Uutiset

19.2.2019 Lahden sotilaslääketieteen museo on yksi Suomen erikoisimmista museoista – tässä sen kokoelman 7 staraa

Uudessa Kenttäpostia-lehdessä esittelemme yhden Suomen erikoisimmista museoista: Lahden sotilaslääketieteen museon. Museon elinennuste näyttää heikolta, mitä suuremmalla syyllä sinun tulisi ottaa suunnaksi Lahti mitä pikimmiten. Tätä et nimittäin halua missata.

Saimme yksityiskierroksen museon upealta oppaalta Seppo Toivoselta, minkä yhteydessä hän esitteli meille seitsemän omaa suosikkiaan. Tässä ne ovat, kiertojärjestyksessä.

Erikoisen museon ehdottomasti suurin erikoisuus on kuitenkin sen streetview-kamera, minkä avulla pääset tutustumaan museoon vaikka samantien! Suomessa on vain kaksi museota, josta tällainen löytyy ja Lahti on näistä toinen. Reilussa vuodessa se on kerännyt jo liki 66 000 virtuaalivierailijaa!



1. ”Lääkäri ja sotilas”-puuveistos

Sairaalassa hoidettavana ollut tävaltalainen käsityöläinen Hans Müller veisti oheisen veistoksen kesällä 1941 Tiiksjärven lentotukikohdan sairaalan kaivon tantariin.

Sieltä veistos kulkeutui muuttokuorman mukana Rissalaan, mistä sen löysi lumihangesta keväällä 1945 pikkupoika. Dramatiikkaa liittyy myös tähän vaiheeseen: paikalle hälytetty sairaanhoitaja Elli Roiha luuli nimittäin ensin kaivavansa esiin kuollutta miestä. Sen paljastuttua veistokseksi hän otti sen mukaansa Rissalan sairastuvalle.

Myöhemmin Roihat muuttivat Uttiin. Veistos seurasi heidän mukanaan Lento R3:n sairaalaan. Eläkkeelle jäätyään sairaanhoitaja Roiha lahjoitti esineen Sotamuseolle.

Veistoksen koko tarina paljastui viime kesänä sen löytäneen pikkupojan vieraillessa ja kertoessa sen taustoista.


2. Valokuvakokoelma

Museon seiniä kiertää vaikuttava valokuvakokoelma, joka taustoittaa näyttelyn esineistön tarinoita ja käyttöä tositilanteissa. Moni vierailija on löytänyt niistä joko itsensä tai omaisensa ja näiden tarinoiden kautta museon opas Seppo Toivonen on kartuttanut henkeäsalpaavaa tietomääräänsä erikummallisin ja koskettavin ihmiskohtaloin.

– Viime aikoina tunnetuksi tullut valokuva, jossa kaveri taluttaa psyykkisiä vammoja saanutta toveriaan suojaan. Kuva muistuttaa niistä kymmenistä tuhansista miehistä, jotka palasivat kotiin. Heidän ainut hoitaja seuraavat vuosikymmenet oli oma vaimo. Vammasta joutui myös kärsimään koko perhe, kun ei ymmärretty miksi isä on niin kummallinen, Toivonen kertoo.

– Rintamalta tuli 200 000 miestä, joilla oli psyykkisiä ongelmia, joita ei koskaan hyväksytty sairaudeksi. Osa tappelee sotaa öisin vielä tänäänkin, hän muistuttaa.



3. Leikkausosaston vichypullo

Yksi museon monipuolisuudellaan läkähdyttävän kokoelman erikoisin esine on sen leikkausosaston instrumenttipöydällä oleva vichypullo, vaikkei sen vaatimaton ulkomuoto juuri mitään sen historiasta paljastakaan. Onneksi on Toivonen… ja ne vierailta kerätyt tositarinat. Kyseessä on sodanaikaisiin (suoriin) verensiirtoihin käytetty pullo. SA-arkistosta löytyy kuvia, joissa sen kaltaiseen pulloon lasketaan verta potilaan käsivarresta.

– Eräs vierailulla ollut vanhempi rouva kertoi olleensa sodassa 16-vuotiaana pikkulottana, kun sotasairaalaan tuotiin pahoin haavoittunut sotilas, joka tarvitsi kipeästi verensiirtoa. Lotta meni makuulle sotasairaalan vuoteelle ja vieressä lattialla makasi haavoittunut sotilas. Pullon avulla veri siirrettiin suoraan lotalta sotilaaseen, Toivonen vakuuttaa ällistyneelle yleisölleen.

– Sotien aikana kerättiin kymmeniätuhansia pulloja verta mm. kuljetettavaksi rintamalle. Veripalvelun toiminta kehittyi sotien aikana merkittävästi.



4. Sotalasten tarina

Mikäli museo todella sulautettaisiin osaksi Sotamuseota ja sen kokoelma päätyisi tilanpuutteen johonkin sen lukuisista varastoista, sulkeutuisi yleisöltä huima määrä harvinaisuuksia ja kuulematta jäisi monta tarinaa. Yksi, mikä Toivosta harmittaisi eniten, on sotalasten tarina.

– Nämä ovat yksityishenkilöiden lahjoittamia. Mihin ne menisivät? Ne palautettaisiin takaisin lahjoittajilleen, hän muistuttaa.

Tarina onkin tärkeä ja vähän tunnettu, vaikka lastensiirroilla sodan jaloista turvallisempiin oloihin naapurimaihin oli kauaskantoiset seuraukset. Noin 10 prosenttia lapsista ei koskaan palannut: Ruotsiin jäi 7 000 lasta, Tanskaan siirretyistä noin 4000 lapsesta jäi sinne noin 500.

– 75 000 lasta joutui eroon perheestään. Heitä on vielä joukossamme ja jokaisella on oma tarinansa. Muistoja on niin hyviä kuin ikäviä, Toivonen pohtii.

PS. Joko tunnet sotalapsista kertovan virtuaalinäyttelyn?


5. Pieni valkoinen arkku

Museon tarjoama kierros sodan aikaisessa kenttälääkinnässä ei suinkaan rajoitu vain haavoittuneisiin ja heidän hoitoonsa. Oman osansa saavat sotalasten lisäksi niin kaatuneet, heidän omaisensa kuin he, jotka jäivät rintamalle. Yksi kokoelman puhuttelevimmista esineistä onkin pieni valkoinen arkku, jossa rajan takaisilla taistelukentillä suoritettavissa etsinnöissä löydetyt kentälle jääneet ja kadonneet sankarivainajat tuodaan kerran vuodessa Suomeen.

– Käytäntö kertoo sotiemme uhreista ja kerran annetusta ”veljeä ei jätetä”- lupauksesta, Toivonen kertoo.

Videota viime vuoden hakumatkasta löydät täältä, jutun sen jälkeen jatkuneissa etsinnöissä tehdyistä löydoistä puolestaan täällä.



6. Lentäjien testauslaite

Yläkerran esineistö kartoittaa sotilaslääketieteen kehitystä vähän sotavuosia laajemminkin ja täältä löytyy yksi esineistön kummallisimpia kapineita:  ilmavoimien osaston lentäjien testauslaite. Testattavaa keikutteleva ja heilutteleva laite testasi, pystyikö lentäjä koordinoimaan liikkeitään olosuhteiden keikkuessa ja heiluessa.

– Jo 100 vuotta sitten osattiin tehdä laitteita, joita nykyään voidaan kuvailla tietokonepeleiksi. Tällä eroteltiin jyvät akanoista, Toivonen hymähtää.

Testaustilannetta dokumentoivat kuvat tuovat mieleen astronauttikoulutuksesta (ja Siitä James Bondista) tutut laitteet ja niitä seuranneet olotilat. Ei ole akanoillakaan ollut kivaa.



7. Lotta Svärd- osaston pikkulotta

Kun Sotilaslääketieteen museo avattiin vuonna 1983, tuli museoon myös kunnianosoitus suomalaisille naisille: Lotta-osasto.

– Se oli sotien jälkeen ensimmäinen paikka, jossa ei pelätty naapurivaltion reaktiota ja tuotiin esille myöhemmin kielletyn naisjärjestön merkitys sodista selviytymiseen, Toivonen kehaisee.

Lottien tarinaa näkee myös alakerran näyttelyissä, joista löytyy mm. lottien kenttäsairaala numero 5.

– Jo ennen talvisotaa lotat olivat hankkineet varustuksen viiteen kenttäsairaalaan ja Punainen Risti neljään. Sotien jälkeen kenttäsairaalat pakattiin odottamaan seuraavaa sotaa, hän kertoo.

– Tänne nämä tarvikkeet on haettu 1980-luvun alussa Ilmajoen lääkintävarikolta, jossa ne olivat olleet vuodesta 1944. Odottamassa sitä seuraavaa sotaa.

Kädenjälkensä ovat näyttelyyn jättäneet ihan oikeat lotat: yksi kävi laittamassa sidokset oikeaoppisiksi ja toinen jätti tervehdyksensä tuleville polville.



Museon alakerrasta löytyvä, sotilaslääketieteen kehitystä nykypäivään kartoittava näyttely kartoittaa myös naisten merkityksen kasvua: tiesitkö, että nykyään jo 10% lääkintäaliupseereista on naisia?



Lahti ei ole kuin tunnin lähijunamatkan päässä pääkaupungista, joten tämän paikan soisi löytävän niin viikonloppuretkeilijät kuin kouluryhmätkin. Kierros museossa on havainnollinen, viihdyttävä ja opettavainen kokemus. Aikojen saatossa muuttunut ovat niin lääkinnässä käytetyt aineet…


Sinappikaasun neutralisointiin, oopiumia, heroiinia…

…kuin välineet.

– Täällä oli kierroksella sairaanhoitajiksi opiskelevien ryhmä, eivätkä he enää tunnistaneet, mitä näillä tehdään, Toivonen kertoo huvittuneena erään sairaalasängyn alle viitaten.


Ammattilaistermi tälle on sorsa

Mutta oppii täällä ainakin sen, että vaikka aika ja kaikki muu ympärillämme saattavat muuttua, on aiakin yksi asia, joka pysyy: hammaslääkärin kammo.

Ehkäpä ihan syystä.



Lahden Sotilaslääketieteen museo

Avoinna kesäkaudella viikonloppuisin 12-16, ryhmille tilauksesta ympäri vuoden. 

Pääsylippu 10 €/ 7 € (opiskelijat, työttömät, yli 10 hengen ryhmät)

Sisäänpääsy ilmainen veteraaneille ja lapsille (alle 8-vuotiaille)

www.sotilaslaaketieteenmuseo.fi


Jaa kirjoitus:

19.2.2019 Lakimuutos tulee – ovatko kunnat valmiita? Sotaveteraaniliiton koulutuskiertue 2019 on käynnistynyt

1.11.2019 tulee voimaan rintamaveteraanien kuntoutuksesta annettu lain (1184/1988) muutos (54/2019), jolla kunnat velvoitetaan järjestämään veteraaneille maksuttomasti kaikki heidän tarvitsemansa kotona asumista tukevat palvelut. Kunnat laskuttavat kustannukset Valtiokonttorilta vastaavasti kuten sotainvalidienkin osalta.

Valtiokonttori myöntää vuosittain kunnille palveluiden järjestämisen edellyttämän rahamäärän, jota voidaan tarvittaessa täydentää myöhemmin samana vuonna. Kunnan arvion tulee perustua jokaiselle sen alueella asuvalle veteraanille tehtävään yksilölliseen palvelutarpeen kartoitukseen.

Koska palveluntarve on yksilöllinen, ovat sitä myös myönnettävät palvelut, joihin kuuluvat sosiaalihuoltolain mukaiset hoiva-, ateria- ja siivouspalvelut. Lisäksi tuetaan veteraanien virkistystä ja asiointia ja omaishoidon tukea.

Lakimuutos on veteraanijärjestöjen viime vuosien edunvalvonnan ponnistuksista suurin ja Sotaveteraaniliitto haluaa varmistaa, että tieto laista ja sen edellytyksistä tulee jalkautumaan myös kuntiin.


Yksi koulutuskierroksen kouluttajista on veteraaniliittojen yhteisen sosiaali- ja terveyspalvelutoimikunnan puheenjohtaja Pekka Paatero

Vuoden 2019 Sotaveteraaniliitto kiertää ympäri Suomea kouluttamassa kuntien ja sotaveteraanipiirien edustajia lain sisällöstä kaikkiaan 16 koulutustilaisuudessa. Kouluttajina tilaisuuksissa toimivat Sotaveteraaniliiton sosiaalisihteeri Leena Seppälän lisäksi Valtiokonttorin palvelupäällikkö Tiina Kyttälä, Sotaveteraaniliiton ja Rintamaveteraaniliiton toiminnanjohtajat Sakari Martimo ja Heikki Karhu sekä liittojen yhteisen sosiaali- ja terveyspalvelutoimikunnan puheenjohtaja Pekka Paatero.

 


Koulutustilaisuuksien materiaalia löydät alta

Jaa kirjoitus:

13.2.2019 Miten järjestää häät keskellä sotaa? Poikkeukselliset olosuhteet vaativat poikkeuksellista kekseliäisyyttä

Sota-aikana solmittiin Suomessa vilkkaasti avioliittoja: 1940-luvulla niiden määrä kasvoi liki 20% edellisestä vuosikymmenestä.

Epävarmuus tulevasta, vihkimistä varten saatu 10 päivän ylimääräinen loma sekä rintamalla olleiden kotiin jääneille puolisoille maksettu palkka toimivat kannustimina, joiden seurauksena avioliittoon asteltiin aikaisempaa nuorempina ja hyvinkin lyhyiden tuttavuuksien jälkeen.


Naimisiin mentiin myös rintamalla

Kotiinpaluu Karjalaan

Poikkeuksellisissa olosuhteissa naimisiin menokin vaati poikkeuksellisiakin järjestelyjä, kuten marttilalainen Anna-Liisa Kujanpää hyvin muistaa.

Talvisota oli tehnyt Kujanpään perheestä kodittomia, kun he joutuivat pakenemaan Karjalan kannaksella sijaitsevasta kodistaan. Kujanpää oli tuolloin vasta kymmenen.

Jatkosodassa Suomen onnistui vallata takaisin Talvisodan rauhanehdoissa menettämänsä alueet ja keväällä 1942 Kujanpään perhe oli niiden yli 180 000 evakon joukossa, jotka olivat päässeet palaamaan takaisin kotiinsa.  Uusi talo rakennettiin vielä samana kesänä.

Anna-Liisa Kujanpää muistaa sota-ajan yhä hyvin

Muuttokuorman lisäksi oli Kujanpään veljellä tuomisinaan jotain muutakin: rakkaus.

– Evakossa ollessa vanhempi veli oli ihastunut naapurin tyttöön. Nyt he olivat menossa naimisiin, mutta se ei ollutkaan ihan yksinkertaista, Kujanpää kertoo.


Erikoisluvalla sotatoimialueelle

Kesällä 1943 sulhanen oli rintamalla Kiestingin suunnalla, mutta sai onnekseen vihkiloman.

– Heidät vihittiin Vihdin kirkossa ja juhla oli Nummelassa morsiamen kotiväen ja lähipiirin kesken, Kujanpää muistelee.

Sitten tuoreella hääparilla oli edessä matka Kannakselle, minne morsiamelle jouduttiin hakemaan erikoislupa matkustaa – olihan kyseessä sotatoimialue.

– Sitten morsian pukeutui taas hääpukuun. Sulhasella oli tietysti sotilaspuku.

Hääjuhlan järjestämistä hankaloitti se, että kaikesta oli pulaa. Kaikki jalkineista jauhoihin ja kermasta kananmunaan oli kortilla. Kahvi esimerkiksi oli mennyt kortille jo 1939 ja huhtikuusta 1943 se oli pelkkää korviketta.

– Pula-ajasta huolimatta oli saatu tarjottavaakin haalittua. Sitä varten sai kai ostoluvan, Kujanpää arvelee.


Sodanaikaisia ostokortteja

Tanssikiellon kiertäminen

Helppoa ei ollut häävieraiden hankkiminenkaan: sota-aika kun oli laittanut kaikkien elämän uusiksi. Kujanpään sisko esimerkiksi oli töissä sotasairaalassa Kuusamossa.

– Mutta hänkin sai loman, Kujanpää iloitsee.

– Sieltä oli pitkä junamatka ja hän oli saanut matkalla seuraa lomiltaan palaavasta sotapoliisista. Hän oli upseeri ja hänen asemapaikkansa oli jossain meidän lähietäisyydellämme. Mehän asuimme sotilaiden kanssa samalla alueella, hän muistuttaa.

Vielä oli ratkaistavana kuitenkin yksi ongelma: tanssikielto.

Talvisodan alussa 7. joulukuuta 1939 oli koko Suomessa astunut voimaan tanssikielto, koska tanssien järjestämistä pidettiin sopimattomana samaan aikaan kun miehiä kaatui rintamalla. Tanssikiellon voimassa ollessa tanssiminen oli sallittu ainoastaan häiden yhteydessä, jolloin hääpari sai tanssia yhden valssin muiden katsellessa. Hätä kuitenkin keinot keksi, tässäkin tapauksessa.

– Ongelma ratkesi odottamalla tavalla, Kujanpää paljastaa pilke silmäkulmassa.

Tarinan sankariksi nousi siskon junamatkan seuralainen.

– No eihän sitä sotapoliisia voinut häihin kutsua! Mutta eipä tarvinnut pelätä ratsiaa, kun Elli vei hänelle herkkuja läheiseen metsään, johon ne olivat sopineet treffit. Hän oli upean näköinen apusisaren puvussaan, Kujanpää muistelee ihastellen.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Hääpari sai kuin saikin häänsä ja tarina onnellisen lopun.

– Kaikki keinot oli tuolloin käytettävä hyväksi, mutta he elivät yhdessä vanhaksi elämänsä loppuun saakka!

Jutun pohjana ollut ”Sota-ajan häät”- artikkeli on julkaistu Varsinais-Suomen Sotaveteraanit ry:n Joululehdessä 2018. Lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.

Jaa kirjoitus:

12.2.2019 ”Älä vihaa, älä kadehdi, älä pyri valtaan” – 106 täyttävän Klaudia Rahikaisen pitkän elämän salaisuudet

106-vuotias Klaudia Rahikainen liittyi lottiin jo 30-luvun alussa

– Menneet minä muistan, paremmin kuin eilisen, ilmoittaa Klaudia Rahikainen hymyssä suin. Muistettavaa hänellä onkin pitkältä ajalta: hurmaavalla lotalla tulee 13.2.2019 täyteen huikeat 106 vuotta.

Lotiin  Salmissa syntynyt Karjalan kasvatti liittyi Helsinkiin muutettuaan 1930-luvun alussa.

– Se oli lottaosasto 36. Olin varuskuntalottana ja rouva Oesch oli sen puheenjohtaja, hän kertoo ylpeänä maineikkaan kenraali K.L Oeschin vaimoon viitaten.


Ennen kuin kaikki muuttui

Sodasta ei Rahikaisen mukaan lottien keskuudessa puhuttu eikä siihen oikein uskottu. Sotaa edeltänyt kesä on jäänyt elävästi hänen muistoihin.

– Kuulin heidän naapurissaan kotiapulaisena työskentelevältä tyttöystävältä, että Abraham Stillerin*  perheeltä Kulosaaressa oli sisäkkö lähdössä ja niin minä menin heille ja olin siellä kaksi kuukautta. Kävin Keskuskadulla IKL:n Musta Karhu-nimisessä ravintolassa. Ei minulla ollut mitään poliittisia mielipiteitä, minä kävin siellä, kun siellä laulettiin. Ja siellä laulettiin Mustapaitojen marssia, joka oli kuulemma tehty Saksan kansallislaulun sävelmään, Klaudia muistelee.

– Sitä minä lauloin Stillereillä oikein lujaa, ennen kuin kuulin yhdeltä perheen neljästä pojasta, että hän ei oikein tykkää siitä. Vähän sen jälkeen heille tuli Puolasta yksi juutalaispoika, jonka tuomarintutkinto olisi ollut enää yhdestä kokeesta kiinni. Hän oli päässyt pakoon tänne ja oli muutaman päivän Stillereillä, ennen kun hävisi* Ilmeisesti pääsi Amerikkaan. Silloin minäkin aloin aavistella, että nyt eivät ole asiat hyvin, tämä satu on tulossa päätökseen, hän puistelee päätään muistoihinsa vaipuen.

Aikaansa Stillereillä Rahikainen muistelee lämmöllä ”elämänsä helpoimpina päivinä.” Loppukesästä hän lähti Helsingistä lomalle kotiin, jossa ajatteli tällä kertaa viipyä vähän pidempään. Kaikki oli kuitenkin peruuttamattomasti muuttumassa.

– Olin Suojärvellä kummitätini luona kun Saksa hyökkäsi Puolaan. Oli syyskuun ensimmäinen. Minä ostin saman tien lipun Salmille ja lähdin kotiin. Junalla pääsi Matkaselkään saakka, siitä eteenpäin piti mennä autolla. N. 3-4 kilometrin päässä kotoa oli pieni myllypuro, jossa oli silta ja sillä suojeluskuntalainen pyssyn kanssa. Silloin heräsi Suomikin.

Vartiossa oleva suojeluskuntalainen vaati saada nähdä sillan ylittäviltä passin. Topakkana tyttönä Rahikainen antoi tämän kuulla kunniansa.

– Sehän oli Pekka Kokkonen, minun kansakoulukaveri. Minä sanoin, herranjestas, tunnethan sinä minut ja minä sinut! Mutta kun ensimmäistä päivää oli, niin oli virkaintoinen. Eihän meillä mitään passeja ollut silloin olemassakaan. Minä sanoin, että minä sinulle kohta passin näytän, hän nauraa.


Lieksa oli kokonaisuudessaan sotatoimialuetta

Sota syttyy

Salmi oli vain kolmen kilometrin päässä valtakunnan rajasta ja syksyn edetessä sodan uhka alkoi olla yhä todellisempi.

– Se oli jokapäiväistä elämää, sitä elettiin päivä kerrallaan. Mutta pelättiin ja alettiin varustautumaan siihen, että jos tulee lähtö. Minä ahkerasti kudoin ja ompelin, kun olin vanhin lapsista. Nuorin meistä oli vasta 4-vuotias. Mamma kehräsi villalankaa kuin viimeistä päivää ja minä kudoin niin kuin viimeistä päivää.

Lottana Klaudia sai komennuksen Pirttiselän rajavartiostoon, jossa olivat rajavartion lisäksi myös kylän miehet, ehkä parikymmentä kaiken kaikkiaan. Lähtö hänen perheelleen tuli torstaiaamuna, marraskuun viimeisenä päivänä. Lunta satoi tuona päivänä hänen mukaansa kuin nenäliinoja.

– Me oltiin Pirttiselässä jo siihen tykinjyskeeseen ja ammuksiin totuttu, ettei oltu millänsäkään. Minä tiskasin aamutiskiä, toinen lotta keitti puuroa. Pojat olivat juuri juoneet teensä ja naapurin poika, Myllärin Mikko totesi, että voi, miten toinen kupillinen maistuisikin, muttei ole aikaa, kun pitää lähteä sotimaan.

Pian tuli lähtö lotillekin.

– Rajavartioston väliaikainen komentaja, vänrikki Marjanen tuli sanomaan, että nyt emännät vaatteet niskaan. Minä kysyin, että onko sota syttynyt. Hän sanoi, että on. Jo ennen kuin selvisimme sieltä Pirttiselän vartiolta, saimme kuulla, että Mikko oli kaatunut.

Klaudian lisäksi sotaan joutui heidän perheestään vanhin poika Vilho. Veera-sisko oli puolestaan rintamalottana.

Klaudiaa kehotettiin olemaan menemättä kodin kautta, koska sillä suunnalla tykitys oli ollut vieläkin kovempaa. Mutta tyttö piti päänsä.

– Päällysjärvellä kiireessä muutamia ovia aukaisin, että nyt alkakaa mennä niin kuin olisitte menossa jo! Kun pääsin kotiin, ei siellä ollut ketään. Kaikki olivat lähteneet. Kotiin oli jäänyt vain pieni kissanpentu ja vielä tänäkin päivänä mietin, että miksen pistänyt sitä poveen – kyllä me oltaisi jotenkuten sen kanssa tultu juttuun, hän surkuttelee.


Lasse rintamalla Rukajärven suunnalla

Toinen lähti sotaan, toinen evakkoon

Kotimatkallaan junassa Helsingistä Sortavalaan oli Klaudia tutustunut rajavartioston mieheen Lasse Rahikaiseen, jonka kanssa tunteet olivat syvenneet seurusteluksi.

– Seuraavana oli Palojärvi. Sieltä tuli tuttu miesjoukko, naapurin miehiä ja minä kysyin, että oletteko nähneet Rahikaista. Sanoivat että kohta se tulee, mutta älä nyt kovin pitkäksi aikaa jää odottamaan. Niin se tuli ja me lähdettiin porukassa. Orusjärvi oli seuraava suurempi paikka, jossa kokoonnuttiin. Sinne oltiin tultu pienemmistä kylistä. Oli parikymmentä hevosta rekineen täynnä pakolaisia. Vanhukset ja lapset olivat reessä, mutta me nuoremmat kävelimme.

Klaudiaa Lasse ohjeisti kirjoittamaan hänen äidilleen Pertunmaalle jotta saisi tarvittaessa tiedon, jos jotain tapahtuisi.

– Orusjärvellä sitten erosimme: Lassi läksi sotaan ja minä evakkoon. Tulemalle oli matkaa 20 kilometriä. Sanottiin, että ottakaa evästä mukaan. Jotkut ottivat tietysti juuri paistamansa leivät, toiset ottivat taikinankin.

Muisto pakomatkasta on jäänyt elävästi mieleen.

– Se saattue… se oli niin hiljainen. Kukaan ei itkenyt, kukaan ei noitunut, kukaan ei valittanut. Hiljaa vain mentiin eteenpäin. Ja kun taakse katsottiin, niin taivas loimusi ammuksista kuin taloja olisi poltettu, Klaudia palaa 80 vuoden takaisiin tapahtumiin.

– Tunti annettiin aikaa lähtöön. Sinne jäi talot ja karja. Ja Aune-siskon nukke. Eihän sitä aikuinen ymmärrä, miten lapsen mieli toimii: minä olin tehnyt hänelle nuken ja hän olisi ottanut sen mukaan, mutta mamma sanoi, että on paljon muutakin mitä pitää ottaa ja niin nukke jäi. Aune muisteli sitä vielä aikuisenakin.

Evakkokulkue päätyi suojeluskuntatalolle, missä lotilla oli odottamassa teetä ja voileipiä. Kukaan ei tiennyt, miten elämä jatkuisi.

– Meidät vietiin Tohmajärvelle ja sieltä muutaman päivän päästä Saarijärvelle. Siellä vietettiin talvisodan loppu. Sitten minä läksin Helsinkiin leipää etsimään. Lasse säilyi talvisodassa, hän haavoittui Klemetin motissa.


Klaudia ja Lasse vihittiin 23.3.1941

Kotona ei koskaan puhuttu sodasta

 Sodan jälkeen maa oli täynnä karjalaista siirtoväkeä ja kaikki etsivät töitä. Kotiapulaisen paikkoja jonotettiin kadulle saakka. Klaudia löysi mieluisan paikan eversti Einari Haltiavuoren taloudesta. Joulun aikaan Lasse kävi Helsingissä ja pariskunta meni kihloihin.

– Joululahjaksi sain Haltiavuorilta Myrna-kahvikaluston. Se on yhä käytössä.

23.3.1941 heidät vihittiin Suurkirkossa, yhtä aikaa viiden muun parin kanssa.

– Suntio sanoi, että pitäkää omastanne kiinni, ettei mene sekaisin! Joku oli vitsikäs ja tuumasi, että väliäkös sillä – morsian kuin morsian!

Koko yön oli satanut lunta ja Klaudian jo odottaessa sulhoaan kirkossa sitä tuli vain lisää.

– Kaksi Lassen vartiotoveria oli täällä sotilassairaalassa ja tulivat vihkiäisiin. Toinen heistä huolestui, että mitä jos Lasse ei ehdikään ajallaan? Minä sanoin hätäkös mulla – minä otan sinua kynkästä kiinni ja sillä siisti!

Lasse ehti häihin ja pariskunta ehti olla naimisissa yli 52 vuotta. Häiden jälkeen aviopari asettui Lieksaan, jossa Lasse rajavartijana palveli. Kesäkuussa 1941 alkoi jatkosota.

– Pohjois-Karjalan rajavartiostolla oli leiri Lieksan Nurmijärvellä ja lotat olivat mukana. En muista monta meitä oli, mutta sen muistan, että lunta tuli vielä kesäkuussakin. Me oltiin lottien kanssa pullaa leipomassa pojille, kun yksi miehistä tuli ja sanoi että nyt autoon, sota on syttynyt.

Seuraavaksi mentiin Lieksaan rajakoululle, jossa oli taas aika jättää hyvästit.

– Minä olin ainoa, joka siellä itki! Saksalaiset olivat varmoja, että sota on pian ohi; että muutaman viikon päästä ollaan jo Uralilla. Minä sanoin pahanilmanlintuna. että kunhan ei vain omaa Uralia menetettäisi. Että tulisi lisää orpoja ja leskiä. Odotin silloin ensimmäistä lastamme ja ajattelin, että entä jos hänkään ei koskaan näkisi isäänsä? Lasse sanoi, että ennen kuin vauva syntyy, sodat on sodittu ja hän tulee jo kotiin. Vauva syntyi ja syntyi toinenkin, isä vain soti.

Lasse oli koko jatkosodan ajan Rukajärvellä. Hänen äidillään oli huolta kerrakseen: Lassen lisäksi rintamalla oli kaksi hänen veljeäänkin. Sodan jälkeen Lasse oli aktiivisesti mukana veteraanijärjestöjen toiminnassa, mutta sotakokemuksistaan ei Lasse koskaan kotona puhunut.

– Jossain vaiheessa, kun oli jo vuosia mennyt, niin hän sanoi, että nyt ei enää unissaan näe sotaa, Klaudia kertoo.


Karjalasta tuotu samovaari

Iloisessa luonnossa pitkän iän salaisuus

Jatkosodassa Suomi hankki talvisodassa menettämänsä alueensa takaisin ja siirtoväki pääsi palaamaan koteihinsa. Asemasotavaiheessa takaisin menivät myös Klaudian vanhemmat. Hän itse pääsi käymään kotiseuduillaan viimeisen kerran kesällä 1943, mutta sekin reissu jäi lyhyeen.

– Kun Viteleessä ammuttiin, niin ääni kulki vettä pitkin niin, että meidänkin ikkunat tärisivät. Muutama yö oltiin siellä esikoisen kanssa ja tultiin sitten takaisin Lieksaan.

Kesällä 1944 tuli Klaudian perheellä toinen ja tällä kertaa lopullinen lähtö. Tästä muistuttaa Klaudian olohuoneen nurkassa seisova messinkinen samovaari.

– Kun viimeisen kerran kotoa läksin, niin isä antoi samovaarin mukaan. Meillä oli ollut oma samovaari, hopeanvärinen ja paljon komeampi mutta venäläiset olivat ottaneet sen ja jättäneet tuon tilalle. Isäni sanoi, että ota samovaari muistoksi – heillä tulee niin kiireinen lähtö, ettei ehdi samovaariakaan keräämään seuraavan kerran kuin lähtö tulee. Ja niinhän siinä kävi.

Sodan jälkeen ei Rahikainen enää ole kotona Karjalassa käynyt.

– Olisihan sinne tietenkin päässyt vaikka kuinka käymään, mutta minä olen niin pitkävihainen. Kun ovat sen kerran ottaneet, niin pitäkööt.

Tokaisussa on epäilemättä aimo annos karjalaista huumoria, jonka Klaudia arvelee syyksi pitkään ikäänsäkin.

– Minä olen saanut Luojalta iloisen luonteen. Minä olen aina sanonut, että olen puhelias, mutta se ei ole minun vika, vaan heimon!

Ohjenuoraa on löytynyt tosin vähän idempääkin.

– Eräältä intialaiselta viisaalta – niitähän Intiassa on – kysyttiin, että mikä on pitkän iän salaisuus. Hän sanoi, että älä vihaa ketään, älä kadehdi mitään älä pyri valtaan. Enkä ole noin tehnyt. Meidän avioliitossakin oli hyvin tasavalta. Koskaan ei käyty nukkumaan vihassa päin.


* toim. huom. Abraham Stiller oli Ruben Stillerin isoisä. Arvostetussa asemassa Suomen juutalaisyhteisössä ollut mies tarjosi toisen maailmansodan aikana apua muualta Suomeen paenneille juutalaispakolaisille.

Jaa kirjoitus:

9.2.2019 ”Minulla on ollut hyvä elämä” – 105-vuotiaana menehtyneen sotaveteraani Salomon Altschulerin viimeinen haastattelu

7.2. saimme suru-uutisen: yksi sotaveteraaneistamme, 105-vuotias Salomon Altschuler on poissa. Ennen hänen kuolemaansa ehdimme vierailuillamme käydä viipurilaisveteraanin kanssa hänen pitkää ja vaiheikasta elämäänsä. Tässä hänen viimeinen haastattelunsa.


Lapsuuteni ja nuoruuteni…

Karjalan vaakuna Salomon Altschulerin työhuoneen seinällä

vietin Viipurissa. Olen Karjalan poikia. Oi, Viipuri oli loistokaupunki. Unissani olen vieläkin siellä. Lopetin keskikoulun teini-iässä ja menin töihin isäni hattuliikkeeseen. Olin innostunut urheilusta, etenkin tanssimisesta. Kävin viisi kertaa viikossa tanssimassa, sunnuntaisin kahdesti.

Musiikki oli minulle tärkeää, kuoroissa lauloin jo Viipurissa. Olin orkesterissakin ja soitin enimmäkseen jazz-kappaleita, mutta musiikkiopiston rehtori sanoi että ”Salomon, elä soita niin paljon jazzia”. Asuimme samassa rapussa musiikkiopiston kanssa ja se häiritsi häntä.

Kaksikymppisenä…

asuin Viipurissa ihan sodan alkuun saakka. Ensin tuli kutsu ylimääräisiin harjoituksiin, sitten 26-vuotiaana lähtö rintamalle. Sotien lisäksi oli armeija. Yhteensä olen kantanut kenttäharmaita yli viisi vuotta.

Minä en ole sankari. Mutta olen saanut palvella sellaisten rinnalla.

Viipurin menetys oli kauhea tapaus. Meitä oli suuri joukko Viipurin poikia meidän 4. prikaatissa. Sodan päättyessä oltiin Talissa ja kysyin, että eikö pääsisi katsomaan kotia niin sanottiin että ei, että joka mies pysyy paikallaan.

Vanhemmat oli evakuoitu Viipurista Keski-Suomeen Puu-Tikkalaan, mutta en minä vielä silloin tiennyt, missä he ovat. Sieltä ei tullut mitään kirjeitä.


Viipuri vuonna 1941


Kolmekymppisenä…

Salomon Altschulerin ja Dora Weintraubin kihlakuva

menin naimisiin ja perustin perheen. Vaimoni Doriksen tapasin 27-vuotiaana tansseissa. Hän oli kaunotar! Kolmen- ja neljänkympin välillä saimme kolme tytärtä. Perhe ja terveys ovat olleet elämässäni parasta.

Jatkosodassa kun Viipuri saatiin takaisin, se oli ihanaa. Meidän joukko oli silloin Syvärillä. Lomilla tulin Kouvolaan ja odotin junaa tietämättä, tulisiko sieltä Helsingin vai Viipurin juna. Tuli Viipurin, niin minä läksin sinne. Mutta Viipuri oli kauhean näköinen, kertakaikkiaan.

Keskikaupunki oli kunnossa, mutta kaikissa ikkunoissa oli jo laudat edessä. Kauppoja ei näkynyt missään. Läksin kaupungille ja ajattelin mennä katsomaan josko koti olisi vielä kunnossa. Siellä oli ulko-oven paikalla panssariovi. Eivät päästäneet katsomaan.

Sodan jälkeen en tiennyt mitä tekisin. Ei minulla ollut ammattia. Menin töihin yhteen vaatetusliikkeeseen Turussa, mutta en viihtynyt siellä. Olin siellä vain pari kuukautta.

Työskentelin vielä Turussa tavatessani tulevan vaimoni, joka asui Helsingissä. Turku sai jäädä – halusin Helsinkiin ja hänen luokseen. Tanssimista jatkoin.


Salomon Altschuler nuorena, kuvassa keskellä henkseleissään


Neljäkymppisenä…

olin liike-elämässä. Olin turkistukkuliikkeen johtaja 30 vuotta. Jo Viipurissa suurin osa juutalaisista hankki elantonsa vaatealalla.

Viisikymppisenä…

minulle pidettiin suuret juhlat. Asuimme tuolloin Lauttasaaressa. Sain 13-vuotiaana bar mitsvassani setävainajaltani ohjeen, että kun elämää jatkat puolisoa valitset, niin otat mieluummin kunnon kristityn kuin huonon juutalaisen. Samaa sanoin omillekin tyttärilleni.

Kaikki päätyivät kristityn kanssa naimisiin. Tulemme kaikki keskenämme toimeen. Juutalaiset juhlapyhät vietämme täällä kotonani, kaikki muut juhannuksesta lähtien heidän luonaan. Sunnuntaisin käyn tyttären luona Kauniaisissa syömässä.


Kryptot pitivät Altschulerin mielen virkeänä


Kuusikymppisenä…

elämä jatkui ennallaan. Pysyin yhä työelämässä. Kun lopetin tukkuliikkeeni, meni sen naapuriin Pukevaan töihin. Siellä olin ihan tavallisena myyjänä. Toivoin, että saisin pysyä terveenä, pääsisin eläkkeelle ja saisin asua Suomessa.

Seitsemänkymppisenä…

jäin eläkkeelle. Terveys onneksi säilyi. Jalkapalloa pelasin nuorena ja tykkäsin katsoa sitä televisiostakin. Euroviisuja meillä oli vaimon kanssa tapana katsoa yhdessä, kun niissä oli vielä melodiaa, mutta nyt ne ovat menneet pelkäksi huutamiseksi!

Perheen kanssa pääsimme tuolloin ensimmäistä kertaa käymään Viipurissa, joka oli vielä osa Neuvostoliittoa.


Kuva presidentin kättelystä Linnan juhlissa 2015 on kotona kunniapaikalla


Kahdeksankymppisenä…

Suomen valkoisen ruusun ritarikunnan 1.lk mitali Altschulerille myönnettiin 1998

liityin Helsingin sotaveteraanikuoroon. Olin jo sitä ennen laulanut monta kymmentä vuotta juutalaisessa laulukuorossa. Laulaminen ja musiikki ovat aina olleet minulle tärkeitä. Minulla on loistokavereita siellä. Saan niin paljon kunnioitusta heiltä. Joka vuosi minkä Jumala suo, esiinnymme itsenäisyyspäivän aattona Temppeliaukion kirkossa.

Yhdeksänkymppisenä…

elämä muuttui kovasti, kun vaimo kuoli. Jäin leskeksi vuonna 2003. Ikävä Viipuriin ei ole hellittänyt. Tyttären ja vävypojan kanssa pääsin toisen kerran käymään rajan toisella puolen vuonna 2000. Vanha kotitalo seisoi yhä paikallaan. Menin pihalle ja näytin, että tuossa on meidän ikkunat.

Linnan juhliin olen saanut kutsun kerran, mutta jo Tarja Halosen aikana saimme kuoron kanssa kutsun esiintymään hänelle.

Satavuotiaana…

saan yhä Jumalan kiitos asua kotona eikä tarvitse olla missään sairaalassa. Kroppa on vanha. Jalat eivät kestä kävelyä ja selkäkin temppuilee, mutta pää toimii. Kryptoja teen. Eläissäni ei ole tarvinnut unilääkettä ottaa.

En olisi koskaan uskonut eläväni 100-vuotiaaksi. Olen seurakunnan vanhin, veteraanikuoron vanhin ja kun vuonna 2015 olin Linnan juhlissa olin sielläkin vanhin. Tyttäreni käyvät luonani ja minusta pidetään niin hyvää huolta. Mitään ei minulta puutu. Kuorolaisetkin soittelevat ja käyn useasti tapaamassa heitä.


Helsingin sotaveteraanikuoro esiintymässä presidentille 2017


Mitään en elämässäni kadu. Minulla on ollut hyvä elämä.

Elämän varrella olen oppinyt paljon. Olen ylpeä, että saan asua tässä ihanassa Suomessa. Minulla ei ole minkäänlaisia vihamiehiä. On oltava rehellinen, kunnioitettava muita ja pyrittävä elämään rauhassa. Ei saa olla katkera muita ihmisiä kohtaan.

Mitä toivon tulevaisuudelta? Että Suomi saisi säilyttää itsenäisyytensä. Siitä on maksettu kova hinta.


”Ajatella, että Jumala on antanut minulle jo 105 vuotta”, Altschuler ihmetteli.


Jaa kirjoitus:

4.2.2019 Sotaveteraaniliitosta oman alansa someykkönen

Liiton toiminnanjohtaja Sakari Martimo

Liiton puheenjohtaja Erkki Heikkinen ja toiminnanjohtaja Sakari Martimo ovat tyytyväisiä liiton vahvaan profiiliin ja somevaikuttavuuteen. Esimerkiksi Facebookissa on liitolla seuraaja jo liki 23 000 ja itsenäisyyspäivänä, vuoden kiireisimpänä Twitter-päivänä, liiton päivitysten kokonaistavoittavuus mitattiin jo sadoissatuhansissa.

– Meidänkin alalla on viestinnällä entistä suurempi rooli, jota ei ole varaa olla huomioimatta, Martimo muistuttaa.

– Harveneva, mutta silti yhä 10 000 kunniakansalaisemme joukko sekä heidän leskensä ja puolisonsa eivät riitä pitämään asiaa yleisessä tietoisuudessa. Niinpä olemme kuluneen vuoden alan tehostaneet viestintäämme muun muassa sosiaalisessa mediassa. Nousu valtakunnan ykköseksi on osoitus siitä, että sotaveteraaniasia kiinnostaa, hän kiittelee.

Somessa liitto nostaa esiin veteraanipalvelujen epäkohtia, edunvalvontatyönsä tavoitteita ja saavutuksia, veteraanien parissa tehtävää käytännön veteraanityötä sekä sotavuosiemme historiaa niin sitä (yllättävistäkin kulmista!) esittelevän sisällön kuin veteraanien itsensä kokemusten kautta.

Veteraanijärjestön aktiivisuutta on kiitelty myös seuraajien taholta.



Erityisen kiiteltyjä ovat olleet Twitterissä päivittäin julkaistava #Tänäpäivänähistoriassa- sarja, jossa päivitetään jatkosodan vaiheita ”reaaliajassa”. Toinen asia mistä tuli palautetta etenkin itsenäisyyspäivän viestinnässä, on se, että some-kanavien kautta annetaan ääni veteraaneille itselleen.

– Meillä on yhä keskuudessamme tuhansia skarppeja veteraaneja, joilla on paljon sanottavaa. Some-kanavat ja netti antavat mahdollisuuden tuoda heidät myös uusien yleisöjen pariin, Martimo pohtii.

– Monelle nämä virtuaaliset veteraanikohtaamiset ovat ainoita, joita he ovat elämässään kokeneet.

Verkon on ottanut haltuunsa myös yhä useampi veteraani.

– Kyllä he nettiä käyttävät eikä siitä ole kauaa, kun yksi veteraaneistamme oli bloggarinamme, Martimo paljastaa nauraen.



Tiedote aiheesta täällä.

Jaa kirjoitus:

30.1.2019 Valtiokonttori selvittää, onko Esperi Care hoitanut sotaveteraaneja ja sotainvalideja oikein

Valtiokonttori korostaa, että sotaveteraani- ja sotainvalidipalveluiden puitesopimusten laatuvaatimukset ovat tiukat.

Valtiokonttori selvittää, toimiiko Esperi Care sotaveteraaneja ja sotainvalideja koskevan puitesopimusten mukaisesti. Valtiokonttori on lähettänyt Esperi Carelle selvityspyynnön ja ollut yhteydessä Valviraan.

Valtiokonttorilla on puitesopimus sota- ja sotilasinvalidien hoitopalveluista ja sotainvalidien, -veteraanien ja erityisryhmien kuntoutuspalveluista vuosille 2018–2022. Puitesopimuksessa on mukana yli 30 hoitopalvelujen ja lähes 50 kuntoutuspalvelujen tuottajaa. Myös Esperi Care kuuluu puitesopimuksen palveluntuottajiin.



Valtiokonttori muistuttaa, että sotaveteraani- ja sotainvalidipalveluiden asiakkaiden keski-ikä on noin 95 vuotta, joten palveluntuottajilta edellytetään erityisen paljon yksilöllisten tarpeiden huomioimista.

Kristiinankaupungissa sijaitsevassa Esperi Hoivakoti Ulrikassa, jonka toiminnan Valvira on keskeyttänyt, ei ole, eikä ole ollut yhtään henkilöä hoidettavana Valtiokonttorin korvaamana.

”Valtiokonttori suhtautuu äärimmäisen vakavasti tietoihin asiakkaiden turvallisuuden vaarantumisesta puitesopimustoimittajan toimipaikassa. Valtiokonttori on tehnyt Esperille kirjallisen selvityspyynnön ja ollut yhteydessä Valviraan, jotta Valtiokonttorin korvaamana hoidettavana olevien asiakkaiden turvallisuus ja palvelun laatu voidaan varmistaa. Valtiokonttori päättää mahdollisista jatkotoimenpiteistä saamiensa selvitysten perusteella”, Valtiokonttori tiedottaa.

Jaa kirjoitus:

29.1.2019 Uusi TV-dokumentti: Stalinin virhearviointi pelasti Suomen talvisodassa

Kun ensimmäisessä maailmansodassa taistelukentän valtiaaksi nousi konekivääri, piti sille löytää vastavoima. Sellaiseksi keksittiin suurikokoinen vesisäiliö, johon viritettiin tykki ja alle pyörät. Hökötyksen nimeksi tuli tankki.

Kysymys siitä, miten uutta asetta tulisi käyttää, aiheutti päänvaivaa ja kompurointia toisen maailmansodan sotapäälliköistä niin Hitlerille kuin varsinkin Stalinille.

Itsenäisesti toimivan, nopean, syvälle iskevän panssaritaktiikan sijaan Stalin luotti joukkojensa muodostamiin massoihin, vaikka sitten lumessa tarpoen.

–  Se oli Suomen pelastus talvisodassa, sotahistorioitsija Pekka Kantakoski päättelee TV-ensi-iltansa saavassa Punapanssarit Suomen sodissa ja rauhassa- dokumentissa.

– Kesällä 1944 Tali-Ihantalassa venäläisiä Sotka-vaunuja oli jo toisiaan vastassa molemmin puolin rintamaa.


Tuhotun ”Sotkan” jäännöksiä tarkastellaan Ihantalassa, heinäkuu 1944

Suomen sotavuodet ovat Esa Siroselle tuttu aihe

Esa Sirosen dokumenttielokuva on kertomus venäläisistä panssarivaunuista suomalaisia vastassa ja suomalaisten käytössä niin sodan kuin rauhan töissä. Elokuvassa panssarimiehet kertovat kokemuksistaan rintamilla ja koulutuksessa sodanjälkeisessä Neuvostoliitossa.

– Ne oli vaikeita ajettavia. Miehistö oli valittu sen mukaan, että niillä oli vähän papua, paljastaa eräs dokumentissa haastateltu veteraani.

– Se oli miehen työtä, raavasta hommaa.

Sironen on jyväskyläläinen toimittaja ja dokumenttiohjaaja, joka on käsitellyt sotavuosia dokumenteissaan ja radio-ohjelmissaan laajasti jo aikaisemminkin. Niiden teemoja ovat olleet mm. sotalesket, sotaorvot, sotilaskotisisaret sekä pohjoisen partisaanit.

Elokuvan tv-ensiesitys on AlfaTV-kanavalla keskiviikkona 30.1.2019 kello 19. Uusintana se lähetetään lauantaina 2.2.2019 klo 19.

 

Jaa kirjoitus:

28.1.2019 Kohtalot Pro Patria-taulun takaa: Aleksanterin teatteri

Keisari Aleksanteri II:n mukaan nimetty, Bulevardin ja Albertinkadun kulmaan vuonna 1879 valmistunut teatteri oli alkujaan venäläinen valtionteatteri, jonka tehtävänä oli tarjota viihdykettä Helsingissä olleille venäläisille sotilaille ja virkamiehille.



Sotilasperinteet ovat muutenkin osa teatteria, kirjaimellisesti: sen rakentamiseen käytettiin kiviä Ahvenanmaalla sijainneesta Bomarsundin linnoituksesta.

Venäläisten poistuttua Suomesta vuonna 1919 teatterirakennus luovutettiin Suomalaisen oopperan (myöhemmin Suomen Kansallisooppera) käyttöön ja se toimi oopperatalona vuoteen 1993 saakka, jolloin Töölöön valmistui Helsingin uusi oopperatalo.

Sota koetteli oopperan väkeä monella lailla: henkilöstön lisäksi myös kaikesta muusta oli pulaa. Ikisuosikki Joutsenlampi oli ohjelmistossa jo tuolloin. Joutsentyttöjen pukujen tarlatan löytyi kuin ihmeen kaupalla Ruotsista ja Virpi Laristo, eräs sen tanssijoista muisteli myöhemmin, että ”tuntui uskomattomalta ihmeeltä, kun baletin johtaja toi jostakin tanssijoille 12 paria varvastossuja!”

Kuusi oopperalaista ei enää koskaan palannut teatterinsa sadunhohtoiseen maailmaan. Heistä muistuttaa Aleksanterin teatterin aulasta löytyvä Pro Patria-taulu. Tässä ovat heidän tarinansa.


Richard Aroniemi, 24

Richard Aroniemi (1915-1940)

Talvisodassa Kenttätykistörykmentti 3:n joukoissa taistellut Richard Aroniemi oli kuolleessaan 24-vuotias eikä ollut vielä naimisiinkaan ehtinyt. Ylioppilaaksi nokialaisnuorukainen oli kirjoittanut Tampereen klassillisesta lyseosta keväällä 1936 ja opiskeli nyt Helsingin yliopistossa valtiotieteitä.

Musiikin ystävänä tunnetun Aroniemen laulajanura oli alkanut Pohjois-Pirkkalan kirkkokuorosta. Kuusi vuotta myöhemmin hänet kiinnitettiin Suomalaiseen Oopperaan. Musiikin lisäksi Aroniemi oli myös kielten erikoislahjakkuus, jota viehättivät erityisesti vähän erikoisemmat kielet. Italiankin mies hallitsi niin hyvin, että toimi toimi Suomessa 1937 pidetyissä ammunnan MM-kilpailuissa Italian joukkueen tulkkina!

Asevelvollisuutensa hän suoritti vuosina 1936-1937 Kenttätykistörykmentti 2:ssa ja oli Reserviupseerikoulun kurssin 35 satoa. Sodassa hän palveli KTR 6:ssa ja KTR 3:ssa, jälkimmäisessä huoltopäällikkönä, adjutanttina ja lopuksi tulenjohtajana. Rintamalta kirjoittamassaan kirjeessä hän muistutti, miksi nyt oltiin siellä, missä oltiin.

”Kaikki hyvin, kun vain Suomen on hyvin. Kiitän kirjeestäsi hetkellä, joka on elämäni merkityksellisin. Henkikultani ei maksa tunnin kuluttua kuin yhden laukauksen. Siitä huolimatta olen reipas ja iloinen, että voin sen antaa oikean ja ainoan asiamme puolesta.”

Sen hän osoitti myös toimissaan.

Näykinjärven taisteluissa hän oli, kuultuaan erään vänrikin haavoittumisesta, siirtynyt haavoittuneen paikalle, koska vihollisen toiminta hänen omalla lohkollaan oli silloin hiljaista. Näykinjärvellä hän myös kaatui 18.2.1940.

Kotiin eivät omaiset kaatunutta vänrikkiään koskaan saaneet, sillä hänen ruumiinsa jäi kentälle.


Erkki Puukko, 36

Erkki (Erik Einar) Puukko (1903-1940)

Kirkkonummelta kotoisin oleva sokerileipuri syntyi heinäkuussa 1903, joten Talvisodan syttyessä hän oli ”jo” 36.

Talvisotaan hän lähti Jalkaväkirykmentti 61:n II pataljoonassa. 1. Täydennysjalkaväkirykmenttinäkin tunnettu yksikkö lähetettiin Taipaleeseen 16.2.1940. Puukon pataljoona sijoitettiin Suvannon alalohkolle.

Taipaleella jo olleet konkarit nimesivät uudet tulokkaat ”Posliinipojiksi” – nämä kun olivat varustautuneet talviseen sodankäyntiin putipuhtain lumiasuin sekä valkoisiksi maalatuin suksin. Jopa aseiden puuosat oli maalattu valkeiksi maastoutumisen maksimoimiseksi.

Kaikkeen ei voi kuitenkaan varautua: neljä päivää myöhemmin sotamies Puukko kaatui.  Hänet haudattiin Helsinkiin Hietaniemen hautausmaalle, hautapaikkaan 457.

Sitä, miksi hänen nimensä löytyy Aleksanterin teatterin taulusta, ei tiedetä edes oopperalla. Ehkä ravintolatoiminta oli ulkoistettu ja Puukko toimi siellä yrittäjänä? Ehkä hän toimi Oopperassa avustajana (joka selittäisi sen, ettei hänen nimeään löydy henkilöstörekistereistä)?


Jaakko Sola, 26

Jaakko Sola (1913-1940)

Heinäkuussa 1913 helsinkiläisen kulttuuriperheen nuorimpana poikana syntynyt Sola tuli tunnetuksi mm. lauluyhtye Metrokvartetin riveistä. Musikaalisuuden ja taiteellisuuden sotamies sai jo verenperintönään, sillä hänen isänsä oli oopperalaulaja Wäinö Sola ja äitinsä näyttelijä Elli Sola.

Hänet tunteneet muistavat Solan ahkerana nuorukaisena ja sitä hän olikin: ylioppilaaksi keväällä 1932 kirjoittanut Sola jatkoi opintojaan yliopistoon samana syksynä, opiskeli ohessa myös yksinlaulua Sibelius-Akatemiassa, lauloi osakuntansa (ESO) kuorossa ja oli mukana isänsä johtaman oopperaluokan toiminnassa. Ei tuntunut olevan mitään, mitä hän ei olisi osannut: mies harrasti kieliä, käsikirjoitti, ohjasi, näytteli ja lauloi.

Lupaavan lahjakkuuden elämä päättyi talvisodan taisteluissa Taipaleenjoella 29.2.1940, missä hänet todettiin kadonneeksi ja julistettiin tämän jälkeen kaatuneeksi. Uutiset otettiin kotona vastaan raskain sydämin: ei ollut kauaa siitä, kun perheen tytär oli menehtynyt turberkuloosiin. Suru vain jatkui: vain reilu viikko Jaakon kaatumisen jälkeen kotiin tuli tieto esikoisen Pentin vaikeasta haavoittumisesta, jotka johtivat hänen kuolemaansa myöhemmin keväällä.

Solan ruumis löydettiin vasta syksyllä 1941 ja hautaus toimitettiin Hietaniemessä (hautapaikka K-4-5-106a) 24.9.1941 oopperan kuorolaisten laulaessa Sotarukouksen ja Finlandia-hymnin.


Gösta Wahlström, 36

Gösta Wahlström (1903-1940)

Lokakuussa 1903 syntynyt Wahlström oli paljasjalkainen helsinkiläinen hänkin. Hänen sotapolkunsa vei hänet talvisotaan ja Erillispataljoona 19:ään.

Pataljoonan konekiväärikomppaniassa palvelleella Wahlströmillä olivat kädentaidot hallussaan: siviiliammatiltaan hän oli nimittäin sateenvarjontekijä. Aleksanterin teatterissa hän ei kuitenkaan ole työskennellyt tarpeistossa, vaan on mitä ilmeisemmin ollut kulttuuriharrastuksen kautta Oopperaan päätynyt palkaton avustaja.

Sotamies Wahlström haavoittui 26.2.1940 Koivistossa vaikeasti ja kuoli kaksi päivää myöhemmin.

Hänet on haudattu Helsingin Hietaniemeen, josta hänen hautapaikkansa löytyy numerolla 158.


Arno Varvio, 21

Arno (Aarno) Varvio (1918-1940)

Vileniuksena syntynyt, mutta myöhemmin Varvioksi nimensä muuttanut Aarno Oskari oli siviilissä vahtimestari. Teatterilla hänen kuitenkin arvioidaan toimineen palkattomana avustajana, sillä työntekijärekistereistä häntä ei löydy.

Korpraali Vilenius oli kuollessaan vain 21. Hän kaatui 24.2. 1940 kaksi päivää aikaisemmin alkaneissa raskaissa Pitkänrannan alueen taisteluissa, jotka kestivät talvisodan päättymispäivään saakka.

Varvion ruumista ei löydetty, vaan hän on yksi tuhansista kentälle jääneistä. ”Kentälle jääneenä tai poissaolevana” hänet siunattiin Helsingin Hietaniemeen hautapaikkaan KM 596.


Robert Nikko, 33

Robert Nikko (1908-1941)

Vaasalaissyntyinen tanssija hurmasi yleisönsä tanssitaitojensa lisäksi myös eksoottisella ulkonäöllään. Eksoottinen oli myös  hänen varsinainen (ensimmäinen) nimensä: se oli nimittäin Riemu.

Oopperassa hän tanssi vuosina 1935-1941,  jonka aikana häntä saatiin ihastella lavalla 27 eri esityksessä ja 111 roolissa. Näistä 27 oli Tuhkimon.

Hänen viimeiseksi esiintymisekseen jäi 5.6. 1940 järjestetty Baletti-ilta.

Talvisodalta välttynyt Nikko taisteli jatkosodassa Jalkaväkirykmentti 57:n konekiväärikomppaniassa ja kaatui 14.9.1941 Valkeasaaressa, jonka komppania oli neljä päivää aikaisemmin vallannut. Kolme viikkoa aikaisemmin hän oli täyttänyt 33.

”Vihollinen erittäin aktiivinen, rautatien puolella klo 18.45 jo neljäs hyökkäysaalto menossa. Lentohyökkäys klo 16-16.15” kertovat sotapäiväkirjat. Rykmentin tappiot tuolta päivältä oli 14 kaatunutta, 38 haavoittunutta ja 1 kadonnut.

Haudattu Helsingin Hietaniemeen, hautapaikka 1103.



Talvisodan syttymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi 80 vuotta, mitä Sotaveteraaniliitto kunnioittaa monella tapaa. Yksi niistä on kohtaloiden esitteleminen maan Pro Patria-taulujen takaa.

Olisiko sinulla taulu, jonka sankarivainajien tarinat haluaisit jakaa?

Ota yhteyttä toimitus@sotaveteraaniliitto.fi


Jaa kirjoitus:

25.1.2019 Yli 20 vuoden odotuksen jälkeen Laina Tiaisen haave toteutui – tässä on Suomen viimeisin veteraani

Helsinkiläisveteraanin 92-vuotissyntymäpäivästä muodostui erityisen merkittävä, sillä 23.1.2019, yli 20 vuoden odotuksen jälkeen hänen rintaansa kiinnitettiin vihdoin Tammenlehvä-tunnus. Tiainen joutui odottamaan rintamapalveluksessa olleille myönnettyä tunnustaan tavanomaista pidempään, sillä useista hakemuksista huolimatta ei tarvittavia papereita löytynyt.

Neljännellä kerralla tärppäsi, jolloin myönteinen päätös tulikin reilussa tunnissa.

– Tämä on kunnia, joka on osunut kohdalleni vain kerran aikaisemmin, totesi Tammenlehvä-tunnuksen Tiaiselle luovuttanut Kaartin jääkärirykmentin Uudenmaan aluetoimiston päällikkö everstiluutnantti Vesa Sundqvist ja kommentoi Lailan poikkeuksellista urhoollisuutta: työpalveluun lähtiessään tämä oli vasta 14.


Everstiluutnantti Vesa Sundqvist sai mieluisan tehtävän luovuttaa Laina Tiaiselle Tammenlehvä-tunnus

Sotaan 14-vuotiaana

Tiaisen palvelus alkoi loppukesästä 1941, jolloin Pieksämäen asemalla matkansa kohti Rautua aloitti Raudun kunnassa ennen talvisotaa asuneista koottu työosasto.

Heidän joukossaan oli poikkeusluvalla myös Laina Tiainen (tuolloin Petroff), jota ei pysäyttänyt edes työpalveluksen alaikärajasta puuttuvat 2 vuotta.

– Minä en antanut sen estää. Minä sanoin, että minähän lähden ja lopulta ne päästivät, hän muistelee tyytyväisenä.

Raudun asemalta matka jatkui vielä autoilla Keripatan kylään, jossa oli majoittuneena armeijan päällystöä ja sotilasyksikkö.

Työosasto majoittui kylässä asuvien rakennuksiin. Seuraavana aamuna työosasto jaettiin ja Lainan osaksi tuli Vepsän kylän työryhmä. Tehtävänä oli siivota venäläisten sotilaiden jälkiä sekä korjata venäläisten kylvämää viljaa. Leipä oli tuohon aikaan kortilla. Vartiossa oli oltava jatkuvasti muutama mies, koska rintamalinja oli lähellä Lempaalan kylässä ja desanttien uhka oli jatkuvasti läsnä.

Tiaisen työkomennus kesti loppuvuoteen 1941, jolloin työosastossa olleet naiset lähetettiin alueelta pois. Rintamapalvelutunnusta hän ei kuitenkaan tullut koskaan hakeneeksi. Kuultuaan vanhojen tovereidensa saaneen tunnuksen, päätti hän hakea sitä itsekin, mutta sai kuulla määräajan (vuoden 1994 loppuun) kuluneen jo umpeen.


Laila Tiainen nuorena

Neljäs kerta toden sanoo

Vuoden 1998 alusta tuli voimaan laki eräissä Suomen sotiin liittyneissä tehtävissä palvelleiden kuntoutuksesta. Palvelu piti osoittaa Sota-arkistosta saadulla todistuksella 31.12.2004 mennessä. Tiainen haki oikeuttaan, mutta sai 1998 Sota-arkistolta kielteisen päätöksen, sillä sieltä ei löytynyt merkintöjä hänen työpalveluksestaan.

Tiainen jatkoi omia arkistotutkimuksiaan. Lopulta merkintä hänen sodan ajan palveluksestaan löytyi Puolustusministeriön Talousosaston Sotilashallinto-osaston Raudun viljelyspäällikön tiliasiakirjoista vuodelta 1941. Tämän johdosta Sota-arkisto laati 11.8.2004 todistuksen hänen sodan ajan palveluksesta.

Härmän liittokokouksen jälkeen kesällä 2018 Tiainen pyysi Sotaveteraaniliiton Helsingin piiriä selvittämään, olisiko hänellä mahdollisuutta saada Tammenlehvä-tunnus. Piiri otti yhteyttä Kansallisarkistoon, joka totesi lausunnossaan Sota-arkiston todistuksen osoittavan, että Tiainen todella olisi ollut oikeutettu Puolustusministeriön Veteraanitunnuslautakunnan asetuksen 554/78 perusteella myöntämään rintamapalvelustunnukseen. Tähän liittyvistä tiukoista määräyksistä johtuen ei sitä ollut kuitenkaan enää mahdollista saada, mutta sen oikeuttama Tammenlehvä-tunnus hänelle voitiin myöntää.

– Tämä on melkoinen päätös elämälle, Tiainen iloitsee.

Onnittelut päivänsankarille Tiainen kuitenkin torjuu.

– Minä en ole mikään sankari, ne sankarit ovat jo menneet.


Työpalvelun tyttö Kirkkonummella, kesäkuu 1941

 

 

 

Jaa kirjoitus: