pappilanniemen pohjoispäähän, jossa tiedustelukomppanian mies Bertel Svanström tutkailee entistä kotikaupunkiaan, joka on enää 200 metrin päässä.

– Kellotapuli on yhä pystyssä, mutta Suomen Sähkötarviketehtaan kohdalla kohoavat korkeat rauniot. Hackmanin ja Lundbergin speditööriliikkeiden toimitalot ovat vaurioituneet – kaasukellosta on vain rautainen luuranko jäljellä. Taidemuseo vaikuttaa aivan ehjältä, hän raportoi havainnoistaan.

Ensimmäiset partiot saapuvat kaupungin keskustaan seuraavana päivänä. Viipurin linnan torniin kiivenneet miehet eivät siihen hätään onnistu löytämään Suomen lippua, joten valtauksen merkiksi salkoon nostetaan erään sotamiehen valkoinen aluspaita. Myöhemmin sen korvaa Suomen lippu – se sama, joka sieltä talvisodan päättyessä 13.maaliskuuta 1940 laskettiin.


Valtausparaati Viipurin kauppatorilla, 31.8.1941

Tuhoutunut Viipuri

Viipuri on surkeassa kunnossa, saadaan pian huomata. Monet kaupungin maamerkeistä kuten tuomiokirkko ja Eliel Saarisen suunnittelema rautatieasema ovat tuhoutuneet.

– Se oli kauhean näköinen, kertakaikkiaan. Keskikaupunki oli kunnossa, mutta kaikissa ikkunoissa oli jo laudat edessä. Kauppoja ei näkynyt missään. Läksin kaupungille ja ajattelin mennä katsomaan, josko koti olisi vielä kunnossa. Siellä oli ulko-oven paikalla panssariovi. Eivät päästäneet katsomaan, muistelee Altschuler ensimmäistä lomaansa Viipurin takaisinvaltauksen jälkeen.

Sota on vaurioittanut pahoin myös Viipurin kauppatoria, jolla pidetään elokuun viimeisenä päivänä voiton paraati. Paraatikatselmuksen ottaa vastaan IV Armeijakunnan komentaja, kenraaliluutnantti Lennart Oesch.

Viipurin ympäristössä taistelut vielä jatkuvat, muttei Viipurikaan vielä turvassa ole: sotavangeilta suomalaiset saavat nimittäin kuulla, että Viipuriin on asennettu kaikkiaan 300 radiomiinaa. Viipurin keskusta evakuoidaan sotilaista ja kaupungissa aloitetaan kiivaat miinankaivaukset.


Posti- ja lennätinyhtiön talo yöllä tapahtuneen radiomiinanräjähdyksen jäljiltä, 1.9.1941 Viipuri

Mysteeri ratkeaa

Vangiksi jääneiltä venäläissotilailta saatu tieto tarjoaa selityksen suomalaisia ihmetyttäneille räjähdyksille, joita on kuultu sellaisiltakin alueilta, jotka ovat olleet suomalaisten hallussa jo viikkoja. Iskujen joukossa on mm. posti- ja lennätinlaitoksen talo sekä Kuukaupin silta Antreassa, jonka räjähdyksessä menetettiin mm. lukuisia upseereita.

Kaiken kaikkiaan 17 räjähdystä ehtii tapahtua, ennen kuin suomalaiset löytävät ensimmäisen räjähtämättömän miinoituksen.

Viestiosastolle toimitetut miinat herättävät kummastusta. Pioneerit ovat aikaisemmin epäilleet niitä aikalaukaisulla toimiviksi, mutta Yleisradiolla insinöörikapteeni Jouko Pohjanpalon johdolla suoritetut tutkimukset paljastavat, että ne ovat 715 kHz:n taajuudelle viritettyjä radiovastaanottimia. Radio-ohjattavat miinat on ohjelmoitu räjähtämään, kun kyseisellä radiotaajuudella soitetaan tietty kolmisointu. Kukin miina reagoi tiettyyn sointukuvioon.

Laukaisumekanismin selvittyä on aika ryhtyä vastatoimiin. Apuun saapuu Yleisradio… ja Vili Vesterisen Säkkijärven polkka.


Viipurin radiomiinan laukaisulaite. Vasemmalla radiovastaanotin, oikealla akkulaatikko. Riihimäen Viestimuseo, kuva Jouko Kuisma

Radiosota alkaa

Jotta yhä piilossa olevien miinojen räjähdys pystyttäisiin estämään, keksitään alkaa lähettää samalla radiotaajuudella häirintäsignaalia. Koska Päämajasta ei löydy tarkoitukseen vaadittavaa sekoitinta, päätetään kokeilla sopivaa musiikkia.

Syyskuun ensimmäisenä päivänä Yleisradio antaa Pääesikunnan käyttöön yhden lähetysautoistaan, joka ajetaan kiireen vilkkaa Lappeenrannasta Viipuriin. Salaiseksi aseeksi valikoituu auton levykokoelmasta Säkkijärven polkka, sillä sen nopean rytmin ja vaihtelevan sointuasteikon arvellaan olevan liikaa jopa näppäräsormisimmalle laukaisukäskyjä lähettävälle radistille.

Parasta toivoen levy laitetaan pyörimään … ja jätetään soimaan. Seuraavan kolmen vuorokauden aikana tauotta soiva Säkkijärven polkka ehtii ilahduttaa kyseisen taajuuden kuuntelijoita 1500 kertaa. Tässä vaiheessa tutkimuksia havaitaan, että miinoja on viritetty kahdelle muullekin radiotaajuudelle. Toista taajuutta häiriköimään Yleisradio lähettää Aunuksen Radion lähetysauton, jäljelle jäänyt taajuus tukitaan ruotsalaisperäisen kolmannen lähetysauton avulla.

Jatkosodan epäilemättä omituisinta puolustustaistelua seurataan Päämajassa rystyset valkoisina. Onko jotain jäänyt huomaamatta? Riittäisikö autojen lähettimen teho? Entä autoihin generaattoreista vedetty virta?

Eriskummallinen operaatio on kuitenkin menestys: häirintälähetysten alettua ei Viipurissa nähdä enää ainoatakaan räjähdystä. Kaupunki oli pelastettu, kiitos Vesterisen vikkelien sormien.


Jaa kirjoitus:

4.10.2018 Savonlinnan ja Enonkosken sotaveteraanit saavat ilmaisen pneumokokkirokotteen – Sosterin kotihoito rokottaa kotona asuvat alueen veteraanit

Kaikki Suomessa asuvat, Suomen veteraanitunnuksen omaavat ovat oikeutettuja saamaan maksuttoman pneumokokkirokotuksen vakavia pneumokokkitauteja vastaan vuoden 2018 aikana.

Aloitteen sotaveteraaneille osoitetusta maksuttomasta rokotuksesta teki yksittäinen kansalainen ja sosiaali- ja terveysministeriö on esittänyt asiaan myönteisen kannan. Rokotteet lahjoittaa lääkeyritys Pfizer.

Savonlinnan ja Enonkosken alueen sotaveteraanit saavat rokotuksen Sosterista. Rokote suojaa pneumokokkibakteerilta, joka voi aiheuttaa keuhkokuumeen, aivokalvontulehduksen tai muun vakavan sairaalahoitoa vaativan sairauden.

– Pneumokokkibakteeri on merkittävä taudinaiheuttaja, joka voi pahimmillaan aiheuttaa keuhkokuumeen, aivokalvontulehduksen tai muun vakavan sairaalahoitoa vaativan sairauden. Nämä taudit ovat erityisen vaarallisia ikääntyneille. Korkea ikä myös lisää riskiä sairastua pneumokokkitauteihin, sillä ikä vaikuttaa vastustuskykyyn heikentävästi, tartuntatautilääkäri Mirkaleena Erkkilä Sosterista sanoo.


Sosterin kotihoidon esimies Tarja Seppänen ja tartuntatautilääkäri Mirkaleena Erkkilä iloitsevat ilmaisista pneumokokkirokotteista sotaveteraaneille.

Sosterin kotihoidon työntekijät käyvät antamassa rokotteen veteraanin kotona

Savonlinnan ja Enonkosken alueella on yhteensä veteraaneja noin 100, osa heistä on hoivakodeissa. Iso osa heistä ei ole aiemmin saanut pneumokokkirokotetta. Niille kotona asuville sotaveteraaneille, joita ei ole vielä aiemmin rokotettu bakteeria vastaan, Sosterin kotihoito käy antamassa rokotteen. Näin tapahtuu, vaikka veteraanilla ei muuten kävisikään kotihoito. Samalla on mahdollista saada influenssarokote.

– Haluamme Sosterissa tarjota tämän mahdollisuuden arvostuksen osoituksena ja kädenojennuksena kaikille sotiemme veteraaneille nimenomaan heidän kotonaan, kotihoidon esimies Tarja Seppänen Sosterista kertoo.

Sosteri postittaa tällä viikolla kirjeen, jossa kerrotaan ilmaisesta rokotuksesta. Kirje postitetaan niille veteraaneille, jotka eivät ole tätä rokotetta aiemmin saaneet. Postitettavan kirjeen mukaisesti yhteydenotto veteraanilta kotihoitoon pyydetään 28.10.2018 mennessä. Veteraania kehotetaan kirjeessä soittamaan Sosterin kotihoitoon puhelinnumeroon 044 417 3974 tai 044 417 2962 ja sopimaan ajan kotona tapahtuvaan rokotusta varten.

– Rokottamaan koteihin on tarkoitus jalkautua marraskuun aikana. Hoivakodeissa asuvat rokotetaan hoivakodeissa, Seppänen sanoo.

Lisää tietoa löydät täältä.


Sosterin jäsenkunnista Sulkava ja Rantasalmi ovat ulkoistaneet perusterveydenhuollon, joten heidän rokottamiseen Sosteri ei osallistu. Yleinen influenssarokotusviikko on Sosterissa viikko 46.

Jaa kirjoitus:

1.10.2018 Akseli Kouki palkittiin Sotaveteraaniliiton ansiomitalilla – seuraavaksi Tuntemattoman Sotilaan ja sotamies Salon maailmanvalloitus jatkuu Irlannissa

Akseli Kouki sotamies Salona

Sotaveteraaniliiton syksyn ansiomerkein palkittujen joukossa on viisi uudessa Tuntematon Sotilas- elokuvassa ja Sotiemme Veteraanit-keräyksen keulakuvina nähtyä näyttelijää. Yksi heistä on sotamies Salon roolin elokuvassa näytellyt Akseli Kouki.

– Tämä on iso kunnia, Kouki kiittää.

– Olen kiitollinen, että sain olla mukana kertomassa tätä tarinaa ja osana kampanjaa. Toivottavasti saatiin kerättyä hyvä summa rahaa!


Ensin sotaan, sitten armeijaan

Elokuvaa tehdessä Kouki oli vasta lukiolainen, jolla oli vielä asepalveluskin edessään. Näin hän itse asiassa seurasi nuorimpien Suomen puolustajien jalanjäljissä: monet heistä nimittäin lähtivät ensin sotaan ja vasta sitten kutsuntojen kautta varusmiespalvelusta suorittamaan.

– Kokemuksena Tuntematon sotilas oli hieno. Näyttelijänä se oli korkeakouluni, sillä en ole kouluttautunut näyttelijäksi, hän kertoo.

– Jälkeenpäin ajateltuna se muistutti hyvin paljon inttiä ja varusmiespalveluksessa tuntui, että minähän olen kokenut tämän kerran jo. Vaikka aseen käytön harjoitteluun kuvauksiin valmistauduttaessa ei niin paljoa tunteja ollutkaan, kiinnosti se kaikkia todella paljon. Ei sitä enää varusmiesaikana samalla tavalla korvat höröllään kuunnellut, hän myöntää nauraen.

Tuntemattoman kuvauksissakin pyrittiin autenttisuuteen: kuvauspaikoille haluttiin mahdollisimman samanlaiset olosuhteet kuin ne, joissa sotaa käytiin.

– Ihan muutamaa kuvauspaikkaa lukuun ottamatta asuimme teltoissa ja söimme Leijona Cateringin muonaa. Päivät olivat pitkiä ja kyllä se sota mielessä pyöri, vaikka me vain leikimme sitä.

Vaihtelevat sijainnit toivat autenttisuuteen omaa, yllättävääkin lisää.

– Telttamajoituksessa armeijan alueella välillä aamuisin kuului varusmiesten tai reserviläisten ampumaharjoituksia, hän muistelee pääkuvausjakson tunnelmia.


Akseli Kouki ja Sotaveteraaniliiton 1. varapuheenjohtaja Pertti Suominen

Sota tuttua jo entuudestaan

Sotatantereet ovat Koukille tuttuja jo aikaisempien produktioiden kautta: hän oli mukana myös Suomen sisällissotaan sijoittuvassa Käsky-elokuvassa. Molempien elokuvien ohjaajan, Aku Louhimiehen kanssa hän teki yhteistyötä ensimmäistä kertaa jo lapsena miehen Irtiottoja- televisiosarjassa.

Koukin kesä kului Chilessä, ensi vuonna televisiossa nähtävän Invisible Heros- televisiosarjan kuvauksissa. Tällä kertaa häntä ei kuitenkaan nähty kameran edessä – aikoinaan Chilessä viettämänsä vaihto-oppilasvuoden aikana hän oppi espanjan nimittäin niin sujuvasti, että toimi nyt ohjaajan assistentin pestin lisäksi myös näyttelijöiden espanjanopettajana. Näyttelijäkaartiin kuului varsin nimekkäitä kansainvälisiäkin kasvoja: mm. viime aikoina vauhdikkaan omaelämänkertansa johdosta suomalaislehtienkin otsikoissakin taajaan nähty Mikael Persbrandt.

Unelmarooliksi Kouki luonnehtii sellaista, jossa saa käyttää mahdollisimman paljon esimerkkejä omasta elämästään. Seuraavista rooleista hän ei vielä voi puhua, mutta luvassa on sellaisiakin hahmoja, joista hänen mukaansa on vaikeaa löytää yhtään yhteisiä arvoja.


Mm. Tuntemattoman Sotilaan tuki siivitti Sotiemme Veteraanit-keräyksen historiansa kolmanneksi parhaimpaan tulokseen

Tuntemattoman sotilaan maailmanvalloitus jatkuu

– Teimme kuvauksissa TV-sarjan verran materiaalia. Se sarja tulee ensi vuoden alkupuolella ulos, Kouki paljastaa.

Vaikka Tuntematon on muodostunut täällä suoranaiseksi ilmiöksi, jonka pelkästään Suomessa on nähnyt yli miljoona katsojaa, ei sitä valittu Suomen Oscar-ehdokkaaksi.

Elokuvaa tullaan kuitenkin näkemään ympäri maailmaa aina Aasiaa myöten. Seuraavaksi sen maailmanvalloitus jatkuu ensi-illalla Irlannissa, jonne Kouki on juuri näyttelijäopintojensa perässä muuttanut.

Nähdäänköhän punaisella matolla myös upouusi kunniamerkki…?


Mihin Sotiemme Veteraanit- keräyksen tuotto muuten käytetään? Siihen löydät vastauksen täältä.

Jaa kirjoitus:

25.9.2018 ”Muistan yhä kuoleman hajun” – Veikko Oksasen sota sairasautokomppaniassa koetteli niin ruumiillisesti kuin henkisesti

1923 syntyneen jatkosodan veteraanin Veikko Oksasen elämäntaival alkoi Tampereelta, jossa hän vietti lapsuus- ja nuoruusvuotensa. Tammikuussa 1942 oli hänen tarkoitus aloittaa armeija Orivedellä, mutta toisin kävi: tulikin tieto, että lähtö peruuntuisi ja Oksanen suorittaisi asevelvollisuutensa Tampereen lentokonetehtaalla. Suunnitelmat muuttuivat kuitenkin vielä uudestaan. Kesällä 1943 ilmoitettiin, että suuntana olisi Forssa.

Lähtö tuli 6.8.1943.


Armeijan harmaisiin

Lomalla armeijasta – Hessun kanssa Tammerkosken rannassa, 1943

– Forssassa olin kaksi-kolme viikkoa alokkaana ja sen jälkeen meidät lähetettiin maalle. Forssa oli paikkana tuttu, sillä siellä olivat ystävät Hessu ja Heimo olleet suorittamassa asevelvollisuuttaan jo aiemmin.

Pian oli ensimmäisen loman aika.

– Loman saatuamme suuntasimme (Hessun kanssa) Tampereelle ja minulla on yhä tallessa kuva, joka otettiin silloin tuossa Tammerkosken rannalla.

Loman jälkeen Veikko sai tiedon, että hänet siirrettäisiin Lahteen moottoriajoneuvokouluun. Tämä tapahtui aivan elokuun lopussa 1943. Koulua ei kuitenkaan kestänyt kuin vain marraskuun alkuun saakka.

– Minut siirrettiin Viipuriin 21. autokomppaniaan, joka sijaitsi Tervaniemessä. Siellä palvelin vuonna 1944. Tervaniemessä tapasin jälleen ystäväni Heimon ja Hessun. Meillä oli samalla alueella kasarmit ja ruokalat. Onkin uskomatonta ajatella kuinka elämä kuljettaa ihmisiä jälleen yhteen, hän iloitsee.

Majoituksen Oksanen kertoo olleen kehnonpuoleinen, mutta paikan sijainti meren rannalla teki nuorukaiseen vaikutuksen.

– Venäläisten aloitettua Viipurin pommitukset aloimme pakata ja valmistella lähtöä. Hyökkäys tuli yllättäen ja niin minäkin jouduin lähtemään uusiin tehtäviin.


Sairaankuljetusta matkalla sotasairaalaan, Paltamo 1941

Siirto sairasautokomppaniaan

– Suurhyökkäyksen alettua Kannaksella 9. kesäkuuta 1944 kaikki muuttui. Komppaniamme lopetettiin ja minutkin siirrettiin sairasautokomppaniaan eli ”pataässään”. Tehtävänä oli ajaa haavoittuneita Luumäelle, jossa sijaitsi haavoittuneiden ja kaatuneiden keräilykeskus. Myös Rauhan parantola oli usein kohteena, hän kertoo.

Sairaankuljetusta tehtiin sodassa vaihtelevalla kalustolla ja mitä erilaisimmissa tilanteissa, Nov.Tiiksa lokakuu 1943

Haavoittuneiden hoitamisen ja kuljettamisen ohella tehtäviin kuului kuolleiden tunnistaminen tuntolevyistä.

– Autot, joilla haavoittuneita kuljetimme, olivat vanhoja linja-autoja, joissa jokaisessa oli kahdeksan paaripaikkaa. Tämän lisäksi käytävälle otettiin lievempiä tapauksia, esimerkiksi punatautisairaita. Kaikkinensa sairasautossa työskentely oli raskasta – usein potilaita oli kantamassa vain kaksi miestä.

Olosuhteet olivat haastavia myös henkisesti ja työtehtävissä joutui kohtaaman hyvin monenlaisia tilanteita.

– Pystyn vieläkin tuntemaan Luumäen hajun nenässäni, niin elävästi se on mieleeni jäänyt.

Venäläisten hyökkäyksen läpimurto tapahtui Kuuterselällä 14. kesäkuuta. Kaikki eteni nopeasti ja Viipuri vallattiin 20. kesäkuuta.

– Olimme kuulleet, että venäläiset lähestyivät Viipuria, mutta kukaan ei uskonut, että kaikki tapahtuisi niin nopeasti, hän muistelee.

Viipurin valtauksessa ja Tali-Ihantalassa kaatui ja haavoittui erittäin paljon suomalaisia ja näin ollen sairasautossa työskentelevillä riitti töitä yötä päivää.

– Menimme kerran nukkumaan hautausmaalle, jotta saisimme levätä ja olla edes hetken aikaa rauhassa.

Oksasen oma sota päättyi juuri Tali-Ihantalassa.

–  Syyskuun 5. päivä tuli rauha ja kotiin pääsimme 16. marraskuuta.


Sodan jälkeen länteen

Elämä on kuljettanut sotaveteraani Veikko Oksasen takaisin Tampereelle

Sodan jälkeen Oksanen meni töihin Turun telakalle, mistä tie vei kymmenientuhansien suomalaisten lailla länsinaapuriin.  Ruotsi oli tuohonkin aikaan siirtolaisten suosiossa ja ihmisiä saapui Suomen lisäksi muualtakin Euroopasta.

– Siitä huolimatta asuntopulaa ei ollut ja elämä Ruotsissa oli monelta osin helpompaa. Asuimme rivitalossa, jossa ruotsalaiset olivat vähemmistössä, sillä melkein kaikki asukkaat olivat muualta muuttaneita, hän kertoo.

Kaikkiaan Ruotsissa vierähti 31 vuotta, jonka aikana hän ehti nähdä neljän lapsensa kasvavan aikuisiksi ja perustavan omat perheensä. Jäätyään eläkkeelle vuonna 1986 hän päätti kuitenkin palata takaisin juurilleen Tampereelle.

Ruotsi on yhä hänelle rakas paikka, jossa hän vierailee usein. Ruotsin-ajoilta jäi paljon hyviä muistoja ja Oksanen muistelee lämmöllä mm. viranomaisasioinnin sujuvuutta. Hän itse kuvaa länsinaapurissa vierähtäneitä vuosikymmeniään antoisiksi, mutta myöntää, että elämäntyyli Ruotsissa oli erilaista, eivätkä kaikki tulijat siihen sopeutuneet.

– Monet suomalaiset sortuivat sodan jälkeen viinaan ja myös Ruotsissa alkoholisoituneita suomalaisia riitti valitettavan paljon, hän pahoittelee.

Alkuperäinen artikkeli (Veera Kivimäki: ”Ruotsin kautta takaisin Tampereelle”) on julkaistu Tampereen Sotaveteraani-lehdessä. Neljä kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.

Jaa kirjoitus:

21.9.2018 Sotaveteraaniliiton syksyn 2018 huomionosoitukset

Suomen Sotaveteraaniliitto luovutti Helsingissä 21.9. pidetyssä tilaisuudessa syksyn ansiomitalinsa. Liitto luovuttaa huomionosoituksiaan kaksi kertaa vuodessa: kevään ansiomitalit jaetaan valtakunnallisen sotaveteraaniviikon tietämillä, syksyn kunnianosoitukset taas liiton vuosipäivän yhteydessä. Sotaveteraaniliiton perustamisesta tulee tänä syksynä kuluneeksi 61 vuotta.

Tällä kertaa Suomen Sotaveteraaniliiton hallitus myönsi Sotaveteraanien kultaisen ansioristin 25 henkilölle ja Sotaveteraaniliiton ansiomitalin 41 henkilölle. Heidän joukossaan on soteveteraanityön päämäärien hyväksi toimineita ihmisiä yksityishenkilöistä politiikan ja kulttuurin merkkihenkilöihin.


Sotaveteraaniliiton syksyn 2018 ansiomerkein palkittuja

Ansiomerkkien saajiin lukeutuvat mm. Yleisradion toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttila, MTV 3:n uutispäällikkö Ilkka Ahtiainen, satakuntalainen kansanedustaja Krista Kiuru sekä puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Ilkka Kanerva. Palkittujen joukkoon kuuluu lisäksi viisi uusimmassa Tuntematon Sotilas-elokuvassa kunnostautunutta näyttelijää: Eero-Matti Aho, Akseli Kouki, Ulf Sundwall, Jussi Vatanen sekä Samuli Vauramo.

Sotaveteraanien kultainen ansioristi voidaan myöntää tunnustuksena liiton tarkoitusperien hyväksi tehdystä erittäin merkittävästä ja pitkään jatkuneesta työstä. Sotaveteraaniliiton ansiomitali voidaan puolestaan myöntää sotaveteraanityön päämäärien hyväksi ansiokkaasti liiton tai sen jäsenyhdistysten toiminnassa ansioituneelle henkilölle.


Keskellä kultainen ansioristi, reunoilla sotaveteraaniliiton ansiomitaleja

Tilaisuudessa pitämässään puheessa liiton puheenjohtaja Erkki Heikkinen muistutti, kuinka tärkeä kulunut syksy on sotaveteraaniasiain edunvalvonnan kannalta ollut.

– Tärkein tavoitteemme on ollut jo pitkään se, että eduskunta päättää pikaisesti lain, jolla kaikille sotien 1939-45 tunnuksen omaaville veteraaneille toteutetaan samat kotipalvelut kuin sotainvalideille sotavammalain nojalla jo nyt korvataan, hän kertasi.

– Eduskuntaryhmät ovat kuluneen vuoden aikana yhdessä neuvotelleet tästä esityksestä ja elokuun lopussa on aikaansaatu ratkaisu, jolla kaikki veteraanit saatetaan yhdenvertaiseen asemaan ja veteraanit pääsevät samojen kotipalvelujen piiriin kuin sotainvalidit. Lakimuutos on mukana hallituksen budjettiriihen esityksessä. Veteraaniasioita on eduskunnassa perinteisesti hoidettu yli puoluerajojen. Tämä onnistui tälläkin kertaa, ratkaisun ovat allekirjoittaneet kaikki eduskuntaryhmien puheenjohtajat.

Heikkinen myös painotti, että asiasta on kiittäminen montaa tahoa.

– Teidän asenteilla, tuella ja sitoutumisella on tehty paljon hyvää työtä sotaveteraanien, puolisoiden ja leskien tukemiseksi. Tuore lakimuutos  erinomaisena esimerkkinä.


Kultaisen ansioristin saajat: Sotaveteraaniliiton ansiomitalin saajat:

Esko Aaltonen, Hämeenlinna

 

Eero-Matti Aho, näyttelijä, Helsinki

 

Pekka Ahonen, Jyväskylä

 

Ilkka Ahtiainen, uutispäällikkö, Helsinki

 

Anna-Kaija Annala, Toholampi

 

Ilkka Alakortes, hallituksen puheenjohtaja, Kauhajoki

 

Veikko Elo, Kerava

 

Roland Ellenberg, rauhanturvaaja, Helsinki

 

Aarre Harju, Somero

 

Markku Ellman, rauhanturvaaja, Heinävesi

 

Erkki Hartikainen, Joensuu

 

Helena Heimola, johtava kanttori, Turku

 

Irja Klingberg, Kotka

 

Ilkka Kanerva, puolustusvaliokunnan puheenjohtaja, Turku

 

Pirkko Kuorehjärvi, Turku

 

Simo Kangas, peruskoulunopettaja, Veteli

 

Erkki Kyyrö, Hamina

 

Heikki Kauppi, kunnossapitopäällikkö, Hämeenlinna

 

Kaarlo Kärkkäinen, Hamina

 

Jukka Kentala, everstiluutnantti, Jyväskylä

 

Kalervo Kärpänoja, Tuusula

 

Krista Kiuru, sosiaali- ja terveysvaliokunnan puheenjohtaja, Pori

 

Martti Laitila, Kuortane

 

Katariina Korkman, musiikin maisteri, Vaasa

 

Tom Liljestrand, Lovisa

 

Akseli Kouki, näyttelijä, Turku

 

Pertti Marttinen, Muhos

 

Erkki Käkelä, tietokirjailija, Hämeenlinna

 

Risto Miettinen, Äänekoski

 

Jarmo Käkelä, kirvesmies, Kuusamo

 

Veikko Palatsi, Kaarina

 

Timo Laakso, kuoronjohtaja, Jyväskylä

 

Mikko Raatikainen, Pöytyä

 

Antti Laherto, Kouvola

 

Pekka Rintola, Salo

 

Tarja Lappalainen, tietokirjailija, Hämeenlinna

 

Kauko Saastamoinen, Jyväskylä

 

Esa Lehtinen, kunnallisneuvos, Iitti

 

Matti Sahala, Hamina

 

Kari Lehtinen, hallintojohtaja, Mynämäki

 

Simo Suokivi, Turku

 

Joni Lindeman, everstiluutnantti, Masku

 

 

Lauri Talikka, Somero

 

Outi Luoma-aho, budjettineuvos, Helsinki

 

Pentti Wahlman, Kotka

 

Tomi Lähde, lehtori, Ylöjärvi

 

Anita Vainionpää, Orimattila

 

Erkki Mikkola, kommodori, Helsinki

 

Eeva Valtanen, Muurame

Jorma Nieminen, kiinteistöneuvos, Salo

 

Marko Nieminen, kaptenlöjtnant, Raseborg

 

Juha Poteri, sotilaspappi, Helsinki

 

Aila Pukkila, veteraaniyhdyshenkilö, Pukkila

 

Minna Rajamäki, henkilöstöpäällikkö, Seinäjoki

 

Paavo Räisänen, rauhanturvaaja, Helsinki

 

Juha Saari, musiikin maisteri, Veteli

 

Lauri Salminen, kirkkoherra, Ylöjärvi

 

Matti Siipola, lehtori, Jyväskylä

 

Risto Simpanen, rauhanturvaaja, Helsinki

 

Tapio Sundström, rauhanturvaaja, Helsinki

 

Ulf Sundwall, elokuvaaja, Helsinki

Jukka-Pekka Suutarinen, everstiluutnantti, Jyväskylä

 

Marita Tuomi, pastori, Nokia

 

Jussi Vatanen, näyttelijä, Helsinki

 

Samuli Vauramo, näyttelijä, Vantaa

 

Merja Ylä-Anttila, toimitusjohtaja, Helsinki

 

 

 

 

 

Jaa kirjoitus: