Uutiset

16.6.2021 Toinen toimi silminä, toinen jalkoina – viimeisinä vihollisen valtaamasta Viipurista paenneiden haavoittuneiden suomalaissotilaiden hurja pakomatka 20.6.1944

Seppo Korppoo oli toisen haavoittuneen kanssa viimeisiä Viipurista 1944 pakenemaan päässeitä. Toinen heistä toimi pakomatkan silminä, toinen jalkoina.  Tässä hänen hurjan pakotarinan kertoo hänen poikansa, helsinkiläinen sotahistorioitsija Tapio Korppoo.


Tapio Korppoo ja Klim-panssarivaunu, jollaista hänen isänsä yritti vuonna 1944 kasapanoksella räjäyttää.

Isäni Seppo Korppoo ei meille lapsilleen juuri kertonut sodasta vaan pikemminkin kehotti, että ”jos vanhana alan kelata sotajuttuja, käskekää pojat minua pitämään turpani kiinni!” Mutta joku poikkeuskin oli, varsinkin koskien hänen haavoittumistaan Viipurissa, kun kaupunki menetettiin. 

Kuten pääosa puolustajista, hänkin oli saapunut kaupunkiin vasta edellisenä päivänä, mutta ei joukko-osastonsa mukana Syväriltä vaan suoraan lomalta.  Matkaselän risteysasemalla hän oli saanut tiedon, että 20. Prikaati oli siirtynyt Viipuriin. 


Viipuri ennen sotia

Venäläisten hyökkäys 

Sotilaspassinsa mukaan isä oli 20.6.1944 joukkueenjohtaja 20. Prikaatin I Pataljoonassa.  Hän kertoi kuuluneensa siihen joukko-osastoon, joka teki Ristimäen kaupunginosaan suuntautuneen vastahyökkäyksen. Hän kertoi olleensa suojassa jonkin hautausmaan kiviaidan takana Kannakselta tulevan tien varressa siinä kohdassa etulinjaa, jossa venäläiset tankit hyökkäsivät.  

Näin ollen hän lienee kuulunut kapteeni Uuno Tarkin johtamaan vahvistettuun 2. komppaniaan, joka aluksi oli sijoitettu reserviksi etulinjan taakse.   

Ristimäen hautausmaat ovat Viipurin itäosassa, jossa sijaitsivat VKT-linjan etummaiset pesäkkeet. Kannaksentie kulki hautausmaiden välistä. Hautausmaat ovat luonnollisia asemapaikkoja ja tukikohtia. Kivisen hautuumaan aidan takaa oli hyvä ampua hyökkääjää ja sen suojassa vaihtaa paikkaa.  

Isä kertoi hypänneensä hautausmaan kiviaidan yli, kun hyökkääjien Klim Vorošilov tankki ajoi sillä kohdalla Kannaksentietä kaupungin keskustan suuntaan. Hän yritti asettaa kasapanoksen tankin telaketjun päälle, jonka jälkeen hyppäsi suojaan tienojaan. Panos kuitenkin ponnahti juuri siihen samaan tienojaan, jolloin isä sai räjähdyksestä päähänsä tainnuttavan tällin.  


Ristimäen hautausmaata (kuva: sotahistoriallisetkohteet.fi)

Isän haavoittuminen 

Ensimmäisen pataljoonan sotapäiväkirjassa mainitaan vänrikki Korppoon haavoittuminen ja evakuointi. Samaisessa sotapäiväkirjassa kerrotaan, että klo 12:30 alkoi vihollisen tykistökeskitys 2. komppanian alueelle, jolloin kahdeksan miestä kaatui ja seitsemän haavoittui.  

Isän haavoittuminen lienee tapahtuneen noin kello 14 aikoihin. Parinkymmenen raskaan panssarin tukema neuvostojalkaväki onnistui tekemään Ristimäessä läpimurron noin kello 16. 

On kuitenkin todettava, että pataljoonan sotapäiväkirja on mitä ilmeisimmin kirjoitettu vasta jälkeenpäin, koska originaali oli tuhoutunut tai kadonnut Viipurissa. On siis mahdollista, että isän, vänrikki Korppoon, haavoittuminen olisi tapahtunut vastahyökkäyksen jo edettyä Ristimäen suuntaan lähempänä kello 15:ttä. 

Ensimmäisen pataljoonan joukkosidontapaikka (JSP) oli klo 12:20 saanut käskyn siirtyä kauemmaksi etulinjasta ja sijaitsi Salakkakadulla Kesko Oy:n, entisen Savo-Karjalan tukkuliikkeen uljaan toimitalon kellarissa. 

Vänrikki Korppoon ollessa tajuttomana JSP:lla Viipurin puolustus murtui. Kun suomalainen tykistökin ammusten loputtua vaikeni, oli tie auki kaupunkiin Neuvostoliiton panssarivaunuille.  Syntyneessä sekasorrossa haavoittuneiden evakuointikin epäonnistui. 


Pataljoonan joukkosidontapaikka sijaitsi
vuonna 1937 valmistuneen Keskon toimitalon kellarissa. (kuva: SA-kuva)

Toinen toistaan tukien 

Isä on meille pojilleen kertonut, että hän tuli tajuihinsa JSP:lla, joka sijaitsi ”jonkun kerrostalon kellarissa.” Hän kertoi, että hänen päänsä oli kokonaan kääritty siteisiin niin, ettei hän nähnyt mitään. Hän kertoi käyneensä kellarissa seuraavan keskustelun:  

Isä: ”Missä minä olen? Onko täällä ketään?”  

Läheltä oli silloin kuulunut vastaus: ”Ei täällä enää ketään ole, kaikki ovat jo lähteneet.”  

Isä: ”Miten sinä sitten olet vielä siinä?”  

Vastaus: ”Minulla on toinen jalka niin pahasti haavoittunut, etten pysty kävelemään.”  

Isä kokeili jalkojaan ja sanoi: ”Minä taas en näe mitään, mutta jalat kyllä toimivat.”  

Kaverukset päättivät lähteä kaksistaan Linnansiltaa kohti; isä käytti jalkojaan ja kaveri silmiään. Isä ei koskaan saanut tietää, kuka tuo toinen haavoittunut oli.  

– Kun tulimme haavoittuneen kaverini kanssa Linnansillan kaupunginpuoleisen päähän, huusivat pioneerit toisesta päästä, että pitää tulla vauhdilla, sillä tämä silta tuhotaan nyt, kertoi isä myöhemmin.   

Hänen käsityksen mukaan he olivat viimeisiä siltaa myöten yli tulleita, sillä heti heidän jälkeensä silta tuhottiin. Itse hän toki – siteidensä vuoksi- vain kuuli tapahtumat. 




Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 4/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä.  


 

Jaa kirjoitus:

9.6.2021 Kolme kivenmurikkaa pelasti sotaveteraani Veikko Pärkän hengen – ”Omat vaistot olivat asettakin nopeampi selviytymiskeino”

Pyhäjokisen omakotitalon tupakeittiöstä kuuluu komeaa laulantaa. Talon isäntä, sotaveteraani Veikko Pärkkä, 99, tapailee ”Veteraanin iltahuudon” ensisäkeistöä ja kun sanat eivät muistu mieleen, loppu sujuu viheltäen.

– Viime kerrasta on näköjään liian pitkä aika, kun sanat ovat ehtineet huuhtoutua mielestä, veteraani naurahtaa ja vetäisee työhanskat käteensä.

Hän asuu edelleen omassa kodissaan ja viettää mahdollisimman omatoimista elämää.

– Jos työkintaat päästää rapistumaan, rapistuu pian koko ukko!

Nyt Veikolla on loppusuoralla pienimuotoinen puusavotta, sillä veteraani kertoo jatkojalostaneensa kaadetut pihakoivut polttopuiksi.

– Koivu sopii lämmitykseen ja leppäpuu puuron keittoon. Tämän opin jo pikkupoikana, kun mummoni nimitti minut ”lämmitysmajuriksi”. Vastuu oli suuri, sillä halkovajasta piti hakea täsmälleen määrämittaista ja oikean laista puuta milloin mihinkin tarkoitukseen, veteraani muistelee naureskellen.


99-vuotiaanakin pyhäjokisveteraani viettää mahdollisimman aktiivista elämää

Vangista sai kehuja ja lomaa

Nuorena sotamiehenä

Mutta palataanpa ajassa vuoden 1941 loppupuolelle ja ajanjaksoon, jolloin Merijärvellä varttunut maatalon poikakin sai kutsun rintamalle.

– Ei siinä tuntemuksia kyselty, eikä sellaisille ollut tarvettakaan. Maansa puolustaminen on jokaisen armeijan käyneen ihmisen velvollisuus.

Veikon kohdalla matka kohti tuntematonta alkoi 19-vuotiaana Raahen koulutuskeskuksen kautta.

– Kolmen kuukauden perehdyttämisen jälkeen nousin junaan ja ensimmäinen määränpää oli Uhtua. Yksikköni oli Jalkaväkirykmentti 11. Aluksi meidät vietiin rintamalinjojen taakse, mutta kyllä sitä mekkalaa sielläkin riitti.

Tositoimiin Veikko sanoo joutuneensa vasta Kivennavalla.

– Olin vartiovuorossa ja nukahdin. Tällä välin venäläispartio yritti yllätystä, mutta havahduin etäältä kuuluvaan outoon ’molotukseen’.  Hyppäsin pystyyn ja juoksin korsulle. Huusin pojille, että nyt ei mahdeta mitään, sillä tulijoita on enemmän kuin kourallinen. Yksi asetovereistani kuitenkin sanoi, että tehkää mitä teette, mutta minä en ainakaan jätä hyvää pikakivääriäni vihollisille. Hän oli nimittäin unohtanut kiväärinsä omalle pesäkkeelleen.

Veikko tarjoutui antamaan rintamatoverilleen tulitukea ja varmistamaan samalla, ettei hän joudu ammutuksi tai venäläisten vangiksi.

– Sotavangista sai aina kehujen lisäksi kolmen viikon loman, joten se oli molemmille puolille hyvin ”mieluisaa” hommaa, veteraani paljastaa.

Veikko ja hänen asetoverinsa pääsivät hakemaan unohtunutta pikakivääriä, mutta siinä vaiheessa, kun he olivat kääntymässä takaisin, pesäkkeeseen lensi käsikranaatti.

– Onneksemme se oli ’suutari’ eikä räjähtänyt. Kaveri nappasi kiväärinsä ja aloitti vimmatun tulittamisen. Minä hyppäsin viereiseen pesäkkeeseen ja seurasin esimerkkiä. Vähän aikaa siinä louskutettiin ja niin ihmeeltä kuin se tuntuukin, saimme reilun kymmenen miehen venäläispartion kukistettua.


JR 11:n miehiä heinäkuussa 1944 valmistautumassa puolustustaisteluun Talvisodan viimeisellä puolustuslinjalla Kannaksella (kuva: SA-kuva)

Kirjeitä tytöille

Uhtuan suunnalta Veikon mieliin palautuu myös toinen läheltä piti-tapaus.

– Olimme eräässä kylässä, jossa saimme nukkua oikein pirtin lattialla ja syödä vadelmia niin paljon kuin jaksoimme. Mieli oli niin hyvä, että sota tuntui siinä vaiheessa todella kaukaiselta. Ja samalla kun nautimme vadelmista, kirjoittelimme myös tytöille kirjeitä. Meidän ryhmässä oli varsinkin naisten suhteen eräs mahdottoman arka poika, joten päätimme rohkaista häntä. Annoimme kaverille ison nipun tyttöjen osoitteita ja sanelimme rivit valmiiksi. Ja tulihan sitä paluupostiakin sen verran, että Kannakselle siirryttäessä poika raapusteli jo itse kirjeittensä sisällön, Veikko muistelee naureskellen.


Aikaa rintamalla kulutettiin mm. kirjeiden kirjoittamiseen (kuvituskuva: SA-kuva)

Kaikki eivät kuitenkaan Veikonkaan ryhmästä päässeet kuitenkaan Kannakselle.

– En tiedä olimmeko varomattomia, mutta eräänä päivänä lähdimme pienellä porukalla kiertelemään ympäristöä. Poikkesimme tieltä pienelle polulle, joka osoittautuikin venäläisten miinoittamaksi. Kaveri, joka käveli jonon keulilla, astui suoraan miinan. Kuului vain voimakas tupsahdus ja näin, kuinka saapas lensi korkealle ilmaan.

Pojat tiesivät heti, ettei kaverin jalkaa enää pelasteta.

– Sidoimme mitä oli sidottavissa. Mukana sattui olemaan pressu, joten hakkasimme koivun vesoista aisat ja teimme purilaat. Kannoimme kaverin joukkosidontapaikalle, josta hänet toimitettiin eteenpäin, kenttäsairaalaan. Kaveri menetti jalkansa, mutta säilytti kuitenkin henkensä, hän huokaisee.

– Pahinta sodassa oli kuoleman jatkuva läsnäolo ja haavoittuneiden asetoverien pelokas katse. Kun kuolevan katse sammuu ja viimeinen sana on ’äiti’, niin siinä tuntee ihminen itsensä pieneksi.


Nuori sotilas sisarustensa kanssa

Vahvan heinikon suojissa

Kannakselle siirtyminen kesäkuun alussa 1944 muutti myös Veikon mukaan sodan luonnetta.

– Se oli koko ajan aivan hirveää repimistä. Taistelut olivat pitkäkestoisia ja miestappiot valtavia. Myös siirtyminen niin sanottuihin äkkiasemiin söivät kestävyyttä, sillä muonitus ei pysynyt aina perässä. Silloin piti pärjätä vanikalla ja repun pohjalle jääneillä murusilla.

Ajoittain vaivannut ravinnon puute sekä nukkumattomuus olivat Veikon mukaan vaarallinen yhdistelmä.

– Valppaus osoittautui usein asettakin paremmaksi selviytymiskeinoksi. Hyvät hoksottimet pelastivat minutkin muutaman kerran varmalta kuolemalta.

Veteraanin mieleen muistuu taistelu, jossa puna-armeija vyöryi kaikella voimalla päälle. Heillä oli käytössään varsinainen tappajatankki, jota oli lähes mahdotonta pysäyttää.

– Olimme poikien kanssa palaamassa ruoanhakureissulta ja juuri lähdössä ylittämään isohkoa peltoaukeaa, kun kuulimme sivusta vaimeaa huminaa. Samalla jysähti ensimmäinen ja heti perään toinen ja sen jälkeen alkoi tulitus. Heittäydyimme heinikon suojiin ja lähdimme ryömimään pellon poikki. Matka ei ollut pitkä, mutta se tuntui kyllä pitkältä, sillä vihollinen ampui täysillä. Pitkän heinikon antaman suojan ansiosta luotisuihkut menivät kuitenkin ylitse ja selvisimme naarmuitta metsän suojiin. Mutta päätä ei sopinut kuitenkaan nostaa, ei missään vaiheessa.


Yhden Veikon rykmentin pataljoonan komentopaikka Kääntymän-Kuukaupin tiellä Kannaksella kesällä 1944 (kuva: SA-kuva)

Yhden miehen taistelu

Kannaksella riitti kiperiä tilanteita kerta toisensa jälkeen ja myös valtavat marssimatkat verottivat osansa.

– Vaikka varusteet olivat hyvät ja saappaissa äidin kutomat villasukat, niin hiertymiltä ei voinut välttyä. Minäkin sain keskelle jalkapohjaa kävelyä haittaavan rakon. Hoidatin jalkaani kolmen päivän ajan joukkosidontapaikalla ja kun olin palaamassa takaisin omaan porukkaan, jouduin niin sanottuun yhden miehen taisteluun. Keskeltä ei yhtään mitään ilmestyi venäläinen maataistelukone. Se lensi matalalla, tien suuntaisesti ja avasi tulen. Hyppäsin tien raviin ja siitä metsään. Luotisuihkut vain sinkoilivat ympärillä, kun juoksin mutkitellen ja suojaa etsien. Tämä pirulainen vain seurasi ja kiemurteli perässä!

Maanpuolustus on Veikon mukaan jokaisen velvollisuus

Veikko muistelee juosseensa päämäärättömästi, kunnes eteen aukesi iso, kolmen kiven muodostelma.

– Kivien keskellä oli miehen mentävä onkalo, jonne hyppäsin tietämättä mihin hyppäsin. Onnekseni onkalo oli sen verran iso, että sen suojissa säästyin hengissä. Ja kun vaara oli ohitse, odottelin hetken ja lähdin metsiä pitkin omieni luokse.

Kohtaaminen maataistelukoneen kanssa jäi Veikon viimeisimmäksi taisteluksi vihollista vastaan.

– Pääsin lomille ja ennen sen loppumista päättyi myös Jatkosota. Myös Lapin sota jäi osaltani väliin, sillä minulta puhkesi umpisuoli, jonka seurauksena pääsin aloittamaan siviilielämäni vasta vuoden 1946 maaliskuussa.

Sotamiehenä siviiliin päässyt Veikko puolusti Suomen maata kaiken kaikkiaan kolme pitkää vuotta. Taistelupaikoiksi sotilaspassiin merkittiin muun muassa Uhtuan länsi- ja pohjoispuoli, Kivennapa, Heinjoki, Muolaa, Noskua, Vuoksi, Vuosalmi ja Ihantala.

– Olihan sitä siinäkin yhdelle miehelle. Monta hyvää kaveria kaatui ja moni haavoittui. Minulla sen sijaan oli suuri onni ja varjelus, että säästyin jopa haavoittumiselta.

Siviilielämänsä korpraaliksi ylennetty Veikko rakensi Pyhäjoelle. Elämäntyö rakentui maatalouden ympärille ja naimisiin mentyään perheeseen syntyi kolme lasta.


Rintamalla valmistunut puhdetyö

Veikko tunnettiin aikoinaan myös lukuisista luottamustoimistaan. Hän vaikutti muun muassa kunnanhallituksessa, tie- ja liikennelautakunnassa, vanhainkodin johtokunnassa sekä Rannikon Maidon hallituksessa.

– Ruuhkavuodet olivat sanan varsinaisessa merkityksessään hyvin kalenterintäyteisiä. Taitettuihin vuosikymmeniin mahtuu paljon iloa, mutta myös surua. Menetin ensimmäisen vaimon vuonna 1983 ja arki oli pitkän aikaa hyvin tummasävytteistä. Elämän oli kuitenkin jatkuttava ja se myös jatkui, kun löysin rinnalleni nykyisen puolison. Niin se vain on, että ihmisen ei ole hyvä olla yksin, veteraani kiteyttää hyväntuulisena.


”Sotasaaliiksi” saatua neuvostoseteliä Veuikko säilyttää sotilaspassinsa välissä

Terveiset tuleville polville

Pitkän elämänsä aikana Veikko on nähnyt monen asian muuttuvan.

– Suomi on kehittynyt, mutta ei kaikilta osin parempaan suuntaan. Itsekeskeisyys on vallassa ja maalaisjärki unohtunut. On suuri vaara, että Suomessakin luokkaerot kasvavat ja tämä tie on kohtalokas. Valtaa pitävien pitää muistaa, että päätökset tulee tehdä kansan – ei oman hyvinvoinnin takaamiseksi, hän toteaa painokkaasti.

Tuleville polville hän toivoo rauhaa, mutta muistuttaa, että heillä on siinä oma tehtävänsä.

– Pitäisi opetella hillitsemään itsensä, kunnioittaa lähimmäisen arvoja ja jopa arvomaailmoja. Hyvät neuvottelutaidot ovat paras tie sopuun. Muistakaa, että veteraanit ovat rakentaneet ja mahdollistaneet sukupolvia kestäneen hyvinvoinnin. Kunnioittakaa heidän tekemiään uhrauksia olemalla utelias siitä, miten tämä kaikki on tapahtunut. Kiertäkää sankarihaudoilla, katselkaa valokuvia, kyselkää, kuunnelkaa ja hankkikaa tietoa veteraanisukupolvesta. Veteraanien perintö meille kaikille on vapaus, jota myös jälkipolvien tulisi vaalia teoillaan ja tavoillaan. On hyvä muistaa, että turhasta ei kannata tapella – sellaista asiaa ei olekaan, jota ei voida neuvottelemalla sopia.


Veikko kannustaa nuorempia ottamaan selvää veteraanisukupolven tekemästä työstä

Jaa kirjoitus:

9.6.2021 Kannaksen verinen kesä 1944 osa 3: Suurhyökkäys alkaa – ”Ei sitä muuksi voi kutsua kuin verilöylyksi”

Puna-armeijan suurhyökkäys Karjalan Kannaksella 1944 aloitti sotavuosiemme verisimmät viikot. Kolmiosainen juttusarjamme kertoo, kuinka toivoton Suomen tilanne oli ennen sitä… ja sen aikana. Edelliset osat löydät täältä ja täältä.


Jo edellisenä päivänä Kannaksella olleiden joukko-osastojen, kuten 10.Divisioonan sotapäiväkirjat kertoivat aktiivisesta vihollistoiminnasta. Kukaan ei kuitenkaan olisi voinut kuvitellakaan, millaiseen aamuun he kirkkaana ja kuulaana valjenneena perjantaina 9.6. heräisivät.


Puna-armeijan pelätty suurhyökkäys aloitti kesän 1944 ankrat torjuntataistelut (kuva: Jatkosota Kronikka)

 


Tuhoon tuomittu taisto

Valkeasaaressa rintamavastuun toukokuun puolivälissä ottaneen Jalkaväkirykmentti 1:n sotapäiväkirjan mukaan yö on ollut edellisiin verrattuna hiljainen. Niin hiljainen, että sitä kuvaillaan ”oudoksuttavaksi.”


JR 1:n sotapäiväkirjasta (jonka pääsee kokonaisuudessaan lukemaan täällä)

Etumaastosta ei korva eroita risaustakaan ja tähän aikaan siellä tavallisesti oli taisteluhaudan kaivaminen täydessä käynnissä. Moottorin äänet ja telaketjujen kolina ovat myös täysin vaienneet.

Muutamaa minuuttia ennen aamukuutta kaikki muuttuu.



Yhä voimistuva moottorien surina ja jyrinä täyttää itäisen taivaan. On 9.6.1944 klo 06,00 aamulla, aikamäärä, joka varmasti säilyy muistissa. Äänet kuuluvat yhä lähempää, ensimmäiset pommikoneet ovat jo asemiemme päällä, ja uusia koneita näkyy katkeamattomana virtana seuraavan perässä.


Valkeasaaren keskilohkon maastoa keväällä 1944 kuvattuna

2018 julkaistussa kirjassa ääneen pääsevät nuo helvetilliset hetket kokeneet JR 1:n veteraanit

Moni miehistä on jälkeen päin kertonut, kuinka järkyttävä yllätys heitä heidän saapuessaan Valkeasaareen oli odottanut. Asemat olivat surkeassa kunnossa. Paljoa ei toki ollut ollut tehtävissäkään, sillä maasto oli paljolti aukeaa peltoa, hiekkamaata, vihollisen asemien sijaitessa ylempänä niin, että niistä oli suora näkymä suomalaisasemiin, kertoo Valkeasaaren läpimurrosta kertova Yksi rykmentti, sata tarinaa- kirja.

Tiedustelutulosten perusteella suurhyökkäystä osattiin jo odottaa, mutta mitään ei tehty asian eteen, kirja toteaa. Miehet komennettiin parantamaan taisteluhautoja, mutta paljoa ei ollut tehtävissä nytkään: aikaa oli käytettävissä rajallisesti, sillä kaikki mahdolliset parannustyöt piti tehdä yöllä. Koko kevään oli Valkeasaaressa kolme vuotta viettänyt JR 6 saanut seurata, kuinka vihollisen puolella oltiin aktivoiduttu. Moottoreiden ja kaivuutöiden äänet kertoivat, kuinka siellä oltiin rakennettu  mm. uusia tykistöasemia.

– Kukaan ei voi edellyttää, että yksi rykmentti tekisi vajaassa kolmessa viikossa sen, mitä aikaisemmin oli jätetty kolmeksi vuodeksi tekemättä, rykmentin komentajan Tauno Viljanen totesi sodan jälkeen antamassaan haastattelussa.

Taistelu on jo hävitty. Suomalaisilla ei tulisi olemaan mitään mahdollisuuksia.

– Lähti pois se edellinen porukka, että meidät tuotiin tapettaviksi tänne, muistelee kirjassa kiväärimies Viljo Kuukka.

– Vanhemmat miehet oli jo maaliskuussa lähetetty maatalouslomille ja jäljellä olivat enää me nuorukaiset, kertoo kuortanelaisveteraani Martti Laitila liitolle antamassaan haastattelussa.


Vartiomiehen näkymää: piikkilankojen välistä pilkistävä vihollispesäkkeen ampuma-aukko.

Murskaava ylivoima

Pian hyökkäyksen alkamisen jälkeen käy karmaisevalla tavalla ilmi, kuinka mahdottomassa paikassa pääpuolustusasema onkaan.


Suomen puolustuslinjat Karjalan Kannaksella 1944 (kuva: Wikipedia)

Vartiopaikalle johtavaan yhdyshautaan on asennettu portti, josta johtaa hälytyslaite vartiopaikalle takaapäin tulevien yllätysten ehkäisemiseksi (kuva: SA-kuva)

”Tulimyrskyssä hiekka vaan pölisi. Pommit ikään kuin painoivat hiekan kasaan ja kaikki hautautui siinä samassa. Kranaattia tuli päälle koko ajan. Joukkueiden johtajat sekosivat. Miehiä kuoli”, kirja kertoo.

Tuosta alkanutta reilun vuorokauden kestänyt helvetti on luokiteltu Puna-armeijan keskityksistä kolmanneksi pahimmaksi – vain Berliinin ja Stalingradin kerrotaan saaneen kokea pahempaa.

”Etulinjassa tuho oli täydellinen. Hiekkamaa tärisi kuin maanjäristyksessä. Korsujen kehikot räjähtivät ilmaan. Multaa, maata, kiviä ja hirrenpalasia iskeytyi puolustajien päälle. Koska kukaan ei päässyt auttamaan, monet miehet kuolivat hitaasti maan alla loukussa.”

JR 1:n n.  2900 miestä oli vastassaan vihollisen yli kymmenkertainen ylivoima. Panssari- ja rynnäkkötykkejä on Suomella tasan nolla, Puna-armeijalla joidenkin arvioiden mukaan jopa yli 300. Taivaalta tuhoaan kylvää pitkälti yli 700 pommi- ja taistelukonetta.

– Yhtään suomalaista konetta ei nähnyt ilmassa koko 9. päivänä, kertoi myöhemmin radistina palvellut Veikko Pystynen.

Rykmentin 2900 miehestä olisi suurhyökkäyksen päättyessä kaatunut, haavoittunut tai kadonnut yli 850.


Näkymä suomalaisasemista. ”Espanjalaisina ratsuina” tunnettujen puolustusesteiden takaa näkyy miesten Munakukkulaksi kutsuma, vihollisen vahvasti varustama mäki (kuva: SA-kuva)

Kannaksen ilmapuolustuksesta vastaa kahden ilmatorjuntarykmentin lisäksi Lentorykmentti 3, jolla on Kannaksella kaksi laivuetta (Lentolaivueet 24 ja 34), mutta toimintakykyisinä vain kuusi hävittäjää. Iltapäivällä saadaan neljä lisää, mutta neuvostoarmeijan pommikoneiden, maataistelukoneiden ja hävittäjien valtaisaa vyörytystä ei sillä pysäytetä. Päivän aikana tehdyillä torjunta- ja tiedustelulennoilla sekä ilmatorjunnan avulla saadaan kuitenkin pudotettua viholliskoneista 24.

Vajaa tunti myöhemmin, vähän ennen aamuseitsemää, aloittaa vihollinen yhtä voimallisen tykistötulituksen. Ensimmäisen viiden minuutin aikana pelkästään 10.Divisioonan – johon myös JR 1 kuuluu – puolustamalle kaistalle sataa 17 000 kranaattia.



On mahdotonta erottaa yksittäisiä räjähdyksiä, sillä valtava yhtenäinen pauhu täyttää ilman. Ilmanpaine tempoo vaatteita, jotka lepattavat kuin purje tuulessa. Samassa pesäkkeessä seisovalle naapurille saa huutaa kurkun täydeltä ja vasta suun liikkeistä toinen usein tajuaa, mistä on kyse.

Ne korsut, jotka vielä eivät ole aamun tulituksessa romahtaneet, täyttyvät kaatuneista, haavoittuneista… sekä hermonsa ja toimintakykynsä menettäneistä tärisevistä miehistä.

Suomalaisia on nyt vastassaan vahvasti panssaroidut, massiiviset hyökkäysvaunut sekä rynnäkkötykit, joilla oli tulituksen nostattamassa, suomalaisten näkyvyyden sokaisseessa hiekkapölyssä käytännössä vapaat etenemismahdollisuudet.

Yhteydet ovat poikki. Apua ei tulisi. Mutta vetäytyäkään ei saa.



Konekivääripesäke toisensa jälkeen vaimenee iäksi täysosuman paiskatessa rikkinäisen aseen kauas penkan taakse. Haavoittuneita ei saa kuljetettua pois. Heidät on pakko jättää johonkin suojaisaan paikkaan odottamaan yötä ja keskityksen heikkenemistä. Avunpyynnöt ja valitukset kantautuvat korviin ja järkyttävät heikoimpia miehiä, joista jotkutu vajoavat hysteeriseen toivottomuuteen. Mutta asemat pitävät yhä.

Kaatuneita tälle päivälle kirjataan Suomen rintamilla 248.

IV Armeijakunta ei vielä tilannekatsauksessaan puhu suurhyökkäyksestä, mutta seuraava päivä pakottaisi senkin tajuamaan todellisuuden.


Keväällä 1944 rakennettuja panssariesteitä Valkeasaaren pohjoislohkolla

Valkeasaari murtuu

10.6.1944 on päivä, jota ylipäällikkö tulisi kutsumaan ”Suomen sotahistorian mustaksi päiväksi.”

Tilastoihin se jäi koko Jatkosodan verisimpänä eikä tuon päivän tappioita (799) korkeampaa lukemaa kaatuneita oltu yhdelle päivälle kirjattu Suomen sodissa aikaisemminkaan kuin kerran.

Keskiyön jälkeen on JR 1:ssä päästy kaivautumaan väliaikaiseen puolustukseen ja odottamaan aamun valkenemista, ikuisuuden pituisten tuntien madellessa ja epävarmuuden selustayhteyksien säilymisestä kalvaessa mieltä.

Sitten se taas alkaa. Vielä armottomampana kuin edellisenä päivänä.

– Viittä vaille viisi alkoi hirvittävä, ilmoja repivä joukkotuhoasejyskytys. Korvia repivä, kuin taivaat olisivat haljenneet maailmanlopuksi, kuvaa Pystynen.

Kannakselle siirretty Puna-armeijan 21. Armeija tulittaa yli 3000 tykistöaseella – hyökkäyksen painopistealueelle on keskitetty peräti 200 tykkiä per kilometri.


Suomalaissotilaan panssarinyrkillä 9.6.1944 tuhoama Puna-armeijan Klim Vorošilov- rynnäkkötykki (kuva: SA-kuva)

Rykmentin 2. komppanian upseereista on hengissä enää yksi: luutnantti Tauno Kantonen. Pian hänkin haavoittuu ja kuolee vammoihinsa seuraavana päivänä.

Gummeruksen Jatkosota Kronikka on erinomainen ja hankkimisen arvoinen hakuteos, joka käy sotaa läpi päivä päivältä

Rumputulen jatkuttua katkeamatta muutaman tunnin alkaa vihollisen panssari- ja jalkaväkihyökkäys. Suomalaisten asemat ovat tuhoutuneet, samoin panssarintorjunta-aseet. Korsut ovat luhistuneet, taistelu- ja yhteyshaudat pyyhkäisty pois ja räjähdyspölyn tunkeutuessa joka paikkaan kertoo Pietiläisen kirja viimeisten aseidenkin lakanneen toimimasta.

Minkään niitä estämättä alkaa Kivitien suunnassa vyöryä kolmessa linjassa panssarivaunuja yli sen, mitä suomalaisten asemista (tai suomalaisista) on jäljellä.

Suomalaiset lähettävät epätoivoisia pyyntöjä saada täydennystä ammuksiin ja joukkoihin, mutta turhaan. Yhteydet on menetetty. Syödäkään ei ole ehditty sitten torstain.

– Perkele. Tuolla ei kukaan selviydy, muistaa Pystynen ajatelleensa.

Eikä hän ole ainoa.

Aamukuudesta lähtien on hän nähnyt, kuinka miehet ovat pakokauhun vallassa alkaneet paeta. Seitsemään mennessä heitä on jonoksi saakka.

Tähän havahduttiin suurhyökkäyksen alkamisen jälkeen pian myös taempana olevissa joukoissa.

– Ei siinä montaa päivää mennyt, kun vieraat saapuivat. Sitä ennen alkoi tulla yksittäisiä miehiä edestä. He olivat ihan sekaisin järjeltään. Yksi, joka sattui kohdalleni kehotti lähtemään pois. ”Ne tappaa teidät kaikki”, kertoo aiemmin julkaistussa jutussamme Vammelsuu-Taipale-linjalla ollut Väinö V.Koskela kuulleensa eräältä järkyttyneeltä rintamakarkurilta.

Rykmentillä on käsky vallata takaisin edellisenä päivänä menetetyt alueet, mutta joukkojen järjestäminen vastahyökkäykseen on vaikeaa. JR 1:llä on kolme pataljoonaa, neuvostojoukoilla 18, tukenaan yli 100 panssarivaunua. Vähän ennen aamukahdeksaa rykmentin komentaja Viljanen ilmoittaa asemien murtuneen.



Kaikkiaan reilu viisi viikkoa kestäneen suurhyökkäyksen aikana sai surmansa liki 13 400 suomalaissotilasta, joista usean tarinan löydät sivuiltammekin. Tässä heistä ensimmäiset 12. (Kunkin tarinaan pääsee kuvaa klikkaamalla)




Miten Suomi joutui Jatkosotaan? Kenttäpostia-lehden historiallisen erikoisnumeron löydät nyt lehtipisteistä kautta maan sekä  verkkokaupastamme. Lehteä on myynnissä rajoitetun ajan – osta siis omasi jo tänään!


Jaa kirjoitus:

4.6.2021 Sotaveteraaniliiton kevään 2021 huomionosoitukset – katso kuntasi palkitut!

Suomen Sotaveteraaniliiton hallitus on myöntänyt Sotaveteraanien kultaisen ansioristin 34 henkilölle ja Sotaveteraaniliiton ansiomitalin 22 henkilölle.


Keskellä kultainen ansioristi, reunoilla Sotaveteraaniliiton ansiomitaleja

Palkittujen joukossa myös sotaveteraaneja

Sotaveteraaniliiton ansiomitali voidaan myöntää sotaveteraanityön päämäärien hyväksi kauan ja ansiokkaasti tai muutoin merkittävästi toimineelle henkilölle. Tämän kevään saajien joukosta löytyy esimerkiksi Suomen 1939-1945 – sodissa taistelleiden, ”Suomen-poikina” tunnettujen virolaisvapaaehtoisten tukityön aktiivi Mati Blumfelt Tallinnasta sekä sotaveteraani Heimo Vakkilainen Helsingistä.

Sotaveteraanien kultainen ansioristi voidaan puolestaan myöntää tunnustuksena liiton tarkoitusperien hyväksi tehdystä erittäin merkittävästä ja pitkään jatkuneesta työstä.

Nyt sellaisella kunnioitettiin Sotaveteraanipiirien pitkän linjan puurtajia, joiden joukossa on kahdeksan sotaveteraania: Lauri Hemmi Hämeenlinnasta, Väinö Kirjonen Sauvosta, Maiju Käki Nousiaisista, Lyyli Lehtinen Orivedeltä, Martti Manninen Toivakasta, Veli Merentie Imatralta sekä Suomen-pojat Jaanus Jahilo ja Lembit Kaselaan Tallinnasta.


Kultainen ansioristi on liiton merkittävin tunnustus

Sotaveteraanien kultainen ansioristi voidaan myöntää tunnustuksena liiton tarkoitusperien hyväksi tehdystä erittäin merkittävästä ja pitkään jatkuneesta työstä. Sotaveteraaniliiton ansiomitali voidaan puolestaan myöntää sotaveteraanityön päämäärien hyväksi ansiokkaasti liiton tai sen jäsenyhdistysten toiminnassa ansioituneelle henkilölle.

Liitto luovuttaa ansiomitalejaan kaksi kertaa vuodessa. Kevään huomionosoitukset annetaan valtakunnallisen sotaveteraaniviikon tietämillä, syksyn ansiomerkit taas liiton vuosipäivän yhteydessä.


Kiitos työstä veteraanien hyväksi

Sotaveteraaniliiton puheenjohtaja Erkki Heikkinen

Vallitseva koronatilanne rajoitti tämänkin yleisötilaisuuden osallistujamäärää ja on näkynyt myös veteraanityössä, muistutti liiton puheenjohtaja Erkki Heikkinen puheessaan.

– Koronan vuoksi veteraanitilaisuudet on peruttu. Tämä on menetys veteraaneille ja lisää yksinäisyyden riskiä. Yhdistystemme väki on pitänyt yhteyttä veteraanien viranomaisten ohjeiden mukaisesti. Kahvikuppien kilinää ja aseveljiä kaivataan! Koemme velvollisuudeksemme seurata myös sitä, että kaikki veteraanit, puolisot ja lesket on rokotettu, erityisesti kotona asuvat.

Sotiin osallistuneista lähes 700 000 miehestä ja 100 000 naisesta on tänään jäljellä n. 5000 veteraania. Keski-ikä on jo 95.

– Edunvalvonta on siirtynyt meille nuoremmille; veteraanien lapsille ja lastenlapsille. On korvaamattoman arvokasta ja tärkeää, että veteraaneilla on puolestapuhujia, tukijoita, kannattajia ja ystäviä. Te olette näitä arvohenkilöitä. Te olette antaneet kasvonne, nimenne ja työpanoksenne sotaveteraanien elämänehtoon helpottamiseen. Teidän asenteilla ja sitoutumisella on saatu paljon hyvää aikaiseksi sotaveteraanien, puolisoiden ja leskien tukemiseksi, Heikkinen kiitti palkittuja.


Kultaisen ansioristin saajat Sotaveteraaniliiton ansiomitalin saajat
Eero Ahtikari, Piikkiö Pia-Maria Ahonen, kansalaisopiston rehtori, Orivesi
Osmo Antola, Nousiainen Jaana Aitta, vanhustyönohjaaja, Uusikaupunki
Mati Blumfelt, Tallinna Matti Astola, kappalainen, Miehikkälä
Jorma Hanhiala, Paimio Harri Helminen, maakuntaneuvos, Kouvola
Arto Heikkilä, Lohja  Tuomo Horsma, Taivalkoski
Torsti Heikkilä, Kangasala Tarja Hynninen, asiakasohjaaja, Pirkkala
Lauri Hemmi, Hämeenlinna Kaisa Kelkka, palvelualuepäällikkö, Kouvola
Antti Honkasaari, Piikkiö Pekka J. Korvenheimo, diplomaatti, Helsinki
Heikki Jaakkola, Nousiainen Seppo Laalahti, toimitusjohtaja, Tampere
Jaanus Jahilo, Tallinna Johanna Loukaskorpi, apulaispormestari, Tampere
Juhani Kallio, Nurmijärvi Sirpa Marttila, fysioterapeutti, Oulu
Lembit Kaselaan, Tallinna Seija Nieminen, Juupajoki
Väinö Kirjonen, Sauvo Esko Orrenmaa, puheenjohtaja, Salo
Jorma Kiviranta, Saarijärvi Paula Penttilä, toimittaja, Lappeenranta
Tuula Korjala, Heinola Pekka Peräkylä, betonimies, Ylämaa
Kari Korkalainen, Kouvola Tatu Ryyti, kappalainen, Suomussalmi
Eino Korri, Lappajärvi Tiina Snellman-Saarinen, varainhoitaja, Rusko
Pertti Kortesniemi, Seinäjoki Heimo Vakkilainen, sotaveteraani, Helsinki
Hannu Koski, Virolahti Maria Vesala, sosiaalipalvelujohtaja, Marttila
Irene Kupari, Mänttä-Vilppula Maija-Liisa Veteläinen, kaupunkineuvos, Haapajärvi
Maiju Käki, Nousiainen Eero Vuokila, Helsinki
Solmu Laulumaa, Haapajärvi
Lyyli Lehtinen, Orivesi
Matti Leikkonen, Virolahti
Martti Manninen, Toivakka
Mauri Mattila, Valkeakoski
Veli Merentie, Imatra
Esko Petäjä, Isokyrö
Martti Pyykkönen, Hankasalmi
Hanna Pyymäki, Salo
Hannu Riikonen, Lempäälä
Timo Salonen, Kangasala
Simo Stocklin, Salo
Sinikka Watjus, Helsinki

 

Jaa kirjoitus:

4.6.2021 Kannaksen verinen kesä 1944 osa 2: Kulisseissa kuohuu – niin Neuvostoliitto kuin Saksa viimeistelevät suunnitelmansa Suomen varalle

Puna-armeijan suurhyökkäys Karjalan Kannaksella 1944 aloitti sotavuosiemme verisimmät viikot. Kolmiosainen juttusarjamme kertoo, kuinka toivoton Suomen tilanne oli ennen sitä… ja sen aikana. Ensimmäisen osan löydät täältä, kolmannen osan täältä.


Loppukevääseen 1944 tultaessa elettiin kotirintamalla niin tavanomaista arkea, kuin sodan varjossa voi, eikä kenelläkään ollut aavistustakaan siitä, kuinka kriittisiä hetkiä tuolloin elettiin ja kuinka kulisseissa kuohui.

Vaan eipä ollut maan johdollakaan.


Kukaan ei tuntunut uskovan Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alkavan jo kesäkuussa (kuvituskuva: SA-kuva)

Puun ja kuoren välissä

Ihan niin kuin kolme vuotta aiemminkin, Suomi löysi itsensä tilanteesta, jossa se oli – tahtomattaan – pelinappula puristuksissa kahden maan suurvaltapolitiikan käänteissä. Yhtäällä oli vanha vihollinen Neuvostoliitto, joka kohtuuttomilta tuntuvine vaatimuksineen painosti Suomea vetäytymään sodasta, toisaalla Saksa, jonka tukea ilman Suomi olisi tuskin selvinnyt taistelussa itsenäisyydestään näinkään pitkään ja joka tulkitsi Suomen pyrkimykset erillisrauhaan petokseksi. Eikä tämä toki yllättävää ollut: Neuvostoliiton alati kiristyviin rauhanehtoihin suostuminen merkitsisi sitä, että Suomen olisi kohdeltava Saksaa vihollisena ja ajettava saksalaissotilaat maasta, mikä ei luonnollisestikaan sopinut saksalaisten suunnitelmin niiden otellessa Neuvostoliiton kanssa mm. puolustuspoliittisesti merkittävän Itämeren herruudesta.

Niinpä molemmat olivat aloittaneet kaikessa hiljaisuudessa valmistautua eri vaihtoehtoihin.


Helmikuussa 1944 Hitler alkoi varautua Suomen erillisrauhan jälkeisiin toimiin

Helmikuun puolessavälissä Hitler antaa määräykset operaatioista Tanne Ost ja Tanne West, joilla se varautui tilanteeseen, jossa Suomi todella irtautuisi sodasta. Tanne Westissä se valtaisi Ahvenanmaan (ja turvaisi näin strategisesti tärkeän sijainnin Suomenlahden suun kontrollin), Tanne Ost puolestaan miehittäisi Suursaaren, mikä avulla Saksan olisi mahdollista kontrolloida Suomenlahtea sen perukoille saakka ja estää näin neuvostolaivaston toiminta. Huhtikuun alussa operaatioihin lisätään vielä Pohjois-Suomen mahdollisia sotatoimia koskeva Birke, jossa määritellään Suomesta vetäytyminen ja jälkeen jäävän materiaalin tuhoaminen.

Suomen kannalta tuhoisimpia suunnitelmia laaditaan kuitenkin Kremlissä.


Viimeistään huhtikuussa 1944 Stavkan vahvistamat suunnitelmat sinetöivät Suomen kohtalon

Päätös suurhyökkäyksestä tehdään

12.4.1944 Neuvostoliiton valtakunnan puolustuskomitea päättää tulevan kesän suuroperaatioista: strategisten iskujen sarjasta, johon kuuluu mm. hyökkäys Karjalan Kannakselle. Reilu kaksi viikkoa myöhemmin maan ylin sodanjohto, Stavka, vahvistaa päätöksen.

Gummeruksen Jatkosota Kronikka on erinomainen ja hankkimisen arvoinen hakuteos, joka käy sotaa läpi päivä päivältä.

Karjalan, Aunuksen ja Maaselän Kannaksille suunnattua uhkaa perustellaan ”suomalaisten taholta Leningradiin kohdistuvan uhan eliminoinnilla.” Sitä Suomi ei ole toki ollut eikä ole vieläkään, mutta kuten jo Mainilan laukaukset aikanaan osoittivat: jos ei oikeaa syytä aggressioille ole, niin itänaapuri sellaisen kyllä keksii.

Hyökkäyksen ensisijainen tavoite on työntää suomalaiset kaikilla suunnilla vuoden 1940 rajalle, sillä sen Neuvostoliitto on jo neuvotteluissa tehnyt moneen kertaan selväksi, että paluusta ennen sen aloittamaa Talvisotaa 1939 vallinneille Suomen rajoille ei edes keskusteltaisi.

Suomen rauhanpyrkimyksistä suuttuneena Saksa on keskeyttänyt Suomen kannalta elintärkeän elintarviketuonnin 3.4. ja 18. päivä huhtikuuta Hitler kieltää aseidenkin toimittamisen Suomeen. Viikkoa aiemmin Suomeen on kuitenkin saatu ensimmäinen erä panssarinyrkin ja panssarikauhun nimellä tunnettuja panssarintorjunta-aseita, joiden merkitys nousisi kesä- heinäkuussa edessä olevissa taisteluissa elintärkeäksi.

Mutta vielä sitäkään ei tiedetä.


Ensimmäiset panssarinyrkin nimellä tunnetut kertasingot saatiin Suomeen Saksasta huhtikuussa 1944

Huoli kasvaa

3. toukokuuta Leningradin Rintaman komentaja, kenraali Leonid Govorov, vahvistaa hyökkäyssuunnitelman Karjalan Kannakselle. Suomalaisten sinnikäs vastarinta on tarkoitus murtaa voimakkaalla tykistövalmistelulla ja keskitetyllä nopealla hyökkäyksellä kohti Viipuria.

Toukokuussa suurhyökkäyksestä alettiin olla huolissaan jo ay-liikkeessäkin

Viikkoa myöhemmin ylipäällikkö C.G.E.Mannerheim esittää joukkojensa komentajille lähettämässään tiukkasanaisessa kirjeessään tyytymättömyytensä Kannaksella hitaasti edenneisiin linnoitustöihin, joita hän pitää suomalaisasemien puolustamisen kannalta erittäin tärkeinä, vaikka ei vielä uskokaan suurhyökkäykseen aivan lähitulevaisuudessa.

Siitä lähtien, kun Suomi hylkäsi Neuvostoliiton vaatimat rauhanehdot, on Suomessa voitu vain arvuutella vihollisen seuraavaa liikettä. 21. toukokuuta Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön SAK:n puheenjohtaja Eero A.Vuorikin nostaa esiin odotettavissa olevan neuvostojoukkojen suurhyökkäyksen uhan.

”Rintamalla on ollut rauhallista, mutta on varauduttava siihen, että se voi muuttua suuremmaksi toimeliaisuudeksi Neuvostoliiton taholta”, hän varoittaa liittonsa valtuustossa pitämässään puheessa.

Ja jonkinlaista varautumista on havaittavissakin, ei tosin juurikaan Suomen puolella.


Panssarivaunukokeiluja Äänislinnassa toukokuussa 1944

22.5. Leningradin Rintaman tueksi irrotetun 21. Armeijan tykistön ja panssarijoukkojen siirto Kannakselle alkaa, yön turvin suomalaisilta salassa. Edelliset viikot ovat kuluneet tiiviissä harjoituksissa, jotka Puna-armeija on ottanut tosissaan. Hankkimiensa tiedustelutietojen perusteella on Leningradin lounaispuolelle rakennettu täysin suomalaisten pääasemaa vastaava harjoitusmaasto, jossa taisteluosastot ovat harjoitelleet tulevia hyökkäyksiään.

27.5. Lentorykmentti 4 saa käskyn suorittaa ilmavalvontakuvauksia Karjalan Kannaksen yllä. Kuvauksia jatketaan kaikkiaan kuutena päivänä. Ilmakuvasarjat toimitetaan 2.-8.6. välisenä aikana IV Armeijakunnan esikuntaan… josta ne lähetetään niitä sen kummemmin läpikäymättä tykistöosastolle ja jäädään Gummeruksen Jatkosota Kronikka-teoksen mukaan ”ilmeisesti odottamaan, että Ilmavoimien Kuvakeskus lähettäisi heille tulkitut kuvasarjat.”

Jos kuvat olisi käyty läpi, olisi niistä havaittu, että niissä on näkyvissä hyökkäykseen selvästi viittaavia valmisteluja.


Toukokuun lopulla aloitetut ilmakuvaukset paljastivat hyökkäykseen selvästi viittaavia merkkejä

Viimeiset hetket

4.6. Puna-armeija aloittaa 21. Armeijan taisteluosastojen siirron Karjalan Kannakselle, mikä saadaan loppuun kolme päivää myöhemmin.

Kuten aina, vallitsevaa tilannetta seurataan ja arvioidaan Karjalan Kannakselle sijoitettujen suomalaisjoukkojen keskuudessa nytkin. Joukkojen esikunnissa ei uskota Puna-armeijan lähiaikoina tapahtuvaan hyökkäykseen, joskin 18. Divisioonan esikunta ilmoittaa ”varmojen johtopäätösten teon olevan vielä ennenaikaista.”

Valkeasaaren lohkolle toukokuussa tullut 10. Divisioona kertoo odottavansa hyökkäystä, mutta vasta ”myöhemmin kesällä.” Myös 2. Divisioonan esikunnan mielestä neuvostojoukkojen yleishyökkäys on ”tuskin mahdollinen ennen heinäkuuta.”

On 8.6.1944.

Meneillään ovat viimeiset tunnit ennen Suomen sotavuosien verisimpiä viikkoja.


Neuvostoliiton 21. Armeija aloitti miehistön ja kaluston siirrot Karjalan Kannakselle toukokuun loppupuolella


Miten Suomi joutui Jatkosotaan? Kenttäpostia-lehden historiallisen erikoisnumeron löydät nyt lehtipisteistä kautta maan sekä  verkkokaupastamme. Lehteä on myynnissä rajoitetun ajan – osta siis omasi jo tänään!


Jaa kirjoitus:

3.6.2021 Tasavallan presidentin myöntämät kunniamerkit puolustusvoimain lippujuhlanpäivänä 4.6.2021

Ritarikuntien suurmestari, Tasavallan presidentti palkitsi Puolustusvoimain lippujuhlan päivänä 4.6. puolustusvoimien, rajavartiolaitoksen ja puolustusministeriön henkilökuntaa sekä maanpuolustustyössä ansioituneita henkilöitä. 



Veteraaniliitot onnittelevat seuraavia vapaaehtoiskenttänsä toimijoita 4.6.2021 myönnettyjen kunniamerkkien johdosta: 

 

Suomen Valkoisen Ruusun ritarimerkki 

 

Viitanen, Pauli Hannu Olavi, kauppatieteiden maisteri, Espoo 

Laine, Esko Olavi, rovasti, Turku 

 

Suomen Valkoisen Ruusun ansioristi 

 

Haavikko, Hannu Heikki, työpäällikkö, Rovaniemi 

Heikkilä, Aarne Matti, kunnallisneuvos, Seinäjoki 

Lepänhaara, Leo Eero, puheenjohtaja, Seinäjoki 

Wright, Tia Maria, Humanististen tieteiden kandidaatti, Lake Worth, Yhdysvallat 

 

Suomen Valkoisen Ruusun 1 lk mitali kultaristein 

 

Hinkkanen, Arja Kaarina, diplomi-insinööri, Kouvola  

Kaasalainen, Sari Hannele, johdon sihteeri, Helsinki 

Kamppi, Tapio Ilmari, tuotantoneuvoja, Kankaanpää 

Puumalainen, Erkki Kalervo, toimitusjohtaja, Helsinki 

Uotila, Paula Kaarina, talouspäällikkö, Pöytyä 

Ylitalo, Tarja Maria, artisti, Pello 

 

Suomen Valkoisen Ruusun 1 lk mitali 

 

Alo, Timo Jorma Pellervo, myyntineuvottelija, Virolahti 

Kestilä, Ritva Kyllikki, kirjanpitäjä, Rovaniemi 

Korhonen, Antero Johannes, nuorisonohjaaja, Kouvola 

Leimu, Merja Leena, kirjanpitäjä, Ristijärvi 

Malinen, Reijo Kauko, myyntimies, Kajaani 

Nieminen, Eila Annikki, kassanhoitaja, Tervola 

 

Suomen Valkoisen Ruusun mitali 

 

Korkalainen, Kari Antero, betonimies, Kouvola 

 

Suomen Leijonan 1 luokan ritarimerkki 

 

Harakka, Paavo, kunnallisneuvos, Nurmes 

 

Suomen Leijonan ritarimerkki 

 

Mellenius, Pentti Niilo August, paikallisjohtaja, Kempele 

 

Suomen Leijonan ansioristi 

 

Kukkonen, Jorma Juhani, myyntipäällikkö, Oulu 

Lindroth, Hannu Olavi, toimitusjohtaja, Helsinki 

 



 

 

Jaa kirjoitus:

2.6.2021 Kannaksen verinen kesä 1944 osa 1: Suomea pakotetaan rauhaan neuvottelupöydissä ja pommisuojissa

Puna-armeijan suurhyökkäys Karjalan Kannaksella 1944 aloitti sotavuosiemme verisimmät viikot. Kolmiosainen juttusarjamme kertoo, kuinka toivoton Suomen tilanne oli sitä ennen… ja sen aikana. Sarjan kakkososan löydät täältä ja kolmannen osan täältä.


Kevät 1944 oli ollut Suomen sotarintamilla varsin rauhallista. Politiikan taistelukentillä rintamalinjat kuitenkin kiristyvät ennennäkemättömästi Neuvostoliiton ajaessa entistä päättäväisemmin suunnitelmaansa pakottaa Suomi erillisrauhaan, eli irtautumaan sodasta, mitä Suomen muuten mahdotonta taistoa niin sotilaallisella kuin materiaalisella avulla tukenut Saksa ei hyväksy.

Suomi on tilanteessa, jossa se ei voi voittaa. Pitkittynyt sota on kuluttanut niin miesten kuin kotirintaman taistelutahtoa, samoin kuin uskoa sodan jatkamisen perusteisiin. Samaan aikaan koko maanosaa nyt jo viidettä vuotta myllertävä maailmansota on katkaissut viennin ja tuonnin ja Suomi on käytännössä riippuvainen Saksan elintarviketoimituksista, jotka se on jo kertaalleen katkaissut vastalauseensa Suomen rauhantunnusteluille.

Miten tähän oli oikein päädytty?


Marras-joulukuun vaihteessa 1943 käyty Teheranin konferenssissa Stalin sai käytännössä vapaat kädet suunnitelmilleen

Teheranin konferenssin tuhoisa perintö

Myös Yhdysvallat on vahvasti erillisrauhan kannalla ja on tammikuun lopulla 1944 Helsinkiin lähettämässään nootissa muistuttanut, että mitä kauemmin Suomi sotaa jatkaa, sitä huonompia rauhanehtoja se voi odottaa. Joulukuussa 1943 päättyneessä Teheranin konferenssissa se on antanut Neuvostoliitolle siunauksensa strategisesti merkittäviin suomalaiskaupunkeihin kohdistuviin suurpommituksiin, joiden tavoitteena on pakottaa suomalaiset neuvottelupöytään.

Ensimmäinen tuhoisista pommituksista kohdistuu Helsinkiin 6.-7. helmikuuta. Pääkaupunkiseutua turvaavan ilmatorjunnan sulkutulen avulla suurin osa vihollisen pommikoneista pakotetaan pudottamaan lastinsa kaupungin ulkopuolelle. Tästäkin huolimatta 103 helsinkiläistä saa surmansa ja toista sataa haavoittuu. Lisäksi pommituksissa tuhotaan 28 rakennusta, näiden joukossa Helsingin rautatieasema.


Tuhannet ja taas tuhannet suomalaiset joutuivat pakenemaan kotikaupungeistaan pommitusten alta

Neljä päivää myöhemmin kohteena on Kotka, jota pommitetaan 150 koneen voimin. Isku tappaa seitsemän.

16.-17.2. helsinkiläisten henkistä kanttia koetellaan jälleen. Ilmatorjunnan sulkutuli tekee jälleen parhaansa ja hyökkäyksen ensimmäisessä aallossa vain muutama läpimurtoa yrittäneestä 120 viholliskoneesta pääsee läpi ja kaupunkiin onnistutaan pudottamaan ”vain” vajaat sata pommia. Kaikkiaan Helsingin ilmatorjunta ampuu illan ja yön aikana taivaalle liki 18 000 kranaattia.Toinen aalto alkaa välittömästi ensimmäisen jälkeen ja aamuun mennessä on kaupunkia moukaroinut kolmisensataa konetta. Edellisen pommituksen seurauksena asukkaat ovat oppineet hakeutumaan suojaan heti hälytyksen alkaessa, mutta kuolonuhreja – siviilejä ja täysin turhaan – tulee 25.


Helsingin ilmatorjunta osoittautui suurpommitusten aikaan erinomaiseksi. Kuvassa Taivaskallion torjuntasektorin 75 ItK/27 -ilmatorjuntakanuunan sulkutulta (kuva: SA-kuva)

Muutaman viikon päästä kohteena on tähän saakka lähes täysin ilmapommituksilta säästynyt Oulu. Helmikuun 21. päivän iltana kahdeksana aaltona kaupunkiin hyökänneen viholliskonejoukon myötä alkaa viikon kestävä piina, jonka aikana viisi kuolee, yli 30 loukkaantuu ja toista sataa rakennusta tuhoutuu. Kuun loppuun mennessä on kaupungin 27 000 asukkaasta paennut jo yli 6000.


Oulun kolmas pommitus käynnisti suurpalon, joka tuhosi liki 70 rakennusta

Helsingin kolmas suurpommitus alkaa illalla 26.2., ollen hyökkäyksistä tuhoisin. Yhteensä kaupunkiin hyökkää yli 500 konetta ja vaikka Helsingin ilmatorjuntaa on vahvistettu entisestään ja suurin osa pommituksista onnistutaan tälläkin kertaa torjumaan (n. 9000 pommista vain 350 räjähtää kaupungissa), on tuho sen mukaista. Henkilövahinkojen (18 kuollutta) lisäksi aineelliset vauriot ovat merkittävät. Pommitukset tuhoamien 60 rakennuksen joukossa on korvaamatonta kulttuurihistoriallista perintöä: mm. Helsingin Yliopiston päärakennuksen vanha osa freskoineen tuhoutuu käytännössä täysin.

Vaan… onnistuuko Neuvostoliitto tavoitteessaan?


Helsinkin suurpommitusten kolmas yö tuhosi kulttuurihistoriallisesti merkittäviä rakennuksia, kuten Helsingin Yliopiston päärakennuksen (kuva: SA-kuva)

Neuvottelupöytään Neuvostoliiton kanssa, suutuksiin Saksan kanssa

Helmikuussa Suomen hallitus on pitkien neuvottelujen lopuksi päättänyt lähettää Suomen Moskovan- lähettiläänä toimineen ja Talvisodankin rauhaa neuvottelemassa olleen J.K.Paasikiven Tukholmaan tapaamaan Neuvostoliiton lähettilästä Aleksandra Kollontaita. Vaikka reissu pyritään julkisuuden ja spekulaatioiden minimoimiseksi naamioimaan ensin ”lääkärikäynniksi” ja myöhemmin ”kirjojen ostomatkaksi” herättää matka huomioita myös Saksassa.

Dagens Nyheter-lehden etusivu 25.2.1944

Neuvostoliitto ei tosin julkisuutta arkaile: pitkien neuvottelujen päätyttyä Paasikivi saa kotiin viemiseksi listan Neuvostoliiton sanelemista rauhanehdoista ja jotta hänen matkansa todellisesta luonteesta ei jäisi kenellekään (lue: saksalaisille) mitään epäilystä, antaa Neuvostoliitto ne julkaistavaksi Ruotsin suurimman lehden Dagens Nyheterin etusivulla. Saksa ilmoittaa pitävänsä mahdollista erillisrauhaa ”selvänä petoksena”, josta se ”tulisi tekemään omat johtopäätöksensä.”

Suomelta vaaditaan paluuta Talvisodan päättäneen Moskovan rauhan 1940 rajoille, suhteiden katkaisemista Saksaan, maassa olevien saksalaisten internoimista sekä sotakorvauksia. Suomelle on tehty selväksi, että sen on hyväksyttävä Neuvostoliiton sanelemista ehdoista ihan joka ikinen – muuten ei olisi Moskovan neuvottelupöytiin menemistä.

Neuvostoliiton suostuteltua Suomea rauhaan niin Helsinkiin kuin Ouluun lähettämiensä terveisten kautta, kokoontuu eduskunta 29.2.1944 salaiseksi julistettuun istuntoon, jonka päätteeksi järjestetyn äänestyksen (105-78) perusteella hallitukselle annetaan valtuudet jatkaa rauhantunnusteluja.


Eduskunnan salaisessa istunnossa näkemykset siitä, miten Suomen tulisi edetä, erosivat toisistaan

Maaliskuun lopulla Paasikivi sekä maan entinen ulkoministeri Carl Enckell lentävät Moskovaan, missä neuvottelut jatkuvat tiukkasävyisinä. Mitään myönnytyksiä olisi Suomen turha odottaa, sillä Saksa on Moskovan silmissä jo hävinnyt sodan. Sotakorvausten määräkin tarkentuu ja vaatimusten määräksi ilmoitetaan 600 miljoonaa dollaria (nykyrahassa n. 7.4 miljardia euroa).

Takarajaksi ehtoihin vastaamiselle asetetaan 15.4.


Suomen neuvottelijat Paasikivi (vas.) ja Enckell tapasivat Moskovassa Molotovin useita kertoja

Neuvottelut päättyvät

Gummeruksen Jatkosota Kronikka on erinomainen ja hankkimisen arvoinen hakuteos, joka käy sotaa läpi päivä päivältä

Suomeen palattua delegaatio esittelee käytyjen neuvottelujen sisällön. Paasikivi on ainoa, joka olisi valmis hyväksymään ne. Pelko siitä, että vaatimukset Suomen kieltäytyessä näistä ehdoista jatkossa vain kovenisivat, on ymmärrettävä, mutta presidentti Risto Rytin tuskastunut näkemys on synkkä.

”Nämä ehdot tuhoavat meidän itsenäisyytemme. Sen pahempaa ei voi tulla.”

Selonteon saavuttaessa Arkadianmäen on eduskunnan vastaus yksimielinen kautta puoluerajojen ja ryhmittymien, minkä perusteella hallitus laatii vastineensa

”Niiden hyväksyminen horjuttaisi Suomen olemassaolon edellytyksiä ja ne sälyttäisivät sille taakkoja, jotka runsaasti ylittäisivät sen kestokyvyn rajat.”

Juuri ennen määräajan umpeutumista Neuvostoliitto saa Suomen vastauksen.

Se on ei.


Kevääseen 1944 mennessä Suomi oli ajettu ahtaalle joka suunnasta (kuvituskuva: SA-kuva)


Miten Suomi joutui Jatkosotaan? Kenttäpostia-lehden historiallisen erikoisnumeron löydät nyt lehtipisteistä kautta maan sekä  verkkokaupastamme. Lehteä on myynnissä rajoitetun ajan – osta siis omasi jo tänään!


 

Jaa kirjoitus:

31.5.2021 #Nytonteidänvuoronne- kuntavaalikampanjassa veteraanit haastavat Suomen miehet puolustamaan demokratiaa

Demokratian ja itsenäisen Suomen ydinajatus on aina ollut kansalaisten äänen tasapuolisessa kuuntelussa ja kunnioittamisessa.  Tilastokeskuksen tietojen ja Vaalitutkimus –konsortion mukaan täysi-ikäisten miesten äänestysaktiivisuus on kuitenkin ollut kuntavaaleissa naisten aktivisuutta alhaisempaa vuodesta 1984 lähtien.

Sosped säätiön Feeniks-hankkeen #Nytonteidänvuoronne- kampanja aikoo muuttaa tämän.  


 


Uusien sukupolvien vuoro puolustaa demokratiaa

 – Alhaisempi äänestysaktiivisuus liittyy sukupuolen lisäksi matalaan koulutusasteeseen, nuoreen ikään ja esimerkiksi työttömyyteen.  Lähestyvät kuntavaalit ovatkin demokratiamme kannalta hyvin tärkeät, koska koronapandemian ja nousevien työttömyyslukujen lisäksi demokratiaa on haastettu instituutiona maailmalla vuoden 2020 aikana poikkeuksellisen paljon, muistuttaa Feeniks-hankkeen hankepäällikkö Miikka Vuorinen 

 Nimensä sosiaalisessa mediassa pyörivä valtakunnallinen kampanja sai siinä esiintyviltä sotaveteraaneilta, jotka kampanjavideoissa ja muissa somesisällöissä muistuttavat, että nyt on meidän muiden vuoro tehdä osamme demokratian säilymiseksi.  

 Lisäksi ehdokkaat kautta maan ja puoluerajojen kertovat, miksi vaaleilla ja äänestämisellä on väliä.   


Sotaveteraaneista kampanjassa nähdään Ilmari Koppinen Salosta (vas.) sekä Hannes Tuovinen Nummelasta

Demokratiaa ei ole varaa ottaa itsestäänselvyytenä

Kampanjaa ovat Feeniksin kanssa toteuttamassa mm. Sotaveteraaniliitto ja Rauhanturvaajaliitto, joiden jäsenet ovat omakohtaisesti saaneet kokea, että demokratia on jotain, jota ei voi ottaa itsestäänselvyytenä.  

 – Veteraanimme jos ketkä tietävät, kuinka kova hinta Suomen demokratiasta on maksettu. Heidän sukupolvensa joutui sitä aikanaan puolustamaan ase kädessä rintamalla, nyt on seuraavien sukuolvien vuoro tehdä osansa demokratiasta huolehtimiseksi. Nyt sitä puolustetaan vaalikopeissa ja kynä kädessä, muistutetaan Sotaveteraaniliitosta.  

 – Demokratia on keskeinen vakaata yhteiskuntaa ja työtämme. Nämä ovat asioita, joita jäsenemme ovat olleet turvaamassa ympäri maailman. Liian monessa paikassa se on yhä jotain, josta ihmiset voivat vain haaveilla, kerrotaan Rauhanturvaajaliitosta kampanjaan osallistumisen taustoista.   

 Em. liittojen lisäksi mukana ovat Miessakit ry sekä Humak – korkeakoulun ja Into Kustannuksen Omakehu-hanke. 

Kampanjan Facebook-sivu löytyy täältä,  lisäksi sisältöä löytyy somen eri kanavista aihetunnisteella #Nytonteidänvuoronne. Muista jakaa – näin sinäkin olet osaltasi pitämässä huolta demokratiasta!


 

Jaa kirjoitus:

30.5.2021 70 vuotta sitä saatiin odottaa, mutta tänä Puolustusvoimain lippujuhlan päivänä lotat saavat vihdoin osoittaa kunniaa Mannerheimille

C.G.E. Mannerheim 1867-1951

Kesäkuun 4. päivää, Mannerheimin syntymäpäivää, on vuodesta 1942 vietetty Puolustusvoimain lippujuhlan päivänä. Päivän virallinen ohjelma käynnistyy perinteisesti Hietaniemen hautausmaalla Sankariristillä sekä Mannerheimin haudalla toimitettavin seppeleenlaskuin.

Puolustusvoiman komentajan sekä Helsingissä palvelevan kenraalikunnan seppeleenlaskun jälkeen ovat vuorossa maanpuolustusjärjestöt, joiden keskuudesta vuosittain valitaan yksi toimija hoitamaan tätä kunniatehtävää. Viime vuonna maanpuolustusjärjestöjen seppeleen laski Jääkärisäätiö, sitä edellisenä Maanpuolustuskiltojen liitto.

Tilaisuus on juhlava kenelle tahansa, mutta tänä vuonna seppeleen laskevalle Lotta Svärd-säätiölle on kyseessä ihan erityisen merkityksellinen hetki, eikä vain siksi, että tänä vuonna perustamisensa 100-vuotisjuhlaa viettävä järjestö on tehtävässä ensimmäistä kertaa.

Tämä on nimittäin hetki, jota he ovat saaneet odottaa 70 vuoden ajan.


Puolustusvoimien komentaja Timo Kivinen laskee seppelettä lippujuhlanpäivänä 2020 (kuva: Puolustusvoimat)

Koko kansan suru

27.1.1951 Suomen kansan yhdisti yhteinen suru. Syy oli maan juuri saamassa uutisessa: Suomen Marsalkka Mannerheim, ylipäällikkö, joka kerran oli yhdistänyt samaisen kansan taistoon kaikkien yhteistä vihollista vastaan, oli poissa.

2.2.1951 hänen ruumiinsa lennätettiin Sveitsistä Suomeen, minkä jälkeen arkku vietiin Helsingin Tuomiokirkkoon. Kahden päivän ajan kansalla oli tilaisuus käydä Tuomiokirkossa jättämässä jäähyväisensä herrasmiehelle ja upseerille, joka jätti niin vahvan jäljen maamme historiaan, että vielä yli puoli vuosisataa myöhemmin hänet valittaisiin historiamme Suurimmaksi Suomalaiseksi.


Mannerheimin arkku on saapunut Malmin lentokentälle Helsinkiin (kuva: Museovirasto)

Ja kansa tuli.

Suomen lipulla peitetyn arkun päällä lepäsivät hänen miekan ja marsalkan sauvansa lisäksi myös hänen kenraalin valkoinen turkishattunsa. Niiden alla lepäsi pitkän ja poikkeuksellisen taipaleen elänyt vainaja: aatelismies, sotilas, tutkimusretkeilijä ja valtionpäämies.

Mannerheimin pyynnöstä hänet tultaisiin hautaamaan vaatetuksessa, jossa kitetyi hänen ehkä tärkeimmäksi kokemansa rooli: marsalkan asussa.


Mannerheimin itsensä Aasian läpi suuntautuneella kaksivuotisella matkallaan 1906-1908 ottama kuva kiinalaisesta hautajaiskulkueesta (kuva: Museovirasto)

Tulijoita oli kymmeniä tuhansia. Kirkko pysyi avoinna läpi yön ja esimerkiksi iltakymmeneltä oli viisirivinen jono paikalla olleen Turun Sanomien toimittajan mukaan yli kilometrin mittainen. Kirkon ovet oli tarkoitus sulkea hautajaisia edeltävänä päivänä, lauantaina, kello 15, mutta tulijoita oli yhä niin paljon, että lisäaikaa annettiin vielä kolme tuntia.


Kymmenet tuhannet suomalaiset kävivät jättämässä jääyväiset Mannerheimin Tuomiokirkossa näytteillä olleella arkulla (kuva: Museovirasto)

Historian suurimmiksi tulisivat jäämään myös hänen sunnuntaina, helmikuun 4. päivänä järjestetyt hautajaisensa, joissa pelkästään hautaan laskua seuraamaan päässeiden määrä nousi kolmeenkymmeneentuhanteen.

Kirkosta tuodessa Mannerheimin arkku laskettiin kuuden mustan hevosen vetämälle, sodassa käytössä olleelle tykkilavetille, minkä jälkeen alkoi matka kohti Hietaniemen hautausmaata. Siellä hänet laskettaisiin lepoon tuhansien häntä palvelleiden ja kaikkensa antaneiden miesten joukkoon.


Mannerheimin hautamuistomerkille Hietaniemen hautausmaalla tehdään kunniakäyntejä myös itsenäisyyspäivänä sekä mm. valtiovierailujen yhteydessä (kuva: Museovirasto)

Helsingin kaduille johtajaansa hänen viimeiselle matkalleen saattamaan kokoontunut surusaattue oli kilometrien mittainen ja tapahtumaa seuranneiden määrän arvioidaan olleen 100 000-150 000. Tuo on paljon millä tahansa mittapuulla, mutta etenkin ottaen huomioon, että 1951 oli Suomen koko väkiluku reilu neljä miljoonaa.

Hautajaiset radioitiin kaikilla kanavilla ja niistä raportoimaan valittiin äänistä sinivalkoisin: selostajalegenda Pekka Tiilikainen. Elämänsä raskaimmaksi tehtäväksi myöhemmin luonnehtimansa päivän tunteikkuus oli liikaa jopa kaiken nähneelle konkarille ja kesken suoran lähetyksen myös hän purskahti itkuun.


Hautajaiskulkue keräsi Helsingin kaduille ennennäkemättömän yleisön (kuva: Museovirasto)

Huoli poliittisesta provokaatiosta

Tapahtuman suuruus ja sen saama laaja huomio herättivät myös huolta: pelättiin, että Suomen läpi sen sotavuosien luotsanneen ylipäällikön ja aikanaan nimenomaan valkoisen Suomen armeijaa johtaneen Mannerheimin hautajaiset tulkittaisiin (ei tarvitse arvailla missä suunnalla) provokaatioksi, joka pahimmillaan johtaisi ulkopoliittiseen selkkaukseen. Pelko oli niin vahva, että hallitus teki jopa periaatepäätöksen siitä, voisiko se virallisessa ominaisuudessaan edes osallistua hautajaisiin. Heidän näkemyksensä? Ei voisi.

Lopulta hautajaisiin uskaltautui silloisen hallituksen ministereistä vain kaksi: pääministeri Urho Kekkonen sekä ulkoministeri Åke Gartz.


Mannerheimin arkkua Hietaniemessä peittävä kukkameri (kuva: Sotamuseo)

Äänekkäimmät vastustajat kotimaassa vaativat jopa, että hautajaiset järjestettäisiin pienimuotoisena ja ilman julkisuutta, unohtaen sen, että Mannerheim oli yhdistänyt kansan paitsi kuolemassaan, myös eläessään.

Totta, sisällissodassa Mannerheim oli johtanut valkoista armeijaa, mutta se oli tuolloin myös maan laillista hallitusta edustava ja puolustava sotaväki. Mannerheim oli kuitenkin myös se, joka päiväkäskyllään pisti lopun 16.toukokuuta vietettävälle valkoisten voitonparaatin juhlapäivälle ja sen sijaan lanseerasi tätä nykyä Kaatuneitten muistopäivänä tunnetun, toukokuun kolmannelle sunnuntaille ajoittuvan yksimielisyyden ja kaikkien sankarivainajien muistopäivän.

Miehissään hän näki suomalaisen sotilaan – puoluekannasta, uskonnosta tai etnisyydestä riippumatta – ja osoitti päiväkäskyissään ja armeijaa puhutellessaan kiitollisuutta ja ihailua heistä kaikkien urhoollisuutta ja panosta kohtaan.


Mannerheimin Talvisodan päätyttyä antama päiväkäsky 34 on yksi hänen puhuttelevimpiaan (luettavissa sekä kuunneltavissa myös täällä)

Lotat sivuutettiin

Helmi Arneberg-Pentti ei suostunut hyväksymään lottien sivuuttamista (kuva: Lotta Svärd)

Sodanjälkeistä poliittista ilmapiiriä leimaava, yhä jatkuva pelko vanhaa vihollista kohtaan jätti kuitenkin jälkensä myös Mannerheimin hautajaisiin. Sen saivat kokea myös lotat, jotka muun kansan lailla halusivat osoittaa kunnioitusta ylipäällikölleen osallistumalla tämän hautajaisiin.

– Tätä ei pidetty poliittisen tilanteen vuoksi sopivana, vahvistaa Lotta Svärd-säätiön toiminnanjohtaja Anne Nurminen nyt.

Vaan jos oli sisukas suomalainen sotilas, niin sitä oli myös suomalainen lotta.

– (Lottajärjestön puheenjohtajana kahteen otteeseen toiminut) Helmi Arneberg-Pentti oli ollut kaupungilla saatuaan tiedon, ettei lottien sallittaisi jättää hautajaisissa Mannerheimille jäähyväkisiä. Kukkakaupan ohi kävellessään hänen huomionsa kiinnittyi sen ikkunassa olleeseen hienoon kukkalaitteeseen ja hän sai idean. Siltä seisomalta hän marssi kukkakauppaan ja tilasi lottamerkin mallin mukaisen kukkalaitteen. Tämän jälkeen hän otti yhteyttä Gustav Ehrnroothiin (ratsuväen kenraalimajuri ja myöhemmin jalkaväenkenraaliksi kohonneen Adolfin isoveli) ja pyysi häneltä apua kukkalaitteen toimittamiseen Tuomiokirkkoon.

Ja kuinka ollakaan…

– Kun hautajaispäivä koitti, oli laite kenenkään tietämättä vain ”ilmestynyt” arkulle, Nurminen hymyilee.

Edessä oleva tilaisuus saa Nurmisen selvästi kiitolliseksi ja ylpeäksi koko järjestönsä puolesta.

– Nyt me sitten päästään – ja vielä 100-vuotisjuhlavuonnamme! – laskemaan se seppele Mannerheimin haudalle. Ihan virallisesti.


Lotta Svärd Säätiön toiminnanjohtaja Anne Nurminen

Katri Innanen ja isoäitinsä muotokuva (kuva: Lotta Svärd Säätiö)

Eräälle lottien seppeledelegaatioon mukaan kutsutulle henkilölle hetki tulee olemaan ihan erityisen merkittävä. Hän on Katri Innanen, Arneberg-Pentin lapsenlapsi.

– On hienoa, että lotat pääsevät vihdoin laskemaan seppeleen Mannerheimin haudalle. Kuulin isoäitini ideoimasta kunnianosoituksesta vasta, kun valmistelin esitelmää Lottamuseolle naisten päivänä 2015 pidettyyn tilaisuuteen. Hän itse ei koskaan itse puhunut siitä. Niinpä olin erittäin otettu ja liikuttunut, kun sain kutsun tulla mukaan seppeleenlaskuun, Innanen iloitsee.

– Tämä on todella erityinen hetki minulle ja koen sen suurena kunniana isoäitini puolesta. Hänellä oli vahva kutsumus palvella vasta itsenäistynyttä isänmaata ja turvata sen olemassaolo. Hän puhui harvoin lotta-ajoistaan – sitä kun ei ajan hengen mukaisesti ollut sopivaa pitää esillä. Isoäitimme tunteet olisivat nyt varmasti monitahoiset: nöyryyttä, ylpeyttä ja iloa, että lotat saavat vihdoin jättää virallisesti tervehdyksensä Suomen marsalkka Mannerheimille.


Psst. Kiinnostaisiko päästä paikan päälle 70 vuoden takaisiin tunnelmiin? Videotaltioinnin Mannerheimin hautajaisista löydät täältä.



Lotta Svärd 100- vuotisjuhlavuosi on näkyvästi esillä myös Sotaveteraaniliiton viestinnässä ja Lotta Svärd- järjestöä eri teemojen kautta käsitteleviä artikkeleita julkaistaan vuoden aikana niin nettisivuillamme kuin Kenttäpostia-lehdessämme.

Jaa kirjoitus:

27.5.2021 Karjalan Valli-etsijäryhmän uusimmat löydöt Äyräpäässä: kaksi suomalaisvainajaa, yksi tuntolevy

Vaikka ollaan vasta toukokuussa, on Karjalan kannaksen taistelupaikoille jääneitä sankarivainajia etsivän Karjalan Valli-ryhmän kausi jo hyvässä vauhdissa.

Uusin löytö on parin viikon takaa Äyräpäästä.


Äyräpään harjua

Pettymyksestä yllätykseen

– Olimme liikkeellä pienellä joukolla, vain kolmella etsijällä. Suunnitelma oli tutkia suomalaisten asemia tien lähellä, yksi ryhmän perustajista, Vjatseslav ”Slava” Skokov kertoo.

– Jätimme auton tien varrelle ja lähdimme eräälle paikalle, jossa taistelukertomuksen mukaan puna-armeijalaiset tekivät sisään murron. Ajattelimme, että sieltä voi löytää sekä suomalaisia että venäläisiä kentälle jääneitä sotavainajia.

Ensimmäiset löydöt olivat hyvin tavalliset: hylsyjä, patruunoita, isoja sirpaleita. Yhdestä painaumasta löytyi kenttälapio nahkakoteloineen, muttei mitään muuta esineistöä.

– Toivon, että lapion omistaja selvisi sodasta.

Sitten yhden jäsenen metallinpaljastin sai hyvän signaalin.

– Se paljastui messinkisen petrolipainekeittimen osaksi. Hän päätteli, että se mahdollisesti kuului kaatuneen sotilaan omaisuuteen, ja ryhtyi haravoimaan lähellä olevaa maastoa. Ensiksi ilman tulosta, mutta sitten eräässä pommikuopassa metallinpaljastin piippasi korkeasti, ilmeisesti, koska sen kelan alla oli jotain alumiinista – ehkä tuntolevy, Skokov kertoo.

Sitä se ei kuitenkaan ollut, vaan joku alumiinivalmisteinen tuubi.

– Pettyneenä kaveri aikoi peittää kaivamansa montun, mutta huomasi sitten jotain. Hänen esiin kaivamansa alumiinisen tuubin vieressä maasta harotti jotain: ihmisen kyynärpää.


Paikalta löytyneet kenttälapio sekä petroolikeittimen osa

Kahden suomalaisen hauta

Nyt löytäjän harjaantuneet silmät alkoivat hahmottaa pommikuopan ihan eri lailla. Hän huomasi sen muistuttavan hautaa, koska sen reunalla, kyynärpään lähellä, oli isohko kivi.

Soralla peitetty hautakuoppa

– Arvelimme, että kivi oli asetettu kaatuneen päälle, ja siihen oli hiilellä kirjoitettu lyhyt tieto kaatuneesta. Teimme pienen montun kiven viereen, mutta sitten toisaalta, koivun juurten alta, tulikin esiin reisiluu. Näin tajusimme, että kuopassa olisi vähintään kaksi sotavainajaa.

Tunnelma ja odotukset alkoivat löytöjen lisääntyessä nousta. Reisiluun läheltä löytyi myös suomalaisia housunnappeja.

Onneksi päivä oli vasta alussa ja autollekin oli lyhyt matka, Skokov henkäisee.

– Otimme autosta kaikki varusteet – istutuslapiot, retkisahan, kirveen, ämpärin, pinpointterit, muovipussit, ja lisäksi vesipullot ja eväät. Etsintämaastona paikka on vaikea: kiviä, juurakkoa, iso kuoppa…  oli selvää, että tulisimme viettämään tässä samassa kuopassa koko päivän.

Kaivauksia jatkettiin kiireettä.

– Kaksi etsijöistä kaivoi soraa käsillä ja istutuslapioilla ja nosti sitä kuopasta ämpärillä. Kolmas sahasi juuria ja välillä tutki nostettua soraa metallinpaljastimella. Kuopassa oli paljon sirpaleita. Suomalaisten nappien lisäksi löysimme myös markan kolikon.


Sotilaiden yhteydestä löytynyttä tarpeistoa – yläreunassa etsinnän alkuun johdattanut hammastahnatuubi

Toivoa toisenkin tunnistamisesta

Tässä vaiheessa etsijät olivat jo varmoja siitä, että kaivoivat esiin kahta suomalaista sankarivainajaa.

– He makasivat pommikuopassa poikittain. Molemmalla oli sirpalehaavoja päissä, toisella lisäksi oikeassa jalassa. Ensimmäinen sotilas oli todella nuori: vain n. 18-20 vuotta vanha. Toinen, vanhempi, oli noin 30-vuotias.  Vanhemmassa sotilaassa havaitsimme lisäksi huonosti parantuneet olkaluun ja solisluun murtumat, mahdollisesti Talvisodan vammoja. Hampaissa oli neljä paikkaa.

Nuoren sankarivainajan tuntolevyä ei tarvinnut onneksi kauaa etsiä.

– Vanhemmalta sitä sen sijaan ei löytynyt, Skokov harmittelee.

– Mutta toivo vielä elää – erikoiset tuntomerkit voivat auttaa hänen tunnistamisessaan. Nuoren sotilaan yksikkö oli Erillinen Pataljoona 25, mutta hallussamme olevat tiedot katoamispäivästä ovat ristiriitaisia: yhdessä lähteessä päivämääräksi mainitaan 5.7.1944, toisessa 6.7.


Nuoremman vainajan tuntolevy

Vaikka selvitystyötä aina jonkin verran hidastavatkin, eivät tällaiset ristiriitaisuudet ole poikkeuksellisia. Etenkin taistelujen ollessa pahimmillaan, sekä niiden jatkuessa, on tiedonkulkukin hankalaa ja yleensä mahdotonta varmistaa.

Lähemmässä tarkastelussa kaiken alkuun sysännyt alumiiniesine paljastui aikaisintaan 1950-luvulta peräisin olevaksi venäläiseksi hammastahnatuubiksi, eli jonkin ohikulkijan maastoon välinpitämättömyyttään heittämäksi roskaksi. Se oli kuitenkin onneksi sattunut osumaan pommikuopan läheisyyteen, minkä ansiosta nyt, yli puoli vuosisataa myöhemmin, aiheutti hälytyksen, jota ilman ei paikkaa olisi alettu tutkia ja tämänpäiväiset löydöt olisivat jääneet tekemättä.

– Sanoisin sitä suoranaiseksi ihmeeksi, Skokov sanoo nyt.

Koska ryhmän koko päivä meni yhtä ja samaa kuoppaa tutkiessa, eivät he ehtineet laajentaa etsintöjään läheiseen maastoon. Se jää vielä odottamaan, mutta Skokov on toiveikas.

– Voimme hyvinkin löytää vielä lisää vainajia lähellä olevista kuopista.


Kotiinpääsyä odottaa jo yli 40 sotavainajaa

Haasteitakin kuitenkin on.

Vjatseslav ”Slava” Skokov on palkittu työstään Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen ansiomitalilla

– Olemme tämän vuoden aikana törmänneet Äyräpään alueella ikävään tilanteeseen: vielä 1990-luvulla vainajia nostettiin huonosti ja löytöpaikalta on saatettu viedä vain joitain pieniä luita ja kenties löytynyt tuntolevy. Nyt ollaan tilanteessa, jossa loppuja jäänteitä nostetaan, mutta ilman tuntolevyä on melkein mahdotonta lähteä arvailemaan, kuka kyseessä on, hän harmittelee.

Lisäksi harmia ovat aiheuttaneet luvattomien etsijöiden omin päin tekemät etsinnät, joissa kaivauksia tehdään ilman kunnon osaamista ja asiaan kuuluvaa raportointia ja esiin kaivetut jäänteet saatetaan kokonaisuudessaan jättää maastoon eikä mitään luvan saaneiden etsijäryhmien noudattamaa protokollaa seurata.

Suomessa ollaan tällä hetkellä toiveikkaita sen suhteen, että täysin rokotetut päästettäisiin Kannakselle jo tänä syksynä, jotta kotiin päästäisiin jatkotutkimuksia varten noutamaan paitsi tämän, myös viime vuoden etsintäkauden aikana löydetyt vainajat. Skokov ei pidä tätä kovinkaan todennäköisenä.

– Tällä hetkellä Venäjällä rokotukset etenevät liian hitaasti – tähän mennessä on rokotettu vasta n. 7.8% väestöstä. Espanjan konsulaatti haki omat, Saksan armeijan riveissä palvelleet ja Pietarin eteläpuolelta löydetyt vainajansa viime vuonna Espanjaan, mutta silloin oli kyse vain pienestä määrästä – muistaakseni neljästä tai viidestä. Suomalaisvainajia on Kannaksella ja Itä-Karjalassa odottamassa jo yli 40.


Juttuja ryhmän aikaisemmista löydöistä löydät sivuiltamme täältä:


 

Kuvat ovat peräisin Karjalan Valli-ryhmän Facebook-sivulta, jonne he päivittävät etsintöjensä kulkua. Suosittelemme ehdottomasti ryhmän seuraajaksi liittymistä!

Jaa kirjoitus: