Uutiset

19.4.2021 Veteraaniliittojen Kenttäpostia-lehden ensimmäinen erikoisnumero myyntiin tällä viikolla!

Tämän vuoden Kansallisena veteraanipäivänä kääntyy veteraaniliittojen sekä niiden julkaiseman Kenttäpostia-lehden historiassa uusi lehti – kirjaimellisesti.

Lehtipisteisiin ilmestyy myyntiin lehden historian ensimmäinen teemanumero ”Tie  jatkosotaan”. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 80 vuotta jatkosodan syttymisestä; sodasta, jonka kaikki olettivat olevan ohi hetkessä, mutta joka venyikin yli kolme vuotta kestäneeksi ja yli 67 000 henkeä vaatineeksi painajaiseksi.

Luvassa on perinpohjainen ja kiinnostava kokonaisuus, joka valottaa sotaan johtanutta tapahtumasarjaa eri kanteilta, vastaten siitä käytävässä väittelyssä esiin toistuvasti nouseviin ikuisuuskysymyksiin.

Miten sotaan jouduttiin? Olisiko se ollut vältettävissä? Oliko se erillissota? Ja oliko se sen arvoista…?


Vanha raja ylitettiin loppukesästä 1941 (kuvituskuva: SA-kuva)

Nyt ilmestyvä erikoisnumero on lehden teemanumeroiden sarjan ensimmäinen osa. Seuraava ilmestyy myöhemmin tänä vuonna.

– Tämä lehti ajoittuu 27.4. olevan Kansallisen veteraanipäivän sekä 16.5. vietettävän Kaatuneitten muistopäivän tienoille, seuraava puolestaan isänpäivän ja itsenäisyyspäivän aikoihin. Sarjan on tarkoitus saada jatkoa ensi vuonna, vahvistaa Sotaveteraaniliiton toiminnanjohtaja Sakari Martimo.

Uutta lehteä julkaisevat Sotaveteraaniliiton lisäksi Rintamaveteraaniliitto sekä Tammenlehvän Perinneliitto. Liki 100-sivuista jättiläistä on suunniteltu jo pitkään ja tekijät ovat – syystäkin – tyytyväisiä.


Edellisen kerran Sotaveteraaniliiton toiminnanjohtaja Sakari Martimo (vas.) sekä Rintamaveteraaniliiton Heikki Karhu olivat historiallisen hetken äärellä helmikuussa 2019, kun liittojen lehdet yhdistyivät Kenttäpostia-lehdeksi

Sotahistoria kiinnostaa suomalaisia, mikä näkyy vuosittain aiheesta julkaistavien teemalehtien ja kirjallisuuden määrässä. Kenttäpostia-lehdellä on kuitenkin vahvuutenaan paitsi alansa asiantuntijoista koostuva kirjoittajakaarti, myös se, että keskiössä ovat nimenomaan nuo kohtalokkaat vuodet kokeneen veteraanisukupolven edustajat.

Sotaveteraaniliiton ja Rintamaveteraaniliiton jäseniin kuuluu tuhansia veteraaneja, joiden keskuudesta löytyy jälkipolvillekin tallennettaviksi mitä ällistyttävämpiä tarinoita.

– Kenttäpostia-lehden teemanumeroissa käsitellään sotasukupolven huikeita, kovia ja traagisiakin tapahtumia veteraanien ja sodan kokeneen sukupolven omalla äänellä. Henkilökuvat ja haastattelut raamitetaan asiantuntijoiden kirjoituksin. Pyrimme myös tuomaan esiin sotien pyörteissä tapahtuneita vähemmän tunnettuja asioita ja sattumia, joiden merkitys on kuitenkin saattanut olla kokoaan suurempi, Martimo arvioi.


Uudessä lehdessä kuullaan mm. näiden kolmen veteraanisukupolven edustajan pysäyttävät tarinat

Luvassa on niin analyysiä tuolloisen Suomen ja sitä ympäröineen maailman taloudellisista ja poliittisista olosuhteista, henkilökuvia sotavuosien keskeisistä hahmoista kuin veteraanisukupolven omakohtaisia kokemuksia. Ääneen pääsee mm. sodan varjossa hiihtouransa aloittanut Siiri ”Äitee” Rantanen. Lehdessä ei vältellä arkojakaan aiheita, kuten suomalaisten SS-vapaaehtoisten roolia. Yksi lehden varmasti kiinnostavimpia juttuja on erään vapaaehtoisen sotapolkua (ja hänen omia päiväkirjamerkintöjään hyödyntävä) kartoittava artikkeli.

Nyt ilmestyvä teemanumero jaetaan normaaliin tapaan liittojen jäsenille, mutta sitä on nyt poikkeuksellisesti mahdollista ostaa myynnissä olevana irtonumerona.

Veteraaniliittojen yhteisen Kenttäpostia-lehden ensimmäinen numero ilmestyi helmikuussa 2019, mistä lähtien lehti on kerännyt kiitosta tavastaan käsitellä sotahistoriaa tavalla, joka tempaa mukaansa myös ne, jotka eivät sotahistoriasta tienneet olevansa kiinnostuneitakaan.  Jo tuolloin nähtiin mahdollisuus kehittää lehteä entisestään.

– Tämä on siihen luonteva jatko: näin saamme tuotua veteraanimme uskomattomine elämäntarinoineen entistä suuremman lukijakunnan keskuuteen.

Lehti tulee myyntiin Sotaveteraaniliiton verkkokauppaan sekä lehtipisteisiin kautta maan 23.4.2021. Ole liikkeellä ajoissa – lehteä on saatavissa rajoitettu määrä!



Jaa kirjoitus:

15.4.2021 Isovanhempien kenttäposti kertoo, että sodan keskelläkin kannettiin korsuissa huolta kotirintaman jaksamisesta 

Sodanaikainen kirjeenvaihto ikuisti isovanhempieni poikkeukselliset kokemukset meille jälkipolville, iloitsee veteraaniliittojen Kenttäpostia-lehdessä tarinansa kertonut riihimäkeläinen Nikolai Ylirotu.


Nikolai Ylirotu on tehnyt mittavan työn isovanhempiensa kenttäpostikirjeenvaihdon tallentamisessa jälkipolville

Armaksen ja Raunin sodanaikainen kirjeenvaihto koostuu yli 500 lähetyksestä

Isovanhempieni tilan päärakennuksen palamisen myötä vuonna 1997 tuhoutui paljon henkilöhistoriaa useassa sukupolvessa. Yksi palossa säilyneistä aarteista oli isovanhempieni Armas ja Rauni Simolan kirjeenvaihto sota-ajalta. 

Isoisäni Armas palveli tykistössä aliupseerina, ensin huollon tehtävissä ja sodan loppuvaiheessa myös tykinjohtajana, varsinaisen tykinjohtajan haavoituttua. Armas oli innokas kirjoittaja ja niinpä kirjeitä ja kortteja lähetettiin vuosien 1939 ja 1944 välisenä aikana yli viisisataa.  

Nykyisin pidämme yhteyttä sukulaisiimme ja ystäviimme sekä työelämässä asiakkaisiimme sähköisesti. Laitamme sähköpostin ja avaamme Teamsilla videoyhteyden. Viestintä tapahtuu tässä ja nyt. Se luodaan nopeasti ja se myös häviää historian hämärään yhtä nopeasti kuin se syntyikin. 

Ehkä voimme olla iloisia, ettei Armaksella ja Raunilla ollut aikoinaan sähköpostia ja videopalveluita. Armaksen asemapaikoissa, korsussa, junassa ja linja-autossa kirjoittamat kirjeet syntyivät pohtimisen ja harkinnan kautta ja jäivät elämään meille kuvauksena isovanhempiemme ajasta ja samalla ajasta, jolloin Suomi taisteli olemassaolostaan.  


Kaikkiaan sotavuosina kulki koti- ja sotarintaman välillä pitkälti yli miljardi lähetystä

Tunteita laidasta laitaan 

Lukiessani kirjeitä välillä itkin, välillä hymyilin. Niin paljon niihin oli ladattu elämää. Kirjeet käsittelivät sotilaselämää sen eri muodoissa. Siirtymistä, asettumista, elämää ja sen sattumuksia rintamalla ja taas lähtemistä uusiin asemiin.  

Ensimmäisessä säilyneessä kirjeessä 27.12.1939 Armas kuvailee saapumista uusiin majoitustiloihin jouluksi. Olen täällä taas ”kotona”. 

Armas kuvailee uuden ”kotinsa” tilojen puhtautta ja kiittelee lottien koristelemaa joulukuusta tuntemattoman sotilaan lahjoineen. Kirjeen mieleenpainuvin kohta on hyvin tyypillinen kirjoittajalle.  

Joukkueen miehet saivat miltei poikkeuksetta paketin. Kieltäydyin ottamasta itse koska  mielestäni oli sopivampaa katsella sitä iloa kun jonkun ilman jääneen surullista  katsetta. ( 27.12.1939) 

Jos palveluspaikka oli ”koti”, niin oma joukko ja sen palvelustoverit olivat ”perhe”. 

Terveisiä koko ”perheeltämme”. Kiusottelimme Vuorisen kanssa Salmista kun on  häämatkalta palattuaan niin totinen. Jäi nuorikko kait Helsinkiin itkemään… Koitamme saada pojan jättämään turhat surut pois kun niille ei kuitenkaan mitään voi ja parhain lääke on kuitenkin työ ja touhu… ( 10.3.1940) 

Kirjeissä kuvastui välillä myös sodan tuoma epävarmuus. Miten käy pienen Suomen, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.  

En nyt osaa kirjoittaa enempää mutta jatkan pian uudestaan. Ajatukset ovat vakavat enkä osaa muuten kuin päättää virren säkeihin: ”Oi Herra siunaa Suomen kansaa, suo sille runsas arvosi – ” ( 9.4.1944) 

Säkeen lainaus ei ole mitenkään poikkeuksellinen. Luojan varjelus ja suojelus tulevat kirjeissä usein esille. Epävarmoina aikoina turvaa haetaan korkeimmasta – onkin sanottu, ettei juoksuhaudoissa ollut ateisteja.  


Yksi Armaksen rintamalta lähettämistä korteista

Kotiväestä kannettiin huolta rintamallakin 

Itseensä kohdistuvaa huolta tulevaisuudesta, epävarmuutta tai pelkoa ei Armas tuo sotavuosien aikana kovinkaan paljoa kirjeissä esille, mikä on ymmärrettäväämiksi lisätä perheen tuskaa ja epävarmuutta. Kuvaukset rintamalta ovat ennemminkin Armakselle tyypillisen pohtivia ja toteavia. 

Vaikeaa oli tottua sodan ”sinfoniaan” mutta ihmeen pian sen ääniin hermosto tottuu…  Tänään se jo alkoi olla tuttua. ( 27.6.1944) 

Sodan lisäksi kirjeissä kuvastui huolehtiminen omasta perheestä. Armas oli ison talon isäntä ja tuore isä. Enoni Martti, esikoinen, oli syntynyt muutamaa kuukautta ennen sotaan lähtöä. Eli huoli vaimon ja lapsen hyvinvoinnista oli suuri. 

Muista nyt vaan pitää omastasi ja pian terveydestä hyvää huolta. Jos vaan ehditte niin kudota itsellesi ja pojalle paksuja villasukkia ja pidä myös niitä itse. ( 15.2.1940) 

Talon isäntänä huoli oli myös talon elämän jatkumisesta. Ohjeet olivat hyvinkin konkreettisia, eläintenpidosta maanviljelyyn. 

Ovatko porsaat hyvin kasvaneet. Niistä kai toisen myyt. Entä onko emäsika jo astutettu. Olisi hyvä jos sen asian saisit hoidetuksi. 

Aikanaan sota loppui ja Armas kotiutui. Lapin sotaan hän ei joutunut, vaan lähti kotiuttamisen jälkeen sotilasvaatteet päällään kohti Kyröä ja Mäenpäätä, missä teki vaimonsa Raunin kanssa elämäntyönsä maata viljellen ja moniin yhteiskunnallisiin tehtäviin osallistuen. 

Itse en koskaan isoisääni tavannut, sillä hän menehtyi syöpään 1960-luvun alussa. Aikalaiskuvauksissa – ja myös sodanajan kirjeissä – välittyy kuva rauhallisesta ja hyvin ihmisläheisestä ihmisestä, joka suhtautui työhönsä, kuten sotaankintehtävänä, joka tuli hoitaa. 


Kenttäpostista löydät sivuiltamme lisääkin juttua:



Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden Kotirintama- teemaisessa numerossa 5&6/2020. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Jaa kirjoitus:

15.4.2021 104-vuotias puumalaisveteraani Antti Luukkonen toivoo Suomeen sovinnollisempaa mieltä ja toisten kunnioitusta: ”Rauha maassa on suurin lahja”

Puumalaisveteraani Antti Luukkosella löytyy pilkettä silmäkulmasta (kuva: Liisa Seppälä)

Peräti 104-vuotias puumalaisveteraani saa monesti uteliaiden kysymyksiä pitkän ikänsä ja hyvän kuntonsa salaisuudesta, mihin vastaus on – pilke silmäkulmassa – valmiina.

– Saattaahan se olla se, että ollessani pikkupoika, pisti minua kyykäärme niin, että jalka turposi pölkyksi ja kielikin niin paksuksi, ettei suutakaan enää kiinni saanut!

Marraskuun viimeisenä päivänä niin syntymäpäiväänsä kuin nimipäiväänsä viettävän veteraanin mieleen on erityisesti jäänyt hänen 23.syntymäpäivänsä: 30.11.1939.

Levoton; huhujen ja pelon täyttämä alkusyksy oli lokakuussa johtanut Ylimääräisiin Harjoituksiin ja Jääkäripataljoona 3:een kuulunut alikersantti Luukkonen heräsi merkkipäiväänsä Kivennavan kunnantalolla.

– Mietin, että mitähän seuraava vuosi toisi tullessaan, muisteli hän myöhemmin 103-vuotispäivänsä alla Kotimaa-lehdelle antamassaan haastattelussa.

Kauaa ei vastausta tarvinnut odottaa.

– Kranaatit alkoivat ujeltaa: Talvisota oli syttynyt. Aamusaikkaa hakemassa ollut mies juoksi takaisin pakit tyhjinä!

Talvisodasta selvittiin, mutta kovilla miehet olivat.

– Palavat talot ja sodan kauhut tunkeutuvat öisin mieleen kirkkaina kuin eilisen tapahtumat, on Luukkanen kertonut.

–  Talvisodan talvi oli kylmä ja varusteet kehnot. Minulla oli vain armeijan kesälakki päässä koko talven. Teltassa ei saanut pitää tulia, ettei savu olisi paljastanut meitä viholliselle. On ihme, etten saanut sodissa mitään sairauksia.

Kesän alkaessa 1941 tuli jälleen kutsu armeijan harmaisiin. Suomi oli taas sodassa.


Talvi 1939-1940 oli ennätyksellisen kylmä

Jatkosotaan

Luukkonen alikersanttina

Luukkonen määrättiin Erilliseen Pioneerikomppaniaan ja sen huolto- ja varasto-osastoon. Kokoontuminen oli Varkaudessa, mutta sieltä miehet passitettiin Puumalaan. Junalla tultiin Kallislahteen ja sieltä lähdettiin marssimaan kohti Puumalaa, mihin oli matkaa n. 70 kilometriä. Yö oli jo pimentynyt, kun Sulkavalla poikettiin tien varressa olevaan taloon. Kuten tuolloin oli vielä tapana, ei ovia oltu lukittu.

– Menimme tupaan ja kävimme lattialle nukkumaan. Kyllä talon väki oli aamulla ihmeissään, kun ryhmä sotilaita makasi tuvassa!

Seuraavana aamuna emännältä aamulypsyn jälkeen ostetun maidon voimin jatkui marssi Puumalaan, joskin Saresman linja-auto poimi sotilasjoukon huomattuaan pojat kyytiinsä ja loppumatka ”ajeltiin herroiksi. ”

– Puumalassa majoituttiin kansakoululle. Saimme käyttöömme pari ponttoonia. Ne vietiin vesistöä pitkin Kaukopäähän ja siellä nippunosturi nosti lautat kuorma-autojen lavalle ja vei ne Antreaan. Vuosalmella oli vilkas sotilasliikenne ja he hoitivat kuljetukset Vuoksen yli. Ponttooneissa nukuttiin yötkin.

Sitten siirryttiin Kiviniemeen.

– Siellä liikenne hiljeni sillan valmistumisen jälkeen, mutta tykistöä jouduttiin kuljettamaan lautoilla, kun silta oli kevytrakenteinen. Vuoksesta kalastettiin haaveilla siikoja ja pelloilla oli kaalivijelyksiä, joten ruokana oli jatkuvasti kaalisoppaa ja paistettuja siikoja, Luukkanen paljastaa.

Joulun 1941 Luukkosen osasto vietti Valkjärvellä.

– Vuoden vaihteessa meidät pantiin junaan Käkisalmessa ja mitään ei herrat kertoneet mihin mennään. Jonkun päivän päästä juna pysähtyi paikkaan, jonka aseman seinässä luki Äänislinna. Pioneerien hommia tehtiin eri paikoissa Syvärillä.

Mieleen on jäänyt yksi erikoistehtävä.

– Ryhmä sai tehtäväksi siirtää veturi jokiproomusta rannalla kulkeville kiskoille. Siinä oli pähkäilemistä, miten se homma hoidetaan. Onneksi löysimme kaksi ratakiskoa ja rakensimme proomusta radan maalle. Käytössämme oli vahva talja ja kiinnitimme sen rataan kiinni ja illan tultua pikku veturi oli junaraiteilla.


Pioneerien tehtäviin kuuluivat monet huolto-, korjaus- ja rakennustehtävät (kuva: SA-kuva)

Yli viisi vuotta armeijan harmaissa

Kun vetäytyminen Syväriltä kesällä 1944 alkoi, olivat miehet Tokarissa.

– Ensin oltiin Aittolahdessa ja sodan kiihkein aika kesällä 1944 oltiin Pulsassa. Pioneerien tehtäviin kuului huolehtia työkaluista ja koska sotaa oli kestänyt monta vuotta, oli työvälineistä kova puute. Esimerkiksi kirveetkin tuli pienissä muutaman kappaleen erissä!

Rauhan tultua Luukkosen osasto siirrettiin Utin Haukkasuolle.

Armeijan harmaissa 1938

– Sieltä siirryttiin Pieksämäelle odottamaan siviiliin pääsyä mikä koitti 25.11.1944. Eräs Puumalan mies oli saanut hankittua jotain anistippoja ja sanoi, ”otetaanhan Antti pienet ryypyt tämän sotasavotan päättäjäisiksi”. Junalla tultiin Mikkeliin, mutta sieltä ei enää sinä iltana ollut linja-autoja tulossa edes Anttolaankaan, mutta he onnistuivat puhumaan pari armeijan kuorma-auton kuljettajaa tuomaan Hurissalon miehiä.  Kuorma-auton lavalla istuttiin sotareissun viimeinen taival ja puolen yön aikoihin oli ihmeen hyvä kotiin tulla vihdoin, hän huokaisee.

Seitsenlapsisen perheen toiseksi vanhimpana syntyneen Antin lisäksi rintamalla oli perheen pojista kaksi. Vanhempi veli Nestori oli perheellisenä miehenä päässyt siviiliin jo syyskuussa, mutta seitsemän vuotta Anttia nuorempi Veikko, joka oli joutunut sotaan Jatkosodan loppuaikoina, joutui vielä jatkamaan Lapin sotaankin.

Kaikkiaan – keväällä 1938 alkanut varusmiespalvelus mukaan lukien – vierähti Luukkosella armeijan harmaissa reilu viisi vuotta.

– Ilman haavoittumisia, Luukkonen huomauttaa.

– Osaksi siksi, kun tehtäviin oli kuulunut pioneeri- ja huoltotyöt. Aivan etulinjaan ei tarvinnut koskaan mennä.


Tokarin rautatieasema Muurmannin radalla oli Jatkosodassa Syvärin rintaman keskeisimpiä logistisia keskuksia Jatkosodassa (kuva: SA-kuva)

Rauha on suurin lahja                                                                                

Sodan jälkeen alkoi nuorukaisella kauan odotettu elämä. Koska kotitilalla asui suurperhe eikä työvoimasta ollut näin puutetta, otti Luukkonen hyvillä mielin vastaan setänsä vaimon kutsun tulla töihin hänen tilalleen Mikkelin Vanhamäkeen.

– Sedällä oli kenttäsirkkeli, jolla kierreltiin sahaamassa rakennustarvikkeita ympäri pitäjää. Myös lähes kaikki tilan rakennukset rakennettiin sen neljän vuoden aikana, minkä olin Vanhamäessä.

Noiden vuosien aikana käynnistyi Luukkosen elämässä kokonaan uusi vaihe: hän meni naimisiin Tyynensä kanssa ja nuoripari sai ensimmäisen lapsensakin, Marja-Leenan. Saatuaan kotitilasta oman osuutensa, rakensi Luukkonen perheelleen talon ja elätti kasvavaa perhettään maata viljellen, karjaa hoitaen sekä rakennus- ja metsätöitä tehden. Yhtenä sivuhommana hoituivat myös kylän kappelin suntion tehtävät. Kaikkiaan perheeseen syntyi kaksi tytärtä.

Lomia saatiin sotavuosina Jatkosodassa asemavaiheen aikana pitää reilun viikon verran aina kolmen kuukauden välein, mikä on enemmän, kuin mihin työteliäs mies rauhan aikana ehti tottua.

– Työvuosina en pitänyt ollenkaan lomia mutta pyhänä lepäsin. Juopotella ei tarvinnut koskaan eikä riidellä vaimon kanssa, hän kiittelee kulunutta elämäänsä pohtien.


Antti Luukkonen on pysynyt käsistään kätevänä (kuva: Liisa Seppälä)

Toimeliaana ja käsistään kätevänä Luukkonen pysyi pitkälti vanhuusvuosiinsa – ajokorttikin hänellä oli vielä 90-vuotiaaksi. Kun tyttäristä toinen, Kaija, halusi palata kotikonnuille Puumalaan, tuolloin kahdeksankymppinen veteraani kaatoi puut omasta metsästään, sahasi ne omalla sirkkelisahallaan rakennustarpeiksi ja rakensi niistä itselleen ja vaimolleen Saimaan rannalle uuden talon, jotta Kaija sai omine perheineen muuttaa lapsuudenkotiinsa.

Luukkonen seuraa aktiivisesti maailman menoa mm. uutisista.

– Olihan pohjavalussa talkooapuakin, muistaa vaatimaton veteraani kuitenkin aina huomauttaa.

Luukkosen kätten työstä saa nauttia ystäväpiirikin: vieläkin hän valmistaa katajasta voiveitsiä ja pannunalusia lahjaksi. Käsien vapina kuulemma hieman jo hidastaa työtä, mutta kuvion suunnittelu puunappuloista käy aivojumpasta, hän iloitsee.

Yli 65 vuotta kestänyt avioliitto päättyi Tyynen kuolemaan 2014, minkä jälkeen Luukkonen asettui viettämään virkeänä eläkepäiviä tyttärensä Marja-Leena turvanaan.

Sotaveteraanitoiminnassa hän on ollut aktiivisesti mukana – ”niihin kun on haettu kotoa saakka”. Yksi mieluisista tapahtumisista ovat olleet vuotuiset rovopaistit Vekarajärvellä. Päivät kuluvat käsitöiden lisäksi mm. luontoa ja maailmanmenoa tarkkaillessa. Uutisia hän seuraakin aktiivisesti… eikä aina tyytyväisenä.

– Rauha maassa on suurin lahja. Sotaa en ihannoi – sitä olen nähnyt tarpeeksi. Toivon Suomeen sovinnollisempaa mieltä. Kansanedustajat saisivat riidellä vähemmän ja kunnioituksen pitäisi säilyä, jotta päästään sopimuksiin.

Ja löytyi häneltä siihen ikuisuuskysymykseen ”ihan oikeakin” vastaus. Pitkästä iästä oli paljolti veteraanin mukaansa kiittäminen hänen lapsuudenkodistaan saamia eväitä elämään, näiden joukossa tärkeimpänä usko yläkerran johdatukseen.

– Isä oli kärsivällinen lapsia kohtaan ja luki meille pyhäisin Raamattua ja äidin iltarukous Levolle lasken Luojani on kulkenut mukana tähän päivään asti.


Linnan juhliin Luukkonen sai kutsun vuonna 2017

 

Jaa kirjoitus:

1.4.2021 Pommeja, paperikenkiä ja mustan pörssin kauppaa – polvijärveläisen Mirjam Räsäsen muistot sotavuosilta pysäyttävät yhä tänäänkin

Mirjam Räsäsellä on sotavuosilta monia pysäyttäviä tarinoita

Polvijärveläinen Mirjam Räsänen on elänyt sotaa lapsen ja veteraanin lesken silmin ja hänen tarinansa noilta kohtalon vuosilta pysäyttävät yhä tänäänkin.

– Kyllä sodasta on jälkipolville kerrottava, ettei sitä unohdettaisi, nyt jo 93 vuoden ikään ehtinyt Räsänen pohtii, mutta myöntää, että väliin on ollut vaikeuksia saada omiakaan lapsenlapsia kiinnostumaan asiasta.

– Sota on julmaa. Siinä kaatuu parhaassa iässä olevia miehiä. Niin kävi Talvisodassa ja vielä enemmän Jatkosodassa. Setäni perhe asui lähellä ja jo Talvisodassa he menettivät molemmat poikansa. Heistä nuorimmainen oli lähtenyt vapaaehtoisena puolustamaan kotimaataan.

Talvisodan syttyessä marraskuussa 1939 oli Räsänen 12-vuotias.

– Tuli käsky, että kaikki terveet ja nuoret miehet isänmaata puolustamaan, Räsänen muistelee.


Räsänen vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Outokummun ympäristössä (kuva: Outokummun kaivosmuseo)

– Sinne lähti myös lottakoulutuksen käynyt opettajamme. En sitten tiedä, kuinka paljon hän kerkesi olla hyödyksi tulilinjalla taisteleville Suomen pojille ennen kuin joutui venäläisten vangiksi. Veivät hänet pimeässä vaunussa Siperiaan saakka. Eikä siitä valtiosta tippunut tietoa suomalaisista sotavangeista ainakaan kotiväelle.

Epätietoisuus sai omaiset varautumaan pahimpaan: opettajan isä ennätti laittamaan lehteen jo muistokirjoituksenkin. Talvisodan loputtua keväällä 1940 palasi opettaja kaikkien yllätykseksi kuitenkin kotiin.

Räsäsen kotiseudulla 10 kilometriä Outokummussa sijaitsevassa Harmaasalossa ei tarvinnut liiemmälti pelätä. Outokumpu sen sijaan oli vihollisen kohteena useampaan otteeseen, kuten Räsänen ostosreissulla kerran pääsi itsekin kokemaan.

– Hälytys tuli ja juoksimme sirpalesuojaan. Sillä kertaa pommikoneet menivät ohi ja pommi putosikin sinne kotikylälle. Onneksi oli räjähtämätön suutari, mutta kyllä siinä lähiseutujen ikkunat helisivät.


Sodan edetessä melkein kaikki meni kortille

Sota-aika oli pula-aikaa

Sota oli myös puutteen aikaa, mikä kotirintamalla tuli tutuksi.

– Niin ruoka kuin vaatteet olivat korttitavaraa. Kansanhuolto jakoi joka kuukaudeksi ostokortit, mutta ei niitä mitenkään saanut riittämään. Valtiolta tuli määräys, että pimeällä täytyi peittää ikkunat lakanoilla pommiuhan vuoksi, vaan eipä niitä valoja olisi ollutkaan. Öljyä saatiin lamppuihin vain harvoin ja sähköä ei tuohon aikaan tunnettukaan – ei edes Outokummun kaivoksissa.

Sota-aikaan paperista tehtiin kenkiä ja laukkujakin (kuva: Laihian kotiseutu- ja nuukuurenmuseo)

Siellä työmiehille jaettiin lamppuihin karbidia, jota nämä vaihtoivat ruokatavaraan tai möivät puutteessa elävälle maaseudun väelle.

– Vähän sellainen mustan pörssin kauppiashan minustakin tuli, Räsänen hymähtää.

– Äitini laittoi aina reppuun voipalan, jonka käski myydä ja ostaa rahalla karbidia. Siinä sai tuotteestaan helposti kaksinkertaisen hinnan kauppahintaan verrattuna. Viimeisinä sotavuosina alkoi kaikki olla kirjaimellisesti kortilla, mutta hätä keinot keksi, nauraa tuossa vaiheessa jo teini-ikäänsä elänyt Räsänen.

– Tiesin kylällä olevan tanssit, joten ostin kengät, joissa päällinen oli paperinarua ja pohjat puuta. Tanssiminen kävi hyvin, vaikka kyllä niistä melkoinen kolina kuului. Tulomatkalla alkoi sataa ja huonostihan siinä kävi. Kengät menivät rikki, mutta en uskaltanut kotona kertoa uusien kenkien hajonneen jo heti ensireissulla, joten piilotin ne metsään ja kävelin kotiin paljain jaloin. Taisin säästyä samalla niin riidalta kuin selkäsaunalta!

Räsänen oli yhdeksänlapsisen perheen vanhimpia. Sisaruksista sotaan joutui vain yksi veljistä – muut olivat liian nuoria ja 1800-luvun puolella syntynyt isä taas liian vanha.


Kotirintaman naisilla oli sotavuosina tärkeä rooli, Räsänen muistuttaa (kuva: SA-kuva)

Kotirintama ja sotarintama käsi kädessä

Kotirintamalla tehtiin Räsäsen mukaan paljon työtä sotarintaman eteen – kotirintamaa mm. velvoitettiin luovuttamaan tuotteitaan valtion käyttöön. Hän myös muistuttaa, että kotirintaman naisilla oli hyvin tärkeä rooli sota-aikana.

Kenttäpostissa rintamalle kulki mm. villasukkia (kuva: SA-kuva)

– Naisten kesken oli vaikka mitä kursseja, joissa opetettiin mm. tallukan (etenkin talvisin käytetty kankainen jalkine) ja perunajauhon valmistusta. Rukit hurisivat, sukkapuikot kilisivät ja kenttäposti kuljetti lähetyksiä rintaman suuntaan, niin kuin villasukkia. Niitä valtion sukkia näin veljen jalassa hänen lomilla käydessään ja ne olivat enemmänkin lumppua. Ja silloin oli vielä niin kylmäkin: pakkaslukemat -35 ja ylikin!

Kotirintamalle sijoitettiin myös sodan alta siirrettyjä pakolaisia. Räsäsen kodissa asui yhdeksänhenkinen perhe Karjalan Impilahdelta, myöhemmin vielä Uusi-Värtsilästä paenneita.

– Vihollinen oli siinä vaiheessa tulossa jo kovaa vauhtia kohti Keski-Suomea ja Uusi-Värtsilä oli tyhjennettävä asukkaistaan. Myöhemmin Suomen sotilaat pääsivät voitolle ja Venäjän täytyi perääntyä ja uusi-värtsiläläiset pääsivät palaamaan kotiin.

Iloisin mielin alkanut kotiinpaluu sai kuitenkin kohtalokkaan lopun.

– Venäläiset olivat ennen perääntymistään jättäneet miinan ulkorappusten alle. Isäntä se ensin polkaisi rapulle ja nousi sipruna taivaalle. Emäntä sen sijaan pelastui.


Rintaman tapahtumista Räsänen kuuli veteraanimieheltään

Veteraanien leskiin kiinnitettävä huomiota

Lapsuutensa lisäksi Räsänen on elänyt sota-aikaa myös veteraanimiehensä kautta. Tämä menetti rintamalla paitsi neljä vuotta elämästään, myös kuulon toisesta korvastaan. Juuri avioituminen innosti Räsästä aloittamaan muistojensa kirjaamisen ylös.

– Niin kuin moni muukin, ei minunkaan mieheni sodasta puhunut. Paitsi sotakavereidensa kanssa, joiden kokoontuessa he aina katsoivat Tuntematonta sotilasta. Niitä minä sitten vaivihkaa kuuntelin ja aloin pistää juttuja paperille.

Räsänen on joutunut hautaamaan miehensä lisäksi myös kaikki kolme poikaansa. Lastenlapset ja lastenlastenlapset jatkavat sukua, mutta muualla asuvina ei heitäkään ole mahdollisuutta nähdä kovin usein. Veteraanien leskien tilanteeseen hän kokeekin tarpeelliseksi puuttua. Avuntarve on paitsi taloudellinen, myös sosiaalinen.

– Ei meidän sukupolvemme töissä käynyt. Kotona me olimme, minäkin hoidin miehen kanssa pientilaamme. Ei siinä eläkettä kerry. Minäkin olen isosta perheestä, joten leskeksi jääminen ja yksinäisyys on ollut kova paikka. Naapurikuntia seuratessa on tullut selväksi, että tarjotuissa palveluissa on eroja kuntien välillä.

Räsänen kokee, että veteraanien arvostus on yhteiskunnassa vuosikymmenien saatossa noussut. Hän kiittelee sitä, että mieskin pääsi viimeisinä vuosina useampaankin kuntoutusjaksoon. Yhä kotona asuvana Räsänen on itsekin kiitollinen veteraanijärjestöltä saamastaan tuesta.

– Apua olen hakenut ja saanut. Silmälasit sain sillä lailla hankittua ja kylpyhuoneen kunnostamisessakin autettiin. En minä tässä iässä olisi enää sillä vanhalla pärjännyt.


Maan sankarihautausmaat kertovat, kuinka kova hinta Suomen itsenäisyydestä on maksettu, Räsänen huokaa

Muisto sodan päättymisestä liikuttaa Räsästä yhä.

– Siihen aikaan oli sentään pattereilla toimivia radioita. Sieltä tuli vihdoinkin ilouutinen, että sota oli loppunut, mutta ylen ikävin tuloksin. Suomi-äidiltä meni toinen käsi ja pala helmaakin. Meni Viipuri ja paljon muuta. Suurimmasta menetyksestä kertovat kuitenkin sankarihaudat kautta Suomen. Sanaton on suru ja kaipaus.

Teksti on alun perin julkaistu Sotaveteraani-lehdessä 1/2018,  jonka seuraaja Kenttäpostia on. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille (tai sen voi tilata vuosikertatilauksena hintaan 15€) . Jäseneksi pääset liittymään tästä, pelkän lehden voit tilata täältä.

Jaa kirjoitus:

31.3.2021 Jyväskyläläisen paperimestari Einar Salmisen perheen ikimuistoinen pääsiäinen 1944… ja sen ikuistaneen TK-kuvaaja Nils Helanderin traaginen kohtalo

Vuoden 1944 pääsiäinen noteerattiin poikkeuksellisesti rintamallakin: kymmenen päivän ajan kotirintaman ja etulinjan välillä pystyi lähettämään pääsiäistervehdyksiä tavallisin, 50 pennin postimerkein, joilla normaalisti ei voinut kenttäpostilähetyksiä maksaa, vaan niitä varten oli ihan omat kenttäpostimerkkinsä.


Pääsiäisenä 1944 kotirintamalta lähetetty kenttäpostikortti – huomaa valistava postileima! (kuva: Mikael Collan/ www.malli1930.fi)

Lauantaina 8.4.1944 koko maa oli hiljentynyt viettämään pääsiäisviikonloppua. Edellisenä päivänä oli ollut pitkäperjantai, jolloin edessä oleviin pyhiin todella hiljennyttiin: vielä tuolloin voimassa olevan käytännön mukaan niin ravintolat kuin esimerkiksi elokuvateatterit olivat kiinni eikä minkään moista turhanaikaista huvittelua katsottu hyvällä. Tanssikielto oli tosin ollut voimassa jo Talvisodan alusta saakka – oltiinhan tässä sentään sodassa!


Tyytyväinen isä neljän lomille saamiensa poikien keskellä, vasemmalta Aimo, Heimo, Pauli ja Eero.

Eräässä jyväskyläläistalossa ei kuitenkaan riemulla ollut rajaa.

Paikallisella Kankaan paperitehtaalla paperimestarina työskentelevän Einar Salminen ja hänen Helmi-rouvansa kaikki neljä sodassa Ilmavoimissa palvelevaa, mutta eri rintamille sijoitettua poikaa oli saatu nyt ensimmäistä kertaa sotien aikana kotiin lomille yhtä aikaa.


Paperimestari Salmisen perhe kokoontuneena kahvipöydän ääreen, vanhimmilla veljeksistä mukanaan myös rouvansa.


Odotettu jälleennäkeminen oli niin harvinainen, että lämmintä perhetapahtumaa oli paikalla todistamassa myös 8. Tiedustelukomppaniassa palveleva kuvaaja Nils (Niilo) Helander, joka hänkin oli käynyt läpi Ilmavoimien tähystäjäkoulutuksen.

Kauaa hän ei Kankaan tehtaan maille rakennetulla asuinalueella osoitteessa Kankaantehdas B5 sijaitsevassa kodissa ehtinyt olla: jo seuraavana päivänä häntä tarvittiin Luonetjärvellä.

Myöhemmin samana vuonna Salmisen veljeskvartetin kokoontumisajot nostettiin Suomen Suojeluskuntajärjestön julkaiseman Hakkapeliitta-lehden joulunumeroonkin.



Ylpeä isä vie poikansa näytille kylän raitille

Vanhin veljeksistä oli ihan vanhempiensa naapurissa asuva ja mekaanikkona Ilmavoimissa toiminut Heimo Salminen, jonka kotiinpaluuta odottivat vanhempien lisäksi innolla myös vaimo ja kaksi lasta. Paula-vaimonsa myöhemmin tänä vuonna 30-vuotispäiväänsä viettävä Heimo oli tavannut Palokan tanssilavalla Jyväskylässä heinäkuun lopulla 1938 ja häitä oli vietetty 3 päivää Talvisodan syttymisen jälkeen.


Heimo, veljeksistä vanhin, pienen tyttönsä kanssa,

Pauli saapuu vaimonsa kanssa vierailulle

Vaimo oli odottamassa myös 1917 syntyneenä veljistä toiseksi vanhinta: Aunuksen kannaksella hävittäjälentäjänä toiminutta vääpeli Pauli Salmista, joka Lentolaivue 32:ssa lentämillään Fokker D.XXI- ja Curtiss Hawk 75- koneilla saavuttamillaan 6 ilmavoitolla pääsi hävittäjä-ässien listallekin.

Veljeksistä kolmas oli vänrikki (myöhemmin luutnantiksi ylennyt) Aimo Salminen. Jatkosodan aikaan hän palveli tiedustelulentäjänä Rukajärven suunnalla toimineessa Lentolaivue 14:ssä ja oli Kari Stenmanin Korpilaivue- kirjan mukaan lentämässä Ilmavoimien viimeistä sodanaikaista lentoa vihollisen selustassa.

Veljessarjan kuopus oli  asemiehenä palvellut Eero Salminen.

Ihan pelkkää kakkukahvittelua ei veljesten visiitti tosin ollut: tuskin olivat pojat ehtineet taloksi asettua, kun edessä oli jo puutalkoot. Vaan yhteistuumin sekin sujuu ja pian on vanhempien liiteri täynnä halkoja.

Tarvetta niille onkin: vaikka ollaan jo pääsiäisessä, on pakkasta ja lunta vielä reippaasti.


Veljekset halkotalkoissa vanhempiensa apuna.

Helmi-äiti kaataa myhäillen kahvia pojilleen.

Ja miten kävi veljeksille loman jälkeen ja heidän palattuaan takaisin rintamille? Pääsivätkö kaikki palaamaan kotiin? Iloksemme voimme kertoa, että pääsivät.

Pauli kuoli 1984, Heimo puolestaan 1997. Aimon tiedetään toimineen sodan jälkeen opettajana ensin Kuusamossa ja myöhemmin Jämsässä ja hänen huumorintajunsa teki vaikutuksen ainakin tähän historiabloggariin, jonka sijaisopettajana nuori opettajanalku jossain vaiheessa toimi.

– Olin koltiaisikäinen koillis-hämäläinen koulukolpero, kun eräälle oppitunnille tuli sijaisopettaja – en enää muista ketä hän tuurasi tai mikä olisi pitänyt olla opetustuokion ns. lukujärjestyksellinen määrite. Vakinaista viranhaltijaa sijaistanut asteli maailmanmiehen askeleella liitutaululle, piirsi sille kuvan, jossa oli mies ja rakennus, sekä niiden välissä katon yli taivaankantta hipaissut kaari, jonka voi sanoa alkaneen piirrosukkelin nivusten tienoilta. Saatuaan taiteen valmiiksi, opettaja kääntyi poikkeuksellisen hiljaa pysyneiden esimurrosikäisten puoleen ja kysyi virne suupielessä: ”Mikä on miehen nimi?”. Sitä sitten pähkäiltiin kolmevarttinen eikä kukaan sitä muistaakseni hoksannut. Ennen kuin kello soi välitunnin merkiksi opettaja rykäisi ja kertoi ”Ylitalon Kustu”.


Vielä kuolemaansa edeltävänä päivänä oli Helander ollut mukana Lento-osasto Kuhlmeyn pommituslennolla (kuva: Bundesarkiv)

Yhtä onnekas ei sen sijaan ollut veljesten visiitin ikuistanut sotilasvirkamies Helander.

Aimo näyttää isälleen valokuvia Rukajärven suunnalta.

Syksyllä 1941 alkaneen TK-kuvaajauransa aikana hän ehti ottaa kaikkiaan kolmisentuhatta kuvaa, joissa hän dokumentoi Jatkosotaa niin maalla kuin ilmassa. Neuvostoliiton aloitettua suurhyökkäyksensä kesällä 1944 oli hän mukana tähystäjänä suomalaisten SB-pommikoneiden pommituslennoilla, samalla tapahtumia kuvaten.

1.7.1944 hänen tiedetään myös olleen mukana Imatralla sijainneelta Immolan kentältä käsin operoineen, Suomen avuksi Puna-armeijaa vastaan lähetetyn saksalaisen lento-osasto Kuhlmeyn Stuka-syöksypommittajien lennolla – paitsi kuvaten, myös koneen taka-ampujana toimien.

”Hän ei tiennyt, mitä pelko on”, on häntä luonnehdittu.

Rakastamansa kuvauksen parissa hän kohtasi loppunsakin, kirjaimellisesti saappaat jalassa (ja kamera kädessä).

Heinäkuun 2. päivänä hän oli Immolan kiitotiellä kuvaamassa kenttää pommittaneita venäläisiä pommikoneita ja maataistelukoneita, kun hänen rintaansa osui ylilentäneen lentokoneen konetykin ammus.

Helanderin kamera selvisi lähes vahingoitta. Kuvaaja itse sen sijaan kuoli välittömästi. Hän oli 22.


Niilo Helander oli kaatuessaan kokenut TK-kuvaaja… ja vasta 22.

Helanderin hautajaiset 12.7.1944 (kuva: SA-kuva)

Hietaniemen 3164 sankarihaudan joukossa lepää myös Niilo Helander (kuva: Sotasampo/ Kameraseura ry)

Jaa kirjoitus:

30.3.2021 Sotamies Heikki Kurosen 75 vuotta kestänyt kotimatka – niin mies kuin hänen tuntolevynsä täyttivät tehtävänsä loppuun saakka

Kaikkialla Suomessa ei Pro Patria-taulujen nimiin kaiverrettua kallisarvoista perintöä ole suinkaan unohdettu ja uusiakin tauluja paljastetaan yhä.

Uusimmassa Kenttäpostia-lehdessä 1/2021 kerromme tarinan  yhdestä maamme tuoreimmista kunnianosoituksista: enolaisella Louhijoen koululla Suomi 100-juhlavuonna 2017 vuonna paljastetusta taulusta.

Taulun tarina elää yhä: viimeisin sen sankarivainajista saatiin nimittäin kotiin vasta kaksi vuotta taulun paljastamisen jälkeen.

Neljän perheen kohdalla odotus jatkuu: Kurosen lisäksi kentälle jäivät myös Veikko Kettunen, Yrjö Leppänen, Heikki Tanninen ja Oiva Turunen.


Louhiojan koulun Pro Patria-taulu paljastettiin Talvisodan syttymisen muistopäivänä 2017 (kuva: Antti Eteläpää)

Tiettävästi ainoa kuva Heikki Kurosesta 

Kadonnut sotamies

Tauluun kirjatuista sankarivainajista viimeisimpänä kotiin saatiin Heikki Kuronen. Ja kauan hänen kotimatkansa kestikin.

36-vuotias sotamies katosi Vuosalmella 11.7.1944 käydyissä taisteluissa.  Asemasodan vakiinnuttua hänet oli jo kertaalleen vapautettu heinäkuussa 1942, mutta vihollisen suurhyökkäyksen alettua Karjalan Kannaksella kesäkuussa 1944 on jokainen mies tarpeen ja 17.6. Kuronenkin kutsutaan takaisin isänmaata puolustamaan. Kolme päivää aiemmin VT-linja, toinen Kannaksella sijainneista pääpuolustuslinjoista, on murtunut Kuuterselässä 

Jälleen hän ripustaa kaulaansa tuntolevyn, josta hänet voitaisiin kaaduttuaan tarvittaessa tunnistaa. Hänen numeronsa on 1396951. Niin sotamies kuin tuntolevy täyttäisivät tehtävänsä loppuun saakka.  

Tällä kertaa Kurosen sotatie ei kestä kuukauttakaan. 30.6. hänet siirretään Henkilötäydennyskeskuksesta Jääkäripataljoona 2:n 1. komppaniaan.   

Kesä-heinäkuun vaihteessa vihollisen suurhyökkäys on pakottanut suomalaiset vetäytymään Äyräpäästä Vuoksen yli Vuosalmelle. Meneillään ovat suorastaan helvetilliset viikot, joiden aikana koetaan eräät Suomen sotahistorian hirveimmistä hetkistä, mutta Vuosalmella hyökkäys saadaan pysäytettyä.  

Viimeiset miehet uivat Vuoksen yli Vuosalmen puolelle heinäkuun 9. päivä. Seuraavat kaksi päivää ovat kaaosta. Hyökkäykset ja vastahyökkäykset vuorottelevat vihollisen suorasuuntaustykkien tulituksen kylväessä kauhua ja kuolemaa. 


Vuosalmen taisteluissa haavoittuneita kannetaan joukkosidontapaikalle heinäkuussa 1944

11. päivänä jääkärit lähtevät vastahyökkäykseen. Lähes samaan aikaan alkaa sattumalta myös Puna-armeijan hyökkäys. Vihollisen läpimurtoyritykset onnistutaan torjumaan, mutta kovalla hinnalla. Tuon päivän tappiotilastoihin kirjataan 273 miestä, joista yli 100 kaatuu Vuosalmessa.  

Yksi heistä on enolainen pienviljelijä, joka on vähän aikaa sitten saanut kuulla Aili-vaimoltaan tulevansa viidettä kertaa isäksi. Kotona odottavista neljästä lapsesta vanhin on kahdeksan vanha, nuorin juuri ja juuri vuoden. Lapset odottavat innolla isän kirjeitä rintamalta, mutta heinäkuussa niitä ei enää kuulu. Kun kotiin sitten tulee kirjekuori, jonka käsialaa he eivät tunnista, tietävät he jo ennen sen avaamista, mikä viesti sen sisällä on. Seuraavan vuoden helmikuussa syntyvästä Veikko-kuopuksesta tulee sotaorpo jo ennen syntymäänsä. Tragediaa lisää entisestään se, että vain kuukauden päästä Aili joutuu hautaamaan hänetkin. 



Pitkä kotimatka

Kiivaiden taisteluiden keskellä on mahdotonta pitää kirjaa kaikesta, mitä ympärillä tapahtuu. Kuronen merkitään kadonneeksi, mutta katoamisen olosuhteet ovat niin epäselvät, ettei 30.8. päivättyyn ilmoitukseen katoamisesta tai kuolemantapauksestosata tehdä tapahtumaan johtaneista syistä mitään merkintöjä. 

Ei mene kauaa, ennen kuin pienessä kylässä alkaa liikkua ilkeämielisiä juoruja: että Kuronen ei olekaan kadonnut tai kaatunut. Että hän on karannut: hylännyt velvollisuutensa ja perheensä. Sankarivainajan sijaan hän on jotain, jolle annetun sanan kuuleminen vielä vuosikymmenten jälkeenkin nostattaa häpeän pintaan. Rintamakarkuri.


Vuosalmea toukokuussa 2018 (kuva: Karjalan Valli)

Kuronen julistettiin kuolleeksi 1947, mutta koska mitään varmuutta ei Kurosen kohtalosta koskaan saatu, jätti se Aili-puolison toiveissa ovet auki kaikille mahdollisuuksille. Kirjaimellisesti – hän odottmiehensä paluuta kuolemaansa saakka, eikä koskaan lukinnut ulko-oveaan yöksi, koska jos Heikki tulee kotiin, niin pääsee sisään.” 

Ja Heikki palasi. Mutta pienessä valkoisessa arkussa. Ja siinä vaiheessa Alli oli itsekin ehtinyt olla kuolleena jo 32 vuotta.  


Kurosen löytöpaikka sekä hänen yhteydestään löytyneitä suomalaisen sotilaspuvun nappeja (kuva: Karjalan Valli)

28.5.2018 Karjalan Kannaksen taistelukentille jääneitä vainajia etsivä Karjalan Valli- ryhmä tekee löydön.  Tässä vaiheessa ei 75 vuotta löytäjiään odottaneesta sotilaasta ole enää jäljellä paljoakaan, mutta se tärkein on. Hänen läheltään löydetään nimittäin myös tuntolevy, mistä löytyvän numerosarjan 1396951 ansiosta jäänteiden päästyä viimein Suomeen myöhemmin syksyllä tiedetään, keihin ottaa yhteyttä DNA-vastaavuuden selvittämiseksi.  


Kurosen tuntolevy löydettäessä toukokuussa 2018 (kuva: Karjalan Valli)

Marraskuussa 2019 Kurosen perhe saa kauan odottamansa yhteydenoton. Vainajan henkilöllisyys on varmistunut. Isä on vihdoin tulossa kotiin.  


Sotamies Heikki Kurosta oli 14.12.2019 kokoontunut saattamaan viimeiselle matkalleen mm. kaikki kolme hänen elossa olevista lapsistaan (kuva: Timo Tikansalo)



Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 1/2021. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

 

Jaa kirjoitus:

25.3.2021 Parhaat sotahistorialliset pro gradut palkittiin – voittajaksi poikkeuksellinen sotakoiratutkimus

FM Noora Viljamaa (kuva: Turun Yliopisto)

Suomen Sotahistoriallinen Seura on valinnut valtakunnallisen pro gradu -kilpailunsa voittajaksi ja 3 000 euron stipendin saajaksi FM Noora Viljamaan Turun Yliopistoon tekemän, sotakoirista kertovan tutkielman 

Toisen palkinnon ja 2 000 euron stipendin sai sotatieteiden maisteri Santtu Kauppinen Maanpuoluskorkeakoulusta Osasto Paatsalon taktiikoita, tekniikoita, toimintatapoja ja varusteita jatkosodassa tarkasteleva opinnäytetyö.  

Kolmannen sijan jakoivat FM Leo Leskinen Itä-Suomen yliopistosta ja valtiotieteiden maisteri Iida Hallikainen Turun yliopistosta, jotka kumpikin saivat 1 000 euron stipendin. 

Leskisen työ kartoittaa 7. ja 11. divisioonan joukkojen jatkosodan aikaisia mielialoja, Hallikaisen puolestaan kotirintaman naisten jatkosodan aikaisten kirjeiden dokumentoimaa suhtautumista valtion määräyksiin.  

Viljamaan gradun poikkeuksellisen aihevalinnan ja sen kokemushistoriallisen näkökulman kiitellään edustavan ”uutta sotahistoriaa”.

– Sotakoirien toimintaa ja vaiheita, jopa sankaritekoja rintamajoukkojen mukana erilaisissa tilanteissa analysoidaan eläytyen ja empaattisesti. Koirien palvelustehtävät asetetaan osaksi kansakunnan taistelua, sotakokemuksia ja nationalismia. Työn selkeä ja systemaattinen tarkastelutapa tuo merkittäviä tuloksia aiemmin lähes tutkimattomasta aihepiiristä. Viljamaan ansiokas tutkimus osoittaa, että ensisijaisesti työkaluiksi tai apuvälineiksi tarkoitetuilla sotakoirilla oli sodassa paljon syvempi merkitys. Sotilaiden ja sotakoirien vuorovaikutuksen kautta koirista tuli sotilaille ystäviä, kumppaneita sekä ilon ja turvallisuuden tuojia. Hallittu tutkimus tuottaa uutta tietoa sotakoirien suuresta merkityksestä sotilaiden henkiselle hyvinvoinnille vaikeissa olosuhteissa, seura arvioi tiedotteessaan.

Kaatuneiden muistosäätiö on tukenut taloudellisesti nyt 17. kerran järjestettyä gradukilpailua. Kaikki palkitut gradut on luettavissa Sotaveteraaniliiton nettisivujen materiaalipankista. 


Jaa kirjoitus:

22.3.2021 Ruutua, sarkaa, pieksuja ja säärystimiä – miten lottapuvusta tuli lottapuku?

Tänä vuonna perustamisensa 100-vuotisjuhlavuottaan viettävästä Lotta Svärd-järjestöstä tulee kaikille varmasti ensimmäisenä mieleen heidän harmaa ”univormunsa”. Aina se ei kuitenkaan näyttänyt siltä, millaisena olemme sen oppineet tuntemaan!


Iisalmelaislottia vuonna 1921 (kuva: Lottamuseo)

Lotta Svärd Vänrikki Stoolin tarinoiden Albert Edelfeltin kuvittamassa laitoksessa

Kohti yhdenmukaisuutta

Alusta saakka lottajärjestöön kuulumisen ulkoinen tunnusmerkki oli lottapuku, jota järjestön jäsenet olivat oikeutettuja, osin myös velvoitettuja käyttämään. Alkuun niissä oli kuitenkin eri puolilla Suomea hyvin paljon vaihtelua.

Osa yhdistyksistä käytti oman seutunsa kansallispukua, osa puolestaan sarkavaatteiden alla sisäpukuna sinivalkoruudullista pumpulipukua. Lappeenrannassa puolestaan otettiin käyttöön puku, joka mukaili Edelfeltin taulun sen alkuperäisen, järjestölle nimensäkin antaneen hyväntekijän Lotta Svärdin pukua. Monessa paikassa käytetyistä sini- tai punaruudullisesta kankaasta tehdyistä puvuistakin luovuttiin, koska sellaisilla oli jo muita vakinaisia käyttäjiä.

Lottapuvun yhtenäisyys koettiin tärkeäksi ja jo ensimmäisessä kokouksessaan helmikuussa 1921 lottajärjestössä ylintä päätäntävaltaa käyttävä keskusjohtokunta hyväksyi pukumallin niille lotille, jotka olivat velvollisia sitä toimessaan käyttämään. Puvun materiaaliksi haluttiin mahdollisimman halpa ja käytännöllinen kangas ja saatavuudeltaan parhaaksi vaihtoehdoksi osoittautui se harmaa kangas, jonka olemme tulleet tuntemaan.


Lottaosasto 1920-luvun alkupuoliskolta (kuva: Lottamuseo)

Tarkka ohjeistus

Asuun kuului lyhyt sarkatakki, väljä takinvärinen sarkahame, harmaasta lämpimästä kankaasta valmistettu pusero ja Mannerheimin mallinen lakki. Jalkineiksi puvun kanssa suositeltiin saappaita, pieksuja tai rasvanahkaisia nuorakenkiä ja säärystimiä.

Lottapuvuilla oli yhtenevät mitat kalvosimia myöten (kuva. SA-kuva)

Lottapukuasian käsittelyä jatkettiin keskusjohtokunnassa saman vuoden syksyllä. Pukumallia muokattiin sekä viimeisteltiin ja sen käytöstä laadittiin yksityiskohtaiset ohjeet. Lottajärjestön yhtenäinen ja virallinen pukumalli hyväksyttiin keväällä 1922.

Puvun kanssa tuli käyttää tummia sukkia ja kenkiä tai monoja eikä sen kanssa saanut käyttää kuin järjestön omia merkkejä. Ja jos olivat yksityiskohtaisia puvun käyttöä säätelevät ohjeet, sitä olivat myös itse puvun ulkoasua koskeva ohjeistus.

Puvun tuli olla harmaata puuvillakangasta ja pitkähihainen. Siihen kuului irrotettava valkoinen kaulus sekä valkoiset kalvosimet. Hameen helman tuli olla 25 cm maasta ja jopa taskujen koko ja sijainti oli tarkka (korkeus 20 cm, leveys 17 cm ja ommeltu 15 senttiä vyötäröstä alaspäin.)

Juhlatilaisuuksissa käytettävä puku oli villakankainen.

(Kuulemma itsensä ylipäällikkö Mannerheim teetätti itselleen vaatteita lottapuvun kankaasta, joka oli perinteiseen sotilasvaatetukseen käytettävää materiaalia pehmeämpänä käytössä miellyttävämpää…!)


Lottapuvun ulkoasu oli tarkkaan säädetty (kuva: Lottamuseo)

Ja mistä ne puvut sitten tulivat?

Lottien työhaalari (kuva: Lottamuseo)

Käytännöt vaihtelivat paljonkin. Kenttälotille lottajärjestö pyrki mahdollisuuksien mukaan hankkimaan puvut keskitetysti, mutta muista lotista osa teki pukunsa itse, osa taas teetätti sen jollain ompelutaitoisemmalla. Niinpä puvuissa on – vaikka sitä ei päällisin puolin huomaisikaan! – itse asiassa hyvinkin paljon vaihtelua materiaalin pintarakenteen ja tarkan värisävyn suhteen.

Alkuvuosina pukuun kuului päällysvaatteena sarkamantteli. Myöhemmin sen rinnalle käyttöön tuli myös kevyempi lottasadetakki. Lotan tehtävistä riippuen puvun kanssa saatettiin käyttää myös esimerkiksi valkoista esiliinaa ja kolmikulmaista huivia (lääkintä- ja tarjoilutehtävät) tai harmaata työesiliinaa ja samasta materiaalista valmistettua huivia (keittiö- ja siivoustehtävät ja muut ”raskaammat” työt). Esiliinan sijaan työtehtävissä saatettiin käyttää myös työtakkia.

Oli myös asioita, joita lottapuvussa ei koskaan saanut tehdä: näihin kuuluivat esimerkiksi tupakointi sekä alkoholin nauttiminen tai sen tarjoilu.

Pikkulottien puvuksi hyväksyttiin vuonna 1931 lottapuku pienoiskoossa. Päähineenä puvun kanssa käytettiin lottalakkia tai sinistä baskeria. Kolme vuotta myöhemmin vahvistettiin lottien voimistelupuvun malli, minkä yhteydessä käytiin vilkasta keskustelua siitä, sopiiko lottavoimistelijoiden esiintyä paljain säärin. Lopulta päätettiin, että jos Voimisteluliiton edustajat esiintyvät ilman sukkia, saavat niin tehdä myös lotat!


Lottavoimistelijoita keskustelua herättäneinen paljaine säärineen (kuva: Lottamuseo)

Sodan jälkeen

Pielaveteläislotta Asta Jauhiaisen lottapukua saatiin ihailla Kansallisen veteraanipäivän pääjuhlassa Kuopiossa vuonna 2019

Ohjeessa mainittiin ”nykytilanteen aiheuttamina järjestelytoimenpiteinä” mm. arkistojen tuhoaminen sekä se, miten lottakanttiinien omaisuuden kanssa tulisi toimia… ja lottapuvun käyttö. Komennukselta palaavien lottien tuli ilmoittautua omaan sotilaspiiriinsä ja luovuttaa lottavarusteensa siellä. Ohjeistus ei kuitenkaan ottanut huomioon sitä, ettei monella rintamalta palaavalla lotallakaan ollut mukanaan mitään muuta kuin vaatteet päällään ja säännöstelyn aikana, kaiken ollessa kirjaimellisesti kortilla, ei uusia vaatteitakaan saanut hankittua käytännössä mistään.

Vaikka lottapuvuista tuli poistaa kaikki tunnukset, ei niiden käyttöä koskaan kielletty. Muuttunut poliittinen ilmapiiri johti kuitenkin siihen, että moni lotta hävitti tai piilotti pukunsa eikä välttämättä koskaan kertonut edes jälkeläisilleen kuuluneensa lottiin.

Koska kaikesta oli pulaa, ei lottapuvunkaan kaltaista raaka-ainetta kuitenkaan kannattanut heittää hukkaan. Niistä tehtiin vaatteita lapsille, lisäksi lehdissä oli ohjeita siitä, miten puku saatiin (esim. taskut poistamalla ja kirjailuin) muutettua tavalliseksi arkikäytötön sopivaksi vaatteeksi.


Vuoden Lotaksi 2017 valittu porilaislotta Ritva Tuulos sykähdytti lottapuvussaan Suomi Areenassa 2018

Lottapuku tänään

Moni teistä miettii nyt varmaan ihmeissään sitä, että on nähnyt lottapukuja ihan nykyäänkin; esimerkiksi erilaisissa maanpuolustushenkisissä tilaisuuksissa tai kuoroissa. Ja oikeassa olette: kyllä niitä pukuja käytetään vieläkin. Alkuperäisiä niistä tosin on enää vain harva, ihan niin kuin niitä lottiakin.

Tuija Saura on palkittu työstään mm. Kaatuneiden Muistosäätiön Veteraanipalkinnolla

Yksi lottapukua säännöllisesti käyttävä perinteenvaalija on pöytyäläinen Tuija Saura.

– Olen kaiketi ensimmäinen, joka sotien jälkeen on julkisesti käyttänyt pukua ja tätä nykyä taatusti sitä eniten Suomessa sodan jälkeen käyttänyt henkilö, puvussa jo 31 vuoden ajan esiintynyt ja lottaperinteestä luennoinut Saura arvioi.

– Lottapuku herättää kysymyksiä laidasta laitaan, alkuvuosina siitä jopa syyllistettiin. Vasta jälkeenpäin, kun lottien kunnia oli palautettu, olen miettinyt, miten ”rohkea” olin, vaikka enemmänkin se taisi alkuvuosina olla tietämättämyyttä asioista.

Hänen pukunsa on peräisin hänen appensa äidiltä.

– Puku oli Aino Sauran lottapuku vuodelta 1921. Isomummi oli Pöytyän lottien perustajajäsen, toimien puheenjohtajana ja sihteerinä vuorovuosina toisen emännän kanssa aina Lotta Svärd- järjestön lakkauttamiseen saakka. Puku oli villakankainen lottapuku eli ns. juhlapuku. Esiinnyin siinä alueellisen lottaperinneyhdistyksen toiveesta vaikka millaisissa virallisissa ja epävirallisissa tilaisuuksissa, sota-ajan lauluja esittäen, hän kertoo.

– Villaista pukua käytin vuorotellen Varsinais-Suomen Maakuntasäätiöltä käyttööni annetun lääkintälotan puvun kanssa vuoteen 1998 jolloin sain nykyisen pukuni. Tämä puuvillainen muonituslotan puku kuului appeni tädille Helvi Sauralle ja löytyi vintiltä  pukupussista hänen  jäämistönsä selvityksessä.  Ennen sitä en edes tiennyt hänen olleen lotta.


Tuija Saura on esittänyt sota-ajan musiikkia lottapuvussa jo yli 30 vuoden ajan

Lottapuvun kantamisen hän on aina kokenut arvokkaaksi.

Lottapukujen historiasta on juuri julkaistu kirjakin

– Siinä historia on niin konkreettisesti lähellä. Jollain lailla se nostaa ryhdin ja velvoittaa kantajaansa toimimaan ”Kultaisten sanojen” ohjeiden mukaan. Lottapuvussa on kotoista ja hyvä olla. Puvun käyttösääntöjä olen aina noudattanut tarkasti ja saanutkin siitä kiitosta. Olen myös Lottaperinneliiton puheenjohtajien luvalla toiminut kentällä eräänlaisena ”vahtina” ja opastanut useita puvun käyttäjiä eri tilaisuuksissa. Muistiin on jäänyt erityisesti Lotta Svärd-juhla Finlandia-talossa, jossa parikymmentä nuorta naista oli opettajansa ohjein puettu lottapukuun. Kaikilla nuorilla naisilla valkoiset sukat! Ripitykseni jälkeen sukat vaihtuivat mustiin.  Joskus on puuttuneet kaulukset ja mansetit, tai on ollut tuhti silmämeikki tai kynsilakkaa, hän paljastaa.

Hänen pukunsa on myös taatusti nähnyt enemmän maailmaa, kuin yksikään toinen lottapuku.

– Olen esiintynyt puvussa Yhdysvalloissa, Kanadassa, Virossa, Espanjassa ja Saksassa. Puku on aina kulkenut käsipakaasissa, jotta on varmasti pysynyt mukana.  Koen myös olleeni etuoikeutettu, koska olen puvussani saanut tavata niin monia ”oikeita” lottia ja pikkulottia. Lottapuku on tuonut minulle ”henkisen lottuuden”. Jos sielunvaellukseen uskoisin, niin  varmaa on,  että olen ollut edellisessä elämässäni lotta.


Hei, tiesithän, että sivuiltamme löydät rutkasti lisää lotta-aiheisia-juttuja!



Lotta Svärd 100- vuotisjuhlavuosi on näkyvästi esillä myös Sotaveteraaniliiton viestinnässä ja Lotta Svärd- järjestöä eri teemojen kautta käsitteleviä artikkeleita julkaistaan vuoden aikana niin nettisivuillamme kuin Kenttäpostia-lehdessämme.

Jaa kirjoitus:

19.3.2021 Sotaveteraaniliiton ”Veteraanin päiväkäsky” voittajaksi Voitto-mainoselokuvakilpailussa

18.3. pidetyn vuotuisen Voitto-mainoselokuvakilpailun palkintogaala nähtiin tänä vuonna poikkeusoloista johtuen netin kautta välitettynä suorana lähetyksenä.

Tänä vuonna jo 26. kertaa järjestetyn kilpailun tarkoituksena on edistää suomalaisen mainoselokuvan tasoa ja arvostusta sekä kehittää tekijöiden ammattitaitoa.  Kaikkiaan palkintoja jaettiin yhdeksässä kategoriassa, joista gaalan ehkä suurimmaksi yllättäjäksi nousi Yhteiskunta ja kulttuuri-sarjan voittaja: Sotaveteraaniliiton Veteraanin päiväkäsky.

Mainoksessa muistutetaan, miten vakavasta asiasta koronatilanteessa on kyse ja kannustetaan jokaista tekemään oma osansa sen päihittämiseksi.

Tuomariston mukaan mm. sen ajankohtaisuus teki siitä selkeän voittajan.



Palkitussa mainoksessa 94-vuotias espoolaisveteraani Eino Luostarinen antaa päiväkäskyn, jossa hän vetoaa Suomen kansaa toimimaan ”yhteisessä rintamassa, jotta tämäkin taistelu voitetaan vielä.”

Liikuttaneen ja koskettaneen elokuvan idea tuli Luovan toimiston Folkin Tommi Laiholta ja Tommy Mäkiseltä, kertoo Ari Laitinen elokuvan tuottaneesta Otto Productionista, jossa ideaan tartuttiin välittömästi.

– Poikkeusolojen alettua oli paljon hämmennystä ja ”kansalaistottelemattomuutta”. Ajateltiin, että 94- vuotias sotaveteraani on pakostakin auktoriteetti 70+ vuotiaille ja myös heidän omaisilleen. Hänen sanomanaan viestillä on riittävä painoarvo, hän kertoo menestyksen taustoista.

Elokuva nostettiin ehdokkaaksi myös Yleisön parhaat sekunnit- äänestykseen.

Sotaveteraaniliiton toiminnanjohtaja Sakari Martimo oli niin ikään heti mukana.

– Ajatus oli erinomainen. Tämä hieno ja oivaltava idea muistuttaa meitä suomalaisia kyvystämme selviytyä vaikeista ajoista, kuten koronapandemiasta. Vuosi sitten emme tienneet, mitä pandemiasta oli odotettavissa. Eipä tiedetty tulevasta myöskään 80 vuotta sitten heti Talvisodan jälkeen ja Jatkosodan jo häämöttäessä, hän toteaa.

– Erityiskiitos kuuluu tietysti sotaveteraani Eino Luostariselle. Hänen sekä 600 000 muun sotilaan ja 100 000 naisen rintamapalvelus mahdollistivat tämänkin kilpailun ja gaalajuhlan järjestämisen.


Veteraanin päiväkäskyn takaa löytyvä työryhmä: Ari Laitinen (vas.), Joonas Kirjavainen, Tommi Laiho ja Tommy Mäkinen

– Ihmettelen niitä jotka uhmaavat koronaa eivätkä käytä kasvomaskia muiden ihmisten parissa liikkuessaan. Sitä vastaan on turha rehennellä. Ei se miehisyys paljoa kärsi eikä mitään menetä, jos laittaa sen maskin. Se kuuluu kaikillla nyt olla, hän totesi tiukasti jo mainoksen ilmestyessä viime vuoden lopulla.

Eino oli myös ohjeistanut työryhmää mahdollisen voiton varalta.

– Jos tulee palkinto, niin juokaa paljon viiniä, hän sanoi. Ei juotu, Laitinen nauraa.

Mainoksen tähti oli tyytyväinen lopputulokseen, mutta muistutti jäyhään tapaansa siitä, että taisto on vielä kaukana voitetusta.

– Tämä viesti on itsestään selvä toteamus. Kun jokainen yrittää parhaansa ja kantaa vastuun, niin sitä rivakammin tästä selvitään. Yksilön vapauksia nämä yhteiset kompromissit eivät raunioita. Suomi on ja pysyy vapauksien maana vastaisuudessakin. Siihen vaaditaan kuitenkin kaikkien panosta.


 

Jaa kirjoitus:

17.3.2021 Tehokas, luotettava, suomalainen… ja yhä haluttua tavaraa: Suomi-konepistooli 90 vuotta

Tänä vuonna puhaltavat kakustaan 90 kynttilää niin Mihail Gorbatšov, entinen arkkipiispa John Vikström, Darth Vaderille kumean äänensä lainannut amerikkalaisnäyttelijä James Earl Jones kuin Jatkosodan partisaanien siviiliuhrien kokemusten tallentamisessa suurtyön tehnyt kirjailija Tyyne Martikainen.

Perustamisensa 90-vuotisjuhlavuotta viettävät puolestaan mm. Reserviupseeriliitto ja 38 SM-mitalia urallaan voittanut Tampereen Ilves.

Merkkipäiväänsä viettää kuitenkin myös yksi suomalaissuuruus, jonka panos maamme historiassa on arvioitu niin merkittäväksi, että VTT ja Keksintösäätiö ovat luokitelleet sen yhdeksi merkittävimmistä suomalaiskeksinnöistä koskaan.

Sen isä on Aimo Lahti. Päivänsankari itse on 9-millisiä paukkuja suustaan jopa 400 metrin sekuntivauhdilla laukova ja 900 laukaukseen minuutissa venyvä 87-senttinen potra poika, jollaisia Suomessa vuosien 1931-1953 välillä näki päivänvalon noin 80 000 kappaletta.

Se on Suomi-konepistooli.


KP/-31 SJR eli Suomi-konepistooli

Aimo Lahti – taitava ja tuottelias

Vuonna 1896 syntynyt Lahti vihasi koulua ja oli selvää, että kunhan kansakoulu olisi lusittu alta pois, ei hän enää koulunpenkkejä kuluttaisi. Kansakoulun päättötodistus vihdoin kädessään 13-vuotias Lahti meni töihin Viialan Lasitehtaalle, missä ansaitsemistaan palkasta säästämillä rahoilla hän osti ensimmäisen aseensa, Berdan-kiväärin, 14-vuotiaana. Se oli menoa.

Suomi-konepistoolin isä Aimo Lahti

Nuorukainen hurahti aseisiin ja niiden tekniikkaan niin, että erikoistui armeija-aikaisella aliupseerikurssillaan aseiden rakenteeseen ja valmistukseen. Armeijan jälkeen hän toimi mm. Riihimäen suojeluskunnan asemestarina, kunnes kesällä 1921 hänet nimitettiin Keski-Suomen Rykmentin asemestariksi, mistä hän sai myöhemmin hän siirron Kouvolaan.

Kouvolan asepajalla hänen tehtävänään oli aseiden korjaus, mutta sen ohessa hänellä oli aikaa ja mahdollisuus myös tehdä omia keksintöjään. Erityisesti häntä pohditutti saksalainen Bergman M18-konepistooli, jo ensimmäisessä maailmansodassa käytetty kaikkien nykyaikaisten konepistoolien esi-isä.

Siinä helposti ilmenevä syöttöhäiriö sai Lahden suunnittelemaan itse parempaa versiota. Ja sellainenhan syntyi: prototyyppi valmistui asevelhon loman aikana jo vuonna 1922.

Lahden kädestä ovat myös niin koostaan ja painostaan johtuvan kömpelyyden vuoksi ”norsupyssynäkin” tunnettu, itselataava panssarikivääri L-39 kuin Lahti-Salorantana tunnettu pikakivääri M/26.

Kaikkiaan hän suunnitteli uransa aikana noin 60 erilaista asetta kivääreistä pistooleihin ja jopa tykkeihin.


Suomi-konepistoolin pohjana toiminut saksalainen Bergman M/18

Edeltäjiään parempi

Toukokuussa 1929 Lahti sai komennuksen Valtion kivääritehtaalle käynnistämään pikakiväärin valmistus. Kolme vuotta myöhemmin hän sai puolustusministeriöltä vastuulleen kevyet aseet. Yhdessä kolmen upseerin kanssa hän perusti Konepistooliosakeyhtiö Oy:n, jonka ensimmäinen tuote oli Lahden ja Yrjö Koskisen (yksi kolmesta perustajaupseerista) kanssa suunnitteleman Suomi-konepistoolin malliase.

Valtion kivääritehtaan kapasiteetti ei riittänyt uuden aseen valmistukseen, joten innovaation yksinoikeudet myytiin Oy Tikkakoski Ab:n asetehtaalle 65 000 markalla, joka nykyrahassa vastaa vajaata 23 000 euroa. Lahti myös sisällytti kauppaan ehdon 5 prosentin rojalteista myydyistä aseista, mikä oli fiksu veto, sillä edeltäjiään monessa suhteessa ylivertaisesta aseesta tuli pian yksi aikansa parhaista ja kesään 1944 mennessä niitä oli valmistunut jo 53 000 kappaletta.

Umpinaisen ja yksinkertaisen rakenteensa ansiosta ase oli kestävä. Lisäksi se oli edeltäjiään kevyempi, tehokkaampi ja varmempi. Aseella pystyi ampumaan niin kerta- kuin sarjatulta. Erityisesti se pääsi oikeuksiinsa, kun sitä käytettiin lyhyeltä etäisyydeltä, eli yksittäisten sotilaiden tukena taistelutilanteissa. Esimerkiksi Talvisodan hankalissa olosuhteissa yksi Suomen vahvuuksista niin miehistöltään kuin kalustoltaan ylivoimaista hyökkääjää vastaan oli meidän armeijamme kyky majoittua, liikkua, suunnistaa ja toimia lumisissa metsämaastoissa. Tämä mahdollisti yllätyshyökkäykset vihollisjoukkoihin ja tässä Suomi-konepistooli oli tulitusvoimallaan korvaamaton kumppani.

– Suomi-konepistoolia en vaihtaisi nykyaikaiseen kivääriin. Partiomatkoilla vihollisen selustoissa aikoinaan konepistooli oli kätevyytensä ansiosta paras nopean toiminnan henkilökohtainen ase. Pitempipiippuisen kanssa olisi varmasti ollut vaikeuksia Karjalan ryteiköissä, totesi riihimäkeläinen Jatkosodan veteraani Veikko Sipiläinen Kenttäpostia-lehden edeltäjälle, Sotaveteraani-lehdelle.


Konepistooli valmiina vihollista varten Änkilänsalossa, heinäkuu 1941 (kuva: SA-kuva)

Mainetta maailmallakin

Suomi-konepistoolia varten kehitettiin uusi 9 mm patruuna, jonka lähtönopeus oli 400 metriä sekunnissa. Patruunalippaiden suunnittelussa hyödynnettiin niin ikään Lahden suunnittelemasta M/26-kivääristä saatuja kokemuksia ja niinpä siinä voitiin käyttää sekä tanko- että rumpulipasta. Sotien aikana pääasialliset lipastyypit olivat kapasiteettinsa ansiosta suosittu 70 patruunan rumpulipas sekä ulkomuotonsa vuoksi ”ruumisarkku”-lempinimen saanut 50 patruunan tankolipas.

Ensimmäinen, 100 kappaleen tilaus puolustusministeriön taisteluvälineosastolta lähti Tikkakoskelle 1931. Ennen Talvisotaa aseita oltiin ehditty valmistaa nelisen tuhatta. Sodan sytyttyä valmistusvauhti kiihtyi noin tuhanteen kuukaudessa ja Jatkosodan päättyessä syksyllä 1944 oli armeijalla niitä käytössään jo liki 50 000.

Suomen puolustusvoimien käytössä ase pysyi vuodesta 1932 aina rynnäkkökiväärien yleistymiseen saakka 1960-luvulla. Jakovahvuuksissa se oli vielä 1990-luvulle asti ja varastoissakin vuoteen 2007 saakka.

Ase saavutti mainetta ja suosiota kotimaansa ulkopuolellakin ja sitä valmistettiin lisenssillä Ruotsissa, Tanskassa ja Sveitsissä. Jo toisen maailmansodan aikana niitä myytiin Saksankin armeijalle ja sittemmin ne ovat olleet käytössä niin Israelissa, Bulgariassa, Kroatiassa, Virossa, Norjassa, Puolassa kuin Slovakiassa.

Lahjakasta Lahtea itseäänkin kosiskeltiin lahden toiselle puolen ja maailmalle: joukko yhdysvaltalaisia asevalmistajia tarjosi jo marraskuussa 1932 miehelle kolmen miljoonan markan (1,115 milj. €) shekkiä valjastaakseen hänen monipuoliset kykynsä oman aseteollisuutensa palvelukseen.


Uusimmassa Tuntemattomassa Rokkaa näytellyt Eero Aho kainalossaan 50 patruunan tankolippaalla varustettu Suomi-konepistooli (kuva: Elokuvaosakeyhtiö Suomi)

Haluttua tavaraa tänäänkin

Etenkin rumpulippaalla varustettuna tämän kansallisaarteen ulkomuoto on niin ikoninen, että sen  tunnistaa aseita tuntematonkin. Puisia versioita siitä tiedetään veistetyn jopa ihan Thaimaata myöten.

Se nähtiin myös Tuntemattoman Sotilaan Rokan kädessä hänen esitellessään itsensä majuri Sarastielle.

”Et sie minnuu tunne? Mie olen Rokan Antti. Pienmaanviljelijä Kannakselt. Nykyään Tikkakosken mannekiini.”

Ase on yhä haluttua tavaraa keräilijöiden keskuudessa ja niiden hinnat vaihtelevat eri foorumeista riippuen paljonkin. Varustelekasta sellaisen saa hankittua n. 800 eurolla, nettikirpputoreilla hinnat nousevat yli kahden tonninkin.

Nykyään myynnissä olevien aseiden tulee lain mukaan olla deaktivoituja, eli toimintakyvyttömäksi tehtyjä koristeita… mutta kaikenlaista yrittäjää löyty tältäkin saralta.

Tuorein esimerkki on kesäkuulta 2020, jolloin toimivan konepistoolin pimeästi ostanut tamperelaismies tuomittiin Turun hovioikeudessa ampuma-aserikoksesta 50 päiväsakkoon ja kahdeksan kuukauden ehdolliseen vankeuteen.


Mannerheim itse hankki 10 omistuslaatalla varustettua Suomi-konepistoolia lahjoitettavaksi Jääkäripataljoona 1:n Talvisodan mottitaisteluissa kunnostautuneille sotilaille

Älä myöskään unohda lukea juttua toisesta suomalaista alkuperää olevasta maailmankuulusta klassikosta…!

Jaa kirjoitus: