Uutiset

18.9.2019 Suomen vanhin lotta Saara Kanerva on kuollut 107-vuotiaana

Kanerva kuvan lotista eturivissä oikealla

Suomen vanhin lotta Saara Kanerva on kuollut. Kaatuessaan saamiinsa vammoihin Tornion terveyskeskuksessa 15.9.2019 menehtynyt Kanerva oli kuollessaan 107-vuotias.

Kanervan syntyi 23.5.1912 1912 12-lapsiseen maanviljelijäperheeseen. Yksi hänen veljistään kaatui jatkosodassa 1941, sisar menehtyi jatkosodan jälkeen espanjantautiin.

Kanerva ehti pitkän elämänsä aikana todistaa Suomen historian suurimpia käänteitä. Hänen syntyessäään oli Suomen itsenäisyyskin vasta kaukaiselta tuntuva haave. Isänmaanrakkaus kulki Kanervan mukana läpi koko hänen elämänsä ja hänet palkittiin useaan otteeseen pitkäaikaisesta ja ansiokkaasta toiminnastaan veteraani- sekä maanpuolustuskentässä.

Lottamitalien ja sodan ajan muistomitalien lisäksi Kanervalle oli myönnetty 3 lk Vapaudenristi, Suomen Leijonan ansioristi, Suomen Punaisen Ristin ansiomitali, Sotainvalidien ansioristi sekä Reserviläisliitto – Reservin Aliupseerien Liiton ansioristi.

Tuoreimman tunnustuksen hän sai rintapieleensä 17.12.2018, kun Vapaussodan perinneliiton liittohallituksen puheenjohtaja, kenraalimajuri Kalervo Sipi kävi Torniossa luovuttamassa hänelle Vapaussodan Perinneliiton Sinisen ristin miekan kera.

– 50 vuotta olen tätä odottanut, Kanerva kertoi ilahtuneena tuolloin.

Hänen tunteikas puheensa liikutti myös paikalla olijoita.

– Ymmärrän ansiomerkin taustan ja merkityksen. Yli sata vuotta sitten ollut vapaussota olisi syytä säilyttää kaikkien – niin vanhojen kuin nuortenkin mielissä, hän huomautti.

– Vapaussota merkitsi juuri tulleen itsenäisyyden varmistamista. Sitä myöhemmin seuranneet talvisota ja jatkosota olivat raskaita, mutta varmistivat sen, että saimme säilyttää kotimaamme itsenäisenä.

Häntä jää kaipaamaan koko veteraani- ja maanpuolustuskentän lisäksi neljä lasta, kuusi lapsenlasta sekä kuusi lapsenlapsenlasta.


Saara Kanervaa onnittelemassa Vapaussodan perinneliiton Kalervo Sipi

Juuret eivät unohtuneet

Keskikoulun jälkeen Kanerva aloitti opinnot Heinolan opettajanvalmistuslaitoksessa valmistuen kansakoulunopettajaksi vuonna 1934. Saman vuoden syksyllä hän aloitti Utsjoen kirkonkylän koulun opettajana, josta tie vei hänet myöhemmin Ylivieskaan ja sieltä edelleen Köyliöön.  Vuonna 1939 hän siirtyi opettajaksi Tornioon, jossa asui kuolemaansa saakka.

Ennen Köyliöön lähtöä hän tapasi tulevan miehensä, jonka kanssa avioitui Talvisotaa edeltävänä kesänä.

Liikekannallepanon ja talvisodan aikana Saara osallistui muonituksiin työväentalolla. Rintamalle hän ei päässyt, sillä pariskunnan esikoispoika Tapani oli syntynyt juuri.

Jatkosodan aikana Saaralle ja Teuvolle syntyi vielä kaksi lasta, 1941 syntynyt Seppo Kanerva ja tytär Liisa 1943. Perheen kuopus, Markku, syntyi 1951.

Sotavuodet koettelivat koko perhettä: Teuvo haavoittui jatkosodan alussa jalkaan, pariskunnan pojat puolestaan haavoittuivat Lapin sodan aikaan saksalaisesta kranaattista vuonna 1945.

Vaikka Kanervan elämä liki kahdeksan Torniossa vietetyn vuosikymmenen aikana vakiintuikin pohjoiseen, ei hän koskaan unohtanut kangasalaisia juuriaan. Sinisen ristin kiitospuheensa lopuksi hän siteerasikin Topeliuksen runoa Kesäpäivä Kangasalla, jonka puhuttelevissa sanoissa kiteytyvät niin hänen rakkautensa isänmaahan kuin toivo siitä, että se eläisi yhtä vahvana myös tulevien sukupolvien mielissä.

– Oi taivahan pyhä Herra sä isämme armias! Ah kuink on sun maasi kaunis, kuink ihana taivahas! Sä järveimme säihkyellä, suo lempemme tulta vaan! Oi Herra, intoa anna ain  maatamme rakastamaan!


Sotien aikana Kanerva (toinen oikealta) oli aktiivisesti mukana lottatoiminnassa

Maanpuolustushenkeä vaikka muille jakaa

Kangasalan lottiin hän liittyi jo vuonna 1932, mutta laajempi lottatyö sai alkunsa Talvisodan syttyessä. Sotien aikana Torniossa Kanerva toimi muonitustehtävien lisäksi myös sotasensuurissa lottatyön johtajana. Myöhemmin hän toimi sotaorpojen huoltajana ja tuli valituksi Kaatuneiden Omaisten liiton osaston puheenjohtajaksikin.

Vuonna 1941 Kanerva oli perustamassa Tornion Asevelinaisia ja toimi sen puheenjohtajana yhdistyksen lakkauttamiseen saakka vuonna 1944. Huoli sotaveteraaneista ja -invalideista eli hänen sydämessään vahvana tuonkin jälkeen eikä vähiten sotaveteraanipuolisonsa sekä heidän toisen poikansa sodassa saamien vammojen vuoksi. 1982 hän perusti Sotainvalidien Veljesliiton Tornion osaston naisjaoston. SPR:n Tornion osastoa hän oli mukana perustamassa jo vuonna 1959.

Sotaveteraanityöhön Saara osallistui Vapaussodan huoltosäätiön pitkäaikaisena sihteerinä ja rahastonhoitajana ja istui myös Tornion Sotaveteraanien naisjaoston johtokunnassa. Kanervan sitoutuneisuus isänmaan asiaan ja veteraaniperinteen vaalimiseen on suorastaan hengästyttävää: lisäksi hän oli perustamassa Länsi-Pohjan Suojeluskunta- ja Lottaperinneyhdistystä, jonka kunniajäsen hänet myöhemmin kutsuttiin.

Kanerva oli väsymätön toimija myös maanpuolustuskentässä: hän oli yksi Tornion Aliupseerien naisjaoston perustajajäsenistä ja toimi Suomen Aliupseerien liiton naistoimikunnan puheenjohtajana 1968-1974.

Lisäksi Kanerva oli pitkän linjan kunnallisvaikuttaja: kaikkiaan kunnan eri luottamustehtävissä vierähti 24 vuotta, seurakunnan luottamistehtävissä 20.

Kanerva eli niin kuin opetti ja teki totisesti oman osansa isänmaansa eteen. Nyt on seuraavien sukupolvien vuoro astua riviin.


Jaa kirjoitus:

18.9.2019 Jo 12-vuotiaana desanttijahtiin joutunut lahtelaisveteraani Kalle Väänänen: Haluan asua kotona niin pitkään kuin mahdollista

– Kun aikaisin aloittaa, niin ehtii, virkkoo 92-vuotias lahtelaisveteraani Kalle Väänänen

Hänen kohdallaan sanoissa todella on perää. Kymmenvuotiaana hän liittyi suojeluskuntaan. 

– Meillä oli hyvin isänmaallinen koti. Meitä oli seitsemän veljestä, joista neljä vanhinta oli jo mukana sen toiminnassa. Sisar oli pikkulotta.

Vain kaksi vuotta myöhemmin maa oli sodassa. 

– Marskilta tuli käsky, että suojeluskuntapojista oli valittava ne, jotka pystyivät mihinkään, jotta saataisiin miehiä rintamalle. Meitä sijoitettiin mm. ilmasuojelujoukkoihin, minut ilmasuojelukomppania 611:een. Ja kyllähän niitä koneita lensi Pohjois-Karjalan yli isona lauttana.


Kalle Väänäsen elämään on mahtunut niin kaksi sotaa kuin lavantauti ja syöpäkin

Sotilaspoikana desanttijahdissa 

Talvisodan myötä Kalle Väänänen joutui desanttijahtiin, vasta 12-vuotiaana sotilaspoikana.  

Siellä oli jännittäviä ja surullisia tapauksia, hän muistelee. Erityisesti yksi on jäänyt mieleen. 

– Vihollispartio ei päässytkään pakenemaan, kun heistä yksi, nainen, oli jäänyt laskuvarjostaan kiinni puuhun. Kun me tulimme paikalle, hän ampui itsensä siihen puuhun. Hänet otimme alas, loput otettiin vangeiksi. Siitä naisesta kerrottiin myöhemmin, että olisi ollut Moskovan yliopiston opettaja.

Väänänen muistaa, kuinka hälytysten tullen aina arvailtiin, millainen ryhmä nyt olisi kyseessä. 

– Taisimme olla Joensuussa, Liperin kunnassa, kun saimme kuulla, että siellä liikkuu desanttiryhmä, joka oli jo tappanut ihmisiä. Kaksi tai kolme taloa oli poltettu ja ihmiset tapettu. Olihan niitä Pohjois-Karjalassa paljon vähemmän kuin vaikka Lapissa, mutta ne kerkesivät paljon tehdä vahinkoa väestössä.


Heinäkuussa 1941 pidätetyn desantin tarpeistoa

Kalle Väänänen heinäkuussa 1941

Kuoleman kielissä Kuopiossa 

Sodan päättyminen ja rauhan tulo oli tervetullut, mutta haasteellinenkin asia.  

– Talvisodan jälkeen minun oli jotenkin hirveän vaikea pysähtyä. Sitten alkoikin taas uusi sota ja veljet lähtivät takaisin rintamalle.

Väänänen oli jatkosodassa vuoroin työpalvelussa, vuoroin ilmasuojelujoukoissa. Yhtä veljeä lukuun ottamatta kaikki Väänäsen sisaruksista selvisivät sodasta takaisin kotiin. Väänäselle itselleen rauhan aika koitui sotavuosia kohtalokkaammaksi. 

Ollessaan joitakin vuosia myöhemmin Kuopiossa kipparina, sairastui hän lavantautiin.  

– Siinä olin kuolemankierteessä kauan aikaa. Meitä oli kaksi kaveria eristyksissä. Se toinen ei selvinnyt. Omaiset kävivät ikkunan takana katsomassa ja lääkärit kehottivat hyvästelemään. Hoitokin oli jo lopetettu, he sanoivat, ”ettei Väänäsen poikaan enää mikään tehoa”. Siinä ne ikkunan takana itkivät ja minä niissä huumeissa ihmettelin, että mikä niillä on, kun minullahan on täällä niin hyvä olla, hän nauraa.


Omin käsin rakentamansa kotitalon maisemat ovat Kallelle rakkaita

Omin käsin rakennettu 

Väänänen, maatilan poika, luki itsensä ylioppilaaksi, ja olisi halunnut lähteä lukemaan lääketiedettä, mutta toisin kävi.  

– Isä ei halunnut maksaa ja sanoi, että kele, jos ei vähempi riitä, niin jäät tänne tilalle. Kyllä minä häntäkin ymmärrän, sota oli verottanut häntäkin aika lailla.

Väänänen teki lopulta uran Puolustusvoimissa. Jäätyään eläkkeelle 40 vuotta sitten hän rakensi omin käsin talon, jossa yhä asuu. Ikkunoista avautuu upeat näkymät Vesijärven yli.  

– Aurinko paistaa tähän koko päivän, tuolla meillä oli vaimon kanssa tapana aina juoda kahvit, hän osoittaa.  

– Näitä maisemia tulisi kyllä ikävä.


Lahden Sotaveteraanien kummitoiminnassa mukana oleva Kalle on aina ollut innokas kalamies

Apu tulee tarpeeseen 

Väänänen kokeili joidenkin vuosien ajan asumista Kanadassakin. 

– Ei se vain ollut Suomen veroinen maa. Suomi on poikkeuksellinen. Sen alun jälkeen meitä veteraaneja kunnioitetaan nykyään ja hoidetaankin ihan hyvin. Nyt vielä tuli se laki, jossa meidät rinnastetaan sotainvalideihin. Samaa vaivaista porukkaahan me ollaan kaikki, hän muistuttaa. 

Ilman Lahden kaupungilta kotiin saamiaan palveluja hän ei enää kotonaan selviäisikään.  

– Ikää alkaa olla eikä enää yksin selviä. Päivittäin otan 12 lääkettä.

Väänänen saa kotiinsa mm. siivouspalveluja, hierontaa ja kylvetysapua, mikä ilahduttaa saunomisesta pitävää veteraania. Voimia on iän lisäksi verottanut niin muutamaan kertaan selätetty syöpä kuin viime vuonna kotona sattunut tapaturma. 

– Kotona haluan asua niin pitkään, kuin mahdollista, mutta itseä pitää vähän hoitaa – en ole vielä valmis kuolemaan.




Alkuperäinen artikkeli on julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 2/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille.

Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Jaa kirjoitus:

18.9.2019 Emma, Irma, Raija ja muut etulinjan ihmenaiset

”Poissa silmistä, poissa mielestä” ei pätenyt rintamalla. Koska naisia ei etulinjassa juuri nähty, oli kaipaus heitä kohtaan suuri ja miehet nimesivät heidän mukaansa mitä erikoisempia kohteita. Tässä esittelemme näitä rintaman vähemmän tunnettuja naisia, jotka puolustivat maata ja suojasivat miehiämme etulinjasta etäisyyteen.



Raija, Irja ja Riitta – ilmatorjunnan kuningattaret

Nämä mysteerinaiset saapuivat kaikessa hiljaisuudessa Porin Mäntyluodon satamaan maaliskuussa 1943. Salamyhkäisyyteen oli syynsä, sillä kyseessä olivat Suomen Saksasta ostamat radiotutkat, jotka olivat myöhemmin ratkaisevassa roolissa Helsingin suurpommitusten torjumisessa vuonna 1944.

– Ilman tutkia koko Helsinki olisi saattanut tuhoutua, arvelee Helsingin ilmapuolustuksen vaiheita tutkinut kirjailija ja eversti Ahti Lappi.

Raijan pommikoneen havaintoetäisyys oli jopa 120 kilometriä, mikä kasvatti ilmavalvonnan ulottuvuuden kymmenkertaiseksi aikaisempaan verrattuna. Myös ennakkovaroitusaikaa saatiin nyt huomattavasti lisää (jopa 20 minuuttia), mikä riitti ilmatorjunta- ja hävittäjäyksiköiden valmiuden kohottamiseen ja väestön hälyttämiseen. Enää ei vihollinen päässyt yllättämään eivätkä myöskään huono näkyvyys tai pimeä yöaika estäneet ilmavalvontaa.

Helsingissä Raijoja oli kaksi: Raija I Malmin lentokentän läheisyydessä ja Raija II Kuninkaansaaressa, jonne pystytettiin muistomerkki syyskuussa 2018.


(Kuva: Ruotuväki)

Suomessa Raijoiksi, Irjoiksi ja Riitoiksi ristityt tutka-asemat olivat syntyjään tosin vähän eksoottisempia: Freya, Würzburg-Riese sekä Würzburg-Dora.

Yksi Riitoista on näytteillä Tikkakosken Ilmavoimamuseossa.



Paula – Rannikkoprikaatin rautarouva

Lahdenpohjan satamassa elokuussa 1942 mustavalkoisessa naamiomaalauksessaan kuvattu Paula 3 oli yksi tuona kesänä Suomeen Saksasta hankittuja Siebel-taistelulautoista, jotka saapuivat Suomeen vahvistamaan. Laatokan Rannikkoprikaatin joukkoja.

21 raskasta ja yhdeksän kevyttä Siebel-taistelulauttaa saapui Lahdenpohjaan rautateitse heinä-elokuussa 1942. Lautat olivat paloista koottavia aluksia, jotka oli suunniteltu maihinnousulautoiksi Englannin kanaalin ylittämistä varten. Kun maihinnousuun ei ryhdytty, lautat jäivät vaille alkuperäistä käyttöä. Yksinkertainen ja vankka rakenne, hyvä merikelpoisuus, koottavuus ja kuljetettavuus kuitenkin mahdollistivat Siebel-lauttojen käytön eri puolilla toisen maailmansodan rintamia.

Joukoista ja italialaisista torpedoveneistä sekä saksalaisista taistelulautoista muodostettiin suomalais-saksalainen Laivasto-osasto K, jonka saksalaista osaa johti everstiluutnantti Fritz Siebel. Hänen ja lauttojen yhteinen nimi ei suinkaan ole sattumaa: alukset olivat peräisin lentokonesuunnittelijana uransa alun perin aloittaneen ja myöhemmin Luftwaffen maihinnousukalustoa kehittelemään nimitetyn everstiluutnantin kynästä.

Talven tullen saksalais-italiaiset sotatoimet Laatokalla ja alukset siirrettiin toisaalle lukuun ottamatta kahta Siebel-lauttaa, jotka Suomen armeija osti. Ne toimivat Laatokalla sodan loppuun saakka.


Paula 3, yksi Suomeen kesällä 1942 saapuneista raskaista taistelulautoista

Irma – Hankoniemen hurjimus

Noin viiden kilometrin päässä Hangon Rintamamuseosta sijaitseva Irma-bunkkeri on yksi museon ehdottomista vetonauloista. Harparskogin puolustuslinjan ainoa alkuperäisasuunsa vapaaehtoisvoimin restauroitu bunkkeri on niistä myös ainoa yleisölle avoinna oleva ja tekee takuulla vaikutuksen.

– Sen aseet (mm. 45 millimetrin panssarikanuuna) on tehty toimintakyvyttömiksi, mutta kaikki muu; alkuperäisistä lyhdyistä lieteen toimivat yhä, vakuuttaa Hangon rintamamuseon toiminnanjohtaja Martina Lindberg.

Mistä se on nimensä saanut, on kuitenkin mysteeri.

– Jokainen Harparskogin bunkkeri nimettiin. Tällä lohkolla naisten mukaan, seuraavalla taas miesten. Sitä, miksi näin on tai kuka Irma oli, ei tosin tiedä kukaan, kertoo Tammisaaren sotaveteraanien Ekenäsnejdens Krigsveteraner-yhdistyksen puheenjohtaja Olof Thodén.



Suloiset Susannat

Hangon rintamalta löytyy myös Susanna, komea korsu, joka toimi saunana puolustuslinjan takana sijaitsevan Skogbyn ruukin alueella. Sijainti oli siihen erinomainen, sillä siitä oli helppo pulahtaa vilvoittelemaan lähellä sijaitsevaan järveen. JR 55:n esikunta sijaitsi sen lähistöllä, joten Susanna on epäilemättä emännöinyt useampaakin upseerisvierasta. Saunan uunin osia on vielä havaittavissa paikalla, jossa se seisoi ja myös korsun kuoppa on näkyvissä.


Susannan edustalla Hangon rintamalla, lokakuu 1941

PS. Susannaksi oli nimetty myös yksi Syvärin rintaman Laatokan puoleisessa osassa sijainnut tukikohta. 15. prikaatin sotapäiväkirjoista tutuiksi tulevat puolestaan Anna- ja Pirkko-tukikohdat ja Karhumäen suunnalta tiedetään kertoa Anna-Liisaksi nimetystä korsusta.


Tukikohta Susanna, joulukuu 1942

Sirkka – tulta ja tappuraa

Vaikka Sirkka tuokin mieleen kovin siroja ja hentoisia mielikuvia, ei tämä Sirkka voisi siitä juuri kauempana olla: hän on nimittäin Hangon pääpuolustuslinjalla sijaitseva konekiväärikasematti.

Ja mikä se sellainen kasematti on? No se on monille varmasti Euroopan-lomiltakin tuttu linnassa tai linnoituksessa oleva erillinen, yleensä omalla vahvistetulla muurilla varustettu tähystys- tai ampumapaikka, jotka voidaan varustaa myös tykeillä, mutta joista useimmat oli tehty jousia ja (kuten tässä) kivääreitä silmälläpitäen.


Sirkka-kasematti Hangon lohkolla, syyskuu 1941

Kaarina – lämpöisen lohdun lähettiläs

”Kaarinasta” puhuttaessa mainitaan usein myös ”römpsä”, toinen sota-aikojen slangin helmi. Lohtua se toikin, mutta eri lailla, mitä nykyihminen voisi tulkita.

Römpsäksi kutsuttiin miehillä olevaa metallista pakkia, jossa ruokaa valmistettiin ja josta sitä syötiin. Römpsät kalisivat ”Kaarinan” saapuessa, sillä nimityksellä viitattiin joko kenttäkeittäjään (joka usein ei tosin ollut nainen) tai hänellä tonkassaan mukanaan olevaan puuroon, keittoon tai velliin. Nimensä ”Kaarina” sai mitä ilmeisemmin saksalaisilta suomalaissotilaiden keskuuteen kotiutuneesta suositusta sotilasmarssista, jonka Kaarina oli ”kankahalla kasvava kaunis kukkanen”, jolla ”huuli on kuin hunajaa”.


””Kaarina”” on tullut ja ””römpsät”” kalisevat. Lempaala helmikuu 1942

Tuire ja Marjatta – tuhdit tuhonkylväjät

Nämä mahtimimmit löytyvät Parolan Panssarimuseon kokoelmasta.

Tuire on suomalaisten sotasaaliina saama T-26- vaunun muunnos, jonka uudet omistajat tuunasivat liekinheittimellä varustetusta tykilliseksi versioksi lisäämällä siihen venäläisen 45-millisen vaunukanuunan. Ylleen hän on museolla saanut suomalaisen talvinaamiovärin, missä asussa vaunuja käytettiin jatkosodan hyökkäysvaiheessa talvella 1941-1942.

– Vaunujen etukilpeen tai torniin maalatut naisten nimet ovat useimmiten vaunun ajajan vaimojen tai tyttöystävän nimiä, tietää Panssarimuseon amanuenssi Jari Saurio.


Sotasaaliina saatuja, eri tavoin modifioituja T-26-vaunuja oli Suomella käytössä parhaimmillaan 114 kappaletta

Marjatta on puolestaan Sturmgeschütz III Ausfürung G (Stu 40) – rynnäkkötykki, jonka ampujana toimi Kuuterselässä kesäkuussa 1944 alkaneen vastahyökkäyksen aikana vasta 18-vuotias korpraali Olof Lagus (kyllä, SEN Lagusin poika).

Minuutin aikana hän tuhosi vaunun kanuunalla 4 vihollispanssaria, joista lähimpään oli etäisyyttä vain 15 metriä. Kaikkiaan Marjatta pisti matalaksi viisi vihollisvaunua, mistä muistuttavat tykin putkeen maalatut viisi rengasta.


Stu 40 oli Kuuterselässä ensimmäistä kertaa taistelukäytössä

Emma – suosikkivalssista suosikkiaseeksi

Kukaan edellä mainituista naisista ei kuitenkaan saanut rintamillamme aikaan sellaista tuhoa kuin Emma, eli Puna-armeijan vuonna 1928 palveluskäyttöön ottama Degtjarjova Pehotnyi- pikakiväri.

Suomalaiset saivat asetta talvi- ja jatkosodan aikana sotasaaliiksi niin suuria määriä (noin 9 000 kpl), että se syrjäytti rintamakäytössä suomalaisvalmisteisen Lahti-Saloranta M/26 -pikakiväärin toimintavarmuutensa ansiosta ja säilyi Puolustusvoimien käytössä itse asiassa 1990-luvulle asti.

Ainoastaan sarjatulta ampuva ase ei kuitenkaan saanut lempinimeään Emmaa jonkun kotirintamalta jatkuvan nalkuttamisen vuoksi muistoihin jääneen pirttihirmun mukaan, vaan syy löytyy sen ulkomuodosta; nimenomaan sen äänilevyä muistuttavasta, ammuttaessa pyörivästä rumpulippaasta. Tämä johti ajatukset sotavuosien suurhittiin Emmaan ja loppu onkin sitten historiaa.

Historiaa teki muuten Emmakin: Ture Aran vuonna 1929 siitä julkaistu gramofonilevytys on yhä Suomen kaikkien aikojen toiseksi myydyin kotimainen singlelevy (n. 40 000 myytyä kappaletta)!


Suomalaisia pikakiväärimiehiä menossa asemiin heinäkuussa 1941, Emma kuvassa oikealla

PS. Juuri ilmestyneen Kenttäpostia-lehtemme teemana on Naiset sodassa, joka esittelee naistemme panosta sotavuosinamme laidasta laitaan. Kannattaa käydä lukemassa – tutustumaan pääset täällä.

Jaa kirjoitus:

17.9.2019 Nurmeksen perinneteko kunnioittaa sotiemme merkkivuosia: kaupungin Youtube-kanavalle viisi tarinaa vuosilta 1939-1945

Tänä syksynä tulee kuluneeksi 80 vuotta Talvisodan alkamisesta ja 75 vuotta Jatkosodan päättymisestä sekä Lapin sodan alkamisesta. Nurmeksen kaupunki ja Sotien 1939-1945 Nurmeksen perinnetoimikunta haluaa kunnioittaa nurmeslaisten ponnisteluja Suomen itsenäisyyden puolesta julkaisemalla syksyn kuluessa viisi dokumentaarista videoelokuvaa kaupungin Youtube-kanavalla.



Sotasukupolvemme perintöämme sekä sen edustajia vaaliva perinnetoimikunta perustettiin Nurmekseen marraskuussa 2018. Nurmeksen kaupungin lisäksi toimikunnassa ovat mukana sotaveteraani- ja sotainvalidiyhdistykset, reserviläisjärjestöt, evankelisluterilaiset ja ortodoksiseurakunnat sekä Nurmes –seura.

Toimikunnan tehtäviksi on määritelty mm. veteraanien tukeminen, sotiin liittyvien vuosipäivien ja maanpuolustuksellisten tapahtumien organisointi, sotamuistomerkeistä huolehtiminen, perinnetiedon tallentaminen ja veteraanien perinnön siirtäminen tuleville sukupolville.

Perinnetoimikunta suoritti perinteen keräämistä nurmeslaisilta veteraaneilta ja muilta sota-ajan kokeneilta henkilöiltä kevään ja kesän 2019 aikana.

Perinteen keräämiseen ja haastatteluiden tekemiseen osallistui myös Nurmeksen Kirkkokadun koulun sotahistoria –kurssin (2018-2019) vapaaehtoisia oppilaita. Nyt julkaistavat videoelokuvat ovat syntyneet näiden haastatteluiden pohjalta.

Ensimmäinen, Rukajärven veteraanin Mauri Kuvajan haastattelu on jo julkaistu ja sen pääset katsomaan täältä (kesto 23 min.)



Jaa kirjoitus:

13.9.2019 Oman kylän poikien Kalvolan korsuhauta hiljensi – kantahämäläiset kiitosmatkalla Kannaksella

Kanta-Hämeen Sotaveteraanipiiri järjesti Karjalan kannakselle suuntautuneen tunteellisen matkan kiitokseksi veteraaneilleen, näiden leskille sekä lotille. Reissuun osallistui lisäksi omalla kustannuksellaan myös joukko veteraanityössä mukana olevia.

Yöpymispaikoiksi nelipäiväisellä matkalla halki luovutetun Karjalan oli valittu Sortavala, Käkisalmi ja Viipuri. Päivien aikana pysähdyttiin sodan aikaisilla taistelupaikoilla kuten Keljassa, Taipaleessa, Äyräpäässä ja Summassa missä, samoin kuin Käkisalmessa, vietettiin hiljainen hetki seppeleenlaskuineen.


Rovasti Juhani Muilun koskettavan puheen jälkeen vietettin hiljainen hetki Kalvolan miesten korsuhaudalla

– Tänään ja tässä muistamme heitä, poikiamme, kiitollisin ja siunaavin ajatuksin, suljemme sydämiimme myös kaikki veteraanit, sotainvalidit, lotat – kaikki sotaan osallistuneet, sanoi Summan maastossa Kalvolan miesten korsuhaudalla matkalaisille puhunut rovasti Juhani Muilu.


Kalvolan korsun muistokivi ja -risti

Kalvolan miesten korsuhauta metsän siimeksessä ja paikalle pystytetty muistokivi risteineen kertovat koruttomasti talvisodassa joulukuun 21. päivä vihollisen tekemän tykistökeskityksen osumasta, joka surmasi 19 JR15:n 5. komppanian miestä, joista 15 kalvolalaisia.


Muistokiven teksti nimeää kaikki 19 iskussa menetettyä suomalaisnuorukaista

Summan risti on nykyään Kalvolan seurakunnan hautausmaalla

Tuolloisessa tilanteessa ei tuhoutuneeseen korsuun jääneitä ruumiita ollut mahdollista kaivaa ylös, vaan kaatuneet siunattiin paikan päällä viisi päivää myöhemmin.

Siunaustilaisuuden yhteydessä paikalle pystytettiin sotamies Kalle Laineen koivusta tekemä ja karuudessaan koskettava ns. Summan risti.

Vasta jatkosodan sytyttyä ja saavutettua asemasotavaiheen vuonna 1942 oli viimein mahdollista kaivaa ruumiit ylös ja toimittaa haudattaviksi Kalvolan sankarihautausmaalle.

Samalla Kalvolaan tuotiin myös sotamies Laineen puuristi, joka löytyy nykyään Kalvolan seurakunnan hautausmaalta.


Muistoristin teksti

– Puheensorina linja-autossa hiljeni jo lähestyttäessä Summan maastoa, kertoo matkalla ollut Marjatta Hinkkala Hattulan-Tyrvännön Sotaveteraaniyhdistyksestä.

– Tiesimme astuvamme lähes pyhälle maalle.


Veteraanit Kaino Kauranen (vas.), Esko Hietamies ja Vili Virtanen kahvitauolla Käkisalmessa Keljan ja Taipaleen taistelupaikkojen jälkeen.

Reissu oli tunteikas kaikille, mutta etenkin mukana olleille veteraaneille. Kiitollisuus oli vahvasti läsnä ja Suomen lippu nostettiin esiin kahvitaukojakin juhlistamaan.

Se myös johdatti osallistujat viimeisenä päivänä illalliselle Viipurissa jatkosodan loppuun saakka toimineeseen maineikkaaseen ravintola Espilään, joka avattiin uudelleen vuonna 2016.


Matkanjohtajana toiminut Arvi Peltoniemi (oik.) johdattaa Kauno Kaurasen kanssa veteraanijoukkoa illalliselle Torkkelinpuistossa (nyk. Lenininpuisto) sijaitsevaan Espilään

Yhä mielessä

Sodan kokeneen sukupolven puheenvuorot toivat matkaan syvyyttä. Yksi heistä, 96-vuotias janakkalaisveteraani Kaino Kauranen kertoi muistojen ”sieltä jostain” olevan yhä mielessä ja tulevan uniinkin.

– Edelleen sitä kysyy, miksi toinen säästyi ja toinen ei. Asiat on täytynyt pitää sisällään, ääneen ei näistä ole voinut puhua moniin vuosiin, hän kertoo.


Ilves-divisioonan miehiä suojautuneina maakuoppaan maataistelukoneen hyökätessä Nietjärvellä heinäkuussa 1944

– Muistan tapahtumista monia ihan tunnilleen ja joukkueemme jäseniä nimiltä, jopa heidän syntymäaikojaan. Öisin näitä tulee mietittyä, mitä varten ne sinne jäivät. Kotiseutunsa siunattuun maahan he, kentälle jääneet, kuuluisivat. He lunastivat sotilasvalansa sen viimeistä sanaa myöten.

Janakkalaisveteraani Kaino Kaurala osallistui matkalle Sisko-vaimonsa kanssa

Käskyn käydessä tositoimiin ei Kaurasella ja hänen ikätovereillaan ollut ikää kahtakymmentäkään. Useimmat kalvolalaisista olivat vasta 18-19.

– Silloin ei tunteille ollut sijaa, ei edes kuolemanpelolle. Oli kuin olisi taivas repeillyt, kun vihollisen tykistökeskitys nostaessaan ilmaan savea ja pölyä pimentäen auringon. Omakin tykistö jauhoi yhtä mittaa, vierustoverin puhetta ei kuullut, veteraani muistelee Ilves-divisioonaksi kutsutun, hämäläispojista kootun 5. Divisioonan tekemää vyörytystä Nietjärvellä 1944.

Kauranen pitää matkaa kallisarvoisena mukana olleiden veteraanien lisäksi muillekin.

Hänelle itselleen vierailu tapahtumapaikoilla nosti pintaan suuria tunteita; myös syvää kiitollisuutta rakkaasta perheestä, puolisosta ja yhtä lailla myös vuosiin mahtuneesta arkisesta työstä.

– Olen saanut elää pitkän, hyvän elämän.


Jaa kirjoitus:

9.9.2019 Viipurin tuhon sunnuntai 18.2.1940 ja 114 Summassa kaatuneen Talvisodan sankarivainajan tuplatragedia

Jatkosodan toisena syksynä Viipurissa vietettiin erikoisia sankarihautajaisia, kun viimeiseen lepoon siunattiin yli 100 sankarivainajaa, joiden omaiset olivat odottaneet tätä päivää yli kahden ja puolen vuoden ajan.

Vainajat olivat nimittäin Talvisodan kaatuneita. He olivat kohdanneet traagisen loppunsa Summassa, minkä jälkeen heitä oli kohdannut vielä toinenkin murhenäytelmä.


Agricolan kirkon palossa 1940 tuhoutuneiden Summan sankarivainajien siunaustilaisuus kirkon pihalla 13.9.1942

Viipurin pommitukset

Talvisodassa Viipuria pommitettiin useaan otteeseen. Pommitukset jäivät elämään kansakunnan mieliin kauhistuttavilla nimillä.

Tuhopolttolauantai. Rumputulisunnuntai. Lopun ennepäivä. Tuhon sunnuntai.

Jokainen näistä oli edellistä pahempi. Pelkästään Lopun ennepäivänä pommituslentojen kokonaismääräksi laskettiin noin 150 konetta. Samana päivänä murtui lopullisesti myös Summa.


Talvisodassa tuhotun Viipurin raunioita

Summa murtuu

Helmikuulle 1940 tultaessa oli talvisotaa käyty kaksi kuukautta. Karjalan kannaksen puolustaminen oli annettu Kannaksen armeijaksi nimetyn sotatoimiyhtymän tehtäväksi. Vastuu oli suuri, mutta niin oli joukkokin: kuudella jalkaväkidivisioonallaan ja ratsuväkiprikaatillaan Kannaksen armeija oli vahvuudeltaan koko Suomen armeijan suurin yksikkö.

Talven aikana Puna-armeija oli yllätyksekseen joutunut myöntämään epäonnistuneensa arvioissaan ja suunnitelmissaan. Suomalaisten puolustuskyky oli oletettua huomattavasti kovempi eikä Suomea ei oltukaan onnistuttu valtaamaan Stalinin arvioimassa 12 päivässä. Sen sijaan neuvostoarmeija oli kärsinyt huomattavia tappiota ja jopa suorastaan epäinhimillisiksi yltyneet sääolosuhteet viidenkymmenen asteen pakkasineen tuntuivat suosivan suomalaisia.

Niinpä Neuvostoliitto päätti perustaa Suomea vastaan uuden, Luoteisen rintaman, jolle osoitettiin huomattava määrä uusia joukkoja ja kalustoa.

Puna-armeija aloitti suurhyökkäyksensä Karjalan kannaksella 1.2.1940 hirmuisella ylivoimalla. 10 päivän ajan suomalaisten onnistui torjua se, mutta lopulta puolustajien voimat alkoivat ehtyä. Materiaalipula oli kestämätön eikä esimerkiksi tykistöllä ollut enää ammuksia jäljellä.

11.2. murtui Mannerheim-linja, suomalaisten talvisodan aikainen pääpuolustusasema Karjalan kannaksella. Samaan aikaan Rumputulisunnuntai runnoi Viipuria.

Tuhoisimmat taistelut käytiin Summan kylässä, jonka rintama murtui 14.2. Sen puolustajat olivat joutuneet jo kestämään yli kaksi kuukautta äärimmäisiä olosuhteita ja herkeämätöntä painetta. Yksi heidän avukseen lähetetyistä täydennyksistä oli tuolloin vasta 17-vuotias helsinkiläisveteraani Antti Henttonen.

– Summaan tarvittiin apuvoimia, eikä löytynyt muita kuin meitä 17-vuotiaita ja vähän nuorempia suojeluskuntapoikia. Meitä vietiin sinne yksi pataljoonallinen ajamaan pois vihollista ja estämään sen murtuman laajeneminen. Me jouduimme etulinjaan, tehtäväksi estää vihollisen eteneminen meille päin, Henttonen kertoo, yhä epäuskoisuutta äänessään.


Summan puolustajia joulukuussa 1939

Tuhon sunnuntai

Jo talvisodassa suomalaisten keskuudessa oli vakiintunut yhä vieläkin poikkeuksellinen tapa: kaatuneet tuotaisiin kotiseurakuntiinsa ja haudattaisiin sen isänmaan multiin, jonka puolesta he olivat kaikkensa antaneetkin.

Agricolan kirkon kellotorni

Summan lohkolla kaatuneet oli tapana tuoda Viipurin vanhaan tuomiokirkkoon odottamaan kuljetusta kotiseudulleen.

17.2. Viipuriin tuotiin 114 Summassa kaatunutta odottamaan seuraavana päivänä koittavaa siunaustaan ja kuljetusta kotiseuduilleen. Seuraavana päivänä edessä oli kuitenkin pommituksista viimeinen: Tuhon sunnuntaina historiaan jäänyt järkytys.

Sen aikana huomattava osa kaupungista syttyi palamaan ja tuhoutui maan tasalle. Tunnetuimmaksi tuhon kohteista nousi Viipurin entinen tuomiokirkko, Agricolan kirkko, jossa pommitusten sytyttämää paloa yritettiin silminnäkijöiden mukaan sammuttaa kaiken kaaoksen keskelläkin ihan erityisen voimallisin ponnistuksin.

Kirkko oli historiansa aikana palanut ja tullut uudelleenrakennetuksi jo 10 kertaa, mutta nyt oli pelissä muutakin: kirkon alttarille edellisenä päivänä siunaustaan odottamaan aseteltu 114 Summassa kaatuneen sankarivainajan arkkurivistö.

Yrityksissä ei onnistuttu. Kirkko paloi päiväkausia, sammuen vasta, kun mitään palavaa ei ollut enää jäljellä.

Tuohon pommitukseen päättyi myös Viipurin siviilielämä. Kaupunginkanslia suljettiin ja viimeisetkin virkamiehet evakuoitiin.


Veljeä ei jätetä

Jatkosodassa Suomi sai vallattua Viipurin takaisin, minkä jälkeen kirkon raunioissa alettiin tehdä kaivauksia. Lupauksesta pidettäisiin yhä kiinni: pojat pääsisivät kotiin. 

Kirkosta löydetyistä ruumiista 32 pystyttiin tunnistamaan, mutta lopulta vain kuusi lähetettiin kotiseurakuntiensa haudattaviksi. 

Loput 108 jäivät Viipuriin. 



Viimeinkin viimeiseen lepoon

13.9.1942 Helsingin Suurkirkon penkkirivit täyttyvät Merivoimien surujuhlan mustiin pukeutuneesta yleisöstä. On Panssarilaiva Ilmarisen uppoamisen ensimmäinen vuosipäivä. Merimiinaan törmännyt alus vei upotessaan Utön edustalla meren pohjaan 271 nuorta miestä. Vielä 78 vuotta tapahtuman jälkeenkin on kyseessä Suomen tuhoisin yksittäinen turma.


Merivoimien surujuhla Suurkirkossa 13.9.1942

Samana päivänä Viipurissa kokoonnutaan Agricolan kirkon pihalle kunnioittamaan toista tragediaa, jonka 78 vuotta myöhemmin tuntee vain harva. Kirkosta on jäljellä vain nokinen kellotorni, vainajista hädin tuskin enempää.

108 isänmaansa puolesta kaikkensa antanutta nuorukaista siunataan viimeiseen lepoonsa Viipurin kenttähautausmaalle. Kenttäpiispa Björklundin sanat koskettavat kaikkia paikallaolijoita, etenkin hänen taakseen sisäpihan muurin viereen järjestäytynyttä, toinen toistaan vakavamman 50 nuoren sotilaan rivistöä.

He kaikki ovat todistaneet sodan mielettömyyden itsekin ja tietävät havuseppeleiden laskua seuratessaan: kyseessä voisi olla kuka tahansa heistä.


Jaa kirjoitus:

6.9.2019 Kohtalot Pro Patria- taulun takaa: Lehtiniemen nuorisoseurantalo, Posio

Suomen sotavuodet koettelivat Posiota ja sen asukkaita raskaasti. Nuoret miehet olivat rintamalla puolustamassa maataan ase kädessä, vähän vanhempia taas oli työvelvollisina ja osa naisistakin otti osaa sotaponnisteluihin esim. lottina.

Kaikkiaan rintamalla kaatui 138 posiolaista: 135 heistä sotilaita, kaksi lottaa ja yksi työvelvollinen. Leskeksi jäi 45 vaimoa, sotaorvoiksi 113. Evakkoon Posion siviiliväestö joutui kahdesti ja nämä matkat koituivat 219 posiolaisen (lähinnä lapsen) kohtaloksi. Yksi heistä oli Reino Ronkainen, erään tässä taulussa mainitun sankarivainajan poika.

Pohjolan miesten taival jatkosodassa 1941-1944 muodostui pitkäksi, raskaaksi ja erikoislaatuiseksi siinä mielessä, että he joutuivat taistelemaan pitkän rintamamme monilla suunnilla.

Lehtiniemen nuorisoseurantalo valmistui vuonna 1948

Posiolaisista nuorisoseuroista ensimmäisenä sodan jälkeen perustetusta Lehtiniemen nuorisoseurasta tuli sittemmin pitäjän nuorisoseuroista toimeliain.

25 kilometrin päässä Posion keskustasta sijaitsevan, vuonna 1948 valmistuneen Lehtiniemen nuorisoseurantalon Pro Patria-taulussa on yhdeksän meidän kaikkien vapaudesta kalliimman mahdollisimman hinnan maksaneen nuorukaisen nimet. Tässä ovat heidän tarinansa.



Tauno Heikkinen, 32

Tauno Armas Heikkinen (1911 – 1943)

Juha ja Kaisa Heikkisen perheeseen perjantaina 13. päivä syntynyt Tauno Heikkinen oli jatkosotaan lähtiessään 32-vuotias.

Kevyt Osasto 3, jonka konekiväärikomppaniassa sotamies Heikkinen oli jatkosodan ajan maataan palvellut, lakkautettiin kesäkuussa 1943 ja pataljoonan vahvuinen joukko liitettiin 15. prikaatiin sen toiseksi pataljoonaksi.

”Niille jääkäritovereillemme, jotka ovat kotiemme puolesta kaikkensa antaneet, tekee Kevyt Osasto 3 kunniaa, jonka parhaiten voimme suorittaa täyttämällä soturivelvollisuutemme heidän sankariesimerkkiään noudattaen”, lausui komentaja lakkauttamispäivänä pitämässään puheessa.

Naapurivaaran eteläpuolella sijainneella niityllä puhetta kuunnellut sotamies Heikkinen seuraisi heidän jalanjäljissään vain joitain kuukausia myöhemmin.

Seuraavat kuukaudet Heikkisen 7. komppania oli sijoitettuna Äänislinnan lähellä, missä aika käytettiin hyödyksi mm. marssi- ja ampumaharjoituksin sekä tiedustelukoulutusta treenaten.

Joulukuulle 1943 tultaessa heidät oli siirretty Maanselän-Aunuksen alueelle Länsi-Syvärille. Sotapäiväkirjan mukaan rauhallisesti kuluneiden päivien jälkeen vihollisen kranaatinheitin aktivoitui 8.12.1943, jolloin vihollisen kerrotaan ampuneen 20 laukausta Tiiran tukikohtaan.

Seuraavana päivänä meno jatkui, edellistäkin päivää kiivaampana. 42 laukauksesta yhden kranaatinsirpale haavoitti vartiossa ollutta sotamies Heikkistä. Matkalla joukkosidontapaikalle hän haavoittui toisesta sirpaleesta vielä pahemmin ja kuoli matkalla 3. Kenttäsairaalaosastoon.


Tauno Hiltunen, 21

Tauno Johannes Hiltunen (1923 – 1944)

Taulun erikoisin kohtalo lienee Tauno Hiltusen, jonka sotapolku alkoi 25.6.1941 JR 56:n komppanian riveissä. Hänen 18-vuotispäivästään ei ollut kahtakaan viikkoa.

Sitä, miten tämä Peräposiolla syntynyt pohjoisen poika sijoitettiin Lounais-Suomen sotilasläänin perustamaan joukko-osastoon ei tiedetä, eikä häntä mainita edes rykmentin historiikkiin myöhemmin kootuissa listoissa. Todennäköistä on, että hän on liittynyt joukkoon täydennysmiehenä, mutta niissäkään häntä ei mainita. Näyttää siltä, että hän oli rykmentin 5.7. täydennykseksi saamien 199 miehen joukossa.

JR 56 oli tuolloin Maaselän- Aunuksen alueella, missä tilanne Säämäjärven pohjoispuolisella alueella oli alkanut kehittyä suomalaisjoukoille varsin uhkaavaksi. 14. komppanian sotapäiväkirjoissa kerrotaan vihollisen tunkeutuneen Yläjoki-Harjulatva-tiellä osiin suomalaisasemista vahvistetun komppanian voimin. Samaan aikaan suomalaisten kenttävartiot taistelivat vihollisen pääosia vastaan puolustuslinjallamme noin 6 km maantieltä etelään.

Aamuyhdeltä sotamies Hiltusen tykkikomppaniaan saatiin 10 panssarinyrkiksi kutsuttua F2-kertasinkoa. 2 tuntia myöhemmin komppanian päällikön tehtäväksi annettiin ”suunnitella tykkien siirtämistä taempiin asemiin vetäytymisen varalta”, mutta esitellessään suunnitelmaansa klo 13.30, tuli käsky siirtää 1. joukkueen tykit välittömästi Suojoen pohjoispuolelle.

Kiivaiden yhteenottojen keskellä tilanne eli jatkuvasti. Klo 20.30 rykmentti siirtyi Suojoella vanhan rajan taakse, tappioista ei vielä tuossa vaiheessa kerrota olevan tietoa. Hiltusesta ei löydy komppanian sotapäiväkirjoista merkintää myöhemminkään, mutta se tiedetään, että hän oli tuona päivänä Onkamuksessa Suojärveltä pohjoiseen, missä hän katosi.

Kuolleeksi hänet julistettiin virallisesti 16.2.1948, Posion sankarihautausmaalle hänet siunattiin poissaolevana 24.6.1948.  Se, ettei poikaa saatu takaisin edes arkussa, oli hänen Olli- ja Jenni-vanhemmilleen kova paikka, mutta tarina ei ollutkaan vielä päättynyt.

Kahdeksan vuotta myöhemmin vuonna 1956 he saivat uutisia: pojan ruumis oli löydetty sekä palautettu ja matkalla kotiin.


Matti Karjalainen, 23

Matti Åke Karjalainen (1918 – 1941)

Myös alikersantti Karjalainen palveli jatkosodassa Kevyt Osasto 3:ssa, joka kuului vihollisen saartamistehtävää varten perustettuun Ryhmä Puromaan.

Heidän tavoitteensa oli edetä Kelsinkäisen kautta Kairala-Alakurtin tielle sekä Salla-Kantalahden radalle. Valtakunnanrajan se ylitti 1.-2.7. välisenä yönä.

Osaston ollessa reservissä Jyrhämässä viikkoa myöhemmin sai se käskyn vastahyökkäyksen tekemisestä Kelsinkäiseen. Vastaisku epäonnistui, koska yhteydet joukkueiden välillä katkesivat. Tästä seuranneessa sekavassa tilanteessa komppanian päällikkö sai viiden minuutin aikana jopa kuusi eri käskyä. Tilanne luokiteltiin myöhemmin hallitsemattomaksi.

10.7. Karjalaisen osasto saavutti Kieristelmävaaran (Kelsinkäisen) kuullen edestä kiivaan laukausten vaihdon. Se asettautui puolustukseen. 13.50 saapui omien Stuka-laivue, reilu tunti myöhemmin alkoi ilmataistelu ja vihollisen tykistötulitus. Klo 15.40 kaatui Väinö Laine. Samalla haavoittuivat Eino Pelkonen sekä alikersantti Karjalainen (joka kirjattiin osaston sotapäiväkirjaan myöhemmin väärin Juho Jalmarina).

Laineen ruumis samoin kuin Pelkonen saatiin vähän myöhemmin evakuoitua, mutta Karjalainen jäi osaston vihollisen tykistö- ja kranaattitulen keskellä vetäytyessä kentälle.

24.6.1945 Posiolla pidetyissä sankarihautajaisissa hänet siunattiin poissaolevana sankarihautaan numero 105. Ruumista ei ole vieläkään löydetty.


Anselm Laine, 29

Anselm Armas Laine (1915 – 1944)

Sotamies Anselm Laine on toinen Posion Pro Patria-taulun Lapin sodan sankarivainajista.

Hänen kaatumisensa oli Kalle ja Ester Laineen perheelle jo toinen suruviesti. 3 vuotta aikaisemmin sota vei heiltä toisen pojan: taulussa myös mainitun Anselmin pikkuveljen Väinön.

Pian aselevon solmimisen jälkeen 4.9.1944 JR 33 sai käskyn siirtyä pohjoiseen Kajaanin alueelle, missä sen tuli siirtyä vanhaan yhtymäänsä 6. Divisioonaan. Ensimmäiset kuljetukset aloitettiin jo seuraavana päivänä.

Neuvostoliiton sanelemiin aselevon ehtoihin kuului, että saksalaisjoukot karkotettaisiin Suomen maaperältä 15.9. mennessä. Määräajan kuluttua loppuun, sai divisioona käskyn aloittaa eteneminen Lappiin 19.9. aamulla.

30.9. Laineen rykmentti saavutti Pudasjärven, missä se sai aamulla klo 6.35 yhteyden Ylikiimingin suunnasta lähestyvään Panssaridivisioonaan, jonka komentajalle, kenraalimajuri Ruben Lagukselle 6. Divisioona alistettiin. Nyt muodostunut ryhmä Lagus jatkoi etenemistä Rovaniemen suuntaan.

JR 33:n kotiuttamistoimenpiteet alkoivat 27.10.1944, mutta sotamies Laineelle se oli 4 päivää liian myöhään: hän haavoittui ja menehtyi 23.10.1944 Rovaniemellä.

4.11.1945 hänet siunattiin haudan lepoon Posion sankarihautausmaalle ruutuun 119.


Väinö Laine, 23

Väinö Ernesti Laine (1918 – 1941)

Sodissamme 1939- 1945 kaatui 19 Väinö Lainetta. Yksi heistä on vain 23-vuotiaana kaatunut Väinö Ernest, joka niin monen muun posiolaispojan lailla lähti jatkosotaan Kevyen Osasto 3:n riveissä.

Sotamies Laine kaatui 10.7. Sallan Kieristelmävaarassa käydyissä kiivaissa taisteluissa (mihin johtaneista olosuhteista voit lukea tarkemmin Matti Karjalaisen kohdalta), jolloin hänen ruumiinsa jäi joksikin aikaa vihollislinjojen taakse.

Myöhemmin hänen ruumiinsa onnistuttiin kuitenkin evakuoimaan ja tuotiin kotiin Posiolle, missä hänet haudattiin 19.10.1941 Posion sankarihautausmaalla ruutuun 44.





Iikka Orjasniemi, 34

Iikka Orjasniemi (1907 – 1941)

Iikka Orjasniemi oli syntyjään Kuusamosta, mutta asettunut Posion Lehtiniemeen, missä viljeli maata ja kasvatti perhettään.

Suruviesti puolison kaatumisesta ei jäisi Tyyne-vaimon ainoaksi tragediaksi: muutama vuosi myöhemmin hän joutuisi hautaamaan yhden heidän lapsistaankin, vain 10-vuotiaana kuolleen Sauli-pojan.

Sotamies Orjasniemi oli hänkin Kevyt Osasto 3:n miehiä.  Valtaosa Posion reserviläisistä kuului Posiolla kesäkuun 1941 puolivälissä perustetun osaston esikuntakomppaniaan, toiseen kiväärikompppaniaan tai konekiväärikomppaniaan. Orjasniemi kuului näistä jälkimmäiseen.

Kesäkuun lopulle tullessa Orjasniemen komppania oli taisteluvalmiudessa Säkkilänvaarassa, missä tunnit täyttyivät päiväpalvelusohjelman mukaisesti harjoittelusta, oppitunneista sekä maastotiedustelusta Oulankajoen suuntaan.

Vanha raja ylitettiin 1.-2.7- välisenä yönä klo 2.30, minkä jälkeen edessä olikin ensimmäinen taistelu Paanajärvellä. Osasto eteni partiotehtävissä Moutikaisenlammin suuntaan ja viikkoa myöhemmin edessä oli Kelsinkäisen taistelu, missä kaatuivat hänen aseveljensä; taulussa edellä mainitut Väinö Laine ja Matti Karjalainen.

Nenäpalon taistelun jälkeen Orjasniemen komppania saapui reserviin Sallan Kuorekevaaraan. Kuruvaaran hyökkäyksessä epäonnistunut osasto joutui lopulta perääntymään Kuorekevaaran pääpuolustuslinjalle, missä 28.7. alkoivat ankarat puolustustaistelut.

Vihollisen tykistyötuli jatkui kiivaana päivästä toiseen. 30.7. osoittautui osastossa erityisen synkäksi: kokonaistappioiden listataan nousseen 30:een. Juuri Orjasniemen komppaniaa koeteltiin kovalla kädellä: yön aikana käydyissä taisteluissa haavoittui 11 miestä. Posiolainen Matti Jumisko jäi vihollispuolelle (ja kuoli sotavankeudessa saman vuoden joulukuussa). Kaatuneita oli yksi: jääkäri Orjasniemi.

Vain 34-vuotiaana hän on Posion taulun sankarivainajista vanhin. Pääosin  nuorista poikamiehistä koostuneesta joukosta hän poikkeaa myös muuten: häntä jäi kaipaamaan vaimon lisäksi peräti kuusi lasta, joista nuorimmainen oli hädin tuskin yhtä.


Eetu Ronkainen, 31

Eetu Arvid Ronkainen (1909 – 1941)

Eetu Arvid syntyi Erland ja Reetta Ronkaisen 9-lapsisen perheen kuudentena.

Jatkosotaan hän lähti JR 33:n 3. komppaniassa.

JR 33 oli peräpohjalaismiehistä koottu joukko-osasto, jonka pohjoisen luonteen kerrotaan säilyneen myöhemminkin sen saadessa täydennystä muiden alueiden miehistä. Pääosin he olivat maaseutujen asukkaita ja tottuneet tienaamaan elantonsa raavaalla työllä. Niin myös sotamies Ronkainen, joka oli siviiliammatiltaan maanviljelijä. 31- vuotias maajussi ei ollut vielä morsiantakaan löytänyt.

Syyskuun loppupuolella 6. Divisioona sai käskyn siirtyä puolustukseen Vermanjolinjalla. Saksalaisten hyökkäysvoima oli tyrehtynyt, ja edessä oli niin luja vastus, että sen murtaminen tuolloin käytettävissä olevin voimin oli mahdotonta. Ensilumi tuli jo 24.9. ja lokakuun alusta alkoivat olot pakkasineen olla jo hyvin talviset.

3.10 vihollisen sissipartiotoiminnan kerrotaan vilkastuneen. Vihollisen tykistötuli pani niin ikään parastaan ja klo 12.50 siinä haavoittui kolme komppanian miehistä, Ronkainen heidän joukossaan.

Heidän kuljetettiin kenttäsairaalaan, jossa Ronkainen menehtyi saamiinsa vammoihin. Kaksi viikkoa myöhemmin hänen vanhempansa hautasivat hänet Posion sankarihautausmaahan ruutuun numero 43.


Jalmari Ronkainen, 33

Jalmari Ronkainen (1910 – 1944)

Jalmari Ronkaisen sotapolku JR 53:n kranaatinheitinjoukueessa päättyi vain reilun 170 kilometrin päässä siitä, mistä se oli alkanutkin, mutta siihen väliin mahtui yli tuhat kilometriä ja kolme pitkää vuotta. Kesällä 1944 se oli vienyt hänet rykmenttinsä mukana keskelle Kannaksen suurhyökkäystäkin.

Sotamies Ronkaisen velvollisuus jatkui jatkosodan jälkeen vielä Lapin sotaankin, missä hän saapui asetovereidensa kanssa Tornion Röyttään syyskuun viimeinen päivä. Lokakuun alussa hän löysi itsensä keskeltä Tornionjokilaakson taisteluja; koko Lapin sodan kiivainta vaihetta.

Röytässä Tornion satamaan tehty maihinnousu tuli saksalaisille yllätyksenä ja satamaa ei oltu miehitetty. Kaikkiaan satamaan tehtiin viisi maihinnousuaaltoa, joista neljättä oltiin purkamassa maihin 4.10. kun saksalaiset aloittivat ilmapommituksensa. Huonon sään vuoksi suomalaiset eivät saaneet omia koneita ilmaan lainkaan.

60 iskussa kaatuneen lisäksi tappioihin lukeutuivat 400 haavoittunutta. Sotamies Ronkainen oli yksi näistä. Hänet kiidätettiin Ruotsin puolelle saamaan hoitoa, mutta vammat ovat kuitenkin niin vaikeita, että 16.10.1944 hän menehtyi Uumajassa. Kuukautta myöhemmin hän olisi täyttänyt 34.

Lokakuun lopussa hänen ruumiinsa tuotiin kotimaahansa ja 4.11.1945 hänet siunattiin yhdessä muiden Lapin sodan sankarivainajien kanssa Posion sankarihautausmaahan.

Jalmarin Selma-vaimo maksoi sodasta kalliin hinnan: miehensä lisäksi hän oli saattanut hautaan jo lapsensakin: pariskunnan helmikuussa 1940 evakossa kuolleen, vain 7-kuukautisen Reino-pojan.


Huugo Selkälä, 31

Huugo Selkälä (1910 – 1941)

Kevyt Osasto 3:een sijoitettiin myös Huugo Selkälä. Osaston konekiväärikomppaniassa palvellutta jääkäri Selkälää jäi kotiin odottamaan Tilda-vaimon lisäksi kolme lasta.

Tildaa miehen lähtö pelotti ihan erityisesti, sillä hän oli viimeisillään raskaana. Heidän neljäs lapsensa, 23.7.1941 syntynyt poika nimetään isänsä mukaan Huugoksi. Kaimaansa hän ei koskaan ehtinyt tavata, sillä tämä kaatui 10 päivää ennen hänen syntymäänsä.

9.-11.7.1941 Kelsinkäisessä (Kieristelemävaarassa) käydyn, monen posiolaispojan kohtaloksi käyneen taistelun jälkeen Selkälän osasto palasi partiotehtäviin. Taisteluja vihollispartioiden kanssa kerrotaan olleen koko ajan vain enemmän.

Heinäkuun 13. päivä valkeni Posiolla kirkkaana. Tämän syntymäpäivän 25 tänään täyttävä Tilda Selkälä muistaisi ikuisesti: se on päivä, jolloin hänestä tuli leski.

Klo 5.30 yksi osaston joukkue lähti pioneerijoukkueen kanssa vihollisen selustaan katkaisemaan tietä.

Klo 18.35. kolme ryhmää konekiväärikomppaniasta alistettiin 2.komppanialle.

Klo 19 ne lähetettiin Nenäpalon maastoon tuhoamaan siellä olevaa vihollista, johon saatiinkin pian kosketus.

Klo 23.30 joukkio palasi. Tappioiksi kirjattiin 2 kaatunutta ja 5 haavoittunutta. Haavoittuneet onnistuttiin ennen vetäytymistä komppanian merkintöjen mukaan ”korjattua pois, kaatuneiden jäädessä ryssän käsiin.”

Kaatuneet jääkärit; Eino Jumisko-Yliruokamo sekä Huugo Selkälä, saatiin myöhemmin haettua omiensa pariin ja lähetettyä kotiin. 21.9.1941 hänet siunattiin Posion sankarihautausmaalle ruutuun 48.




Talvisodan syttymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi 80 vuotta, mitä Sotaveteraaniliitto kunnioittaa monella tapaa. Yksi niistä on kohtaloiden esitteleminen maan Pro Patria-taulujen takaa.


Aikaisemmin Kohtalot Pro Patria-taulun takaa-sarjassa on ilmestynyt:

Aleksanterin teatteri, Helsinki

Suomen tataarit

Heinämaan koulu, Orimattila

Helsingin juutalainen seurakunta

Pitkälahden koulu, Anttola

Viipurin juutalaisen seurakunnan urheiluseura Kadur

Jaa kirjoitus:

6.9.2019 Heikki Lehtosen uusi kirja sodissamme kuolleista Mannerheim-ristin ritareista luovutettiin viimeiselle Mannerheim-ristin ritarille Tuomas Gerdtille

Minerva-kustannuksen kirja julkaistaan viikolla 37

1941–1945 sodissa kuolleiden Mannerheim-ristin ritarien elämänkaaret, sotatiet ja kuolinolosuhteet on nyt ensimmäistä kertaa koottu yksien kansien väliin. Suurteon takana on Mannerheim-ristin ritarien säätiön hallintoneuvoston jäsen, lohjalainen Heikki Lehtonen.                      

– Tämä kirja ei ole kokoelma sankaritarinoita. Ritarit tekivät poikkeusoloissa poikkeuksellisen hyvin sen, mitä isänmaan vapaus ja velvollisuudentunto sodassa kaikilta vaativat, Lehtonen painottaa.

Kaikkiaan Mannerheim-ristillä palkittiin sotien aikana 191 poikkeuksellisissa olosuhteissa ansioitunutta sotilasta.

– Ritarius ei kuitenkaan ollut turvallisuustae: heistä 28 kaatui taisteluissa ja kymmenen kuoli sodan aikana muulla tavoin. Näiden kalleimman uhrin antaneiden sotilaiden tarinan haluan kertoa, hän kertoo.

Lehtonen on tutkinut ritareiden saavutuksia ja kohtaloita niin sodan kuin rauhankin aikana. Hän on muun muassa tehnyt kunniakäynnin jokaisen 190 edesmenneen ritarin haudalle ja toimittanut käyntien pohjalta kirjan Mannerheim-ristin ritareiden hautamuistomerkit.

Mannerheim-ristin ritareista on julkaistu lukuisia teoksia, mutta nyt sotien aikana kuolleet ritarit ovat ensimmäistä kertaa oman ihan erillisen tutkimuksen kohteena. Teos perustuu laajoihin arkisto-, kirjallisuus- ja haastattelulähteisiin.

Lehtonen on myös Länsi-Uudenmaan alueen perinneyhteyshenkilö. Julkaisupäivää edeltävällä viikolla, jatkosodan päättymisen 75-vuotispäivänä, hän pääsi ojentamaan uunituoreen kirjansa ensimmäisen kappaleen viimeiselle elossa olevalle Mannerheim-ristin ritarille, 97-vuotiaalle Tuomas Gerdtille.

Liikuttunut Gerdt tutki pitkään etenkin lukua, joka kertoo hänen komppanianpäällikkönsä Caj Tofferin kaatumisesta.

– Olin hänen taistelulähettinsä ja kannoin hänet haavoittumispaikasta sidottavaksi, mutta hän ei selvinnyt vakavista erittäin haavoistaan.

Toinen läheinen menetetty aseveli oli Siiranmäessä kesäkuussa 1944 kaatunut luutnantti Kullervo Sippola. Muistoihin palaaminen sai Gerdtin huokaisemaan syvään.

– Tuttuja poikia, hyviä miehiä.

Jaa kirjoitus:

6.9.2019 Helsingin ja Turun juutalaiset seurakunnat kunnioittivat sankareitaan: kaikkien kaatuneiden ja sotaveteraanien haudoille hautakivimerkki

Jokaiselle Helsingin ja Turun juutalaisen seurakunnan sotaveteraanin haudalle kiinnitettiin kesän aikana veteraanien hautakivimerkki. Idea siihen tuli Helsingin Seudun Sotaveteraanipiiriin kuuluvasta juutalaisten sotaveteraanien perinnekillalta.

Hanke huipentui syyskuun alussa Helsingin juutalaisella hautausmaalla pidetyssä muistotilaisuudessa. Idea merkeistä syntyi pari vuotta sitten, kun Suomi täytti 100 vuotta.


Helsingin juutalaisen hautausmaan talvi-ja jatkosodan muistomerkki

– Päätimme sytyttää jokaisen veteraanin ja lotan haudalle itsenäisyyspäivänä kynttilän. Oli työlästä löytää nämä haudat, koska niitä ei oltu merkitty millään veteraanistatuksella. Koska seuraavana vuonna oli taas edessä sama etsintätyö, päädyimme kiinnittämään hautakiviin veteraani- ja lottamerkit, kertoo killan puheenjohtaja Adiel Hirschovits.

– Näin myös jälkipolville viestitetään, missä näiden veteraanien ja lottien viimeinen leposija sijaitsee.


Hirsch Jalowitsch on yksi Helsingin juutalaisen hautausmaan veteraanilehdon vainajista

Yksi 3.9. veteraanimerkin haudalleen saanut oli lotta Henie Raichi (ent. Rosenthal). Vuonna 2002 kuolleen Raichin perhe menetti sodassa poikansa, Jalkaväkirykmentti 13:ssa palvelleen Egonin.

25.6.1944 Talin Kontolan kylässä vangiksi jääneestä 20-vuotiaasta Egonista saatu viimeinen elonmerkki oli vihollisen kenttäradion välityksellä vastaanotettu lähetys suomalaisista sotavangeista, missä hän lähetti terveisensä omaisilleen. Hänestä ei enää kuultu ja heinäkuussa 1964 hänet julistettiin virallisesti kuolleeksi.


Henie Raichi oli yksi suomenjuutalaisten lotista

Viimeinenkin veteraani on jo poissa

Juutalaisyhteisö on veteraaniperinteen vaalimisessa ensimmäisten joukossa täysin uudessa tilanteessa: aiemmin tänä vuonna 105-vuotiaana kuollut Salomon Altschuler oli heidän sotaveteraaneistaan viimeinen. Heidän muistonsa ei kuitenkaan anneta himmetä.

– Muistamme tietysti veteraaneja itsenäisyyspäivänä ja kaatuneiden muistopäivänä. Olemme julkaisseet veteraanimatrikkelin, josta on tarkoitus ottaa uusi täydennetty painos. Uuteen painokseen pyrimme lisäämään veteraanien kertomia tarinoita ja kokemuksia sodasta. Nämä saamme laajasta haastattelumateriaalista vuosien varrelta. Lisäksi tarkoituksena on järjestää seurakunnan nuorille tilaisuuksia, joissa kerrotaan veteraanien panoksesta Suomen itsenäisyyden puolesta, Hirschovits paljastaa.


Yksi veteraanimerkin haudalleen saanut oli Joel Nemesin isä Jussi

Kesän aikana Helsingin ja Turun hautausmaille kiinnitettiin toistasataa merkkiä. Viimeiset 10 kiinnitettiin yhdessä muistotilaisuuteen kerääntyneiden omaisten kanssa. Useimpien kohdalla päädyttiin tammenlehvämerkkiin. Päänvaivaa aiheutti se, että aina ei ollut täysin selvää, millaisissa tehtävissä henkilö oli rintamalla ollut.

– Aina sitä eivät omaisetkaan tiedä. Lotistakaan ei ole mitään yhtä rekisteriä, mistä asian olisi voinut tarkistaa. Lisäksi selvitystä hankaloitti se, että tuon aikaiset kuvat ovat mustavalkoisia, joten esimerkiksi lottien ja sotilaskotisisarten univormujen erottaminen toisistaan on vaikeaa, hän huomauttaa.


350 sotiin osallistuneesta suomenjuutalaisesta 23 kaatui

Haaste on tuttu myös Sotaveteraaniliiton myyntituotteista vastaavalle Riina Lillforsille.

– Joka veteraaniliitolla on oma hautamerkkinsä, mutta omaisille ei aina ole selvää, onko vainaja kuulunut johonkin liittoon vai ei. Kuolinilmoituksistakin tuttua tammenlehvämerkkiä voi käyttää kuka tahansa veteraanistatuksen saanut, mutta vakiintuneen käytännön mukaan niin voi myös Sotaveteraaniliiton merkkiä, vaikka ei olisi liiton jäsen ollutkaan.

Hautakivimerkin pääset tilaamaan täältä.


Carmela Grasutis kiinnitti tammenlehvämerkin isänsä Saulin hautakiveen

Suomenjuutalaisten sota

Sotiemme 1939- 1945 aikana Suomessa asui noin 2000 Suomen kansalaisuuden omaavaa juutalaista. Muun Suomen lailla oli pieni juutalaisyhteisö valmis antamaan kaikkensa isänmaansa puolustamiseen. Reilu 20 vuotta ennen sotia täydet kansalaisoikeudet saaneet suomenjuutalaiset ovat pitäneet talvisotaa myös ”omana itsenäisyyssotanaan”, missä he lopullisesti lunastivat suomalaisuutensa; paikkansa suomalaisen yhteiskunnan täysivaltaisina jäseninä.

Ruotsinkielisinä useimmat palvelivat Jalkaväkirykmentti 10:ssä. Suomea puhuneet Viipurin juutalaissotilaat palvelivat JR 14:ssä ja JR 52:ssa. Juutalaisyhteisön jäsenistä sotiin osallistui 330 miestä ja 20 naista. Heistä 23 miestä antoi kalleimman uhrinsa. Talvisodassa kaatui 15 juutalaismiestä, jatkosodassa kahdeksan.


Syvärinjoen rintamalla sijaitsi jatkosodan aikaan jopa kenttäsynagoga

Jatkosodassa tilanne muodostui Suomen armeijan juutalaissotilaiden kannalta varsin erikoiseksi, sillä Suomi taisteli samalla puolella kuin Euroopan juutalaisten tuhoamiseen tähtäävä natsi-Saksa. Tämä aiheutti myös liittolaisen kannalta kiusallisia tilanteita, kun saksalainen, jonka kotimaa oli vannonut ”Euroopan vapautuvan alempiarvoisista juutalaisista”, joutuikin tekemään kunniaa häntä ylempiarvoiselle suomalaiselle juutalaisupseerille.

Neljälle suomenjuutalaiselle (lääkintämajuri Leo Skurnik, kapteeni Salomon Klass, luutnantti Leo Jakobson sekä sairaanhoitaja Dina Poljakov) myönnettiin tunnustuksena urhoollisuudestaan jopa Saksan rautaristi.

Heistä yksikään ei suostunut ottamaan sitä vastaan.


Jaa kirjoitus:

2.9.2019 Kuopiolainen radistilotta ja kädentaitaja Sirkka-Liisa Jantunen on poissa

Sirkka-Liisa Jantunen oli ylpeä veteraanistatuksestaan

Rintamaveteraani, radistilottana jatkosodassa toiminut Sirkka-Liisa Jantunen (os. Lukkarinen) on siirtynyt 92 vuoden iässä iäisyyteen pitkän sairauden uuvuttamana.

Lottatehtävissä hän aloitti 17-vuotiaana pikkulottana Iisalmessa armeijan varuskorjaamolla. Lisäksi hän toimi ilmavalvonnassa mm. Iisalmessa, Lapinlahden Haminamäellä ja Joensuun vanhalla meijerillä. Rintamalla hän toimi Uhtualla lottakanttiinissa.


Viidestä lapsesta rintamalla kolme

Jantusen perheessä oli viisi lasta, joista rintamalla olivat hänen lisäkseen molemmat vanhemmat veljet Veikko ja Toivo, joka muutti sodan jälkeen Uuteen-Seelantiin, missä toimi metsänhoitajana. Hän oli haavoittunut sodassa päähänsä ja tämä vamma oli osasyyllinen hänen varhaisessa kuolemassaan uudessa kotimaassaan. Jantusen puoliso Reinokin aloitti oman sotansa varsin nuorena: konekiväärijoukkueen johtajana sodassa palvellut Reino liittyi Uudenmaan Rakuunarykmenttiin vain 17-vuptiaana vapaaehtoisena.

Sorjan opistolla Tampereen lähellä käydyn kolmikuukautisen radistikurssin jälkeen hän toimi usealla paikkakunnalla rannikkopuolustuksen ilmavalvontaradistina sodan loppuun asti. Porin radioasemalla hän oli se, joka sähkötti aseman lopetusilmoituksen.

Radistilottakurssin käyneet saivat koulutuksestaan merkin, joka kiinnitettiin lottapuvun puseron vasemman taskun laskoksen keskelle

Sodan jälkeen Jantunen osallistui aktiivisesti veteraanijärjestöjen kokouksiin ja retkiin, niin Sotaveteraanien naisjaostossa, Rintamalotissa kuin Lottaperinneyhdistyksessäkin aivan viimeiseen asti, ollen hyvin ylpeä veteraaniudestaan.

Jantusta harmitti, kuinka lottien merkitystä isänmaan puolustamisessa vähäteltiin sotien jälkeen.

– Tapahtumista ei voinut edes keskustella. Myöskään sodan jälkeen työtä haettaessa lotta-aikaa ei laskettu työkokemukseksi, hänen poikansa muistelee äitinsä kertoneen.

Isänmaallisuuttaan hän ruokki omissa lapsissaan mm. kannustamalla heitä liittymään partioon ja kouluttautumaan mahdollisimman pitkälle.


Pitkä ura VR:llä

Oman, pitkän virkauransa hän teki Valtion Rautateillä, mm. junanlähettäjänä useilla Ylä-Savon ja Savon asemilla. Kuopiossa hän toimi matkapalvelussa sekä tavara-aseman päällikkönä, missä tehtävässä hän oli ensimmäinen nainen koskaan.

Jantunen keramiikkatöidensä keskellä

Käsistään kätevän Jantusen monipuoliset taidot eivät lakanneet hämmästyttämästä: häneltä valmistuivat lapsilleen niin vaatteet kuin neuleet, kotiin tuli puolestaan kudottua monet matot, ryijyt ja raanut. Hän teki myös itselleen ja tyttärelleen Tuuterin kansallispuvut.

Rakkain ja pitkäaikaisin harrastus olivat kuitenkin savikeramiikkatyöt, joita hän jätti jälkeensä paljon. Kodin seinillä on yli 150 reliefiä, maisemia, kukkia, hengellisiä aiheita ja seinämaljakoita. Hyllyissä on niin ikään kymmeniä maljakoita, lautasia ja rasioita. Erilaisia eläin- ja muita figuureitakin on säilynyt parisen sataa. Eritysesti hän muovaili pieniä kissoja, koiria ja lintuja, mutta ulkomaanmatkojen innoittamana hänen käsissään syntyi myös kirahveja, elefantteja ja jääkarhuja.


Ylpeä lottataustastaan

Neuvostoliiton sanelemien rauhanehtojen mukaisesti lottajärjestö määrättiin lakkautettavaksi ja esimerkiksi heidän lottatunnuksin varustetut astiastonsa tuhottaviksi. Jantusen ylpeyttä lottataustastaan ja roolistaan Suomen itsenäisyyden puolustamisessa se ei himmentänyt. Niinpä kun aitoja kuppeja ja kannuja ei enää ollut saatavissa, teki hän sellaiset savikeramiikasta itse!


Jantusen lotta-aiheisia keramiikkatöitä

Lotat olivat hänen sydäntään lähellä oleva aihe myös keramiikassa ja lotta-aiheisia reliefejä ja figuriineja saivat muistoksi monet ystävät ja yhdistykset jo Jantusen lottapalvelusaikana. Jälkeenpäin töitä ovat saaneet veteraanien kuntoututuslaitokset, lääkärit ja hoitajat kiitoksena hänen saamastaan hyvästä hoidosta.

Niin hänen reliefinsä kuin figuriininsa olivat yksityiskohtaisuudessaan suorastaan hämmästyttävän tarkkoja: lotilla on lakeissaan kokardit ja asuissaan huolella työstetyt lottamerkit. Syksyn 2017 Lottaperinneyhdistysten vuosijuhlassa Kuopion Musiikkikeskuksella hän pääsi ojentamaan yhden tällaisen lahjaksi myös Tasavallan presidentin puolisolla rouva Jenni Haukiolle, mistä kiitoksena tuli henkilökohtainen kiitoskirje ja kutsu Linnan Juhliin. Juhlat jäivät kuitenkin tanssimatta, sillä vakava sairaus esti viime hetkellä hänen osallistumisensa.


Jantunen ja rouva Jenni Haukio vuonna 2017

Hänen töitään oli muiden alan harrastajien teosten lailla esillä Kuopion Suokadun palvelutalossa, mutta pitkäaikaisena unelmana oli saada vielä joku päivä oma näyttely. Haave jäi toteutumatta, mutta Jantusen rakkaus elää hänen töissään, joita jälkipolvet saavat ihastella presidentinlinnaa myöten.


Jaa kirjoitus: