Uutiset

13.8.2018 Salpalinja-museolla näyttely Väinö Linnasta

Miehikkälän Salpalinja-museossa avautui perjantaina 10.8. Väinö Linnan elämästä kertova näyttely, joka on näytteillä vuoden 2019 loppuun saakka. Näyttelyssä voi valokuvien ja arkistomateriaalin avulla seurata Linnan tietä Urjalassa vietetyistä lapsuus- ja kouluvuosista Finlaysonin tehdastyöntekijäksi ja sodan jälkeen kirjailijaksi.

Julkisuuteen Linna nousi hänen jatkosodan kokemuksiinsa perustuvan, vuonna 1954 ilmestyneen Tuntematon sotilas -romaanin myötä, joka teki hänestä kansalliskirjailijan. Suomen Filmiteollisuus osti nopeasti romaanin filmausoikeudet. Ohjaaja Edvin Laineen elokuvan kuvauksia vuonna 1955 tehtiin lähinnä Uudellamaalla ja Kaakkois-Suomessa. Näistä kuvauksista on näyttelyyn poimittu valokuva-aineistoa Miehikkälästä ja Immolasta.


Tuntematon sotilas-elokuvan kuvauksia Miehikkälän maastossa 1955

Näyttelyssä paneudutaan erityisesti Linnan jatkosodan vuosiin, ja elämänvaiheeseen, jolloin hän vaikutti Miehikkälässä jalkaväen koulutuskeskus 22:ssa.

Linna palveli jatkosodan hyökkäys- ja asemasotavaiheessa jalkaväkirykmentti 8:n konekiväärikomppaniassa. Tällä elämänjaksolla oli huomattava merkitys Tuntematon sotilas -romaanin syntyyn. Rintamalta Linna sai huhtikuussa 1943 siirron kouluttaja-aliupseeriksi Jalkaväen koulutuskeskus 22:een Tammelaan. Koulutuskeskus muutti saman vuoden syyskuussa Virolahdelle ja Miehikkälään, jossa oli valmiina koulutuskeskukselle sopivia parakkikyliä.

Parakit olivat Salpalinjan linnoittajien rakentamia, ja jatkosodan myötä tyhjiksi jääneitä. Koulutuskeskuksen sijoittamisen Salpalinjan tuntumaan ratkaisi tarjolla olleiden majoitusparakkien lisäksi se, että niiden läheisyydestä löytyi koulutukseen soveltuvaa harjoitusmaastoa. Kenttätyöt voitiin korvata tutustumalla alueelta jo ennestään löytyviin ja hyvin rakennettuihin Salpalinjan linnoitteisiin.

Linna toimi kouluttajana koulutuskeskuksen II pataljoonassa, joka oli sijoitettu Miehikkälän Kylmälään ja Saivikkalan Myllylammen ja Pitkälammen maastoon. Näyttelyssä voi lähemmin tutustua koulutuskeskuksen toimintaan ja arkeen Miehikkälässä asemasodan vuosina. Neuvostojoukkojen suurhyökkäys Karjalan kannaksella muutti koulutuskeskuksen arkea siten, että oppitunnit ja maastoharjoitukset vaihtuivat työpalvelukseen Salpalinjalla. Rintama alkoi lähestyä uhkaavasti, ja kaikki joukot tarvittiin Salpalinjan vahvistamiseen. Myös Linnan 7. komppania osallistui linnoitustöihin lähes siihen asti, kunnes pataljoona muutti Miehikkälästä Pohjois-Pohjanmaalle Pyhäsalmelle.

Koulutusaikanaan Miehikkälässä Linna tapasi myös paikallisen talon tyttären, tulevan vaimonsa Kerttu Seurin.


Tuntematon sotilas-elokuvan tekijäkaartia, Väinö Linna (vas.), ohjaaja Edvin Laine sekä käsikirjoituksesta vastannut Juha Nevalainen

Väinö Linna -näyttelyn tuotannosta vastaa Miehikkälän Salpalinja-museo yhteistyössä Työväenmuseo Werstaan kanssa. Werstaan tuottamat kuvataulut ovat peräisin museon laajemmasta Linnan elämää, tuotantoa ja yhteiskunnallista merkitystä valottavasta Väinö Linna -näyttelystä.

Näyttely on avoinna museon aukioloaikoina elokuussa päivittäin klo 10-18 ja syyskuussa ke-su klo 10–18.

Ryhmille museo on avoinna tilauksesta ympäri vuoden.

PÄÄSYLIPUT
8 € aikuiset
5 € lapset (7-16-v.), varusmiehet, opiskelijat, eläkeläiset, työttömät
16 € perhelippu (2 aikuista ja alle 16-v. lapset)
1 € koululaiset ja varusmiehet opastettuina ryhminä museon aukioloaikoina
12 € kausilippu, aikuiset
7,50 € kausilippu, lapset (7-16-v.), varusmiehet, opiskelijat, eläkeläiset, työttömät

 Hinnat ovat voimassa museon aukioloaikoina, jolloin pääsylipun hintaan sisältyy myös opastettu museokierros.

 Opastetut museokierrokset alkavat tasatunnein.

 

Jaa kirjoitus:

7.8.2018 Apua kaivataan – tiedätkö sinä ”Rymylästä”?

Karhumäen suunnalla, marraskuu 1941

FM Riku Kauhanen on tekemässä tietokirjaa Karhumäestä 1941–1944, mutta on törmännyt arvoitukseen, johon toivomme saavamme vastauksen teidän kauttanne.

Eino Kettusen ”Karhumäen laulussa” lauletaan:

”Rattoisaa on Brondinilla, varmasti myös Fazerilla, Rymylässä nykyään myös hyvin viihdytään.”

Viittaavatko Fazer ja Brondin (Helsingin kuuluisimmat kahvilat) johonkin paikkaan Karhumäellä?

Rymylälle löytyy kaksi merkitystä: ”Villa Rymylä” oli ilmeisesti Metsätoimiston tila Karhumäellä, mutta Mauno Koivisto mainitsee muistelmissaan rintamavastuun vaihtuessa jättäneensä ”Rymylän” taakseen.

Rymylä-nimitystä käytettiin paristakin paikasta Karhumäellä ja Maaselän kannaksella, mutta viittaavatko Fazer ja Brondin helsinkiläisten kahviloiden lisäksi myös joihinkin Karhumäen paikkoihin, esim. kanttiineihin?

Oliko Rymylälle muita merkityksiä kuin Metsäpiirin toimiston ”Villa Rymylä” tai Mauno Koiviston muistelmissaan mainitsema rintamalohko?

Onko teillä tietoa? Olisiko jollain lähipiirinne veteraaneista ratkaisu mysteeriin?


Tutkija on kiitollinen kaikista arvotuksen ratkaisemiseen liittyvistä tiedoista. Vastauksia voi lähettää osoitteeseen rrikukauhanen@gmail.com

 

 

Jaa kirjoitus:

6.8.2018 Olli Kivioja on yksi viimeisistä Pilvenveikoista

Viikonloppuna nähtiin Helsingissä Hornet-hävittäjän ylilento. Kyseessä oli Ilmavoimien komea kunnianosoitus yhdelle omistaan: jatkosodan lentäjäveteraanille vänrikki Clas-Eric Forssille, jonka hautajaisia vietettiin lauantaina Hietaniemen hautausmaalla.

Forssia hänen viimeiselle matkalleen saattamaan kerääntyneiden joukosta erottui kolmen miehen ryhmä. He edustivat Pilvenveikkoja, valiojoukkoa, joihin Forssillakin oli ollut etuoikeus kuulua. Nyt Pilvenveikkoja on Suomessa enää 13. Yksi heistä on noihin kolmeen mieheen lukeutunut helsinkiläisveteraani Olli Kivioja.

Olli Kivioja on yksi viimeisistä Pilvenveikoista

Sodan aikana Kivioja oli ensin konekiväärimiehenä Uhtuan rintamalla, mutta vaihtoi aselajia ja meni kesäkuun puolivälissä 1943 Kauhavalle lentosotakouluun.

– Forss tuli jalkaväestä niin kuin minäkin. Yhdessä aloitimme Kauhavalla.

Peruskurssi kesti vuoden. Koulutuksen aikana tuli tutuksi 15 eri konetyyppiä.

– Koneet olivat aina kunnossa, siitä saa kiittää mekaanikkoja. Päämekaanikko oli Ilmavoimissa koulutettu, mutta apumekaanikot olivat usein ihan maanviljelijöitä – silloin 30-luvun lopulla traktorit yleistyivät ja jokainen maanviljelijä oppi käsittelemään ja korjaamaan moottoreita, hän muistuttaa.

– Rintamalla, esimerkiksi Laatokan suunnalla Ruokolahdella, oli suomalaisten käyttämä jääkenttä, jota vihollinen tietysti yritti pommittaa. Jos tuli moottorinvaihto, niin mekaanikot joutuivat tekemään sen yöllä. Kovassa pakkasessa niillä oli öljytynnyri nurinpäin ja siellä sisällä paloi nuotio niin, että se tynnyrin pinta pysyi lämpimänä. Työkaluja oli kaksi settiä, yksi aina tynnyrin päällä lämpenemässä ja toinen mekaanikolla käytössä. Avokäsin siellä työskenneltiin. Se lentäjä, jolta tästä kuulin, ihmetteli kyllä kovasti, että miten ne niissä olosuhteissa saivat koneet huolletuksi.

– Niiden mekaanikkojen asuntona oli Konnunsuon vankilan navetta, sellaisissa olosuhteissa sitä oltiin. Tarinoita noista ajoista kyllä riittäisi, hän naurahtaa.


Kauhavan lentosotakoulu

Kiviojan ja Forssin kanssa Kauhavalla aloitti koulutuksen 53 oppilasta. Neljä heistä joutui pian maitojunaan, yksi kuoli hävittäjäharjoituksissa sattuneessa yhteentörmäyksessä. Myöhemmin väki väheni entisestään.

– 15 meistä valittiin pommikonekoulutukseen. Olimme Luonetjärvellä kaksimoottorikoulutuksessa ja meillä oli matalalentoharjoitus, jossa oli määrätty 50 metriä alimmaksi korkeudeksi. Meillä oli yksi kaveri, joka ei oikein piitannut määräyksistä, ja kahden koneen lähtiessä parilennolle halusi hän ajaa niin matalalla, että potkurin aiheuttama aaltoliike näkyisi vedenpinnassa. No, kyllähän se varmasti näkyikin, mutta potkuri otti veteen ja siinä kuoli koko neljän hengen miehistö, Kivioja muistelee.

– Oli siellä semmoista tottelemattomuutta: moni tapatti itsensä ihan turhaan. Yhden laivueen komentaja halusi näyttää, miten sitä taitolentoa oikein lennetään ja meni lentokentän yläpuolelle tekemään vaakakierteitä. Kone syöksyi maahan ja seuraavalle everstille aukeni komentajan paikka, kun kuolemahan siitä tuli, hän tokaisee.

– Suurin osa tietysti oli todellista työtä ja tarpeelliset säännöt huomioitiin.


Lentolaivue 42:n käyttämää Bristol Blenheimiä varustellaan lentokuntoon, Mikkeli 1941

Pommikonekoulutuksen jälkeen Kivioja siirrettiin lentolaivue 42:ään. Lokakuussa 1944 sota alkoi olla jo lopuillaan, eikä lentoja juurikaan enää huonon sään vuoksi ollut.

– Voin sanoa, että onneksi, sillä saksalaisilla oli silloin jo tutkat, mitä emme tienneet, joten he pystyivät ampumaan pilvessäkin olevaa konetta. Niillähän oli erittäin tarkka ilmavalvonta, kun heidän joukkonsa marssivat Muoniosta Käsivarren kautta Norjan puolelle, Kivioja huomauttaa.

Lapin sodan päättymispäivän 27.4. kunniaksi on Kilpisjärvellä Kolmen valtakunnan rajapyykillä vuodesta 1995 vietetty juhlatilaisuutta, johon Kiviojakin on ottanut useasti osaa.

Pommikoneen lentäjän tarkkuudelle löytyi käyttöä sodan jälkeenkin: Kivioja luki kirurgiksi ja teki uransa aikana yli 30 000 leikkausta. Kuusikymppisenä hän päätti aloittaa liikunnan harrastamisen ja juoksi ensimmäisen maratoninsa. Viimeisen hän juoksi ollessaan jo 85-vuotias.

– Tuli niitä maailmanmestaruuksiakin, hän heittää silmät tuikkien.

Nyt ikää on 93. Minkä hän arvelee pitkän iän salaisuudeksi?

– Sen kun tietäisi!


Pilvenveikkojen klubimerkki

Mutta entäs ne Pilvenveikot?

– Se onkin aika mukava tarina, Kivioja ilahtuu.

Pilvenveikot perustettiin vuonna 1976 yhdistämään sotilaslentäjiä ja vaalimaan suomalaisen lentäjän perinteitä.

– Yksi sotalentäjistä, Kullervo Virtanen, oli kaverinsa kanssa 1974 Lontoossa liikematkalla, kun he Piccadillyllä kävellessään näkivät näyteikkunassa mallinuken, jolla oli päällään ilmavoimien klubitakki. Silloin Kullervo totesi, että kyllä meidänkin tarvitsee saada tämmöinen ja kaksi vuotta myöhemmin Pilvenveikot sai alkunsa. Ensin siihen saivat liittyä ohjaajat, vähän ajan kuluttua tähystäjät ja lopuksi myös konekivääriampujat. Jäsenyyttä haettiin, ketään ei kutsuttu, Kivioja kertoo.

– On vaikea sanoa tarkalleen, kuinka monta suomalaisia oli lentäjänä. Suomen lentomerkin saaneita oli 1200, joista oletan sota-aikana olleen lentämässä noin 600. Yli 40-vuotiaathan eivät enää olleet sotalennolla.

Hakemuksia tuli yhteensä 525. Kaikki lentäjät eivät koskaan liittyneet – osa jäi odottamaan kutsua, toisille pitkä välimatka esti osallistumisen toimintaan Helsingissä.

Pilvenveikkoihin liittyneille tehtiin hakaristilentomerkin pronssinen jäljennös, joka voidaan aikanaan kiinnittää hautakiveen. Tämä on kuitenkin ammattimiehen tehtävä.

– Se on kiinnitettävä huolella, että pysyy kiinni. Ilmari Juutilaisen, sen lentäjä-ässän hautakivestä Tuusulassa se varastettiin, Kivimäki pahoittelee.



– Meillä Pilvenveikoilla on tapana, että jos omaiset toivovat, niin meistä muutama menee aina siunaustilaisuuteen. Seremoniamme alkoi aikoinaan ihan normaalina seppeleenlaskuna, pikku puheena ja seppeleennauhojen lukemisena, mutta eihän niitä kukaan kuule. Niinpä vuodesta 1995 lähtien meillä on ollut sellainen tapa, että Pilvenveikot menevät arkulle sen molemmin puolin ja ottavat asennon. Jokaisella on yksi punainen ruusu oikeassa kädessään rinnan korkeudella ja silloin urkuri alkaa soittamaan Finlandia-hymniä. Kun hymni on loppu, niin Pilvenveikot sanaa sanomatta laskevat yhtä aikaa kukin oman ruusunsa arkulle, perääntyvät, ottavat asennon, kumartavat arkulle, kumartavat omaisille ja lähtevät pois. Siinä ei enää mitään puheita pidetä.

 

Jaa kirjoitus:

2.8.2018 Tiltu ja Molotoff – JR26:n karvaiset yökiitäjät

Suomen Talvisodan menestyksen syyksi on aseellisen ylivoiman sijaan arveltu taktista ylivertaisuutta, mutta yhtä lailla salaisena aseena on pidetty sitä kuuluisaa ”Talvisodan henkeä”. Vaan oli niitä salaisia aseita jatkosodassakin.

Ässärykmentin nimellä tunnetulla Jalkaväkirykmentti 26:lla oli kaksi hyvin erityistä ”yöhävittäjää”.

Vaikka ne auttoivatkin nostattamaan rykmentin miesten mielialaa ja sitä kautta ylläpitämään taistelutahtoa, tekivät Tiltuksi ja Molotoffiksi ristityt pedot tuhoa lähinnä paikallisen pieneläimistön parissa. Kyseessä oli nimittäin kaksi huuhkajaa.


Tiltu ja Molotoff, komentajan lemmikkihuuhkajat

Orvoksi jääneistä huuhkajanpoikasta tuli rykmentin komentajan, everstiluutnantti S.E. Laaksosen lemmikkejä, joille hänen nähtiin usein puhelevan.  Pian niistä tuli koko rykmentin maskotteja, joiden muonitukseen pojat ampuivat komentajansa määräyksestä varpusia, variksia ja harakoita.

Myöhemmin miehet alkoivat tuoda huuhkajille myös seudulta runsaasti löytyviä käärmeitä, jotka upposivat kiitollisesti veljesten nälkäisiin kitoihin.


Tiltun ja Molotoffin ruoka-aika

Jalkaväkirykmentti 26:n jatkosodanaikainen sotatie kulki Helsingistä Suokumaalta Säiniölle ja Petroskoin tieltä Karhumäkeen.

Yksiköiden vajaista miehistövahvuuksista huolimatta oli JR26 siirtynyt 20.-26.6. välisenä aikana autokuljetuksin lähelle valtakunnan rajaa Miehikkälän kirkonkylän pohjoispuolelle.

Heinäkuun ensimmäisten päivien aikana JR26 siirtyi marssien Taavetin asemalle ja suoritti junamatkan Joutsenoon. Sieltä oli edessä marssi rajalle, jossa rykmentti ryhmitettiin seuraavasti:

I Pataljoona otti rintamavastuun välillä Kuurmanpohja – Suokumaajärvi – Kontuvälille Kuurmanpohja – Kontu

II Pataljoona alueella Leppälä – Konnunsuo rykmentin reservinä

III Pataljoona jäi Leppälän itäpuolelle rykmentin reserviksi

Rintamavastuita vaihdeltiin pataljoonien kesken. Rykmentin esikunta asettui komentajansa, everstiluutnantti Laaksosen johdolla Leppälään.


JR 26:n vaiheita heinäkuussa 1941

Tällä alueella JR26 oli taisteluvalmiudessa 21.8.1941 saakka. Toiminta etulinjassa oli alusta asti vilkasta vihollisen moukaroidessa suomalaisten asemia tykistöllä sekä kranaatinheittimillä. Rykmentin sotapäiväkirjat ovat täynnä mainintoja tykistötulen ja hävittäjälentueiden sytyttämistä metsäpaloista.

Tiltu ja Molotoff Kuurmapohjassa 16.7.1941

Jatkuvan tulituksen lisäksi myös koko leveydellä suoritetut tiedusteluhyökkäykset koettelivat linjojen kestävyyttä. Tiedustelua tekivät myös suomalaiset.

7.7 komppaniat saivat käskyn suorittaa jatkuvaa partiointia.  Yhden tällaisen partion mukana heinäkuun alussa riveihin saatiin myös tuossa vaiheessa vasta noin viikon ikäiset Tiltu ja Molotoff.

Huuhkajien kerrotaan tulleen otetuksi talteen Kuurmanpohjan/ Penttilän (Suokumaa) ja Nuijamaan Konnun kylän väliseltä alueelta, jossa sijaitsi taisteluissa keskeiseksi suojaksi noussut, ”Gibralttariksi” kutsuttu kallio.

1. pataljoonan sotapäiväkirjasta löytyvän merkinnän mukaan yhden joukkueen kerrotaan löytäneen 8.7. kaksi maakotkanpoikasta, jotka Tauno Aro kuljetti leiriin näkkileipälaatikossa. Lähempi tutkiskelu paljasti kuitenkin kyseessä olevan huuhkaja.

Alkuperäisestä suunnitelmasta lähettää ne Korkeasaareen luovuttiin ja ne sijoitettiin rykmentin komentajan ohjeistuksesta rykmentin esikunnan muonavahvuuteen.

Ensimmäinen kaveruksista löytyvä kuva on päivätty 16.7.

Suhde ottoemoon muodostui pian varsin läheiseksi ja kuva huuhkajanpoikaset olkapäillään poseeraavasta Laaksosesta on herättänyt ihastusta ulkomaillakin.

”Siinä on kolme pöllöä”, kerrotaan Laaksosen tokaisseen huvittuneena heti kuvan oton jälkeen 21.7. 1941.


Everstiluutnantti Laaksonen pöllojensä kanssa

”Molonakin” tunnetun Molotoffin nimen alkuperä lienee kaikille selvä. Esikuvana toimineen Neuvostoliiton ulkoministerin Vjatšeslav Molotovin mukaan on nimetty paitsi se kuuluisa cocktail (aseena käytetty polttopullo), myös Neuvostoliiton Suomeen pudottamat rypälepommit, jotka Suomessa saivat hirtehisen lempinimen Molotovin leipäkori. Nimitys oli peräisin ministerin väitteestä, jonka mukaan ”Neuvostoliitto pudotti Suomeen pommikoneistaan vain ruoka-apua, ei pommeja”.

Tiltun nimen alkuperä on yhtä irvileukainen. Hän sai nimensä ”Tiltuna” kyseenalaiseen kuuluisuuteen nousseilta suomalaissyntyisiltä radiokuuluttajilta,  jotka levittivät talvi- ja jatkosodan aikaan Neuvostoliiton radiossa suomalaissotilaille suunnattua ja ilmiselvyytensä vuoksi miehissä huvittuneisuutta herättänyttä propagandaa.

Tiltun mukaan tiedetään nimetyn rintamalla myös muita maskotteja sekä ambulanssi, kissa ja kana.


Tiltuksi ristitty ambulanssi, Rukajärvi, syyskuu 1941

Mutta miten aseveljille kävi sodan edetessä?

Kasvattiemo, everstiluutnantti Laaksonen jatkoi JR26:n komentajana helmikuuhun 1942, minkä jälkeen hän siirtyi varsinaissuomalaisista kootun JR35:n komentajaksi. Hän ansioitui erityisesti Säiniön, Koikarin sekä Karhumäen alueilla käydyissä taisteluissa, mistä kiitoksena marraskuussa 1942 hänestä tuli Mannerheim-ristin ritari numero 97.

Sodan jälkeen nyt jo everstiksi kohonnut Laaksonen toimi mm. Turun sotilaspiirin päällikkönä ja Lounais-Suomen sotilasläänin komentajana, kunnes erosi aktiivipalveluksesta vuonna 1956. Hän kuoli Turussa 78-vuotiaana 1974.

Tiltun  ja Molon sotapolku ei valitettavasti pääty yhtä onnekkaasti.

Hyökkäyksen vihdoin alettua 21.8.1941 he seurasivat poikia taistelusta toiseen. Lokakuun puoliväliin päästyä he olivat edenneet Elmusjärvelle. Syksy oli poikkeuksellisen kylmä – öisin oltiin jo pakkasen puolella. Ei menisi kauaa, ennen kuin ensilumi sataisi.

Illalla 18.10. Porajärveltä vetäytyvä vihollisosasto pääsi yllättämään osan rrykmentin huollosta. Syntyneessä kärhämässä he sytyttivät tuleen kuorma-auton, jonka kyydissä Tiltu ja Molokin olivat.

– Siihen päättyi huuhkajain elämänkaari, muisteli tapahtunutta myöhemmin Akseli Valta.

– Maskotit kohtasivat sankarikuoleman.

Jaa kirjoitus:

21.7.2018 Seitsemän syytä vierailla Suomenlinnan sotamuseossa

Suomenlinnassa sijaitseva Sotamuseo kuuluu Maanpuolustuskorkeakouluun ja on osa puolustusvoimia.

Toukokuun alussa yleisölle avattu uusiutunut museo jakaantuu kahteen osaan tilaan, joista ensimmäinen kartoittaa Suomen itsenäisyyden sotia ja toinen Puolustusvoimain sekä suomaalaisen kriisinhallintatyön historiaa.

Jo ensimmäisen kahden kuukauden aikana museo keräsi 50 000 kävijää. Vierailijoista 40% on ulkomaalaisia, eikä moni helsinkiläinenkään ole tullut poikenneeksi tässä huikeassa kohteessa.

Tässä seitsemän tärppiä kokoelman tarjontaan!



1. Ensimmäisen kaatuneen suomalaisjääkärin hautaristi

13.6.1916 Nykyisen Latvian alueella sijaitsevalla Misse-joella kaatunut jääkäri Alfred Hynninen oli ensimmäinen maailmansodassa kuollut suomalaisjääkäri.

Hynninen palveli sodan itärintamalla Saksan riveissä, mutta se, miksi jääkärit alunperin Saksaan lähtivät koulutustaan hankkimaan ei unohtunut:  ristissä lukee ”starb für sein Vaterland” – kuoli isänmaansa puolesta.

Hynninen haavoittui kranaatinsirpaleesta ja kuoli verenhukkaan myöhemmin samana päivänä.

Viimeisten sanojen kerrotaan olleen kovin dramaattisesti ”kostakaa veljet kuolemani, kostakaa!”

Hynninen haudattiin Latviaan, mutta 1920- luvulla suoritetuissa etsinnöissä ei hänen hautapaikkaansa löytynyt. Laajennettaessa tutkimukset lähimetsiin löydettiin tämä risti, joka tuotiin Suomeen.



2. Jääkäriluutnantti Ragnar Nordströmin takki

Tämä on takki, joka niin ikään Saksassa koulutuksensa saaneella jääkäriluutnantti Ragnar Nordströmillä oli päällään hänen haavoittuessaan sisällissodassa huhtikuussa 1918.

Ennen Lempäälän taisteluja Nordström oli pyytänyt lupaa vaihtaa jääkäriunivormunsa normaaliin valkoisten univormuun, jottei jääkärinä erottuisi niin selvästi. Pyyntöönsä hän sai kieltävän vastauksen, koska ”jääkärit johtavat esimerkillään”.

Esimerkki johti takin hihan repineeseen, oikeaan käsivarteen osuneeseen konekiväärisuihkuun.

Kun hän vihdoin tuli tajuihinsa, löysi hän itsensä mielisairaalasta, sillä haavoittuneille ei enää tuossa vaiheessa ollut paikkoja muualla. Lääkärit kertoivat, ettei kädestä enää koskaan saataisi toimintakelpoista, mutta että parin kuukauden toipilasajan jälkeen hän pääsisi taas liikkeelle. Potilas kysyi, kauan menisi, jos käsi amputoitaisiin, johon lääkäri vastasi, että muutama päivä. Nordström totesi että amputoidaan sitten, että hän ehtii vielä mukaan Viipurin valtaukseen.

Siihen hän ei kuitenkaan ehtinyt, mutta käsivamma ei hänen myöhempää sotilaallista menestystä hidastanut. Hän oli mukana heimosodissa ja myöhemmin, laivanvarustajana luomansa omaisuuden turvin, lahjoitti aseistusta talvisodan kenttäarmeijalle, rahoitti jatkosodan aikana miehitettyjen alueiden karjalaislasten koulunkäyntiä ja tuki sotien jälkeen siirtokarjalaisten ja aseveljien asuttamista.

Eläessään hän kirjoitti muistelmat ”Voitto tai kuolema”, antaen kuitenkin ennen kuolemaansa tarkat ohjeet siitä, ettei niitä saisi julkaista ennen kommunismin kaatumista Venäjällä.

Kirja tuli ulos 14 vuotta kirjoittajansa kuoleman jälkeen vuonna 1996.




3. Armi Metsäpellon kotialttari

Helsingin pommituksissa sodan ensimmäisenä päivän kuolleesta 7-vuotiaasta Armi Metsäpellosta tuli sodan viattomien siviiliuhrien symboli, vaikkei hän ensimmäinen sodassa kuollut siviili ollutkaan.

Ainoan lapsensa menetyksen murtamat vanhemmat rakensivat tyttärensä muistolle töölöläiskotiinsa alttarin, joka on nyt osa Suomenlinnan sotamuseon kokoelmaa.







4. Simo Häyhän lahjakivääri

Simo Häyhä oli talvisodan saatossa legendaksi noussut tarkka-ampuja, jonka maine kiiri ulkomaille saakka.

Ruotsin valittua puolueettomuuden halusi suurena Suomen-ystävänä tunnettu ruotsalainen liikemies Eugen Johansson kuitenkin tukea suomalaisia heidän sotaponnistuksissaan ja lahjoitti Suomen armeijalle hopeakyltein varustetun SAKO M/28-30- tarkkuuskiväärin, pyytäen, että se välitettäisiin juuri Häyhälle.

Lisää Häyhästä täällä.



5. Lauri Törnin kunniamerkit

Elämänsä aikana kolmen eri armeijan riveissä sotinut Lauri Törni (myös Larry Thorne) on voimakkaita mielipiteitä herättävä hahmo, joka tuomittiin kertaalleen maanpetoksestakin. Kunniamerkkejään hän ei kuitenkaan menettänyt.

Miehen tapahtumarikkaan sotilasuran vaiheista kerrottujen tarinoiden todenperäisyydestä on väliin vaikea olla varma. Poikkeuksellinen persoona hän kiistatta kuitenkin on, mistä kertovat myös hänelle myönnetyt kunniamerkit; näiden joukossa mm. Mannerheim-risti (nro 144) sekä kaksi Yhdysvaltain armeijan Purppurasydäntä.



6. Mannerheimin auto(t)

Sotamarsalkka Mannerheimin täyttäessä vuonna 1942 75 vuotta sai hän yllätysvieraan Saksasta.

Mukanaan Hitler toi kolme tuliterää Steyr 1500A/02 komentoautoa. Kaksi näistä autoista on sittemmin kadonnut, mutta kolmas päätyi sodan jälkeen Mäntsälän vapaapalokunnan käyttöön (siitä punaiseksi muuttunut väri). Uudella kotipaikkakunnallaan autoa kutsuttiin nimellä ”Mäntsälän Hitler”.



Yksi sotamuseon kokoelmien ehdottomia helmiä on myöskin Mannerheimille kuulunut Rolls Royce Silver Ghost 1915. Se, miten tämä alun perin pietarilaisen pankkiirin Davidoffin omistuksessa ollut harvinaisuus aikanaan päätyi Suomeen, on yhä mysteeri.

Sotasaaliiksi se saatiin punaisilta vuonna 1918, jonka jälkeen se luovutettiin saksalaiskenraalin Rüdiger von der Goltzin käyttöön. Saman vuoden syksyllä siitä tuli Mannerheimin edustusauto.



7. Sotilasasukokoelma

Yksi museon (uuden puolen) vetonauloista on sen sotilasasukokoelma, joka museoiden perinteisestä ”ei saa koskea”- linjasta poiketen on kaikkien testattavissa.  Sitä ei tule ajatelleeksikaan, kuinka paljon joku villakankainen mantteli tai taisteluvarusteinen reppu painaakaan…!


Oletko liikenteessä Helsingissä päin ja onko toiveissa kierros museon aarteiden joukossa? Käy osallistumassa Facebook-sivullamme arvontaan, jossa voit voittaa ilmaisen sisäänpääsyn kahdelle!



Suomenlinnan Sotamuseo

avoinna päivittäin klo 11-18

pääsylippu (sisältää myös sukellusvene Vesikon) 7€/ 4€ (koululaiset, opiskelijat, eläkeläiset) 

Sisäänpääsy ilmainen alle 7-vuotiaille, koululais- ja opiskelijaryhmille opettajan johdolla, sotaveteraaneille, kriisinhallintaveteraaneille, työttömille, varusmiehille sekä Puolustusvoimain henkilökunnalle 

Opastettu kierros saatavilla erikseen, lisää tietoa täällä.



Puolustusvoimien 100- vuotisjuhlavuosi on näkyvästi esillä myös Suomen Sotaveteraaniliiton viestinnässä ja Puolustusvoimia eri teemojen kautta käsitteleviä artikkeleita julkaistaan vuoden aikana nettisivuillamme sekä joka toinen kuukausi ilmestyvässä Sotaveteraani-lehdessä.

Jaa kirjoitus:

16.7.2018 Pukkilan viimeinen sotaveteraani on poissa – Jaakko Karjalainen in memoriam

Veteraanityössä käynnissä oleva vahdinvaihto konkretisoituu ympäri Suomea harva se päivä. Milloin on vuorossa jäsenmäärän laskiessa alle tietyn rajan edessä oleva paikallisen sotaveteraaniyhdistyksen purkaminen, milloin taas veljet kokoontuvat saattamaan viimeiselle martkalleen viimeisen iltahuudon kuullutta veteraania.

Erityisen koskettavasti tämä koettiin viikonloppuna Pukkilassa, jossa siunattiin haudan lepoon kunnan viimeinen sotaveteraani Jaakko Karjalainen.


Sotaveteraaniliiton väkeä saattamassa Jaakko Karjalaista viimeiselle matkalleen (kuva: Arto Luoma)


Huhtikuussa 94 täyttänyt Karjalainen asui kotonaan loppuun saakka. Sodan hirveyden hän koki omakohtaisesti monellakin tapaa: hän oli paitsi jatkosodassa haavoittunut sotaveteraani, myös evakko, jonka perhe menetti sodan myötä kotinsa Kirvun Rätykylässä. Veteraanityön parissa asialleen omistautunutta uurtajaa muistellaan lämmöllä.

Karjalaiselle oli myönnetty mm. Sotaveteraaniliiton kultainen ansioristi kiitoksena liiton tarkoitusperien hyväksi tehdystä merkittävästä ja pitkään jatkuneesta työstä.

– Jaakko oli piirin kunniajäsen ja mukana piirihallituksessa vielä tänäkin vuonna, kertoo Uudenmaan Sotaveteraanipiirin puheenjohtaja Olavi Kurko.

Paikallisessa sotaveteraaniyhdistyksessä Karjalainen toimi aktiivisesti kuolemaansa saakka mm. Pukkilan Sotaveteraaniyhdistyksen hallituksen jäsenenä.

– Veteraanien määrän vähentyessä viime vuosina Jaakosta tuli yhdistyksen kantava voima, muistelee yhdistyksen puheenjohtaja Arto Luoma kiitollisena ja haikeana.

– Me nuoremmat kysyimme aina hänen mielipidettään, ennen kuin toimimme. Hänen kanssaan tuli keskusteltua niin hänen sotakokemuksistaan, sodanjälkeisestä urastaan taksi- ja kuorma-autoyrittäjänä kuin nykyhetkestä. Hän seurasi maailman tapahtumia yhä tarkasti.

Enää ei veteraaneja Pukkilan lisäksi ole enää monellakaan paikkakunnalla tai perheellä, mitä suuremmalla syyllä meidän jälkeen jäävien on pidettävät huoli siitä, että himmetä eivät muistot koskaan saa.

Pukkilan seurakunnan kirkkoherra Hannu Tiainen piti tilaisuuden siunauspuheen, jonka seurakunta on tilanteen erityisyydestä johtuen poikkeuksellisesti julkaissut kaikkien luettavaksi.


Pukkilan kirkko (kuva: Pukkilan seurakunta)


Jaakko Karjalaisen saattajat,

Tänään tässä kirkossa on vietämme yhden aikakauden päättymistä. Sukunsa vanhin, Pukkilan vanhin, Pukkilan viimeisenä iltahuutoon kutsuttu sotaveteraani, Jaakko Karjalainen siunataan haudan lepoon.

Jaakon harteille laskettiin jo vuosien ajan viimeisen elossa olevan pukkilalaisen veteraanin viittaa. Jaakon hartiat ja olemus sen tehtävän kyllä kestivät. Hän edusti arvokkaasti veteraaneja vielä 94-vuotiaana!

Muutamia vuosia sitten katsoimme herkeämättä televisiosta itsenäisyyspäivän vastaanottoa ja odotimme Jaakon sisääntuloa. Sieltähän Jaakko sitten tuli ja tervehti ensin presidenttiä, ja sen jälkeen rouva Jenni Haukiota. Veteraanin ja rouva Haukion kohtaamisessa oli jotain, mikä sai Jaakon hymyilemään aivan erityisellä tavalla vielä vuosien jälkeen.

Veteraani hurmasi hymyllään kansakunnan ensimmäisen rouvan. Taisi hurmaantua vähän itsekin.

Jaakko itse oli jotenkin enemmän sydänten ritari kuin sotasankari. Ei Jaakko kaihtanut käydä rintamalla kohti vihollista, kun käsky kävi. Tiedämme hänen olleen kovissa paikoissa ja joutuneen jopa kaatuneitten kanssa samaan pinoon. Mutta ei Jaakko niistä tehnyt numeroa. Sota jäi Lotinanpellolle ja muille taistelutantereille. Sodan loputtua alkoi evakon taival ja Suomen jälleenrakentaminen.

Muistan jonkun kantelelaisen puhuneen Karjalaisen evakkoperheestä arvostavaan sävyyn. Evakon asettuminen valmiiksi rakentuneeseen kyläyhteisöön oli aina haaste. Niin se oli Karjalaisen perheellekin.

Salskea, veikeästi hymyilevä, urheilullinen Jaakko otti paikkansa kyläyhteisössä. Monet muistavat hänet ruumiillista työtä kaihtamattomana miehenä. Jaakko ajoi kuorma-autollaan maitolaiturilta toiselle, nosti käsin täydet maitotonkat lavalle ja vei ne meijerille. Tyhjät tietysti tuotiin takaisin. Iltapäivällä samalla Bedfordilla Jaakko kuljetti hiekkaa ja muuta välttämätöntä tarviketta. Suomen jälleenrakentaminen työllisti Jaakon tavoin monia.

Sittemmin tilatankit valtasivat maitotonkkien paikan. Jaakko ei hankkinut tankkiautoa, vaan siirtyi – kuten käsissämme oleva ohjelma kertoo – Nissanin rattiin ja kuljetti ihmisiä.

Jaakko oli sydänten ritari. Hänen hymynsä oli ystävällinen ja herkkä. Joskus Jaakko taisi todeta, ettei hän noista arvomerkeistä niin perusta. Sydänten ritari arvosti ennen muuta kohtaamisia tässä ja nyt.

Jaakon lähimmäisiä huomaavasta, vastuullisesta luonteesta kertoo yksistään se, kuinka hän työelämän kiireisien aikojen keskellä oli myös omaishoitaja puolison, Raijan vaikean sairauden vuosina. Voi vain kuvitella, mitä tarkoitti tuohon aikaan hoitaa sairastunutta puolisoa, hoitaa lapset ja olla yrittäjä.

Jaakon muisto vie meidät elämän perimmäisten arvojen äärelle: kuka olen ja miksi elän? Senkin uhalla, että arvioni ei osu kohdalleen, niin minulla on tunne, että Jaakko kysyi tuota kysymystä ajassa ja hetkessä. Joskus elämän merkitystä piti kysyä henkensä uhalla isänmaataan puolustavana sotilaana. Joskus samaa kysymystä joutui kysymään evakkona uusien ihmisten keskelle asettuneena kodittomana. Eikä kysymys vaiennut perheen isänä ollessa.

Elämää on elettävä ajassa ja hetkessä; ei menneessä eikä tulevassa vaan nyt. Näin eläneen Jaakon opin tuntemaan. Hän oli keskustelutoverinsa kanssa yhtä aikaa samassa paikassa.

Kristillisen uskon perussanoma ja –kutsu on elää Jumalan ja lähimmäisen rinnalla nyt. Rukous Jumalalle on: anna jokapäiväinen leipä ja anna tämän päivän synnit anteeksi. Kysymys lähimmäiselle kuuluu: mitä voin tehdä sinulle juuri nyt. Jaakon muistoon liittyy ilo elämän lahjasta ja sen puolesta työn tekeminen.

Jumala on kanssamme nyt. Hänen valonsa valaisee meitä. Kristus on voittanut kuoleman ja vie ylösnousemuksen kirkkauteen.

Nousemme toimittamaan Jaakko Kalervo Karjalaisen siunaamisen.


Jaakko Karjalainen 1924-2018 (kuva: Pertti Mäkelä)

Jaa kirjoitus:

10.7.2018 Jørgen Hagemann ja Suomen Kööpenhaminan-suurlähetystön kiehtova historia

Jo Talvisota oli herättänyt ulkomailla myöntätuntoa pientä Suomea kohtaan tämän taistellessa itsenäisyydestään maailman vahvinta sotilasvaltaa vastaan. Tuhannet vapaaehtoiset pakkasivat laukkunsa ja lähtivät Suomeen liittyäkseen taisteluun.

Pelkästään Tanskasta heitä saapui yli 1000. Lisäksi Tanska otti sotavuosina vastaan 4000 suomalaista sotalasta.

Jatkosodan syttyessä kesällä 1941 monet Talvisodan vapaaehtoisista päättävät palata Suomeen tukemaan sitä sen taistelussa vanhaa vihollistaan vastaan. Suomen armeijan aseveljeys Saksan kanssa tekee tämänkertaisesta tilanteesta kuitenkin hieman haasteellisemman – onhan samainen Saksa miehittänyt Tanskaa huhtikuusta 1940 lähtien.

Asialleen omistautunutta 204 tanskalaisvapaaehtoista tämäkään ei pysäytä. Suomen asia on myös heidän.


Uusia vapaaehtoisia Hangon lohkolla, heinäkuu 1941


Osa heistä päätyy itärintamalle, mutta suurin osa lähetetään Hankoniemeen. Neuvostoliitto oli vaatinut Hangon Talvisodan jälkeen vuokra-alueekseen ja sen takaisin valtaaminen on Suomen selkeä tavoite, johon valmistautuminen on aloitettu jo edellisenä syksynä.

Heinäkuun alussa kuuteen lohkoon jaetun Hangon ryhmään kuuluu 22 000 miestä; näiden joukossa ruotsinkielisistä muodostettu jalkaväkirykmentti 55, johon sijoitetaan myös 50 tanskalaista.

Yksi heistä on luutnantti Jørgen Hagemann. Solidaarisuus Suomea kohtaan on jo lapsuudenkodin peruja, sillä hänen isänsä Paul Olaf Hagemann tunnetaan suurena Suomen-ystävänä.


Carl Brummerin piirros Grønningen 11:ssä sijaitsevasta talosta


1915 syntynyt Jørgen on nelilapsisen perheen kuopus. Äitinsä hän on menettänyt ollessaan vain yhdeksänvuotias, mutta taloudellisesti elämä on ollut turvattua. Tanskan käydessä läpi merkittäviä yhteiskunnallisia muutoksia, eli Jørgen lapsuuttaan perheen kartanossa meren rannalla sijaitsevalla Grønningen -kadulla, jonne perhe on muuttanut Jørgenin ollessa kolme.

Ensimmäisen maailmansodan aikana kaupoillaan rikastunut Paul-isä on syystäkin ylpeä Hagemannin palatsiksi kutsutusta talosta, jonka hänelle on suunnitellut ylhäisön koteihin erikoistunut arkkitehti Carl Harald Brummer.

Toisin kuin veljensä, ei Jørgen seuraa pankkiiri-isänsä jäljissä rahoitusmaailmaan, vaan valitsee uran upseerina.

Jalkaväkirykmentti 55 2. komppaniaan hän liittyy osana 4.7. saapunutta 10 miehen täydennyserää. Jatkosotaa on tässä vaiheessa käyty vasta runsaat kaksi viikkoa. Muiden vapaaehtoisten lailla Hagemann on täynnä intoa eikä tiedä, että hänen sotapolkunsa jäisi tuotakin lyhyemmäksi.


JR 55:n sotapäiväkirjan muistiinpanoja


Tilanne Hangossa on hyökkäyssodan ajan tiukka. Etenkin saarillla käydään verisiä taisteluita. Hagemannin rykmentin sotapäiväkirjat kertovat kranaattitulesta ja haavoittumisista.

Aamuyön tunteina 11.7. tehdään tiedustelua läheisellä rautatiellä. Alikersantti H. Nyberg raportoi venäläisten piikkilankaesteistä. Vihollinen on vain muutaman kymmenen metrin päässä.

Klo 12 yksi tanskalaisista vapaaehtoisista, sotamies V. Sörensen haavoittuu vasempaan reiteen venäläisen tarkka-ampujan luodista.


Haavoittunut tanskalaisvapaaehtoinen Jørgen Hagemann


Puolitoista tuntia myöhemmin on Hagemannin vuoro. Hän saa tarkka-ampujan räjähtävästä luodista hengenvaarallisen osuman oikeaan keuhkoonsa ja kuolee myöhemmin joukkosidontapaikalla.



Kahdeksan päivän päästä hän olisi täyttänyt 26.



Isä Paul on musertunut poikansa menetettyään. Muutama vuosi tuon jälkeen hän myy perheen kartanon. Sen ostaa Suomen valtio, joka perustaa taloon Kööpenhaminan-suurlähetystönsä.

Sittemmin suurlähetystö on muuttanut uusiin tiloihin Sankt Annae Pladsille. Yhteys Grønningen-katu 11 ja siinä kasvaneeseen itsenäisyytemme sankariin sen sijaan ei ole katkennut: talo toimii yhä Suomen suurlähettilään virka-asuntona.


Hagemannin kotitalo Grønningen-katu 11:ssä toimii yhä Suomen Tanskan-suurlähettilään virka-asuntona

Jaa kirjoitus:

9.7.2018 Suomen Rauhanturvaajaliitto 50 vuotta

Sotien 1939-1945 veteraanien lisäksi Suomessa elää toinenkin veteraanistatuksen saanut ryhmä: suomalaista kriisinhallintaperinnettä jatkavat rauhanturvaajat.

Veteraanistatuksen he saivat vuonna 2016 rauhanturva- ja kriisinhallintatoiminnan 60-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Käytännössä tämä tarkoittaa joitain taloudellisia etuuksia sekä matalan kynnyksen psykososiaalista hoitoa. Kyseessä on siis sotaveteraaneista täysin erillinen lainsäädäntö ja järjestelmä, vaikka kadunmiehessä asia on jonkin verran hämmennystä herättänytkin.


Suomalaisrauhanturvaajia Libanonissa, 2018

Suomalaiset ovat olleet YK:n rauhanturvaoperaatioissa mukana ihan alusta saakka. Ensimmäinen rauhanturvaoperaatio alkoi Siinailla vuonna 1956 Suezin kriisiin liittyen ja Pohjoismaat olivat merkittävässä roolissa jo operaation suunnittelussa. Suomesta tuohon operaatioon osallistui yhteensä lähes 450 sotilasta.

Suomen panos onkin ollut mittava millä tahansa mittareilla mitattuna. Kaikkiaan Suomi on ollut mukana yli 50 rauhanturvaoperaatiossa, joissa vuoden 2018 alussa oli palvellut kaikkiaan noin 50 000 sotilasta. Rauhanturvaajia on vähätelty sillä, että he lähtevät missioille vain auringonoton ja verovapaan auton perässä, mutta vaarattomia nämä operaatiot eivät koskaan ole: 49 heistä on palannut kotiin arkussa.

Oman liiton rauhanturvaajat perustivat vuonna 1968. Tänä vuonna vietettävän 50-vuotisjuhlavuoden kunniaksi liitto on juuri julkaissut historiikkinsa. Rauhanturvaajaliiton puheenjohtajan, Paavo Kiljusen mukaan varsin pian hankkeen aloittamisen jälkeen kävi ilmi, että aineistoa oli sen verran paljon, että siitä kannattaisi tehdä kaksi erillistä kirjaa.

Lopputulos on kahdesta kirjasta, yli 700 sivusta koostuva, liki neljäkiloinen lukupaketti, joista ensimmäinen teos esittelee järjestön historiaa ja toinen puolestaan suomalaisten 51 rauhanturvaoperaatiota.

Kirjan julkistamistilaisuudessa Helsingissä oli paikalla myös tuossa ensimmäisessä operaatiossa yli 60 vuotta sitten mukana ollut kriisinhallintaveteraani Jorma Reinimaa.



– Hanke vei elämästäni 3 vuotta ja 15 kiloa, vitsaili kirjan työryhmän päätoimittaja, Rauhanturvaajaliiton entinen puheenjohtaja Heikki Holma kirjan julkistamistilaisuudessa.

– Voin kertoa, että liiton 60-vuotishistoriikkia en tule kirjoittamaan!

Suomen panosta ja ammattitaitoa maailmalla myös arvostetaan.

– Suomalaisten toiminta maailmalla saa äärimmäisen paljon kiitosta, kehaisi kirjan julkistamistilaisuuden yhteydessä Rauhaturvaajaliiton ansioristillä palkittu kansanedustaja ja puolustusvaliokunnan jäsen Mikko Savola.

– Suomalaisen voi laittaa tehtäviin kuin tehtäviin. Yleiseen asevelvollisuuteen pohjautuvan reservin ammattitaito peittoaa monen maan ammattisotilaista koostuvat joukotkin.


Kirjan työryhmä

Jaa kirjoitus:

4.7.2018 Miten tavoittaa nuoret veteraaniperinnetyössä?

Espoolainen Esa Jansson on syvällä sotahistoriassa. Sotapolku.fi- hankkeen lisäksi hän tekee omaa tutkimustaan, joka on johtanut jo yhteen kirjaankin. Käytännön kokemusta hän on hankkinut sotahistoriallisilla retkillä rajan taa, missä hän on päässyt näkemään mm. kaikki hänen sotahistoriakiinnostuksen sytyttäneen isoisänsä Talvisodan aikaiset taistelupaikat.


Jos vanhemmat eivät opeta, eivät lapset opi

Muutaman kerran on mukana ollut myös hänen 17-vuotias tyttärensä Mimosa Jansson, joka tunnustaa, ettei jaa isänsä innostusta yhtä varauksettomasti. Ylipäätään veteraaniasiasta on Mimosan mukaan hänen ikäluokassaan todella vähän tietoa.

– Siinä mielessä minä olen etuoikeutetussa asemassa, että minulla on joku, joka pystyy kertomaan näistä asioista, hän kiittelee.

– Jos ei vanhemmillakaan asia kiinnosta, niin eivät he tule siitä lapsilleenkaan puhumaan. Koulussa taas asiat käydään läpi niin yleistasolla, ettei siellä tule esiin yksityiskohdat ja esimerkiksi kaikki se raakuus ja muu, mitä sodassa on tapahtunut.

Ei veteraaniasia tunnu tosin kiinnostavan koulujakaan. Jansson antaa tästä esimerkiksi kalliolaismiehistä kootun Ässä-rykmentin patsaalla Kalliossa kaksi kertaa vuodessa järjestetyn muistotilaisuuden.

– Siinä on lähellä kolme koulua, joiden rehtoreihin olemme olleet yhteydessä monta kertaa ja kutsuneet mukaan. Toistaiseksi emme ole saaneet mitään vastausta.


Esa Jansson ja Mimosa Äyräpään sankarihautausmaalla 2014

Nuoret ja nuoret

Espoon reserviläisten perinneasioita ja Ässä-rykmentin perinnetoimikunnan sihteerin tehtäviä hoitava Jansson on varsin tietoinen siitä, että mukaan pitäisi saada houkuteltua nuorempaa sukupolvea. Se on tuhannen taalan kysymys, jonka kanssa perinneyhdistykset kautta maan tällä hetkellä kipuilevat.

Ikäluokille, joilla ei ole ollut koskaan lähipiirissään veteraania, koko asia vain tuntuu niin etäiseltä.

– Mielestäni olisi todella mielenkiintoista tietää, että mitä nuo ajat olisivat tarkottaneet vaikka minun kaltaiselleni ihmiselle. Mihin minä olisin joutunut? Mitä minä olisin joutunut tekemään niissä tilanteissa? Tällaiset asiat toisivat nämä asiat lähelle itseä ja ehkä sitä kautta lisäisivät kiinnostusta, Mimosa pohtii.

Tässä onkin perinnetyön nurinkurisin asia. Kun ajattelemme veteraaniperinnettä, ajattelemme satavuotiaita senioreita. Mutta eiväthän he olleet sitä rintamalle joutuessaan; valmiina antamaan kaikkensa maansa puolesta!

Koko sen uhrin, jota perinnetyössä vaalitaan, loivat tuskin parikymppiset nuoret. Siis juuri ne, joita perinnetyössä ei tällä hetkellä onnistuta tavoittamaan, koska ”veteraaniasia ei tarjoa samaistumisen kohdetta”.

– Pahimmillaan ne, joiden vastuulla maan tulevaisuus lepäsi, olivat juuri hänen ikäisiä, huomauttaa Janssonkin.


Sosiaalinen media otettava haltuun

Janssonkin kirja sai nimensä sanoista, joilla isoisä päätti kirjeensä rintamalta

Kovin nuoret sotahistoriasta tulevat tuskin joukolla innostumaan, Jansson myöntää.

– Tuon ikäisillä on muitakin asioita mielessä kuin sotahistoria. Enhän minä itsekään innostunut asiasta ennenkuin reilusti kolmekymppisenä.

Mimosa huomauttaa, että asiassa on toinenkin puoli.

– Ei tämänikäisille edes puhuta siitä. Mielestäni olisi mielenkiintoista nähdä joku minun ikäiseni ajamassa tätä asiaa eteenpäin, esimerkiksi juuri sosiaalisessa mediassa, vaikka Youtubessa. Sellaisen kautta, jolla on jo valmiiksi olemassa seuraajakanta, pystyisi varmaan löytämään uusia kiinnostuneita yleisöjä. Sitä pitäisi tavallaan osata mainostaa enemmän.

Eri somekanavien ja esim. sisältömarkkinoinnin tarjoamia mahdollisuuksia ei perinnetyön piirissä olekaan juuri kartoitettu.

– Nykyisille sotahistoriaharrastajille some on haaste. Se on sitä jo minullekin. Ei minua vielä parikymmentä vuotta vanhemmat saa tuotettua sisältöä nettiin niihin kanaviin, mitä nuoret käyttävät, Jansson myöntää.

Tässä päästään perinnetyön toiseen nurinkurisuuteen: Tavoittaakseen nuoren yleisön siellä, missä nuori yleisö on, tarvitaan tehtävään nuoria tekijöitä. Joita ei tietenkään saada mukaan, ellei niitä nuoria tavoiteta ensin.

– Ehkä sitten kun hänen ikäluokkansa on vähän vanhempi, sieltä tulee ihmisiä, jotka lähtevät tekemään sitä, Jansson pohtii.

– Mutta haasteita siinä on. Kyllähän nyt näiden juhlavuosienkin myötä televisiossa ja lehdissä on ollut sotahistoriallisia asioita paljonkin esillä, siitä ei siis ole kyse. Mutta ehkä niitä seuraa vaan ne vanhat?


Missä ovat naiset?

Iäkkäämpien lisäksi sotahistoria ja perinnetyö ovat leimallisesti miesten aluetta. Miten naisia olisi mahdollista saada mukaan?

Jansson muistaa eräällä reissullaan mukana olleet kaksi opettajaksi opiskelevaa naista, jotka olivat saaneet stipendin matkaan osallistumiseen.

– Pitäisikö tätä kautta lähteä viemään asiaa eteenpäin? Tavoittaa ensin opettajat, jotka sitten veisivät asiaa nuorille? Olisiko sellaisessa järjestelmässä sitä tarttumapintaa? Nämä opettajat tykkäsivät reissusta todella paljon. Onhan se eri asia lukea kiireessä jostain Summan taistelusta, kuin olla siellä paikan päällä ja nähdä ne juoksuhaudat ja bunkkerit ja pystyä kertomaan oppilaille niistä.

Ajatus stipendistä saa kannustusta myös Mimosalta.

– Jos raha ei ole ongelma, niin toisin asiaa esiin niin, että vaikka tuollaisten stipendien kautta saataisiin ihmiset mukaan reissuille, joiden järjestelyyn kuuluisi se, että he levittäisivät tietoa reissun jälkeen, hän luonnostelee.


Kotirintamaa esiin

Mimosa uskoo, että sotahistoria voi ihan hyvin kiinnostaa myös naisia, kunhan asiaa osataan lähestyä oikein.

– Siihen pitää saada vähän eri perspektiivi. Ettei vain puhuta niistä miehistä, jotka oli siellä rintamalla. Tuodaan esiin enemmän sitä naisten asemaa, koska se koskettaa heitä enemmän. Että mitä me teimme? Ja miten se, että miehet olivat poissa, vaikutti meidän elämäämme. Se pitää vain tuoda lähemmäs ihmistä. Sota on jo itsessään niin kaukainen asia. Jos sen lisäksi vain keskitytään siihen, että miehet tekivät ja naiset odottivat, niin se vain eristää asiaa entisestään ja tekee naisten tavoittamisen vaikeammaksi.

– Voisi myös olla mielenkiintoista kertoa nykyajan naisille, mitä kaikkia töitä naiset miesten poissaollessa tekivät.Hehän hyvin pitkälle hoitivat tämän maan asioita; niitä asioita, joita miehet olivat siihen saakka tehneet, Jansson huomauttaa.

– Toinen asia, mikä aina unohtuu on se, että aina puhutaan, että mitä lotat teki, mutta lottien lisäksihän oli paljon muitakin naisia jotka työskentelivät rintaman yhteydessä. Esimerkiksi niinkin julma asia kuin rintamalta palanneet kaatuneet suomalaiset sotilaat. Kuka ne pesi ja laittoi hautauskuntoon? Naiset.


17-vuotias Mimosa tietää, ettei nuoriso ole sotahistorialle helppo yleisö

Himmetä ei muistot saa

Jansson huomauttaa Mimosan olevan oikeassa: on tärkeää tuoda esiin sitä rintaman takaista elämää.

– Miten se vaikeutti päivittäistä elämää kun 600 000 miestä oli siitä poissa?

Mimosa nostaa erilaiset ajatusleikit keinoksi, jolla näitä asioita voisi myös herätellä pohtimaan.

– Miten eri lailla kaikki olisi voinut mennä? Miten kaikki olisikaan voinut päättyä? Millaisessa tilanteessa me nyt olisimme?

Jansson kokee oman sotahistoriaharrastuksensa suurimpana palkintona sen, että on oppinut sen kautta tuntemaan paremmin sotaveteraani-isoisänsä, joka kuoli hänen ollessaan vasta seitsemän. Toinen tärkeä asia on muiston ylläpitäminen.

– Sota on kaikista kauhein asia mitä on. Ja jos se unohdetaan, niin joku saa vielä jossain päin päähänsä lähteä uudestaan. Kun muistetaan, mitä uhrauksia se vaatii, niin ehkä se saa jotkut päättäjät tajuamaan että ”ei enää”. Voi olla, että olen liian optimistinen, hän hymähtää.

Hänen reissuiltaan tutuksi tulleen Kuuterselän muistomerkkiin kaiverretut, ”Veteraanin iltahuudon” kuolemattomiksi tekemät sanat kiteyttävät Janssonille koko perinnetyön ytimen.

– Himmetä ei muistot saa. Siksi me tätä teemme.


PS. Lisää juttua Esan kokemuksista sotapolku.fi-palvelusta ja vinkkejä oman suvun sotahistorian jäljittämiseen löydät uusimmasta Sotaveteraani-lehdestä.


 

 

Jaa kirjoitus:

26.6.2018 Lahden Sotaveteraanien retki historiaan

Lahdessa veteraanityö jatkuu aktiivisena ympäri vuoden. Paikkakunnalla on panostettu etenkin henkistä vireyttä ylläpitävään ja sitä kautta myös fyysistä terveyttä edistävään sosiaaliseen toimintaan.


Lahdessa vaalitaan veteraanien virkeyttä (kuvituskuva)


Virkistystoiminta koostuu mm. viikkottaisista aamukahvitapaamisista ja retkistä, joita suunnittelee Lahden Sotaveteraaneissa oma toimikuntansa. Tuorein näistä oli kesäkuinen kotiseutukierros naapurilääniin, niiden vesistöihin, historiaan ja kulttuuriin.

Lahdesta lähdettiin aamutuimaan kohti Heinolaa ja sieltä Kuortti -Koirakiven museotielle. Siellä päästiin tunnelmaan, josta puuttui ainoastaan vanha öljynkatkuinen moottorin käry linja-automme sisätiloista. Koko 30-luvun tunnelma olisi ollut täydellinen, mutta me jatkoimme vieläkin syvemmälle historiaan. Otimme suunnaksi Miekankosken ja siellä Mäntyharjun vanhan tien, missä Ruotsin ja Venäjän raja 1600-1700- luvuilla sijaitsi.

Vanha rajapyykki oli edelleen paikallaan kohokirjaimineen tiedottamassa nykyihmisiäkin, missä silloin sai metsästää sekä kalastaa ja kumman kansalaisille mikäkin oli sallittua. Tuon ajanjakson jälkeen paikkaa käyttivät uittomiehet ja kirkkaiden vesiensä ansiosta se näyttää houkuttelevalta melontapaikalta edelleenkin.

Mäntyharjulla kun oltiin, niin eihän sitä voinut Tyryn viinitilan ohi ajaa ilman siellä poikkeamista. Siellä marjapensaat tuottavat Suomen valoisassa kesässä satoaan ja tilan väki saa loihdittua marjojen mausta viineihin, likööreihin ja muihin tuotteisiinsa aivan omanlaisen hienostuneen makunsa!


Retkeläiset paneutumassa Tyryn viinitilan salaisuuksiin


Seuraavaksi matkasimme esihistoriaan. Orilammen majalta jatkoimme vesibussilla kohti Repoveden kansallispistoa. Loistavan oppaan esittelemänä seikkailimme kauniissa kesöilmassa järven selällä mm. kalliomaalauksiin tutustuen.

Kotimatkalla vierailimme monille mukanaolleille valitettavan tutussa lähihistoriamme vaiheessa. Pysähdyimme Mäntysaareen, jossa saimme tutustua kylän kappeliin ja siellä olevaan sankarihautausmaahan. Hiljaisina katselimme kunniottaen noiden 12 nuoren miehen viimeistä leposijaa, joka kunnioittaa heidän muistoa, jotka puolustivat maatamme ja antoivat kaikkensa sen eteen.

Ja tulevien sukupolvien – ilman heitä ei olisi meitäkään.


Vierailu Mäntysaaren sankarihautausmaalla oli puhutteleva kokemus


10 minuutin loppumatka takaisin Orilammen majalle sujui hiljaisuuden vallitessa. Kuinka ollakkaan, olivat järven lempeät laineet nousseet saaressa olomme aikana vaahtopäiksi, aivan kuin sisällämme myllertävät tunteemme tietäen.

Ruokailun alkaessa Sahan Patruunan salin notkuvien pöytien ääressä alkoi normaali puheensorina palata ja kertaaminen päivän tapahtumista alkoi. Paljon olivat kohteet ja tapahtumat ajatuksia herättäneet.

Marolankadun turistipysäkillä heiluttelimme hyvästit toisille ja sovimme jo seuraavastakin reissusta. 1.7 tapaamme jälleen ja silloin kohteena on sota-ajan tarpeita varten vuonna 1940 perustettu Vesivehmaan lentokenttä museohalleineen. Ohjelmassa on ainakin vanhojen muistelua sekä Utista retkeläisiämme tapaamaan saapuvaan NH 90- helikopteriin tutustumista.


Retkeläiset Mäntysaaren kappelin edustalla


Eeva Ylhäinen oli tyytyväinen retkeen

Antoisalle päiväretkellemme lähti 37 veteraanityön aktiivin joukko, heidän joukossaan viisi tunnuksen omaavaa veteraania. Naiset ovat tunnetusti näissä asioissa niitä aktiivisimpia ja veteraanien lisäksi mukana oli myös 10 veteraanin leskeä, joita ei Sotaveteraaniliiton veteraanityössä unohdeta.

– Liikkeelle lähtö, kiva seura ja hyvä ruoka saavat mielen pysymään virkeänä monta päivää, vaikka ensin onkin otettava vähän huilia kotia päästyä, tuumi yksi retkellä mukana olleista veteraaneista, tänä vuonna 93 vuotta täyttävä Eeva Ylhäinen.

Veteraaneille Lahdessa myönnetyt etuudet keräsivät Eevalta kiitosta.

– Taksikortti, ruokaliput ja palvelusetelit, hän listasi tärkeimpinä pitämiään palveluja.

– Ruoka, liikkumaan pääseminen ja seurustelu ovat vuosien karttuessa arvossaan. Ei niiden asioiden tarvitse isoja olla että ne iloa tuottavat!


Teksti ja kuvat:

Juhani Vilo

kirjoittaja on Lahden Sotaveteraanit ry:n puheenjohtaja

Jaa kirjoitus: