Uutiset

25.2.2018 Jääkäreiden kotiinpaluun 100-vuotisjuhla Vaasassa

Aamuyön tunteina helmikuun 25. päivänä 1918 Vaasan Vaskiluodon satamaa lähestyy kaksi laivaa, matkustajalaiva Arcturus sekä hiililastissa oleva rahtialus Castor. Pakkasta on liki 15 astetta. Kylmä talvi on tehnyt tehtävänsä ja ahjojäät hidastavat alusten matkaa Pohjanlahdelta määränpäähänsä. Loppumatka sujuu ainoastaan jäänmurtaja Sampon ansiosta.

Mannerheim kertoo odottaneensa tätä näkyä niin, että on laskenut tunteja siihen.


Alfred Bock, Jääkäreiden paluu Vaasaan

Laivoja on vastaanottamassa satojen ihmisten innokas joukko, osa heistä hevosreessä jäällä laivan matkaa seuraten.

Nimensä Arcturus on saanut tähtitaivaan neljänneksi kirkkaimman tähden mukaan, kreikan kielen ”karhunvartijaa” tarkoittavasta sanasta. Paljon vartijana on tämä laivakin. Sen normaalikapasiteetti on 265 matkustajaa, mutta nyt niitä on 854. Karhujen sijaan lastina on kuitenkin leijonia; Suomen leijonia.

Jääkärit ovat palanneet kotiin.


JP27 3. komppania

Laivan matka Suomeen on alkanut liki kaksi viikkoa aikaisemmin tuolloin vielä Saksaan kuuluneesta Liepājasta (Libau). Lähtöä edeltävänä päivänä 13.2. heistä koostunut Jääkäripataljoona 27 hajotetaan ja miehille luetaan jäähyväispuhe. Pyhän kolminaisuuden kirkossa vihitään käyttöön heidän lippunsa ja nuorukaiset vannovat Suomen historian ensimmäisen sotilasvalan. Heidän mielessään tuolloin vallinneita tunnelmia on mahdotonta edes yrittää arvailla.

Kolme vuotta aikaisemmin he ovat lähteneet salaiseen koulutusoperaatioon Saksaan, tavoitteenaan ne sotilaalliset valmiudet, joille tuolloin vielä haaveissa siintävän itsenäisen Suomen puolustus tulisi nojautumaan. Rakkaus isänmaata kohtaan on saanut heidät uhmaamaan jopa maanpetossyytettä, joka heitä kiinnijäädessä odottaisi. ”Siperia tai hirsipuu”, he tietävät.


Suomalaisvapaaehtoiset harjoittelevat konekiväärillä Lockstedtissa

Nyt kotimaasta kantautuvat uutiset herättävät levottomuutta ja huolta. Suomi on saanut itsenäisyytensä, mutta ajautunut sisällissotaan. Epätietoisuudesta tulee jääkäreiden epäkiitollinen matkakumppani, joka varjostaa koko kotimatkaa. Mikä olisi tilanne Suomeen saavuttaessa? Jääkäreiksi on lähtenyt nuorukaisia kaikista yhteiskuntaluokista. Millä puolella perhe ja läheiset olisivat?


JP27:n ratsuosasto

Reilu sata jääkäriä on saapunut maahan jo pääjoukkoa ennen, mukanaan huomattavia aselasteja. Viimeisin, 85 miehestä jääkäristä koostuva etujoukko on saapunut Vaasaan viikkoa aiemmin. Kaiken kaikkiaan 1 895 vapaaehtoista on aloittanut jääkärikoulutuksen 1915–1918 Saksassa. Heistä yli neljäsosa on karsiutunut kurssin edetessä.


Jääkäriparaati Vaasassa, helmikuu 1918

Kotiinpaluuta seuraavana päivänä 1200 jääkäriä seisoo mantteleissaan Vaasan kauppatorilla hallituksen ylipäällikön, kenraaliluutnantti Mannerheimin tarkastettavana. Näky on vaikuttava.

Liput liehuvat, kunnialaukauksia ammutaan. Itseoikeutetusti ilmoille kajahtaa myös Sibeliuksen Jääkärimarssi, jonka juuri suomalaisjääkäreiden keskuudessa laadittu sanoitus on innoittanut. Mannerheimin tervetuliaissanat puhuttelevat vuosisata myöhemminkin.

”Minä tervehdin Teitä, jääkärit, tervetulleeksi kotimaahan. Aikana, jolloin isänmaan kohtalo näytti mitä synkimmältä, uskoitte Te, nuoret, sen tulevaisuuteen. Suomen nuori nouseva armeija näkee Teissä sen tulevat johtajat ja opettajat. Nyt Teitä odottaa suuri, mutta kunniakas työ; Teidän on luotava täällä armeija, joka voi vapauttaa Suomen ja tehdä suomalaisista suuren, mahtavan kansan.”

Tuona päivänä pataljoona on koolla viimeistä kertaa.


Vaasa 2018

100 vuotta myöhemmin Vaasan kauppatori on taas täynnä. Yleisössä on myös heitä, joiden isoisä seisoi samalla torilla Mannerheimin tarkastettaviksi järjestäytyneiden nuorukaisten joukossa vuosisata aikaisemmin.


Jääkäreiden kotiinpaluun 100-vuotisjuhlan paraatikatselmus

Tänään paraatikatselmukseen ovat kokoontuneet tarkistettaviksi jääkäripataljoonat ympäri Suomen. Vaasa on, mikäli mahdollista, 100 vuoden takaista merkkipäivääkin kylmempi. 1100 sotilaan hengitys jäätyy pakkasilmaan pysähtyväksi höyryksi, posket punoittavat jostain ihan muusta kuin odotuksesta.



Saksan tervehdyksen tuo Saksan kaartin pataljoona; Preussin kaartin jalkaväkirykmentin perinteitä vaaliva edustusjoukko. ”Aina samaa, aina loistavaa”- mottoa kantava joukkoon on yhä tiukat pääsyvaatimukset, eikä ihme: tämän joukon tehtävä on tarpeen tullen puolustaa Saksan hallinnon päämajaa.

100 vuotta sitten tehtäväänsä vihitty jääkärilippu on kunniapaikalla – Suomen ensimmäisenä joukko-osastolippuna se seuraa Puolustusvoimien valtakunnallisissa paraateissa aina ensimmäisenä kielekkeistä valtiolippua.

Paraatikatselmuksen suorittaa maavoimien komentaja Petri Hulkko tehtävässä, jota hän kuvailee yhdeksi pitkän uransa huippukohdista. ”Suomen puolustusvoimat perustuu jääkäreiden luomalle perustalle” hän muistuttaa puheessaan.

”Monet Puolustusvoimissa edelleen käytössä olevat menettelytavat ja sotilaskäytänteet ovat saaneet alkunsa jääkäreiden tekemän työn ansiosta. Jääkärit edustivat laajasti Suomen kansan sen aikaista rakennetta ja eri kerroksia.

Yleinen asevelvollisuus kuvastaa hyvin myös jääkäreiden taustojen moninaisuutta. Suomessa yleiselle asevelvollisuudelle ei ole todellisia vaihtoehtoja. Kaikista kansan kerroksista koostuva ”koko kansan armeija” on maanpuolustuksemme perusta. Sotiemme veteraanien teot isänmaamme puolustamiseksi ovat oiva esimerkki kansan armeijan kyvystä ja tahdosta”.


Eversti Rami Saari (Porin prikaati) sekä Maavoimien komentaja Petri Hulkko

Jääkäreiden Saksassa saama koulutus, sotilaskuri ja järjestäytyneisyys olivat ratkaisevassa asemassa sisällissodan lopputuloksen suhteen, huomauttaa puolestaan professori Martti Häikiö esitelmässään perjantain kansainvälisessä juhlaseminaarissa, mutta viikonlopun puheenvuorot korostavat samojen tekijöiden panosta myös historian myöhemmissä käänteissä.

”Jääkärien merkitys oli kiistaton myös talvi- jatko-, ja Lapin sodissa, joissa heitä toimi keskeisissä komentotehtävissä. Sotilaallisten ansioidensa lisäksi jääkäreitä palveli myös monissa yhteiskunnallisesti merkittävissä tehtävissä rauhan aikana”, muistuttaa tasavallan presidentti omassa tervehdyksessään.

”Jääkäreiden esimerkki sopii hyvin myös tähän päivään. Jääkäreillä oli päättäväisyyttä ja rohkeutta astua esiin ja toimia vaikeassa tilanteessa oikeaksi koetun asian puolesta.”.



Enää ei jääkäreitä keskuudessamme ole – viimeinen heistä kuoli vuonna 1995. Heidän perintönsä elää silti ylpeydellä paitsi Suomen maanpuolustuksessa, myös heidän jälkeläistensä mielissä.

”Isosisäni oli yksi jääkäreiksi lähteneistä”, kertoo jääkärisäätiön varapuheenohtaja, Peter Fagernäs perjantaina Vaasan kirkossa pidetyn juhlakonsertin tervetuliaissanoissaan, muistuttaen siitä, kuinka vaarallisesta operaatiosta jääkärikoulutukseen lähtemisessä oli tuolloisessa ilmapiirissä kyse.

”Edes omaisille ei välttämättä uskallettu kertoa totuutta. Isoisoäitinikin luuli 3.5 vuoden ajan että hänen poikansa oli Tukholmassa opiskelemassa papiksi. Kun helmikuussa 1918 kotiin sitten palasikin jääkärikapteeni, oli yllätys melkoinen”.


Jääkärisäätiön varapuheenjohtaja Peter Fagernäs

Vaasassa jääkärien kotiinpaluu oli sitä ihan kirjaimellisesti – nimenomaan Pohjanmaalta lähti eniten nuorukaisia Saksaan.

Niinpä jääkärien historia Vaasassa näkyy katukuvassakin. On jääkäreiden kotiinpaluun 90-vuotisjuhlan kunniaksi nimetty Jääkärinpuistikko ja erään vaasalaissyntyisen jääkärin Oskari Peltokankaan mukaan nimetty Peltokankaantie.Vaasanpuistikossa 40-vuotisjuhlavuoden kunniaksi pystytetty, yli viisimetrinen pronssijääkäri tähystelee yhä täydessä varustuksessaan Vaskiluodon suuntaan.

”Isänmaa on kutsunut teidät kotiin. Suomen kansan kohtalo, sen kunnia tai häpeä, on teidän käsissänne”, lainasi Maavoimien esikunnan kenttärovasti Vesa Aurén paraatikatselmuksen kenttähartaudessa pitämässään puheessa jääkäreiden valanvannomistilaisuudessa Suomen hallituksen edustajana toimineen eversti Thesleffin lausumia väkeviä sanoja ja muistutti edessään seisovia satoja nuoria sotilaita niiden kuuluvan myös tähän päivään.

”Kun me vähän vanhemmat katsomme teitä, nuoret miehet ja naiset, on meillä vanhemman sukupolven oikeus lausua Thesleffin tavoin, että kansakuntamme kohtalo on nyt teidän käsissänne.

Ei jääkäreitä tarvitse muistella vain kansallissankareinamme-he saavat olla meille oppaina, edelläkulkijoina että meidän kätemme osaavat tarttua oikealla tavalla eteemme tuleviin asioihin”.

Suomi oli puolustamisen arvoinen tuolloin ja sitä se on yhä tänäänkin.



Vaasan kauppatorin paraatikatselmus on katseltavissa Yle Areenassa täällä.

Sosiaalisesta mediasta löydät päivityksiä viikonlopun juhlallisuuksista tunnisteella #Jääkärit100

Jaa kirjoitus:

24.2.2018 Veteraanipalvelut-seminaari Joensuussa 13.3.2018

Itä-Suomen aluehallintovirasto järjestää Suomen Sotaveteraaniliiton kanssa Veteraanipalvelut-seminaarin 13.3.2018 klo 12 Joensuun valtion virastotalon auditoriossa, Torikatu 36 C, Joensuu.

Seminaarin aiheina ovat mm. sote, Valtiokonttorin rooli ja veteraanietuuksien tulevaisuudennäkymät, veteraaniasiat Pohjois-Karjalan sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymässä sekä järjestöjen rooli edunvalvonnassa.

Liitosta paikalla ovat Pohjois-Karjalan sotaveteraanipiirin sosiaalineuvoja Risto Alanko, joka pohtii Sotiemme veteraanien asemaa sote-myllerryksessä sekä liiton sosiaalisihteeri Anni Grundström, joka alustaa keskustelua järjestöjen roolista edunvalvonnassa soteaikaan siirryttäessä.



Seminaariohjelma myös ladattavissa kuvaa klikkaamalla.



Ilmoittautuminen tilaisuuteen 28.2. mennessä:

pia.hakkarainen@avi.fi tai puh. 0295 016 891.

Jaa kirjoitus:

21.2.2018 Maalla, merellä, ilmassa… ja kameran takana – Combat Cameran tarina

Jos vauhdikkaat videot mm. sotaharjoituksista ovat saaneet sinut haukkomaan henkeään, olet jo tutustunut Puolustusvoimien uusimpaan operatiiviseen yksikköön: Combat Cameraan, eli taistelukameraan. Hengästyttävää meno on kameran toisellakin puolella, sillä Combat Cameran taistelukuvaajat tekevät erityistehtävien varusmiehistä fyysisesti kaikkein raskainta hommaa.

Taistelukameramiehet koulutetaan jalkaväkitaistelijoiksi, joiden tehtävänä on tuottaa audiovisuaalista materiaalia Puolustusvoimien käyttöön. He kuvaavat taistelukentän olosuhteissa video- ja still-kuvaa, sekä editoivat ja suunnittelevat käskettyjä tuotantoja. Combat Camera-kuvaajan on tarvittaessa kyettävä taistelemaan kuvaamansa joukon osana. Kuten maamme puolustuskin, he toimivat kaikissa puolustushaaroissa; maalla, merellä ja ilmassa… ja Youtubessa.



Juuret toisen maailmansodan tiedotuskomppanioissa

Operatiivisena yksikkönään Kaartin jääkärirykmenttiin vuonna 2014 perustettu taistelukamera saattaa olla uusi tulokas, mutta sen juuret ovat toisen maailmansodan aikana perustetuissa tiedotuskomppanioissa (TK). Jo tuolloin tehtäviin valikoituivat aikansa ja alansa parhaat: komppanioihin sijoitettujen joukosta löytyy varsin tuttuja nimiä, kuten Olavi Paavolainen, Mika Waltari sekä Risto Orko.

(Heistä jälkimmäinen oli 1930- luvulla Suomi-Filmin tuotantopäällikkönä ja ohjasi 1934 mm. ensimmäisenä Suomessa miljoonan katsojan rajan ylittäneen kotimaisen elokuvan Siltalan pehtoori)


TK Risto Orko filmaa, Petroskoi 1941


Vielä talvisodan alkaessa oli TK:n kaltainen virallinen valokuvaustoiminta alkutekijöissään – laajalti siksi, ettei valokuvan merkitystä propagandavälineenä oltu Suomessa ymmärretty. Niinpä maa joutui talvisotaan tältäkin osin varsin valmistautumattomana.

Liikekannallepanon yhteydessä perustettiin syksyllä 1939 Päämajan Propangandaosasto. Alku oli kuitenkin varsin haparoiva: Propagandaosastossa oli kyllä kuvalaboratorio, muttei lainkaan kuvaajia. Puutteellisesti organisoitu kuvalaboratorio oli myös liian pieni täyttämään kasvavia tarpeita ulkomaiden mielenkiinnon kohdistuessa Suomeen ja sen käymään taisteluun Neuvostoliittoa vastaan.

Talvisodan ajalta Puolustusvoimain arkistoon kertyi noin 11 000 kuvaa, mutta suurin osa näistä ei juurikaan kerro rintaman tapahtumista.


Kenttäkuvalaboratorio, Joensuu 1941


Sotapropagandaa ja kansanperinnettä

Talvisodasta viisastuneina todettiin, että tiedotustoiminnan uudelleenorganisointi oli välttämätön. Vuonna 1941 perustettiin Puolustusvoimain Pääesikunnan kuvalaitos. Varsinainen kuvaaminen tapahtui kesällä 1941 perustetuissa tiedotuskomppanioissa. Alunperin ne oli nimetty propagandakomppanioiksi, mutta nimi muutettiin, koska haluttiin korostaa niiden tuottaman materiaalin sisältävän oikeaa tietoa eikä värittynyttä propagandaa.

Erotuksena esim. saksalaisista, ei suomalaisille annettu tarkkoja ohjeita siitä, mitä sai tai ei saanut kuvata. Sen sijaan Päämajasta saaduissa ohjekäskyissä vain ohjattiin kuvaajien huomiota aiheisiin, joita toivottiin kuvattavan. Strategisesti tärkeitä kohteita esittävien sekä ”moraalisesti ala-arvoisten” (teloituksia ja kaatuneita esittävien) kuvien tosin huomautettiin olevan kiellettyjä.

Propagandan luomisen ja levittämisen sijaan suomalaisen sotakuvauksen keskeisenä tavoitteena oli dokumentoida sodankäyntiä kansantieteen ja sotahistorian näkökulmasta – Suomen suvun alkukotina pidetystä Itä-Karjalasta esimerkiksi pyydettiin ottamaan runsaasti maisemakuvia.


Maisema Syvärin rannalta, Mätysova 1941


Maaliskuussa 1942 tullut ohjeistus kehotti näin:

Sellaisilla Itä-Karjalan alueilla, joilla on siviiliasutusta, tarjoavat aiheita koulu- ja muu valistustyö (esim. ”Käynti itä-karjalaisessa kansakoulussa”, ”Vepsäläislapset oppivat suomea”), paikallisen väestön elämä ja askareet (esim. ”Karjalainen runonlaulaja”, ”Tarinaa samovaarin ääressä”, ”Aunukselaista tietäjää tapaamassa”) ”

Osa kuvaustehtävistä oli propagandistista, jolla pyrittiin vaikuttamaan niin kotirintamaan kuin viholliseen – kuvilla kun voidaan tekstiä tehokkaammin vaikuttaa katsojan tunteisiin. Esimerkiksi otokset Itä-Karjalan asukkaista oli jo ohjeistuksenkin mukaan tarkoitettu todistamaan heidän ja suomalaisten sukulaisuutta ja siten osaltaan vahvistamaan suomalaisten oikeutusta Itä-Karjalan miehitykseen.


Karjalaistalo, Kiimasvaara 1941


Helmikuussa 1942 saadussa ohjekäskyssä TK-kuvaajia kehotettiin puolestaan ottamaan edustavia propagandakuvia sotavankisairaaloista. Ne oli tarkoitettu painettavaksi Puna-armeijan puolelle pudotettaviin lentolehtisiin houkuttelemaan näitä seuraamaan toveriensa esimerkkiä ja antautumaan vangiksi.


Yltäkylläistä ja kulttuuriharrastusten täyteistä arkea Viipurin vankileirillä, 1942


Totta vai lavastettua?


Rintamasotilaat tiedustelivat suomalaisilta TK-kuvaajilta usein, miksi nämä eivät ottaneet saksalaisessa propagandalehti Signalissa nähdyn kaltaisia näyttäviä taistelukuvia. Syitä tähän oli useita.

Taistelun kuvaaminen ei ole koskaan yksinkertaista,  eikä se todellakaan ollut sitä tuolloisilla välineillä. Suomella ei esimerkiksi ollut antaa kaikille kuvaajille laajakulma- ja teleobjektiivin kaltaista riittävää erikoiskalustoa eikä heidän käyttöönsä voitu myöskään myöntää panssariautoa suojaamaan vihollistulelta. Juoksuhaudasta kohottautuva tai taistelun aikana paikoilleen pysähtyvä TK-kuvaaja kun joutui varsin nopeasti itse vihollisen maalitauluksi.

Toisin kuin vaikka saksalaiset, kävivät suomalaiset suuren osan taisteluistaan metsämaastossa, joka sekin asetti omat haasteensa näyttävien kuvien ottamiseen. Suomen rintama oli lisäksi pitkä, kuvaajia vähän ja yksiköt heikosti motorisoituja, mikä seurauksena kuvaajat eivät aina voineet olla mukana tapahtumien keskipisteessä.

Varsinkin pitkään jatkuneen asemasotavaiheen aikana suomalaiset TK-kuvaajat olivat puun ja kuoren välissä. Päämaja vaati näyttäviä taistelukuvia, joten tapahtumaköyhät jaksot ajoivat myös lavastamaan kuvia. Osa kuvaajista myönsi sen avoimesti, toiset eivät. Jälkikäteen on kuvista mahdotonta arvioida, mikä niiden ”todellinen” laita on. Tämän ei silti sulje pois sitä tosiasiaa, että edellä mainitun kaltaisten teknisten haasteiden kanssa painiskelevat TK-kuvaajat toimivat myös aivan etulinjassa.


TK-kuvaaja etulinjassa, Kollaa, Loimola 1941


Suomalaisissa tiedotuskomppanioiden ohjeissa jopa neuvottiin, miten lavastuksia tuli toteuttaa. Tämä oli tarpeen jo senkin vuoksi, että lehdille voitiin antaa sotakuvia julkaistavaksi. Otoksiin kehoitettiin lisäämään dramatiikkaa esimerkiksi asettamalla tuhotun hyökkäysvaunun päälle savupanos, jotta näyttäisi siltä,  kuin vaunu olisi yhä tulessa. Itä-karjalainen väestö taas ohjeistettiin parturoitavaksi ennen kuvauksia, jotta saataisiin kuvia paikallisista, jotka eivät ”vaikuta venäläisiltä”.


Ilmavalvontalottaa kuvataan ”työn touhussa”, Lahdenpohjan ilmavalvontatorni, 1942


Taistelukamera tänään

Puolustusvoimat ei nähnyt tarpeellisena jatkaa TK-kuvaajien toimintaa rauhan ajan rakenteessa. Modernin taistelukameratoiminnan tutkiminen aloitettiin Pääesikunnan viestintäosastolla vasta vuonna 2004. Pyrkimyksenä oli kehittää edellytykset audiovisuaaliselle tuotannolle niin rauhan kuin sodan aikana.

Taistelukamerayksikön rauhan ajan tehtäviä ovat muun muassa viestinnän tukeminen, ja Puolustusvoimien toiminnan dokumentointi. Taistelukamerayksikkö koostuu 3–5 palkatusta media-ammattilaisesta ja 6–8 varusmiehestä per saapumiserä.

Miehistön palvelusaika on 255 vuorokautta ja johtajien 347 vuorokautta. Taistelukameramiehet saavat kaupunkitaistelijan peruskoulutuksen sekä olosuhdekoulutuksen Maa-, Meri- ja Ilmavoimissa. Taistelukameramiehet kuvaavat laajasti Puolustusvoimien toimintaa heidän tuotoksiaan voi ihailla mm. Puolustusvoimien YouTube-kanavalla.



Puolustusvoimien 100- vuotisjuhlavuosi on näkyvästi esillä myös Suomen Sotaveteraaniliiton viestinnässä ja Puolustusvoimia eri teemojen kautta käsitteleviä artikkeleita julkaistaan vuoden aikana nettisivuillamme sekä joka toinen kuukausi ilmestyvässä Sotaveteraani-lehdessä.


PS. Haluatko tietää lisää? Tiedotuskomppanioista ja sodan monesta muusta kiehtovasta osa-alueesta löydät lisää tietoa Olli Kleemolan toimittamasta Selviytymistarina – Suomi 1939-1945– kirjasta. Kirja (30€) on nyt saatavilla verkkokaupassamme!


Jaa kirjoitus:

20.2.2018 Simo Häyhä – legenda ja syystä

Simo Häyhä helmikuussa 1940

Toisen maailmansodan syttyessä syksyllä 1939 teki Ruotsi periaatepäätöksen pysyä puolueettomana.

Suomen mahdottomalta näyttävä taistelu Neuvostoliittoa vastaan herätti kuitenkin länsinaapurissamme kansan ihailun, solidaarisuuden ja auttamishalun. Talvisodassa Suomen rinnalla taistelleista liki 12 000 ulkomaalaisesta vapaaehtoisesta kaksi kolmasosaa tuli Ruotsista.

Eri kansanliikkeissä, teollisuudessa ja puolustuslaitoksessa löytyi niinikään valmiutta ja halua pienen naapurimaan auttamiseen. Sodan syttymisen jälkeen Ruotsissa kerätyn taloudellisen avun  määrä oli  lähes kolme neljäsosaa Ruotsin puolustusvoimien koko vuoden budjetista.

Virallisesta kannasta huolimatta Ruotsin hallitus taipui tukemaan etenkin Ilmavoimia mm. lahjoittamalla käytöstä poistettuja koneita ja varustamalla organisoimansa vapaaehtoisen lento-osaston.

Teollisuudelta kerättiin 62 miljoonaa kruunua (nykyrahassa n. 170 miljoonaa euroa), kansa puolestaan antoi 35 miljoonaa kruunua (nykyrahassa liki 97 miljoonaa euroa).

Ja kiväärin.


Mieliala nousuun ruotsalaislahjoituksella

Helmikuussa 1940 Suomi oli epätoivoinen. Mannerheim-linjana tunnettu puolustuslinja oli murtunut. Minkään ei enää uskottu pysäyttävän vihollista. Kaikesta oli pulaa.

”Vahvistuksia ei ole tulossa. Pysykää vahvana – viimeiseen mieheen saakka”, kuuluivat rintamalle saadut karut ohjeet.

Suomi kääntyi Ruotsin puoleen ja anoi täydennystä niin joukkoihinsa kuin aseistukseensa. Saksan ja Venäjän kostoiskujen pelossa Ruotsi hallitus kieltäytyi.

Suurena Suomen-ystävänä tunnettu ruotsalainen liikemies Eugen Johansson halusi kuitenkin tukea suomalaisia heidän sotaponnistuksissaan ja lahjoitti Suomen armeijalle hopeakyltein varustetun SAKO M/28-30- tarkkuuskiväärin, pyytäen, että se välitettäisiin jo tuossa vaiheessa melkoiseksi legendaksi nousseelle Simo Häyhälle, yhdelle kaikkien aikojen tehokkaimmista tarkka-ampujista.

Huomionosoituksen arveltiin nostavan joukkojen yleistä mielialaa ja 20.2.1940 Eversti Antero Svensson ojensi kiväärin hymyilevälle vastaanottajalleen kunniakirjan kera.


Eversti Svensson ojentaa Simo Häyhälle kiväärin ja kunniakirjan, 20.2.1940

Talvisodan syttyessä Rautjärveltä kotoisin oleva Häyhä oli 34-vuotias. Ampumataidoillaan hän oli kerännyt mainetta jo armeija-aikanaan. Sodan alkaessa hänet määrättiin tarkka-ampujaksi ja siirrettiin joukko-osastoon JR 34 ”Marokon kauhuna” tunnetun Aarne Juutilaisen komppaniaan Kollaalle (Juutilaisesta lisää täällä )

Vain muutama viikko sodan alkamisen jälkeen oli muuan Mika Waltari Helsingin Sanomien kirjeenvaihtajan ominaisuudessa vierailemassa komppaniassa ja kirjasi kuulemaansa epäuskoisena muistikirjaansa. Pienikokoisella ja leveästi hymyilevällä korpraalilla kerrottiin jo tuolloin olevan tilillään 138 viholliskuolemaa. Komentaja Juutilainen vahvisti lukeman kertoen, että siinä vaiheessa kun päiväluku oli noussut yli kymmenen, oltiin niistä alettu pitää virallisesti kirjaa.

Parhaimpinä päivinä osumia tuli jopa 25.

Venäläisten keskuudessa Häyhän pelottava tarkkuus ansaitsi hänelle lempinimen Belaja Smert, ”Valkoinen kuolema”.


Legenda ja syystä

Simo Häyhä Loimolassa helmikuussa 1940

Puolustusvoimien propagandakoneisto oivalsi pian rautjärveläisen pikkujättiläisen PR- arvon ja alkoi tietoisesti rakentaa hänestä sankarimyyttiä.

Tarkoista luvuista vihollislinjojen takana kaatuneista on mahdotonta olla varma vieläkään, mutta varmistettujakin tappoja on yli 200, eikä noihin ole edes laskettu mukaan hänen ryhmänjohtajan ominaisuudessa konepistoolilla ampumiaan, joita niitäkin oli joidenkin lähteiden mukaan yli 200.

Hurjimmat arviot hänen kokonaistuloksestaan reilun kolmen kuukauden mittaiselta sotataipaleelta liikkuvat yli 550:ssä. Samoilla linjoilla ovat Häyhän omatkin muistiinpanot, joiden mukaan lukema olisi 542.

Sattumoisin juuri tuon verran hylsyjä löydettiin hänen asemapaikaltaan Laatokan pohjoispuolelta vuonna 2000 tehdyllä etsintäreissulla.

Ei Häyhän ympärille rakennettu legenda siis todellakaan tyhjään pohjaudu – monet hänen opeistaan ovat käytössä tarkka-ampujien koulutuksessa yhä tänäänkin.

Häyhän tapana oli hyvissä ajoin ennen päivän valkenemista siirtyä valmistelemiinsa tuliasemiin, joista hän poistui vasta auringonlaskun jälkeen.

Vain 160-senttisenä pienikokoinen Häyhä maastoutui hyvin lumikuoppaan, jossa hän makasi liikkumatta vihollista tarkkaillen pitkiäkin aikoja. Hänellä oli lisäksi tapana jäädyttää kuopan reunat, ettei ammuttaessa pölähtävä lumi vahingossakaan paljastaisi asemaa. Häyhän kerrotaan jopa pistäneen lumipaakun suuhunsa, jottei hengityksen höyrykään antaisi viholliselle vihjeitä hänen sijainnistaan. Paksu vaatetus piti paitsi lämpimänä, myös tasasi pulssia ja hengitystä – lumipukunsa alle hän puki niin paljon vaatetta kuin sinne vain mahtui.

Kiikaritähtäimen sijaan hän suosi avotähtäintä. Syitä tähän oli useita: ensiksi mainitun lasi huurtui helposti talven pakkasissa, se myös heijasti auringonvaloa paljastaen samalla ampujan sijainnin ja sen käyttö olisi edellyttänyt pään nostamista muutamia senttejä korkeammalle, mikä saattoi osoittautua kohtalokkaaksi (kuten Erkki Humalaisen tarina kertoo).


Kohtalokas Kollaa

Häyhä vänrikiksi ylentämisen jälkeen elokuussa 1940

Häyhä oli ratkaisevassa roolissa siinä, että Kollaa kesti, mutta hänen omalla kohdallaan se vei melkein hänen henkensä.

Maaliskuun alussa, vain viikkoa ennen sodan päättymistä, häneen osui. Vasemmalta tullut räjähtävä luoti silpoi hänen kasvonsa ja murskasi hänen leukansa. Häyhä haavoittui niin pahoin, että tuli tajuihinsakin vasta viikkoa myöhemmin, lukien lehdestä paitsi uutiset syntyneestä rauhansopimuksesta, myös omasta kuolemastaan.

”Hautajaiset seis, vainaja puuttuu”, kirjoitti hän kotiväelle.

Toipuminen vei aikansa ja vaati pitkällistä hoitoa sekä useita leikkauksia, minkä jäljiltäkin hänen saamansa vauriot olivat selvästi nähtävissä koko hänen loppuelämänsä. Häyhää itseään tämäkään ei olisi hillinnyt: jatkosodan syttyessä hän anoi lupaa päästä takaisin rintamalle.

Vammojen vakavuudesta johtuen pyynnöstä kuitenkin kieltäydyttiin ja Häyhä vietti jatkosodan kotirintamalla tilaansa viljellen.

Kaiken kaikkiaan Häyhä maksoi sodasta kalliin henkilökohtaisen hinnan. Hänen kotitilansa jäi rauhansopimuksessa luovutetulle alueelle ja Häyhä joutui aloittamaan elämänsä alusta Ruokojärvellä, missä vietti loppuelämänsä. Asetta ei hän malttanut laskea käsistään tuolloinkaan – tähtäimessä olivat nyt tosin hirvet.


Legenda elää

Häyhän ansiot eivät jääneet huomiotta. Sodan jälkeen Mannerheim ylensi hänet alikersantista (aliupseeriston alin sotilasarvo) suoraan vänrikiksi (upseeriston ensimmäinen sotilasarvo). Hänelle myönnettiin 1. ja 2. luokan vapaudenmitalit, sekä yleensä vain upseereille myönnettävät 3. ja 4. luokan vapaudenristit.

Aarne Juutilainen, sotilaspastori Antti Rantamaa ja Kollaan rintamalla valistusupseerina toiminut Erkki Palolampi saivat talvisodan päättymisen keväänä ajatuksen vain etulinjassa taistelleille myönnettävästä Kollaan rististä. Myös eversti Svensson piti ajatusta erinomaisena ja saman vuoden toukokuussa perustettiin Kollaan Taistelijoiden Veljesliitto. Kollaan ristiä valmistettiin lähes 8000 kappaletta, näistä seitsemän ensimmäistä puhtaasta hopeasta.

Ensimmäinen risti luovutettiin marsalkka Mannerheimille, toinen presidentti Kalliolle ja kolmas eversti Svenssonille. Neljännen sai Simo Häyhä.

Häyhää ehdotettiin jopa Mannerheim-ristin saajaksi, mihin ehdotuksen tekijän komentajan mielipide ei olisi voinut ytimekkäämpi olla.

”Puollan”.

Hallinnollisista syistä ritaruus jäi kuitenkin myöntämättä.


Ehdotuksia Mannerheim-ristin ritariksi vuodelta 1941

96-vuotiaana vuonna 2002 kuolleen Häyhän legenda on yhtä sitkasta tekoa kuin esikuvansakin.

Simo Häyhä- tarkka-ampujakilpailuja on käyty Nurmeksen Sotinpurolla 70-luvulta lähtien ja hän on antanut nimensä myös Reserviläisurheiluliiton tänä vuonna jo 18.kertaa järjestettävälle tarkka-ammunnan SM-kilpailulle Häyhälle.

Viime vuonna BBC:n History Extra -lehdessä julkaistiin artikkeli ”The world´s deadliest sniper: Simo Häyhä” ja itsenäisyyspäivän alla miehen tarina nostettiin esiin brittilehdistössä. Hän on myös innoittanut sotahistoriaan erikoistuneen ruotsalaisen metallibändi Sabatonin kappaleen ”White Death” ja nyt näyttäisi, että hänen tarinansa pääsee valkokankaallekin. ”The White Death”– nimellä IMDb-tietokantaan rekisteröity elokuvaprojekti on edennyt Yhdysvalloissa nyt esituotantovaiheeseen.

Lahjakiväärinsä Häyhä lahjoitti vuonna 1978 hänen talvisodan aikaisen joukko-osastonsa perinteitä vaalivalle Karjalan Jääkäripataljoonalle. Pohjois-Karjalan Prikaatin tullessa lakkautetuksi se siirtyi muiden muistoesineiden mukana Helsingin sotamuseoon, missä ne ovat esillä osana museon pysyvää näyttelyä.


Simo Häyhä (keskellä) asetovereidensa kanssa (pastori Rantamaa ja kersantti Rytkönen) talvisodan tapahtumapaikoilla Kollaanjoella, kesäkuussa 1942

Monen muun suomalaissotilaan lailla ei Häyhäkään pitänyt itseään sankarina ja luonnehti itseään hieman ennen kuolemaansa antamassaan haastattelussa varsin vaatimattomasti.

”Tein sen mitä käskettiin ja niin hyvin kuin osasin”.

Jaa kirjoitus:

19.2.2018 Suomen-pojille liiton kunnianosoituksia

Tallinnassa luovutettiin 17.2. viidelle Suomen-pojalle Sotaveteraanien ansioristi. Henkilöt olivat Manivald Sahkai, Artur Roopalu, Valdeko Raig, Lembit Kaselaan sekä Jaanus Jahilo. Lisäksi Neidre Lembitille myönnettiin Sotaveteraaniliiton kultainen ansioristi.



Kaikkiaan Suomen sodissa taisteli 3350 virolaisvapaaehtoista. Virossa heitä on elossa enää 35.

Suomen Tallinnan suurlähetystö tekee tiivistä yhteistyötä jäljelläolevien Suomen-poikien kanssa, mutta korkea ikä ja sen myötä huononeva kunto ovat tehneet tehtävänsä sielläkin.

Enenevässä määrin tapaamiset ovat hautajaisia ja kuolinvuoteella vierailuja. Suomen poikien kunto ja elinolosihteet ovat huonot – esimerkiksi itsenäisyyspäivän juhlalounaalle riittivät paikalle tulemiseen voimat enää kymmenellä, pahoittelee Suomen Tallinnan suurähettiläs Kirsti Narinen.

Heimoveljiemme panosta itsenäisyystaisteluun ei kuitenkaan ole Suomessa unohdettu ja Sotaveteraniliitto on tehnyt edunvalvontatyötä myös heidän puolestaan. 1990-luvulla saatiin läpi parannuksia myös ulkomaalaisten veteraanien asemaan sekä heille maksettuihin etuuksiin.

Tällä hetkellä virolaiset Suomen-pojat nauttivat niin rintama-avustusta kuin kuntoutusetuutta, Ensiksimainittu avustus saatiin Sotaveteraaniliiton painostuksesta nostettua tälle vuodelle aikaisemmasta 590 eurosta 2000 euroon.


Jaa kirjoitus:

18.2.2018 Sotaveteraaniliiton sotahistoriakirja Turun yliopiston oppimateriaaliksi

Olli Kleemola kirjan julkistustilaisuudessa

Suomen Sotaveteraaniliitto julkaisi viime vuonna VTT Olli Kleemolan toimittaman Selviytymistarina – Suomi 1939- 1945- kirjan, joka on koottu Sotaveteraani – Krigsveteranen- lehdessä vuosina 2004-2016 ilmestyneistä artikkeleista.

Teos on laaja, mutta yllättävänkin helposti lähestyttävä kokonaisuus, joka käsittelee maamme sotia monipuolisesti ja mielenkiintoisesti.

Selkeisiin jaksoihin (”Talvisodan alla”,”Talvisota”, ”Välirauhan aika”…) jaoteltu kirja tarjoaa kronologisuudessaan käyttäjäystävällisen lukukokemuksen myös sellaiselle, jolla ei välttämättä ole entuudestaan kovinkaan paljon tietoa aiheesta.

Jokainen sen artikkeleista on asiantuntevasti kirjoitettu ja koska kaikki tekstit ovat toisistaan itsenäisiä, on kirjaa mahdollista lukea juuri haluamassaan järjestyksessä: artikkeli kerrallaan, juuri itseä kiinnostavat aiheisiin keskittyen.

Kirjan artikkelit käsitelevät sotaa laidasta laitaan: lotista neuvostopartisaaneihin ja tiedustelukomppanioiden sotakuvaajista puhdetöihin. Siksi se onkin oivallinen perusteos kaikille Suomen sotahistoriasta kiinnostuneille.

– Ajatus artikkeleiden kokoamisesta kirjaksi tuli liiton toiminnanjohtajalta, joka halusi saada arvokkaat ja ansiokkaat lehtijutut esille ”pitkäikäisempään” mediaan, Kleemola valaisee kirjan syntyvaiheita.

Tavanomaisista, sotahistorioitsijoiden sotahistorioitsijoille tuottamista sotahistoriaopuksista Selviytymistarina erottuu edukseen.

– Alusta lähtien oli selvää, että haluttiin tehdä jotain uutta. Sitä klassista ”nuolien liike kartalla”- sotahistoriaa on jo nähty tarpeeksi. Pääpaino haluttiin nimenomaan sodan esittämiseen laajempana, koko yhteiskuntaan vaikuttavana ilmiönä, Kleemola kertoo.

Edes sadoista artikkeleista koostuva lähdemateriaali ei kokenutta kirjoittajaa ja sotahistorian tutkijaa pelottanut.

– Kun kirjan peruslinja oli selvillä, oli noin 200 artikkelin läpikäynti ja valikointi itse asiassa helppoa, Kleemola paljastaa.

Liitossa tiedettiin jo kirjan valmistuessa, että kyseessä oli hyvin koottu kokonaisuus, ja lukijoilta saatu palaute onkin ollut poikkeuksetta positiivista. Yllätyksenä jopa tekijälle tuli kuitenkin tuorein huomionosoitus.

– Myös Turun yliopiston poliittisen historian oppiane pitää Selviytymistarinaa hyvänä yleiskäsityksenä Suomen vime sotien historiasta ja sieltä on juuri ilmoitettu, että kirja otetaan sen perusopintojen kurssin oheislukemistoon, Kleemola iloitsee.



Kiinnostuitko? Kirjan (30€) pääset tilaamaan verkkokaupastamme – erinomainen lahjaidea kenelle tahansa!

Jaa kirjoitus:

14.2.2018 Lataa itsellesi Sotaveteraani ja minä- opetuspaketti

Sotaveteraani ja minä- työkirja ja opettajan opas

Kutakin teosta pääset tarkastelemaan/ lataamaan klikkaamalla sen kuvaa.


 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

”Sotaveteraani ja minä”- CD


01 ”Isä kerro”

02 ”Suomen Leijonat”

03 ”Lahja veteraanilta”

04 ”Papan perintö”

05 ”Aurinkoinen taivas”

06 ”Mä halaan sua, Suomi”

07 ”Koti”

08 ”Pikkuinen lotta”

09 ”On rauhan ääni kaunis”

10 ”Lahjaksi saatu”

11 ”Miten muotoilla voi kauneimman kiitoksen”

 


CD:n sisältävä oppilaan työkirja (10€) on saatavilla verkkokaupastamme.


Suunnitteilla suurempi tilaus? Yhteydenotot tarjouspyyntöjä varten: riina.lillfors@sotaveteraaniliitto.fi

 

Jaa kirjoitus:

12.2.2018 Kirjallinen sensaatio vai matkijan yritelmä – kirjoittiko Väinö Linna asevelikronikan?

Väinö Linna 1920-1992

Väinö Linnan entisen työtoverin jäämistössä säilynyt pitkä runoelma mietityttää löytäjäänsä. Kirjoitelman on allekirjoittanut 16.2.1946 V.Linna.

Onko kyseessä todella ennen tuntematon kansalliskirjailijan hengentuote vai sittenkin vain jonkun wannabe-Linnan kyhäämä jäljitelmä? Onko vastaavia kirjoituksia liikkeellä enemmänkin? Tunnistaako joku Ikäluokalleni -runossa kuvailtuja veteraanikohtaloita? Kerron lisää.

Kummisetäni Lauri ”Lasse” Lehtinen muistetaan vanhan Hauhon pitäjän Eteläisissä, missä hän piti äitini siskon Helmin eli ”Hessun” kanssa kyläkauppaa vuosikymmenten ajan.

Ennen Hauholle päätymistään vuonna 1923 syntynyt sysmäläislähtöinen mies ehti taistella jatkosodassa hämäläismiesten konekiväärikomppaniassa Syvärillä, toimia sotapoliisina saksalaisille alistetuissa joukoissa Jäämeren rannoilla ja tehdä sodan jälkeen laitosmiehen hommia Finlaysonin Tampereen tehtaalla.

Finlaysonilla Lasse tutustui Väinö Linnaan eli ”Väpään”, niin kuin Lasse vanhaa työkaveriaan kutsui. Vietin poikasena 1960-luvulla kesälomiani hemmoteltuna puotipuksuna ja perheenjäsenenä kummieni kodissa Eteläisten kaupan sivuhuoneissa ja muistan kuulleeni Väpästä useampiakin tarinoita. Lasselle matkat Pyynikin kesäteatteriin ”Tuntemattoman sotilaan” esityksiä katsomaan olivat suuri tapaus.

1980-luvun alussa Lasse ja Hessu myivät kaupan ja muuttivat viettämään eläkepäiviä Tampereen Tammelantorin maisemiin. Hessu kuoli ensin, Lasse eli vuoteen 1992. Lapseton pariskunta jätti omaisuutensa perinnöksi äidilleni ja tädilleni. Kun jälkeenjääneitä papereita selattiin, löytyi erään laatikon pohjalta muutaman sivun mittainen, käsin ruutupaperille kirjoitettu runo. Vuoden 1946 helmikuuhun päivätyn kronikkamaisen teoksen otsikko on ”Ikäluokalleni” ja se kertoo siviiliin päässeiden rintamamiesten tunnoista heti sodan jälkeen.


Linna (toinen vasemmalta) työtovereineen Finlaysonin tehtaalla


Signeeraus V.Linna nosti niskakarvat pystyyn. Arvelin ensin oikopäätä, että nyt on löytynyt todellinen kirjallinen harvinaisuus, suoranainen sensaatio. Väinö Linnan tiedetään huolellisesti tuhonneen melkein kaiken, mitä oli kirjoittanut ennen esikoisromaaninsa ”Päämäärä” ilmestymistä syksyllä 1947.

”En halunnut haparointejani tutkijoiden arvioitavaksi. Niissä oli niin paljon naiiviutta. Tien oheen jätettyä päiväläispoikaa”. Näin Linna sanoi Yrjö Varpion ansiokkaan Väinö Linnan elämä -teoksen mukaan saatuaan sydänveritulpan talvella 1965. Kiire oli päästä sairaalasta kotiin papereita polttamaan. Yhtään käsikirjoitusta tai luonnosta ennen kirjailijanuraa ei tähänastisen tiedon mukaan pitäisi olla olemassa. Linnan kirjeenvaihdonkin perikunta aikanaan tuhosi tarkoin. Siksi annoin vanhana kotimaisen kirjallisuuden opiskelijana mielikuvitukseni hetken laukata villisti.

Vähintään yhtä riemastunut oli Liedon Sotaveteraanien puheenjohtaja Markku Heinonen, joka olisi halunnut oikopäätä tekstin julkaistavaksi Sotaveteraani -lehdessä. Poikamainen intomme törmäsi isääni Kullervo Heikkilään, Kiestingin, Kuuterselän ja Talin veteraaniin, jäyhään hauholaismieheen (konekivääriampuja Linnan tapaan hänkin), joka päätti perihämäläisesti, että ”tästä ei tehdä numeroa”. Sen verran touhusimme kuitenkin, että otin yhteyttä johtavaan Linna –tuntijaan, professori Yrjö Varpioon, joka on kirjoittanut edellä mainitun mittavan Linna -elämäkerran ja on Väinö Linnan seuran perustajajäsen. Pyysin kunnioittavasti Varpion arviota siitä, voisiko löytynyt teksti olla aito.

Sen verran olivat innostustani muinoin suoritetut kirjallisuusopinnot hillinneet, että saatekirjelmässä myöntelin, että runon riimittely onnahtelee kyllä siksi pahoin, että Linna tuskin ainakaan myöhemmin olisi halunnut tekstiä muistella. Varpion vastaus jatkoi öljyn valelua innostukseni laineille.

”Runo on pitkä verrattuna Linnan sodanjälkeisiin runoihin. Se on myös jollakin tapaa veteraanihenkinen, vaikka Linna itse ei ainakaan myöhemmin ollut kovin innostunut veteraanitapaamisista.” Varpiokin panee merkille, että runomitta on horjuva ja arvelee, ettei Linna olisi tehnyt joitakin sellaisia oikeinkirjoitusvirheitä, joita tekstissä on. Varpio pitää tekstin aitouden kannalta arveluttavana myös sitä, että runossa viitataan Tuntemattoman sotilaan alkusivujen kanttiinikohtaukseen, vaikka Tuntematon ilmestyi monta vuotta myöhemmin.

1954 ilmestynyt Tuntematon Sotilas

Tätä huomautusta vastaan itse kapinoin; eihän ole vallan tavatonta, että kirjoittajalla on mielessään erilaisia aihioita vuosienkin ajan ennen kuin teos ilmestyy. Linnan sitä paitsi tiedetään kirjoittaneen ensimmäisen, sittemmin kadonneen sotaromaaniteelmän Kahden rajan yli jo rintamalla ollessaan.

Vartio oli vertaillut myös löytyneen runon käsialaa Väinö Linnan 1940-luvun lopun kirjoitusjälkeen. Hän kiinnittää huomiota muun muassa t-kirjaimen poikkiviivaan ja k-kirjaimen lenkkiin, jota Linna käyttää. Huomioittensa perusteella professori Varpio toteaa, että syntyy sellainen mielikuva, että Ikäluokalleni – runon kirjoittaja ei ilmeisesti ole Linna. ”Mutta varmahan tästä asiasta ei voi tietysti olla”. Näin jäi Ikäluokalleni isäni kirjoituspöydän laatikkoon.

Viime vuoden alkaessa tuota laatikkoa tyhjenneltiin haikein mielin. Äitini Kerttu Heikkilä kuoli yllättäen lokakuussa ja isäni menetti omaishoitajan, elämänkumppanin ja elämänhalunsa. Hän seurasi puolisoaan suureen tuntemattomaan viattomien lasten päivänä 28.joulukuuta 2016. Nyt päätin, että salaperäisen runoelman alkuperän voisi ottaa vielä uudestaan tutkintaan. Voisi tehdä sen verran ”numeroa”, että kyselisi julkisuuden kautta, soittaako Ikäluokalleni vielä jonkun elossa olevan veteraanin kelloa. Käsialankin päätin vielä tutkituttaa asiantuntijalla.

Kriminologi ja käsialantutkija Leena Toivonen on toiminut asiantuntijana useissa väärennysoikeudenkäynneissä ja harrastanut käsialojen tutkintaa ja grafologiaa vuosien ajan. Pyysin Toivosta vertaamaan Ikäluokalleni –runon tekstiä Väinö Linnan elämä -kirjan sivulta skannaamaani käsialanäytteeseen ilman, että kerroin, kenen kirjoitusta tässä koetetaan tunnistaa.

Toivonen otti työn tosissaan. Hän suoritti tekstinäytteiden perusteella suorastaan pienen grafologisen tutkimuksen aivan samalla vakavuudella kuin olisi ollut todistajana oikeudessa. Toivonen selitti käsialatutkimuksen ja grafologin työn perustaa:

”Kirjoitus on pitkän harjoittelun tulos. Koulussa opitaan periaatteet, mutta jo nuorella iällä ihminen pyrkii yksilöimään ja opettelemaan kirjoitustyylinsä, joka hänelle luonteensa mukaan sopii. Kirjoitus pysyy yleensä samana koko eliniän, sen aivoihin iskostuneita perusasioita on vaikea muuttaa. Käsiala on tunnistettavissa pienten yksityiskohtien avulla jopa kirjoitusta vaikeuttavan sairauden tai onnettomuuden jälkeen.”

Toivonen vertaili Ikäluokalleni -runon kirjoittajan käsialaa Väinö Linnan tekstinäytteeseen mm. kirjoituksen tyyliä, kirjainten mallia, korkeutta ja viistoutta analysoimalla ja kirjainten yksityiskohtia tutkien. Hän jopa mittasi tarkoin kirjainten kallistuskulman.

Väinö Linnan käsialasta Leena Toivonen kirjoitti kirjallisuudentutkimuksenkin kannalta kiinnostavasti näin: ”Käsiala on ulkoasultaan rikasta ja kirjainten liittymämuodot erikoisia. Grafologian kannalta tällainen kirjoitus viittaa siihen, että kirjoittaja on optimisti ja omaa hyvän maun sekä kulttuuritason. Tämä henkilö osaa käyttää tilaisuutta hyväkseen ja jopa hieman erottua muista.”. T-kirjainten viivat toivat Toivosen mieleen sen, että kirjoittajalla on voimakas tahto ja hän voi olla hyvä johtajana ja päätösten tekijänä. Ison T-kirjaimen viiva viittaisi kirjoittajan jonkinlaiseen suvaitsemattomuuteen.


Linna jakamassa omistuskirjoituksia


Ikäluokalleni –runon tekstistä Toivonen kirjoitti mm. näin: ”Kirjoittajan kynän jälki on kevyempää ja vaihtelevaa painoltaan. Kirjoittajan käden jälki on epätasaisempaa ja pyöreämpää. Tällainen kirjoitus viittaa henkilöön, joka on epävarma ja haluaa säilyttää tietyn välimatkan muihin, ärtyy helposti. Hän on kuitenkin hyvä seuraihminen, mukautumiskykyinen, haluaa kuitenkin pitää oman elämänsä piilossa muilta.

Vertailtuaan vielä yksityiskohtaisesti mm. tekstinäytteiden k- ja y-kirjainten muotoa ja kirjoittamistapaa ja käsialojen kallistuskulmia, jotka poikkevat toisistaan selkeästi, päätyy käsialatutkija Leena Toivonen selvin sanoin toteamaan. ”Kirjeet eivät ole saman käden kirjoittamia. Eroja on enemmän kuin samankaltaisuuksia kirjoituksessa”.

Näin näyttää tuomio siis selvältä. Ikäluokalleni on tuskin Väinö Linnan omakätisesti kirjoittama. Mutta ilmaan jää vielä muitakin mahdollisuuksia. Sotavuosina ja niiden jälkeen oli varsin yleistä, että laulujen sanoja, runoja ja kronikoita kopioitiin vihkoihin, jotka sitten kiersivät kädestä käteen. Onko mahdollista, että Linna olisi tehnyt runon, jota sitten olisi veteraanipiireissä käsin siirretty vihkosta vihkoon? Jos niin, niin sama runo saattaa löytyä jonkun muunkin veteraanin jäämistöstä. Ehkä alkuperäinen Linnan teksti on sittenkin jossain olemassa?

Olisin kovin iloinen, jos saisin vaikka pientäkin lisävalaisua mysteeriin. Linnaan viittaavia yksityiskohtia kirjoituksessa on paljon. Lähtö Paloaukealta autokuljetuksissa ja kanttiinimuistelo ovat kuin Tuntemattoman esiasteita. Kertomus aseveljestä, joka hurahtaa Dostojevskin romaaneihin pakkomielteisesti, liippaa läheltä Linnan omaa henkilöhistoriaa. Hän kantoi vuosina 1945 – 46 selkä vääränä maailmankirjallisuuden suurteoksia Tampereen kirjastosta ja luki Dostojevskia suorastaan raivopäisesti. Varsinkin ”Rikos ja rangaistus” vaikutti syvästi; Linna on kertonut joskus Raskolnikovin tarinaa lukiessaan ajautuneensa suoranaiseen hurmostilaan: miksi ei Dostojevski voi enää olla elossa, jotta hänet voisi tavata henkilökohtaisesti?

Ikäluokalleni –runon tekijä kirjoittaa: ”Hän alkoi kovin lukemaan kun päästiin siviiliin ja sattui Sonjaan ihastumaan Dostojevskin romaniin/ Hän varmaan tuli hulluks kai, mä itse luulen niin/ Kun pienen katutytön nai mit Sonjaan vertailtiin/ Mulle sanoi itse hän kun kerran juteltiin/ vaik’ pauhais maailma törkyjään, hän on helmi sittenkin. ”

Linnan esikoisteos Päämäärä on dostojevskiläinen tutkielma neuroosien ajamasta ihmismielestä. Samoissa syvissä vesissä ui toinenkin teos ”Musta rakkaus”. Kolmas romaani ei koskaan valmistunut. Työnimellä ”Messias” valmisteltu teos saattoi kirjoittajansa henkiseen ja fyysiseen kriisiin, jonka tuhkasta sittemmin nousi kansalliskirjailija Linna, sotiemme ja koko itsenäisyytemme ajan kuvaajana ylittämätön realisti-eepikko. Nuorta Väinö Linnaa muistuttaa runon tekstissä sekin, miten kirjoittaja tuskailee runoilijaksi ryhtymistään ja pelkää murskaavia arvioita: ”No peijakas kun kuitenkin täs’ eksyy tyylistään ja sanotaan taas varmaankin ei siit oo mihinkään.”


Linna ja Tuntematon Sotilas-elokuvan ohjaaja Edvin Laine saunareissulla 1964


Itseoppineen Linnan peikkona ja painajaisena tiedetään nuorena olleen hoippuminen suuruudenkuvitelmien ja riittämättömyyden välimaastossa. Tämä käy ilmi esimerkiksi hänen kustantajan kanssa käymästään kirjeenvaihdosta, missä hän vuoroin vähättelee tekemisiään, vuoroin kuvailee, miten syntymässä on maailmankin mitassa merkittävää tekstiä.

Jos Ikäluokalleni ei ole Väinö Linnan tekstiä, on se yhtä kaikki kiintoisa ajankuva niiden miesten ajatuksista, joiden rintamalla runnotut rivit oli paiskattu takaisin arkiseen elämään ilman sen kummempia sopeutusvalmennuskursseja ja post-traumaattisen stressin purkuja. Niskassa oli valtiolta saatu harmaa takki, josta natsat oli raksittu, niiden mukana usko siitä, että jotenkin kaikki koettu oli sittenkin ollut reilua peliä. Jäljellä oli vain tietoisuus siitä, että mukana olleet kyllä ymmärtävät: ”siksi lopuks’ huudankin, kiitos kunnon toverini muut saa mennä hemmettiin.”

Ikäluokalleni –runon kirjoittaja on lujasti veteraaniveljiensä puolella. Niin oli Linnakin. Hän kirjoitti Tuntemattoman saatesanoiksi kustantajalleen: ”Sotilaille, jotka koko onnettomuuden hartioillaan kantoivat, minä tahdoin antaa kaiken arvostuksen, mutta itse sodalta otin sen pois.”

Mielelläni kuulisin, onko Ikäluokalleni säilynyt jonkun muunkin veteraanin jäämistössä tai edes kuulopuheena. Sähköpostiosoitteeni on markku.heikkila@puutorinvessa.fi


Ikäluokalleni

Mä lähden teille kertoileen

ja taaskin itsestämme

näen sydämmestä sydämmeen

sen mit’ on mielessänne.

Kun tiedän aivan varmasti

ett ootte samaa mieltä,

näist asioista kanssani

siks puhun selvää kieltä.


Mä tässä kyllä arvelin

tään tyylin valitessani,

et runo siitä kärsisi

näin teille laulaissani

Mut taide tästä jääköhön

saa mennä hemmettiin

mä tuumasinkin kärsiköön

ja näin sit alettiin


Ois tässä paljon kerrottavaa

vaan ei kaikkeen aikaa riitä

mut’ ootteks nähneet Jaakkolaa

mä kerronkin nyt hiukan siitä

Hän alkoi kovin lukemaan kun päästiin siviiliin

ja sattui Sonjaan ihastumaan

Dostojevskin romaniin


Hän varmaan tuli hulluks kai,

mä itse luulen niin,

Kun pienen katutytön nai

mit Sonjaan vertailtiin.

Mulle sanoi itse hän

kun kerran juteltiin,

vaik’ pauhais maailma törkyjään,

hän on helmi sittenkin.


Aivan hyvin sentään laatuun

alkuunsa se kävikin,

kun rahaa(n) perinnöksi saatuun

ensihätään turvattiin.

Mut sitten loputtua rahan

alkoi puute ahdistaa.

Vaimo otti tavan pahan

kävi kamppeit panttaamaan


Sortui sitten jälleen seuraan

entisien ystäväin

alkoi vanhaan tapaan peuhaan

mies kulki allapäin

Kiros Dostojevski paran

alimmaiseen helvettiin

nykyänsä puuttees rahan

viinajonos seisoksii


Muistatteks’ sen täytekynän

jota Syvärillä näytteli

kultaterän oikein hyvän

josta aina ylpeili.

Surku tulee miestä hyvää

ja hyvä oli kynäkin

siel’ se lappu kyljes lepää

hyllyl’ panttikonttorin


Mut Tepsu poika konstin keksi

päästi luodin otsahan

sanoi viellä viimeiseksi

panen jalat suorahan

Et on sitten hyvä heidän

arkkuun panna lojumaan

luen ensin isämeidän

sitten annan kajahtaa


Ja kajahti kuin kajahtikin

vaikken sitä uskonut

Lie hän varmaan rukouksenkin

lopun eellä lukenut

Toteutti myös uhkauksensa

työnsi jalat suorahan

sänkyhynsä selällänsä

oli käynyt lojumaan


Yksikseen kun asuskeli

ei satuttu sit’ huomaamaan

kolme päivää lojuskeli

ol’ jo käynyt tummumaan.

En tiedä mikä häneen meni

pitkän aikaa sureksi

yksiksensä murjotteli

oli hällä kyllä rahaakin


Niin ois, tässä kertomista

kuinka paljon kertois vaan

monest’ vanhast’ toverista

joita sattuu muistamaan

Vaan ei ei heistä yksiksensä

vois’ tässä käydä kertomaan


Muistattehan parakkimme

suuren paloaukean

jossa usein hyökkäilimme

tyhjää metsää vastahan

Muistattehan kanttiinin

ja sen kauniin Kaarinan

jolle pienet penninkit

sai antaa korvikkeestahan


Kaarinata rakastimme

joka mies varmahan

siksi mäkin menin sinne nyt

sen tässä tunnustan.

Vaan sen yhden roikaleen

pit kaikki tulla pilaamaan

kannuksineen, tähtineen

kun valtas kokon Kaarinan


Ja sitten kerran kesäyössä

ajoi autokolonnat

utuisessa tomuvyössä

päällä kuormat laulavat.

Reippaat laulut kajahteli

hymys naamat tomuiset

ikkunoissa vilkahteli

jotkut kasvot uniset


Junat takaisin toi kerran

autokuorman rippehet

oli murjottu ne jonkunverran

ol silmät kuoppiin painuneet

jälleen jossain ikkunassa,

näkyi silmä uninen

viipyi hetken katsomassa

veti kiinni kaihtimen


Sitten varsin komeasti

palkka työstä maksettiin

miehen käteen uljahasti tuhatlappu lyötihin

Olkapäältä nauhaparat

säälimättä revittiin

Takki housut saappahat

viel’ kaupan päälle annettiin


Kestit vielä pystytettiin

kunniaksi sankarten

viinalasit tyhjennettiin

läikkyi kuohu maljojen

Omas korkees’ persoonassaan

vuorineuvos harmaapää

lämpimässä puheessaan

hän palanneita tervehtää


Kohmelon pois selvitessä

konttorihin kävellään

tuntipalkkaa kysyessä

naama hieman venähtää

Kaveril’ hymy teeskennelty

miestä siin’ viel kiitetään

ja hetken kun on ihmetelty

koneen ääreen käydähän


Sitten alkoi joukko tuo

kaduilla taas vaeltaa

mut toveri kun saapui luo

niin hiukan sivuun katsotaan

Hieman hämillänsä siinä

pieni hetki tarinoidaan

mut’ ei sentään ravintolaan viedä


Sitten niin kuin ohimennen

tähän tapaan lausutaan

vaatteita kyl’ oli ennen

nyt täs’ asetakis vaan

Muttei kauan aikaa viene

kohta uudet vaatteet saan

kun kaatunehen velimiehen

puku mulle korjataan


Taisi pieni valhe päästä

kun sen suoraan tunnustan

ainoa on vaate päällä

harmaa sarkatakki vaan.

Kas kävelypukua sisaren

kun oikein tarkkaan tarkastaa

niin se vaatteit velimiehen

sangen paljon muistuttaa.


Nähdään myös sen rikkaan poika

joka kerran tavattiin

muttei enää tunne noita

jotka kerran tunnettiin

Syrjätiellä viellä sentään

kun ei ole näkijää

käsi hatun reunaan lentää

ohimennen tervehtää


Joskus torikokouksissa

vaitiollen kuunnellaan

kun niiden kovaäänisistä

pilkkalaulut kajahtaa.

Olet oikeassa varmaan

kun sen tavallasi näät,

sentään sanoa kai saan

voi te rakkaat jästipäät.


Hiljalleen ja vähitellen

halla syömmeen laskeutuu

pieni osas ihmetellen

joista viimaa paheksuu

No peijakas kun kuitenkin

täs’ eksyy tyylistään

ja sanotaan taas varmaankin

ei siit oo mihinkään


Mutta pojat yhden kerran tahdon

viellä kuohahtaa

jos hävytön oon jonkunverran

niin sitäkin se olla saa.

Haaveen aivan mielettömän

mieleheni nostatan

että joskus itsessäin

nään suuren rahapohatan


Silloin Tammer hotellihin

kerros mennään vuokraamaan

panen pystyyn rymsteerinkin j

a herranjestas lauletaan

Jokainen on tervetullut

mut’ juhlapuku vaaditaan

vanhat harmaat takkikulut

tuotava on tullessaan


Ovipieleen seisomaan paan

suuren Lehtos’ vääpelin

jos joku tulee uusissaan

niin varmaan ulos lentääkin

uuden tavan kulkemaan

hän opetella saa

että ilman jalkojaan

voi pitkän matkan matkustaa


Aivan keskilattialle

kaljasaavi pannahan

suuri kauha laidalle

siihen tulee riippumaan.

Vasikannahkakortit, sitten

jostakin me hommataan,

et’ on niitä hyvä sitten

lyödä hännäst lattiaan.


Pauhataan hullun lailla

mustat varjot tapetaan

mieltä ymmärrystä vailla

käsikaulal lauletaan

Ettei kuuluis sanat heidän

uuden päivän saarnastaan

se on toisten eikä meidän

siks me lyödään raminaa


Puhuu syömmen kyllyydestä

rehellisen miehen suu

varsin usein runoudesta

totuus aivan unohtuu

Sen ain nielee musta nielu

jok’ on totuus edessään

hyvän runoilijan sielu

kaunihimpi on elämää


Taasen eksyin veikot teistä

jälleen tyylin pilasin

taidan turhaan taittaa peistä

roskakoriin runoilin.


Sekoan jo sanoihini

siksi lopuks’ huudankin,

kiitos kunnon toverini

muut saa mennä hemmettiin.

Kirj. V.Linna 16.2.1946

Jaa kirjoitus:

7.2.2018 Sotiemme Veteraanit- yhteistyökumppanista JYPistä Euroopan mestari

Ruotsissa tehtiin eilen historiaa, kun jyväskyläläinen JYP voitti jääkiekon Euroopan mestaruuden luvuin 2-0. Ratkaisupelissä sillä oli vastustajanaan finaalia isännöinyt Växjö Lakers. Nyt kolmatta kertaa pelatun CHL:n aikaisemmat mestaruudet ovat aikaisemmillä kerroilla menneet Ruotsiin.

Muille JYPin menestys saattoi tulla yllätyksenä, mutta ei Sotiemme Veteraanit- keräyksen Keski-Suomen piirille, missä usko joukkueeseen on vahva jo JYPin ja piirin yhteistyön kautta.

– JYPin toiminta Sotiemme Veteraanit- keräystä kohtaan on ollut esimerkillistä, kehuu Keski-Suomen keräyspiirin päällikkö Kari Kilpeläinen.

– Itsenäisyyspäivän alla he järjestivät Suomi100- juhlaottelun JYP- KalPa. Ottelu alkoi juhlavissa tunnelmissa Suomen lippujen saapuessa joukkueiden kapteenien käsissä jäälle Maamme- laulun ja Finlandia-hymnin kaikuessa.


Martti Mäkinen pudottaa JYP-KalPa- matsin ottelukiekon


Kapteenejakin isommat suosionosoitukset sai kuitenkin ottelukiekon pudottaja; vain vuoden isänmaata nuorempi jyväskyläläinen rintamaveteraani Martti Mäkinen.

– Martti otti yleisönsä ja sai hallissa aivan ennenkuulumattomat aplodit, Kilpeläinen myhäilee.

Ottelun jälkeen pelipaidat huutokaupattiin ja niiden tuotto 7100€ lahjoitettiin Sotiemme veteraanit- keräyksen Keski-Suomen piirille, jossa ne tullaan käyttämään paikallisesti veteraanien avustus- ja tukityöhön.

– Ehkäpä veteraaniemme osoittama sisu antoi JYPille entisestään voimia ja rohkeutta EM-koitokseen, Kilpeläinen iskee silmää.

– Toivottavasti sitä riittää vielä Suomen mestaruuteenkin saakka!


Lahjoituksen vastaanottivat Kari Kilpeläinen ja Matti Krats

Jaa kirjoitus:

30.1.2018 Kylmääkin kylmempi sota – Erkki Humalaisen ihmepelastuminen

Sotavuosien talvista on monen mieleen jäänyt niiden hyytävä kylmyys, joka koitui monelle kohtaloksi. Etenkin talvisodan aikana mittari painui suorastaan pelottaviin lukemiin: pahimmillaan raportoitiin jopa 50 asteen pakkasista.

Raatteen tiellä kirjaimellisesti palelluttiin kuoliaaksi. Automaattiaseet jäätyivät käyttökelvottomiksi. Panssarivaunut eivät suostuneet käynnistymään. London Sunday Timesin kirjeenvaihtaja Virginia Cowles kuvaili näkymää järkyttyneenä kauheimmaksi koskaan kohtaamakseen näyksi.

”Metsät tien molemmin puolin olivat tulleet tunneksi kuolleen miehen maana”, hän kirjoitti.


Ruumiita Raatteen tiellä

Kylmyyden lisäksi riesana oli nälkä. Taistelutilanteet ja -paikat tekivät muonakuljetukset usein mahdottomiksi. Tammikuussa 1940 mottiin jääneiden venäläisten kerrotaan saaneen luvan teurastaa hevosensa ruoaksi. Tuohon mennessä kylmä ja nälkä olivat tosin tappaneet jo useimmat heistäkin.


Muonanjako joukkueessa, Maaselkä tammikuussa 1943

Maaselän kannaksella helmikuussa 1942 Jalkaväkirykmentti 5:n kranaatinheittimen tulenjohtajana toimineen Erkki Humalaisen kohdalla talven kohtalokas kylmyys kääntyi kuitenkin hänen onnekseen.

Tammelalainen Humalainen oli talvisodan syttyessä vasta 20-vuotias. Hänen osaltaan sota kului linnoitustöissä. ”Tositoimiin hän kertoi joutuneensa vasta jatkosodassa”, Pertti-veli muistelee. Siellä niitä riitti tosin senkin edestä – tehtävästä johtuen Pertti kertoo veljen olleen sijoitettuna aivan etulinjaan.


Taisteluasemissa, Maaselkä maaliskuussa 1942

Eräänä helmikuisena päivänä hän kurottautui juoksuhaudastaan hiukan liian ylös tarkastelemaan osumiensa tarkkuutta. Vihollisen tarkka-ampuja reagoi välittömästi ja ampui. Laukaus osui Erkin kypärään.

Näky oli lohduton: kalloluut olivat rikkoutuneet eikä runsas verenvuotokaan peittänyt sitä tosiasiaa, että miehen aivot olivat näkyvissä.

Tapauksen todistaneet asetoverit olettivat ymmärrettävästi Erkin kuolleen ja kantoivat hänet ruumiskasaan muiden menehtyneiden joukkoon. Mutta heitä odotti yllätys.


Kolonna, Maaselkä joulukuu 1941

Lumisateen alkaessa hiukan myöhemmin  he huomasivat, että Erkin päälle satanut lumi vain jatkoi sulamista ja tajusivat järkytyksekseen miehen olevan hengissä. Erkki itse kertoi koko ajan kuulleensa toveriensa äänet ympäriltään ja jopa tunnistaneensa ne. Hän ei vain kyennyt antamaan mitään elonmerkkiä.

Lopulta yksi hätiin rynnänneistä miehistä tunsi heikon pulssin. Erkki toimitettiin kiireesti joukkosidontapaikalle ja siitä edelleen sairaalaan.

Pelastukseksi koitui ilmeisesti juurikin kylmyys, jota vastaan Pertti kertoi Erkin suojautuneen kypäränsä alla karvalakilla tavanomaisen alushupun sijaan. Karvalakin vuoksi kypärä istui miehen päässä tavanomaista korkeammalla, minkä ansiosta tarkka-ampujan arvio meni juuri sen verran pieleen, ettei osumasta ollutkaan kuolettavaksi.


Miehitetty ampumahauta, Maaselkä joulukuu 1941

Erkki oli pitkään hoidettavana, mutta kotiutui sodasta ”vain” 20-prosenttisena invalidina. Rintamalle hän ei enää palannut. Sen sijaan sinne kutsuttiin hänen nuorempi veljensä Yrjö, joka haavoittui kesällä 1944 saatuaan sirpaleen palleaansa. Vain kaksi kuukautta aikaisemmin 19 vuotta täyttäneen  Yrjön tiedetään olleen samalla joukkosidontapaikalla toisen tammelalaisen haavoittuneen, Olavi Idin kanssa, mutta sen koommin ei kumpaakaan sotamiestä ole nähty.

”Sotavankeja eivät venäläiset enää siinä vaiheessa ottaneet. Ehkä ne Venäjän sota-arkistot vielä joku päivä aukeavat niin, että selviää, mitä hänelle tapahtui”, Pertti miettii, muttei kuulosta kovinkaan toiveikkaalta. Odotus on kestänyt jo vuosikymmeniä, ja ikää on hänelläkin jo 82.

Vuonna 2012 kuollut Erkki otti sodan jälkeen hoitaakseen perheen kotitilan. Naimisiin hän ei koskaan mennyt. Sodasta ei hänkään paljoa puhunut.

”Hurjasta tarinasta huolimatta ei hän pitänyt itseään minään sotasankarina”, veli muistuttaa. ”Ne jäivät hänen mukaansa sinne juoksuhautojen pohjalle”.


Tammelan sotaveteraanien kirjauutuus

Haluatko tietää lisää? Erkin ja monen muun tammelalaisveteraanin sotakokemuksia löydät Tammelan sotaveteraanien uutuuskirjasta ”Maan eestä vaikka kuolemaan – sotavuodet 1939-1945 tammelalaisveteraanien muistoissa”- kirjasta.

Sotaveteraanilehden kolumnistinakin kunnostautuneen Olli Kleemolan sekä Virpi Kiviojan toimittama kirja (30€) on nyt tilattavissa osoitteesta pauli.korvensyrja@gmail.com

Jaa kirjoitus: