Uutiset

6.12.2019 Talvisodan lotta Irja Ahlfors ja rauhan raskas hinta: ”Me olimme vailla kodin suojaa, edessämme tuntematon tulevaisuus ”

Irja Ahlfors 95-vuotiaana kuvattuna

Varkautelaislotta Irja Ahlfors menehtyi lokakuussa 97-vuotiaana. Sitä ennen hän ehti kuitenkin kertoa talvisodan kylmäävistä kokemuksistaan.

Rajan lähellä Käkisalmessa ennen sotaa asunut Ahlfors kertoo, että sotaa enteiltiin pitkin syksyä.

– Näimme iltaisin punaisten tähystyspallojen nousevan idän taivaalle, sieltä meidän liikkeitämme tarkkailtiin. Eittämättä alkoi tuntua, ja puheet kääntyivät siihen suuntaan, että ”taitaa tulla sota”.

Ahlforsin mukaan oli kuin ”pelon enkeli olisi levittänyt siipensä koko Karjalan ylle.”

Pikkuhiljaa Kannakselle alkoi tulla linnoitusväkeä, miehiä alettiin kutsua ylimääräisiin harjoituksiin ja rajan läheisyydessä asuvia alettiin evakuoida sisä-Suomeen. Tuolloin 17-vuotiaalle Ahlforsille ehdotettiin lähtöä vapaaehtoiseksi sotilaskotiin. Sijoituspaikka löytyi lopulta Järisevästä, lähellä Taipaleenjoen suuta.

– Siellä oli RT3/79 (Rannikkotykistörykmentti 3), jonka nimi muuttui myöhemmin Laatokan meripuolustukseksi. Siellä oli pari 4,5 tuuman japanilaista laivastotykkiä, konekivääripesäkkeet ynnä muita armeijan vehkeitä. Miehistöä oli toista sataa. Oli myös jonkinlainen kasarmirakennus, jonka nurkassa oli meidän työpaikkamme: runsaan 15 neliön huone. Hella nurkassa, pari-kolme hyllyä seinällä, hyllyjen alla pöytä ja noin metrin välillä toinen pöytä. Siinä oli kaikki komeus!

Päivät kuluivat Ahlforsin mukaan mm. seuratessa venäläislentokoneiden lentoa heidän päällään heitä kuvaten. Lisäksi hän kertoi mm. kersantti Toivo Kukosta koostuvan porukan kanssa harjoitelleen näytelmää, joka oli tarkoitus esittää Pyhäjärven suojeluskuntatalolla viihdytysjuhlassa.

Sitten koitti 30.11.1939.


Pyhäjärven suojeluskunta esittää Topiaksen komediaa ”Serenadi sotatorvella”. (Kuva: Finna)

Verenpunainen maisema

– Olin aamulla ennen kello seitsemää menossa avaamaan sotilaskotia. Päästessäni kasarmin rapulle pamahti. Venäläinen ampui valoraketin pitkin rajaa, samalla alkoivat tykit laulaa.

Asutusta oli tuolloin ihan rajaan saakka, hän muistutti.

– Naiset olivat aamulypsyllä ynnä muilla navetta-askareilla. Lapset ja vanhukset nukkuivat kaikessa rauhassa tämän kaaoksen keskellä. Naiset päästivät karjan ulos pakkaseen ja kiiruhtivat hakemaan perheensä mukaansa kohti Taipaleenjoen lossia. Muuta ylityspaikkaa ei ollut.

Samanaikaisesti vihollinen suuntasi tykistötulensa lossin suuntaan. Sitä näkyä Ahlfors ei koskaan unohtanut.

– Kun asunnot ja muut rakennukset tyhjenivät, ne sytytettiin tuleen. Sytytyspullot oli kaikkialla valmiina. Kun suljimme illalla sotapesän, lähdimme kämpälle. Tultuamme ulos meitä kohtasi karmaiseva näky. Kaikki oli tulipunaista, useamman pitäjän alueella paloivat talot. Nämä palot kajastuivat Laatokan pintaan- sekin näytti veripunaiselta.

Ahlforsin mukana sotilaskotisisareksi lähtenyt vuotta nuorempi tyttö lähti kotiin samana iltana.


Palavaa Suojärveä Laatokan pohjoisrannalla, joulukuu 1939

Itsenäisyyspäivän tervehdys itänaapurista

Kiireen täyttämien päivien jälkeen koitti Suomen itsenäisyyspäivä 6.12.

– Silloin saimme kohtalaisen kovan tervehdyksen naapurilta. Pojat olivat laskeneet, että noin 200 kranaattia tuli lyhyen ajan sisään meidän niemellemme, hän muisteli jälkeenpäin.

Oman tulikasteensa hän sai myöhemmin samana iltapäivänä.

– Lähdin käymään asunnolla, joka oli noin 100 metrin päässä kasarmista. Vaisto veti maahan. Kun siitä kivien ja multakokkareiden alta nousin ja puistelin enimpiä multia päältäni, tuntui, miten miten rakas tämä maankamara on.

Samanlaisia hetkiä hän kertoo tulleen sodan saatossa lukuisia.

Nuorena lottana

Sotilaskotityön ohessa Ahlfors kertoi sisarten tehneen muutakin, mm. koonneen korsuissa käsikranaatteja.

– Olin ammunnoissa joskus mukana. Kerran tulitimme suorasuuntauksella vastarannalle syömään ryhtyneitä joukkoja. Tämä oli sotaa- sääliä ei tunnettu.

Varustelun taso ei ollut kummoinen, hän muistutti.

– Tällä ”Taipaleen pelastusenkeliksi” sanotulla patterilla oli neljä kappaletta 6 tuuman tykkejä. Ammuksia tosin oli niin vähän, ettei niitä riittänyt kuin kaikkein kiperimpiin tilanteisiin ja niihinkin niukasti. Kerrankin saatiin väärää kokoa olevia ammuksia. Hätä keinot keksi: rättiä vaan ammuksen ympärille ja ei kun matkaan kohti naapuria!


Joulutunnelmaa rintamalle

Jouluun tultaessa Ahlfors oli siirretty sotilaskotiin Kaarnajoelle, jonne oli ennen joulua valmistunut korsu, jonne hän ja kaksi muuta sotilaskotisisarta majoittui 35 miehen joukkoon ”yläritsille” korsun peränurkkaan.

– Siellä oli hyvä kellotella yönsä – ei ollut edes pelkoa naapurin terveisistä, kun oli niin paljon tukkeja ja maata päällä, hän iloitsi.

Yöt hän leipoi toisen sisaren, Ilona Rönnebergin, kanssa valmistellakseen pojille mahdollisimman hyvän joulun.

– Jouluaattona tarjottiin sotilaskodin puolesta kahvit ja jotain hyvää. Pojat lukivat jouluevankeliumin, veisasimme muutamia virsiä ja lauloimme joululauluja. Yhtäkkiä ovi avautui ja taistelulähetti sanoi ”tykkien taa!”

Sali tyhjeni kuulemma sekunnin murto-osassa.

– Kohta kuului korvia huumaava pauhu, kun kaikki tykit ”puhuivat” samanaikaisesti. Venäläiset aikoivat käyttää hyväksi suomalaisten joulun juhlintaa ja aikoivat päästä linjojen läpi yön pimeydessä. Olipa heille pettymys, kun vastarinta oli yhtä kova kuin ennenkin!


Laatokan Rannikkoprikaati, Kaarnajoki 2:n patteri, 1944

Unohtumaton uusivuosi

Uudenvuoden päivänä korsussa soi puhelin.

– Järisevän pojat toivottivat minulle hyvää uutta vuotta. Heillä oli ollut uudenvuodenaattona kova ryminä: oli tullut osuma kasemattiin (tykistön miehistösuoja) ja muutama mies oli haavoittunut.

Yhdeltä olivat molemmat jalat menneet poikki.

– Hän oli pyytänyt kertomaan vaimolleen, lapsilleen ja muille omaisilleen terveisensä, sitten hän oli sanonut ”miksi se siskokin lähti täältä pois, olisi edes hän tässä lähellä.” Kaikki miehet sanoivat minua siskoksi, Ahlfors huokaisi.

Haavoittunut oli kersantti Toivo Kukko.

– Heti sen jälkeen hän kuoli.

Maanviljelijänä siviilissä toiminut Kukko oli kuollessaan 31-vuotias. Häneltä jäi kolme lasta, joista nuorin oli vasta 3-vuotias.


Järevän Talvisodassa tuhoutuneen patterin raunioita, Taipale

Veljet eivät jättäneet sisartakaan

Hengenlähtö oli monta kertaa lähellä, kerran alle 10 cm päässä, Ahlfors kertoi rintaman tapahtumia muistellen. Ostoksille poikenneilta miehiltä hän kuuli etulinjan hirveyksistä.

Yrjö Jylhä kirjoitti myöhemmin näistä tapahtumista runokokoelmaan ”Kiirastuli”. Nämä runot on Taipaleenjoella elettyjä talvella 1939-1940. On siellä runo meidänkin komentokorsusta.

Synnyinkodissaan hän pääsi käymään viimeisen kerran 21.1.1940.

– Siellä oli autio ja kylmä talo. Pakkasta oli yli 30 astetta – täytyi laittaa kaasunaamari kasvoille, etteivät posket paleltuneet. Minua katsottiin kuin kummajaista!

Samalla reissulla hän joutui hakeutumaan lääkärin hoitoon tulehtuneen umpisuolensa vuoksi. Hän kiitteli myöhemminkin ”aseveljiltään” saamaansa hyvää huolenpitoa, jotka järjestivät hänelle kuljetuksen Elisenvaaran asemalle.

– Ilman näiden uskollisten veljien apua en olisi selvinnyt seuraavaan päivään.

Asemalla ei kuitenkaan ollut junaa, jolla matka olisi voinut jatkua.

– Vihdoin tuli ambulanssijuna. Siihen hään ei tietenkään otettu siviilejä, mutta nytpä minä huomasin olevani yhtä lailla junaan sopiva kuin haavoittuneetkin!

Savonlinnaan päästyään joutui hän sairaalaan mennessään vielä ilmahälytyksen tultua väestönsuojaankin.

– Tulipahan sekin koettua!


Irja Ahlfors oli kotoisin sodissa menenetyltä Käkisalmelta

Raskas rauha

Sairaalasta Ahlfors pääsi 10.2.1940.

– Menin kauppaan, ostin pitkän korsetin ja jatkoin matkaani asemalle. Siellä oli lomalta palaamassa pari yksikkömme miestä. Kysyessäni, minne veljet olivat matkalla, oli vastaus ”kotiin.” Lääkäri oli määrännyt minut kuukaudeksi vuodelepoon, mutta ei minulla ollut kuukautta aikaa! Niinpä olin valmis nousemaan junaan miesten mukaan, suunta kohti rintamaa.

Kuten arvata saattaa, ei paluumatkakaan sodan keskellä sujunut ihan suoraviivaisesti. Lopulta Ahlfors löysi kyydin, joka vei hänet kaatuneiden kokoamispaikalle lähelle taistelulinjoja.

– Taivallettuani jonkin matkaa kuului yön pimeydestä käskevä ääni: ”tunnussana”! Sanoin, että mistäpä tuon tietäisin, kun olin ollut toista viikkoa poissa. ”Ai sisko tuli!”, kuului iloinen huudahdus. ”Tervetuloa!”

Kiire palata rintamalle kostautui pian.

– Pari viikkoa paluuni jälkeen minuun nousi kova kuume. Leikkaushaava oli tulehtunut. Miehet olivat valmiina viemään minut pois taaksepäin hoitoon, mutta minä pyysin, että ”antakaa minun kuolla täällä.”

Ahlfors säästyi kuolemalta tälläkin kertaa. Kolmantena päivänä kuume alkoi laskea ja paraneminen pääsi alkuun. Maaliskuun alussa hän pääsi käymään taas Järisevässä.

– Pojat esittelivät pommin kuoppia: ”tuossa oli ennen korsu, nyt asukkaiden suolia roikkuu tuolla risukon oksilla.” Sellaista sota on.

Maaliskuun alussa tuli odotettuja uutisia.

– Kiviniemen pelättiin murtuvan ja meidän jäävän mottiin. Minulle sanottiin, että ellei kukaan miehistä ehdi lähteä teille mukaan, niin tuohon ilmansuuntaan. Kysyttiin vielä, että ”onhan teillä puukko aseena, jos lähtö tulee?” Ei ollut.

Maaliskuun 13. päivän aamuna pojat herättivät Ahlforsin. ”Nouskaa sisko kuuntelemaan viimeistä konserttia, rauha tulee kello 11. ”

– Olipahan konsertti! Meidänkin korsuun tuli hiekkaa niin, että ropina kävi – ensi kertaa koko sodan aikana.

Sitten tuli rauha.

– Kuultuamme rauhan ehdot olimme hyvin hiljaisia. Meidän vahvuus oli 185 miestä ja kaksi naista. Kahden miehen koti jäi uuden rajan tälle puolen tynkä-Suomeen. Me kaikki muut olimme vailla kodin suojaa, edessämme tuntematon tulevaisuus. Meille annettiin kaksi vuorokautta aikaa, sitten linnake luovutettaisiin venäläisille. Myllypellon asemalla kuulin ensimmäistä kertaa nimen Varkaus. Enpä osannut silloin arvata, että tuosta paikasta tulisi minun kotipaikkani.



Jaa kirjoitus:

4.12.2019 Museo Militarian Menetys ja muisto- näyttely kunnioittaa sotavuosiemme hirveitä menetyksiä

Joko tunnet Hämeenlinnassa toimivan Museo Militarian? Mielenkiintoinen ja monipuolinen museo on nyt erityisen ajankohtainen, sillä myös täällä on panostettu meneillään olevaan Talvisodan syttymisen 80. muistovuoteen.

Talvisodan päättymisen muistopäivän viikon loppuun avoinna oleva Menetys ja Muisto- näyttely on suurin museon koskaan tuottama vaihtuva näyttely, museonjohtaja Miia-Leena Tiili kertoo.

– Näyttely käsittelee kaatuneiden huoltoa ja sotilaspapiston työtä talvi- ja jatkosodassa sekä kaatuneiden omaisten kokemuksia. Näyttely kertoo suomalaisen sotilaan ja hänen läheistensä tarinan näkökulmasta, jota museonäyttelyissä ei ole aiemmin nähty, hän huomauttaa.

– Itsenäisyyspäivänä meille on tuttuun tapaan ilmainen sisäänpääsy ja luvassa on myös näyttelyesittelyjä.



Suomen sodissa 1939-1945 kuoli yli 90 000 sotilasta. Samaan aikaan ympäri Eurooppaa raivoavassa toisessa maailmansodassa menetettyihin henkiin verrattuna luku saattaa tuntua pieneltä, mutta pienen kansan kohdalla uhri oli raskas. Maamme oli kuitenkin eräässä suhteessa ainutlaatuinen.

– Suomi oli ainoa toiseen maailmansotaan osallistunut maa, jonka onnistui tuoda suunnitelmallisesti kaatuneet sotilaansa kotiseudun hautoihin. Tietoisuus kotiin pääsystä antoi sotilaille rohkeutta vaikeissa tilanteissa. Sankarihautajaisia vietettiin sotien aikana joka pitäjässä. Sotien jälkeen jäljelle jäi kaipaus, joka monissa perheissä ulottuu nykypäivään asti, Tiili taustoittaa.

Sodissa kaatuneita ja kadonneita kaivataan ja muistetaan edelleen, ja työ rajan taakse jääneiden sankarivainajien tuomiseksi kotimaan multiin jatkuu yhä. Tätä arvokasta työtä seurataan ja sen onnistumisista tiedotetaan Sotaveteraaniliiton kanavissa aktiivisesti.

Tiili kertoo näyttelyn avaavan sotavuosiemme surullisia kohtaloita monipuolisesti.

– Sotilaspappien työ, sotilaiden suhtautuminen uskontoon ja kuolemaan, aseveljien kaatumiset, pelkotilat sekä taistelut esitetään näyttelyssä esineiden, kuvien, arkistolähteiden ja muistelmien valossa. Sotaorpojen tarinat avaavat museokävijälle näkymän sodan jälkeiseen elämään ilman isää.



Vanhankaupunginkatu 19

13100 Hämeenlinna

Avoinna talvikaudella ti – su klo 11-17, suljettu 16.12.2019-1.1.2020

www.museomilitaria.fi


Jaa kirjoitus:

3.12.2019 Vuoden Lotta 2020 on raumalainen pikkulotta Aila Salo

Vuoden lotta on raumalainen Aila Salo

Lotta Svärd Säätiö on myöntänyt Vuoden Lotta- kunniamaininnan vuodesta 2007 alkaen.

Vuoden Lotaksi voidaan valita lottatyössä ansioitunut henkilö tai lottahengessä uutterasti toisten hyväksi toiminut suomalainen nainen. Kunniamaininta voidaan myöntää myös yhteisölle, joka täyttää edellä luetellut kriteerit.

Vuoden Lotta palkitaan arkkitehti Marja Hämäläisen suunnittelemalla numeroidulla Lottakorulla sekä kunniakirjalla.

Aikaisempina vuosina Vuoden Lotta-kunniamaininnan ovat saaneet mm. Riitta Uosukainen ja Elisabeth Rehn, viime vuonna kunnian sai kajaanilainen Aune-Leea Huotari.

Vuoden Lotta 2020 on raumalainen pikkulotta Aila Salo.


Evakkoon 11-vuotiaana

Lottajärjestön Koiviston kauppalan kyläosaston yhteyteen perustettiin pikkulotille oma osasto vuonna 1937. Samana vuonna tuolloin 9-vuotias Salo (os. Hollming) liittyi tyttöosastoon. Lottajärjestön Koiviston kauppalan kyläosaston johdossa toimivat kansakoulun ja oppikoulun opettajat, jotka opastivat pikkulottia käyttäytymään hyvien tapojen mukaisesti, olemaan kohteliaita ja arvostamaan kaikkia ihmisiä tasapuolisesti.

Elokuussa 1939 järjestettiin Koivistolla sotaharjoitukset, joihin osallistui parikymmentä tuhatta miestä. Salo toimi sotaharjoitusten aikana lähettinä viestijaostossa. Lokakuun alussa Suomen yllä leijui jo vahvasti sodan uhka ja opetus Koiviston yhteiskoululla, jota hänkin kävi, keskeytettiin ja Salo lähetettiin evakkoon sukulaisten luo Hämeeseen.

Evakossa Salo osallistui ahkerasti rintamasotilaiden varusteiden täydentämiseen. Eräänä pikkulottien tehtävänä oli sivellä vernissaa kenttälakanoihin. Tarkoitus oli tehdä sotilaille kosteutta eristäviä lakanoita, kun muovia tai kumilevyjä ei ollut saatavissa ja teltoissa jouduttiin lepäämään pelkällä maapohjalla.

Talvisodan jälkeen Salon perhe asettui asumaan Haminaan, sillä koti ja elinkeino Koivistolla menetettiin talvisodan alueluovutusten yhteydessä. Lottajärjestön Haminan paikallisosaston yhteyteen perustettiin siirtolotille oma Koiviston kyläosasto, jossa lottatyö jatkui innokkaiden vapaaehtoisten toimesta. Pikkulotat kunnostautuivatkin välirauhan aikana muun muassa sidetarpeiden rullaamisessa, varain hankinnassa ja materiaalien keräämisessä tuntemattoman sotilaan joulupaketteihin. 


Tuntemattoman sotilaan paketissa oli poikkeuksetta myös kirje, joka luettiin aina huolella ja useampaan kertaan, Kannas 1941

Takaisin kotiin

Asemasodan aikana lukuisat sotaa pakoon lähteneet evakot palasivat takaisin Karjalaan kotikonnuilleen, niin myös Salon perhe. Alkoi valtava jälleenrakennusurakka, sillä sodan runteleman Karjalan rakennuskannasta vaurioitumattomana oli säilynyt keskimäärin vain noin 30%.

Jälleenrakennusurakan mittavuudesta kertoo hyvin se, että Karjalaan rakennettiin vajaassa kolmessa vuodessa 22 000 uutta rakennusta. Lisäksi noin 18 000 rakennusta korjattiin täysin. Koiviston lotat aloittivat paluumuuton myötä toimintansa kesäkuussa 1942. Seuraavien vuosien aikana aktiivisia pikkulottia toimi Koiviston alueella noin 140.

Kesäkuussa 1942 Salo osallistui Vehkalahdessa Lottajärjestön järjestämälle viestikurssille. Yhteensä kuusi tyttöä Koiviston ja Haminan pikkulotista muodosti viestikurssilla alaikäisten erikoisryhmän. Kurssilla opeteltiin muun muassa lentokonetyyppitunnistusta, sääoppia ja kenttäpuhelimen käyttöä.

Kesän 1944 kuluessa vihollinen idässä alkoi liikehtiä uhkaavasti. Nyt 16 vuoden ikään ehtinyt Salo kutsuttiin töihin evakuointikeskukseen avustajaksi. Tehtävää oli paljon, sillä ruokailijamäärät evakuointikeskuksessa kasvoivat paljon suunniteltua suuremmiksi.

Kun rintama Etelä-Kannaksella murtui, evakuointia suoritettiin lähes kaaosmaisissa olosuhteissa. Kuljetuskalustosta oli pulaa, puhelinyhteydet olivat katkenneet ja rintamalinja lähestyi vääjäämättä. Evakuointikeskuksessa työskennelleet lotat ja pikkulotat yritettiin evakuoida, mutta matka katkesi jo parin kilometrin päässä kauppalan keskustasta, kun lähetti kertoi Koiviston olevan motissa.

Lottien ja pikkulottien onneksi rannassa oli vielä laivaston VMV 13 –vene, joka oli keräämässä kannelleen viimeisiä joukkoja. Niinpä lottien ja pikkulottien evakkomatka jatkui välietapin kautta vesitse Kotkan satamaan. Pikkulottien tehtävät ja velvollisuudet olivat siltä erää täytetty.


Pikkulottia Kellokosken Juhlatalolla

Lottaperinne säilyy sukupolvelta toiselle

Salon esikuva ja ystävä ja lottakollega Hilda Myyryläinen piti erityisen tärkeänä, että lottien ja pikkulottien kokemukset, tarinat ja muistot välittyvät sukupolvelta toiselle. Hänen esimerkkiään noudattaen Salo on työskennellyt uutterasti lottaperinteen säilyttämisen, tallentamisen ja näkyväksi tekemisen puolesta.

Hänen ansionsa lottaperinnetyön saralla ovat kiistattomat. Vuonna 1992 hän oli mukana perustamassa Suomen Lottaperinne-yhdistystä (nyk. Suomen Lottaperinneliitto ry) ja oli itseoikeutetusti Lottaperinne-yhdistyksen ensimmäisen hallituksen jäsen.


Salon saama numeroitu Lottakoru

Jaa kirjoitus:

2.12.2019 F/A -18 Hornetin ylilento Helsingissä 3.12.2019 on Ilmavoimien viimeinen kunnianosoitus Jatkosodan lentäjälleen Johannes Brotherukselle

Huomenna 3.12.2019 Helsingin taivaalla taas jyrähtää, kun F/A-18 Hornet -monitoimihävittäjä lentää Helsingin Hietaniemen hautausmaan uuden kappelin yli Ilmavoimien viimeisenä kunnianosoituksena yhdelle omistaan: marraskuussa 96-vuotiaana kuolleelle jatkosodan lentäjälle Johannes Brotherukselle.

Tuolloin 16-vuotias Brotherus palveli vapaaehtoisena jo Talvisodassa. Vahvan isänmaallisuutensa ja maanpuolustustahtonsa hän kertoi saaneensa lapsuudenkotinsa perintönä.

– Isä oli vapaussoturi ja suojeluskuntalainen, ja halusin jatkaa samoja portaita, kertoi Brotherus Helsingin Sanomille vuonna 2016.

Perintö on kulkenut myös seuraavalle sukupolvelle: Johanneksen poika Ilkka on toiminut pitkään Sotaveteraaniliiton luottamustehtävissä ja on ollut mukana myös sotalentäjien perintöä vaalivan Pilvenveikot-klubin toiminnassa.


Lentolaivue 24 on Suomen ilmasodan historian maineikkaimpia

Ilmavoimien upseerikurssi 13:n Brotherus suoritti vuosina 1941–1943 ja palveli valmistumisensa jälkeen joulukuusta 1943 heinäkuuhun 1944 hän palveli ohjaajana Hävittäjälentolaivue 24:ssa, jossa palveli moni Suomen maineikkaimmista lentäjistä.

Hänen lentueensa oli numero 2.

– Joulukuussa 1943 saapui Suulajärvelle Lentorykmentti 3:een eli Lentolaivue 24:een viisi juuri lentomerkin saanutta täydennysohjaajaa, joiden joukossa minäkin olin. Joppe Karhunen otti meidät vastaan. Kun siinä oli hetki ensin puhuttu, hän kysyi, että onko meillä jotain toivomuksia siitä, mihin lentueeseen tulisitte. Ainoa henkilö, jonka minä tunsin koko laivueesta oli Atte Nyman ja minä sanoin, että jos voisi päästä samaan lentueeseen, missä Atte on. Joppe sanoi, että ”joo, se on sitten kakkoslentue”, Brotherus muisteli uransa alkuvaiheita.

Atte Nymanin kuoltua vuonna 2013, oli Brotherus 2. lentueen henkilökunnan viimeinen.


Lentolaivue 24:n käyttämiä Brewster-koneita

Brotherus lensi Brewster B-239 ja Messerschmitt Bf 109 G-2 -hävittäjillä, saavuttaen kaksi vahvistettua ilmavoittoa Karjalan kannaksen yllä vuonna 1944. Hän oli tiettävästi ensimmäinen suomalainen lentäjä, joka ampui alas Neuvostoliiton ilmavoimien Lend-Lease -avun puitteissa käyttöönsä saaman yhdysvaltalaisvalmisteisen Bell P-39 Airacobra -hävittäjän.

Heinäkuussa 1944 Brotherus siirtyi Tiedustelulentolaivue 16:een, jossa hän lensi jatkosodan viimeiset viikot kotimaisella VL Myrsky II -hävittäjällä.

Brotherus lensi vuosina 1941–1956 aktiivipalveluksessa ja kertausharjoituksissa yhteensä 22 ilmavoimien konetyypillä. Rakkaus lentämiseen antoi suunnan myös sodan jälkeiseen elämään: Teknillisestä korkeakoulusta lentokoneenrakennuksen diplomi-insinööriksi valmistuttuaan hän teki uran Valmet Oy:n ja Wärtsilä Oy:n palveluksessa ensin lentokoneinsinöörinä ja myöhemmin muun muassa laivanrakennusteollisuuden johtotehtävissä. Hän osallistui myös aktiivisesti sotalentäjien Pilvenveikot-klubin toimintaan sekä ilmailuhistorialliseen perinnetyöhön ja oli pidetty puhuja mm. Ilmailumuseon tilaisuuksissa.

Kaikkiaan Pilvenveikkoja on Ilmavoimien mukaan elossa enää alle 10.

Kapteeni Brotherus oli viimeinen elossa ollut Hävittäjälentolaivue 24:ssä palvellut ohjaaja.


Hävittäjälentäjiä Lappeenrannassa kesäkuussa 1944. Vänrikki Brotherus kuvassa toinen oikealta

Laivue saavutti talvi- ja jatkosodassa yhteensä 877 vahvistettua ilmavoittoa Fokker D.XXI, Brewster B-239 ja Messerschmitt Bf 109 -kalustolla, menettäen sotatoimitappioina vain 38 konetta ja 18 kaatunutta.

Hävittäjälentolaivue 24:ssä sotien aikana palvelleista ohjaajista kahdeksan palkittiin Mannerheim-ristillä, heistä kaksi (Ilmari Juutilainen sekä Hans ”Hasse” Wind) kahteen kertaan.

Tänä päivänä laivueen perinteitä ilmavoimissa vaalii Karjalan lennoston Hävittäjälentolaivue 31.



Ilmavoimat suorittaa ylilennon Johannes Brotheruksen muiston kunniaksi tiistaina 3. joulukuuta kello 12.40–12.50 välisenä aikana Helsingin Hietaniemen hautausmaan uuden kappelin yli noin 300 metrin korkeudessa. Lennolla on säävaraus.

Jaa kirjoitus:

30.11.2019 Karjalan kannaksella tehtiin Talvisodan syttymisen muistopäivänä huikea löytö: Talvisodassa kaatunut suomalaissotilas

Karjalan Kannaksella kadonneita sankarivainajia etsivälle Karjalan Valli-ryhmälle tuli Talvisodan syttymisen 80-vuotispäivästä ihan erityisen sykähdyttävä: he löysivät Talvisodan aikana kaatuneen ja kentälle jääneen suomalaissotilaan jäänteet.


Kannakselle on jo tullut talvi

Tavanomaisesta poikkeava etsintäpaikka

Löytöpaikka sijaitsee Säiniön maastossa. Tavanomaisesti etsintäryhmä tutkii jatkosodan aikaisia, vuoden 1944 taistelupaikkoja.

– Nyt lähdimme tiedustelemaan erästä entisen Viipurin maalaiskunnan paikkaa. Siellä taisteltiin Talvisodan loppuvaiheella. Suomalaiset joukot olivat kamalan sekaisin, mutta siellä olivat jonkin verran ”uudet” pataljoonat 21.Divisioonasta tai 23.Divisioonasta. Otaksun, että olemme viimeksi mainitun divisioonan kaistalla, mutta asiaa on vielä tutkittava. Kyseessä voi olla myös Jalkaväkirykmentti 62:n osatkin.

Vjatseslav ”Slava” Skokov, yksi ryhmän perustajista, varoo vielä tässä vaiheessa tekemästä mitään lopullisia päätelmiä ja muistuttaa, ettei ole mikään Talvisodan erityisasiantuntija.

– Viivytyslinja vaikutti heikolta, hän kertoo etsintämaastosta.

–  Matalan ampumahaudan lyhyitä pätkiä, poteroja kuusikossa. Maastossa on paljon kaivauksen jälkiä – edelliset etsijät eivät täyttäneet monttujaan.

Metsä on täynnä tyhjien patruunalaatikoiden jäännöksiä, minkä vuoksi hän kertoo metallinpaljastimen piipanneet tauotta. Alueelta löytyneiden hylsyjen määrä on jää kuitenkin vähäiseksi, mikä saa Skokovin epäilemään, ettei kyseessä olisikaan taistelupaikka vaan esimerkiksi ampumatarvikkeiden jakopaikka.

– Erään epäselvän venäläisen taistelukertomuksen mukaan siellä kuitenkin taisteltiin kovasti, ja monta vainajaa jäi kentälle, hän kertoo ryhmän tekemästä taustatyöstä.

Skokov epäilee, että Kannakselle jo satanut lumi hankaloittaisi pienten esineiden löytymistä, mutta huomauttaa, ettei lumikerros ole toistaiseksi kuin muutaman sentin mittainen.

Tavallisesti etsintäryhmät ovatkin sääolosuhteiden vuoksi jo lopettaneet etsintänsä tämän vuoden osalta, sillä pakkanen ja routa tekevät vaikeuttavat maaston kaivamista. Lisäksi päivänvalon vähetessä etsintäpäivät jäävät lyhyiksi. Talvikuukaudet käytetään pääasiassa taistelupäiväkirjojen, kadonneista koostettujen luetteloiden ja karttojen läpikäymisen kaltaiseen taustatyöhön ja seuraavan, keväällä alkavan etsintäkauden suunnitteluun. Skokovin ryhmä suorittaa kuitenkin etsintöjä käytännössä läpi vuoden.


Talvikaudella etsintöjä vaikeuttaa myös valon vähyys

Yllättävä löytö

Iltapäivään tultaessa päivän saldo oli jäänyt vaatimattomaksi.

Paikalta löytynyttä esineistöä

– Hylsyjä, öljypullo venäläiselle kiväärille, puukon tupen kärki, Viipurin oluttehtaan pullonkorkki. Melkein kaikki poterot olivat tyhjiä, mutta eräästä matalasta kuopasta sain hyvän piippauksen.

Lapio upposi hiekkaan helposti.

– Kun olin päässyt noin 60 cm syvyyteen, tuli näkyviin suomalaista tai ruotsalaista alkuperää oleva kulho. Siinä oli sirpaleosuma. Nostin sen montusta ja jatkoin kaivamista, Skokov kertaa päivän tunnelmia.

Se, mitä sitten seurasi, yllätti etsijät. Lapio osui paljasjalkaisen ihmisen sääriluuhun.

– Vainaja makasi epämukavassa asennossa hiekalla täytetyssä poterossa niin, että jalat olivat sen pohjalla, mutta vasen käsi melkein poteron pinnalla. Niinpä eläimet olivat syöneet jo kämmentä. Sotilas oli saanut haavan päähänsä ja sen vierestä löysimme muodottoman kiväärin luodin. Venäläiset olivat ottaneet melkein hänen koko omaisuutensa: löysimme vainajan yhteydestä kulhon lisäksi vain Lahti-Saloranta-pikakiväärin tyhjän lippaan ja vyön.


Ryhmän löytämä kulho

Vainajan kansallisuuden vahvisti viimeistään sen alta löytynyt Talvisodan aikainen tuntolevy.

– Valitettavasti ohut levy on tosi huonossa kunnossa. Siitä on jäljellä vain neljännes ja luettavissa on vain kolme viimeistä numeroa.

Skokov huomauttaa, että Talvisodan ja Jatkosodan tuntolevyissä on eroja, minkä vuoksi Talvisodan aikaiset ovat usein huonosti säilyneitä ja vaikeasti tunnistettavissa.

– Talvisodan alussa tuntolevyt tehtiin alumiinista, ja loppuvaiheessa sinkistä. Jatkosodan alussa materiaalina käytettiin alumiinia ja vuodesta 1943 alkaen taas sinkkiä. Talvisodan tuntolevyn paksuus on noin 0.8 millimetriä, ja numerot olivat pienet kun taas Jatkosodan tuntolevyn paksuus on 1.5 mm, ja numerotkin isommat.

Tilanne ei kuitenkaan ryhmän mukaan ole toivoton.

– Lisäksi noin 35-vuotiaaksi arvioimallamme vainajalla oli tekohampaat. Kantakortin ja pataljoonan lääkärin asiakirjat – mikäli ne ovat säilyneet – voivat olla avuksi.

Skokovin ryhmä jatkaa etsintöjä paikalla vielä lisää, sillä Skokovilla on epäilyksensä.

– Luulen, että paikalta voi vielä löytyä noin viisi muutakin vainajaa, hän yllättää.


Etsintäpaikalta löytynyttä esineistöä

Vainaja luovutetaan muiden ensi kesän etsintäkauden aikana löydettyjen sankarivainajien kanssa Sotavainajien Muiston Vaalimisyhdistyksen edustajille ja tuodaan Suomeen ensi syksynä. Tämän jälkeen henkilöllisyys vahvistetaan lopullisesti Terveyden ja Hyvinvoinnin Laitoksen THL:n suorittamin DNA-testein.


Kuvat ovat peräisin Karjalan Valli-ryhmän Facebook-sivulta, jonne he päivittävät etsintöjensä kulkua. Suosittelemme ehdottomasti ryhmän seuraajaksi liittymistä!

Jaa kirjoitus:

30.11.2019 104-vuotiaan talvisodan veteraanin Hannes Laamasen kohtalon hetket Kollaalla: ”Tuli käsky, että asemia ei jätetä ja tähän kuollaan”

104-vuotias Hannes Laamanen on yksi Suomen harvoja elossaolevia Talvisodan veteraaneja

Kerimäkeläisveteraani Hannes Laamaselle sotilasvalan lupauksesta tuli totta syyskuun alussa 1939.

Laamanen joutui veljensä kanssa jakamaan oman kylän miehille palvelukseenastumismääräykset.

– Käskykortin mukaisesti oli 10.10.1939 ilmoittauduttava seurantalolla ylimääräisiä kertausharjoituksia (YH) varten. Suojeluskuntalaisten tuli ottaa puku ja aseistus mukaan. Täältä siirryttiin kymmenen kilometrin marssilla Savonlinnaan. Noin viikko meni varuste- ja asehuollossa, kunnes siirryttiin Roikonkoskelle odottamaan siirtoa Kollaalle.

Kauppiasperheeseen syntynyt Hannes suoritti asevelvollisuutensa Viipurissa ja aliupseerikurssin Huuhanmäessä 1937. Reserviin hän vapautui maaliskuussa 1937 alikersanttina, palveltuaan 440 vuorokautta.

Kesäkuussa 1939 kävi kutsu neljän viikon kertausharjoituksiin Uttiin, lokakuussa oli suunta Kollaalle puolustusasemia rakentamaan. Marraskuun viimeisenä päivänä puhkesi sota.


Kollaa koitui monen suomalaismiehen kohtaloksi

Ryskettä ja rätinää

Talvisodan alikersantti Laamanen palveli Jalkaväkirykmentti 35:ssä puolijoukkueen johtajana. Tulikaste saatiin itsenäisyyspäivänä.

– Vaikka sotaan oltiin valmennettu, ei teorioilla ollut paljon merkitystä, kun maa alla vavahteli ja ilma oli täynnä ryskettä ja rätinää. Vähitellen totuttiin ja osattiin elää tilanteen mukaisesti säikkymättä, muisteli hän myöhemmin.

– Kerran vihollinen suoritti todellisen aseistariisunnan.  Heillä oli aikomus vallata asemamme, siinä piti omien aseiden laulaa suojaa ajattelematta. Minulta ammuttiin ase kädestä, jäi vain hihna ja piippu sekä päähän tohjoinen olo.

Ennen kaikkea Kollaan rintamaan kohdistunut ylivoiman paine koetteli hermoja. Lisäksi oli kestettävä ankarat pakkaset.

– Kerran karkasi kaminasta tuli, ja teltta paloi. Kun uutta jouduttiin odottelemaan pari viikkoa, nukuttiin milloin missäkin avotaivaan alla, Laamanen kertoo.

Täit olivat vihollistakin pahempia vainolaisia, kun eivät antaneet yön lepoa eivät päivän rauhaa.  Vaatehuolto oli mitä oli: alusvaatteet omia ja pyykin vaihto tapahtui postin kautta kotiin. Ennen paketointia piti suorittaa täituhous.

– Konstit oli vähissä, pakkasessa hakattiin paitoja petäjään, että edes enimmät täit jäivät hangelle!


Kollaalla taisteltiin hirveissä pakkasissa hirveää ylivoimaa vastaan

Kinkku toi joulun

Muonitus etulinjaan oli tykistökeskitysten vuoksi sattumanvaraista. Voi vain kuvitella, miltä tuntuu olla yön pimeydessä vartiossa; nälkäisenä ilman, että ruoasta on tietoakaan ja niin kovassa pakkasessa, että senkin pelkää koituvan kuolemaksi.                  

– Kyllä ihminen pysyy hereillä nälkäisenä ja viluissaankin, kun on pakko. Kun on aivan poikki, sitä voi puuta vastenkin torkahtaa jaksaakseen taas. Olihan niitä helpompiakin päiviä ja tiedusteluretkiä vaihteeksi, mutta henkeä kaupalla aina oltiin, Laamanen huokaisee.

– Ennen joulua sain kirjeen kotoa, että huopikkaat ovat tulossa ja kinkku mukana. Postipäivänä järjestin miehet asemiin ja läksin paketin hakuun. Komentopaikalla luutnantti riemastui asemapaikalta poistumisestani. Sain pakettini ja karskit puheet eväiksi. Se kinkku olikin joulurauhan toivotuksineen ainut muistutus joulusta.

Vaikka päivittäin nahisteltiin ankarasti, Kollaanjoen puolustuslinja piti. Erään torjuntataistelun ansiosta Hannes ylennettiin 6.2.1940 kersantiksi ja hän sai 4. luokan Vapaudenristin miekoin.

– Asevarustus oli puutteellista. Tiukan paikan tullen konepistoolimies vaihtoi paikkaa osoitukseksi, että kyllä täällä tulivoimaa on.

Hiljaisempina päivinä vedettiin piikkilankaesteitä, käytiin vieraisilla naapurin puolella pahanteossa ja hyvällä onnella tuhottiin pesäkkeitä. Aina löytyi lähtijöitä näille seikkailumatkoille.


Nuorena kersanttina Lapin sodassa

Haavoittuminen

Maaliskuun 3. päivänä, kun sotaa oli jäljellä enää 10 päivää, Hannes Laamanen haavoittui konekiväärin luodista kasvoihin.

– Edellisenä päivänä annettiin määräys, että asemia ei jätetä ja tähän kuollaan. Tuona päivänä alkoi lopullinen taistelu Kollaasta. Rumputuli oli jatkuvaa. Pahin osa päivästä oli yhtä ryskettä, sirpaleiden ulinaa, papatusta ja hiekkaryöppyjä. Iskuja otettiin ja vastaiskuja tehtiin.

Tuona aurinkoisena aamuna Hannes huomasi kiikarillaan, että vihollinen oli lähestynyt suksilla valkoisten panssarilevyjen turvin noin 50 metrin päähän. Laukaista ei ehtinyt, kun vihollisen luoti osui ja rikkoi leukaluun.

– Jaksoin kävellä jonkin matkaa, kunnes tuuperruin lääkintämiesten hoivattavaksi.

JSP:llä oman kylän lääkärin Niilo Kososen ensiapu pelasti hänet. Hyökkäyksen seurauksena Laamasen joukkueesta kaatui 10 miestä, mikä todistaa viimeisten viikkojen ankaruuden. Sairaalahoito Siilinjärvellä kesti pari kuukautta, minkä jälkeen tuli siirto Tilkan sotilassairaalaan Helsinkiin.

– Oli ihmeellinen johdatus, että pääsin maan parhaan kasvokirurgin, professori Richard Faltinin potilaaksi. Hän muotoili minulle omannäköiset kasvot, joilla olen lopun ikäni tullut tunnistetuksi, Laamanen iloitsee.


Laamasen kirurgin merkintöjä leikkaussuunnitelmastaan

Kun tieto talvisodan rauhasta ilmoitettiin radiossa, Hannes oli kovissa tuskissa.

– Ajattelin, että on samantekevää, mitä on menetetty, kuolen tähän paikkaan. Meni viikkoja, ennen kuin usko selviytymiseen alkoi palautua.

Välirauhan aika meni kirjaimellisesti haavoja parannellessa.

– Professorin mielestä luonnon piti tukea ajan kanssa kirurgia, ja siksi hoito kesti. Kaikkiaan kasvojen muotoilu sairaalassa vei puolitoista vuotta.


Veljesten häitä vietettiin samana päivänä. Oikealta Eino ja puolisonsa Helvi sekä Eila ja Hannes

Elämä vakiintuu

Kotiuduttuaan lopulta marraskuussa 1944 Lapin sodasta Hannes aloitti kuorma-autoliikennöinnin, mitä hoiti eläkkeelle siirtymiseen saakka usean auton kalustolla.

Hanneksen ja Eilan häitä vietettiin 14.10.1945, yhtä aikaa Hanneksen Eino-veljen kanssa.

– Kun rakas Eila-puoliso nukkui pois vuosia sitten, elämän sisältö muuttui täysin, mutta nyt siihenkin on jo ehtinyt sopeutua. Suku ja tuttavat rikastuttavat tavanomaista arkea ja tuovat vaihtelua päiviin, veteraani kiittelee.

Mm. lähellä asuva tytär piipahtaa usein päiväkahviseuraksi. Elämä tuntuu turvalliselta viihtyisässä omakotitalossa, jossa asuminen luonnistuu yhä 40-prosenttina sotainvalidina hänelle myönnettyjen palveluiden turvin. Saunominen joka toinen päivä on arjen kohokohtia.

– Ja kun yksin saunoo, saa aina sopivat ja kovat löylyt. Talvellekin on odottamasta 60 vastaa! hän paljastaa.


Pilkepino on mieluinen harrastus

Paljon on Laamanen elämänsä aikana nähnyt, mutta yksi asia on pysynyt.

– Usko Jumalaan ja johdatukseensa antaa turvan jokaiselle päivälle ja on ollut mukana kaikkina vaikeinakin menneinä päivinä.


Hannes Laamanen teki uransa kuorma-autoliikennöitsijänä


Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 5/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä


Jaa kirjoitus:

29.11.2019 ”Olin valmis siihen, että meidät ammutaan”- 12-vuotiaan Aira Samulinin järkyttävät muistot Talvisodan syttymisestä

Aikaisemmin kultainen reservin ratsastajamitali on myönnetty mm. jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothille sekä tasavallan presidentti Sauli Niinistölle

Lottana sotavuosina toimineelle ja myöhemmin Suomen viihdetaivaan kiintotähdeksi nousseelle Aira Samulinille myönnettiin heinäkuussa kultainen reservin ratsastajamitali hänen työstään ratsastusperinteen ja maanpuolustuksen hyväksi.

Kyseessä on Puolustusvoimain komentajan viralliseksi hyväksymä mitali, joka on kultaisena myönnetty aiemmin mm. jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothille sekä tasavallan presidentti Sauli Niinistölle.

Jatkona tälle luovutti Reservinratsastajat Ry:n puheenjohtaja Mika Lehtinen vaimonsa Tainan kanssa Samulinille marraskuun alussa hevospatsaan rintamavarustein. Lehtisten Onnen Aarteet- ponitilalta Myllykoskelta peräisin oleva patsas on nyt löytänyt uuden kodin Lohjalta Samulinin Hyrsylän Mutka-nimisen talon pihapiiristä. Nimensä rajakarjalaistyylinen talo on saanut Samulinin perheen rajan taakse jääneen lapsuudenkodin mukaan.


Hevosen luovuttivat Samulinille Reservinratsastajat Ry:n puheenjohtaja Mika Lehtinen Taina-vaimoineen

Kiitollisuudenosoitus kaikille veteraaneille

Hevosen kärryt ovat Lehtisen 1982 menehtyneen veteraani-isoisän peruja.

– Nämä sontakärryt olivat talon pienimmät kärryt siitä syystä, että jos ne sattuisivat jäämään sinne rintamalle, eikä niitä saada takaisin, niin se ei olisi niin suuri menetys talolle, Lehtinen kertoili yleisöään viihdyttäen.

Ihan alkuperäiskunnossa eivät kärryt tosin ole, hän paljastaa virnistäen.

– Sen pyörät vaurioituivat rintamalla ja niihin on vaihdettu venäläisen kanuunan tammiset pyörät! Kun isoisäni nämä meille aikoinaan antoi, hän kehotti meitä pitämään niistä hyvää huolta, kun niissä on vähän niin kuin lainapyörät. Mutta tuskin Airan täytyy enää pelätä, että entinen omistaja tulisi niitä täältä hakemaan!

Lahjoituksensa kautta Lehtinen haluaa välittää kiitollisuutensa Samulinin lisäksi myös muille sotiemme veteraaneille.

– He eivät halunneet sotaa, he rakastivat rauhaa, mutta ylivoimainen vihollinen pakotti heidät tarttumaan aseisiin ja puolustamaan tätä rakasta isänmaata. Ilman niitä miehiä ja naisia rintamalla sekä kotirintaman naisia me emme olisi sitä, mitä me olemme.

Lehtisen mukaan miehet rintamalla uskoivat Jumalaan ja luottivat suomenhevoseen, eikä hän osaa kuvitella patsaalle Hyrsylän Mutkaa parempaa paikkaa. Samulin kuvaileekin lahjaa ”sellaisten toiveiden täyttymykseksi, joita ei olisi voinut olla olemassakaan”.

– Lottamuseon pihassa Järvenpäässä on tällainen. Minä ihastuin siihen heti, sen siellä näin! Samulin iloitsee ja kertoo luovutusta seuraamaan saapuneelle yleisölle tarinansa siitä, miksi suomenhevosella on hänen sydämessään niin erityinen paikka.

Tarina kuljettaa kuulijat marraskuun 1939 lopun kohtalokkaisiin päiviin.


Hevosen rintamalla palvelleet kärryt ovat Lehtisen veteraani-isoisän peruja

Hyrsylän mutkan väestön kauheat sotakokemukset

– Silloin kun Talvisota syttyi, meidän isä toimi rajavartiostossa vartiopäällikkönä; siis ihan lähimmässä rakennuksessa lähellä rajaa. Usein lähin naapuri oli vihollisen rajavartiosto, Samulin muistele.

– Siellä Hyrsylän mutkassa oli sellainen ilmapiiri, että siellä kaikki puhuivat vain, että milloinkahan se ryssä tulee. Ei ”tuleekohan se” vaan ”milloinkahan se tulee.” Se oli aina tullut ja niin se tuli uudestaan. Ja sitten kun se tuli, niin Hyrsylän mutkan naiset, lapset ja vanhukset jäivät sotavangiksi ja varmaan kuolemaan (aiheesta lisää Sotaveteraani-lehdessä 6/2018)

Onneksi välirauha solmittiin ja elossa olevat pääsivät Suomeen hoitoon, hän huokaisee.

– Toistasataa heitä menehtyi kuitenkin jo talvisodan aikana. Kuljetuksissa jäätyivät ja kuolivat nälkään. Muun muassa pienet lapset heitettiin jäätyneinä autojen ulkolavoilta lumihankeen susille. Nämä ihmiset kokivat niin valtavia kokemuksia. Mutta se oli alkuperäiskansa, joka puhui iivin kieltä. He olivat tottuneet siihen, ettei heillä ollut mitään. Kaikki mikä tuli oli luonnollista ja kaikki mikä tapahtui, kuului elämään. Semmoiset ihmiset kestivät tällaiset vankeusajan rankat kokemukset, joita luulen, ettei monikaan olisi kestänyt.

Hyrsylän mutkaan oli jääneet vain naiset vanhukset ja lapset, koska hevoset ja miehet oli tuotu vaaralliseksi luokitellusta mutkasta rintamalinjoille.

– Sotilasperheet tietysti pelastautuivat- me olimme tulleet sieltä aikanaan ja olimme välikylässä myöskin ihan rajan tuntumassa. Sota syttyi marraskuun 30. ja tulitukset alkoivat. Hyrsylän mutka oli valloitettu jo kolmen aikaan aamuyöstä. Vasta kello 12 julistettiin sotatila, hän palaa 80 vuoden takaisiin tapahtumiin.

– Jotkut puhuivat, että siellä harjoitellaan, mutta sotilaan tyttärenä olin niin viisasta. Sanoin, että minä olen kyllä kuullut, miten siellä harjoitellaan, ja tämä on jotain ihan muuta!

Sodan syttyessä Samulin oli 12. Pikkulottiin hän oli liittynyt jo 8-vuotiaana lotissa aktiivisesti toimineen äitinsä innostamana.


Talvisodan syttyessä Samulin oli vasta 12

Pelastuksen toivat sattuma ja suomenhevonen

Samulinin perheen tilanteen tekee entistä järkyttävämmäksi se, että perheeseen oli vain kaksi kuukautta aiemmin syntynyt vauva.

– Meidän talvitakit olivat vielä keskeneräiset, niin äiti rupesi ompelemaan niitä, kauheassa sodan paukkeessa.

Samulineilta oli asemalla matkaa viisi kilometriä. Kaikki muut olivat lähteneet jo evakkoon, mutta lumihangessa, ilman ajoneuvoa oli heidän perheensä jumissa.

– En tiedä, kun ei niistä puhuttu mitään, äitikin vain ompeli, mutta varmaan hän ajatteli, että isä perääntyessään ehkä nappaa meidät, hän pohtii nyt.

Itse hän kertoo ajatelleensa jo silloin sen olevan aika mahdottomuus.

– Olin ihan valmiina siihen, että meille tullaan ja meidät ammutaan sen enempää kyselemättä- sotilasperhe vielä kaiken lisäksi ja rajavartiostossa.

Pelastukseksi koitui sattuma… ja suomenhevonen.

– Rintamamies ajoi siitä ohi suomenhevosellaan. Hänellä oli matalat kärryt, joissa ei ollut edes reunoja ja hän näki, kun vilahdin pihan läpi.

Vähältä piti, ettei liiteristä puunhakumatkalla ollut tyttö jäänyt näkymättömiin.

– Muistan, että kun meillä koulutettiin sotakoiria, niin ne pantiin menemään maata pitkin, etteivät luodit osuisi. Niinpä minäkin menin kyyryä ne puut kainalossa. Silloin hevonen sattui ajamaan ohi, sotilas näki minut, ajoi pihaan ja hämmästyi nähdessään, että siellä oli vielä ihmisiä jäljellä ja että meillä oli vielä vauvakin! Kerrottuamme, ettemme olleet päässeet sieltä minnekään, hän sanoi, että hypätkää kyytiin – nyt mennään asemalle, siellä on viimeinen juna lähdössä.

Niissä olosuhteissa olisi matka jäänyt tekemättä, Samulin uskoo.

– Matkaa oli sen viisi kilometriä ja oli talvi- emme me olisi sinne muuten päässeet.

Juna oli sotilaan mukaan seissyt asemalla jo kaksi tuntia. Ei auttanut kuin toivoa, että perhe vielä ehtisi siihen. Ja niin onneksi kävi.

– Se juna seisoi asemalla vielä neljä tuntia, tykistökeskitys oli niin hirveä. Jo silloin suomalaisjoukot perääntyivät ja perääntyessään panivat tietysti tuleen kaikki talot, ettei vihollinen saisi suojapaikkoja ja lämpimiä tiloja hyödykseen.

Näkyä, joka junan ikkunoista avautui, kun verhoja vedettiin kiinni, on jäänyt ikuisesti Samulinin mieleen.

– Ympäristö oli kaikki tulimerenä. Muistan ajatelleeni, että nyt minä tiedän, miltä näytti Sodoman ja Gomorran hävitys, kun se Loot kääntyi. Neljä tuntia siinä vielä odotettiin, mutta sitten juna pääsi vihdoin lähtemään. Ja sillä tiellä ollaan yhä.


Samulin oli otettu lahjastaan

Suomenhevonen seisoi suomalaisten rinnalla

Jo silloin Samulin muistaa ajatelleensa, että sitä hevosta hän ei unohtaisi ikinä.

– Ja se on pysynyt mielessä. Ja kun tutustuin Marko Björsiin, niin eläinrakkaus meidät yhdisti, hän kertoo, luoden lämpimän katseen yleisössä seisovaan ystäväänsä.

– Suomenhevonen oli tottunut kovaan kohtaloon, aina vain kasvavaan tukkikuormaan. Se sai kokea rintamallakin paljon ja toi sieltä haavoittuneita ja kaatuneita niin paljon kuin niitä vain saatiin tuotua. Sehän on harvinaista maailmallakin, että kaatuneet tuodaan kotimaan multiin, hän muistuttaa.

Samulin kertoo myös tutustuneensa siihen, mitä hevonen yhä tänäkin päivänä tekee ihmisten hyväksi mm. erilaisten terapiamuotojen kautta.

– Aina se on seisonut ihmisen rinnalla.

Suomen armeijan rinnalla palveli rintamalla kymmeniätuhansia suomenhevosia. Hevosotot aloitettiin jo 1939, jolloin Suomessa lasketaan olleen 380 000 hevosta, joista käytännössä kaikki suomenhevosia. Armeijalla itsellään oli joitain tuhansia hevosia, mutta hevosottojen myötä niiden määrä nousi moninkertaiseksi. Sodan päättyessä virallisten ottojen kautta saatuja hevosia oli liki 72 000.

Talvisodan hevostappiot kuolleina, lopetettuina ja kadonneina olivat 7204 hevosta, jatkosodassa tappiot nousivat 14 573 hevoseen ja Lapin sodassakin yli 4600 hevoseen.

– Kun hevosia otettiin maatiloilta rintamalle hevosottojen kautta, niin nehän piti jollain tavoin merkata, että ne tunnistetaan mahdollista palauttamista varten. Varusteisiin laitettiin numerot ja hevoset merkittiin leikkaamalla numero sen karvaan vasemmalle lautaselle, Lehtinen kertoo.

Numero löytyy myös Samulin saamasta hevosesta: 324-1.

– Ylempi niistä on hevosottoalueen numero, Kouvolan Sippolan piiri. Numero 1 kertoo kyseessä olleen ensimmäinen alueelta luovutettu hevonen. Patsaan takana on siis kunnianosoitus ihan oikealle, Lehtisen kotiseudulta Suomea palvelemaan lähteneelle hevoselle.

– Numero 1 oli sippolalaisen Matti Sipun Leimu-niminen tamma. Hevonen otettiin talvisotaan, se selvisi reissusta ja palautettiin omistajalle talvisodan päätyttyä. Jatkosotaan sitä ei enään otettu, Lehtinen vahvistaa.



Jaa kirjoitus:

27.11.2019 24-vuotias Torsti Juhavaara – mies, joka tiesi talvisodasta ennen Mannerheimiakin

Torsti Juhavaara kuvattuna vuonna 1975

Talvisodan syttymispäivä on jäänyt ikuisesti sen kokeneiden mieliin. Päämajan operatiiviselle osastolle komennuksen saanut reservin majuri, sosiaalineuvos Torsti Juhavaara eli nuo hetket aivan niiden polttopisteessä.

Sotaa edeltäneistä vaiheista tuolloin 24-vuotias Juhavaara kertoi myöhemmin seuraavasti.

– Kriisitilanteen luoman ilmapiirin yhteydessä oli Puolustusvoimiemme organisointiin ja valmiuteen kiinnitetty jo erityistä huomiota. Oma liikekannallepanomme oli onneksi jo saatu toteutetuksi. Ratkaistavana oli runsaasti asioita, mutta aikaa valitettavasti vähän.

Hän muisteli myös kansan keskuudessa vallinnutta mielialaa.

– Tähän aikaan vaihdettiin myös kärsimättömästi julkisen sanan ja yleisen mielipiteen esille nostamia ajatuksia siitä, oliko nyt todellakin edessämme kyse kaiken tuhoavasta sodasta vai painostettiinko meitä suomalaisia aktiivisempaan neuvotteluhalukkuuteen.

Kovien otteiden hän arveli olevan jo tulossa, mitä tukivat hänen mukaansa mm. rajantakaisten joukkojen siirroista saadut tiedustelutulokset.



Helsinkiläisveteraani Risto Lundén kertoo Juhavaaran olleen loistava esimies ja hyvä ystävä

Kolmen kannaksen koukkaajia

Viimeiseltä talvisotaa edeltävältä reserviupseerikurssilta valmistunut Juhavaara toimi operatiivisella osastolla vielä jatkosodassakin.

– Koko talvisodan hän toimi osaston kansliapäällikkönä. Ei hän tainnut itsekään oikein tietää, miksi hän sinne päätyi, arvelee hänen komppaniassaan myöhemmin palvellut helsinkiläisveteraani Risto Lundén.

Jatkosodan helmikuussa 1942 hän anoi vapautusta Päämajan tehtävästään. En tiedä, oliko se hänen tietoinen pyyntönsä, mutta joka tapauksessa hänet nimitettiin JR 45:n III pataljoonan 9. komppaniaan.

Rykmentti kuului 8. Divisioonaan, joita kutsuttiin Kolmen kannaksen koukkaajiksi.

– Sillä lailla siinä sitten reissua tehtiin. Esimiehenä hän oli loistava, kerta kaikkiaan. Ei mikään saivartelija. Asiallinen, mutta tietysti tehtiin niin kuin hän sanoi. Siinä ei ollut mitään tiukkaa: se oli komento komentona silloin kun komennetaan ja silloin kun kaveerattiin, niin kaveerattiin normaalisti.

Yhteys ja ystävyys säilyi myöhemminkin.

– Meillä oli oikein kiva asevelihenki. Eri tilaisuuksissa olin yliluutnanttina hänen oikeana kätenään.

Syöpään pian diagnoosinsa jälkeen vuonna 2000 kuollut Juhavaara säilytti Lundénin mukaan elämänasenteensa loppuun saakka.

– Hän oli pirteä ja aina valmis kaikkeen; oikein sellainen ”pois alta risut ja männynkävyt!”, hän nauraa vanhaa toveriaan lämmöllä muistellen.


Torsti Juhavaara (toinen oik.) JR 45:n miesten kanssa Kolmen kannaksen koukkaajien kokoontumisessa 1980-luvulla. Vasemmalla Puolustusvoimaine entinen komentaja, kenraali Simelius.

Vuoro alkaa

– Jokainenhan koki tilanteensa omalla tavallaan ja lehdistä ja kirjoista olemme saaneet jälkikäteen lukea värikkäitä ja ehken väritettyjäkin kuvauksia kanssaihmisten kohtalon hetkistä, Juhavaara arvioi Lundénille syyskuussa 1996 lähettämissään muistelmissa, mutta myönsi, että hänen oma kokemuksensa noista hetkistä oli ”seurauksineen järkyttäväksikin luonnehdittava.”

– Olin nuorena reservinvänrikkinä saanut yllättävän komennuksen Päämajan Operatiiviselle osastolle. Melko pian yleistilanteen kiristyessä sain vuorollani määräyksen osaston päivystäväksi upseeriksi. Päivystysvuoroni alkoi 29.11.1939 klo 16:00 ja päättyi 30.11. klo 09.00.

Päivystäjälle varattu paikka oli esikunnan kolmannen kerroksen käytävällä sotamarsalkka Mannerheimin huoneen ulkopuolella. Korkeavuorenkatu 21:n ikkunoista hän seurasi esikunnan henkilöstön poistuvan kaupungille neljän jälkeen, ”kuin virka-aikana konsanaan.”

– Elettiinhän Suomessa lähes rauhanomaisissa oloissa ja tavat olivat sen mukaiset.

Tuon yön jälkeen mikään ei kuitenkaan olisi ennallaan.



Sota on syttynyt

– Tunsin illan edistyessä oloni orvoksi, sillä olin yksin ja puhelimetkin, joita oli käytössäni kaksi, olivat enteellisesti melko hiljaa.

Juhavaaran vuoro oli edennyt jo viimeisiin tunteihinsa, kun muutama minuutti yli seitsemän puhelinkeskuksesta tuli ilmoitus. 

– Teille tulee puhelu- hätäsanoma! Laskekaa kuuloke puhelimelle ja odottakaa; puhelun tilaajaa etsitään!

Noiden hetkien Juhavaara kertoi tuntuneen ikuisuudelta.

– Kun toinen soitto sitten kuului, nostin kuulokkeen ja kuuntelin, miten puhelinlinjalla räiskyivät hätäiset salamointia muistuttavat äänet. Eetterissä todella kiehui ja tilanne kehittyi vakavaksi. Näin koin minäkin sen.

Yhteyksien toimivuuden osoittaneen toisen soiton jälkeen puhelun tilaaja, eversti Svensson, asiallisesti, mutta ”erittäin huolestuneena” käski yhdistämään puhelun heti Marsalkalle.

– Kerroin, ettei hän ollut esikunnassa tavattavissa ja että turvallisuussyistä en voinut myöskään antaa vastausta siihen, missä hän oli. Seuraavaksi puhelu käskettiin yhdistämään kenraali Oeschille, joka hänkään ei ollut paikalla. Pienen sanailun jälkeen eversti Svensson olisi ollut valmis kertomaan asiansa eversti Airolle tai everstiluutnantti Nihtilälle, mutta kun hekään eivät olleet paikalla, kysyin voinko tehtävieni mukaisesti välittää sanoman.

Vaihtoehtoja ei enää ollut – niin tiukasta paikasta oli kyse, kuten päivystäjälle pian selvisi, Svenssonin vielä erikseen painottaessa asian kiireellisyyttä ja tärkeyttä.

”Hätäsanoma. Neuvostoliiton joukot ovat ylittäneet tänään kello 7.00 valtakunnan rajan. Omat etuvartiot ovat vetäytyneet asemistaan. Suojajoukkomme ovat parhaillaan ankarissa taisteluissa vihollista vastaan. Taistelut jatkuvat.”

Tarinan kertominen saa Lundénin yhä henkäisemään ihmetyksestä.

– Että tällainen nuori vänrikki sitten sai homman hallintaansa! Se oli puhelu, jonka hän muisti koko loppuelämänsä. Hän tiesi sodasta ennen Mannerheimiakin!


Helsingin Sanomien etusivu 30.11.1939

Jaa kirjoitus:

26.11.2019 Mainilan lottakanttiinin vieraskirja ja muut sotahistoriaharrastajan tärpit Huutokauppa Helanderin huutokauppaan 27.11.2019

Helsingin Viikissä sijaitsevalla Huutokauppa Helanderilla   järjestetään vuosittain noin 30 salihuutokauppaa. Myyjiin kuuluu yksityishenkilöiden lisäksi viranomaisia, julkisia tahoja ja yhteisöjä.  Huutokauppaluetteloissa on usein sotahistoriaharrastajaa ja -keräilijää kiinnostavaa militariaa.

Seuraava salihuutokauppa pidetään keskiviikkona 27.11. ja nyt itsenäisyyspäivän ja Talvisodan syttymisen muistopäivän alla on myynnissä poikkeuksellisen kiinnostavaa materiaalia, vinkkaa markkinointikoordinaattori Minna Sirén.

Keräilijöiden (tai sellaiselle mieluista ja ainutlaatuista joululahjaa metsästävän…!) kannattaa siis ehdottomasti käydä vilkaisemassa valikoima.

Koko katalogin löydät täältä, seuraavaan olemme keränneen kiinnostavimmat tärpit.



Myynnissä on mm. Tukholmassa vuonna 1902 painettu Suomen sotalaitos-kirja (kohde 317). Mannerheim-keräilijää hemmotellaan Mannerheimin valokuvalla (kohde 313), Mannerheim-aiheisilla veistoksillaa (kohteet 265, 266, 268) sekä kohteella 269, josta löytyy muutakin kipsipatsaan lisäksi muutakin Mannerheim-keräilijää kiinnostavaa esineistöä.


Kohde 269

Sotahistoriasta ja kunniamerkeistä kiinnostuneen kannattaa vilkaista kunniamerkkejä ja sota-aikaisisa valokuvia rintamalta tarjoavat kohteet 326 sekä 323. Sodissa kaatuneen omaisille luovutettu sururisti sekä muuta asevelvollisuusajan esineistöä löytyy puolestaan kohteesta 341.

Suojeluskunta-aiheinen materiaali on Mannerheimin lisäksi toinen suomalaisten sotahistoriaharrastajien suosikkikohde ja aiheesta kiinnostuneen kannattaakin tsekata kohteet 319 ja 321.


Kohde 323

Myynnissä on myös lotta-aiheista esineistöä ja niiden joukosta löytyy koko huutokaupan helmikin.

Kipsinen lotta-patsas löytyy kohteesta 267 ja muuta lotta-aiheista materiaalia (hihamerkkejä, kahvikuppi, laulukirjoja sekä nenäliinoja) kohteesta 325.

Kohde 327 on Sirénin mukaan ihan erityisen mielenkiintoinen.

– Mainilan lottakanttiinissa ollut erään lotan vieraskirja sisältää useiden upseerien, kenraalien ja everstien kirjoituksia kuvineen. Kenraalimajurit Paavo Paalu, Väinö J. Oinonen,Jussi Sihvo sekä kahden Mannerheim-ristin ritari Aaro Pajari ovat näistä vain muutamia. On siellä yksi kirjoitus Joulupukiltakin, hän nauraa.

Kyseessä on Sirénin mukaan enemmän kuin vain uniikki kohde.

– Ennen kaikkea se vie meidät takaisin muistoihin, ja siihen kuinka tärkeää työtä Suomen lotat tekivät ja kuinka paljon he kohtasivat upeita ja rohkeita sotilaita. Tämä kohde on vain pieni palanen siitä ajasta, hän ihastelee.


Kohde 327

Huutokaupan näyttö pidetään Helanderin päärakennuksessa (Hernepellonkuja 8-10) tiistaina 26.11.2019 klo 12.00–19.00 ja huutokauppapäivänä keskiviikkona 27.11.2019 klo 12.00–13.00. Itse huutokauppa alkaa klo 13.

– Huutokauppaan voi osallistua myös omalla tietokoneella tai älypuhelimella reaaliajassa, missä tahansa ihminen onkaan, Helanderilta muistutetaan.

– Ennakkotarjouksia voi tehdä luettelon kautta verkossa jo nyt tai sitten voi jättää puhelintarjouksen.

Jaa kirjoitus:

24.11.2019 Minun veteraanini: Maggie Mannerheim – ”Meillä on molemmilla Mannerheimien silmät”


Jokaisessa Kenttäpostia-lehdessä suomalaiset kertovat veteraanista elämässään. Tällä kertaa Göteborgissa asuva Maggie Mannerheim jakaa isoisoisosetänsä C.G.E.Mannerheimin tarinan.

Haluaisitko sinä jakaa tarinasi? Ota yhteys toimitus@sotaveteraaniliitto.fi


Marsalkasta ei usein näe hymyilevää kuvaa, Maggie Mannerheim huomauttaa.

Marsalkka oli isoisäni setä. Emme koskaan tavanneet, sillä minä synnyin 11 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Isäni tapasi hänet pari kertaa. 

Hän keskusteli sodasta sisarustensa kanssa ja hänen kirjeitään löytyy Kansallisarkistostakin. Hän pohti paljon näitä asioita, keskusteli etenkin vanhimman veljensä Carlin kanssa, joka oli minun isoisäni isä. Bobrikov oli karkottanut Carlin maanpakoon rangaistuksena hänen osallisuudestaan taistelussa Suomen itsenäisyyden puolesta, joten hän muutti Ruotsiin. Hän ei enää päässyt takaisin Suomeen ja kuoli sitten Tukholmassa. Hän oli hyvin aktiivinen Suomen itsenäisyyden puolestapuhuja. 

Ylipäällikkönä marsalkalla oli harteillaan suuri vastuu ja hän joutui tekemään vaikeita päätöksiä vaikeissa paikoissa. Hän mietti koko ajan, että olivatko tehdyt päätökset oikeita. Itsekriittinen hän oli. Olen saanut käsityksen, että marsalkka, niin kuin isäni ja isoisäni ja isoisoisäni, olivat aika realisteja, jopa pessimistejä tilanteen suhteen: Suomen kohtalo vaikutti aika ajoin hyvinkin toivottomalta. 


Maggie Mannerheim epäilee presidenttiyden olleen Mannerheimille vastanmielinenkin tehtävä

Kokenut tasapainoilija 

Uskon hänen suhtautumisensa sotien lopputulokseen olleen sama, kuin suomalaisilla yleensäkin: paljon hävisimme, mutta jotain voitimmekin: itsenäisyys säilyi ja sehän oli se päämäärä. Mutta kova oli hinta. Eihän hän sitä koskaan tietysti juhlia voinut: niin moni nuori sotilas ja heidän perheensä olivat saaneet kärsiä. Hän oli paljon tekemisissä esimerkiksi sotaleskien kanssa.  

Hänestä tuli vielä presidenttikin, mikä on aika ainutlaatuista. Se oli hänelle varmasti vähän vastenmielistä myös, mutta hän tiesi, että Suomen etu vaati sitä: hän osasi tasapainotella Venäjän kanssa, niin kuin siinä tehtävässä tarvittiin. 

Marsalkka oli pessimistinen Suomen suhteen ja sanoi sukulaisilleen, että kannattaisi melkein lähteä, jos tahtoo olla ihan varma, että pääsee elämää ja uraa rakentamaan. Hän oli jo hänen asemassaan kokenut kaksi sotaa samaa vihollista vastaan ja varmasti odotti kolmatta, ennemmin tai myöhemmin. Sitä en osaa sanoa, että paljon hän ajatteli Suomella aikaa olevan. Pessimismiähän oli tuolloin kaikkialla – kyllähän Suomessa elettiin pelossa vielä monta vuosikymmentä.  


Mannerheim äänestettiin vuonna 2004 historian Suurimmaksi Suomalaiseksi yli neljäsosalla kaikista äänistä

Historian suurin suomalainen

Ei lapsena osaa analysoida ympäristöään, mutta näin jälkeenpäin katsoen olen ihan kauhuissani siitä, millainen vaikutus nimellämme on varmasti ollut esim. opettajiin – pienestä saakka olen ollut ihan omassa laatikossani. Mielessä on käynyt, että ehkä isänkin olisi pitänyt muuttaa maasta, niin kuin hänen sisarensa tekivät. Mutta hän rakasti Suomea ja varmaan myös ajatteli, että jonkun pitää olla täälläkin edustamassa perhettä.  

Sodan jälkeinen Suomihan oli vähän toivoton paikka olla Mannerheim. Itse kävin kouluni 70-80-luvuilla ja vielä silloinkin jäi oppi Suomen sotahistoriasta vähäiseksi. Pahinta oli, miten veteraaneja kohdeltiin, pilkattiin suorastaan.  

Kun Mannerheim joitain vuosia sitten äänestettiin Suomen historian merkittävimmäksi suomalaiseksi, niin kyllä sekin lämmitti sydäntä, mutta minulle merkittävintä oli sen poliittinen ulottuvuus: että nyt voimme ja saamme vihdoinkin arvostaa ja kiittää veteraanisukupolveamme. Että nyt ollaan vihdoin poliittisesti puhtailla vesillä ja se Neuvostoliiton nöyristely ja suomettuminen saivat vihdoinkin nokkaansa. Moni veteraani ehti kuolla ennen tätä valon paluuta. Se taistolaisten propaganda oli sydäntä riipaisevaa ja esimerkiksi isäni kärsi siitä hyvin paljon. Häneltä meni kunnioitus suomalaisia poliitikkoja kohtaan. 


Raskaan nimen taakka 

Nimi velvoittaa ihan joka hetki ja aina en ole ihan onnistunut ymmärtämään, miten paljon. Paljon olisin varmaan voinut tehdä toisin siinä mielessä; ottaa huomioon, että miten raskas tai valovoimainen tämä nimi on. Siihen tottui, kun ei ollut koskaan muutakaan kokenut.  

Ei se kuitenkaan nosta minua omissa silmissäni mitenkään. En tunne olevani siitä syytä ”joku”. Mutta samaan aikaan olen nauttinut ulkomailla asumisesta juuri siksi, että siellä ei ole patsaita ja minun nimisiä katuja. Siellä saan olla ihan vapaa ja anonyymi, viihdyn tämän kanssa paremmin.  

Emme ole perheessämme mitenkään suurihmisiä siinä mielessä, että olisimme menestyneitä millään alalla, edes taitelijana, puhumattakaan akateemisesta maailmasta. Olemme kaikki aika tavallisia. Se tietty lahjakkuus mikä hänessä ja monessa hänen sisaruksessaan oli… emme me jälkipolvet ole päässeet samalle tasolle.  


Mannerheimin patsaita löytyy mm. Lahdesta

Farbror Gustavf 

Meidän perheellemme hän setä Gustaf, farbror Gustaf. Hän oli voimakas hahmo ja paljon läsnä, vaikuttaen meidänkin kasvatukseen. Lapselle hän oli kuin kuka tahansa julkkis. Se oli meidän arkeamme. En tiedä, ymmärsimmekö teini-ikäisinäkään, mistä oli kyse: että hän oli maamme pelastaja.

Se farbror Gustaf, jonka sukumme tunsi, oli vakava. Hän oli kokenut sotia, hän oli henkilökohtaisella tasolla kokenut surua oman perheensä sisäisten asioiden vuoksi. Yritti hän myöhemmin Kaivopuiston-vuosinaan lähentyä tyttäriensä kanssa, mutta venäläisen yläluokkaisen äitinsä kasvattamina he olivat kasvaneet hyvin erilaiseen elämään kuin hän. 

Hänen Kaivopuiston talonsa toimii nykyään Mannerheim-museona. Olen käynyt siellä useita kertoja ihan pienestä saakka ja museon tuoksu vie minut takaisin lapsuuteen. Se on minulle vähän sellainen mummon mökki; lapsuuteen kuuluva koti. Rakastan historiaa ja aikamatkoja, joten jo siksikin museo puhuttelee. Sehän on melkein koskematon, aivan niin kuin se oli hänen vielä eläessään. Se on hyvin kiehtova paikka ja kyllä siitä tulee perheenomainen fiilis, koska siellä on potretteja minunkin esi-isistäni. Kyllä se tietyllä tapaa kodilta tuntuu.  


Marsalkan Kaivopuiston- koti toimii nykyään museona

Syvä tunnetason yhteys 

Häntä on tutkittu niin paljon, että perheen ulkopuoliset asiantuntijat varmaan tuntevat hänet paremmin kuin me! Hän oli hyvin pidättyväinen ja muodollinen, myös perheensä parissa. Se kuului toki myös siihen aikaan: ei aatelismies levitellyt tunteitaan ja draamojaan Instagramiin. Yksityiselämä todellakin oli yksityinen asia.  

Kielitaito, kiinnostus muita kulttuureita kohtaan ja kyky sopeutua niihin yhdistävät meitä. Marsalkkahan oli myös tutkimusmatkailija ja tuon piirteen, tietyn rauhattomuuden ja uteliaisuuden tunnistan itsessäkin: Suomessa en ole asunut yhtäjaksoisesti kovinkaan pitkiä jaksoja.  

Meillä on molemmilla Mannerheimin silmät, tummareunaiset ja siniset. Kun katson niihin, niin koen tunnetason ymmärrystä ja hyvin syvän yhteyden; että hän on minun perhettäni. Isäni kanssa tunsin sitä samaa. Olen varma, että marsalkan, Carlin ja Sofien, marsalkan tyttären kanssa, olisimme samaa mieltä monesta asiasta. Jos tapaisimme, tai, sitten kun tapaamme toisella puolella, niin meillä tulee olemaan paljon mielenkiintoisia keskusteluja!




Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 5/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Jaa kirjoitus: