Uutiset

21.1.2022 RES ja RUL marssivat rahaa Veteraanikeräykselle

Suomen Reserviupseeriliitto haastoi toukokuussa 2021 Reserviläisliiton leikkimieliseen marssikilpailuun vuoden 1941 maaottelumarssin hengessä. Tavoitteena oli saada molempien liittojen piirit ja yhdistykset mukaan haastekampanjaan ja siten mahdollisimman moni reserviläinen marssimaan.

Lahjoitusshekin luovuttivat Suomen Reserviupseeriliiton toiminnanjohtaja Janne Kosonen (oik.) ja Reserviläisliiton toiminnanjohtaja Minna Nenonen. Vastaanottajina Seppo Savolainen (Sotainvalidien Veljesliitto), Sakari Martimo (Suomen Sotaveteraaniliitto), Heikki Karhu (Rintamaveteraaniliitto).

Muistomarssin ajankohdaksi valittiin Suomi-Ruotsi maaottelumarssin mukaisesti 4.-25.5.2021, jonka aikana vähintään kymmenen kilometrin yhtenäisen marssin suorittaneet henkilöt laskettiin mukaan marssihaasteeseen.

Muistomarssilla liitot halusivat paitsi kannustaa reserviläisiä liikkumaan myös kunnioittaa veteraanisukupolvea. Niin Reserviläisliitto kuin Suomen Reserviupseeriliittokin sitoutuivat lahjoittamaan Maaottelumarssin hengessä Veteraanikeräykselle 500 euron lahjoituksen, jonka lisäksi liitot maksoivat jokaisesta 500 marssijaa ylittäneestä marssijasta yhden euron aina 2000 marssijaan saakka. Maaottelumarssin marssijat keräsivät Veteraanikeräykselle yhteensä 4 000 euroa.

Lahjoitusshekki luovutettiin Veteraanikeräykselle tänään torstaina 20.1.2022 veteraanijärjestöjen toimitiloissa Helsingin Pasilassa.

Haasteessa edellytetyn pituisen marssin suoritti toukokuun kolmeviikkoisen aikana yhteensä 5 021 osallistujia. Heistä 38 prosenttia kuului Reserviläisliittoon ja 33 prosenttia Reserviupseeriliittoon.

Suomen lisäksi marssisuorituksia kerättiin yhteensä kuudestatoista eri maasta, joihin lukeutuivat Ruotsi, Viro, Tanska, Saksa, Norja, Belgia, Bulgaria, Iso-Britannia, Espanja, Ranska, Itävalta, Australia, Singapore, Filippiinit, Japani ja Yhdysvallat.

Myös veteraaniliittojen toimihenkilöt osallistuivat alkukesästä marssiin enemmän kuin ahkerasti – lähes 100 prosenttia väestä oli mukana.

Maaottelumarssi sai runsaasti hyvää palautetta, ja Reserviläisliitto onkin lupautunut järjestämään haastemarssin myös ensi vuonna.

Jaa kirjoitus:

15.1.2022 Rauhansopimuksen viimeinen hinta

Neuvostoliitto yritti Suomen teollisuuden kaappausta

Suomi vapautui Liittoutuneiden valvontakomission (LVK) otteesta syyskuussa 1947. Toisen maailmansodan voidaan katsoa päättyneen tuolloin Suomen osalta.

Suomen turvallisuutta uhannut viimeinen tekijä oli ns. saksalaissaatavien siirto Neuvostoliitolle. Välirauhansopimuksen mukaan Suomessa ollut saksalainen sotilasomaisuus oli luovutettava venäläisille. Tähän omaisuuserään luettiin myös ne laskut Saksan Suomelle toimittamista sotatarvikkeista, joita ei ollut 19.9.1944 mennessä maksettu. Asia oli ilmeisesti jäänyt venäläisiltä vähälle huomiolle. Vuodenvaihteesta 1946-47 lähtien venäläisille tuli kiire saada asia heidän mieleiseensä ratkaisuun. Rauhanneuvottelut liittoutuneiden ja Saksan ns. satelliittien Italian, Unkarin, Romanian, Bulgarian ja Suomen välillä olivat alkaneet Pariisissa heinäkuussa 1946, ja ne olivat loppusuoralla tammikuussa 1947. Neuvostoliiton oli saatava kysymys pois päiväjärjestyksestä ennen rauhansopimuksen allekirjoittamista. Seuraavassa yhteenveto tästä aikanaan vähälle huomiolle jääneestä tapahtumavyyhdestä.

Moskova herää

Välirauhansopimuksen 16. artiklan tulkinnan nojalla myös Saksan ja Unkarin kansalaisten yksityis- omaisuuden maastavienti kiellettiin. Tämä noin 800 mmk suuruinen omaisuus otettiin valtion haltuun ja luovutettiin venäläisille pääosin elokuussa 1946. Prosessin viime vaiheessa venäläiset ottivat esille myös saksalaissaatavien siirron Neuvostoliitolle. Ulkomaankauppaministeri Anastas Mikojan esitti 13.8.1946 Suomen lähettiläälle Cay Sundströmille, että Neuvostoliitto voisi käyttää osan saksalaissaatavistaan suomalaisten teollisuusyritysten osakkeiden ostoon. Ministerin ilmoituksen mukaan asiasta olisi odotettavissa Helsingissä pian “konkreettinen ehdotus”. Samana päivänä lensi pääministeri Mauno Pekkalan johtama rauhanvaltuuskunta Pariisiin.

Seuraavana päivänä, heti asiasta kuultuaan, kirjoitti Paasikivi päiväkirjaansa: “Tämä on pirullinen aie. Tahtovat päästä kiinni meidän teollisuuteemme tällä tavalla”. Ehdotusta odotettiin yli kaksi viikkoa. Ilmeisesti venäläiset halusivat tehdä ehdotuksensa nimenomaan heitä mielistelevälle Pekkalalle. Kun hän oli elokuun lopulla Pariisissa, siirtyi asian esille ottaminenkin. Helsinkiin paluunsa jälkeen Pekkala kutsuttiin LVK:n G.M. Savonenkovin luokse, jossa paikalla oli myös myöhempi ulkomaankauppaministeri Pavel Kumykin. Hän oli ilmoittanut venäläisten olevan valmiita sijoittamaan saksansaataviaan “Suomen tuotantoelämän palvelukseen” ostamalla liikeyritysten osakkeita.

Pekkala kertoi sanoneensa, että ulkomaalaisten oikeus omistaa suomalaisyritysten osakkeita on lailla rajoitettu, joten lakia olisi muutettava. Kumykin ei ollut kantaansa muuttanut, vaan oli ilmoittanut, että venäläiset halusivat ostaa saksansaatavillaan Jäniskosken alueen Inarista, teollisuusyritysten osakkeita ja erilaista tavaraa. Paasikivi kertoo vastanneensa Pekkalalle, että asiasta olisi neuvoteltava teollisuuden edustajien, esim. Walter Gräsbeckin ja J. O. Söderhjelmin kanssa, minkä jälkeen pääministeri oli sanonut antavansa asian kauppa- ja teollisuusministeri Uuno Takin hoidettavaksi.

Paasikivi lyö tahdit torjuntataistelulle

Suomalaiset päättäjät oli nyt herätetty vastaiskuun, kun tiedossa oli venäläisten halu saada osuus suomalaisista teollisuusyrityksistä. Marssijärjestys, kuka teki mitäkin, ei ollut aivan tarkkaan todennettavissa, mutta pääteltävissä se oli. Todennäköisesti Suomen Puun jalostusteollisuuden Keskusliiton asiamies Söderhjelm sai Paasikiven tehtävän laatia selvityksen, mitä omaisuutta ja tavaraa voitai siin venäläisille vastikkeeksi tarjota. Vaihtoehdoista hän laati muistion, jonka luovutti 10. lokakuuta ministeri Takille. Söderhjelm toteaa muistionsa lopuksi, että venäläisten omistaessa suomalaisyhtiöiden osakkeita “tilanne muodostuisi ajan mittaan todennäköisesti kestämättömäksi”.

Lokakuun 26. päivänä, kauppa- ja teollisuusministeriö asetti “Neuvostoliiton saksalaissaatavien transferointitoimikunnan”, jonka puheenjohtajaksi määrättiin Suomen Pankin pääjohtaja Sakari Tuomioja ja jäseniksi vuorineuvokset Gräsbeck ja William Lehtinen ja lakitieteen tohtori Söderhjelm. Toimikunta kokoontui seuraavan kuukauden aikana kahdeksan kertaa. Se kävi läpi luovutuskohteita Söderhjelmin muistion pohjalta ja tuli teollisuusyritysten osakkeiden myynnin suhteen samaan johtopäätökseen kuin muistion tekijäkin oli tullut: Suomi ei luovuttaisi omistamiensa keskeisten liikeyritystensä osakkeita venäläisille.

Pavel Kumykinin johtama neuvotteluvaltuuskunta saapui Suomeen tammikuun alussa 1947. Pääministeri Pekkala ehti tarjota vieraille loppiaisaattona tervetuliaispäivällisen. Sen yhteydessä oli Kumykin selväsanaisesti ilmoittanut, että venäläisiä kiinnosti erityisesti osuus suomalaisista teollisuusyrityksistä. Hänen mukaansa venäläisten mukaantulo tarjoaisi “erinomaisia näköaloja, kun oli kysymys tulevasta viennistä itään”. Minkäänlaisia häiriöitä osakkeiden siirrosta venäläisille ei Suomen teollisuudelle aiheutuisi eikä järjestely maksaisi suomalaisille mitään. Päivällisten isäntä Pekkala oli ilmoittanut vastauspuheenvuorossaan suuresti arvostavansa venäläisten esittämää oivallista ratkaisumallia.

Ministerivaltuuskunta vaihdetaan virkamiehiin

Viralliset neuvottelut alkoivat 9. tammikuuta, suomalaiselta puolelta Pekkalan vetäminä. Pääministeri toisti valmiutensa luovuttaa suomalaisyritysten osakkeita, mutta tarkensi sanomaansa nyt niin, että helpoimmin kysymykseen tulisivat valtion kokonaan omistamat yritykset, joista hän mainitsi esimerkkinä Imatran Voima Oy:n, Enso Gutzeit Oy:n, Outokumpu Oy:n ja Valtion Metallitehtaat, joiden osakkeista puolet voitaisiin myydä neuvosto-osapuolelle. Ilmeisesti Pekkala toimi tuossa neuvottelussa Suomen valtuuskunnan puheenjohtajana pelkästään pääministerin aseman antamin valtuuksin. Valtioneuvoston käsittelyyn valtuuskunnan nimittäminen tuli 14.1.

Edellisen päivän ulkoasianvaliokunnan kokouksessa oli lyöty lukkoon suuntaviivat neuvottelijoille. Pöytäkirjaan merkittiin tasavallan presidentin korostaneen, että ”oli jyrkästi pidettävä kiinni siitä, ettei Neuvostoliiton taholta tehtyjä ehdotuksia v. 1944 hintojen soveltamisesta ja sekayhtiöiden luomisesta voida hyväksyä”. Presidentti halusi torjua, ettei valtion omistamien yhtiöiden osakkaiksi tule venäläisiä. Valtuuskunnan puheenjohtajaksi nimitettiin pääministeri Pekkala ja jäseniksi ministerit Uuno Takki, Onni Hiltunen, Rafael Törngren, Yrjö Murto ja Lauri Heljas. Pöytäkirjaan merkittiin vielä, että “valtioneuvosto yksimielisesti hyväksyi sen kannan, ettei Neuvostoliiton ehdotusta suomalais-neuvostolaisiksi sekayhtiöiksi voida hyväksyä”.

Pekkalan aikaisemmin esittämistä lupauksista Paasikivi sai kuulla vasta valtuuskunnan nimittämisen jälkeen – ja raivostui. Tammikuun 20. päivänä järjestetyssä valtioneuvoston istunnossa Pekkala ja muut ministerit vapautettiin neuvottelukunnan jäsenyydestä, ja tilalle nimitettiin syksyllä toiminut Sakari Tuomiojan johtama transferointitoimikunta sillä muutoksella, että Gräsbeckin tilalle nimitettiin lähetystöneuvos Johan Nykopp. Tuomioja ja Nykopp olivat olleet asiantuntijoina neuvotteluissa, joten he olivat hyvin perillä keskusteluista ja kehityksestä. Epäilemättä he tiesivät myös presidentin, hallituksen ja valtioneuvoston ulkoasianvaliokunnan kannanoton siitä, että sekayhtiöiden muodostamiseen ei tule suostua. Neuvosto-osapuolta myötäilevän Pekkalan fyysinen ja psyykkinen kunto oli runsaiden päivällis- ja illallisjuomien johdosta selvästi heikentynyt, mikä ainakin muodollisesti helpotti hänen syrjäyttämistään.

Tammikuun 20. päivänä pidettyä kokousta johti vielä ministeri Takki, joka ilmoitti puheenjohtaja Pekkalan ja muiden ministerien poisjäämisestä. Se oli epämieluisa, käsikirjoitukseen kuulumaton yllätys Kumykinille ja kumppaneille, jotka heti arvasivat neuvottelutyylin nyt muuttuvan. Varmuuden vuoksi Kumykin ilmoitti, että Pekkala oli sanonut, että Suomi oli valmis luovuttamaan heille valtion omistamien yritysten osakkeita. Tästä lupauksesta neuvosto-osapuoli aikoi Kumykinin mukaan pitää edelleen myös kiinni. Uuno Takin hermot eivät pettäneet. Hän totesi, ettei ollut koskaan kuullutkaan moisesta lupauksesta ja tivasi Kumykiniltä, missä yhteydessä Pekkala oli tuollaista puhunut, koska edes pääministerillä ei ollut Suomessa valtuuksia lainvastaisiin tekoihin.

Asiaan palattiin jo seuraavan päivänä pääjohtaja Tuomiojan toimiessa nyt Suomen neuvottelu- valtuuskunnan puheenjohtajana. Lähes alkajaisiksi Söderhjelm ilmoitti, että valtionyhtiöiden osakkeiden luovutus ei ole mahdollista ilman eduskunnan suostumusta ja jos venäläiset haluavat ostaa yksityisten yritysten osakkeita, pitää hankinta suorittaa pörssin välityksellä. Vielä hän valisti Kumykiniä, että osakkeet voivat olla varustetut leimalla, joka kieltää niiden luovutuksen ulkomaalaisille.

Yhteisyritysten perustaminen esille

Kaikkina myöhempinä neuvottelukertoina keskusteltiin mahdollisuudesta, että maat perustaisivat kokonaan uusia, yhteisomistukseen tulevia osakeyhtiöitä. Toteuttamis-kelpoisimpana vaihtoehtona pidettiin yhteistä kuituteollisuusyritystä, joka rakennettaisiin Jääskeen rajantakaiseen Karjalaan jääneen, Kokkolan lähellä toimintaansa aloittelevan Kuitu Oy:n pohjalle. Uuden yhtiön pääoma tarpeeksi arvioitiin 400-450 mmk, minkä maksamiseen venäläiset käyttäisivät saksalaissaatavistaan 200-225 mmk. Tähän neuvottelutulokseen venäläisten oli tyytyminen. Ehkä uuden yhteisen kuituteollisuusyrityksen perustamismahdollisuus oli se suure, jonka avulla venäläiset säilyttivät edes teoreettisen mahdollisuuden päästä sisälle Suomen elinkeinoelämään – ja samalla venäläisneuvottelijat säilyttivät myös jollakin tapaa kasvonsa.

Kahdentoista tapaamiskerran jälkeen lopullinen transferointisopimus allekirjoitettiin 3. helmikuuta 1947, viikko ennen Pariisin rauhansopimuksen allekirjoittamista. Sopimuksen perusteella Neuvostoliittoon siirrettäisiin erilaista omaisuutta ja venäläisille tuotettaisiin erilaisia palveluja 6,0 miljardin markan arvosta. Tähän summaan sisältyi myös 325 mmk erä Suomen ja Neuvostoliiton yhteiseen omistukseen tulevan keinokuitutehtaan rakentamiseksi, 225 mmk pääomaan ja 100 mmk rakennuslainaan.

Neuvostoliitto todella halusi saada ja myös otti Inarin kunnassa olleen Jäniskosken 15 neliökilometrin suuruisen erämaa-alueen. Se oli Neuvostoliitolle välttämätön, koska Kolosjoella Petsamossa oleva nikkelisulatto sai sähkövirtansa juuri Jäniskoskesta. Venäläisille oli sattunut kömmähdys, kun se ei ollut Petsamoa Suomelta vaatiessaan huomannut Jäniskosken alueen kuuluvan Inarin kuntaan eikä siis varsinaiseen Petsamon alueeseen. Se suostui maksamaan Jäniskoskesta 1,3 miljardia markkaa suomalaisten esittämän 3,0 miljardin sijasta. Maakauppaa voi verrata siihen, kun Venäjä myi Alaskan USA:lle vuonna 1867.

Loppuarviointia

Neuvostoliitolle saksalaissaatavien käyttö teollisuusyritysten osakkeiden ostoon piti olla rutiinia. Se oli käyttänyt samaa menetelmää menestyksellisesti jo Unkarissa ja Romaniassa. Näissä maissa oli perustettu satoja yhteisyrityksiä ja venäläiset olivat tunkeutuneet syvälle kummankin maan talouselämään ja sitä kautta koko yhteiskuntaan. Näin se uskoi käyvän Suomessakin, olihan pääministeri Pekkalakin pitänyt osakkeiden myymistä heille “hyvänä ajatuksena”.

Presidentti Paasikivi ja maan ylin poliittinen johto oli tietoinen Neuvostoliiton valtapiiriin joutuneissa maissa tapahtuneesta kehityksestä ja he tahtoivat välttää saman toistuvan Suomessa. Siksi neuvottelijat saivat tiukat ohjeet torjua venäläisten tekemät suomalaisten teollisuusyritysten osakkeiden ostoaikeet. Pekkala, joka oli suostunut venäläisten ehdottamiin järjestelyihin jo ennen ohjeiden antamista, sai mennä, samoin muut valtuuskunnan ministerit. Neuvotteluja jatkaneet oikeusoppineet Tuomioja ja Söderhjelm perustelivat lakipykälillä venäläisille suomalaisyritysten osakkeiden oston vaikeudet ellei jopa mahdottomuuden.Option yhden sekayhtiön perustamisesta he joutuivat kuitenkin hyväksymään, tiukasti tulkittuna vastoin saamiaan ohjeita.

Pekkalan syrjäyttämisen ja uusien neuvottelijoiden jäykkäniskaisuuden takia venäläisille tuli lopussa kiire, kun rauhansopimuksen allekirjoittamispäivä alkoi lähestyä. He halusivat saada pienemmät asiat ratkaistuiksi ennen tuota tärkeää ajankohtaa. Heidän suostumistaan sopimukseen, joka ei ollut alkuperäisten tavoitteiden mukainen, helpotti varmasti se, että yhteisen kuitutehtaan perustamismahdollisuudella jätettiin sentään portti yhteisyritysten perustamiselle. Saksalaissaatavien siirtoneuvotteluista ei ollut kirjoitettu sanomalehdissä riviäkään, sen sijaan 3. helmikuuta allekirjoitettu sopimus sai suuren huomion. Neuvottelut olivat sujuneet lehtitietojen mukaan hyvin ystävällisessä hengessä – siis vastoin tosiasioita – ja uutisoinnin keskeisimmäksi kohteeksi nousi uusi, yhteinen kuituteollisuustehdashanke. Tuotantolaitos rakennettaisiin Kokkolan lähelle Rimmiin ja rakennustyöt vaatisivat 1500 miehen työpanoksen kahdeksi vuodeksi. Uutinen oli vahvasti liioiteltu ja ennenaikainen.

J.O. Söderhjelm sai johtaakseen Suomen neuvotteluvaltuuskunnan, joka tapasi venäläiset ensi kerran elokuussa Helsingissä ja toisen kerran tammikuussa 1948 Moskovassa. Silloin päästiin kaikista yksityiskohdistakin sopimukseen, joskin yhtiön perustamisasiakirjat allekirjoitettiin vasta myöhemmin keväällä ja Viskoosa Oy -niminen yhtiö perustettiin elokuussa 1948 Helsingissä. Varsinaista toimintaansa se ei kuitenkaan koskaan aloittanut ja venäläisten yhtiön perustamiskustannuksiin varaamalla 325 mmk:lla suomalaiset rakensivat naapurilleen 67 merikalastustroolaria, jotka toimitettiin vuosina 1948-50.

Todennäköisesti venäläiset tulivat siihen tulokseen, että suomalaisen lainsäädännön määräyksiä noudattaen perustettu ja Suomen lakien mukaisesti toimiva yhteisyritys ei palvelisi vallankumouksellisia päämääriä. Sitä paitsi Neuvostoliitto oli varmistanut luoteisrajansa turvallisuuden solmimalla huhtikuussa 1948 Suomen kanssa ystävyys-, yhteistyö ja avunantosopimuksen. Haihattelut Suomen teollisuuden “valloittamisesta” saivat jäädä historian hämärään – ja sinne ne ovat melkein jääneetkin.

Suomalaiset olivat sanoneet syyskuusta 1944 lähtien venäläisille aina “da”. Tammikuussa 1947 he sanoivat ensi kertaa “njet”.

Julkaistu Sotaveteraani-lehdessä 4/2018

ESKO VUORISJÄRVI

Kirjoittaja on VTT ja sotahistorioitsija

 

 

Jaa kirjoitus:

13.1.2022 Sotaveteraani Aulis Lintuselle Rehti Urheilija -palkinto

Espoolainen sotaveteraani Aulis Lintunen vastaanotti vuosittain jaettavan Fair Play eli Rehti Urheilija -palkinnon torstaina. Palkinto on jaettu Suomessa jo yli 35 vuoden ajan, ja nyt ensimmäistä kertaa palkinnon saaja on veteraaniurheilija. Valinnan tekevät Tahko Pihkala -seura ry sekä Suomen Kuvalehti.

Ensi viikolla 97 vuotta täyttävä Lintunen on ollut vuosikymmeniä vahva urheilu- ja liikuntavaikuttaja. Hän on ollut mukana perustamassa laturetkiä (mm. Tahkon Hiihto), liiikuntayhdistyksiä (Espoon Latu ry:n pitkäaikainen puheenjohtaja) sekä urheiluseuroja.

Lintunen hoitaa edelleen omaa kotiaan Espoossa ja kuntoilee päivittäin. Pelkästään päiväkävely kauppaan tuottaa noin kolmen kilometrin lenkin. Lintunen on kantava voima sotaveteraanien kuorossa ja harjoittelee kuoron kanssa säännöllisesti. Hän käy myös kotivoimistelijana esimerkistä kaikille ikäihmisille.

Vuonna 1941 Suomessa marssittiin Ruotsin haastamana ensimmäinen maaottelumarssi – ensimmäinen ja edelleen suurin koskaan Suomessa järjestetty koko kansan kuntoliikuntatapahtuma. 16-vuotias Aulis Lintunen oli tuolloin mukana kerryttämässä kilometrejä. Ja kun viime keväänä järjestettiin tapahtuman 80-vuotisjuhlamarssi, oli Lintunen jälleen mukana

LauriTahko” Pihkala oli Lintusen kanssa yhteistyössä noin 40 vuoden ajan.

– Tapasin Tahkon ensimmäistä kertaa Nurmeksessa vuonna 1938. Hän oli silloin Suojeluskunnan liikuntaupseeri ja minä sen paikallisessa poikaosastossa. Tuon tapaamisen ja koulutuksen teemana oli Suksimiehen laulun sanoin ”Ylös Suomen pojat nuoret – Ulos sukset survaiskaa. Lumi peittää laaksot, vuoret. Hyv’ on meidän luisuttaa…”

– Hiihto ei ollut Tahkolla koskaan irrallinen asia, vaan aina se liittyi kiinteästi ihmisen koko elämään ja erityisesti maanpuolustukseen, Lintunen muistelee.

Sekä Tahko että Aulis olivat huippujuoksijoita 800 metrillä: Auliksen aika lähenteli 1.50:tä ja Tahko oli alittanut ensimmäisenä suomalaisena 2 minuutin haamurajan.

Lintusen toinen muisto Pihkalasta on hänen käynnistämistään liikuntaohjelmista Helsingin yliopiston osakunnissa. Suojeluskunnat oli lakkautettu, ja Lintunen pääsi Tahkon kanssa kiertämään kaikki osakunnat ja viemään hiihdon, kävelyn, juoksun, suunnistuksen, uinnin ja monen muunkin liikuntalajin sanomaa nuorten keskuuteen.

– Tarkoituksemme oli innostaa talvella latujen tekoon ja myös ”systeemiliikunnan” eli säännöllisen liikunnan järjestämiseen. Ylioppilaiden joukkoliikunnan tunnuslauseena oli ”’Mens sana in corpore sano – Terve sielu terveessä ruumiissa”. Latuja syntyi. Ja se oli hyvin tärkeää, että niitä syntyi lähelle asuinpaikkaa. Tahko olisi halunnut ladun jopa Senaatintorille.

Hiihtotempaukset olivat tuolloin opiskelijoille tärkeitä. Pisin vaellusretki oli ylioppilaiden hiihto Oulusta Helsinkiin talvella 1952. Aulis arvelee, että osakuntien hiihdoilla pohjustettiin Tahkon suurta ideaa eli laturetkien perustamista vuonna 1955. Silloinhan lykittiin ensimmäinen 90 kilometrin mittainen Pirkan Hiihto Niinisalosta Tampereelle. Lintunen suoritti Pirkan Hiihdon 34 kertaa.

Aulis Lintunen muisteli ensimmäistä Tahkon Hiihtoa vuonna 1956, johon myös Pihkala itse osallistui.

– Lähtö tapahtui aamuvarhain. Matkan pituuden piti olla 70 kilometriä, mutta lopulta se oli 90. Tahkolla oli perinteinen hiihtoasu eli armeijan sarkapuku, leipälaukku eväitä varten, reppu varavaatteille ja ensiapuvälineille sekä karttalaukku ja pilli.

– Siinä hiihtäessämme totesin, että jos minulla olisi noin paljon rensseleitä, en selviäisi perille. Siihen Tahko totesi: ”Odotahan, niin saan kuulolaitteen päälle…. Jaaha, turhaan virtaa kulutin”, hän hymähti, kun toistin asiani. Koko matkaa hän ei hiihtänyt, mutta onnellisena kuitenkin lykki pimeän tuloon saakka eli 50 kilometriä ja päätyi Solvallaan.

Helsingin maaliin saapui 634 hiihtäjää, yhtenä heistä Aulis Lintunen.

Helsingin Sanomat julkaisi Lintusesta pitkän haastattelun viime keväänä. Muun muassa sotamuistoja käsittelevä haastattelu löytyy täältä.

Jaa kirjoitus:

7.1.2022 Jääkäriperinnettä ylläpidetään marssilla Lapissa

Parhaat marssivat 24 tunnissa lähes 130 kilometriä

Suomalaisten jääkärien perintöä on pidetty Sodankylässä yllä Jääkärimarssilla vuodesta 2017. Tavallisesti Jääkärimarssilla viitataan tietysti Saksassa jääkärikoulutuksessa olleen Heikki Nurmion sanoittamaan ja Jean Sibeliuksen säveltämään upeaan teokseen, mutta Sodankylässä kyse on äärimmäisestä fyysisestä testistä. Osallistujat nimittäin kävelevät 24 tunnissa niin pitkälle kuin suinkin jaksavat.

Uudet 26 Jääkärimestaria perinteisellä Joutselän patsaalla Sodankylän varuskunnassa kesällä 2021.

Viime elokuussa marssilla mitattiin kaikkien aikojen ennätystulos. Edellinen, iltapäivälehdessäkin noteerattu, alikersantti Atte Halosen 120 kilometrin noteeraus painui historiaan, kun alikersantti Aarni Laakkonen taivalsi elokuun lopussa vuorokauden aikana peräti 127,72 kilometriä. Ennätys syntyi reserviläisten Jääkärimarssilla, Halonen puolestaan käveli oman huippulukemansa Jääkäriprikaatin valmiusyksikön tapahtumassa, joita järjestetään kahdesti vuodessa, yksikön palvelusajan loppuvaiheessa. Näissä sessioissa jokaiselta valmiusyksikköläiseltä vaaditaan vähintään 50 kilometrin taivallusta – tai uutta yritystä.

Viime vuosien aikana yhteensä yli 150 marssijaa on pokannut itselleen Jääkärimestarin tittelin, joka irtoaa vähintään 100 kilometrin marssimisesta. Jääkärimestareita on leivottu sekä valmiusyksikön tapahtumissa että reserviläistapahtumissa, joita Lapin aluetoimisto järjestää suuren kysynnän vuoksi reserviläisille kahdesti vuodessa. Mestarien listaan kuuluu niin varusmiesten, reserviläisten kuin kantahenkilökunnan edustajia.

Valtaosa taittaa matkan pareittain tai pienessä ryhmässä. Kuvassa takana 23 helteistä kilometriä kesäkuussa 2021.

Talvisin marssimuotona on, lumitilanteen salliessa, kävelyn sijaan hiihto. Marssijoiden varustuksena on maastopuku, aseja taisteluvyö tai vähintään 6 kilon painoinen reppu. 30 ensimmäistä kilometriä tulee marssia kumisaappaissa, ja loppumatkalle jalkinevalinta on vapaa. 15 kilometrin välein on mahdollisuus huoltotaukoihin. Lopputulos ratkaisee, joten kävelyvauhtinsa jokainen päättää itse.

Luonnollisesti myös pohjoisen olosuhteet vaikuttavat tuloksiin: Kesällä on useimmiten lämmintä ja valoisaa, marras-joulukuussa taas valtaosa matkasta taitetaan pimeässä ja liukkaalla alustalla.

Jääkäriprikaatiin kuuluva Lapin jääkäripataljoona on Polkupyöräpataljoona 1:n perillinen ja suomalaisten runsaat 100 vuotta sitten muodostaman Kuninkaallisen preussilaisen jääkäripataljoona 27:n perinnejoukkoosastoista numero yksi.

Sodankylässä on siis marssittu vuodesta 2017, mutta Jääkäripataljoona 27:n perinneyhdistyksen tietoon tapahtuma tuli hieman viipeellä. Vuoden 2021 marsseilla JP27:n perinneyhdistyksen Lapin osasto kuitenkin oli henkisesti paikalla, vaikka korona estikin konkreettisen läsnäolon. Kesän ja talven parhaat marssijat saivat perinneyhdistykseltä jääkäripuukon ja kymmenen parasta uutta Jääkärimestaria palkittiin Jääkärien työ itsenäisyyden puolestakirjalla.

Erinomaisen kuvan Jääkärimarssin asettamista fyysisistä ja henkisistä haasteista saa lukemalla varusmiestoimittaja Jiri Avilan jutun aiheesta Ruotuväki-lehdestä. Avila osallistui marssille loppuvuodesta 2020, tavoitteenaan 100 kilometrin suoritus. Tarina etenee kuin jännityskertomus, joten eipä pilata lukuelämystä ja jätetään tässä paljastamatta, onnistuiko yritys.

Jääkärimarssin, sen alkuperäisen, ensiesityksestä tuli tammikuussa 2018 kuluneeksi sata vuotta.

Vapaussodasta toisen maailmansodan rintamille

Lähes 1600 suomalaista lähti keisarillisen Venäjän aikana 1910-luvun puolivälissä hakemaan salaista sotilaskoulutusta Saksassa – maanpetossyytteiden uhalla. He osallistuivat taisteluihin Saksan itärintamalla ensimmäisessä maailmansodassa, mutta ratkaisurooliin jääkärit nousivat palattuaan Suomeen ja keskelle vapaussotaa.

Toisessa maailmansodassa jääkärien osaamista ja kokemusta tarvittiin taas tositoimissa: Sadat heistä osallistuivat talvi- ja jatkosotaan sekä Lapin sotaan: Osa kenraaleina, osa rivimiehinä ja valtaosa sotilasarvoltaan jotain näiden kahden välillä.

 

Kuvat: Lapin Jääkäripataljoonan komentaja everstiluutnantti Mikko Kuokka

Jaa kirjoitus:

4.1.2022 Sotakorvausten monet ulottuvuudet

Suomi joutui maksamaan jatkosodasta kalliit sotakorvaukset. Viimeinen sotakorvausjuna matkasi Neuvostoliittoon syyskuussa 1952.

”Huokausten silta” Lappeenrannassa. Kävelysiltaa jouduttiin korottamaan sotakorvausjunien kulun mahdollistamiseksi. (Kuva: Lappeenrannan museot)

Suomi pyrki jatkosodan aikana irtautumaan monta kertaa Saksan rinnalta ja tekemään rauhan Neuvostoliiton kanssa. Vakavin yritys ennen lopullista rauhaa tapahtui maalis-huhtikuussa 1944. Venäläiset esittivät silloin ennakkoehtonsa rauhanteolle, ja niihin kuului muun muassa ”Suomen sodanaikana aiheuttamien vahinkojen korvaaminen”.

Dollari- tai markkamäärää eivät venäläiset siinä vaiheessa esittäneet, ja hallituksen sisärengas presidentti Risto Rytin johdolla tuli siihen tulokseen, että venäläisten täsmällisemmät ehdot on syytä kuulla. Niinpä monenlaisten neuvonpitojen ja järjestelyjen jälkeen aikaisempi Moskovan lähettiläs J.K. Paasikivi lensi kapteeni Georg Enckellin kanssa maaliskuun 26. päivänä Tukholman kautta Moskovaan.

Monta päivää kestäneissä keskusteluissa suomalaiset saivat kuulla venäläisten tarkemmat rauhanehdot. Niihin kuului muun muassa 600 miljoonan dollarin suuruiset sotakorvaukset ja saksalaisten karkottaminen maasta huhtikuun loppuun mennessä. Ehdot olivat ulkoministeri Vjatšeslav Molotovin mukaan ennakolta hyväksyttävät minimiehdot, ja niihin oli turha pyytää lievennyksiä.

Moskovan vaateet olivat Suomen hallituksen mielestä kuitenkin mahdottomat täyttää, koska Suomen taloudellinen kantokyky ei pystyisi pyydetynlaiseen suoritukseen. Se oli ensisijainen syy siihen, että Suomi ilmoitti 15.4. Tukholman kautta venäläisille, että ennakkoehtoja ei voida hyväksyä.

Vaatimukset puolittuivat

Suomen onneksi ehdot olivat sen laatuiset, että hallitus katsoi, että esitetyltä pohjalta ei jatkoneuvotteluja voida käynnistää. Mitä oli venäläisten vaatimusten taustalla? Myöhemmin on käynyt ilmi, että jos rauhanneuvottelut olisi aloitettu, olisivat venäläiset nopeasti esittäneet sellaisia ehtoja, jotka olisivat johtaneet maan itsenäisyyden menetykseen ja neuvostomiehitykseen.

Suursodan tilanne ja moni muukin asia ehti muuttua syyskuuhun 1944 mennessä. Kannaksen läpimurron tapahduttua kesäkuussa venäläiset olivat asettaneet rauhanneuvottelujen aloittamiseksi vaatimuksen ehdottomasta antautumisesta. Siihen ei pääministeri Edwin Linkomiehen johtama hallitus suostunut, ja äärimmäisin ponnistuksin saivat etulinjan urhoolliset taistelijat vakautetuksi rintamatilanteen. Venäläisten eteneminen syvemmälle sisämaahan saatiin estetyksi.

Sotaa siis jatkettiin, ja syyskuussa venäläiset olivat valmiita todellisiin rauhanneuvotteluihin. Nyt niitä käytiin realistisemmalla pohjalla, ja sotakorvausten määräksi venäläiset asettivat 300 miljoonaa kultadollaria, puolet vähemmän kuin keväällä. Sekin oli valtava summa, mutta Suomella ei ollut enää todellisia vaihtoehtoja. Moskovassa syyskuun 19. päivänä solmitun välirauhan ehtojen mukaan Suomen oli toimitettava Neuvostoliittoon kuudessa vuodessa puu- ja metalliteollisuuden tuotteita 300 miljoonan dollarin arvosta.

Kesällä kaadettujen vanerikoivujen jääniputusta. (Kuva: Suomen metsämuseo)

Puunjalostusteollisuus etulinjassa

Sotakorvaustavarat olivat äärimmäisen tärkeitä edelleen sotaa käyvälle Neuvostoliitolle, ja niinpä rauhansopimuksen mukaisen valvontakomission etujoukon saapuessa vielä syyskuussa Helsinkiin, oli mukana myös sotakorvausasioihin paneutuva neuvottelija Gennadi Gerassimov.

Gerassimov kutsui luokseen ensimmäisenä Metalliteollisuusyhdistyksen toimitusjohtajan Gunnar von Wrightin ja pyysi tältä tietoja metalliteollisuuden toimitusmahdollisuuksista. Niitä Wrightilla ei ollut juurikaan antaa, koska venäläisten edellyttämiä metalliteollisuustuotteiden valmistamiseen tarvittavia raaka-aineita ja koneita ei vielä edes ollut Suomessa.

Seuraava kutsuttu oli Suomen Puunjalostusteollisuuden Keskusliiton asiamies J.O. Söderhjelm. Hänen epäkiitolliseksi tehtäväkseen tuli seuraavien vuosien aikana huolehtia siitä, että puunjalostustuotteita itään todella virtasi.

Suomalaista paperi- ja puuteollisuutta esiteltiin Moskovassa 1946. Enso- Gutzeitin osastolla oli lankarullista tehty Suomen kartta. (Kuva: Museovirasto)

Ensimmäiseksi tehtäväkseen hän laati Gerassimovin pyynnöstä muistion ”Puunjalostusteollisuuden edellytyksistä osallistua sotakorvaustoimituksiin vuosina 1944–1945”. Söderhjelmin laatima asiakirja käsitti 17 sivun pituisen luettelon toimitusmahdollisuuksista, ja tavaranimikkeitäkin oli lähes 30 alkaen lankarullista päätyen kokonaisiin puutaloihin. Söderhjelmin muistio oli niin merkityksellinen, että se toimi perusasiakirjana koko sotakorvaustoimitusten ajan.

Myös huhtikuussa 1945 perustetun Sotakorvausteollisuuden Valtuuskunnan (Soteva) varapuheenjohtaja Ilmari Harki antaa kirjassaan ”Sotakorvausten aika” muistiolle suuren arvon.

”Muistiolla oli tärkeä merkitys myös jatkossa, koska tämän mukaan etenivät neuvostoliittolaiset jatkoneuvotteluissa ja toisaalta ohjelma oli jo sellaisenaan antanut suomalaisille tietyn pelivaran, joka etenkin ensimmäisinä sotakorvausvuosina osoittautui elintärkeäksi myöhästyvien metalliteollisuuden tuotteiden kompensoijana ja sakkojen vastikkeina”.

Todettakoon vielä pienenä yksityiskohtana, että venäläisiä kiinnosti varsinkin alussa Suomen mahdollisuudet toimittaa heille sanomalehtipaperia. Eipä sitä tuottanut vielä 1945 edes luovutetussa Karjalassa, Sortavalan lähellä Harlun pitäjässä, sijainnut Läskelän paperitehdas. Sota oli sitä vaurioittanut, mutta vankityövoiman avulla venäläiset saivat sen toimintakuntoon 1946, siis aika nopeasti, ja tehdas alkoi tuottaa sanomalehtipaperia. Tiedon, propagandan, levittämisen tarve oli sodan jälkeen neuvostomaassa suuri!

Suomi selvisi urakastaan ehjin nahoin, olkoonkin, että venäläiset yllättäen ilmoittivat toimitusten hinnan arvioinnissa käytettävän vuoden 1938 hintatasoa. Se lisäsi kuormitusta melkein puolella, mutta viimeinen juna itään, täynnä tavaraa, höyrysi rajan yli 19.9.1952, symbolistisesti välirauhan solmimisen 8-vuotispäivänä.

Toimitusehtoja helpotettiin

Venäläiset lievensivät kahteen kertaan toimitusehtoja keventääkseen suomalaisten taakkaa – ja samalla varmistaakseen toimitusten häiriöttömän kulun.

Ensimmäisen kerran tämä tapahtui jo loppuvuodesta 1945. Silloin Moskovassa vieraili Suomi–Neuvostoliitto-seuran valtuuskunta, ja hyvän tahdon eleenä Josif Stalin kysyi valtuuskunnan puheenjohtajalta opetusministeri Johan Helolta, helpottaisiko Suomen asemaa, jos sotakorvausten toimitusaikaa pidennettäisiin kahdella vuodella. Hertta Kuusisen kerrotaan vastanneen nopeasti, että ”sehän olisi lahja Suomen kansalle”. Tällä kertaa generalissimus piti lupauksensa.

Toisen kerran laupeudenosoitus tapahtui huhtikuussa 1948 solmitun yya-sopimuksen päätöspäivällisillä. Neuvotteluihin keskeisesti osallistuneella J.O. Söderhjelmillä oli tuolloin tilaisuus korostaa Stalinille sotakorvaustoimituksissa syntyneitä vaikeuksia, joita oli ilmennyt tiettyjen tarpeellisten raaka-aineiden ja koneiden osien hankinnassa ulkomailta.

Tämä oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että Neuvostoliitto suostui alentamaan heinäkuun 1. päivänä 1948 jäljellä olevan korvauksen määrää 50 prosentilla. Neuvostoliitto käytti sotakorvaustoimituksia tai paremminkin siis niiden maksamisen helpottamista eräänlaisena palkkiona tai hyvän tahdon eleenä, tai voi jopa sanoa – politiikan teon välineenä.

Suomi joutui maksamaan jatkosodasta kalliit sotakorvaukset. Viimeinen sotakorvausjuna matkasi Neuvostoliittoon siis syyskuussa 1952. Sodanjälkeisistä vuosista puhutaan vaaran vuosina, ja erityisesti vuonna 1948 pelättiin Suomessa vallankumousta. Sen olisivat toki aloittaneet sodan jälkeen ”maan alta” nousseet kommunistit ja 1944 laillistettu SKP, mutta uskottiin, että pian he olisivat saaneet apua idästä.

Saksan ja Helsingin väliä liikennöinyt höyrylaiva S/S Ilmatar oli yksi niistä lukuisista aluksista, jotka luovutettiin osana sotakorvauksia Neuvostoliitolle. (Kuva: Aalto yliopiston arkisto)

Lakot ja varsinkin yleislakko ovat monesti olleet sytykkeenä vallankumoukselliselle liikehdinnälle. Suurempaa lakkoilua ei Suomessa sodan jälkeen esiintynyt. Yhtenä syynä oli, että Neuvostoliiton Kommunistinen Puolue oli kieltänyt veljespuolueeltaan Suomen Kommunistiselta Puolueelta lakkoilun. Sen se oli tehnyt turvatakseen sotakorvaustoimitusten häiriöttömän tulon Suomesta, niin tärkeänä itärajan tuolla puolella pidettiin täältä tulevaa tavaravirtaa.

Käsitteellä ”sotakorvaustoimitukset” on laajempiakin ulottuvuuksia kuin pelkkä tavaramäärä ja sen hinta. Estikö se kahteen kertaan syntymästä tilanteen, jota itäinen naapurimme olisi voinut käyttää hyväkseen saattaakseen maamme valtapiiriinsä? Kysymys jää vastausta vaille.

ESKO VUORISJÄRVI

Artikkelin tiedot perustuvat pääosin Esko Vuorisjärven kirjaan J.O. Söderhjelmin värikäs elämä, Presidenttien salaperäinen luottomies

Jaa kirjoitus:

3.1.2022 Alkanut vuosi tuo mukanaan muutoksia veteraanityöhön

Hyvää alkanutta vuotta kaikille. Veteraanityö jatkuu uudella organisaatiolla Hämeessä ja Ruotsissa.

Veteraanityön rakennemuutos etenee siis konkreettisesti. Vuoden vaihteessa 2021 – 2022 Hämeenlinnan seudun ja Lounais-Hämeen alueelliset perinneyhdistykset ottivat vastuulleen myös alueidensa veteraanien sekä heidän puolisoidensa ja leskiensä tukityön. Vastaavasti Kanta-Hämeen Sotaveteraaniyhdistys purkautui päättäen pitkän ja ansiokkaan toimintansa veteraanien eteen.

Yksitäisen veteraanin kannalta tukityön muodot ja tavat säilyvät ennallaan. Käytännön muutokset ovat pieniä, kuten esimerkiksi henkilökohtaisten tukianomusten postiosoite muuttuu. Lisätietoa antavat seppo.kopra@gmail.com /Hämeenlinnan seutu ja jouko.haonpera@gmail.com /Lounais-Hämeen alue.

Myös Ruotsin Sotaveteraanipiiri purkautui vuoden vaihteessa. Ruotsissa asuvien suomalaisten veteraanien ja muiden sotaveteraanipiriin jäsenten asioita hoidetaan 1.1.2022 alkaen Helsingin Seudun Sotaveteraanipiristä. Lisätietoja annetaan osoitteessa toiminnanjohtaja.hssvp@kolumbus.fi

Ruotsin Sotaveteraanipiirin viimeinen toiminnanjohtaja Pirkko Sinkkonen jatkaa toimintaa avustamalla Helsingin piiriä erityisesti tukityön toteuttamisessa. Ruotsissa on lisäksi vireillä maan kattavan veteraaniperinneyhdistyksen perustaminen.

Vastaavat veteraaniorganisaatioiden muutokset jatkuvat tulevien vuosien aikana siten, että arviolta vuonna 2024 veteraanityön kokonaisvastuut on siirretty alueellisille perinneyhdistyksille. Rakennemuutos toteutuu paikallisella ja alueellisella tasolla tuttujen ja turvallisten nykytoimijoiden työnä, mikä varmentaa veteraanityön tärkeää johtotähteä: ”Veteraania ei jätetä.”

SAKARI MARTIMO
Sotaveteraaniliiton toiminnanjohtaja

Jaa kirjoitus:

31.12.2021 Hyvää liittokokousvuotta 2022

Alla kevään päätapahtumat. Tervetuloa mukaan!

26.1. Toiminnanjohtajien neuvottelupäivät, Helsinki
17.– 18.2. Sosiaalineuvojapäivät, Helsinki
10.3. Kenttäpostia 1-2022 teemana ”Unelmien rajoille”
7.4. Toiminnanjohtajien neuvottelupäivät, etäkokous
Vko 17 Veteraaniviikko
27.4. Kansallisen Veteraanipäivän pääjuhla, Lappeenranta
31.5. XXX Liittokokous
14.6. Kenttäpostia 2-2022 teemana ”Merellinen sota”

 

Jaa kirjoitus:

30.12.2021 Luovutetun alueen sankarihautausmaiden tiedot käyttöön

Suomen ja Venäjän hallitusten välinen sopimus II maailmansodan seurauksena menehtyneiden sotilaiden muiston vaalimisesta avasi 1992 tiet luovutetun alueen sankarihautausmaiden hoitamiselle. Opetusministeriön alaisen Sotavainajatoimikunnan kautta myönnettiin useita avustuksia hauta-alueiden kunnostamiseen ja uusien muistomerkkien aikaansaamiseen. Kokonaiskuva hautausmaiden tilanteesta jäi kuitenkin epäselväksi.

Lokakuussa 1998 silloinen Tasavallan Presidentti Martti Ahtisaari pyysi Opetusministeriötä ryhtymään toimenpiteisiin tietojen kokoamiseksi kaikista luovutetun alueen sankarihautausmaista ja niiden tilasta. Tehtävä annettiin juuri perustetulle Sotavainajien muiston vaalimisyhdistykselle.

Työhön ryhdyttiin ripeästi. Aiemmin koottujen tietojen ja pitäjäyhteisöiltä saatujen lisäselvitysten perusteella syntyi jo tammikuussa 1999 yhteenveto luovutetuille alueille jääneistä sotilashautausmaista ja niiden muistomerkeistä. Tällä tavoin saatiin koottua tärkeätä tietoa hautausmaiden perustamisesta, käytöstä ja myöhemmistä kunnostustoimenpiteistä.

Hautausmaatietoja päivitettiin Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen 2002 tekemillä maastokierroksilla. Karjalan Liitto ja silloinen Viipuri-keskus puolestaan tuottivat 2004 ja 2008 kootun cd:n ”Suomalaiset hautausmaat Karjalan tasavallassa ja Leningradin oblastissa”. Tiedot olivat osittain hataria ja puutteellisia. Ensimmäisen kerran saatiin kuitenkin hautausmaiden paikkatietoja talteen.

Jotain oleellista kuitenkin vielä puuttui. Ei ollut tarkkoja karttatietoja, haudattujen luetteloita eikä valokuvia. 2010-luvulle tultaessa kävi selväksi, että Venäjän viranomaisten kanssa asioitaessa juuri näitä tietoja tarvittiin. Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys laati 2013 muistion, jossa eräänä ehdotettuna toimenpiteenä oli päivitetyn tiedon kokoaminen hautausmaista. Tarve tunnistettiin myös Karjalan Liitossa, jonka kanssa hanketta ryhdyttiin toteuttamaan yhteisessä työryhmässä.

Tilannekartoituksen työsuunnitelma täsmentyi vuoden 2019 aikana ja varsinainen sähköinen kysely pitäjäyhteisöjen valitsemille vastaajille avattiin tammikuussa 2020. Kyselyn käytännön toteuttamisesta ja rahoittamisesta vastasi Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys. Teknisen ratkaisun ja sivustopohjan rakentamisen palveluntuottajana oli Integral Oy. Taloudellisesti hanketta tuki Maanpuolustuksen kannatussäätiö.

Pitäjäyhteisöiltä saadun vastausaineiston jälkikäsittelystä internet-sivustoksi on vastannut Karjalan Liitto. Käytännön työn on tehnyt projektiassistentti Eija Vänskä-Sinkkonen. Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö ja Maanpuolustuksen kannatussäätiö ovat tukeneet hankkeen loppuun viemistä.

Talvisodan alkamisen muistopäivänä 30.11.2021 julkistettu sähköinen sivusto sisältää tietoja 44 pitäjän alueella olleista 53 talvi- ja jatkosodan sankarihautausmaasta. Varsinaisen Karjalan lisäksi mukana ovat myös Petsamon ja Sallan luovutettujen alueiden kolme sankarihautausmaata. Näiden varsinaisten sankarihautausmaiden lisäksi sivustolle on sijoitettu perustiedot edelleen pysyvinä hautapaikkoina olevista seitsemästä jatkosodan aikana perustetusta kenttähautausmaasta.

Hautausmaakyselyyn saadut vastaukset ovat olleet tiedoiltaan hyvin erilaisia ja eritasoisia. Viimeistelyvaiheessa tietoja on yhdenmukaistettu ja täydennetty vuoden 1999 selvityksestä sekä monista muista lähteistä hankituilla tiedoilla. Jonkin verran on jäänyt puuttumaan yksittäisten hautojen sijaintia osoittavia hautakarttoja sekä haudattujen luetteloita, joita arkistoista ei ole löytynyt. Paikallisia hoitosopimuksia tehtäessä nämäkin tiedot olisivat kokemuksen mukaan kuitenkin tarpeellisia. Pitäjäyhteisöt ovat joka tapauksessa sivuston aineiston tuottajina tehneet mittavan työn.

Hankkeen alkuperäisenä ajatuksena olleesta hautausmaiden paikkatietojen yhdistämisestä venäläisiin karttoihin on toistaiseksi luovuttu. Tietokantaan ei myöskään ole otettu pitäjäyhteisöjen paikallishallinnon viranomaisten kanssa tekemiä hoito- ja suojaamissopimuksia. Nämä tulevat kuitenkin olemaan tarvittaessa saatavilla.

Hautausmaakyselyn kaikki vastaukset, joihin myös paikalliset sopimukset liitetään, on taltioitu erikseen hautausmaakohtaisiin kansioihin Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen arkistoon. Näihin kansioihin on tarkoituksenmukaista sisällyttää myös sellaiset laajemmat hautausmaakohtaiset taustahistoriat, joita ei julkiseen tietokantaan ole sen käyttäjäystävällisyyden ja luettavuuden takia lisätty.

WordPress- alustalle rakennetun hautausmaasivuston sisältöä on mahdollisuus julkaisemisen jälkeen korjata ja täydentää. Myös joitakin asiakirjojen liittämiseen liittyviä teknisiä ratkaisuja joudutaan vielä etsimään. Sivustoa koskeva palaute ohjataan Karjalan Liitolle, joka vastaa muutosten hallinnasta. Tavoitteena on, että meillä olisi jatkuvasti käytettävissä mahdollisimman ajantasainen monia eri tarpeita palveleva tietopohja.

Hautausmaatiedoston kokoajina toivomme, että avattava sivusto palvelee mahdollisimman laajaa käyttäjäkuntaa ja että muutkin kuin karjalaisia sukujuuria omaavat internetin selaajat sen löytävät. Luovutetun alueen sankarihautausmaat ovat erottamaton osa suomalaista historia- ja kulttuuriperintöä, joka ansaitsee enemmän tuhoutumisen estämisen lisäksi tulla suojelluksi myös unohtumiselta.

Hautausmaasivuston osoite on www.karjalansankarihautausmaat.fi.

Pertti Suominen
Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen puheenjohtaja

Jaa kirjoitus:

28.12.2021 Valtio tarvitsee perinnetyötä maanpuolustustahdon ylläpitoon

Valtiovalta kantaa suurimman vastuun kunniakansalaistemme tukityöstä kustantaen muun muassa veteraanien kotiin vietävät terveys- ja muut palvelut. Valtiolla on merkittävä rooli myös veteraanien perinnetyössä, jotta saamme nuoremmat sukupolvet tietoisiksi itsenäisyytemme vaatimista ponnistuksista ja vaalimaan tärkeää veteraaneilta saatua perintöä.

Valtion ensisijaiset tehtävät liittyvät turvallisuuteen. Hivenen yksinkertaistaen nämä tehtävät ovat maan suojaaminen ulkoista vihollista vastaan, sisäisen järjestyksen ylläpitäminen ja oikeusjärjestyksestä huolehtiminen.

Itsenäinen Suomen valtio oli juuri teini-ikänsä ohittanut nuorukainen, kun se vuosina 1939 – 1945 joutui kovaan testiin. Ulkoinen hyökkäys uhkasi nuoren valtion olemassaoloa. Uhka torjuttiin. Samalla onnistuttiin myös sisäisen järjestyksen ja oikeusjärjestelmän ylläpidossa. Kiitos veteraanisukupolven, valtio onnistui tärkeimmissä tehtävissään.

Suomella ja suomalaisilla on rakentunut erittäin syvällinen itsenäisyyttämme ja maanpuolustustamme koskeva tuntuma jo Ruotsin vallan ajoista alkaen ja jatkuen Venäjän hallintoaikaan. Erityisesti toisen maailmansodan kokemukset ja selviytymisemme kylmän sodan kurimuksesta vaikuttavat ajatteluumme tämän päivän turvallisuuskysymyksissä ehkä enemmän kuin uskommekaan.

Valtiovalta arvioi jatkuvasti toimiensa vaikutuksia turvallisuustehtävien tukemiseksi. Maailman ja lähialueidemme tilanteet vaihtuvat nopeasti, ja ne vaikuttavat toisiinsa monimutkaisten prosessien kautta. Esimerkiksi puolustuskykymme kehittämiseksi laaditaan vaalikausittain puolustusselonteko, mutta sen yksittäisiä suosituksia tarkastellaan ja päivitetään nopeastikin tilanteen niin vaatiessa.

Yksinkertaistaen puolustuskykymme perustuu materiaalin ja tahtoon. Materiaalin hankkiminen onnistuu tilanteesta riippuen nopeastikin. Sen sijaan kansalaisten maanpuolustustahto rakentuu hitaasti ensin henkilökohtaisten, sitten laajempien yhteisöjen syvissä tunnoissa.

Maanpuolustustahtokin elää kuitenkin ajassa. Esimerkiksi ilmastonmuutos, muuttoliike, ylikansalliset liittoumat ja arkielämä tässä ja nyt muokkaavat paitsi ajattelumme pintaa, myös syvemmältä sielumme sopukoita. Muutosten ristipaineessa veteraanisukupolven perinteet antavat valtiovallalle maata jalkojen alle helpottamaan maanpuolustustahdon ylläpitoa ja siten ydintehtävänsä, turvallisuuden, toteuttamista. Valtion johtamisesta vastaavien tahojen ja henkilöiden on kunkin vuorollaan pidettävä erityisen hyvää huolta turvallisuustehtäviemme hoidosta maanpuolustustahto mukaan lukien. Muutoin meillä ei kohta ole valtiota, josta pitää huolta.

 


SAKARI MARTIMO
Sotaveteraaniliiton toiminnanjohtaja

Jaa kirjoitus:

22.12.2021 Tuntemattoman sotilaan joulupaketti

Sukkia, tupakkia, kirjallisuutta ja makeisia – tuntemattoman sotilaan joulupaketit toivat lohtua eturintamaan.

”Tuntemattoman sotilaan” joulupaketteja on koottu Rukajärvellä pataljoonan huoltokorsun pihalle jouluaattoaamuna 1941 matkalle etulinjaan. (I/JR31)

Jouluna 1941 suomalaiset ja venäläiset joukot olivat pysähtyneet asemiinsa Karjalankannaksella. Satunnaisia laukauksia lukuun ottamatta aatto oli sotareportteri Veikko Itkosen mukaan rauhallinen. Siksi sotilaat pääsivät nauttimaan myös joulusta, jota pyrittiin viettämään rintamaolosuhteissa mahdollisuuksien mukaan.

Ruokakin poikkesi tavanomaisesta.

– Päivällisellä oli ravitsevaa liharuokaa, ja jälkiruoaksi saimme sellaista makeaa rusinasoppaa. Sen kanssa oli pullaa, oikein vanhan ajan letvehnästä. Lisäksi meille jaettiin talon puolesta korppuja, korviketta, sokeria ja makeisia, Veikko Itkosen haastattelema, kannakselta kotoisin ollut ja haastattelussa nimettömäksi jäänyt rintamamies kertoi Ylen Elävästä Arkistosta löytyvässä haastattelussa.

Rintamamiesten tunnelmaa piristettiin kotirintamalta kerätyillä ns. tuntemattoman sotilaan joulupaketeilla, joita pyrittiin jakamaan kaikille. Posti toi monelle sotilaalle odotetun tai odottamattoman joululahjan.

– Paketeissa on ollut kirjallisuutta, karamelleja, tupakkaa, kirjoituspaperia, käsineitä, sukkia, kaulaliinoja. Kaikille on riittänyt paketteja, sotilas kertoo Veikko Itkosen haastattelussa ja lisää, että ”mitäpä sitä muuta voisi toivoakaan”.

”Tuntui kuin taivas olisi auennut, kun sai paketista jalkaansa puhtaat, uudet sukat. Likaisissa vaatteissa kun oli koko komppania kulkenut koko ajan.” 

Harras toive oli riittävä vaatetus kovassa pakkasessa. Kannaksella vallitsi jouluaattona viidentoista asteen pakkanen ja pukeutuminen oli Itkosen haastatteleman, nimettömäksi jääneen sotilaan mukaan kerrospukeutumista.

– Meillä on kaksi sukkaparia ja töppöset. Jalassa on pari-kolme paria housuja, villapaita ja turkisliivi, ja nämä on jokaisella miehellä. Myös omaiset ovat muistaneet vaatteilla.

Äkkiä haastattelun keskeyttää taivaalle kohoava valopistoolin panos valaisten lähitienoon.

– Tähän päättyy haastatteluni Karjalankannaksen etulinjoista niiden poikien parista, jotka tälläkin hetkellä puolustavat joulurauhaamme, Itkonen päätti reportaasinsa.

Lähde: yle.fi/aihe/elava-arkisto

Jaa kirjoitus: