Uutiset

13.1.2020 Tipaton tammikuu – yksi sotavuosien pysyvimmistä (ja eriskummallisimmista!) perinnöistä

Sotaa käytiin myös kotirintamalla – niin materiaalisesti kuin henkisestikin.

Miesten ollessa rintamalla, jäivät esim. maatilojen työt talon naisten (ja joko liian alhaisen tai korkean ikänsä puolesta kotiin jääneiden miesten) hoidettavaksi. Työtä ei suinkaan helpottanut se, että miesten lisäksi rintamalle oltiin valtion hevosottojen kautta otettu siviiliväestöltä myös huomattava määrä suomenhevosia (yhteensä liki 72 000).

Puolustusvoimien käyttöön takavarikoitiin maatiloilta sotien aikana myös mm. liki kolmen miljoonan kilon edestä lihaa, 9.12.1939 takavarikoitiin Puolustusvoimien käyttöön valtioneuvoston päätöksellä koko maan hernevarastot.

Moni suomalainen oli mukana jonkinlaisessa isänmaallisessa järjestötoiminnassa, jonka avulla paitsi tuettiin huoltoa rintaman suuntaan, myös autettiin pitämään siellä palvelevien henkistä mielialaa korkealla. Lisäksi niillä oli merkittävä rooli kotirintaman huoltotehtävissä: Suomen Huolto- keskuselimen kautta koordinoitiin apua hädänalaisimpaan asemaan joutuneen väestön (sotalesket ja -orvot, sotainvalidit, siirtoväki) avuksi.

Lisäksi sotavuosina järjestettiin hurja määrä talkoita ja keräyksiä. Kotirintaman suursiivous- kampanjassa 1942 kerättiin rauta- ja peltiromua, metalli- ja kumijätteitä sekä lumppuja maanpuolustuksen hyväksi. Saman vuoden laskiaisena nähtiin ensimmäiset mottitalkoot; vapaaehtoinen kampanja, jonka tarkoituksena oli helpottaa edellä mainittujen väestönosien, eli ”vähäväkisten talouksien” sotaoloissa kokemaa polttopuupulaa.

Saman vuoden syksyllä järjestettyjen talkoiden tulos (rintamalla hakatut motit mukaan laskien) oli peräti 1,2 miljoonaa pinokuutiometriä.


Mottitalkoot olivat sotavuosien suurimpia talkooponnistuksia (kuva: SA-kuva)

Kaikesta oli pulaa, minkä vuoksi Martat järjestivät erinäisiä kursseja, joilla opituin taidoin kannustettiin mahdollisimman suureen omavaraisuuteen. Kaikki mahdollinen saippuasta perunajauhoihin tehtiin itse ja esim. tekstiilit käytettiin hyödyksi ja jalostettiin uuteen käyttöön vanhaa uudistaen.

Kansalaisia kannustettiin tarkan markan taloudenpitoon mm. syksyllä 1942 vietetyn kansallisen säästäväisyysviikon kautta.


Säästäväisyysviikon mainos Stockmannin näyteikkunassa 4.11.1942 (kuva: SA-kuva)

Sotavuosien henkinen ilmapiiri

Materiaalisten asioiden lisäksi sotavuosina panostettiin myös henkiseen sodankäyntiin, niin kotipuolessa kuin etulinjassa. Oikeanlaista ilmapiiriä vaalittiin mm. rintamalla kiertävien viihdytyskiertueiden sekä erilaisen valistustyön muodossa. Kotirintamalla mielialaa tuettiin mm. asemiesilloin.

Niin viihdytyskiertueiden kuin asemiesiltojen takaa löytyi saksalaista esikuvaa jäljittelevä Propaganda-Aseveljet ry.

Suomen tuolloisen viihdemaailman ”Palle”- taitelijanimellä tunnetun moniosaajan ja Päämajan propagandatoimiston päällikön, majuri R.W.Palmrothin sekä ”Sinivalkoiseksi ääneksi” kutsutun radiotoimittaja Pekka Tiilikaisen 1941 perustama järjestö tuli tunnetuksi etenkin pääosin Helsingin Messuhallissa (nykyinen Kisahalli) pidetyistä asemiesilloista.


41. asemiesilta Kansallisteatterilla 17.12.1942 (kuva: SA-kuva)

Kaikkiaan viihteellistä ohjelmaa tarjoavia iltoja järjestettiin yli 100, joista jokainen lähetettiin myös suorana radiolähetyksenä. Ne olivatkin jatkosodan vuosien suosituimpia radio-ohjelmia niin kotona kuin korsussa.

Viihtellisyyskin rakentui kuitenkin vankasti isänmaallisuuden ja maanpuolustahdon ylläpitämiselle. Jokainen ilta mm. alkoi Marsalkan hopeatorvet- nimisellä sotilasmarssilla (mikä kuuluu muuten yhä yhteen suomalaisten rakastamaan traditioon: sen alkufanfaarilla aloitetaan nimittäin jokavuotinen joulurauhan julistus Turussa!)

Yksi asemiesiltojen ja viihdytyskiertueiden lavoilla eniten nähdyistä esiintyjistä oli Einari Ketolan tunnetuksi tekemä korpraali Joonas Möttönen. Yltioisänmaallinen korpraali oli aikansa Putous-sketsihahmo ja tuli myöhemmin ikuistetuksi hänen vakiohokemansa mukaan nimettyyn ”Niin se on pojjaat!”- elokuvaankin.

Lisäksi Propaganda-Aseveljet julkaisi mm. propagandalevyjä, -nuotteja ja -kirjallisuutta.

Kansan mielialaa seurattiin ja muokattiin myös kriisiajan tiedotustoimintaa varten perustetun Valtion Tiedotuslaitoksen toimesta, joka johti myös Yleisradion tuolloista ohjelmatoimintaa. VTL:n yhteyteen perustettiin salainen organisaatio VIA (”Vapaus – Isänmaa – Aseveljeys”), jonka asiamiesverkoston kansan keskuudessa keräämiä mielialaraportteja ja kyselyitä hyödynsi mm. toinen tuon ajan suosituimmista radio-ohjelmista: Jahvetin kirjelaatikko (tästä lisää Kenttäpostia-lehdessä 1/2019).


Juliste Kauhajoen veteraanien perinnetalon kokoelmista

Ei huvituksille

Kansaa muistutettiin mm. propagandajulistein pitämään mielessä se, että vaara (ja vihollinen!) vaanivat myös kotirintamalla.

Yhteiskunnan perusvire olikin viihteen muotoon puetun sanoman takana varsin vakava: Suomessa oli esimerkiksi jo Talvisodan alussa, 7.12.1939, astunut voimaan tanssikielto, jonka aikana tanssiminen oli sallittu ainoastaan häiden yhteydessä, jolloin hääpari sai tanssia yhden valssin muiden katsellessa.

Tanssin kaltaista huvittelua ei pidetty sopivana kaikkien sota-ajan surujen ja kärsimysten keskellä, lisäksi tanssien katsottiin myös lisäävän järjestyshäiriöitä, moraalittomuutta, sukupuolitauteja ja alkoholinkäyttöä.

Näistä jälkimmäiseen katsottiin tarpeelliseksi puuttua vielä erikseen.

1.5.1942 alkoholijuomien hintaa korotettiin reippaasti: viinan hinta esimerkiksi nousi peräti 51.1% ja oluenkin 25%. Lisäksi voimaan astui säädös, jonka mukaan yhdellä kertaa asiakkaalle myytävän väkevän viinan määrä rajoitettiin yhteen litraan.

Taustana tälle oli se, että alkoholin kulutuksen huomattiin Suomessa 1941 vain kasvaneen – siitäkin huolimatta, että miehistä suuri osa oli rintamalla. Tilanteeseen kaivattiin ryhtiliikettä ja tammikuussa 1942 Propaganda-Aseveljet ry lanseerasi Raitis Tammikuu- kampanjan, josta tulikin menestys. Sen seurauksena eduskunnan puhemies Väinö Hakkila julisti joulukuussa 1942 kampanjan uuden raittiin tammikuun viettämiseksi.

(Tipattoman tammikuun nimellä tempaus tultiin tuntemaan vasta myöhemmin, mutta koomisena yksityiskohtana mainittakoon, että Hakkila itse oli alkuperäiseltä nimeltään Tippa. Nimenvaihdoksensa myötä myös hänestä tuli siis Tipaton…!)


Ennen sotia Väinö Hakkila toimi mm. oikeusministerinä

Tipaton tammikuu pitää pintansa

Ehkä yllättäenkin tipaton tammikuu on pitänyt pintansa vielä sodan päätyttyäkin ja elämäntavan muuttuessa alati vain ylenpalttisemmaksi.

Esimerkiksi vuonna 2008 tipatonta tammikuuta arvioitiin viettävän peräti noin 25% suomalaisista. Tätä nykyä määrän kerrotaan vakiintuneen 11-16% välille, joskin A-klinikka arvioi vuosittaiseksi osallistujamääräksi yhä joka viidennen. Vaikka määrä olisi huippuvuosista laskenutkin, on sitä viettävien sitoutuneisuus suorastaan huikeaa: esimerkiksi edellisten kahden vuoden osalta sen keskeyttäneiden määrän kerrotaan olevan vain noin prosentin luokkaa.

Aktiivisuus vaihtelee asuinpaikoittain: taajaan asutuissa ja kaupunkimaisissa kunnissa asuvista tipatonta vietti 2019 selvästi yli 10 %, kun taas pääkaupunkiseudulla ja maaseudulla asuvista siihen osallistui alle 10 %.

Tuskin olisivat herrat Palmroth ja Tiilikainen arvanneet, kuinka kestävän perinnön he jälkipolvillekin jättivät. Tipaton tammikuu näkyy Alkon myyntitilastoissa edelleen selkeänä notkahduksena. Siinä, missä joulukuu on perinteisesti vuoden kiireisin kuukausi, on tammikuu hiljaisin, laskien edellisestä kuukaudesta noin puoleen ja muodostaen vain noin 6% koko vuoden litramyynnistä.


Propaganda-aseveljien isät Reino Palmroth (vas.) ja Pekka Tiilikainen

Propagandaveljekset sodan jälkeen

Ja mitä tuli Palmrothista ja Tiilikaisesta sodan jälkeen?

Palmroth oli myös Sotamuseon perustaja ja työskenteli pitkään sen intendenttinä, ollen vastuussa mm. sen sotavuosina järjestämistä sotasaalisnäyttelyistä. Sodanjälkeisinä vuosina Punainen Valpo otti myös hänet hampaisiinsa, yrittäen saada tämän syytteeseen mm. asekätkennästä. Lopulta hän luopui urastaan Puolustusvoimissa ja perusti UIT:n edeltäjän Iloisen Teatterin, maan ensimmäisen kabareeteatterin.

Tiilikainen taas jäi historiaan yhtenä maamme legendaarisimmista urheiluselostajista, joka mm. koulutti urheilutoimittajat Helsingin olympialaisiin. Sinivalkoinen kansa rakasti sinivalkoista ääntään, joka toi valtakunnan huippuhetket pettämättömällä ammattitaidolla heidän olohuoneisiinsa. Eräs valtakunnallinen tilaisuus, jota hän myöhemmin luonnehti uransa raskaimmaksi, oli hänellekin kuitenkin liikaa.

4.2.1951 hänet valittiin selostamaan Marsalkka Mannerheimin hautajaiset radiossa. Liikutuksen saadessa vallan hän murtui kesken suoran lähetyksen ja purskahti muun sinivalkoisen kansan lailla itkuun.

PS. Videotaltioinnin Mannerheimin hautajaisista löydät täältä.

Jaa kirjoitus:

10.1.2020 102-vuotias sotaveteraani Ilmari Koppinen asekätkennästä: ”Kyseessä oli kokonaisvaltainen varautuminen sissisotaan”

– No puhuttakoon nyt sitten asekätkennästä, vaikka ”aseiden hajavarastointia” se oli viralliselta termiltä, esitelmöitsijä aloittaa ja koko viimeistä paikkaa myöten täynnä oleva huone hiljenee. Eikä vähiten siksi, että tänään Salon veteraanien perinnepajan suositussa esitelmäsarjassa on vuorossa edellisenä päivänä 102-vuotissyntymäpäiväänsä viettänyt sotaveteraani Ilmari Koppinen.


102-vuotiaanakin salolaisveteraani Ilmari Koppinen on suosittu puhuja

Asekätkennän taustat

Asekätkennässä on kyse heti jatkosodan jälkeen aloitetusta salaisesta operaatiosta, jolla muutaman Päämajan upseerin johdolla varastoitiin aseita kuhunkin suojeluskuntapiiriin ja pyrittiin täten varautumaan tilanteeseen, jossa Neuvostoliitto miehittäisikin Suomen. Salaista hanketta johtivat Päämajan operatiivisen osaston päällikkö eversti Valo Nihtilä sekä operatiivisen osaston maavoimatoimiston päällikkö everstiluutnantti Usko Haahti.

Mukana oli suuri joukko ansioituneita upseereja, mm. merkittävä määrä (ainakin 13) Mannerheim-ristin ritaria.


Asekätkennän johtomiehet: Valo Nihtilä (vas) ja Usko Haahti

– Venäläiset olivat suunnitelleet miehittävänsä Suomen, siitä huolimatta, että tuli rauha. Voidaankin kysyä, voiko kansainvälisiin sopimuksiin luottaa? Suurvallat aina pettää. Ensimmäinen maailmansotakin lähti yhden miehen tappamisesta ja levisi sitten koko maapallolle. Suurvaltojen suhteen täytyy aina varautua pahimpaan, Koppinen pohtii.

Ilmari Koppinen nuorena sotilaana

– Välirauhan tultua 1944 Suomelle tuli kaksi tehtävää: saksalaisten karkottaminen Suomesta ja puolustuslaitoksen saattaminen rauhan kannalle. Tässä tilanteessa tuli eräille Päämajan upseereille ja myös suojeluskuntalaisille pelko, että Suomen kansa alkaa riitautua, minkä turvin Neuvostoliitto miehittää Suomen. Pelättiin Romanian kaltaista kohtaloa, jossa neuvostojoukot miehittivät tärkeitä kaupunkeja aselevosta huolimatta.

Ihan perusteetonta epäluulo ei siis ollut, hän muistuttaa.

– Kun välirauha oli solmittu, suomalaiset lopettivat tulen 4.9.1944 ja venäläiset tuntia myöhemmin, mutta vielä samana päivänä ne ampuivat suomalaisia panssarintorjuntatykillä, ampuivat kahta sotilaspoliisia, suistivat yhden veturin radalta ja loukkasivat muutenkin aselepoa. Ensimmäisenä aselepopäivänä venäläiset ampuivat tuhansia kranaatteja asemiimme, jolloin suomalaisia kaatui vielä 20 ja haavoittui 71.

Suomalaissotilaiden ja -siviilien henkiä vaatinut toiminta jatkui vielä päiviä.


Asekätkön muistolaatta Kauhajoella

Kokonaisvaltainen varautuminen sissisotaan

Jo kuukautta ennen välirauhan tuloa oltiin Päämajassa ryhdytty pohtimaan suunnitelmaa pahimman mahdollisen uhkakuvan varalta. Nihtilän suostumus suunnitelmalle saatiin 15.8. ja seuraavana päivänä hyväksyntänsä sen toimeenpanolle antoi Päämajan tiedusteluosaston päällikkö, eversti Reino Hallamaa.

– Jokaiseen suojeluskuntapiiriin oli tarkoitus varustaa pataljoonallinen (900 henkilöä) miehiä, Koppinen kertoo operaation tavoitteista.

Yhteensä puhutaan siis n. 8 000 sotilaasta. Lopulta suojeluskuntapiireillä oli aseita n. 35 000 miehen käyttöön. Paljon enemmän olisi kuitenkin tarvittu, Koppinen huomauttaa ja muistuttaa, ettei varustautuminen rajoittanut vain aseisiin.

– Varsinaisen aselinjan lisäksi oli pioneerilinja, viestilinja, taloushuolto, lääkintälinja ja polttoainelinja. Kyseessä oli kokonaisvaltainen valmistautuminen sissisotaan. Onneksi sitä ei koskaan tarvittu. Sissisodan pelkoa lisäsi sekin, että syksyllä 1944 alkaneessa Lapin Sodassahan venäläiset joukot tulivat vielä Suomen puolelle Suomussalmella, Kuusamossa ja Märkäjärvellä ja tunkeutuvat jopa Ivalon suuntaan, josta poistuivat vasta seuraavana vuonna. Aseiden lisäksi varastoitiin myös mm. vaatetusta, elintarvikkeita ja savukkeita.

Ihan ongelmatonta tämä ei ollut, toteaa sotahistorioitsija (ja asekätkennän pioneerilinjan johtajan, majuri Reino Lukkarin poika) Mauri Lukkari kirjassaan, vaikka esimerkiksi Päämajan toimittamat elintarvikemäärät jäivät kovin vähäisiksi, eikä niillä olisi hänen mukaansa joukkoja pitkäksi aikaa varustettu.

– On ilmeistä, että elintarvikkeiden ja vaatetusmateriaalin kätkeminen oli kokonaisuuden kannalta jopa hieman arveluttava toimi. Aikana, jolloin ruoasta ja vaatteista oli huutava pula, kiusaus kätköjen hyväksikäyttöön kasvoi monesti liian suureksi.


Kaikkiaan Suomeen kätkettiin mm. tuhansittain kivääreitä (Kuva: SA-kuva)

Puolustusvoimilta ”katosi” paljon kalustoa

Koppiselle aihe on läheinen muutamastakin syystä. Sissisodankäyntiin erikoistunut kenraaliluutnantti Veikko Koppinen oli hänen isänsä serkku ja hänen esimiehensä jatkosodan aikaisessa Huolto 3:n 1. Erillisessä Liikennejoukkueessa oli myöhemmin polttoainelinjaa johtanut majuri Seppo Airaksinen. Itse hän ei kuitenkaan toiminnassa mukana ollut… ainakaan tietoisesti.

Kätköistä löydetty ja puolustusvoimien varastoihin toimitettu materiaali (Matti Lukkari: Asekätkentä)

– Armeijan omia aseita ja ampumatarvikkeita saatiin hajasijoitetuksi paljon. Sinne menivät varmaan minunkin autoryhmäni 25 konepistoolia, jotka luovutettiin Mikkeliin Päämajaan Airaksisen pöydän alle, eikä varsinaiseen asevarastoon, hän hymähtää.

Myöhemmin havahduttiin myös kuljetusvälineiden sekä poltto- ja voiteluaineiden varastoinnin tarpeeseen.

– Airaksinen hankki kuorma-autoja viiteen paikkaan suojeluskuntapiirejä varten. Kullakin kuorma-autolla oli tuotava kätköön kaksi tynnyrillistä bensiiniä ensi hätään. Kun olin liikennevartiointitehtävissä jossain Keski-Suomessa, pysäytin yhden tällaisen bensiinillä lastatun, ehkä Karhumäestä tulleen kuorma-auton, jota johti joku vääpeli. Tietämättä mitään asekätkennästä soitin Airaksiselle kysyen, mitä tehdä auton suhteen. Hän käski viedä sen Kuopion varikolle, minkä sitten tein. Se meni sieltä varmasti kätköön.

Asekätkennän paljastuttua kätköistä palautui puolustusvoimien varastoihin huomattava määrä kalustoa.

– Nämä on ne, mitä on löydetty ja palautettu. Se on sitten asia erikseen, mitä ei löydetty!

Ja löytymättä tavaraa jäi.


Asekätkentämitali

Asekätkentä aiheena vieläkin arka

Asekätkentä on aiheena yhä arkaluontoinen, eikä asioista vieläkään puhuta julkisesti.

– Turha siitä on puhua, herättää vain pienessä kylässä turhia kysymyksiä, ilmoittaa yksi mies, joka ei halua esiintyä omalla nimellään.

Tarinan päähenkilö, hänen asekätkennässä mukana sotaveteraani-isänsä, on puolestaan jo vienyt salaisuutensa hautaan.

– Sain kuulla, että isä oli ollut mukana asekätkennässä, aika pitkälläkin. Muistan lapsena, kuinka musta auto ajoi pihalle ja hänet vietiin kuulusteltavaksi. Muutaman viikon hän sillä reissulla oli. Vielä kuolinvuoteella kysyin, että mihin ne on kätketty. Isä sanoi, että ”olen luvannut, enkä kerro.” Sen verran tiedän, että ne ovat isossa tammiarkussa, ne on pellavaliinoihin ja vaseliiniin kääritty ja varmasti toimisivat vieläkin, jos löytyisivät.

Onkin ymmärrettävää, ettei vieläkään ole tarkkaa tietoa siitä, kuinka monta suomalaista asekätkennässä oli mukana.

– Ehkä 5000, ehkä 10 000. Epäpoliittisuudestaan huolimatta asekätkentä sai osallistujiensa kautta oikeistolaisen ja selvästi kommunistivastaisen sävyn, mutta heissä oli miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, kaupungeista ja maaseudulta ja kaikista yhteiskuntaryhmistä, Koppinen painottaa.

– Itse asiassa on kyse aika nuoresta porukasta. Eniten (liki viidesosa) mukana oli 35-39-vuotiaita.


Asekätkijöiden ikäjakauma (Martti Lukkari: Asekätkentä)

Salaisuuksia, vaaroja ja uhkakuvia

Toiminnan salaisesta ja selkeästi rauhanehtoja rikkovasta luonteesta johtuen tiedostettiin, että myös sisäringin perheenjäsenet saattaisivat joutua vaaraan. Niinpä erityisen tukilinjan tehtäväksi annettiin laatia suunnitelma, jolla heidät saataisiin tarvittaessa kuljetettua Suomessa sijaitsevien turvapaikkojen kautta edelleen Pohjanlahden yli. Asekätkentäoperaation tätä osaa varten tarvittiin itse asekätkennästä erillisten siviilitukimiesten verkosto. Salaisuuksien ja vaaran verhoamaa oli myös heidän työnsä.

– Eri paikkakuntien tukimiehiä oli lähes 40. Heidän tunnuslauseensa oli ”terveisiä herra Hermannilta”. Varsinaisten asekätkijöiden tunnuslause oli ”Taisteluosasto Metso”, Koppinen kertoo.

Toinen asekätkennästä erillinen linja oli tiedustelulinja, jonka tehtävänä oli seurata yleisen mielialan kehitystä ja kartoittaa mahdollisia vallankumouksellisia tai väkivaltaan pyrkiviä toimijoita. Suomeen laadittiin tätä varten jopa salainen radioverkko. Myös heidän kohtaamisensä olivat kuin suoraan agenttitarinoista.

– Asekätkijöille annettiin tiettyjä tunnuslauseita, joilla selvitettiin, että keskustelija oli oikea henkilö. Esimerkiksi kun tuleva henkilö sanoi ”Joensuu on varmasti tulevaisuuden kaupunki, kun kadut ovat leveitä kuin Lontoossa”, oli siihen vastattava ”Niinhän tämä on kuin Saharan erämaa, jossa on paljon lautaläjiä.”

Huolellisimmatkaan suunnitelmat eivät kuitenkaan pitäneet loputtomiin. Jo alkuvuodesta 1945 miehityksen uhan arveltiin olevan ohi ja alettiin puhua kätköjen purkamisesta. Lukkari kertoo, että huhtikuussa 1945 Nihtilä antoi jo selkeän käskyn, jonka mukaan ”kätköjen purkamiseen oli ryhdyttävä viipymättä.” Oli kuitenkin jo liian myöhäistä.

Samoihin aikoihin operaatio alkoi paljastua. Tuhansien asialleen omistautuneiden ihmisten hankkeen kaatumiseen riitti vain yksi mies: Oulussa toiminnassa mukana ollut petturi.


Entiselle kätköpaikalle pystytetty muistomerkki Mäntsälässä

Operaatio paljastuu

Oulussa asekätkentää hoitivat pääosin sikäläiset kaukopartiomiehet. Porukkaan oli kuitenkin otettu mukaan yksi ulkopuolinen, vaikka päätöstä vastaan oltiin joukon sisällä protestoitu. Hän alkoi kiristää muita ilmoittaen muuten paljastavansa kätkön, mutta sai vastauksen, että mitään ei maksettaisi. Paikallinen SKDL sai tapauksesta vihiä ja pikkuhiljaa vyyhti alkoi purkautua.

Asekätkennän tutkinta siirtyi Punaiselle Valpolle. Kesäkuun alussa Valvontakomissiota johtanut Andrei Ždanov puuttui asiaan ja vaati presidentti Paasikiveä syyllisten rankaisemista. Nihtilä ja Haahti pidätettiin ensimmäisten joukossa 9.6.1945.

Haahti oli valmis ottamaan vastuun tapahtuneesta, toivoen, että se helpottaisi muiden asemaa. Mannerheimille kirjoittamansa pitkän kirjeen hän päätti seuraaviin sanoihin:

”Uskon, että Te, Suomen Marsalkka, pystytte aikaansaamaan sen, että onnettomaksi koitunee tekoni seuraukset kohdistuvat miten ankarina tahansa minuun, mutta eivät siihen tuhatlukuiseen, kaikissa olosuhteissa tätä maata palvelemaan ja sen puolesta uhrautumaan valmiiseen kansalaisjoukkoon, joka tässäkin kysymyksessä on uskonut vain palvelevansa maataan.”

Tutkinnan osoittauduttua Valpolle ylivoimaiseksi, perustettiin tehtävään tuolloisen sisäministeri Yrjö Leinon määräyksestä sisäministeriön alainen tutkintaelin ja kuukauden loppuun mennessä oli asekätkentään osallistumisesta epäiltynä jo 547 henkilöä. Kaikkiaan pidätettyjen määrä nousi 1790:een ja Pohjoismaiden historian suurimpaan oikeusjuttuun.


Asekätkentäjutun pidätysten määrä (Matti Lukkari: Asekätkentä)

Koko ajan vain suuremmaksi kasvava juttu törmäsi pian uuteen ongelmaan: Suomessa ei ollut olemassa lakia, jonka nojalla olisi ollut mahdollista asettaa pidätetyt syytteeseen. Sellainen saatiin vasta elokuussa 1946, kun hallitus jätti esityksen taannehtivasta laista.

– Perustuslain vastainenhan se tietysti oli, Koppinen huomauttaa.

Airaksinen vankilan pihalla, kuvattuna tiedustelulinjaa johtaneen Urho Käkösen peukalopään kokoisella vakoilukameralla

Oikeudenkäyntejä varten perustettiin seitsemän sotaylioikeuden osastoa. Pelkästään Päämajan juttu vaati 100 istuntoa ja vei valitusvaiheineen yli kaksi vuotta. Tuomiot annettiin 10.12.1948. Nihtilä tuomittiin viideksi ja Haahti kuudeksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Kaikkiaan tuomion sai 1488 henkilöä.

Koppisen esimies, majuri Airaksinen, sai 1,5 vankeustuomion ja kuoli vankeudessa vain reilu kuukausi myöhemmin. Myös Koppista itseään kuulusteltiin.

– Airaksinen oli hyvin miellyttävä esimies.  

Pitkittynyt prosessi vankeusaikoineen oli syytetyille perheineen myös taloudellisesti rasittava. Sotavuosien hioma suomalaisten yhteishenki kuitenkin yllätti taas.

– Syytetyillä oli maan parhaat asianajajat ja punaiset ihmettelivät, että miten ne saavat ne maksettua. Koko Suomen kansa alkoi auttaa rahallisesti, tukea tuli monesta paikasta, Koppinen paljastaa.


Dramaattisia käänteitä

Osa asekätkennässä mukana olleista vältti vastuuseen joutumisen pakenemalla ulkomaille. Yksi operaation keskeisistä henkilöistä oli eversti Alpo Marttinen, Mannerheim-ristin ritari nro 163, jonka johdolla 21 suomalaisupseeria pakeni maasta Ruotsin kautta Yhdysvaltoihin, missä 17 heistä liittyi Yhdysvaltain armeijaan. Tunnetuin ”Marttisen miehistä” on Lauri Törni.

Hallamaa puolestaan jätti Suomen paettuaan ensin Stella Polaris-operaation myötä Ruotsiin ja asettui lopulta uuden nimen turvin Espanjaan.

Kahden arvostetun kenraalin ura päättyi asekätkentäjuttuun: niin puolen vuoden tuomion avunannosta saanut Erkki Raappana kuin (mitä todenäköisimmin asiaan täysin osaton) A.F.Airo ”vapautettiin tehtävistään tasavallan presidentin toimesta yleisen edun vuoksi.”


Mannerheim-ristin ritarien Erkki Raappana (vas.) ja A.F. Airon ura päättyi asekätkentäjuttuun, vaikka Airon syytteet hylättiinkin

Myös Nihtilä ja Haahti määrättiin erotettaviksi viroistaan. Virallista tunnustusta miesten toimet eivät heidän elinaikanaan saaneet, mutta erinäisten korkeiden tahojen (etenkin sotasyyllisinä tuomittujen) tuki auttoi heitä myös armeijan jälkeisellä uralla. Nihtilä esimerkiksi palkattiin entisen presidentin Risto Rytin suosituksesta Pariisissa sijainneen Fennia-yrityksen palvelukseen, sieltä Suomeen palattuaan hän sai pääministeri Jukka Rangellin avulla työpaikan Kansallis-Osake-Pankista.

Isänmaallisuus ja usko siihen, että he olivat maansa ja kansansa puolesta tehneet sen, mitä tarvittiin, seurasi miehiä heidän loppuelämänsä ja Nihtilä oli aktiivisesti mukana mm. maanpuolustuksesta käydyssä yhteiskunnallisessa keskustelussa.

1973 hän oli mukana YK:n päivänä järjestetyssä tilaisuudessa, jossa nuori oikeistopoliitikko arvosteli maanpuolustukseen käytettävien summien määrää ja tarpeellisuutta. Nihtilä pyysi puheenvuoron ja kertoi painokkaasti oman mielipiteensä, joka jäi takuulla läsnäolleen yleisön mieliin: tämän jälkeen hän nimittäin istuutui paikalleen… ja kuoli.



PS. Usko Haahden vuonna 1967 nauhoitetun haastattelun asekätkennästä löydät Youtubesta:


Jaa kirjoitus:

7.1.2020 Laitilalaislotta huutokaupattiin lapsena veljensä kanssa 100 markalla – nyt takana on 100 vuotta hyvää elämää

Laitilalaislotta Eeva Valjanen sanoo eläneensä harvinaisen hyvän elämän. Hän vakuuttaa, ettei ole mistään kapinamielellä, vaikka välillä on ollut vaikeaakin. Heinäkuussa sata vuotta täyttäneen Valjasen mukaan nekin ajat ovat vain kaikki opettaneet.

– Minun elämänohjeeni on ollut sellainen, että olen yrittänyt aina auttaa sitä, joka välttämättä apua tarvitsee. Sen lisäksi olen muistanut elää lottien kultaisen säännön mukaan hyviä tapoja kaikessa painottaen, Valjanen tiivistää.



Perhettä neljässä polvessa

Valjanen asuu yksin omassa yksiössään Laitilassa ja miksei asuisi, kun kaikki on kunnossa niin terveyden kuin mielenkin puolesta. Tuoreimpana luku-urakkana hänellä on työn alla Risto Uimosen ”Sauli Niinistö: tasavallan presidentti”.

– Sain Niinistöltä huhtikuun lopulla prenikan, joka annettiin kaikille sotatoimialueella lottana toimineille. Olin Laitilassa ainoa, joka sen sai!

Eeva Valjanen vasemmalla itsetekemässään lottapuvussa

Turussa talouskoulun käyneen Valjasen sotareissu vei Luumäelle, missä meni kaikkiaan kolme vuotta muonittajana Luumäen rajatoimiston kirjoissa.

– Mieheltäni Einolta sota vei vieläkin pidemmän aikaa, hän oli mukana jo talvisodassa. Eino haavoittui Syvärillä ja toi sotaeväänä sirpaleen otsassaan kotiin. Se mäti sieltä pois vasta vuosikymmenien jälkeen, Valjanen kertoo.

Hinnerjoen kirkonkylästä elämäntielle lähtenyt Eeva Valjanen (o.s. Eskola) meni Einonsa, Kivijärveltä kotoisin olleen rippikoulukaverin kanssa naimisiin vuonna 1943.

Hääkuvassa onnellisena hymyilevän morsiamen päässä on hänen vuonna 1911 vihityn äitinsä huntu.

Valjasen perheen esikoinen Markku syntyi 1945 ja häntä seurasivat vielä Jaakko, Kauko ja Veikko. Perheen kuopus kuoli tapaturmaisesti nuorena.

Eino kuoli vuonna 1991, mutta jälkeläiset ovat onneksi pitäneet huolta äidistään.

– Nyt meitä onkin jo neljässä polvessa, lapsenlapsia on kahdeksan ja lapsenlapsenlapsiakin kymmenen, Valjanen ynnää.


Laitilalaislotta vietti heinäkuussa 100-vuotispäiväänsä

Vaikea alku elämälle

Niitä  vaikeita aikoja on Valjasen elämään mahtunut elämän ensimmäisistä vuosista saakka: tultuaan orvoiksi Valjasta ja hänen nuorempaa veljeään odotti huutolaisen raskas kohtalo. 

– Omat vanhempani kuolivat, kun olin alle kouluikäinen. Koti oli hyvä, mutta se lahosi ennen aikojaan. Meidät huutokaupattiin sadalla markalla kuukaudessa isäni veljen Väinön ja sisaren Edlan huusholliin nuoremman veljeni Osmon kanssa ja päivät olivat pitkiä sekä työntäyteisiä. Kun Väinön vuokra-aika sitten loppui, pääsimme muuttamaan vanhemman sisareni Impin luokse, hän muistaa.

Yhteisen kotinsa Eeva ja Eino Valjanen perustivat Kivijärvelle, missä Eeva sanoo eläneensä elämänsä onnellisinta aikaa. Asuinpaikaksi tuli ensin vanha heinälato, joka lunastettiin Einon isältä pankista lainaksi saadulla rahalla. Jo kihloissa ollessaan pariskunta osti sängyn, joka on edelleen Eevan makuusijana.

– Ensimmäinen joulu omassa kodissa oli niin juhlallinen, että se ei unohdu ikinä. Eino teki päivät töitä muille ja yöt hän rakensi mökkiä. Meillä oli kolme ja puoli hehtaaria peltoa ja vähän kotimetsää.

Ruoka saatiin omista eläimistä ja vaikka elämä oli välillä niukkaa, oli se Valjasen mukaan myös onnellista.

– Olin saanut synnyinlahjaksi käsitöiden tekemisen taidon ja vaatteetkin valmistin itse. Einollekin kehräsin ja kudoin kahdet housut, joista toiset tosin annettiin Virtasen pojalle naapuriin, kun hänellä ei ollut kunnon housuja ollenkaan. Se oli aikaa, jolloin kanssaihmisistä pidettiin vielä huolta, Valjanen sanoo.

Valjasen poika, itsekin jo eläkeikäinen Kauko Valjanen käy säännöllisesti tapaamassa Eeva-äitiään Laitilan kirkonkylässä. Omasta kodistaan ei satavuotiaalla ole kuulemma kiire muuttaa pois.

– Niin kroppa kuin mielikin ovat hyvässä kunnossa!


Kauko on säännöllinen vieras Eeva-äitinsä luona

Jaa kirjoitus:

7.1.2020 C.B.N Winell – syövän ja särkyneen sydämen murtama Mannerheim-ristin ritari

Claes Bertel Napoleon Winell 1892 – 1943

Kirkkkonummella 19.9.1892 syntynyt Winell sai jo ristiäisissään harteilleen varsin suuren nimen tuomat odotukset. Keskimmäisellä nimellään Bertelinä tunnetun ritarin koko nimi oli nimittäin Claes Bertel Napoleon.

Ihan suoraan ei ranskalaiskeisari hänen vanhempiaan kuitenkaan innoittanut, vaan kyseessä on hänen isänsä suvusta periytynyt nimi. Myöhemmin perinne jatkui Winellin ja hänen Sonja-vaimonsa toisessa pojassa, joka sai nimekseen Raoul Håkan Napoleon Winell.


Jääkäriksi

Winell seurasi johtajaopettajana työskennelleen Alfred-isänsä jäljissä akateemiseen maailmaan ja kirjoitettuaan keväällä 1913 ylioppilaaksi, jatkoi hän opintojaan Helsingin yliopiston fyysis-matemaattisella osastolla kahden vuoden ajan.

Opiskelijoiden keskuudessa vahvana eläneet itsenäisyyshaaveet veivät hänet kuitenkin mukanaan ja suomalaisen jääkäriliikkeen innoittamana myös hän liittyi Kuninkaallisen Preussin Jääkäripataljoonan 27:n Pfadfinder-kurssille.


JP27 3. komppania

Partiokoulutukseksi naamioidun salaisen operaation tavoitteena oli antaa siihen liittyneille liki 2000 suomalaisnuorukaiselle ne sotilaalliset valmiudet, joille tuolloin vielä haaveissa siintävän itsenäisen Suomen puolustus tulisi nojautumaan. Rakkaus isänmaata kohtaan sai heidät uhmaamaan jopa maanpetossyytettä, joka heitä kiinni jäädessä olisi odottanut. ”Siperia tai hirsipuu”, he tiesivät.

Ensimmäisessä maailmansodassa mm. Misse-joella pataljoonansa riveissä taistellut Winell saapui takaisin Suomeen jääkäreiden pääjoukon mukana 25.2.1918.


Jääkäriparaati Vaasassa, helmikuu 1918

Kenraalikuntaan

Suomessa tuolloin raivonneessa sisällissodassa hän toimi komppaniapäällikkönä ja konekivääriupseerina Viipurissa. Saksassa joukkueenjohtajaksi edennyt ja Sotakoulun A-kurssin Liepajassa suorittaneen Winell valmistui Suomessa Sotakorkeakoulun yleisen osaston I vuosikurssilta 1925 ja komentajakurssilta seuraavana vuonna. Talvisotaa edeltäneinä vuosina hänen upseerinuransa lähti nousuun ja vuosina 1933-1939 hän toimi Etelä-Pohjanmaan sotilasläänin komentajana.

Kenraalikuntaan hän liittyi tultuaan uudenvuodenaattona 1941 nimitetyksi kenraalimajuriksi. Se jäi hänen viimeiseksi sotilasarvokseen.

Jo Talvisodassa hän oli komentanut 8. Divisioonaa Karjalan kannaksella ja samassa tehtävässä hän jatkoi Jatkosodassakin. Kolmen kannaksen koukkaajiksi kutsuttu Divisioona sai lempinimensä siitä, että se taisteli niin Karjalan, Aunuksen kuin Maaselän kannaksella.


8. Divisioonan komentajana Savujärvellä 25.2.2942

Ritariksi

Winellin usealla kunniamerkillä aateloitu sotilasura huipentui joulukuussa 1942, jolloin hänestä tuli Mannerheim-ristin ritari numero 103.

”Ylipäällikkö on pvm:llä 12.12.42 nimittänyt Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi kenraalimajuri Claes Bertel Napoleon Winellin.

Kenraalimajuri Winell osallistui divisioonan komentajana Viipurin valtaukseen johtaneisiin sotatoimiin kesällä 1941, suorittaen mm. erittäin vaikeissa olosuhteissa vihollisen ristitulen alaisena yllättävän ja onnistuneen ylimenon Viipurinlahdella, joka osaltaan vaikutti ratkaisevasti vihollisen koko länsi-Kannaksen puolustuksen romahtamiseen, ja jatkaen edelleen hyökkäystä vihollista takaa-ajaen Koiviston saarille.

Syksyllä 1941 siirtyi hän joukkoineen Kannaksen valtauksen jälkeen itärintamalle, jossa johti divisioonansa hyökkäystä pohjois-Aunuksen vapauttamiseksi sekä kävi sitkeitä puolustustaisteluja talvella 1941–42 saavutetun alueen hallussapitämiseksi. Keväällä 1942 suoritti hän nopean siirron toiselle rintamaosalle [Syväri], missä johti menestyksellistä puolustustaistelua.”

Itse nimitys on tapahtunut nopealla aikataululla, sillä esitys hänen nimityksestään on kirjattu samalle päivälle.

Syy tähän löytyy hänen jo jonkin aikaa heikentyneestä terveydentilastaan. Haimasyöpään sairastunutta Winelliä oli tuossa vaiheessa hoidettu jo pitkään Tilkan 53. Sotasairaalassa. 10 päivää nimityksen jälkeen tuli kuitenkin isku, josta hänkään ei enää pystynyt taistelemaan tietään takaisin.


Winell (kuvassa oikealla) kuvattuna Saravaarassa 5.2.1942 kenraalimajuri Ruben Lagusin (vas.), kenraaliluutnantti Taavetti Laatikaisen sekä eversti Kaarlo Viljasen kanssa.

Sankarivainajan isäksi

22.12.1942 tuli tieto Winellien esikoisen, Kenttätykistörykmentti 16:n 8.patterissa palvelleen 22-vuotiaan Berndt Torolf Winellin kaatumisesta Syvärillä.

9.1.1943 Winellit olivat kokoontuneet saattamaan poikaansa viimeiselle matkalleen Helsingissä, kun murtuneen miehen sydän antoi periksi. Hän sai sydänkohtauksen kesken hautajaisten ja kuoli.

15.1.1943 perhe kokoontui jälleen hautajaisiin, tällä kertaa isä-Bertelin.

Hänet haudattiin poikansa viereen Helsingin Hietaniemen hautausmaalla sijaitsevaan perhehautaan.


Ylipäällikön seppelettä lasketaan Winellin arkulle hänen hautajaisissaan. Takana kunniavartiossa ritari no 81 Paavo Koli.

Winellin lisäksi myös kolme muuta Mannerheim-ristin ritaria joutui hautaamaan sotien aikana oman poikansa: Taavetti Laatikainen, Erik Heinrichs sekä Eino Polón, jolta sota vei molemmat hänen pojistaan.

Jos Mannerheim-ristin ritarien elämäntarinat kiinnostavat, kannattaakin tutustua Heikki Lehtosen uutuuskirjaan, jossa ensimmäistä kertaa keskitytään nimenomaan sotavuosinamme kuolleiden ritareiden kohtaloihin.

Ensimmäinen kappale kirjasta luovutettiin sen ilmestyttyä itseoikeutetusti Tuomas Gerdtille, kaikkiaan 191 Mannerheim-ristin ritarista koostuvan valiojoukon viimeiselle.

Jaa kirjoitus:

27.12.2019 Hämeenlinnalainen sotaveteraani Esko Paakkala: ”Veteraanien aseman parantuminen on vaatinut veteraaniliitoilta pitkän työn”

Vähän aikaa sitten 94 täyttäneenä hämeenlinnalaisveteraani Esko Paakkala kertoo edustavansa ”sotaveteraanien kiihtyvällä vauhdilla harvenevan joukon nuorinta ikäpolvea.”

– Tällä hetkellä meitä on elossa enää n. 8500 ja keski-ikä on 95 vuotta. Tilastotutkijat ovat arvioineet että viiden vuoden kuluttua on rintamatunnuksen omaavia sotaveteraaneja ja lottia n. 1800.


Esko Paakkala on aktiivinen tamperelaisveteraani (kuva: Tarja Lappalainen)

Kolmen sodan muovaama nuoruus

– Sotaveteraanien sotatiestä puhuttaessa kerrotaan yleensä monivuotisesta elämästä korsuissa ja juoksuhaudoissa. Meidän nuorempien ikäluokkien sotatie on ollut hieman erilainen, Paakkala huomauttaa.

”Nuoruudestaan” huolimatta joutui hänkin seuraamaan läheltä maatamme ravistelleita kolmea sotaa.

Paakkala 14-vuotiaana sotilaspoikana

– Talvisodassa olin kotirintamalla 14-vuotiaana suojeluskuntapoikana ja toimin mm. esikuntalähettinä ja kutsuntakirjeiden jakajana. Ei ollut mukavaa koputella ihmisten asuntojen ovilla ja ojentaa määräys. Jouduin vielä pyytämään niihin kuittauksetkin. Erään mökin isäntä vimmastui niin, että heitti minua puuklapilla. Tuli äkkilähtö ja kuittauskin jäi saamatta, Paakkala muisteli tilannetta jälkeenpäin Sotaveteraani-lehden haastattelussa.  

Lisäksi hän toimi lottien apuna ilmavalvonnassa ja puhelinkeskuksissa. Myös Hämeenlinna sai osansa Talvisodan pommituksista. Tuhoisin oli 13.1.1940 kaupungin itäosaan suuntautunut isku. Paakkala muistaa päivän yhä ja kertoo pakkasta olleen 30 astetta.

– Pommitus oli nuorelle pojalle hirvittävä kokemus. Kotini vaurioitui ja ympäriltä kuoli 14 henkilöä.

Jatkosodan alkaessa kesällä 1941 tuolloin 15-vuotiaan Paakkalan tehtävät laajenivat vartiointitehtäviin.

– Iän karttuessa mukaan tulivat vartiovuorot mm. silloilla ja ammuslataamossa, desanttijahdit ja sotavankien vartiointi maatiloilla. Jännitystä riitti 16-vuotiaalle pojalle vartioidessa yksinään 10 sotavankia mottimetsässä, hän muistelee.

– Talon vanhaisäntä oli antanut minulle eväspussiin pistoolin kaiken varalta. Sitä ei kuitenkaan tarvinnut käyttää.

Talvisin piti kouluikäisten yrittää käydä kouluakin, mutta katkonaiseksi se jäi. Paakkala muistuttaa, että suurin osa miehistä oli rintamalla, jolloin kotirintaman kaikki työt jäivät siellä olevien naisten. vanhusten ja jossain määrin myös vanhempien lasten vastuulle. Kaikki tämä huolimatta musertavasta huolesta rintamalla olevista rakkaista.

– Koko ajan oli pelko sydämellä isästä, palaako hän vielä kotiin, hän huokaisee.


Sotilaspoikia käytettiin sotavuosina mm. lähetteinä (kuvituskuva)

19-vuotias sotaveteraani ja -invalidi

Loppukesästä 1943 oli Paakkalan vuoro astua armeijaan.

– Olin silloin 17-vuotias. Lyhyen koulutusvaiheen jälkeen minut määrättiin tykkimiehenä Syvärin taakse Semenskiin. Sodan edetessä, kesän kynnyksellä 1944, sieltä lähdettiin monien vaiheiden jälkeen vetäytymään Suomen entiselle rajalle. Väliin mahtuivat kovat taistelut Lotinapellossa, vihollisen maihinnousun torjuntataistelu Tuulosjoella ja loppusota Nietjärvellä.

1925 syntyneenä joutui hän vielä Lapin sotaankin, mutta kertoo, että tykkimiehenä hänen kokemuksensa siitä jäivät vähäisiksi.

– Sodan loputtua olin 19-vuotias sotaveteraani ja sotainvalidi. Minulla oli kuitenkin onni mukana ja selvisin sotatiestäni pienin vaurioin, hän pohtii.


Sotilaskoti Semenskissä (kuva: SA-kuva)

Aktiivinen yhdistystoimija

Sodan jälkeen hän on ollut aktiivisesti mukana aiheeseen liittyvässä yhdistystoiminnassa.

– Aluksi Vapaussodan perinneyhdistyksessä puheenjohtajana 10 vuotta ja vähitellen myös viime sotiin liittyvässä perinnetyössä. Olen edelleen Hämeenlinnan Seudun Sotaveteraaniyhdistyksen varapuheenjohtaja ja Sotaveteraaniliiton hallituksessa.

– Sotaveteraanien yhdistystoiminta on kohdistunut vuosikymmenten ajan samaan kohteeseen: tunnuksen omaaviin sotaveteraaneihin ja lottiin sekä puolisoihin, leskiin ja sotaorpoihin. Vuosien kuluessa toiminnan ajankohtaisuustarve vain on vaihdellut.

Tästä ja veteraaniliittojen edunvalvonnasta hänellä on pitkän linjan kokemus ja näkemys. Virkeä veteraani vaikuttaa yhä myös juuri 40-vuotisjuhlaansa viettäneessä Rintamaveteraaniasiain neuvottelukunnassa (RINE).

– Sotien jälkeen oli yhteiskunnan isoina haasteina veteraanien paluu siviiliin ja vaikeasti vammautuneiden sotainvalidien hoidon ja toimeentulon järjestäminen. Vuonna 1948 säädetty sotavammalaki kohensi hieman sotainvalidien asemaa. Sodassa vammautuneet miehet ja naiset ovat saaneetkin vuosien varrella oikeutetusti kohennettua korvausturvaansa.

Muille tuki on sen sijaan ollut työn takana, hän huomauttaa.

– Sodasta palanneista veteraaneista vain osa pääsi maanhankintalain tukien piiriin, vaikka maaseudulla tarve oli suuri. Maamme oli sodissa köyhtynyt, eikä poliittinen ilmapiirikään ollut veteraaneille myönteinen. Huipentumana kuuli joskus sanottavan ”mitäs menitte sinne!” Kesti vuosia, ennen kuin valtiovalta alkoi järjestää tukea muille sotaveteraaneille, mutta vähitellen  veteraanien etuudet ovat kuitenkin parantuneet, hän kiittelee.


Vammautumattomien veteraanien etuuksien Paakala kertoo edenneen hitaasti

Vuosien varrella saavutettu edistys

Vuonna 1971 säädettiin rintamasotilaseläkelaki, joka vuonna 1977 korvattiin uudella, rintamasotilaseläkejärjestelmän kansaneläkejärjestelmästä omaksi kokonaisuudekseen irrottaneella lailla. Samana vuonna aloitettiin myös rintamalisän maksu. Pienituloisimmille veteraaneille maksettava ylimääräinen rintamalisä saatiin aikaan vuonna 1986.

1960-luvulta alkaen sotaveteraanitoimintaan kuulunut kuntoutus oli pitkään järjestökentän varassa. Valtio alkoi tukea sitä vasta 1970-luvun lopulle tultaessa.

Määrärahat pysyivät kuitenkin pitkään kaukana riittävistä: vielä 80-ja 90-luvuilla vuosittain kuntoutukseen päässeiden määrä laskettiin vain tuhansissa, vaikka esimerkiksi vuonna 1985 rintamalisää saavia oli yli kymmenkertainen määrä verrattuna kuntoutukseen päässeisiin.

Käytännössä vasta 2005 päästiin siihen tilanteeseen, että jokaisella rintamaveteraanilla oli ainakin periaatteessa mahdollisuus päästä halutessaan kuntoutukseen kerran vuodessa.


Toivomus kunnille

Paakkala RINEn kokouksessa, vieressä neuvottelukunnan puheejohtaja Sakari Honkamaa

Vuosikymmenten varrella nähty myönteinen kehitys huipentui Paakkalan mukaan marraskuussa, jolloin myös vammautumattomien veteraanien kotona asumista tukevista palveluista tuli maksuttomia.

– Henkilökohtaisesti olen kokenut lain erittäin positiivisena muutoksena. Kunnat on vihdoin määrätty kartoittamaan alueensa sotaveteraanit kotikäynnein, tekemään jokaiselle henkilökohtainen palvelutarpeen arviointi, tarjoamaan sen edellyttämät palvelut ja nimeämään henkilö, johon veteraani voi tarvittaessa ottaa yhteyttä, hän iloitsee.

Tähän saakka ikääntyneellä väestöllä on ollut asioinnissa haasteensa.

– Yhteydenpito nykytietotekniikan avulla nimettömälle apuhenkilölle valtion ja kaupunkien suurissa toimistoissa on ollut vanhukselle melko mahdoton yritys toteuttaa.

– Suuri kiitos tilanteen kohentumisesta kuuluu Sotainvalidien Veljesliiton sekä Sotaveteraani- ja Rintamaveteraaniliittojen sitkeälle edunvalvonnalle. Tuet on nyt saatu kohtuulliselle tasolle. Jatkossa on kuitenkin varmistettava, että kunnissa hallitaan tukien käyttö ja että palvelut todella toteutuvat. Me veteraanit toivomme nyt, että kaikki kunnat huolehtisivat lain toteutumisesta, Paakkala vetoaa.

Hän nostaa esiin vielä myös toisen huolenaiheen.

– Oma kysymyksensä on myös veteraanien puolisot ja lesket. Myös heidän pitäisi saada ansaitsemansa tuki. He ovat kantaneet veteraanien rinnalla suuren henkisen ja fyysisen taakan.

Jaa kirjoitus:

18.12.2019 Talvi- ja Jatkosodan veteraanin, mestarihiihtäjä Pekka Niemen Kolosjoki-palkinto Lahden Hiihtomuseoon

Keminmaan alueella syntynyt Niemi voitti Petsamon Kolosjoella vuosina 1937-1939 sekä 1941-1944 järjestettyjen hiihtokisojen 30 kilometrin matkan neljä kertaa, minkä ansiosta sai Kolosjoen Tunturiveikkojen kiertopalkinnon omakseen.

Vaikka Ounasvaaran Hiihtoseuraa ja Kittilän Urheilijoita urallaan edustanut Niemi saavutti menestyksekkäällä hiihtourallaan mm. olympiapronssia sekä kolme MM-mitalia, piti hän Kolosjoen liki 2 kilon painoista hopeamaljaa uransa arvokkaimpana ja erikoisimpana palkintona.


Pekka Niemeä haastatellaan Ounasvaaran 10 km:n ampumahiihdon voiton jälkeen
(kuva: SA-kuva)

Sotavuodet löivät leimansa niin Niemen kuin palkinnon vaiheisiin

Niemen urheilu-uran katkaisivat ensin Talvisota ja kahta vuotta myöhemmin Jatkosota. Talvisodassa viestimiehen koulutuksen pääosin Helsingin Radiopataljoonassa suorittamansa asevelvollisuutensa aikana saanut Niemi palveli viestialiupseerina Lapin rintamalla, Jatkosodassa viestiupseerin tehtävissä.

Ansioituneita kilpahiihtäjiä koottiin Talvisodassa partioihin, jotka suorittivat tiedustelu- ja tuhoamismatkoja vihollislinjojen taakse. Yksi hänen asetovereistaan muisteli, kuinka Niemi päätti yksin lähteä katkaisemaan vihollisen kenttäpuhelinjohdot. Hän hiihti yön pimeydessä ja pääsi käsiksi vihollisen maassa olleisiin puhelinjohtoihin. Vielä vihollisen tarkastuspartion lähestymisen kuultuaankin hän jatkoi työtään. Niemen onnistui katkaista johdot, mutta hän tuli myös vihollisen havaitsemaksi. Hänen peräänsä ammutut vihollisluodit menivät läheltä, mutta eivät osuneet. Nopeasta hiihtotaidosta oli apua.

Petsamossa Talvisodassa käydyt taistelut estivät Rajaseudun hiihtojen nimellä kulkeneiden kisojen järjestämisen 1940, mutta seuraavana vuonna perinne taas jatkui, kunnes Suomi menetti Petsamon jatkosodan rauhan ehdoissa. Myöhemmin samana vuonna Niemen vaimo joutui lähtemään Lapin sodan jaloista evakkoon, minne lähtivät hänen mukanaan myös pariskunnan kaksi vanhinta lasta ja mestarihiihtäjän palkinnot.


Palkinnon luovutti museolle Niemen sisarentytär Nina Breilin (vas.), poika Tapio Niemi sekä tytär Riitta Wieschmann (kuva: Lasse Koskinen)

– Lähtö tapahtui Muoniosta Ruotsin puolelle. Äidillä oli kaikki isän palkinnot mukanaan puulaatikoihin pakattuina. Hän istui Suomen puolella näiden laatikoiden päällä ja ilmoitti Suomen sotilaille, että hän ei lähde tästä minnekään, ennen kuin tietää laatikoiden olevan tallessa, Niemen tytär Riitta Wieschmann kertoi palkinnon luovutustilaisuudessa 9.12.

Perheen äidin ja palkintojen evakkomatka Ruotsissa kesti vuoden. Palkintolaatikotkin päätyivät Ruotsin puolelle ja olivat siellä hetken aikaa kateissa, kunnes sodasta palannut Niemi löysi ne jostakin vajasta, rajan tuntumasta. Joitakin palkintotauluja jäi sille tielleen.


Jaa kirjoitus:

17.12.2019 Kohtalot Pro Patria-taulun takaa: Turun juutalainen seurakunta

Kuten muuallakin Suomessa, ensimmäiset Turkuun asettuneet juutalaiset olivat Venäjän armeijan sotilaita, jotka vuonna 1858 annetun asetuksen  myötä saivat perheineen luvan jäädä asumaan palveluspaikkakunnilleen ja ansaita siellä elatuksensa. Viranomaissäädösten mukaan sallittua oli mm. leivän, marjojen, paperossien ja käytettyjen vaatteiden myynti.

Turussa juutalaisten kauppakojut sijaitsivat aluksi nykyisen kauppatorin kulmalla, josta ne siirrettiin 1876 nykyisen puutorin lähettyville. Kojukauppa jatkui aina 1890-luvulle, tosin tuolloin oli jo sallittua oleskeluluvan omaavien ulkomaalaisten harjoittaa muutakin kaupankäyntiä ja teollista toimintaa.

Uskonto ja perinteet koettiin hyvin tärkeiksi juutalaisten keskuudessa ja ensimmäinen merkintä juutalaisten rukoushuoneesta Turussa on vuodelta 1866. Tuolloin juutalaiset saivat käyttää jumalanpalveluksiinsa kahta Turun linnassa sijaitsevaa huonetta. Myöhemmin 1880-luvulta aina synagogan valmistumiseen vuonna 1912 rukoushuoneina ja opetustiloina toimivat Läntiseltä pitkältä kadulta vuokratut huoneistot. Ajatus oman synagogan rakentamisesta virisi 1900-luvun alussa, sillä kasvava yhteisö tarvitsi lisää tilaa toiminnalleen.


Turun synagoga valmistui vuonna 1912

Turun synagogan rakennusprosessi kesti miltei kymmenen vuotta. Tontti, jolle se rakennettiin, saatiin lahjoituksena Turun kaupungilta, varat itse rakennukseen oli seurakuntalaisten kerättävä itse. Tämä oli haasteellinen ja rohkea hanke seurakuntalaisilta, joista suurin osa oli köyhiä kauppiaita.

Kaupunginarkkitehti Eskil Hinderssonin yhdessä August Krookin kanssa suunnitteleman rakennuksen peruskivi laskettiin 16.8.1910 ja se vihittiin käyttöön 6.5.1912. Nykyään Turun pieni, mutta yhä aktiivinen seurakunta koostuu noin 130 jäsenestä.

Heidän Pro Patria- taulussaan on 23 sankarivainajan nimet, joista 17 nuorukaisen tarinan löydät Helsingin synagogan Pro Patria-taulusta ja 3 kaikkensa antaneen sotilaan tarinan Viipurin juutalaisen seurakunnan Kadurin taulusta.

Tässä ovat vielä kertomatta jääneiden 3 turkulaisen sankarivainajan tarinat.


Eleasar Millner, 37

Eleasar Millner (1902-1940)

Talvisodan alkaessa reservin kersantti Elesear Millner oli liikemiehenä työskennellyt 37-vuotias aviomies ja kahden lapsen isä. Turun pienessä juutalaisyhteisössä Lassena tunnettua Millneriä muistellaan lämmöllä lannistumattomana optimistina, jolla energiaa riitti.

Paitsi, että hän oli seurakunnan jäsen (verotuslautakunnan jäsen, sairastuneiden auttamisesta huolehtivan Bikur Cholimin puheenjohtaja JA uskonnollisen ”Toras Chaim”- yhdistyksen sihteeri) hän oli myös urheilumies henkeen ja vereen.

Tämä taitava jalkapalloilija oli myös seurakunnan urheiluseuran, Turun Makkab’en perustajajäseniä, mutta hänet tunnettiin myös maan keilalupiireissä: esmi. Suomen ensimmäisissä keilailumestaruuskisoissa hän voitti hopeaa.

Sotamies Millner oli yksi rykmenttinsä (Jalkaväenrykmentti 61) 3. konekivärikomppanian miehistä ja astui sodan aikaiseen palvelukseensa 9.12.1939. Tammikuun lopulla hänen rykmenttinsä oli siirtynyt Karjalan kannakselle ja maaliskuussa se oli mukana Kollaanjoella käydyissä legendaarisissa taisteluissa. Kollaan taistelut alkoivat 7.12. ja jatkuivat talvisodan loppuun saakka. Juuri täältä on peräisin kuuluisa lausahdus ”Kollaa kestää”, mikä oli JR 34:n II pataljoonan komentajan Aarne Juutilaisen vastaus kenraali Hägglundin huolestuneeseen kyselyyn siitä, kestäisikö Kollaa. ”Kollaa kestää, ellei käsketä karkuun juoksemaan”, Juutilainen vastasi.

Kollaa kesti, Millnerin elämä ei. Hänen sotapolkunsa tuli päätökseen viikko ennen Talvisodan päättymistä. 5.3. Kollaanjoella haavoittunut Millner kuoli saamiinsa vammoihin neljä päivää myöhemmin 25. Kenttäsairaalaosastossa.


Rafael (Rachmiel) Sklarsky, 20

Rafael Sklarsky (1920-1941)

Turussa syntynyt, mutta Vaasassa kasvanut Sklarsky kirjoitti ylioppilaaksi talvisodan raskaan rauhan keväänä 1940.  Lääkärin urasta unelmoinut Sklarsky oli jo ehtinyt aloittaa opintonsa Helsingin Yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa, kunnes huhtikuussa 1940 oli aika astua asepalvelukseen. Jatkosodan puhjettua hän sai kutsun liittyä taistoon isänmaansa puolesta lääkintämiehenä.

Rachmieliksi kutsuttu Sklarsky palveli jatkosodassa JR 13:n 2. komppaniassa. Rykmentti, samoin kuin Millnerin JR 61, oli muodostettu pääosin ruotsinkielisistä sotilaista. Aunuksen hyökkäyksessä mukana ollut rykmentti oli kesäkuussa ottanut rintamavastuun Hangossa osana Hangon ryhmää, mutta 17. Divisioona, johon rykmentti kuului, päätettiin heinäkuun alussa lähettää Karjalan takaisinvaltaukseen. Rykmenttiä käytettiin elokuun 1941 puolivälissä käydyissä Vieljärvi-Varloin valtaustaisteluissa, missä se kärsi raskaita tappioita kaatuneina ja haavoittuneina.

Syyskuun puolivälissä rykmentti aloitti etenemisen Syvärille, mutta ilman kersantti Sklarskyä. 5.9. hän haavoittui Laatokan itäpuolella kranaatinsirpaleesta vaikeasti selkäänsä. Joukkosidontapaikalta hänet toimitettiin Tampereella sijaitsevaan Sotilassairaala 10:een, missä hän kuoli 28.10.

Hän oli 20.


Rafael Feinik, 39

Rafael Feinik (1900-1940)

Turun juutalaisen seurakunnan Pro Patria-taulun kolmas nimi on yksi Suomen sotien lukemattomista siviiliuhreista. Feinikin perheestä oli rintamalla jatkosodassa hänen vuotta vanhempi veljensä, jalkaväenmiehenä Leipäsuon, Muolaan, Heinjoen ja Kämärän rintamilla, selviten kotiin vaimonsa ja kolmen lapsensa luo.

Lalluna tunnettu Feiniki toimi aktiivisesti mm. seurakunnan siinionistisessa nuorisojärjestössä. Vaikka häntä ei sodissa kutsuttu aseisiin, ei se estänyt häntä kuolemasta vihollisen pommeihin. Turku sijaitsi kaukana rintamalinjasta, mutta talvisota koetteli kaupunkia pahoin, ja siitä tuli sodan aikana Suomen toiseksi eniten pommitettu kaupunki. Pommeja putosi kaupunkiin 4 401 ja ilmahälytyksiä oli 126. Kaikkiaan Turun pommituksissa kuoli talvisodassa 53 ihmistä, joista yli puolet (29) ns. yllätysmaanantaina 29.1.1940.

Talvisodan alussa postitaloon oli rakennettu yleinen väestönsuoja, jonka ovi oli kuitenkin tuona kohtalokkaana päivänä ilmapommitusten alkaessa lukossa. Talon läheisyyteen pudotettiin yli 200 erilaista pommia, jotka tappoivat 29 suojaa etsinyttä ihmistä. Pommituksen vahinkoja on yhä nähtävissä rakennuksen kivijalassa, johon talvisodan päättymisen muistopäivänä 13.3.1986 kiinnitettiin pommituksen uhrien muistolaatta.

Rafael Feinikiä jäi ystävien ja seurakunnan lisäksi kaipaamaan vaimo ja kaksi lasta.



Talvisodan syttymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi 80 vuotta, mitä Sotaveteraaniliitto kunnioittaa monella tapaa. Yksi niistä on kohtaloiden esitteleminen maan Pro Patria-taulujen takaa.

Olisiko sinulla taulu, jonka sankarivainajien tarinat haluaisit jakaa?

 

Ota yhteyttä toimitus@sotaveteraaniliitto.fi


Aikaisemmin Kohtalot Pro Patria-taulun takaa-sarjassa on ilmestynyt:

Aleksanterin teatteri, Helsinki

Suomen tataarit

Heinämaan koulu, Orimattila

Helsingin juutalainen seurakunta

Pitkälahden koulu, Anttola

Urheiluseura Kadur, Viipuri

Lehtiniemen nuorisoseurantalo, Posio

Ylimuonion koulu

Lehtojärven koulu, Rovaniemi

Jaa kirjoitus:

17.12.2019 Joulua 1943 Aku Korhonen ei unohda – kuopiolaisveteraani menetti rintamalla parhaat nuoruusvuotensa… ja parhaan ystävänsä

Suomi oli ja on yhä puolustamisen arvoinen, Aku Korhonen uskoo

– Nimi on Aku Korhonen, mutta ei kuitenkaan se Aku Korhonen, esittäytyy Syvärillä jatkosodassa taistellut kuopiolaisveteraani.

Jämptisti, mutta pilke silmäkulmassa. 

– Ikäluokkaa ‘22. Tämän vuoden lopussa täytän 97, jos nyt elän vielä silloin, hän nauraa.  

Talvisodassa Korhonen ei vielä rintamalle joutunut: sodan syttyessä hän oli vasta 17. 

– Ei sitä oikein ymmärtänyt. Voin sanoa, etten miettinyt yhtään mitään, sota tuli noin vaan. Kyllähän sitä kuunneltiin mistä kuunneltiin, mutta eihän radiotakaan ollut tuolloin kaikilla, hän huomauttaa. 

– Tilanne oli kireä, se kyllä tiedettiin, mutta eipä tainnut ihan perillä olla valtiojohtokaan. Jotain linnoitustöitähän oli tehty jo ennen tuota, niin kuin bunkkereita. 1939 siviilit olivat menneet vapaaehtoisena Kannakselle linnoitustöihin. En sitten tiedä, oliko niistä kovin paljon apua. Tiukoilla oli silloinen hallituskin. Onneksi porukka oli Tannerin takana, Korhonen pohtii Suomen tuolloiseen ulkoministeriin viitaten.  

– Hän oli isänmaallinen mies, täysin.


Menetetyt nuoruusvuodet 

Rintamalla vierähtivät monen pojan parhaat nuoruusvuodet. Katkeruutta se ei kuitenkaan jättänyt. 

– Tietysti voi sanoa, että kun siinä vaiheessa nuoruutta joutui rintamalle niin kasvaminen, niin kuin tyttöhommat jäi. Niitä ei voinut harrastaa ollenkaan. Sodan jälkeen piti alkaa opettelemaan, tanssimista ja muuta. Tansseista löytyi vaimokin – kävin Helsingistä hakemassa lohjalaistytön, hän virnistää. 

– Mikäs meillä poikamiehillä oli ollessa, mutta siellä oli perheellisiä, niillehän se oli vaikeaa. Moni toimi meille nuoremmillekin isähahmoina, joita kovasti kuunneltiin.

Ensimmäisille lomille pääsyä Korhonen sai odottaa pitkään.  

– Menin 1941 syyskuussa armeijaan tykistöön Vaasan lähelle ja ensimmäisen kerran pääsin lomille 1942 elokuun lopussa. Olin siinä vaiheessa ollut melkein vuoden ja siitäkin ajasta suurimman osan rintamalla!

Tammikuussa 1942 rintamalle joutuneella Korhosella oli onnea mukanaan.  

– Minulla oli hyviä kavereita, jotka olivat lomalla silloin, kun me lähdimme rintamalle. Me olimme Syvärillä, mutta palatessaan heidät määrättiin Rukajärvelle. Siellä kaatui paras kaverini, jonka kanssa samaan aikaan mentiin armeijaan, muistelee Korhonen hiljentyen. 

– Hän oli tulenjohtueessa. Jouluaattona 1943 sitten meni. Räjähti. Oli perheen ainut lapsi. Se oli kova juttu.


7. eli Kalpadivisioonan tykistöä Syvärin lohkolla helmikuussa 1942

Talvisodan ihme tuoreessa muistissa 

Sodan syttyessä ei kukaan olisi arvannut, että tällä kertaa rintamalla vierähtäisikin neljä vuotta.  

– Ei varmasti. Eikös se näin ollut, että miehet halusivat tulla jo kesän lopussa kotiin toukotöihin?

Saksan kovat näytöt nostattivat myös suomalaisten taistelutahtoa. 

– Nehän olivat ensimmäisen kesän jälkeen jo Moskovan lähellä. Sittenhän se jäi, kun tuli talvi. Kävi kuin Napoleonille. Niitä saksalaisten Signal-lehtiä luettiin, mutta propaganda on semmoista, että siitä ei paljon tiedä. Stalingradin jälkeen rupesivat tunnelmat jo muuttumaan. Ei niistä paljoa juteltu, mutta kyllä se jokaisella varmasti oli selkärangassa, että kohta lähdetään, Korhonen muistelee.  

Uskoa selviytymiseen valoi myös se, että jatkosotaan lähdettiin varsin erilaisista asetelmista.  

– Siinä oli jo pohjalla se Talvisodan ihme: että kertaalleen oli pieni maa jo selvinnyt taistosta maailman suurinta sotilasmahtia vastaan, hän huomauttaa. 

– Se meidän olo rintamalla sota-aikaan, se oli semmoista ketkuilua. Paljon oli vuosia, ettei tapahtunut oikeastaan mitään. Piti kuitenkin olla paikan päällä. Jotain pikkukahakoita oli tietenkin aina. Ja sitten tietysti nämä viimeisen kesän viivytysjutut, ne olivat vaikeita varsinkin Kannaksella.


Kalpadivisioonan kenttätykistön jatkosodan sotapolkua

Suomi on puolustamisen arvoinen 

Sodat maailmalla jatkuvat, mutta Suomi on Korhosen mukaan paljon parempi maa, kuin se hän nuoruudessaan oli. 

– Kertaakaan ei ole käynyt mielessä, etteikö tämä maa olisi ollut puolustamisen arvoinen.  

Avain sotien välttämiseen on hänen mukaansa diplomatiassa.  

– Tällainen viisimiljoonainen kansa on kovin vähäinen porukka mitään määräilemään, mutta kyllä se näin on, että joka maassa pitäisi asiat hoitaa siihen kuntoon, ettei sieltä tarvisi lähteä pakoon.

Korhonen myöntää nykyisten sotien asetelmien olevan erilaisia kuin se, mistä Suomi itsensä aikoinaan löysi. 

– Kyllä nämä tilanteet vaikeita ovat. Eihän esimerkiksi Euroopalla mitään sotilasvoimia ole. Jos venäläinen alkaa rimpuilemaan, niin ei meillä ole omia voimia. Jostain olisi tukea saatava. Kyllä minä kuitenkin aina ajattelen sitä Natoa. Kyllähän se kentsu (kenraali Gustav Hägglund) yritti sitä aikoinaan järjestellä! Kyllä meillä kai nämä poliitikot yrittävät itse kukin omalla tavallaan hoitaa asioita niin kuin pitäisi, mutta siinä on aina se oma puoluekin takana vähän niin kuin painamassa päälle.


Kalpadivisioonan muistoristi Kalparisti

Paljon jäi palkitsematta 

Tykistössä palvelleen Korhosen Kalpadivisioonana tunnettu 7.Divisioona oli Syvärillä rintamavastuussa. Mies huomauttaa säästyneensä paljolta. 

– Siellä oli monia sellaisia kavereita, jotka joutuivat tiukkoihin paikkoihin, eivätkä koskaan saaneet edes lämmintä kättä. Mitaleitta jäivät. Meillä jalkaväessä tuli yleensä niin paljon haavoittuneita, että mitalien piti riittää heille. Paljon jäi palkitsematta.

Sotakuvauksista Korhonen nostaa suosikikseen ehkä yllättäen Tuntemattoman Sotilaan tuoreimman version.  

– Se on nykyaikainen, värit paikallaan, erittäin hyvin tehty. Enhän minäkään voi sanoa mikään asiantuntija olevani, mutta sen perusteella mitä olen kuullut, niin sanoisin, että se on todenmukainen. Koska minä tässä yhä olen, niin enhän minä silloin ole voinut kovin vaikeissa paikoissa olla, hän huomauttaa vaatimattomasti.  

Vierailu vanhoilla taistelupaikoilla ei Korhosta kuitenkaan kiinnosta, vaikka rajan takana on tullutkin käytyä. 

– Moskova ja Pietari ovat hienoja kaupunkeja. Taistelupaikoista sen sijaan sain tarpeekseni, enkä mielelläni enää niille palaisi.



Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 6/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Jaa kirjoitus:

16.12.2019 Talvisodan joulun ihme – evakossa ollut Jaakonsaaren perhe pelastui varmalta kuolemalta kahteen otteeseen

Salme Hiitiö hänestä nuorena maalatussa muotokuvassaan

Olemme jo aikaisemmin kertoneet Jaakonsaaren perheen Väinö-isän ihmepelastumisesta ruumiskasasta, mutta omia ihmepelastumisia kokivat sotavuosinaan myös perheen muut jäsenet. Talvisodan joulu on jäänyt perheen muistoihin ihan erityisen dramaattisena.

– Joulukuun aluspäivinä, talvisodan jo sytyttyä, tuli isältäni rintamalta kirje äidilleni. Isä kehotti lähtemään heti Viipurista ja menemään Alma-tädin luokse Rautalammille. Hän uskoi meidän olevan turvassa siellä, perheen tytär, Eurassa tätä nykyä asuva 82-vuotias Salme Hiitiö muistelee.

Sodassa kuolema ja sen vaara oli aina läsnä.

– Isä kirjoitti, että eihän tästä sodasta tiedä, nähdäänkö enää milloinkaan. Kirjeessä oli toivomus, että pysähtyisimme Elisenvaaraa, koska hänet oli komennettu sinne. Ehkä voitaisiin tavata siellä?


Vaisto pelastaa ensimmäisen kerran

Perheen Mirjam-äiti keräsi vaatteita matkalaukkuun sen verran mukaan, mitä jaksoi lapsen lisäksi kantaa.

– Olinhan jo 2-vuotias, Hiitiö muistuttaa.

Tällä jouluna matkaa tehneellä perheellä oli parempi onni kuin eräällä toisella ja majatalosta löytyi tilaa. Heidän onnistui saada matkustajakodista huone ja perheen isä saapui joulupäivänä perhettään tapaamaan.

– Isä oli väsynyt ja heittäytyi heti sängylle lepäämään. Matkustajakodin emäntä oli valmistanut jouluaterian ja ihana jouluruoan tuoksu levisi huoneisiin, Hiitiö palaa 80 vuoden takaisen joulun tunnelmiin.

Samassa hälytyssireenit alkoivat soida ja kaikki ihmiset matkustajakodissa lähtivät etsimään suojaa kuka mistäkin.

– Isä oli kovin väsynyt ja olisi halunnut jäädä matkustajakotiin. ”Ei lähetä, jäähään tänne”, hän pyysi äidiltä, Hiitiö kertoo.

Äidillä oli kuitenkin aavistus, joka ei hellittänyt, eikä hän antanut periksi, vaan pakotti isän lähtemään.

– Äiti kääri minut vaaleanpunaiseen pupuvilttiin ja alkoi pukea isälle manttelia päälle. Menimme rautatieaseman läheiseen aalloppiin (radan alitse kulkeva jokitunneli) suojaan.

Pommit putoilivat, multakokareet lentelivät ja ihmiset itkivät. Jossain joku rukoili hiljaa itsekseen. Vaara ohi merkkiäänen jälkeen ihmiset lähtivät kohti matkustajakotia. Kaikki olivat säilyneet hengissä, mutta perillä odotti karu yllätys.

– Kun saavuimme matkustajakodille, oli talon paikalla vain iso kuoppa. Matkustajakoti oli saanut täysosuman.

Lisää läheltä piti- tilanteita olisi kuitenkin vielä tulossa.


Talvisodan pommituksen tuhoja Elisenvaarassa

Pelko aina mukana

Elettiin kylmintä talvea miesmuistiin ja perheellä alkoi tulla jo hätä. Mihin nyt?

– Isän asetoveri oli antanut kotinsa avaimet isälle, jotta tarvittaessa voisimme mennä sinne. Hänen perheensä oli jo lähtenyt evakkoon, Hiitiö selittää.

– Isän piti palata asemapaikalleen, joten äiti lähti minua ja tavaranrippeitä kantaen etsimään kyseistä taloa. Talo löytyi ja reissussa mukana ollut mummo sai tulen hellaan, jotta kylmillään ollut talo saatiin lämpenemään.  Illalla olin alkanut kitistä nälästä.

Perhe ei ollut syönyt koko päivänä ja ne matkustajakodin jouluruoatkin olivat lentäneet taivaan tuuliin. Mirjam-äiti muisti nähneensä matkalla kaupan. Hän kietaisi pikku-Salmen taas viltin sisään ja lähti kysymään, josko sieltä löytyisi perheelle jotain syötävää. Kaupan ovella häntä vastaan tullut nainen kuitenkin kertoi kauppiaan jo lähteneen. Äidin ei auttanut muu kuin lähteä takaisin talolle.

Talolle päästyään hän alkoi kohmeisin sormin etsimään avainta, joka putosi hankeen. Oli jo ilta, pilkkopimeää eikä avainta yrityksistä huolimatta löytynyt. Nyt äiti oli taivasalla pienen lapsen kanssa. Pakkasta oli jo 30 astetta.

Äiti lähti talsimaan takaisin kaupalle toivoen saavansa sieltä yösijan.

– Nuori rouva oli äärimmäisen ystävällinen. Hän sanoi, että hänellä oli ruokakin uunissa ja pahoitteli, ettei ollut aiemmin huomannut pyytää meitä jäämään, Hiitiö kertoo.

Pelko ei vieläkään hellittänyt.

– Nukkumaan kävimme päällysvaatteet päällä, koska pelkäsimme uutta pommitusta.


Pakolaisia Elisenvaarassa Talvisodan aikaan

Suojelusenkeli matkassa jo toisen kerran

Seuraavana aamuna äiti lähti etsimään isää selvittääkseen, josko tämä tietäisi Savoon päin lähteviä junia – radanrakentajana Valtion Rautateillä työskennellyt Väinö-isä oli ammattinsa vuoksi komennettu pioneeriksi korjaamaan sodan runtelemia ratoja.

– Radan varressa äiti törmäsi sotilaaseen, joka kehotti kulkemaan rataa pitkin – radalta kun pääsisi nopeasti aalloppiin suojaan hälytyksen tullessa, Hiitiö muistuttaa.

Mirjam ja Väinö Jaakonsaari vuonna 1934

Mirjam- äidin vaisto varoitti kuitenkin taas.

– Hänellä oli tunne, ettei radalle pidä mennä, eikä hän noudattanut kehotusta, vaan lähti tietä pitkin.

Mirjamin jonkin matkaa kuljettuaan hälytys tuli. Hän lähti kiiruhtamaan kohti aalloppia, mutta ei ehtinyt ajoissa. Iso pommikonelaivue lähestyi taivaalla ja Mirjam hyppäsi isoon ojaan mahalleen, parasta toivoen. Kovan jyskeen keskellä hän hautautui osin ilmassa lentävän mullan alle.

– Tilanteen rauhoituttua äiti nousi ojasta ja totesi olevansa ehjä. Hänelle tuli hätä, että mitä minulle ja nuorelle rouvalle on käynyt. Hän kiiruhti takaisin kaupalle, mutta meilläkin oli onneksi kaikki hyvin.

Mirjamin vaisto oli ollut oikeassa jälleen.

– Isä kertoi myöhemmin, että pommit olivat osuneet aallopin suuaukkojen molempiin päihin ja sulkeneet suuaukot. Sotilaat, isä mukaan lukien, olivat yrittäneet avata suuaukkoja tavalliset lapiot käsissään.

Vesi nousi kuitenkin nopeasti. Pelastajat kuulivat loukkoon jääneiden huudot, mutta vähiten äänet hiljenivät.

– He kaikki hukkuivat aalloppiin, Hiitiö kertoo hiljentyen.

Perheen äiti uskoi suojelusenkelin ohjanneen häntä päätöksissään tuona jouluna niin, että hän kuin ihmeen kaupalla selvisi vaarasta vaaraan. Talvisodan joulusta tulikin suvussa kerrottu jännittävä tarina, jonka Hiitiökin mummolassa ollessaan halusi kuulla aina vain uudestaan.

Tarina jäi elämään.

– Nyt kertomusta tuon joulun uskomattomista tapahtumista kuuntelee jo viides polvi.

Jutun pohjana ollut artikkeli (Salme Hiitiö: ”Talvisodan joulu”) on julkaistu Satakunnan Sotaveteraanin Joulu 2018- lehdessä. Lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.


Jaa kirjoitus:

16.12.2019 Parolan panssarimuseon parhaat palat

Uusimmassa Kenttäpostia-lehdessämme esittelemme 100-vuotisjuhlavuottaan viettävien suomalaisten panssarijoukkojen perinteitä vaalivan Panssarimuseon. Kannattaa siis käydä lukemassa!

Tässä sitä ennen oikotie onneen, eli virtuaalikierros museon parhaisiin paloihin!




1. Renault F.T. Modéle 1917

Renault FT-17 oli aikanaan suuri menestys, ja Ranska hankki sitä armeijansa käyttöön 3177 kappaletta. Suomalaisten panssarijoukkojen rautaisessa sydämessä on tälle vaunulle erityisen pehmeä paikka, sillä FT-17 oli myös Suomen puolustusvoimien ensimmäinen panssarivaunu.

Suomalaiset panssarijoukot perustettiin Santahaminaan heinäkuussa 1919, eli ne juhlivat tänä vuonna kunniakkaasti jo vuosisadan kestänyttä taivaltaan. Suomi osti näitä vaunuja 1919 yhteensä 32 kappaletta. Hankinnat perustuivat lähinnä siihen, että ensimmäisen maailmansodan jälkeen Ranskassa oli runsaasti panssarivaunuja, joista osasta voitiin jo luopuakin.

1930-luvulle tultaessa vaunu oli jo vanhentunut, mutta Suomen taloudellinen tilanne esti niiden korvaamisen uudemmalla kalustolla. Renaulteja ei koskaan käytetty Suomen taisteluissa, vaan ne kaivettiin Talvisodan sytyttyä Karjalan kannakselle kiinteiksi tulipesäkkeiksi.

Suurin osa niistä menetettiin viholliselle, ja viimeiset neljä vaunua poistettiin Puolustusvoimien muonavahvuudesta vuonna 1942.



3. BT-42 rynnäkkötykki

Tämä on museon ”ainoa maailmassa”- osastoa. BT-42 oli Suomen joukkojen jatkosodassa käyttämä tykki, joka pistettiin kokoon sotasaaliina saaduista neuvostopanssareista, suomalaisvalmisteisista torneista sekä  ja Suomeen talvisodan aikana lahjoitetuista brittien 4.5- tuumaisista (eli 114-millisistä meidän mannereurooppalaisten mittayksiköillä) tykeistä.

Miehistöjensä parissa ei tästä hybridistä suurta hittiä tullut – uusi torni teki vaunusta paitsi tarpeettoman korkean, myös painavamman, mikä taas oli riesaksi niin kärryn jousitukselle kuin moottorille. Vaunuja käytettiin ensimmäistä kertaa 1943 Syvärillä, missä kävi selväksi, että panssarintorjuntataisteluun niistä ei ollut. Seuraavan kerran ne kaivettiin esiin Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua kesäkuussa 1944, jolloin niitä käytettiin Viipurin puolustuksessa. Jotain niiden suoristuskyvystä kertoo tapaus, jossa suomalais-BT tulitti T-34- mallin neuvostovaunua peräti 18 kertaa… onnistumatta edes pysäyttämään sitä.

Vaunuja valmistettiin vain 18 kappaletta ja Parolassa näytteillä oleva on niistä ainoa romutukselta säästynyt.



4. Ritariseinä

Vuosien 1941-1945 välisenä aikana myönnetystä 191 Mannerheim-rististä 18 meni panssariyhtymän miehille. Heidän joukostaan löytyy myös sen ensimmäinen saaja koskaan, Mannerheim-ristin nro 1, jääkärikenraalimajuri Ruben Lagus. Häneen (ja isänsä tahdosta Rynnäkkötykkipataljoonassa jatkosodassa palvelleeseen poikaan Olofiin) saadaan tutustua myös muualla kokoelmassa – Parolasta on löytänyt viimeisen leposijansa mm. hänen valkoinen kenraalin karvalakkinsa.

Seinän edestä olevasta vitriinistä löytyvät ritareista kolmen (Albert Räsänen, Toivo Ilomäki, Vilho Rättö) ansiomerkit sekä nimityskirjat. Itse ristit ovat tosin (ymmärrettävästi) turvasäilössä.



5. Sturmgeschütz III Ausfürung G (Stu 40), tuttavallisemmin Stug

Lagus nuorempi jäi suomalaisten panssarijoukkojen historiaan itsekin ja museon ulkonäyttelystä löytyy hänen 1944 Karjalan kannaksella käyttämänsä rynnäkkötykki Marjatta.

Kyseisiä rynnäkkötykkejä saatiin Suomeen vuonna 1943 30 kappaletta ja ne sijoitettiin Rynnäkkötykkipataljoonaan. Kesällä 1944 ne osallistuivat Karjalan kannaksen torjuntataisteluihin tuhoten yhteensä 87 vihollisen panssarivaunua. Kuuterselässä 14.-15.6. alkaneen vastahyökkäyksen kärkeen ajoi luutnantti Mauri Sartion johtama vaunu, jonka 75-millisen kanuunan ampujana toimi tuolloin vasta 18-vuotias korpraali Lagus.

Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun kyseistä vaunua käytettiin taistelutilanteessa ja Laguksesta tuli ensimmäinen sillä ampunut ja vihollisvaunun tuhonnut suomalaissotilas. Minuutin (!) aikana hän tuhosi vaunun kanuunalla 4 (!!) vihollispanssaria. Lähimpään niistä oli etäisyyttä vain 15 metriä.

Kaikkiaan Marjatta pisti matalaksi viisi vihollisvaunua, mikä näkyy kuvastakin…mutta mistä?

(Aivan, siitä merkkinä ovat nuo tykin putkeen maalatut viisi rengasta.)



6. Panssarijuna

Suomen armeijalla oli toisen maailmansodan aikaan käytössään kaksi panssarijunaa, joista toinen menetettiin Aunuksessa vuonna 1944. Toinen palasi Suomeen ja on nyt nähtävillä Parolassa.

Museon perustamisen jälkeen eri puolilta maata löytyviä vaunuja alettiin kerätä tänne, toiveena saada aikaan kokonainen juna. Tällä hetkellä veturilla on seuranaan kuusi vaunua.

Jatkosodan alussa molemmat Suomen panssarijunista muutettiin ilmatorjuntajuniksi ja Parolassa nähtävä juna on juurikin jatkosodan aikaisessa rautatieilmatorjuntapatterin asussaan, joskin takimmaisissa vaunuissa olevat it-aseet puuttuvat toistaiseksi. Samalta aikakaudelta ovat peräisin myös junan tunnukset suojamaaleineen sekä panssarijoukkojen hakaristeineen.



7. Osumatorni

Museo havainnollistaa myös käsinkosketeltavasti (kirjaimellisesti) panssarikaluston voiman. Pihalla on näyteillä on T-55 vaunun torni, johon on testattu eri ampumatarvikkeiden vaikutusta.

Tällaista tuhoa saa aikaan 100 millimetrin panssarivaunutykin panssarikranaatti. Huh, huh…



8. Museokauppa

Panssarimuseon museokauppa saattaa näyttää pieneltä, mutta tarjoaa hämmästyttävän valikoiman ihmeteltävää (ja kotiin vietävää), jossa panssariteema toistuu niin heijastimissa kuin pysäköintimittareissa.

Hykerryttävin lienee museolle varta vasten tuotettu Siri Huovilan Ketjureaktio- kodintekstiilien sarja. Suomen armeijan kaasunaamarin taas saa omakseen 20 eurolla ja hei – kukapa ei ilahtuisi venäläisestä heittoharjoituskranaatista (35€)!




Parolan panssarimuseo

Hattulantie 334, 13720 Parola

avoinna päivittäin

www.panssarimuseo.fi

Jaa kirjoitus: