Uutiset

29.7.2021 Ihantalan veteraani Kaarlo Manelius: ”Tänä päivänä Suomi on hyvä maa asua”

Kaarlo Manelius 1923-2019

Muhoslainen Lopella syntyneestä Kaarlo Maneliuksesta tuli neljävuotiaana hänen vanhempiensa muuttaessa takaisin äidin sukulaisten lähelle, jossa heidät oli joitain vuosia aikaisemmin vihittykin.

– Tänä päivänä Suomi on hyvä maa asua, muistaa Manelius huomauttaa Muhoksen Sotaveteraaniyhdistyksen puheenjohtajalle Pertti Marttiselle ennen kuolemaansa antamassaan haastattelussa.

– Meillä on kaikki asiat hyvin, toisin kuin ankarina sota-aikoina.

Veteraanin elämän alkuvaiheet olivatkin varsin vaatimattomat: esimerkiksi juoksevan veden kaltaisista mukavuuksista ei lapsuuden kotitilalla vielä osattu haaveillakaan ja 1930-luvun alkuvuosien pula-aikana koko tilan menetyskin oli lähellä.

Poikavuosinaan Manelius liittyi suojeluskunnan poikaosastoon ja oli isänmaan palveluksessa jo 16-vuotiaana ollessaan Talvisodassa ja Jatkosodan alkuvaiheessa vartioimassa Muhoksen rautatiesiltaa. Marraskuussa 1941 tuli täyteen 18 ja heti tammikuussa olivat edessä kutsunnat.

– Alokkaat majoitettiin Oulun poikalyseon luokkahuoneisiin. Alokasaika hurahti nopeasti.

Valatilaisuus oli helmikuussa, jonka jälkeen hänet komennettiin aliupseerikouluun. Sen jälkeen hänen yksikkönsä siirrettiin Limingan emäntäkoululle lisäkoulutusta varten ja majoitettiin sen yläkerran huoneisiin.

– Olen joskus sanonut tuttaville, että olen käynyt Oulussa lyseon ja Limingassa emäntäkoulun, hän veistelee pilke silmäkulmassa.

– Uskokoon ken tahtoo!


Tätä nykyä ammattiopetuskäytössä oleva emäntäkoulun talo on ehtinyt nähdä paljon

Uhtuan rintamalohkolle

Nuorena sotilaana

Syyskuussa 1942 Jalkaväkirykmentti 11:n komppania, johon Manelius oli sijoitettu, siirrettiin Suomussalmen kautta Uhtuan suunnalle Kuittijärven maastoon, missä Jatkosodan hyökkäysvaihe oli muuttunut asemasodaksi. Saksalaiset luovuttivat puolustusasemat suomalaisille Kuittijärven ja Eldankajärven seudulla. Maneliuksen komppania alistettiin pataljoonaan, joka oli siirretty Kiestingistä Uhtuan puolustuslinjalle. Komppanian päällikkönä oli kenraali Hjalmar Siilasvuon poika luutnantti Ensio Siilasvuo.

Ensituntuman sotaan hän sai jouduttuaan heti saapumisiltanaan vartioon.

– Pilkkopimeä yö ja syvä hiljaisuus loivat aavemaisen ja orvon tunnelman. Pelon tunne oli tuona ensimmäisenä vartioyönä voimakas. Myöhemmin tunne turtui ja sen kanssa oppi elämään, hän kertoo.

– Kerran kuului voimakas miinan räjähdys vihollisen puolella. Tiedustelemaan lähtenyt partio palasi raahaten kuollutta karhua mukanaan. Karhu teurastettiin ja lihat jaettiin komppanian miesten kesken.

Vuota luovutettiin komppanian päällikölle.

– Asemasotavaiheessa kahakoitiin ja partioitiin molemmin puolin. Lisäksi tarkka-ampujat kyttäsivät kärsivällisesti varomattomia liikkujia.


Uhtualla vuonna 1942

Taistelut Kannaksella

Manelius haavoittui Vuosalmessa 17.7.1944 (kuvituskuva: SA-kuva)

Huhtikuussa 1944 saksalaiset ottivat rintamavastuun Uhtualla ja JR 11 siirrettiin hiihtäen Kuusamoon, josta matka jatkui jalkapatikassa Joutsijärvelle. Matkaa kertyi kaikkiaan noin 300 kilometriä ja sen aikana yövyttiin teltoissa, veteraani muistelee.

Toukokuussa 1944 joukko-osasto kuljetettiin junalla Kannakselle. Kesäkuussa alkoi Karjalan Kannaksella Puna-armeijan suurhyökkäys.

– Osallistuin viivytys-ja torjuntataisteluihin 12.6.-17.7. välisenä aikana Kivennavalla, Muolaassa, Heinjoella, Noskuassa ja Vuosalmella, missä 17.7.1944 haavoituin kranaattikeskityksessä rintaan.

Punkasalmen sotasairaalassa vietetyn ajan jälkeen Kaarlo palasi yksikköönsä elokuun lopulla ja oli rykmenttinsä kanssa asemissa Ihantalassa aselevon solmimiseen 4.9.1944 asti.

Talin-Ihantalan hurjat taistelut ja suomalaisten periksiantamattomuus vihollisen ylivoimankin edessä ovat asioita, joita jaksetaan yhä tänäänkin ihmetellä.

– Saksalaiset (syöksypommittajat) Stukat, suomalainen tykistö ja jalkaväki loivat yhdessä Tali-Ihantalan ihmeen: onnistuneen torjuntataistelun.

Ei sotaa kuitenkaan pelkästään rintamalla käyty, hän muistutti.

– Kotirintaman lujalla yhtenäisyydellä ja sitkeydellä oli suuri merkitys sota-aikana.


JR 11:n lohkolla Ihantalassa on juuri saatu tieto aselevosta

Lapin sota – ”Lasten ristiretki”

Solmitun aselevon ehtoihin kuului, että saksalaiset joukot piti ajaa pois Suomesta hyvin kireällä aikataululla. Neuvostoliiton kovan painostuksen johdosta entisten aseveljien kanssa sovittu rauhanomainen poistuminen maasta vesittyi, kun Suomi aloitti pakon edessä sotatoimet. Vanhimmat ikäluokat kotiutettiin ja 19-20 vuotiaat nuorukaiset joutuivat pääasiassa kantamaan sotimisvastuun.

Niinpä Lapin sotaa kutsuttiinkin kansan keskuudessa ”lasten ristiretkeksi.”

Jalkaväkeä lastataan laivaan Toppilan satamassa (kuva: SA-kuva)

– Sodan uhkarohkein ja röyhkein operaatio oli maihinnousu Tornioon.  Päämaja sai vihiä operaatiosta salailusta huolimatta, yrittäen estää sen. Joukkojen komentaja kenraaliluutnantti Siilasvuo piti päänsä määräten operaation käyntiin. Neuvostoliittokin tunnusti myöhemmin Tornion maihinnousun yhdeksi Suomen sotahistorian rohkeimmin suoritetuista operaatioista, Manelius kertoo.

– Toppilan satamassa Oulussa lastattiin 30.9.1944 kolmeen laivaan sotakalustoa, ja laivojen ruumiin ahtautui 3 000 sotilasta osan värjötellessä kansilla. Laivat höyrysivät pimeälle merelle. Pelkona oli, että saksalaiset hävittäjät iskisivät suojattomien laivojen kimppuun tai Torniossa oleva tykistö huomaisi alusten tulon. Riski oli kuitenkin aika pieni, sillä pimeä ja sateinen sää suojeli aluksia.

JR 11 aloitti maihinnousun everstiluutnantti Wolf Halstin johdolla Tornion Röytässä seuraavana aamuna. Manelius matkasi yhdessä aluksessa ryhmänjohtajana Tornion koviin taisteluihin, joissa kaatui ja haavoittui paljon sotilaita.

Lapin sodan tappiot tuppaavat helposti unohtumaan, mutta siellä kaatui ja katosi kaikkiaan vähän yli 1 000 suomalaista sotilasta ja haavoittui 2 900 sotilasta.

Maneliuksen sotatie jatkui Torniosta Rovaniemelle ja sieltä edelleen Kittilään, jossa alikersantti kotiutettiin 21.11.1944.

– Kaikkiaan sotareissuni kesti lähes kolme vuotta.

Kersantiksi hänet ylennettiin Oulun Sotilaspiirissä vuonna 1968.


Suomalaisjoukot marssivat Kittilän läpi lokakuun lopussa 1944. Taustalla saksalaisten tuhoama kirkonkylä (kuva: SA-kuva)

Toinen maihinnousu Tornioon 2009

Syksyllä vuonna 2009 tuli kuluneeksi 65 vuotta Tornion maihinnoususta. Pohjan Prikaatin Kilta järjesti tuolloin yhdessä Oulu-laivan kanssa elokuussa muistopurjehduksen Toppilasta Tornioon.

Matkalle osallistui Lapin sodan veteraaneja sekä veteraanitoiminnassa olevia henkilöitä. Muhokselta oli nostalgisella purjehduksella mukana neljä Lapin sodan veteraania, mukaan lukien Manelius.

Reissu toi pintaan muistoja.

– Muistan, kuinka me kavereiden kanssa värjöttelimme maihinnousualuksessa, tuulisella ja sateisella Bore-laivan kannella yrittäen nukkua vain manttelit peittonamme.

Muistopurjehduksella tunnelma oli tyystin erilainen kuin reilut kuusi vuosikymmentä aikaisemmin, kun nuoret sotilaat seilasivat kohti tuntematonta kohtaloa pimeällä merellä. Nyt nuo samat miehet matkasivat uudelleen Tornioon iäkkäinä veteraaneina muistellen iloisella mielellä sotakokemuksiaan.

Ruokakin oli tällä kertaa parempaa, veteraanit huomauttivat.

– Maihinnousumatkalla laiva oli täynnä torakoita ja eväänä oli vain vanikkaa sekä pieni purkki säilykelihaa!


Tornion-matka nosti mukana olleiden veteraanien Eero Similän (vas.), Erkki Pohjolan, Kaarlo Maneliuksen ja Kaarlo Keräsen muistot pintaan (kuva: Pertti Marttinen)

Jaa kirjoitus:

22.7.2021 Kesä 1944 kiihdytti myös partisaani-iskuja: 24.7.1944 on päivä, joka piirsi Hirvivaaran pikkukylän Suomen sotahistoriaan verisin kirjaimin

Vielä Kuhmon Iivantiiran Hirvivaaran kylän asukkaiden mennessä nukkumaan illalla 23.7.1944, oli tämä vain kolme taloa ja neljä perhettä käsittävä kylä niin pieni ja tavanomainen, ettei siitä tänään, 77 vuotta myöhemmin, olisi kukaan kuullutkaan. Seuraava päivä muutti kaiken.

24.7.1944 tapahtumat piirsivät kylän nimen Suomen sotavuosien historiaan verisin kirjaimin.


Veikko Juntunen on yksi Hirvivaaran partisaani-iskun eloonjääneistä (kuvakaappaus: MOT Itärajan ihmiskilvet)

Kauhun kesä 1944

Kulunut kesä oli ollut draamaa ja tragediaa täynnä. 9.6. Neuvostoliitto oli aloittanut Karjalan Kannaksella raivoisan suurhyökkäyksensä, joka oli tähän mennessä vaatinut jo liki 15 000 suomalaisnuorukaisen hengen.

Neuvostoliitto teki 1941-1944 kaikkiaan 45 partisaani-iskua Suomeen (kuva: Wikipedia)

Tragediaa riitti kotirintamalla muutenkin, sillä kesän aikana myös neuvostopartisaanien toiminta oli Suomessa voimistunut.

Vain 10 päivää aikaisemmin iso partisaaniosasto oli iskenyt Lokan kylään Sodankylässä, missä syttyneessä tulipalossa oli menehtynyt 16 ihmistä ja partisaanien luoteihin vielä kuusi lisää.

Levottomuuden vallassa elettiin koko itärajan tuntumassa, niin myös Hirvivaarassa.

Kaikkien kolmen talon koirien kerrotaan haukkuneen metsän suuntaan, josta naapuruston pojat sanoivat kuulleensa myös merkkivihellyksiä.

– Asetuimme suuren pelon vallassa aitan lattialle tehtyyn siskonpetiin. Kaikkien piti olla hyvin hiljaa, etteivät mahdolliset viholliset saisi kuulohavaintoja. Hiljaisuudesta johtuen jopa sääskien lennosta aiheutuva ääni tuntui hyvin voimakkaalta, muisteli myöhemmin Veikko Juntunen, yksi tuon päivän kauhunäytelmän kokeneista.

Vielä noihin aikoihin Juntusten talon ohitse kulki kirkon miehiä, joita kyläläiset kehottivat keskeyttämään matkansa yön selkään ja jäämään kylään nukkumaan.

– Mutta kulkijoilla oli kiire – heilläkin oli kova pelko partisaaniuhan vuoksi.


Hiilipiirros Hirvivaarasta, takana Tuomaala, Juntusen kotitalo (Philip Donner ja Juha Sven Korhonen: Iivantiiran hirsirakennuksia hiilipiirustuksina)

Hirvivaaralaiset heräävät painajaiseen

Aamuyöstä painajainen repesi valloilleen.

– Heräsin kovaan ammuntaan. Vanhempi veljeni Kalle kertoi, että isä ja äiti olivat keskustelleet, että mitähän ne nuo koirat haukkuvat noin paljon. Äiti kehotti, että isä menisi katsomaan ja niin hän myös teki. Kello oli noin 03.00 aamuyöllä. Isä avasi oven ja huomasi heti kauhukseen, että kolme partisaania oli aitan välittömässä läheisyydessä, Juntunen kertoo.

Isä oli pyytänyt, etteivät he vahingoittaisi syyttömiä ihmisiä, mutta armoa ei olisi tulossa.

– Yksi partisaani hyppäsi heti konepistoolin kanssa aitan ovelle ja alkoi silmitön ammunta. Äiti ja vanhin veli Aape nousivat ylös, mutta kaatuivat osumiin välittömästi. Kalle pääsi siinä huomaamatta pujahtamaan aitan nurkkaan, jota vihollinen ei huomannut. Isä joutui ulkona raa´an verityön kohteeksi, häneltä löytyi yhdeksän luodinreikää päästä ja lisäksi useita muualta kehosta. Isää oli ammuttu läheltä.

Ensi alkuun tuolloin vasta kahdeksanvuotias Juntunen luuli lattialla hiljaa makaavan äitinsä nukkuvan.

– Huomasin kuitenkin melko pian syyn hänen hiljaa makaamiseensa, sillä hänen vaalea yöpaitansa oli rinnalta kauttaaltaan veressä. Samoin tajusin myös Aape-veljen tilanteen, hänen hengityksensä korisi pahasti.

13-vuotias veli makasi lattialla vatsallaan melkein Juntusen jalkojen päällä.

– Aape nosti kerran päätään ja katsoi meihin päin, jolloin kysyin häneltä, että mihinkä me lähdettäisiin. Vastaamatta mitään hänen päänsä retkahti alas ja samalla loppui korina hengityksessä. Hänen elämänlankansa katkesi siihen paikkaan.


Savukosken Seitajärvellä heinäkuussa 1944 partisaanit ottivat vangikseen 11 naista ja lasta, jotta surmattiin julmasti myöhemmin

Silmitöntä väkivaltaa

Naapurissa, Juntusen sedän Jaakkolan talossa oli samanlainen helvetti irti.

– Myös siellä ryssä riehui konepistooleineen. Perhe ei päässyt ovesta ulos, kun saivat tulta vastaansa. Lasten äiti Iita sai osuman nilkkaansa, joka meni murskaksi. Oli peräännyttävä ja ukki raahasi lasten äidin ikkunasta ulos. Siitä samasta ikkunasta oli pyrkimässä ulos ukki, mummu ja serkut Sirkka, 14, Saimi, 10, Helvi, 4, ja Aino, 2.

Venäläisten huomattua osan paenneen ikkunasta, suuntasivat he konepistoolitulen pakenijoita kohti.

– Ukki yritti raahata haavoittunutta äitiä, mutta huomasi sen toivottomaksi ja jätti hänet siihen kentälle. Äiti yritti selviytyä heittäytymällä valekuolleeksi. Ryssä kävi vielä ampumassa kerran rintaan, mutta äiti jäi vielä henkiin. Tytöistä Sirkka ja Helvi pakenivat kivikasan taakse, mutta sieltä löytyi heidän matkanpäänsä. Tytöt Saimi ja Aino kiirehtivät ohrapeltoon. Tytöt oli tapettu sinne ja heidät löydettiin vasta kahden viikon etsiskelyn jälkeen.

Murtovaarassa partisaanit iskivät heinäkuussa 1942 kolmea sotilaskotisisarta kuljettaneeseen autoon (kuva: SA-kuva)

Laukaukset kuultiin myös kylän kolmannessa talossa, Jussilassa, jossa asui kaksi perhettä: Juntusen toinen setä Juho vaimonsa, kolmen lapsensa ja vaimon vanhempien kanssa sekä Kalle ja Anni Heikkinen kuuden lapsensa kanssa. He onnistuivat pakenemaan.

Muutaman tunnin kuluttua eloonjääneet olivat löytyneet kukin mistäkin, mihin olivat ehtineet piiloutumaan. Vastassa oleva todellisuus oli lohduton.

Juntunen menetti murhenäytelmässä molemmat vanhempansa sekä yhden neljästä sisaruksestaan. Naapuritalosta Jaakkolasta meni perheen neljä tytärtä. Myös äiti menehtyi myöhemmin saamiinsa vammoihin.

– Ruokaa ei ollut meillä eikä myöskään Jaakkolassa. Vihollinen oli vienyt kaiken, Juntunen kertoo.

Lisäksi oli kolmen talon navetat täynnä karjaa, josta jonkun oli pidettävä huolta. Neljän kilometrin päässä olevasta naapurikylästäkään ei apua saanut, saivat lapset sinne käveltyään huomata: Hirvivaarasta paenneiden mukanaan tuomien uutisten säikäyttämänä myös he olivat paenneet kodeistaan.

Iltapäivästä kylään saapui joukko suomalaisia sotilaita. Niin pelästytti sotilaiden näkeminen pieniä lapsia, että he piiloutuivat heiltäkin. Sotilaat saattoivat selviytyjät turvaan.

– Alkoi orpolasten tuntematon matka ja tulevaisuus. Mieli oli maassa. Sotilaat joutuivat ankariin voimainkoitoksiin kantaessaan naapurin sairasta mummoa kapeita kinttupolkuja pitkin yli korkeiden vaarojen ja pehmeiden soiden.

Kuhmosta lasten tie vei Vaasan kautta sotalapsiksi Ruotsiin, mistä he palasivat Suomeen 1946. Elämä asettui lopulta uomiinsa ja Juntunen perusti oman perheensä.

– Lapsuusmuistot ovat kuitenkin sen luokan asioita, että niitä ei pysty koskaan unohtamaan.


Manssilassa ollaan lähdössä partisaanijahtiin, heinäkuu 1943

Mitkä partisaanit?

Kun Jatkosota leimahti, osa Suomen itärajan tuntumassa asuneista suomalaissiviileistä evakuoitiin. Kaikkia ei kuitenkaan näiltä alueilta evakuoitu tai haettu turvaan. Tuhansia suojattomien erämaakylien asukkaita jätettiin koteihinsa ihmiskilviksi hidastamaan Puna-armeijan etenemistä, toteaa toimittaja Kai Byman MOT: Itärajan ihmiskilvet- ohjelmassaan.

– Nykypäivän näkökulmasta on selvää, että rajanpinnan siviiliväestö olisi pitänyt evakuoida, toteaa Kansallisarkiston pääjohtajan Jussi Nuorteva ohjelmalle antamassaan lausunnossa. Hänen mukaansa Suomessa ei osattu ennakoida, että neuvostopartisaanit ulottaisivat hyökkäyksensä myös siviileihin.

– Siinä ei varmasti oltu osattu ajatella, että mikä se tilanne tulee olemaan. Kannattaa myös muistaa, että itärajan merkitys oli 1800-luvulta lähtien ollut niin Pohjois-Suomessa kuin Itä-Suomessakin hyvin pieni: vielä Neuvostoliitonkin aikana rajan yli tapahtuva kanssakäyminen oli ollut vilkasta eikä rajan ylittäminen ollut alkuunkaan vaikeaa.

Kaikkiaan partisaani-iskuja tehtiin Suomessa 45, näistä kuusi Suomussalmella. Ensimmäinen hyökkäys oli Pielisjärven Kivivaarassa vain muutama viikko Jatkosodan syttymisen jälkeen ja viimeinen Lieksan Louhivaarassa 6.9.1944 – aselevon jo astuttua voimaan.

Surmansa näissä iskuissa sai 181.


Suomussalmen Viiangissa heinäkuussa 1943 tehdyssä partisaani-iskussa kuoli 19 (kuva: SA-kuva)

Sodan jälkeen sotasyyllisyystuomioita langetettiin Suomen johtajille, Neuvostoliiton tai sen partisaanien sotarikoksista ei missään vaiheessa edes puhuttu. Sodanjälkeisessä Suomessa partisaanien aiheuttamista tuhoista vaiettiin pitkään. Neuvostoliitto taas kiisti, että partisaaneilla olisi ollut ohjeistusta hyökätä nimenomaan siviilikohteisiin.

Ensimmäiset kirjat ja tutkimukset aiheesta ilmestyivät 1970-luvulla, mutta vasta 1990-luvulla tietoisuutta tapahtuneesta, samoin kuin partisaanien uhrien korvauksia, alettiin ajaa julkisemmin.

Vuonna 1999 perustettiin Savukosken Kuoskussa partisaanien uhrien yhdistys ”Jatkosodan Siviiliveteraanit”, joka jatkoi eräiden yksittäisten henkilöiden aloittamaa kampanjaa hyvityksen saamiseksi partisaanien hyökkäyksen kohteiksi joutuneiden kylien paljon kärsineille ja menettäneille kyläläisille.

Kampanjan tuloksena eduskunta hyväksyi 1. syyskuuta 2003 voimaan tulleen partisaanien uhrien kertakorvauslain. Lain mukaan partisaanien iskuissa toisen tai molemmat vanhempansa tai huoltajansa menettäneelle maksettiin 1 500 euron korvaus. Myöhemmin eduskunta hyväksyi vuoden 2005 alusta voimaan tulleen partisaanien uhrien ja sota-aikana karjankuljetukseen osallistuneiden miesten kuntoutuslain.


Omakohtaisesti partisaani-iskun kokenut Tyyne Martikainen on tehnyt suuren työn siviiliuhrien kärsimystä dokumentoidessaan

PS. Jos kiinnostus aiheeseen heräsi, niin haluat varmasti lukea tämänkin jutun:

Jaa kirjoitus:

22.7.2021 107-vuotias Aino Minkkinen: ”kolme sotaveteraanimiestä olen hautaan saattanut”

Aino Minkkinen on elänyt ajan, jolloin Suomi oli vielä osa Venäjän suurruhtinaskuntaa (kuva: Juha Polojärvi)

Saarijärven sotaveteraaneihin kuuluva Aino Minkkinen on elänyt pitkän ja rikkaan elämän, mutta siihen on myös mahtunut paljon surua.

– Huono alkaa muisti olla, hän myöntää.

Onneksi hänen erikoislaatuisen elämänsä käänteitä on tallennettu niin suvun vaiheista tehtyyn kirjaan, kuin jälkipolville kerrottuihin kertomuksiin.

Kuulokin temppuilee, mutta onneksi on kuulolaite. Liikkuminenkin on viime vuosina vaikeutunut niin, että 100-vuotislahjaksi saatu, hänen tuolloin vielä tarpeettomaksi julistama kävelykeppikin on vaihtunut jo rollaattoriin.

Mutta kyllä sen ymmärtääkin: onhan tämä hurmaava daami saavuttanut jo huiman 107 vuoden iän.


Koulumatkaa Minkkisellä tuli Kivijärvellä sijainneesta kotitalostaan Heitjärven koululle kymmenen kilometriä suuntaansa (kuva: Kivijärven kotiseutuyhdistys)

Muistoja kahdelta vuosisadalta

Minkkisen syntyessä maaliskuussa 1914 oli Suomen itsenäisyyskin vielä kaukaiselta tuntuva haave. Kolme vuotta myöhemmin se toteutui, minkä seurauksena maassa olleita venäläisjoukkoja alettiin ajaa ulos maasta. Venäläisiä oli seuduilla tuolloin paljon, rakentamassa vallihautoja.

Suomeen tammikuuhun 1918 saakka majoittuneita kasakoita (kuva: Augusta Olsson/ Uudenkaupungin museo)

Kasakat tulivat Pylkönmäellekin, missä siellä syntynyt Minkkinen perheineen vielä asui, mutta toisin kuin monelle muulle, jättivät he nelivuotiaaseen tyttöön lämpimiä muistoja.

– Ne venäläiset olivat kilttejä. Niillä oli leipää, jota he antoivat meille lapsillekin. Silloin oli nälänhätä, hän muistuttaa.

– Ja sokeritoppa niillä oli, mistä ne lohkaisi paloja meidän essuntaskuun.

Kivijärvellä kasvaneen Minkkisen lapsuudesta ei vilskettä puuttunut: sisaruksia hänellä oli peräti 13.

– Minä olin sieltä vanhimmasta päästä.

Töitä oppi tekemään pienestä pitäen, hän vahvistaa. Ja toimeliaana hän on pysynyt koko ikänsä: elämäntyönsä hän teki maatilan emäntänä.

– Aamuneljältä piti kuulemma aina herätä töihin, muistelee Minkkisen vävy tämän kertoneen.

Miehen saatua aivoverenvuodon, joutui Minkkinen pitkälti selviytymään tilan töistä yksin.

– Kyllähän minä koitin. Muistan yhdenkin kerran, kun lehmä alkoi poikimaan eikä ollut miestä talossa. Minä pyysin sitä pappaa, että eikö se jotenkin voisi auttaa. Hankalaa se oli. Kun tulin ulos, niin oli vasikka kurkku auki portaiden edessä.

Ajokortin Minkkinen hankki 70-vuotiaana ja ajoi autoa 90-vuotiaaksi. 101-vuotiaanakin hän asui omillaan, mutta sitten hän sai seuraukseen äitinsä omaishoitajaksi siirtyneen Helena-tyttären. Tätä nykyä hän asuu toisen tyttärensä luona Karstulassa.

Ruutia rouvasta kuitenkin löytyy yhä: urheilua – etenkin hiihto on lähellä sydäntä – hän seuraa silmä kovana ja tekee vieläkin mm. omat saunavastansa!


Minkkisen nuorin veli Toivo kaatui Talvisodassa Impilahdella (kuvaa pääsee tarkastelemaan alkuperäiskoossa sitä klikaamalla)

Sotavuosien kova hinta

Minkkisen Elli-sisar oli lottana, mutta Minkkinen itse seurasi sotaa kotirintamalta, maatilaa pyörittäen.

Nuori vaimo muistaa yhä ensimmäisen miehensä, Armaksen sotaan lähdön.

– Me oltiin yksi niistä pareista, jotka koko päivän odottivat Saarijärvellä sitä lähtöä ja sitten se tulikin vasta aivan myöhällä. Siitähän se sota sitten alkoi.

Sotavuodet harvensivat hänenkin lähipiirinsä rivejä.

– Nuorin veljistäni, Toivo, kaatui helmikuussa 1940. Ensimmäinen aviomieheni Armas, oli lomilla rintamalta ja lähti hakemaan koivukuormaa metsästä ja tuli kotiin kuolleena sen kuorman päällä.

Lapsiakaan ei  vain muutaman vuoden naimisissa olleelle pariskunnalle ehtinyt siunaantua.

Leskeksi jäätyään Minkkinen osti sisareltaan mökin Sompalasta ja asusti siinä muutaman vuoden.

– Sitten alkoi sulhaskandidaattia ilmestymään, Minkkisen tytär nauraa.

– Ja sinnehän se minun isäkin eksyi.

Häitä vietettiin Onnin kanssa keskellä Jatkosotaa, minkä jälkeen sulho palasi sotaan.

– Hän oli kuusi vuotta rintamalla. Hänen veljistäänkin kolme oli rintamalla. Nuorin, Kauko, kaatui, Minkkinen kertoo.

Sota-aika koetteli myös kotiväkeä, hän muistuttaa.

– Kaikkea säännösteltiin. Kaikesta oli pulaa. Toista on nykyään. Nykyään on Suomessa kaikki hyvin.

1953 pariskunta hankki tilan Jokiniemestä, joka tätä nykyä toimii suvun kesäpaikkana.


Onninsa kanssa Aino sai kaikkiaan kuusi lasta

Pitkän elämän suuret surut

Toistamiseen Minkkisestä tuli leski vuonna 1965. Kohtalolla oli kuitenkin hänen varalleen vielä kolmaskin mies, Iivari, jonka kanssa häitä tanssittiin 1971. Pariskunta asettui Iivarin kotikonnuille Kannonkoskelle. Hänestäkin jätti aika ennen Ainoa.

– Sotaveteraani oli hänkin. Neljättä ei kuulemma enää iljennyt ottaa, naurahtaa Minkkisen vävy.

Maaliskuussa Minkkinen juhli 107. syntymäpäiväänsä

Syntymäpäiviä on juhlistettu Kannonkoskella isossa suvussa perinteisesti isolla porukalla, mutta viimeisenä kahtena vuonna, vallitsevan koronatilanteen johdosta, on juhlat jouduttu jättämään väliin. Tänä vuonna vieraita oli koolla vain viisi. Kotiin virrannut valtava määrä onnittelukortteja ja kukkalähetyksiä kuitenkin muistutti päivänsankaria siitä, kuinka monen mielessä hän on.

– Niitä tuli ihan Niinistöä myöten, paljastaa vävy.

Pitkään elämään on kuitenkin mahtunut paljon suruakin, tytär muistuttaa.

– Kaikki sisarukset ovat kuolleet, samoin kaikki ystävät. Kolmen aviomiehen lisäksi on hän joutunut saattamaan hautaan kuudesta lapsestaankin kolme.

Ei voi olla miettimättä, että onko se iän myötä heikentynyt muisti sittenkään aina niin huono asia – väistämättä kun se suojelee pyyhkimällä mielestä ainakin hetkellisesti menetysten tuomaa tuskaa.

– Viisi tai kuusi vuotta siitä on kun veljeni kuoli ja aina silloin tällöin äiti kysyy, että missäs se Antero on kun ei ole vähään aikaan näkynyt, tytär kertoo.

– Ei siinä auta muuta todeta kuin että hän on jo siellä taivaassa.

Hengellisyys on ollut aina tärkeä osa Minkkisen elämää ja arvomaailmaa.

– Eihän sitä elämää eteenpäin tiedä, mutta tarvitseeko sitä tietääkään.

 

Jaa kirjoitus:

18.7.2021 Joko tunnet spektroliitin historian? Se on tarina sisusta, sattumasta, Salpalinjasta, sotaveteraanista… ja sankarivainajasta

Kaunis, kova ja harvinainen.

Tuo pätee niin pienen maamme pieneen (vain 0.007 prosenttia maailman väestöstä muodostavaan) kansaan, kuin spektroliittiin, jalokiviemme ykköseen.

Teknisesti ottaen spektroliitti kuuluu muualtakin maailmasta tavattaviin, labradoriittina tunnettuihin mineraaleihin, mutta sen Suomesta löytyvä muoto on värikylläisyydessään niin poikkeuksellinen, että nimitystä spektroliitti käytetään vain nimenomaan meiltä tavattavasta huikaisevasta lajista.

Ja melko huikaiseva on kiven tarinakin.


Etenkin Ylämaalta tavattava spektroliitti on ”Suomen jalokivenä” itseään markkinoivan Etelä-Karjalan maakuntakivi ja määrältään että liikevaihdoltaan merkittävin Suomesta louhittava korukivi (kuva: Wikipedia)

Kiitos Salpalinjalle

Jos luulit, ettei jotain sellaista kuin korukivi saisi jotenkin sidottua sotahistoriaan, niin väärässä olit. Spektroliitin syntyhistoria on nimittäin mitä suurimmassa määrin sidoksissa erääseen toiseen suomalaiseen (ja sisukkuudesta kertovaan!) erikoisuuteen: Salpalinjaan. Sekä yhteen sotaveteraaniin… ja yhteen sankarivainajaan.


Nuori Aarne Laitakari (oik.) kuvattuna yhdessä Einar Nordenswanin kanssa Inarissa 1925 (kuva: Museovirasto)

Aarne Laitakari on yksi Suomen 1900-luvun geologian ja mineralogian (eli maankuoren kivien ja niitä synnyttävien prosessien sekä mineraalien tutkimuksen) merkittävimpiä vaikuttajia. Helsingin Yliopistosta tohtoriksi vuonna 1921 väitellyt Laitakari toimi pitkän uransa aikana mm. Teknillisen korkeakoulun mineralogis-geologisen laitoksen esimiehenä sekä Geologian tutkimuslaitoksen johtajana.

Pysyvän jälkensä Laitakari oli jättänyt kivien historiaan jo ennen sotia, jolloin hänen mukaansa nimettiin laitakariitti, hänen Orijärveltä löytämänsä mineraali. Hän ei kuitenkaan tyytynyt tähän, vaan käytti vuosia oman Graalin maljansa etsintään.


Aarne Laitakarin löytämä laitakariitti (kuva: Jari Väätäinen, Geologian tutkimuskeskus)

Talvisodan hän palveli Helsingin Suojeluskuntapiirissä, samoin hänen poikansa, isänsä mukaan ristitty, mutta toiselta nimeltään kutsuttu Pekka, joka oli jo muutaman vuoden ehtinyt olla mukana Malmin suojeluskunnan toiminnassa. Talvisodan sytyttyä vapaaehtoiseksi ilmoittautunut,  tuolloin 19-vuotias poika aloitti aloitti varusmiespalveluksensa Huoltokoulutuskeskuksessa vähän ennen sodan päättymistä.

Historiaan tulisi jäämään hänkin.


Säkkijärvestä jäi Suomelle sotien jälkeen vain pieni kaistale (kuva: Seppo Repo/ Säkkijärvisäätiö)

Pitkä etsintä

Jo ennen 1920-luvun puoliväliä oli Laitakari vanhempi löytänyt Säkkijärven Muhuniemestä Suomenlahden rannalta isoja lohkareita joka kuvausten perusteella oli hyvin samanlaista kuin Pietarin läheltä vuonna 1781 löydetyt kivet. Tämä sai hänet mannerjäätiköiden liikkeiden tuntemusten perusteella uskomaan, että Heinolan-Mäntyharjun alueelta, jossa myös oli tehty labradoriittilöytöjä, voisi löytyä hänen etsimänsä mineraalin emäkallio, josta Pietarin ja Säkkijärven lohkareet olisivat jääkaudella kulkeutuneet löytöpaikoilleen.

Pekka Laitakari ylioppilaskuvassaan

Mukana etsinnöissä olivat myös apuna hänen tuolloin nuoret poikansa. Perusteellinen etsintä ei kuitenkaan tuottanut tulosta.

Pekka seurasi myöhemmin isänsä jalanjäljissä myös akateemiseen maailmaan ja opiskeli siviilissä teknillisessä koulussa geologiaa. Keväällä 1940 nuori korpraali oli mukana Salpalinjan linnoitustehtävissä ja koki Ylämaan Tevalaisissa tehdyissä panssariestekivien louhintatöissä elämänsä yllätyksen.

Paikka sijaitsi kaakkoon päin sillä samalla linjalla, missä isä-Laitakari oli aikaisemmin hakannut päätään seinään ja hakkuaan kallioon.

Vähän myöhemmin isä-Laitakarin vuoro saada elämänsä yllätys, kun posti toi hänelle osoitetun paketin Pekalta.

”Eikö tämä ole juuri sitä kiveä, jonka emäkalliota olet etsinyt?”, kysyi poika siihen liittämässään kirjeessä. Ja olihan se. Estekiviä ei paikassa enää sen jälkeen louhittu.

Sen sijaan spektroliittilouhoksista ja Ylämaasta muodostui suomalaisen jalokivituotannon keskus, joka Salpalinjan ohella on merkittävä matkailuvaltti yhä tänäänkin. Tevalaisen kylässä on itse asiassa nähtävänä tätä alkuperäistä panssariestelinjaa sateenkaaren sävyissä säkenöivine spektroliittiesiintymineen ja paikallisten yrittäjien matkassa pääsee etsimään omaa sateenkaaren päätään ja valmistamaan siitä oman korunsa!

Laitakari kävi paikan päällä tutustumassa löytöön, mutta niin tiheitä eivät esiintymät hänen mukaansa olleet, että niistä olisi esimerkiksi seinien vuorauskiveksi, arveli hän Kultaseppien lehteen vuonna 1946 kirjoittamassaan artikkelissa.

”Siitä kuitenkin saa koruteollisuuteen sopivaa raaka-ainetta, mutta sitä ei saa muuta kuin työllä ja etsimällä. Tällä kivellä on siis myös harvinaisuusarvoa. Siitä ei tule tusinatavaraa, vaan yksilöllisiä koruja, joista yksikään ei ole aivan toisen näköinen. Luulen, että tästä saadaan Suomen kauneimmat korut, jotka pystyvät hohtavalla labradorisoinnillaan valtaamaan monen naisen sydämen.”


Suomalainen spektroliitti hehkuu kaikissa sateenkaaren väreissä (kuva: Ylämaa Mystique)

Kiven kaupallinen hyödyntäminen alkoi 1950-luvulla, jolloin sen uranuurtaja, lahtelainen Walter Mikkola tarvitsi aarteelle luonnollisesti myös nimen. Koska se harvinaisen intensiivisessä värikylläisyydessään poikkesi muualta tavatuista labradoriiteista, ehdotti Mikkolan konsultoima lahtelaisrehtori Arvo Suominen sille ihan omaa nimeä: spektroliitti, mille professori Laitakari antoi siunauksensa.

(Ehkäpä ainakin hieman harmitellen, että se laitakariitti oli jo tullut käytettyä aika paljon harmaampaan tarkoitukseen…?)


Salpalinjan linnoitusketjua alettiin rakentaa heti Talvisodan päätyttyä

Sota syttyy

Salpalinjan myötä Suomi pyrki varautumaan yhä uhaksi koetun itänaapurin mahdollisiin tuleviin yrityksiin. Eikä niitä kauaa tarvinnut odottaakaan: jo seuraavana kesänä Suomi oli Jatkosodassa. Isä Laitakari palasi tehtäviinsä Helsingin Suojeluskuntapiiriin, josta nimenomaan mineraalien teolliseen hyödyntämiseen erikoistuneena asiantuntijana sai myöhemmin siirron Itä-Karjalan sotilashallinnon geologisen toimiston päälliköksi.

Kiväärijoukkueen johtajan koulutuksen saanut nuorempi Laitakari puolestaan sai komennuksen Jääkäripataljoona 2:n 2. komppaniaan… jossa hänen sotapolkunsa ei ehtinyt kestää kuukauttakaan. Heinäkuun puolessavälissä rykmentti oli edennyt Talvisodassa menetetyillä alueilla sijaitsevaan Salmen pitäjään. Tulemajärven kylä vallattiin 18.7. rykmentin konekiväärikomppanian sotapäiväkirjan mukaan noin tunnin kestäneen taistelun jälkeen. Sotasaaliiksi kerrotaan saadun ”runsaasti kaikenlaista tavaraa, mm. vodkaa.”


Pekka Laitakarin kantakortti (jonka tietoja pääsee kokonaisuudessaan tarkastelemaan kuvaa klikkaamalla)

Seuraavana aamuna, vähän yhdeksän jälkeen, alkavat vihollishävittäjät kaksoiskonekivääreineen kaarrella Tulemajärvellä suomalaisasemien yllä. Osumia ottaa mm. suomalaisten kevyt BSW-ilmatorjuntatykki, myöhemmin tuona päivänä tappiotilastoihin kirjataan myös tuntolevy numero 746423, kiväärin luodista kuolettavan osuman saanut Aarne Pekka Laitakari. Tasan kuukausi aiemmin hän oli viettänyt 21-vuotispäiväänsä.

Pitkärannan sankarihautoihin alun perin haudattu vänrikki tuodaan asemasodan rauhoittaman tilanteen salliessa myöhemmin pääkaupunkiseudulle ja haudataan Helsingin pitäjän kirkon hautausmaalle Vantaalle.


 



Jaa kirjoitus:

15.7.2021 Kohtalot Pro Patria-taulun takaa: Lindströmin muistokivi, Loppi

Kohtalot Pro Patria- taulun takaa sarjassamme on aikaisemmin esitelty kahden sisarussarjan traaginen tarina: Topulin talon veljesten sekä maskulaisten Varjosen veljesten. Kolmas löytyy loppilaisen Mäkelän talon pihalta Ilkosta.

Tilan 150 vuotta sitten nykyiselle paikalleen siirretty päärakennus toimi aikanaan sotilasvirkatalona. Ennen kaikkea se oli kuitenkin Juho ja Hilda Lindströmin 10-lapsisen perheen koti ja on yhä saman suvun hallussa. Tänään sitä isännöi Pentti Lindström, muistokiven taulussa lueteltujen sankarivainajien veljenpoika, joka itsekin – vasta 10-vuotiaana – toimi Jatkosodassa sotilaspoikana ja muistaa yhä kotitilalle toinen toisensa jälkeen tuodut lauta-arkut.

Lindströmien kahdeksasta pojasta yksi menehtyi sairauteen jo 13-vuotiaana. Lopuista kuusi lähti sotaan, samoin kuin toinen perheen tyttäristä. Kahdeksasta isänmaan puolustajasta vain kaksi palasi, hekin haavoittuneina. Seitsemättä poikaa ei enää kutsuttu rintamalle.

Kaatuneiden muistopäivänä 2007 Lindströmin perheen uhrausten muistoa kunnioittamaan paljastetun muistokiven pystyttivät Lopen kunta, Lopen seurakunta, Lopen reserviläisyhdistykset sekä Lopen veteraaniyhdistykset.



Taulussa on viiden meidän kaikkien vapauden puolesta ainoansa antaneen nuoren nimet. Tässä ovat heidän kasvonsa ja tarinansa.


Toivo Lindström, 27

Toivo Lindström (1912 – 1939)

Toivo oli talon pojista vanhin, joten hänestä oli tarkoitus tulla talon seuraava isäntä. Toisin kuitenkin kävi.

Hän oli musikaalinen ja oli  toiminut kaksi vuotta Lopen suojeluskunnan soittokunnassakin. Toukokuussa 1933 aloittamansa varusmiespalveluksesta hän sai komennuksen Aliupseerikouluun ja toimi puolisen vuotta pikakivääriryhmän johtajanakin -huolimatta siitä, että vaikka kivääriampujana pärjäsikin, arvioitiin hänen pikakiväärinkäyttötaitonsa huonoksi.

Armeijan jälkeen nuoren alikersantin elämä löysi uomansa: hän työskenteli sekatyömiehenä, tapasi Berttansa ja avioitui.

Syksyllä 1939 olivat edessä kuitenkin raskaat hyvästit: lokakuussa alkaneiden Ylimääräisten Harjoitusten myötä alkoi olla jo varmaa, että pelätty sota olisi tulossa. Edellisenä vuonna Toivon ja Bertan onni oli täydentynyt Teuvo-pojalla ja nuori isä tiesi nyt omakohtaisesti, kuinka suuret odotukset häneen ja muihin palvelukseenastumisääräyksen saaneisiin nuorukaisiin kohdistuivat. Kyseessä ei ollut vain heidän ja heidän maansa tulevaisuus, vaakalaudalla oli myös se, millaisessa maailmassa heidän jälkeläisensä kasvaisivat.

Toivo määrättiin Jalkaväkirykmentti 15:n III Pataljoonaan ja sen 7. komppaniaan. 29.11. saakka rykmentti oli linnoitustöissä Summassa. Sitä seuraavana päivänä Talvisota syttyi ja Summassa alkaneet taistelut jatkuivat tammikuunkin puolelle.

Alikersantti Lindströmin osalta ne olivat ohi jo kolmen viikon päästä.

Joulukuun puolenvälin jälkeiset merkinnät rykmentin sotapäiväkirjassa kertovat vihollisen hyökkäystoiminnan olleen liki katkeamatonta. Tykistötulen lisäksi huolta herättävät vihollisen hyökkäysvaunut, joiden lähestymistä seurataan monen kymmenen vaunun vahvuisina osastoina. Jonkun verran lohtua tuo se, että pian saadaan havaita, ettei niiden ampumatarkkuus ole lähelläkään pelätyn kaltaista.

19.12. Summaan tunkeutumaan onnistuneiden hyökkäysvaunujen tulituksessa kuitenkin haavoittuu kolme Lindströmin komppaniaan kuulunutta. Vielä epäonnisempi on eräs komppanian alikersanteista, joka kaatuu saman tien. Hän on Toivo Lindström.


Yrjö Lindström, 24

Yrjö Lindström (1915 – 1940)

Tasan kuukausi esikoispojan kaatumisesta vastaanottivat veljesten vanhemmat seuraavan suruviestin. Tällä kertaa vuorossa oli pojista toiseksi vanhin: 24-vuotias Yrjö. Kansakoulun jälkeen työmiehenä elantonsa ansainnut Yrjö oli valinnut suorittaa varusmiespalveluksensa aseettomana. Hänet määrättiin apupalvelukseen Rykmentti 6:ssa.

Reserviin hänet siirrettiin täysinpalvelleena huhtikuussa 1938, mutta rauhaa ei nuorukainen tullut näkemään: seuraavan vuoden syksyllä hän ripusti raskain mielin satojentuhansien muiden suomalaismiesten lailla kaulaansa tuntolevyn. Yrjön numerot olivat 168581.

Hoikka, sinisilmäinen sotamies oli myös innokas musikantti ja ilahdutti muita haitarinsoitollaan. Haitari lähti nuoren sotamiehen mukana myös rintamalle, missä hänet sijoitettiin Jalkaväkirykmentti 15:n III pataljoonan 8. komppaniaan.

Hämeenlinnassa perustetun rykmentin tie vei heidät vuodenvaihteen molemmin puolin käytyihin Summan taisteluihin. Tammikuun ensimmäisellä viikolla heidät siirrettiin reserviin Näykkijärvelle, missä, kiivaan tykistötulen raivotessa, edessä oli työpalvelua ja mm. korsujen valmistelua. Kuun puolessavälissä pakkanen on kiristynyt jo yli 40 asteeseen. Kaatuneita ei komppaniaan tässä vaiheessa tule ennen kuin 19.1.1940, jolloin ilmapommitus koituu sotamies Salmen ja Lindströmin kohtaloksi.

Naimisiin ei Yrjö ole vielä ehtinyt, mutta morsian oli jo katsottuna ja oli nyt vastaanottamassa rakkaansa kotiin saapuvaa arkkua.


Viljo Lindström, 20

Viljo Lindström (1921 – 1942)

Jatkosodan syttyessä sen arveltiin olevan ohi muutamassa kuukaudessa. Toisin kuitenkin kävi ja edessä oli yli kolme vuotta kestänyt voimanponnistus, joka vei yli 63 204 suomalaisen hengen. Tammikuussa 1942 tuli Lindströmin perheeseen kolmas sururisti, kun Viljo sai surmansa Krivillä.

Isoveljensä lailla työmiehenä ahkeroinut poika oli aloittanut varusmiespalveluksensa huhtikuussa 1941. Sotilasvalansa hän antoi toukokuussa – vielä tuolloin autuaan tietämättömänä siitä, että reilun puolen vuoden kuluttua hän joutuisi sen lunastamaan… hinnoista hirveimmällä.

Kotiin jäi odottamaan paikallisessa apteekissa työskentelevä morsian Liisa. Haaveissa siintäneitä häitä ei tultaisi tanssimaan koskaan.

Pikakiväärimiehen koulutuksen saanut ja hyvin arvosanoin pärjännyt saanut Viljo sijoitetaan myöhemmin Aaverykmenttinä tunnetun Jalkaväkirykmentti 5:n II pataljoonaan. Taisteluja kertyy nopeassa tahdissa paljon.

Häkämies, Ukkojärvi, Kananoja, Ihantala, Säiniö, Villavaara, Patajärvi, Suojunjoki, Suununjoki, Kontupohja, Maaselkä. Marraskuussa annetulla päiväkäskyllä sotamies saa rintaansa II luokan Vapaudenmitalin.

Tammikuun tullen Maaselän lohkolla on siirrytty asemasotavaiheeseen. Päivät kuluvat mm. kaluston ja kunnon ylläpidossa: pojat saavat rokotukset, täitarkastuksissa havaitaan noiden pienten, mutta sitäkin viheliäisempien vihollisten tunkeutuneen pataljoonan riveihin ja ehditäänpä yhdessä komppaniassa järjestää hiihtokilpailutkin. Hetkeksikään ei kuitenkaan unohdu, että sodassa ollaan ja vihollinen on lähellä, osoittavat tiedusteluretketkin.

8.1. kirjataan Viljon pataljoonan sotapäiväkirjaan 400-miehisen vihollisjoukon hyökkäyksiä. Vihollisia on suomalaisasemien takamaastossakin niin, ettei rykmentin saamaa hyökkäyskäskyä päästä toteuttamaan.  10.1. rykmentin I pataljoona saa tehtäväkseen valloittaa Jalkalammen itäpuolella oleva kukkula, Viljon pataljoonan tehtäväksi puolestaan annetaan suomalaisasemien edessä olevan metsäsaarekkeen ”puhdistaminen vihollisista”.

Viljon kanssa samassa komppaniassa on myös hänen lapsuudenkaverinsa ja naapurin poika, joka on hänen vierellään 11.1. kahinoissa, kun Viljo saa osuman päähänsä ja kaatuu. Seuraavana päivänä hän olisi viettänyt 21-vuotissyntymäpäiväänsä.


Vilho Lindström,19

Vilho Lindström (1923 – 1943)

Vilho muistetaan Juho-isänsä kaltaisena, rauhallisena ja harkitsevana luonteena. käytyään kaikki kuusi kansakoulun luokkaa tulee hänestä maatyömies, joka myös teki metsäajoa hevosilla kotikylästä Lopelta noin 30 kilometrin päässä sijaitsevaan Karkkilaan.

Siinä vaiheessa (19.1.1942), kun on Lindströmin veljessarjan toiseksi nuorimman vuoro astua armeijan harmaisiin, ei kotiin ole vielä saapunut tietoa siitä, että Viljokin on kuollut, sillä kenttäpapin ilmoitus saapuu Lopen kirkkoherranvirastoon vasta 31.1.

Tarkka-ampujan koulutuksen varusmiespalveluksessaan saanut nuorukainen sijoitetaan kiväärimieheksi Jalkaväkirykmentti 3:een. Kauaa hän ei näissä hommissa kuitenkaan ehdi olla. Keväällä ja myöhemmin saman vuoden syksyllä hän saa kahden kuukauden maatalouslomat, minkä jälkeen palaa taas rintamalle. Tässä vaiheessa sinnekin on kuitenkin saatu tieto siitä, että Lindströmin perheestä on jo menetetty kolme poikaa, joten Vilho siirretään hänen säästämisekseen huoltokomppaniaan. Niin traagista kuin se onkin, edes se ei riitä pelastamaan häntä.

Vihon huoltokomppania kuuluu Sinisenä Prikaatina tunnettuun 3. Prikaatiin, joka otti 13.1.1943 rintamavastuun Krivillä ja piti tämän seuraavan vuoden tammikuuhun saakka. Sotamies Lindström ei siinä vaiheessa enää kuitenkaan muonavahvuudessa ollut.

19.7., hänen ollessa työtehtäviinsä liittyvällä uimareissulla Karhumäen suunnalla, hän hukkui.


Aili Lindström, 26

Aili Lindström (1917 – 1944)

Kuun 19. päivä on päivämäärä, jolla oli Juho ja Hilda Lindströmin perheessä hyvin synkkä kaiku. Viidestä heidän sodan viemästä lapsestaan neljän kuolintodistuksessa ovat nuo numerot. Viimeinen heistä oli perheen kahdesta tyttärestä vanhempi: 26-vuotiaana menehtynyt Aili.

Lotiin kuulunut Aili oli ennen rintamalle lähtöään työskennellyt Lopella puhelinvaihteena ja samaa osaamista hän pääsi hyödyntämään isänmaan hyväksi rintamallakin, missä palveli puhelinkeskuksessa Itä-Karjalassa. Näissä tehtävissä ollessaan hän sairastui ja kuoli 19.6.1944







Olisiko sinulla taulu, jonka sankarivainajien tarinat haluaisit jakaa? Ota yhteys toimitus@sotaveteraaniliitto.fi


Aikaisemmin Kohtalot Pro Patria-taulun takaa-sarjassa on ilmestynyt:

Aleksanterin teatteri, Helsinki

Suomen tataarit

Heinämaan koulu, Orimattila

Helsingin juutalainen seurakunta

Pitkälahden koulu, Anttola

Urheiluseura Kadur, Viipuri

Lehtiniemen nuorisoseurantalo, Posio

Ylimuonion koulu

Lehtojärven koulu, Rovaniemi

Turun juutalainen seurakunta

Topulin talo, Salo

Rajavartiolaitoksen esikunta

Nuorgamin koulu

Varjosen veljesten muistokivi, Masku

Helsingin Toverit

Jaa kirjoitus:

14.7.2021 Minun veteraanini: Tiina Väisänen – ”Onneksi ukki saatiin haettua pois rintamalta, muuten ei minuakaan olisi”

Jokaisessa Kenttäpostia-lehdessä yksi suomalainen kertoo veteraanista hänen elämässään. Tällä kertaa mäntyharjulainen Tiina Väisänen jakaa ukkinsa tarinan.  

Haluaisitko sinä jakaa tarinasi? Ota yhteys toimitus@sotaveteraaniliitto.fi


Tiina Väisäsen Erkki-ukin perheen tarina on kuin suoraan elokuvasta
Tiina Väisäsen Erkki-ukin perheen tarina on kuin suoraan elokuvasta

Kutsunnoissa 1937 ukin, Virtasalmella 24.10.1917 syntyneen Erkki Johannes Väisäsen varusmiespalvelusta lykättiin vuodella ”hentokasvuisuuden ja yleisen heikkouden vuoksi”. Vuoden päästä 1938 palvelukseen astumista lykättiin samojen syiden vuoksi kahdella vuodella. Talvisodan lopulla, kun miehistä alkoi olla pulaa, pääsi ukkikin uudelleen kutsuntoihin ja palveluskelpoisuusluokaksi määriteltiin B II. Varusmiespalvelus kesti 350 päivää. 


 Ukin sotapolku 

 Jatkosotaan reservin sotamies Väisänen ilmoittautui 18.6.1941 Jalkaväkirykmentti 49:n III Pataljoonan 8. komppaniaan Virtasalmen suojeluskuntatalolla. JR 49 kuului 2.Divisioonaan, joka keskitettiin rajan pintaan Simelejärven ja Pyhäjärven väliselle alueelle. JR49 oli kesä-heinäkuun armeijakuntansa reservinä Torsanjärvellä eikä osallistunut taisteluihin.  

Erkki Väisänen oli veljessarjansa ainoa eloonjäänyt
Erkki Väisänen oli veljessarjansa ainoa eloonjäänyt

Elokuussa ukin komppania ylitti valtakunnan rajan toisen päivän aamuna. Kolmantena päivänä komppania sai tulikasteensa ja ensimmäiset miehet kaatuivat. Tästä alkoi raskas taisteluiden sarja, jossa ukin komppania taisteli Kilpolassa, Kirvosessa ja Ala-Koppolassa.  13.8.1941 alkoi siirtymä Hiitolan asemalta kohti Karjalan kannaksella sijaitsevaa Vuoksenrannan kirkonkylää. Vihollinen kohdattiin Taljassa 15.8. Eteneminen jatkui Oravakytöön, jossa vihollisen vastarinta murrettiin 19.8. Vuoksen pohjoisranta puhdistettiin vihollisista 20.8.   

Vuoksi ylitettiin 21.8 ja matkaa jatkettiin Äyräpäästä Kylä-Paakkolan kautta lounaaseen. Lauantaiaamuna 23.8 ukin komppania käskettiin avuksi Heikurilan tienristeyksen pitämiseksi. Ukin joukkue joutui vihollisen kranaattikeskitykseen, jossa kaatui yksi ja haavoittui kymmenkunta miestä. Yksi haavoittuneista oli ukki, joka sai sirpaleita päähän ja oikeaan jalkaan. 

Ukin vammoja hoidettiin kuukauden ajan. Lääkärintarkastuksessa 24.9.1941 palveluskelpoisuudeksi määriteltiin A II. Myöhemmin, asemasodan aikana tuolloin linnoituskorjauspajassa palvellut ukki loukkasi tapaturmaisesti vasemman nilkkansa, minkä vuoksi oli hoidettavana useissa sotasairaaloissa. Heinäkuun lopulla 1943 tehdyssä lääkärintarkastuksessa palveluskelpoisuusluokka oli noussut nyt jo A I:een. Rintamalle hän palasi elokuussa.  Venäläisten suurhyökkäyksen alettua kesäkuussa 1944 hänet siirrettiin lähetiksi Saimaan suojeluskuntapiiriin, missä hän palveli kotiutumiseensa saakka. Syy tähän oli perheen jo tuolloin sodasta maksama hinta. 


Sisarukset ensimmäisenä kaatuneen veljen Arvin hautajaisissa: Kerttu (vas.), Erkki, Urho, Leo ja Saara Väisänen.
Sisarukset ensimmäisenä kaatuneen veljen Arvin hautajaisissa: Kerttu (vas.), Erkki, Urho, Leo ja Saara Väisänen.

 Perheen kohtalo kuin elokuvasta 

 Ukin vanhemmilla oli torpassaan seitsemän lasta: kolme tyttöä, joista yksi kuoli lapsena keuhkotautiin ja neljä poikaa. Pojista vanhin, Arvi, haavoittui Tyrjän taistelussa ja kuoli saamiinsa vammoihin. Hän oli 21-vuotias. Seuraava, Urho, kaatui Mustilassa Kannaksen suurhyökkäyksen alettua kesäkuussa 1944. Kolmas ukin isoveljistä, vihkilomalta juuri palannut Leo, haavoittui Äyräpää-Vuosalmen taistelussa 4.7.1944. ja kuoli seuraavana päivänä.  

Kun tieto Leonkin kuolemasta oli saavuttanut vanhemmat, lähti isä Hannes Päämajaan Mikkeliin, ”Marskin puheille.”, toiveenaan saada ainoa jäljellä oleva poika pois rintamalta. Reissu herätti kuulemma kotikylällä melkoisesti hälyä. Hanneksen saavuttua portille, oli häneltä tivattu lupalappua, jota ilman ei sisään olisi asiaa. ”Kolome poekaani on sovassa tapettu ja kohta on neljäskin. Ampukee minutkin, mutta minähän mänen!” oli sanavalmiudestaan tunnettu Hannes tulistunut.  


Poikien isä teki matkan Päämajaan Mikkeliin saakka esittääkseen asiansa

Hannes pääsi sisään ja asia tuli hoidettua. Saarasiskon kertoman mukaan Erkille tuli niin kiire lähtö rintamalta, että puuron syöntikin jäi kesken. Kun hän sitten rauhan tultua palasi kotiin, niin lapset kävivät kuin ihmettä katsomassa, kun Erkki oli tullut elävänä takaisin.  

Ukki meni mummon kanssa sodan aikaan naimisiin ja heille syntyi kaikkiaan kuusi lasta. Hän työskenteli Montolan kalkkikaivoksen vaakaajana ja harjoitti pienviljelyä. 1930-luvun lopulla hän oli veljineen ostanut Otusmäen tilan, ja veljien kaaduttua sodassa ukki jäi yksin pitämään tilaa.  

Ukki itse ei puhunut kokemuksistaan muuten kuin korkeintaan miesten kesken. Nenänsä hän kertoi palelluttaneensa sodan aikaan, muuta en muista kuulleeniEdes isälleni tai sisarilleen hän ei kuulemma näistä asioista kertonut. Hän kuoli, kun olin vielä pieni, 5-6 vuotias. Muistan lapsena istuneeni ukin sylissä, kun hän opetti minulle erilaisia sormitemppuja.  

Sukututkimusta harrastavana ja sukumme asioita kaivelleena ukin perheen tarina liikuttaa minua syvästi. Eihän tämmöistä tapahdu kuin elokuvissa! Olen lukenut vain muutamasta vastaavasta tosielämän tapauksesta. Onneksi ukki saatiin pois rintamalta, muuten ei minuakaan olisi.  

On jollain tapaa surullista ajatella, että pian edessä on aika, kun veteraaneja ei enää keskuudessamme ole eikä tulevilla sukupolvilla ole mahdollisuutta heitä koskaan tavata. Omille lapsille kerron sota-ajasta sen minkä tiedän ja pidämme ukin sekä hänen veljien muistoa yllä varsinkin itsenäisyyspäivänä.  



Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 3/2021. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä.   

Jaa kirjoitus:

7.7.2021 ”Adolf Ehrnrooth haukkui meitä raukoiksi ja pelkureiksi” – vain 18-vuotiaana Äyräpäässä kesällä 1944 sotavangiksi joutuneen Mikko Kallion karut sotamuistot

Puna-armeijan kesäkuussa 1944 alkanut suurhyökkäystä seurasivat hirvittävissä olosuhteissa ja hirvittävin tappioin käydyt torjuntataistelut. Niissä oli mukana myös tuolloin vasta 18-vuotias Mikko Kallio Hämeenkyrostä.


Ponttoonisilta Vuoksen yli Äyräpään kohdalla

Puna-armeijan suurhyökkäys Kannaksella kesällä 1944

Äyräpään kirkko ennen sotia

Heinäkuussa murskaavalla ase- ja miesylivoimalla hyökkäävä Puna-armeija valmistautui ylittämään Vuoksen Äyräpäässä.

Kirkon seudulla maata syleili asemissaan kuitenkin pieni sitkeä joukko: majuri Jaakko Kuusisen Erillinen Pataljoona 25, joka oli vähän aiemmin ylittänyt Vuoksen kovassa kranaatti- ja tykkitulessa. Joukko-osasto joutui etulinjassa kiivaan tulituksen kohteeksi. Neuvostojoukot käynnistivät hyökkäyksensä sillanpäässä 4.7.1944.

Hyökkäystä edelsi voimakas tulivalmistelu: noin 25 tykistöpatteria, raketinheittimiä ja noin 100 kranaatinheitintä, joita tuettiin yli 100 pommi- ja maataistelukoneen voimin.

Hyökkäykset onnistuttiin torjumaan, mutta hinta oli kova. Iltakuuteen tultaessa olivat suomalaisjoukot menettäneen kaatuneina ja haavoittuneina n. 400 miestä.

Kirkon törmää puolustettiin sanan mukaisesi viimeiseen patruunaan.


Äyräpään kirkon rauniot ennen kuin venäläiset räjäyttivät loputkin kirkosta 1945

Ikäviä muistoja upseereista

Vaikka sillanpääaseman säilyttäminen arvioitiin tuolloin 2. Divisioonan johdossakin mahdottomaksi, päätettiin koko Vuoksen linjan pitämiselle tärkeän sillanpääaseman puolustamista jatkaa, sillä taistelujen arveltiin sen verran verottaneen myös vihollisjoukkojen rivejä.

Adolf Ehrnrooth ei Mikko Kalliolta kummoista arviota saanut (Kuva: SA-kuva)

– Eivät herrat niihin taisteluihin osallistuneet, siellä kuoltiin, totesi hän myöhemmin antamassaan haastattelussa.

– Ennen lähtöä Vuoksen ylitykseen, Vuosalmen puolella, pataljoona koottiin muotoon ja rykmentin komentaja puhutteli meidät. Hän huusi meille ”te raukat ja pelkurit! Minä lähetän teidät paikkaan, josta ette koskaan palaa!” Tuhat miestä kuunteli. Eikä kukaan ampunut häntä. En minä tiennyt, kuka se pikku tappi oli, joka siellä paasasi. Minä sitä kysyin paatissa, kun mentiin Vuoksen yli sillanpäähän. Se oli Koree Antti, sanoi joku mouhijärveläinen minulle. En minä tiennyt, että se oli eversti Adolf Ehrnrooth, nykyinen jalkaväen kenraali. Minä olin 18-vuotias lapsisotilas.

Kallion komppanian päällikkö oli suojeluskuntakapteeni Heikki Norokorpi, jota miehet kutsuivat Iso-Heikiksi.

– Maailman halpamaisin mies. Mannilla mentiin Vuoksen rantaan. Manni on semmoinen korkea kuorma-auto. Norokorpi istui kuljettajan vieressä, konekiväärijoukkueen johtaja, vänrikki Keijo Saarilahti ja minä lavalla. Minä olin hänen taistelulähettinsä ja kuljin hänen vieressään kuin koira. Saarilahti oli ainoa upseeri, jonka niiden kolmen päivän aikana siellä sillanpäässä näin, Kallio kommentoi.

– Kun Manni pysähtyi, Heikki hyppäsi sieltä autosta. Näkymä oli raju: puut oli mennyt ja maa myllätty. Tykistön jälki näkyi kaikkialla, ympärillä loppumaton tykistön pauhina. Hän nosti katseensa ja katseli sitä paikkaa, otti kädellä lonkalle ja sanoi ”oh, saatana kun livautin selkäni.” Kapusi takaisin Manniin ja ajoi takaisin. Seuraavan kerran näin hänet sodan jälkeen kansanhuollon johtajana Hämeenkyrössä.


Tykistön runtelemaa metsää Äyräpäässä (Kuva: SA-kuva)

Pappia viedään

”Verikauha” oli miesten M36-mallin suomalaiselle sotilaspäähineelle antama lempinimi (Kuva: SA-kuva)

Sitten paikkaan iski raju viholliskeskitys.

– Oltiin matalana. Joku hyppäsi silloin ylös ja huusi ”me hyökätään!” Se oli sotapappi. Ei meitä ollut siellä paljon muita minun lisäkseni. Ryssä ampui 50 millimetrin piiskatykillä. Täysosuma. Paukku meni läpi papin rinnasta, tossa oikealla oli sellainen reikä, sillä selvä. Se oli tullut hulluksi siinä paineessa. Oli se rohkea mies.

Suorilta jaloilta kaatuneen papin kypärä lensi hänen päästään ja jäi pyörimään kalliolla ympyrää.

– Se pysähtyi ihan minun eteeni. Meillä ei ollut kypäriä, verikauhat vaan. Äkkiä mulle tuli tunne, että minä otan tuon papin kypärän – se ei sitä sitä tarvi, mutta minä voin ehkä. Siellä lensi puuta ja kaikkea sälää ilmassa. Minä sitten ryömin kypärän luo, vaihdoin päähäni ja vedin hihnan kireälle. Se oli kuolleen papin viimeinen palvelus tässä elämässä: siinä siunaamassa nimittäin kuuden tuuman pommi tuli lähelle. Se heitti kivensiruja ja srapnellin kappaleita päälleni ja repi kypärän hajalle.

Kallio ei tiedä, kuinka kauan oli tajuttomana, mutta yllätyksekseen tokeni tajutakseen, että olikin säilynyt hengissä.

– Papin kypärä oli palasina. Vieläkin minulla on 200 kappaletta srapnellin siruja kropassa. Mua kiusasi vuosia kauheat päänsäryt, eivätkä siinä lääkkeet auttaneet. Toinen puntti olin märkänä verestä. Ne housut oli sitten siitä eteenpäin yhtä mittaa jalassani puoli vuotta.


Kallion hengen pelasti hänen kaatuneelta sotilaspapilta ottama kypärä (kuvituskuva: SA-kuva)

Tässä vaiheessa Äyräpään kirkko oli jo pahasti raunioina: seiniä piti Kallion mukaan pystyssä enää yksi L-palkki.

– Ryssä nakutteli piiskatykillä, mutta ei saanut sitä lopullisesti romahtamaan. Minun konekiväärini oli hautausmaalla kahden suuren kiven välissä, siitä oli hyvä ampua. Laskettelin 600 laukausta minuutissa. Iskettiin eteneviä ryssiä jaloille. Sitten loppui panokset. Ei ihme, että ne olivat vähän vihaisia, kun saivat meidät.


Kaikille suomalaisille ei riittänyt edes kypäriä (kuva joukoilta kootuista kypäristä Vuokosenrannassa syyskuussa 1944 SA-kuva)

Antauminen

Kolme päivää kestäneiden taisteluiden jälkeen Kallion pataljoonan oli kuitenkin ylivoiman edessä antauduttava. Nuorella hämeenkyröläissotamiehellä oli nyt edessään sotavankeus.

Venäläisten lisäksi meitä tulitti oma tykistö, Kallio huomauttaa kuivasti.

– Se mies, joka meidät haukkui raukoiksi ja pelkureiksi, ammutti meitä kaikilla saatavilla olevilla purkilla Äyräpään kirkon raunioihin. Meitä oli jäljellä 27 miestä. Olimme viimeinen suomalainen sakki Äyräpään sillanpääasemassa. Kersantti Veijo Jokela pataljoonan 4. komppanian konekiväärijoukkueesta laittoi paitansa kiväärin nenään ja niin me sopimuksemme mukaisesti antauduimme. Ei ollut valkoista lippua, se Jokelan paita, joka oli siinä touhussa pahasti rähjääntynyt, oli valkoisinta mitä meillä oli. Jokela tuhosi monta tankkia. Se oli mitään pelkäämätön mies. Se makasi ruispellossa ja nosti sen paidan kiväärin nenään. Ryssiä, joille antauduimme, oli yhdeksän miestä ja luutnantti, hyökkäyspartio.


Etulinjan näkymiä Äyräpään sillanpääaseman länsipuolelta Linnanniemestä viholliseen päin elokuussa 1944 (Kuva: SA-kuva)

Joukon luutnantti oli Kallion arvion mukaan 23-25-vuotias.

– Hieno mies. Ketään ei ammuttu eikä uhkailtu. Rykmentin komentopaikassa jotkut vähän ammuskeli, mutta eivät teloittaneet ketään meistä. Koko porukka säilyi, pelottelivat vain. Joku suomea osaava  kapteeni luki Stalinin päiväkäskyn, joka määritteli, kuinka vankeja kohdellaan. Ei kukaan lyönyt tai potkinut. Niillä oli kova johto.

Suomalainen kommunistivaikuttaja Armas Äikiä toimi ministerinä Otto Ville Kuusisen Terijoen hallituksessakin (Kuva: Kansan Arkisto)

Ensimmäinen sotavankileiri, johon suomalaiset vietiin, oli Leningradin alueella sijainnut Volosovo.

– Leirin päälliköt eivät meille esiintyneet. Ne oli toiset miehet kun piti seuraa. Armas Äikiä (suomalainen kommunistiaktivisti, joka oli 1930-luvun puolivälissä siirtynyt Neuvostoliittoon) kävi kaksi kertaa Volosovossa. Se oli majurin arvomerkeissä. Ei siellä mitään tilaisuuksia pidetty, kuulusteli vain, tai pikemminkin valvoi kuulusteluja. Puheli miesten kanssa. Asiallinen mies.

Alituinen nälkä, ikävä ja kuolemanpelko sekä Venäjän kylmät joet jäivät Kallion mieliin loppuiäksi. Kauan odotetun kotimatkan vihdoin alkaessa marraskuussa 1944, oli hänen painonsa enää 40 kiloa.

– Aina oli nälkä ja vilu. Vankileirillä kuoli päivittäin 60-70 miestä. Minä olin pitkään hautausporukassa. Raskasta hommaa kun kaivoimme hautoja. Maa oli kovaa. Venäläiset käyttivät trotyyliä (räjähde) hautojen kaivamiseen. Meillä ei ollut käytössä mitään muuta kuin lapiot, venäläiset. Kaivoimme hyvin matalia hautoja. Menin kerran keittiölle katsomaan, josko sieltä irtoaisi jotain, vettä nyt ainakin. Kaksimetrinen saksalainen seisoi keittiössä. Minä seisoin ovella. Lattialla oli iso ämpäri täynnä tsaikkaa (teetä). Saksalainen kaatoi ämpärin ja nauroi. Otin oven suusta halon ja kalautin sitä päähän. Ei se mies enää koskaan sanonut mitään kenellekään. Niks.


Volosovon vankileirin sijainti

Tarinoita laidasta laitaan

Kotiin palatessaan olivat suomalaiset sotavangit pahimmillaan kuihtuneet jopa 38-kiloisiksi (Kuva: politicalprisoners.eu)

Kaikkiaan noin puoli vuotta kestäneen sotavankeuden aikana Kallio ehti kokea myös Novgorodissa sijainneen Borovitsin sekä Vologdan alueella sijainneen Tserepovetsin leirit.Noilta ajoilta on jäänyt kerrottavaksi mitä moninaisimpia sattumuksia.

– Kerran me oltiin Vaasan pojan kanssa kahdestamme naisvankilaa korjaamassa. Kirvesmiehinä. Naiset siellä kovasti pyysi, että olisi menty laverille niiden kanssa, siis rakastelemaan. Kyllä ne oli vihaisia, huusivat, että ”millaisia miehiä te ootte”. Maailman hävyttömämpiä naisia ne oli. Niitten suusta tuli sitten kyllä kaikki ruokottomuudet. Minäkin ymmärsin ainakin puolet mitä ne huuteli, vaikken venäjää osannutkaan, hän pudistelee päätään.

– Tserepovetsissa kieritettiin tukkeja jokeen. Joki oli sula, oli kova pakkanen ja tuuli. Minä löysin jostain tulitikkuja ja tein tulet. Yksi politrukki kyttäsi mua, kun se tunsi isäni ja oli lähtöisin Hämeenkyrön Järvenkylästä. Aina se tuli ja sammutti tulet. Minä olisin kylmän koppuraisia paikkoja vähän lämmittänyt. Se oli ollut siellä leirillä jo ennen meitä. Siinä minä ajattelin, että tapan tuon miehen, jos joskus vielä tapaamme. Koskaan en nähnyt jälkeenpäin. Jäi katsomatta, olisiko lupaus pitänyt.

Toisessa porukassa uitettiin puita joen yli.

– Siinä joutui pulaan kylmässä jokivedessä. Samoilla vaatteilla mentiin nukkumaan. Plankun päälle vaan märillä housuilla pitkäkseen. Ei ollut patjaa eikä peitettä. On se ihme, ettei sinne kuollut. Piti yrittää maata sillain, ettei nahka luun kohdalta kaluuntunut rikki. Kaikki miehet oli pelkkää luuta ja nahkaa.


Volosovon vankileiri Leningradin lähellä (Kuva: politicalprisoners.eu)

Kotiinpaluu

Kun Tserepovetsin kotiuttamisleirillä alkoi varmistua, että kotimatka olisi tosiaankin edessä, alkoivat politrukkien palopuheet, Kallio kertoo.

– Ne pitivät sitä menoa parakissa ennen nukkumaan menoa. Laverilla sai yleensä nukkua, kun ne puhui. Pari tuntia siinä yleensä meni. Sitten sammutettiin valot. Heti alkoi kuulua rapina, luteita tuli katosta, ne pudottautuivat laverille. Muutamat suomalaiset politrukit kysyivät venäläisiltä: ”Mitenkäs tänne saisi jäädä?” Heille vastattiin: ”Meillä on täällä liikaa pettureita jo ihan omasta takaa,” ja lähettivät heidät Suomeen, hän hymähtää.

Kalliolla itsellään oli kuvetyrä, joka oli niin paha, ettei hän pystynyt enää edes kävelemään. Vangit kuitenkin tiesivät, ettei sairaita vankeja päästettäisi maasta pois.

– Se olisi minun lähtöni varmasti lykkääntynyt, jos en olisi saanut apua. Helsinkiläinen lääkäri, Byman nimeltään, leirin päällikkö, teki minusta lippupojan ja pelasti siten minun henkeni.

Kotimatkan alkaessa Kallio mietti jo kuumeisesti, mitä vastassa olisi. Miten Hämeenkyröön pääsisi? Kulkisivatko linja-autot? Miten kotipuolessa voitaisiin?

Hämeenkyrön Köhkörössä odottivat vanhemmat Hilja ja Jussi poikaansa kotiin.


Vankeja kuljettanut juna on saapunut Vainikkalaan (Kuva: SA-kuva)

– Viisi vuorokautta matkustettiin junassa ja saavuttiin Vainikkalaan. Vartijat varasti heti alkajaisiksi kaikki meidän ruuat ja puut, jotka oli tarkoitettu lämmitykseen. Vaihtoivat ne väliasemilla rahaan ja naisiin. Muistan aina sen, kun tultiin kotimaahan. Vainikkalassa me häntäpään miehet jäimme vaille ruokaa. Hernesoppa oli loppu ja vasta Kouvolassa saimme ruokaa, hän kertoo.

– Ollikainen Oulusta oli meitin vaunussa. Se olisi varmaan jäänyt Neuvostoliittoon, muttei siitä pidetty. Sillä oli amerikkalaista sianlihaa kilon säilykepurkillinen. Sitä se söi. Ja ryssänlimppua. Pisteli amerikkalaista silavaa ja ryssänlimppua, saatana, ja puhui, miten nyt syötetään kapitalistit koirille ja otetaan valta maassa. Meitä oli kolme miestä: Tampereelta Pispalan asemapäällikön poika nimeltään Tanhuanpää; Parkanon poika, painija Rajaluoma ja minä. Silloin me päätimme, että me hakkaamme tuon. Saatana, kyllä me se hakattiinkin. Mullakin oli kaikki hampaat melkein irti, kun oli niin paha keripukki. Niin heiluivat, kun irtoamista vaille. Mutta kyllä minä purin! Ja kyllä minä löin. Löin kaikilla voimillani, eikä se ollut paljon.


Kallio pojantyttärensä Erican kanssa 2006 (kuva: Ulla Kallio)

Amerikan meininkiin

Haavoittuminen jätti jälkensä paitsi fyysisesti, myös henkisesti. Viimeiset suomalaiset palasivat sotavankeudesta pitkälti 1950-luvun puolella ja moni on kertonut suhtautumisen olleen epäilevää.

Kallio Kaunialassa Ulla-vaimonsa kanssa

Epäluuloa herätti jo se, miksi nämä olivat jääneet vangiksi? Oliko se kuinka vapaaehtoista? Samoin se, että oliko heidät vankeuden aikana saatu värvättyä vihollisen puolelle.

Sodan jälkeen Kallio työskenteli rakennusalalla. Kaikesta oli sotien jälkeisessä Suomessa pulaa: rakennustarpeitakaan ei juuri saanut ja usein piti turvautua mustaan pörssiin. Ehkä osaksi näistäkin syistä Kallio jätti Suomen, jonka puolesta hän oli kerran niin rankasti taistellut ja pysynyt rintamassa, vielä silloinkin, kun osa juoksi karkuun.

Sotien jälkeen suomalaisten muuttoliike Pohjois-Amerikkaan vilkastui, joskin suuntana alkoi olla Yhdysvaltojen sijaan yhä useammin Kanada. Vuosien 1940 ja 1960 välisenä aikana Kanadaan muutti noin 15 200 suomalaista, Yhdysvaltoihin muuttaneiden määrä oli puolestaan n. 6 300 henkeä.

Kalliokin oli kuullut ”Amerikan reilusta meiningistä” ja Alaskan runsaasta lohikannasta ja 1951 hän oli yksi 289 Yhdysvallat uuden elämän aloittamiseen valinneista suomalaisesta. Alaskasta joilta hänen tiensä vei myöhemmin aurinkoiseen Kaliforniaan, missä tapasi ensimmäisen vaimonsa, Mirjamin. Kaksi kertaa leskeksi jäätyään avioitui hän kolmannen kerran 1984 Ullansa kanssa.

Kallion varsinaisen ammatin ohella heillä oli tila, jossa viljeltiin saksanpähkinöitä ja manteleita. Eläkkeelle jäätyään Kallio hoiteli vielä tilaansa ja nautti puiden hoidosta. Aikaa myöten iän karttuessa tila myytiin ja he muuttivat Atwaterin kaupunkiin, josta vielä Sonomaan. Vuonna 2009 Kallio sai Suomen-matkallaan infarktin ja päätyi hoidettavaksi Kaunialan sotavammasairaalaan. Amerikkaan hän ei enää palannut, sillä terveys ei enää kestänyt pitkiä lentoja. Viimeiset kaksi ja puoli vuotta elämästään hän viettikin koti-Suomessa, viihtyen hyvin Kaunialassa, jossa hänen huolenpitoaan ja huumorintajuaan muistetaan lämmöllä.

Jutun pohjana toiminut artikkeli (Jussi Kestilä: Sotavankeudesta Kalifornian lämpöön) on alun perin julkaistu Tampereen Sotaveteraani-lehdessä. Neljä kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.


PS. Sivultamme löydät myös muita karuja kokemuksia sotavankeudesta:


Jaa kirjoitus:

6.7.2021 80 vuotta Jatkosodan syttymisestä – 20 kummallista, koskettavaa ja karmeaa tarinaa sodasta, josta ei tullut mitään, mitä siltä odotettiin

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 80 vuotta Jatkosodan syttymisestä. Kyseessä on sota, joka jaksaa herättää kiivasta keskustelua yhä tänäänkin. Aloittiko Suomi sen? Oliko kyseessä erillissota? Mikä oli Suomen ja Saksan suhteiden todellinen laatu? Oliko sota ollut vältettävissä?

Sen on moni sodan kokenut kertonut, että tunnelma siihen lähtiessä oli aivan eri, kuin vielä Talvisodassa. Nyt jos koskaan lähdettiin korjaamaan isänmaan kokemaa vääryyttä. Lopputulos oli kuitenkin varsin erilainen kuin mitä odotettiin.

Kaikki luulivat sodan olevan ohi hetkessä. Tehän tulette sieltä takaisin vielä syyskylvöön mennessä, kotirintamaltakin lohdutettiin lähteviä miehiä. Toisin kuitenkin kävi: edessä oli liki 3.5-vuotiseksi venynyt taisto, joka vei n. 63 200 ihmisen hengen.

Sodan vakiintuessa vuosien 1941-1942 vaihteessa asemasodaksi, asetuttiin myös kotirintamalla elämään niin tavanomaista arkea, kuin sodan varjossa oli mahdollista kaikkine puutteineen ja rajoituksineen.

Sivuiltamme löydät lukuisia koskettavia, kauheita, eriskummallisia ja yllättäviä kertomuksia noilta vuosilta – tähän olemme koonneet niiden parhaita paloja.

Oikein hyviä lukuhetkiä!



Tuntemattoman sotilaan tuntemattomimmaksi jäänyt sotilas – tosielämän Antti Rokka oli inkeriläinen heimoveteraani
Hangossa kaatuneen tanskalaisvapaaehtoisen Jørgen Hagemannin tarina jatkaa elämäänsä Suomen Kööpenhaminan-suurlähetystön kiehtovassa historiassa
Kun Säkkijärven polkka Viipurin pelasti- jatkosodan eriskummallisimman puolustustaistelun kävi Yleisradio aseenaan Vili Vesterinen
”Kertokaa äidilleni, miten minun kävi” – Kapteeni Antti Huttunen aavisti lähtönsä
Onko tässä jatkosodan kummallisin kuolema? 24.1.1942 kaatuneen sotamies Heikki Järvenpään tappoi hänen kuollut veljensä
”Rintamalla oli tukena huumori, aseveljeys ja Jumala” – Eero Karhun Jatkosota on täynnä tarinoita
Punakaartilaisesta palkituksi sotasankariksi – ensimmäisenä kaatuneen Mannerheim-ristin ritari Arvid Janhusen huikea tarina
Mies, joka kuoli niin kuin eli: Rukajärven legendan Arnold Majewskin viimeiset hetket 10.10.1942
Suomalaiset Suomea vastaan – 77 vuotta Pellervo Takatalon vastarintaliikkeen kiinnijäämisestä
”Viisi meitä lähti, minä olin ainoa joka tuli takaisin” – Luumäkeläisveteraani Jaakko Perälän pitkä marssi Aaverykmentissä
Joulua 1943 Aku Korhonen ei unohda – kuopiolaisveteraani menetti rintamalla parhaat nuoruusvuotensa… ja parhaan ystävänsä
Jyväskyläläisen paperimestari Einar Salmisen perheen ikimuistoinen pääsiäinen 1944… ja sen ikuistaneen TK-kuvaaja Nils Helanderin traaginen kohtalo
Kannaksen verinen kesä 1944-juttusarja
”Se oli niin mahdoton, ettei siihen ole sanoja” – oregonilaisveteraani Väinö V.Koskelan tulikoe keskellä Kannaksen suurhyökkäystä
Toinen toimi silminä, toinen jalkoina – viimeisinä vihollisen valtaamasta Viipurista paenneiden haavoittuneiden suomalaissotilaiden hurja pakomatka 20.6.1944
Suomalainen sankarivainaja tuntolevyineen löydetty Kärstilänjärveltä – katosiko sinun suvustasi 22.6.1944 26-vuotias viestimies?
Kotiväkikään ei ollut tunnistaa sotavankeudesta palaavaa kuihtunutta miestä: merikarvialaisen Leo Rannen traaginen tarina

 

Kohtalot Pro Patria- taulun takaa: Lehtiniemen nuorisoseurantalo, Posio



Miten Suomi joutui Jatkosotaan? Kenttäpostia-lehden historiallisen erikoisnumeron löydät nyt verkkokaupastamme. Lehteä on myynnissä rajoitetun ajan – osta siis omasi jo tänään!


Jaa kirjoitus:

2.7.2021 Sotavuosina lottakanttinit tarjosivat henkistä hyvinvointia ja virkistävää viihdykettä

Yksi lottajärjestön keskeisiä toimintoja oli ylläpitää kanttiineja. Lottajärjestön kanttiiniverkosto ulottuikin jatkosodan aikana yli koko maan.

 Pohjoisin kanttiini oli Petsamossa ja eteläisimmät lottakanttiinit sijaitsivat Hankoniemessä ja Ahvenanmaalla. Vuoden 1942 lopulla sotatoimialueella oli 316 kanttiinia, joissa työskenteli 934 lottaa. 


Itä-Karjalan suunnan kanttiinien välisessä kilpailussa kolmanneksi viihtyisimmäksi valitun Simolan emännän, lotta Sylvi Jäkärän on helppo hymyillä (kuva: SA-kuva)

Lottakanttiinit rauhan aikana 

Melko varhaisessa vaiheessa kävi selväksi, että Lottajärjestön taloutta ei voitu pitkällä tähtäimellä rakentaa keräystoiminnan varaan. Niinpä liiketoimintaa, joka oli saanut alkunsa tilapäiskanttiinien ja ruokaloiden pitämisestä suurissa yleisötilaisuuksissa, alettiin kehittää Lottajärjestön johdon toimesta määrätietoisesti. 

Keskusjohtokunta teetti paikallisosastojen käyttöön piirustukset kioskien ja kahviloiden rakentamista varten sekä avusti kannattavuuslaskelmien tekemisessä. Paikallisosastojen omat kioskit, kahvilat ja ravintolat yleistyivätkin nopeasti 1930-luvun puolivälin jälkeen ja vuonna 1938 Lottajärjestön paikallisosastoilla oli jo yli 250 erilaista liikeyritystä. Voidaankin hyvin sanoa, että kioskien ja kahviloiden ylläpitäminen vakiintui olennaiseksi osaksi Lottajärjestön toimintaa jo 1930-luvuun aikana.  


Lottien tilapäinen kahvila 1930-luvulla (teksti ja kuvat: Miia-Susanna Koski/ Lottamuseo)

Ostolupa numero 1 

Lokakuun alussa 1939 Suomessa käynnistettiin Ylimääräisten Harjoitusten nimellä liikekannallepano. Linnoitustyömaiden muonituksen osalta tämä tarkoitti sitä, että Lottajärjestön Kannaksen toimisto siirtyi muonittamaan vapaaehtoisten suojeluskuntalaisten sijaan puolustusministeriön työntekijöistä koottuja ammattikomppanioita, palkkatyöläisiä ja lopulta työvelvollisia.  

Yhteistyö puolustusministeriön kanssa toi mukanaan Kannaksen toimistolle merkittäviä etuuksia. Loka-marraskuun vaihteessa onnistui toimiston johtaja Maja Genetz hankkimaan, puolustusministeriön myötävaikutuksella, Kannaksen toimistolle historialliseksikin mainitun ostoluvan numero 1.  

Tämä kallisarvoinen etuoikeus varmisti sen, että Kannaksen toimisto sai ostaa käyttöönsä kahvia ja sokeria vielä sen jälkeenkin, kun elintarvikkeiden säännöstelyn vuoksi näitä tuotteita ei voinut enää vapaasta kaupasta ostaa. Ostoluvan numero 1 saaminen oli osoitus siitä, että Kannaksen toimisto nähtiin osana virallista maanpuolustusorganisaatiota.  

Kahvin ja sokerin ostolupa takasi Lottajärjestön kanttiinitoiminnan jatkumisen niin ylimääräisten harjoitusten kuin talvisodankin aikana. Niinpä Kannaksen toimiston alaiset kanttiinit saattoivat myydä pullaa ja kahvia, jopa makeisia, keskellä sota-ajan vaikeita poikkeusolosuhteita.  Kannaksen toimiston lottakanttiinien kassavirtaa hoitamaan perustettiin Helsinkiin tilitoimisto. Myyntihinnat lottakanttiineissa pidettiin alhaisina. Voittoa kuitenkin kertyi, kun työvoima oli ilmaista ja varsinkin rintamaolosuhteissa kanttiini oli ainoa paikka tehdä ostoksia. Voitot käytettiin kanttiinitoiminnan kehittämiseen ja avustustoimintaan. 


Lottakokous ravintola Motissa, keskellä muonituspäällikkö Maja Genetz


 

Työtä poikkeusolosuhteissa  

Lottien Talvisodan aikaisesta kanttiinitoiminnasta on jäänyt vain vähän tietoa. Tämä johtunee siitä, että Talvisodan kuukaudet olivat hyvin hektistä aikaa ja työtä tehtiin kiireessä ja usein improvisoiden. Lottajärjestön Kannaksen toimisto, joka organisoi muonitus- ja kanttiinitoimintaa, selvisi Talvisodan aiheuttamista haasteista melko hyvin.  

Muonituspisteet ja kanttiinit onnistuttiin pitämään toiminnassa koko sodan ajan. Tavaran toimitukset keskuksesta kentän työryhmille kyettiin turvaamaan ja viestin kulku työryhmien ja toimiston välillä toimi aivan sodan loppuvaiheisiin saakka. Sodan päätyttyä Kannaksen toimisto oli vakiinnuttanut asemansa osana Suomen maanpuolustuksen huoltotyötä.  

Jatkosodan alkuvaiheessa lottakanttiinien avaaminen ja ylläpitäminen sotatoimialueella oli järjestäytymätöntä. Joukko-osastojen mukana muonittamassa seuranneet lotat aloittivat monin paikoin spontaanisti kanttiinin pitämisen. Itsenäisten kanttiinien ongelmaksi muodostui tavaran hankkiminen varastoon ja myyntiin. Näin ollen itsenäisten kanttiinien oli kytkeydyttävä Lottajärjestön rajatoimistoon tavarahankintojen ja kuljetusten takaamiseksi.  

Vuoden 1941 marraskuussa julkaistiin kanttiinien perustamista koskeva virallinen ohjeistus, joka muun muassa määritti kanttiiniverkoston tiheyden suhteessa armeijan yksiköihin. Ohjeistuksen mukaan kanttiini tai sotilaskoti oli perustettava jokaiseen pataljoonaan ja patteristoon. 

Hyökkäysvaiheen aikana kanttiineja perustettiin nopealla aikataululla ja usein ne oli sijoitettu telttoihin, tyhjilleen jääneisiin taloihin, nopeasti kokoon kyhättyihin parakkeihin, rautatievaunuihin tai paremman puutteessa suoraan maastoon paljaan taivaan alle. Asemasodan aikana kanttiinitoiminta sai pysyvämmät puitteet ja monin paikoin rakennettiin erityisesti kanttiinitoimintaa varten korsu, parakki tai talo. Kanttiinien enimmäishenkilömääräksi oli määritelty kymmenen lottaa mutta monissa pienissä etulinjan kanttiineissa työskenneltiin kahden lotan voimin.  


Kanttiinit todella sijaitsivat etuinjassa, kuten tämä karhumäkeläisen kanttiinin varoituskyltti muistuttaa (kuva: SA-kuva)

Lotta Svärd ja sotilaskotisisaret 

Hyvin nopeasti sotatoimialueella viihdytystoiminta keskittyi kanttiineihin. Erilaisia viihdytys- ja virkistystilaisuuksia järjestettiin mahdollisuuksien mukaan. Monesti myös kanttiinia käyttävällä joukko-osastolla oli esimerkiksi orkesteri, joka viihdytti kanttiinin asiakkaita tai joukko-osastossa valmisteltiin omatoimisesti näytelmiä ja esityksiä. 

Myös hengellinen toiminta keskittyi monin paikoin kanttiinien tiloihin, kun sotatoimialueella harvoin oli käytössä kirkon tiloja. Jumalanpalvelukset ja iltahartaudet kuuluivat olennaisena osana ainakin suurimpien kanttiinien ohjelmistoon.  

Sota-aikana kanttiineja perustivat ja ylläpitivät myös sotilaskotisisaret. Sotilaskodit kulkivat joukkojen mukana. Lisäksi yhdistykset perustivat kahvikojuja reserviläisten kokoontumispaikoille ja kenttäsairaaloihin. Sotilaskoteja oli yhtäaikaisesti toiminnassa tilanteen mukaan 250-300 ja niissä palveli kaikkiaan 650-850 sotilaskotisisarta. 

Lottakanttiinien ja sotilaskotien toiminta oli hyvin samanlaista ja molempien toimijoiden tuotoista puolet luovutettiin miehistön viihdytystoimintaan. Lotta Svärd -järjestö ja Suomen Sotilaskotiyhdistys eivät tehneet varsinaisesti yhteistyötä sota-aikana – Lottajärjestön keskusjohtokunta nimittäin halusi pitää järjestöjen välisen eron selvänä ja kanavoida voittovarat omaan toimintaansa. Keskusjohtokunnan ohjeistuksen mukaan myös lottapuvun käyttö muiden järjestöjen tehtävissä oli kiellettyä.  

Lottajärjestö lakkautettiin Moskovan välirauhansopimuksen nojalla syksyllä 1944. Tämän jälkeen monet lottajärjestössä palvelleet naiset siirtyivät toimimaan muissa järjestöissä ja yhdistyksissä. Monet lotat jatkoivat sodan jälkeen vapaaehtoista huoltotyötä vuosikymmeniä sotilaskotisisarina.  


Kanttinit olivat hyvinkin viihtyisiä, vai mitä sanotte Tyrisevässä sijainneesta Viestituvasta? (kuva: SA-kuva)

Tekstiileistä talvipuutarhoihin – viihtyisin lottakanttiini- kisan satoa 

Asemasodan aikaan rintamalla kilpailtiin mitä erinäisimmissä asioissa: miehet mittelivät niin urheilukisoissa kuin puhdetöissäkin, vaan osatta eivät jääneet lotatkaan.

 Lottajärjestön rajatoimisto järjesti Viihtyisin kanttiini -kilpailun syksyllä 1943 lisätäkseen kanttiininlottien innostusta työtänsä kohtaan. Kilpailu jakaantui – paikallisista olosuhteista johtuen – useampaan osaan. Oma sarjansa oli sekä Karjalankannaksen kanttiineille sekä Itä-Karjalan kanttiineille.  

Viihtyisin kanttiini -kilpailun palkintolautakunta, johon kuului sekä armeijan että Lottajärjestön rajatoimiston edustajia, matkusti satoja kilometrejä eri puolilla sotatoimialuetta tutustumassa alkukilpailussa palkittuihin kanttiineihin. 

Palkintolautakunta arvioi kanttiinien sijaintia, rakennuksia, kalusteita, sisustusta sekä niissä järjestettävää viihdytystoimintaa. Tärkeänä arvosteluperusteena pidettiin sitä, että kanttiini oli viihtyisyytensä lisäksi myös käytännöllinen. Arvioinnin kohteena oli niin ikään usein kanttiinien yhteydessä sijaitsevien kanttiinin lottien asuintilojen siisteys sekä kanttiineissa työskentelevien lottien kohteliaisuus ja ystävällisyys.  

Karjalan kannaksen viihtyisimmäksi kanttiiniksi valittiin Rajatupa, joka oli pohjalaisten poikien oman maakuntansa tyyliin rakentama etulinjakanttiini. Rajatuvan kalustus oli myös kokonaisuudessaan puhtaasti pohjalaistyylinen. Kokonaisvaikutelma, joka lopulta vakuutti palkintolautakunnan, muodostui puna-valkoruudullisista sisustustekstiileistä, hyvin hoidetuista pelargonioista ikkunalaudoilla, hauskasta kyläkeinusta pihamaalla, tauluista, yleisestä siisteydestä ja näyttämökorokkeesta, joka oli kanttiinissa ahkerassa käytössä.  

Itä-Karjalassa viihtyisin kanttiini -kilpailun voittajaksi selviytyi Vitjakerho, joka edusti sota-ajan mukanaan tuomaa korsutyyliä. Etulinjan kanttiini Vitjakerhon seinät ja katto oli tehty Itä-Karjalan vanhoista hongista. Kalustus oli polttamalla käsiteltyä rintamatyyliä ja ”talvipuutarha” eli kaksi puuastioihin istutettua kuusta toi mukavaa vehreyttä maan uumeniin keskellä talveakin. 


Itä-Karjalan kisassa kolmanneksi sijoittuneessa Koppen kanttiinissa Karhumäen suunnalla maastokuvion ovat ylleen saaneet myös kanttiinin puuosat (kuva: SA-kuva)


Lotta Svärd 100- vuotisjuhlavuosi on näkyvästi esillä myös Sotaveteraaniliiton viestinnässä ja Lotta Svärd- järjestöä eri teemojen kautta käsitteleviä artikkeleita julkaistaan vuoden aikana niin nettisivuillamme kuin Kenttäpostia-lehdessämme.


PS. Joko luit aiemmin sarjassa ilmestyneet kirjoitukset?

Jaa kirjoitus:

1.7.2021 Äyräpäästä löydetty kolme heinäkuussa 1944 kadonnutta suomalaista sankarivainajaa – kaikki saman kylän poikia Tyrjän rykmentistä

Vjatseslav ”Slava” Skokov on palkittu työstään Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen ansiomitalilla

Karjalan Kannaksen taistelukentille jääneitä sankarivainajia etsivä venäläisryhmä Karjalan Vallia onnisti vastikään oikein urakalla: päivän etsintä tuotti ei vain yhtä, vain peräti kolme uutta sankarivainajalöytöä.

Helleaalto koettelee myös Kannaksella, minkä vuoksi matkaan lähdettiin jo varhain aamusta.

– Meillä ei ollut selvää etsintäsuunnitelmaa. Yritimme haravoida maastoa edellisen löydön ympärillä. Siellä oli vielä monta painaumaa – vanhoja kranaattikuoppia ja poteroja. Teimme monttuja niihin, mutta löysimme vain hylsyjä ja sirpaleita. Kivisen maan kaivaminen oli vaikeaa ja kuuman sään ja kovan työn takia olimme hiestä märkiä, kertoo yksi ryhmän perustajista, Vjatseslav ”Slava” Skokov.

Olosuhteita hankaloitti entisestään ympärillä parveilevat sadat hyttyset ja paarmat.

– Puolessatoista tunnissa teimme vain kaksi isompaa esinelöytöä: venäläisen maataistelulentokoneen hylsyn ja sekä suomalaisen konepistoolin lippaan. Yksi meistä lähti toiselle tukikohdalle, koska arveli siellä olevan tuulisempaa ja siten vähemmän itikoita, mutta me jatkoimme sitkeästi samalla kuopalla.


Venäläisen Il-2 maataistelulentokoneen VJa-23 konetykin hylsy (vas.) sekä Suomi-konepistoolin lipas

Yllätyslöytö

20 minuutin päästä toisaalle lähtenyt ryhmän jäsen palasi. Hämmästyneenä ja huikeita uutisia tuoden.

– Poika ilmoitti, että isossa kranaattikuopassa on ihmisluita!

Skokov myöntää löytöpaikan näyttäneen epäilyttävältä.

– Iso, matala kranaattikuoppa, jonka pohja oli tasainen. Kuopasta kasvoi iso koivu. Metallinpaljastimella emme saaneet hyviä piippauksia, vain monta rautaista signaalia sirpaleista. Se tarkoitti, että kuopassa ei olisi isoja esineitä kuten kypäriä tai kenttäpakkeja.

20 sentin syvyydessä etsijät osuivat sääriluuhun ja jalkaterän luihin.

– Tämä tarkoitti, ettei vainajalla ollut jalkineita. Laajensimme monttua ja löysimme toisen jalan, samansuuntaisesti ensimmäisen kanssa.

Sitten ilmestyikin kolmas sääriluu.

– Se tarkoitti, että kuopassa olisi vähintään kahden vainajan jäänteen, Skokov kertoo odottamattomasta yllätyksestä.


Kranaattikuoppa, josta suomalaiset sankarivainajat löydettiin

Tässä vaiheessa oli selvää, että loppupäivä tulisi kulumaan tätä kuoppaa työstäessä.

– Sytytimme 4 hyttyskarkotinta ympärillemme ja jatkoimme kaivauksia huolellisesti istutuslapioilla. Ensimmäisen vainajan lantio oli heti koivun vieressä. Sen ympärillä kasvoi isoja juuria, joten otimme käyttöön retkisahan ja pienen kirveen. Samanaikaisesti löysimme ensimmäiset napit, suomalaisista kenttähousuista.

Nyt oli jo hyvä syy epäillä, että löydetyt vainajat olivat suomalaisia.


Vainajien yhteydestä löydettyä irtaimistoa

Vieläkin suurempi yllätys

– Nostimme soraa kuopasta luurangon selkärankaa pitkin. Onneksi vainaja ei joutunut koivun alle, näin saimme suhteellisesti helposti vapautettua luurangon koivun juurista. Pääkallo oli koivun toisella puolella. Toinen pääkallo tuli näkyviin ihan ensimmäisen vainajan olkaluun vieressä.

Ja sitten…

– Kolmas pääkallo oli toisen lähellä, Skokov henkäisee.

Kun oli saatu selvitettyä, miten ensimmäinen vainaja montussa makasi, saatiin hänet varovasti nostettua kuopasta.

– Rintakehän alta löysimme epätavallisia rautanappeja, mikä herätti epäilyn, että vainaja olisikin puna-armeijalainen, mutta solisluun alta löytyi suomalainen sinkkinen tuntolevy. Onneksi se oli hyvässä kunnossa, eli sen avulla vainajan henkilöllisyyden saa selvitettyä.

Lisäksi vainajan alta nostettiin neljä suomalaisen kiväärin patruunaa.


Kolmannellekin vainajalle löytyi tuntolevy

Puuttuvan tuntolevyn etsintä

– Rupesimme kaivamaan koivun toisella puolella. Kolmas sotilas makasi selällään niin, että oikea jalka oli kohtisuorasti ensimmäisen ja toisen vainajan jalkojen kanssa. Taas sahasimme ja hakkasimme juuria irti.

Vainajan torson ympärillä olevan kenttäpuhelimen kelatun johdon perusteella Skokov arvelee venäläisten näi raahanneen sotilaan kuoppaan hautaansa.

– Saatuamme selvitettyä toisen luurangon asennon, nostimme senkin kranaattikuopan pohjalta. Tämän sotavainajan tuntolevy tuli esiin alaleuan alta.

Tämän vainajan yhteydestä löydettiin myös kaksi kivääripatruunaa, kaksi 6.35 millin Browning- patruunaa pienelle pistoolille, 3 kolikkoa sekä nappeja.

– Kolmannen eli puun alla olevan vainajan nostaminen oli vaikein. Kaivoimme juurten välillä istutuslapioilla, puukolla ja sormilla. 2-3 kylkiluuta jää varmasti ikuisesti koivun alle. Pelkäsimme tuntolevykin jääneen sinne, meidän ulottumattomiin, mutta vihdoin löysimme sen pinpointterilla ja saimme nostettua esiin puukolla.


Vainajien irtaimisto puhdistettuna

Keitä he olivat?

Taivas alkoi jo pimetä, kun työ vihdoin oltiin saatu loppuun ja sadekin alkoi tihkua.

– Peitimme kuopan ja lähdimme autolle. Etsintäpäivä oli rankka, mutta tuloksellinen, Skokov kiittelee.

Kotona työ jatkui, tällä kertaa arkistoja ja tietokantoja kaivaen. Pian löytyivätkin vainajien tiedot.

Löydettyjen sankarivainajien tuntolevyt

– He olivat kaikki kotoisin samasta länsi-suomalaisesta kunnasta. Talvisodassa he palvelivat samassa divisioonassa, Jatkosodan hyökkäysvaiheessa samassa pataljoonassa ja heinäkuussa 1944 he kaikki olivat Tyrjän rykmentin, eli Jalkaväkirykmentti 7:n samassa komppaniassa.

Sotilasarvoltaan yksi miehistä oli alikersantti, loput kaksi sotamiehiä. Sen tarkemmin ei Skokov vielä tässä vaiheessa halua vainajien oletetusta henkilöllisyydestä kertoa, koska omaisillekin ilmoitetaan vasta, kun henkilöllisyys on vahvistettu Suomessa Terveyden ja Hyvinvoinnin Laitoksella tehtävin DNA-testein.

Tarkka katoamispäivä on epävarma, lähteistä riippuen siksi ilmoitetaan 4. tai 5.7.1944.

– Voi olla, että he kaatuivat samanaikaisesti yhdestä kranaatista. Ainakin yksi vainajista kaatui ohimoon osuneesta sirpaleesta ja varmasti kuoli heti ilman kärsimystä.

Enää Skokovia vaivaa yksi asia: miten saada vainajat Suomeen.

– Varastossamme on nyt 18 löydettyä suomalaista sankarivainajaa, valmiina luovutettaviksi Suomeen.  Näyttää kuitenkin siltä, että raja pysyy suljettuna myös vielä vuoden 2021, eli Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen edustajat eivät tänäkään vuonna pääse hakemaan vainajia meiltä. Lisäksi toisilla, Pietarissa ja Itä-Karjalassa etsintöjä tekevillä ryhmillä on jo odottamassa parisenkymmentä vainajaa.

Skokov epäilee tällaisen ruumismäärän olevan liian iso Pietarin pääkonsulaatinkaan liikuteltavaksi.

– Toivon todella, että ratkaisu löytyy.


Ryhmän työkalustoa: hyttyskarkotin, pinpointteri, istutuslapiot, kirves, hyttysaerosoli, saha ja muovipullo, jolla nostetaan hiekkaa kapeasta tilasta juurten väliltä

Vainajien maastavienti on vaativa prosessi

Tilanteen parantumista toivoo luonnollisesti myös etsintöjä Suomessa koordinoiva Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys.

Arkutuksen jälkeen arkut sinetöidään, dokumentoidaan ja siunataan ennen kotimatkan alkamista.

– Kaikki löydetyt on saatava tunnistamista ja hautaamista varten kotimaahan, mutta tämä ei kuitenkaan voi tapahtua hakijoiden terveyttä vaarantamatta, huomauttaa yhdistyksen puheenjohtaja Pertti Suominen.

– Venäjän koronatilanne Pietarin alueella ja laajemminkin on tällä hetkellä sellainen, että matkustaminen sinne ei ilman erittäin suuria riskejä (tartunnat, karanteenit) ole mahdollista. Löydettyjen jäänteiden kotiuttamiseen on varauduttu 11.-12.10. Tästä pyritään pitämään kiinni ja tilannetta tarkastellaan seuraavan kerran elokuun lopulla.

Tavanomaisesti vuosittain Viipuriin tehtävään hakumatkaan sisältyy matkan luonteesta johtuen paljon vainajien noutoprosessiin liittyviä virallisia toimenpiteitä, jotka eivät ole kenen tahansa suoritettavissa, Suominen muistuttaa.

– Jäänteiden asianmukainen arkuttaminen Viipuriin vietyihin arkkuihin, löytöluetteloiden ja -raporttien laatiminen, Venäjän viranomaisluvat, arkkujen tullaus sekä sankarivainajien matkalle siunaaminen, hän luettelee.

Taistelukentille jääneiden kaatuneiden etsinnän mahdollistaa vuonna 1993 Suomen ja Venäjän välillä solmittu valtiosopimus.

– Venäjäyhteistyön vastavuoroisuuden vuoksi on tarpeen noudattaa selkeää protokollaa ilman merkittäviä poikkeamia. Arvostamme suuresti työtä, jota venäläiset etsijät ovat tehneet omien sotilaittensa ja siinä ohessa myös suomalaisten sotilaiden löytämiseksi. Vastavuoroisesti olemme viime ja tänä vuonna tehneet muun muassa Kuhmossa ja Suomussalmella neuvostosotilaiden etsintää ja useita löydettyjä odottaa täälläkin hautaamista.


Viralliset muodollisuudet, kuten tullaus ja muut vainajien maastaviemisen edellyttämät paperityöt, hoidetaan läheisessä yhteistyössä Venäjän viranomaisten kanssa. Kuvassa Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen asiamies Markku Kiikka venäläisen tulliviranomaisen kanssa vuoden 2018 noutomatkalla.

EDIT 04.07.2021: Juttuun päivitetty Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen kommentit.


Juttuja ryhmän aikaisemmista löydöistä löydät sivuiltamme täältä:


Kuvat ovat peräisin Karjalan Valli-ryhmän Facebook-sivulta, jonne he päivittävät etsintöjensä kulkua. Suosittelemme ehdottomasti ryhmän seuraajaksi liittymistä!

 

Jaa kirjoitus: