Uutiset

25.1.2021 Kotiväkikään ei ollut tunnistaa sotavankeudesta palaavaa kuihtunutta miestä: merikarvialaisen Leo Rannen tarina

Leo Ranne 1920 – 1966

Neuvostoliiton virallisen tilaston mukaan jatkosodan aikana suomalaisia sotilaita joutui vangiksi 2377, joista myöhemmin palautettiin 1969. Suomalaisten tutkijoiden mukaan luku oli selvästi suurempi: 3402, joista palautettiin 1938.

Yksi jatkosodassa vangeiksi joutuneista oli Reposaaressa 23.4.1920 syntynyt, mutta jo lapsena perheensä mukana Merikarvialle muuttanut Leo Armas Ranne. Vangiksi Ranne joutui yhdessä toisen sotilaan kanssa 27.6.1944.

Tapahtumaketju näyttäisi saaneen alkunsa suurhyökkäyksen alkaessa Vammelsuon VT-linjan Vammelsuulta. Neljän päivän torjuntataisteluiden jälkeen edessä oli perääntyminen, vastahyökkäys, saarroksiin joutuminen ja pakomatkan alkaminen.

Siitä, miten kaikki tapahtui, kertoi Ranne myöhemmin Hangossa suomalaisten sotavankien leirillä itse seuraavaa:

Yksikkömme vetääntyessä Vammeljoelta Inoon, jossa teimme vastaiskun lyöden viholliset takaisin noin 2 kilometriä. Jäimme puolustukseen, mutta vihollisen painostus oli kova, ja pääsikin kummallekin sivustalle. Illalla tuli vetäytymiskäsky, irtaantuessa kk.puolijoukkueeni menikin hajalle. Juostuamme vetäytymissuuntaan törmäsimme vihollisen ketjuun. Yksi miehistäni haavoittui selkään. Piiloiduimme suolle, jossa sidoin haavoittuneen. Parin tunnin odottelun jälkeen läksimme liikkeelle. Tästä sitten alkoi 15.6.1944 vaiheikas, 12 vuorokautta kestävä pakomatka.

Monta kertaa takaa-ajettuna ollut ryhmä hajosi, ja alavutelainen Eino Alaranta kaatui. Näin Rannen kanssa pakomatkaa jatkoi vain yksi sotilas: suistamolainen Aleksanteri Salonen. Pakomatkan varrella ehti tapahtua montakin läheltä piti-tapahtumaa, jossa kiinnijäämisen pelasti hyvä onni.

Ladossa heinien alla piilossa, kun vihollisen sotilaat pistivät pistimillä heiniin, todeten, ettei ketään ollut piilossa. Seuraavaksi vihollissotilaat keksivät ammuskelun ladon seiniin. Kuulat läpäisivät seinän, mutta onneksi viuhuivat yhtä lukuun ottamatta ohi, se luoti meni läheltä katkaisten olkalaukun vyön.


Ranne jäi vangiksi Vammeljärveltä vetäytymisen yhteydessä kesäkuussa 1944 (kuva: SA-kuva)

Sotavankeus alkaa

Hevosen selässä alokasaikana huhtikuussa 1940

Viimein kaksikko saapui Peron kylään. Väsyneinä ja nälkäisinä oli suunnitelmissa ylittää joki. Vartiomiehet yllättivät ampuen kohti, lisäksi kylältä tuli joen molemmin puolin suuret joukot vihollisia. Ilman ammuksia ei vastarintaa voinut ajatella. Pakoon juostessaan oli pakko mennä pellolle. Luotisateessa ainoa mahdollisuus selviytyä hengissä oli syöksyminen sarkaojaan. Tästä alkoi Leo Rannen sotavankeus.

Vangit kuljetettiin Peron kylään kellareille, joissa sijaitsi esikunnan tapainen sekä vankitilat. Tiloissa oli jo ennestään yli sata vankia. Täällä suoritettiin ensimmäinen kuulustelu, jossa kyseltiin lähinnä joukko-osaston suuruutta ja tykistön sijaintia. Sotavankiretken loppukuulustelujen pöytäkirjoissa mainitaan, että kohtelu näissä ensimmäisissä kuulusteluissa oli inhimillistä. Tunnettua kuitenkin on, että koviakin keinoja käytettiin, esimerkiksi valeteloituksia.

Perosta vankireitti kulki aluksi Perkjärvelle, ja sieltä edelleen sotavankileirille Leningradin pohjoispuolelle. Tutuksi tulivat Volosovo, Usman, sekä Tsherepovets, josta sitten koitti odotettu vapautuminen 22.11.1944.

Kaukaisin leiri, Usman, on Valko-Venäjän ja Volga- joen puolessa välissä, n.1600 kilometriä Helsingistä. Vankeusaikana (11.7.1944) piti Rannen esittää propagandaa Leningradin radiossa. Lienee selvää, ettei tuossa esiintymisessä omia ajatuksia suotu.


Tserepovetsin vankileiri sijaitsi n. 550 kilometriä Pietarista itään

Vapaus koittaa

Usmanin leirillä tuli tieto, että päästään lähtemään kotiin. Ensin vietiin kuitenkin Tsherepovetsiin, suomalaisten vankien kokoamispaikkaan. Sanottiin, että lähtöpäivä on lähipäivinä. Lähtö viivästyi kuitenkin kuukaudella. Tällä leirillä tapasin naapurin pojan, Heimo Salmisen. Hän sairastui pari viikkoa ennen lähtöä menehtyen sairauteen.

Sairaanhoitaja Saga Taipaleen marraskuussa 1944 ottama kuva Hangon karanteenileiriltä, jossa palautettuja sotavankeja pidettiin ensimmäiset kolme
viikkoa (kuva: Erkki Aukio)

Mitkä sitten olivat mielialat kotijoukoissa?

Siellä elettiin raastavassa epävarmuudessa: puoleen vuoteen ei tiedetty, oliko Leo edes elossa. Kysely esikunnastakaan ei tuonut vastausta. Kohteliaassa vastauksessa kerrottiin Leon kadonneen olosuhteissa, jossa karkaaminen ei tullut kysymykseen. Tapauksella ei myöskään ollut silminnäkijöitä.

Tieto siitä, että Leo on elossa ja vapautumassa vankileiriltä, kuultiin radiosta, Myös eräässä lehdessä oli luettelo vapautuneista. Kotiin Leo palasi niin heikossa kunnossa, ettei kotiväkikään ollut tunnistaa 58-kiloiseksi kuihtunutta miestä. Viimeiset sata metriä kotiin hänet piti kantaa.

Kovia kokenut isänmaan puolustaja pääsi läheistensä pariin jouluksi 1944. Ensimmäinen viikko kotona vierähti nukkuen ja syöden. Sitten kunto alkoi hiljalleen palata. Koitti sodan jälkeinen arki.

Millaista elämä sitten leireillä oli? Yksi niitä yhdistävä piirre oli huono ruoka.

Erilaisia töitä tehtiin aina rakennuksilta kasvimaiden kitkentään asti, mutta ei riittänyt, että leireillä tehtiin töitä ala-arvoisissa olosuhteissa. Työpäivän jälkeen vankeja seisotettiin ulkona rivissä pitkiäkin aikoja kuuntelemassa propagandaa. Vielä palauttamisenkin yhteydessä vankeja seisotettiin riveissä ja leviteltiin uhkakuvia, että Suomessa heidät kaikki ammutaan.

– Osa vangeista oli niin heikossa kunnossa, ettei näitä seisottamisia jaksanut, ja tuupertuneet jäivät sinne. Isäkään ei olisi selvinnyt, ellei vieressä olleet pitäneet pystyssä, tytär Leena muistelee.


Maatöissä lasten kanssa vuonna 1963

Sodan jälkeen veteraaneja ei arvostettu. Puhuttiin, ”miksi lähditte sotaan”. Vasta myöhemmin keskusteluun tulivat traumat, alkoholi-, ja mielenterveysongelmat.

– Näistä puheista ei meidän isää tunnistanut ollenkaan. Omaa mielikuvaani isästä kuvaa yksi muistikuva: isä istumassa kansituolissa nurmikolla talon edessä auringon paisteessa tyytyväinen ilme kasvoilla. Minulle on jäänyt käsitys tyynestä, elämäänsä tyytyväisestä ihmisestä. Ei minkäänlaisia alkoholi- tai muita traumaongelmia, Leena kertoo.

Sodan kauhut, pakomatka ja vankileirit lienevät osaltaan olleet vaikuttamassa myöhempään terveyteen. Ranne menehtyi sairauskohtaukseen 12.11.1966, vain 46-vuotiaana. Puolison lisäksi suremaan jäivät kuusi lasta: viisi poikaa ja yksi tyttö.


Jutun pohjana ollut artikkeli (Altti Mäntylä: Merikarvialaisen sotavangin tarina: Leo Armas Ranne) on julkaistu Satakunnan Sotaveteraanin Joulu 2020- lehdessä. Lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.


PS. Sivultamme löydät myös muita karuja kokemuksia sotavankeudesta:

Jaa kirjoitus:

25.1.2021 Suomalainen kadettikoulutus ja siitä potkut saanut oppilas Mannerheim Wanhan Veteraanin uuden näyttelyn teemana

Haminassa toiminut Venäjän Keisarillinen Suomen Kadettikoulu 1821-1903 ja siitä erotettu oppilas, kadetti Carl Gustav Emil Mannerheim taiteilijoiden innoittajana ovat Haminassa sijaitsevan rauhanturvaamisen ja veteraaniperinteen keskuksen Wanhan Veteraanin vaihtuvan näyttelyn aiheet vuonna 2021.

6.3.2021 Haminassa avautuva näyttely ja seminaari toimivat lähtölaukauksena suomalaisen kadettikoulutuksen 200-vuotisjuhlavuodelle.


Kadettikoulun alkuperäinen päärakennus Hugo Backmanssonin maalaamana

Tasapainottelua ja tiukkaa kuria

Keisarillinen Suomen Kadettikoulu aloitti upseerikoulutuksen Haminassa 200 vuotta sitten ja sen alku oli aatteellista tasapainoilua, paljastaa Wanhan Veteraanin toiminnanjohtaja Vesa Kangasmäki.

– Rauhanturvaamisen ja veteraanityön perinnekeskuksen uusi näyttely esittelee kadettikoulun tiukkaa ja kurinalaista arkea. Se arki oli myös aatteellista tasapainoilua venäläisen sotakoulun ja runebergiläisen suomalaisen isänmaallisuuden välillä. Lopulta se kävi mahdottomaksi ja Haminan kadettikoulu lopetettiin vuonna 1903.

Uusi näyttely avataan Haminassa perinnekeskuksessa 6. maaliskuuta. Tuolloin on nähtävänä myös rauhanturvaamisen perusnäyttely. Samana päivänä pidetään kadettikoulun perustamisen 200-vuotisjuhlavuoden avausseminaari RUK:n Maneesissa koronavarauksin.

– Kadettikoulun tehtävä oli kouluttaa upseereita keisarilliseen Venäjän armeijaan yhtenä laajan maan lukuisista sotilasoppilaitoksista. Koulun oppilaaksi saattoivat pyrkiä sellaiset Suomen suuriruhtinaskunnan alamaiset, joiden isät kuuluivat maan ylimpään säätyyn, aatelistoon, Kangasmäki kertoo.

Valmistaville luokille pyrittiin noin 12 vuoden ikäisenä. Upseereiksi kadetit valmistuivat seitsemän vuoden opiskelun jälkeen noin 20-vuotiaina. Kadettikoulun laajat yleissivistävät aineet antoivat tiedot ylioppilastutkintoon ja palvelivat näin monia keskeyttäneitä oppilaita siviiliammateissa.



Mannerheim taiteen lähteenä

Lähes tuhat kadettia valmistui upseeriksi Haminasta. Heistä osa ehti palvella myös Suomea itsenäisyystaistelussa ja toisen maailmansodan ankarissa koettelemuksissa. Tunnetuin heistä on neljän vuoden opiskelun jälkeen Haminan kadettikoulusta erotettu C.G.E. Mannerheim, joka nousi Venäjän sotilasuran jälkeen Suomen marsalkaksi ja tasavallan presidentiksi.

”Mannerheim taiteilijoiden kuvaamana” on näyttelyssä keskeisessä roolissa, eikä ihme: hänestä on tehty taidetta enemmän kuin kenestäkään toisesta suomalaisesta.

– Mielenkiinto Mannerheimiin näkyy edelleen niin tutkijoiden, kirjailijoiden kuin muidenkin taiteilijoiden tuotannoissa. Lisäksi on suuri joukko keräilijöitä ja harrastajia, jotka haluavat saada kokoelmiinsa kaikkea Mannerheimiin liittyvää. Hän on todella suurin suomalainen myös näin mitattuna, Wanhan Veteraanin näyttelypäällikkö, sotilasmestari evp. Ismo Flink sanoo.

Näyttelyssä on esillä usean yksityisen keräilijän kokoelmista koottu kattava läpileikkaus Mannerheimiä esittävistä patsaista, reliefeistä, mitaleista, rahoista, maalauksista ja piirroksista.

Näyttelyn kadettikouluosuus perustuu Haminan kaupunginmuseon esineistöön. Aikanaan museo perustettiin kadettikoulun jäämistöön.

Kadettikoulun 200-juhlavuoden tapahtumia riittää pitkin vuotta. Juhlavuoden järjestäjinä Haminassa ovat Wanhan Veteraanin ja kaupungin ohella muiden muassa Maanpuolustuskorkeakoulu, Maasotakoulu / RUK, Kadettikunta, Etelä-Kymen kadettipiiri ja RUK:n oppilaskunnan kannatusyhdistys.



Kadettikoulunkatu 7,

49400 Hamina

Kesäkaudella avoinna tiistai-sunnuntai 10-16, keskiviikkoisin 10-18 (ryhmille myös tilauksesta)

www.rvpk.fi

 

Jaa kirjoitus:

24.1.2021 Veteraaneja on vuonna 2021 keskuudessamme yhä liki 6000

Kelan tilasto rintamalisän saajista kertoo, että tämän vuoden alussa veteraaneja oli keskuudessamme vielä 5886. Miehiä näistä on 2752, naisia 3134. Vuosi sitten määrä oli 7836, reilu kymmenen vuotta sitten yli viisinkertainen.

31.12.2020 tilanteen mukaan laskettu tilasto elää koko ajan ja määrä on luonnollisesti jo nyt vanhentunut. Tälle on karu selitys: luontainen poistuma. Vuodessa määrä vähenee noin 2500 veteraanilla, mikä tarkoittaa noin seitsemää veteraania per päivä.

Veteraaniliittojen edunvalvonnassa on viime vuosina saatu aikaan merkittäviä saavutuksia: 1.11.2019 alkaen saatiin voimaan veteraaniliittojen ajama lakimuutos, jolla kaikista veteraanien kotona asumista tukevista palveluista saatiin maksuttomia ja 1.4.2020 alkaen veteraaneille ja miinanraivaajille maksettavaan rintamalisään saatiin historiallinen korotus, jolla lisä nousi yli kaksinkertaiseksi. Työ kunniakansalaistemme eteen kuitenkin jatkuu, veteraaniliitoista vakuutetaan.

– Rintamalisää korotettiin 50.29 eurosta 125 euroon, mutta se jäi silti veteraaniliittojen alkuperäisestä esityksestä, eli 200 eurosta. Tämä on yhä tavoitteemme, jonka toivomme saavan voimaan vielä tämän vuoden aikana, Rintamaveteraaniliiton toiminnanjohtaja Heikki Karhu kertoo.

– Kiire tällä on, niin nopeasti veteraanien määrä koko ajan vähenee. Meillä on kunniavelka maksettavana.

Viimeinen veteraani kuolee Kelan ennusteen mukaan vuonna 2036.


Veteraaniliittojen edunvalvonta sekä tuki- ja huoltotyö on perinteisesti ulottunut myös veteraanien leskiin ja puolisoihin, muistuttaa Sotaveteraaniliiton toiminnanjohtaja Sakari Martimo.

– Veteraanien tilanteen paraneminen on vaatinut pitkäjännitteisen työn, mutta sen ansiosta pystymme nostamaan heidän leskensä ja puolisonsa edunvalvontatyömme tulevien tavoitteiden suhteen entistä keskeisempään asemaan, hän vahvistaa.

– Heidän roolinsa veteraaniemme rinnalla ja tukena sodanjälkeisinä vuosina on merkittävä. Monen sodan traumatisoiman miehen kohdalla he olivat ainoa vertaistuki, joka veteraanilla oli apunaan. On myös hyvä muistaa, että hekin ovat omalla panoksellaan olleet rakentamassa hyvinvointiyhteiskuntaa, jossa nyt elämme, jatkaa Karhu.

Valitettavasti tämä ei ole näkynyt yhteiskunnan heille tarjoamissa palveluissa

– Sotiemme veteraanien puolisot ovat päässeet kuntoutukseen yhdessä veteraanin kanssa, mutta heidän kuntoutusoikeutensa on ollut sidoksissa veteraanin kuntoutusjaksoihin. Kun veteraani kuolee, ei leskelle ole enää tarjolla kuntoutusta. Myös veteraanille tarjotut kotipalvelut, joista puolisokin on päässyt hyötymään, lakkaavat, Karhu paljastaa.

Veteraanien puolisoiden itsenäinen kuntoutusoikeus hyödyttäisi myös matalavammaisiksi luokiteltujen sotainvalidien puolisoiden asemaa, sillä tällä hetkellä itsenäinen kuntoutusoikeus on olemassa vain niillä, joiden sotainvalidipuolison haitta-aste on 20% tai enemmän.


Veteraanien puolisoiden kuntoutus on nyt yksi veteraaniliittojen edunvalvonnan keskeisimmistä tavoitteista

Rintamalisää maksetaan miehille myönnetyn rintamasotilastunnuksen, naisille myönnetyn rintamapalvelutunnuksen, linnoittajille myönnetyn rintamatunnuksen sekä miinanraivaajatunnuksen saaneille. Sitä maksetaan myös ulkomaille. Joulukuussa 2020 lain 119/1977 perusteella sosiaaliturvasopimuksien puitteissa maksettiin rintamalisää ulkomailla asuville veteraaneille 107 henkilölle, joista miehiä 59 ja naisia 48. Syyskuussa 2020 lain 988/1988 perusteella rintamalisää maksettiin 37 henkilölle, joista miehiä 21 ja naisia 16.

Miinanraivaajatunnuksen perusteella rintamalisää sai joulukuussa 2020 Suomessa 168 henkilöä.


Veteraanien keski-ikä on jo 95

Vaikka veteraanien määrä vähenee, elävät veteraanit yhä pidempään. Miesten keski-ikä on jo 95,8 ja naistenkin 94,7 vuotta.

Nuorimmat veteraaneista ovat 86-vuotiaita, mikä selittyy sillä, että veteraanitunnuksen saaneiden joukossa on sotatoimialueilla evakuointitehtävissä nuorina tyttöinä toimineita sekä esimerkiksi lähetteinä toimineita sotilaspoikia. Vanhin on puolestaan jo 108.

Tämä näkyy myös Sotaveteraaniliiton, jäsenmäärältään liitoista suurimman, jäsenistössä.

– 100 vuoden ylittäneitä on veteraaneissamme kaikkiaan 428, tänä vuonna rajapyykin tulee ohittamaan 327 kunniakansalaista, jäsenrekisteristä kerrotaan.


Veteraanit elävät Suomessa yhä pidempään

Viime vuonna siirryttiin maassamme historialliseen tilanteeseen, sillä enemmistö elossa olevista veteraaneista on nyt naisia. Syy tähän on siinä, että naisveteraanit ovat keski-iältään jonkin verran miespuolisia veteraaneja nuorempia ja elävät tilastollisesti pidempään.

Naisille myönnettyjä rintamapalvelutunnuksia on myönnetty mm. lottina, sotilaskotisisarina, Punaisen Ristin apusisarina, ilmatorjunta- ja evakuointitehtävissä sekä työvelvollisina sotien aikana toimineille naisille.


Enemmistö Suomen veteraaneista on nyt naisia

Oman kuntasi veteraanien määrän pääset tarkistamaan tästä. Kaikkialta Suomesta ei tarkkaa tilastoa ole enää saatavissa, sillä kunnat, joissa on neljä tai vähemmän veteraania, eivät nouse tilastoon yksilösuojalain vuoksi.

Jaa kirjoitus:

18.1.2021 12 kummallista, kiehtovaa ja koskettavaa asiaa, joita et tiennyt 100-vuotisjuhlaansa viettävästä Lotta Svärdistä – lue ja ylläty!

Vuonna 1920 perustettu, mutta vuonna 1921 valtakunnalliseksi organisaatioksi järjestäytynyt lottajärjestö viettää tänä vuonna 100-vuotisjuhlaansa. Monen tätäkin lukevan suvusta löytyy näitä sankareita. Lotista ja heidän järjestöstään puhutaan paljon… mutta kuinka paljon siitä on totta?

Tässä 12 asiaa, jota et (ehkä) tiennyt Lotta Svärd-järjestöstä!



1. Maailman suurin vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö

Lotta Svärd Albert Edelfeltin kuvittamassa laitoksessa

Vuosien 1920 – 1944 välillä toiminut Lotta Svärd perustettiin tukemaan suojeluskuntien työtä ja tarjosi näin myös naisille mahdollisuuden antaa panoksensa vapaaehtoiseen maanpuolustustyöhön. Mutta tiesitkö, että Jatkosodan aikaan se oli maailman suurin vapaaehtoinen naisten maanpuolustusjärjestö?

Jatkosodan sytyttyä heinäkuussa 1941 Lotta Svärd -järjestö liitettiin ylipäällikön päätöksellä Suomen puolustusvoimien osaksi järjestön lukuisten maanpuolustustehtävien vuoksi. Enimmillään lottiin kuului peräti 232 000 jäsentä. Järjestön moninaiset tehtävät olivat sotavuosinamme todella ratkaisevassa asemassa, sillä niiden ansiosta pystyttiin vapauttamaan arviolta 25 000 miestä rintamalle.

(Järjestön juuret löytyvät tosin vieläkin kauempaa maanpuolustuksemme historiasta, sillä nimensä se sai kansallisrunoilijamme J.L. Runebergin runoteoksesta Vänrikki Stoolin tarinateos, joka kertoo vuosina 1808-1809 käydystä Suomen sodasta, jossa Lotta Svärd-niminen hahmo toimi muonittajana.)


Lottien tehtävät vaihtelivat muonituksesta sairaanhoitoon ja ilmavalvontaan

2. Toimintaa myös Suomen ulkopuolella

Tiesitkö, että suomalainen Lotta Svärd -järjestö toimi esikuvana myös vastaaville pohjoismaisille järjestöille? Norjalainen Norges Lotteförbund perustettiin 1928, Ruotsin lottajärjestö Lottorna kolme vuotta myöhemmin. Molemmat ovat toiminnassa yhä tänään (Ruotsissa Svenska Lottakårenin nimellä) ja Norjassa siihen voivat tätä nykyä liittyä miehetkin.

Virolainen sisarjärjestö Naiskodukaitse perustettiin jo vuonna 1926, mutta kiellettiin Neuvostoliiton miehittäessä Viron kesällä 1940… ja järjestön nuortenliiton kutsumana Virossa kesäleirillä olleet suomalaiset pikkulotat joutuivat pakenemaan maasta. Viron päästessää irtaantumaan Neuvostoliitosta perustettiin järjestö 1992 uudelleen, ja toiminnassa on tällä hetkellä mukana n. 2700 jäsentä.


Naiskodukaitse oli Lotta Svärd -järjestön vitolainen sisarjärjestö Virossa. (Kuva: Lottamuseo)

3. Oma tervehdys

Lottamerkin ja -puvun kaltaisten ulkoisten tunnusmerkkien lisäksi lotilla oli myös ihan oma tervehdyksensä. Lottajärjestön perustamisen aikoihin annettiin lottien tervehtimiseen liittyen seuraavanlainen ohjeistus: kun lotta kävelee, tervehtii hän seuraavalla tavalla: oikean kätensä hän vie rinnan ylitse vaakasuoraan asentoon niin, että sormet ulottuvat vasempaan olkavarteen saakka kainalon kohdalla.

Ohjeistuksessa kuvattu tapa tervehtiä ei kuitenkaan koskaan levinnyt laajemmin käyttöön ja vuonna 1923 annettiin tervehtimisestä uusi ohjeistus, jonka mukaan lottien tervehdyksen tuli olla naisellinen ja luonnollinen. Korkeampiarvoisten vieraiden saapuessa paikalle, jossa lotat olivat koolla, tuli lottien tervehtiä nousemalla seisomaan yhtä aikaa.


4. Lottalupauksen tiukat vaatimukset

Lotat antoivat lottalupauksen, jossa antoivat ”kunniasanansa että rehellisesti ja omantunnontarkasti avustavat suojeluskuntaa sen puolustaessa uskontoa, kotia ja isänmaata sekä noudatan toiminnassani ’Lotta-Svärd’ yhdistyksen sääntöjä.”

Yhdistyksen säännöt edellyttivät jäseniltään arvokasta ja moraalisesti hyveellistä käytöstä – tiesitkö, että lotta ei lottapukua kantaessaan saanut esimerkiksi tupakoida eikä nauttia tai tarjoilla alkoholia?

Rauhanehtojen mukaisesti Valvontakomissio lakkautti lottajärjestön veteraanijärjestöjen lailla ”fasistisena toimintana”, mutta aivan kuin tässä ei olisi ollut tarpeeksi, syyllistyivät lottien maineen mustaamiseen myös muutamat kotimaiset tahot. Niin Paavo Rintalan jo ilmestyessään kohua ja pahennusta aiheuttanut Sissiluutnantti kuin osaltaan myös Väinö Linnan Tuntematon Sotilas kuvasivat lottia varsin halventavassa ja kevytkenkäisessä valossa, mutta mitään todenperäisyyttä tälle loanheitolle ei ollut.

Tiukat säännöt koskivat myös suhteita vastakkaiseen sukupuoleen ja vain 0,4 prosenttia erotettiin lottien siveyssäännön rikkomisesta.


Lottalupausta annetaan Äänislinnassa elokuussa 1942

5. Liikuntaa osana kasvatusta

Myös fyysisen kunnon vaaliminen oli osa tervehenkisten nuorten kasvatusta ja pesäpallon kehittäjä Lauri ”Tahko” Pihkala yksi lottajärjestön liikuntaohjelman kehittäjistä.

Samoihin aikoihin hyväksyttiin lottajärjestön periaatteellinen kanta naisten kilpaurheiluun, jonka mukaan ”järjestö hyväksyy kilpaurheilun tehokkaana keinona herättää ja ylläpitää liikunnanharrastusta”, mikäli kilpailu tapahtuu sopivassa ympäristössä ja teknillisesti, terveydellisesti, moraalisesti ja tunnepohjaltaan naisille soveltuvissa urheilumuodoissa.

Lottajärjestön kilpailuohjelmaan hyväksyttiin murtomaahiihto sekä piirien välisenä ja piirien sisäisenä kilpailumuotona pesäpallo. Vuodesta 1933 alkaen hiihtomestaruuskilpailut toteutettiin Pihkalan suunnitteleman hitaasti kiiruhtavan -järjestelmän mukaisesti. Hiihdettävä matka oli 10 km, josta ensimmäinen 7,5 km oli verryttelytaival ja loppu 2,5 km pikataival… josta viimeiset 300-400 metriä hiihdettiin ilman sauvoja (!)


Lottavoimistelijoita (kuva: Lottamuseo)

6. Kuninkaallisia… ainakin päivän

Lottajärjestöllä (samoin kuin itse asiassa partiolaisillakin!) oli jäseniään varten oma morsiuskruunu, jota lainattiin jäsenille häitä varten. Kullattua hopeakruunua säilytetään tänään Tuusulan Lottamuseossa, eikä sitä ole käytetty juhannuksen 1945 jälkeen.

Pohjanmaalla syntyneen tukholmalaiskonsuli Jakob Hedgrenin lahjoittaman seitsensakaraisen ihanuuden lisäksi lotilla oli itse asiassa vielä kaksi muutakin muutakin vihkikruunua: F M Kangasniemen 1936 Turun suomalaiselle lottaosastolle ja Laura Koivulan vuonna 1938 Viipurin lottaosastolle lahjoittamat kruunut. Turun kruunu on näytteillä Seinäjoen Suojeluskunta- ja Lotta Svärd -museossa, Viipurin kruunu Etelä-Karjalan museossa Lappeenrannassa.


Tuusulan Lottamuseossa näytteillä oleva morsiuskruunu

7. Menestyksellisen liiketoiminnan edelläkävijöitä

Jo hyvin varhaisessa vaiheessa kävi lottajärjestössä selväksi, ettei toimintaa voitu ylläpitää vain lahjoitusvaroin. Niinpä tilapäisten kanttiinien ja ruokaloiden pitämisestä alkanutta liiketoimintaa alettiin lottajärjestön keskusjohtokunnan toimesta määrätietoisesti kehittää.

Erityisenä huomion kohteena oli Suomessakin kovaa vauhtia kehittyvä matkailu. Monin paikoin lotat ryhtyivät tekemään yhteistyötä erilaisten matkailu- ja retkeilyjärjestöjen kanssa. Niinpä moniin sopiviin matkailukohteisiin perustettiinkin kahviloita, kioskeja ja retkeilymajoja. Lottajärjestön Keskusjohtokunta puolestaan teetti paikallisosastojen käyttöön piirustukset kioskin tai kahvilan järjestämistä varten ja antoi apua kannattavuuslaskelmien tekemisessä.

Kahvilat ja kioskit osoittautuivat lottajärjestön paikallisosastoille oivallisiksi tulonlähteiksi. Edullisen työvoiman lisäksi etuna tällaisissa omissa yrityksissä oli, että leipomotuotteet ja usein myös jäätelö ja virvoitusjuomat voitiin valmistaa itse.

Vuoteen 1938 mennessä kahviloita ja kioskeja oli perustettu niin innokkaasti, että lottajärjestön paikallisosastoilla oli jo 251 toimivaa liikeyritystä.

Yleisön lahjoitusten sijaan lotat ovat siis keränneet oman varallisuutensa paitsi omalla uutteralla työllään… myös melkoisella onnenpotkulla.

Lottajärjestön aavistellessa vuonna 1944 joutuvansa suojeluskuntajärjestön lailla lakkautettavaksi, perustivat he Suomen Naisten Huoltosäätiön, jolle ehtivät siirtää suurimman osan varoistaan. Tämä puolestaan otti hoitaakseen sodan jälkeen perustettujen jälleenrakennus­työmaiden ruokahuollon, mitä varten palkattiin entisiä muonituslottia. Toiminta yhtiöitettiin seuraavana vuonna Työmaahuolloksi. Yritys mm. hoiti Helsingin Olympialaisten cateringin, ruokkien päivittäin jopa 75 000 asiakasta yhdeksässä kenttäruokalassaan.

Vuonna 1978 nyt jo valtakunnalliseksi työpaikkaruokailuyritykseksi kasvanut Työmaahuolto Oy siirtyi osaksi pari vuotta aiemmin perustettua Fazer Cateringiä, josta sitten kehittyi nykyinen lounasravintola­ketju Amica.

Ja se onnenpotku? Osa kauppahinnasta maksettiin lotille Nokian osakkeilla… ja loppu onkin melkoista historiaa!


1940-luvun lopulla Työmaahuollon ruokaloita oli sijoitettu muun muassa junavaunuihin (kuva: Lottasäätiö)

8. Puoluepoliittisesti sitoutumaton

Vaikka tarkoitushakuisuudeltaan vaihtelevissa keskusteluissa näkee vieläkin tuotavan esiin väitteitä siitä, kuinka lottajärjestö oli valkoinen, on totuus se, että se oli puoluepoliittisesti sitoutumaton.

Suojeluskuntajärjestön tapaan lotat pyrkivät noudattamaan toiminnassaan puolueettomuutta ja riippumattomuutta poliittisista puolueista ja niiden välisistä ristiriidoista. Vain kerran tämän linjan annettiin horjua: vuoden 1930 eduskuntavaalien alla lottajärjestön Keskusjohtokunta päätti antaa tukensa kommunismin vastaiselle rintamalle. Samassa yhteydessä Lotta Svärd -lehdessä kehotettiin lottajärjestön jäseniä antamaan äänensä eduskuntavaaleissa isänmaallisille, puolustustahtoisille, ja mikäli mahdollista, naisehdokkaille.

Talvisodan synnyttämä avuntarve kuitenkin tiivisti vapaaehtoisesti toimivien naisjärjestöjen yhteistyötä ja samoihin työiltoihin kokoontuivat nyt niin maatalousnaiset, martat, lotat kuin sosiaalidemokraattiset työläisnaiset. Jo helmikuussa 1940 lottajärjestö teki Suomen Sosialidemokraattisen Työläisnaisliiton kanssa sopimuksen, joka mahdollisti kaksoisjäsenyyden eivätkä erilaiset poliittiset näkemykset todellakaan enää estäneet mitään yhteistyötä.


Lottia oli kaikenlaisista taustoista (kuva: SA-kuva)

9. Lottien hakaristi ei ole SE hakaristi

Kyllä, lottamerkissä, ihan niin kuin Ilmavoimienkin tunnuksessa tuohon aikaan, on hakaristi, mutta sillä ei ole mitään tekemistä natsien hakaristin kanssa – ei, vaikka näinkin näkee joskus väitettävän.

Akseli Gallen-Kallelaa pyydettiin suunnittelemaan Lotta Svärdille oma merkki vuonna 1921, mutta sen ulkoasultaan hyvin paljon Suojeluskuntajärjestön tunnusta muistuttava ehdotelma ei ollut lottien mieleen. Jo siihen sisältyi kuitenkin hakaristitunnus, Pohjolassakin suojelevana symbolina käytetty merkki, jota Gallen-Kallela oli käyttänyt omissa töissään jo 1800-luvun lopulta lähtien, samoin kuin suunnittelemissaan suomalaisten ritarikuntien merkeissä.

Seuraava ehdotus tilattiin taidemaalari Eric Vasströmiltä, jonka Gallen-Kallelan ehdotukseen perustuva suunnitelma käytti niin ikään pohjanaan hakaristisymbolia. Tunnus hyväksyttiin virallisesti käyttöön syyskuussa 1921.


Tuusulassa sijaitseva Lottamuseo on ehdottoman suositeltava vierailukohde

10. Mannerheim-ritariakin harvinaisempi lottakenraali

Fanni Luukkonen (1882-1947)

Mannerheim-ristin ritareiden harvalukuinen joukko palkittiin poikkeuksellisista ansioistaan sotatoimissa, joten ainoatakaan naista ei ritareista löydy. Ylipäällikkö muisti lottajärjestön pitkäaikaista johtajaa, ”lottakenraalinakin” tunnettua Fanni Luukkosta kuitenkin toisella ainutlaatuisella huomionosoituksella.

Hänelle myönnettiin 1. luokan Vapaudenristi miekkoineen ja vielä punaisella eli sota-ajan nauhalla ja sotilaiden lailla kaulan ympäri kannettavana. Jatkosodan jälkeen hän sai vielä kunniamerkkiin liittyvän rintatähdenkin. Hän oli ensimmäinen ja ainoa nainen, joka tuon kunnian on saanut. Suurille sotasankareille varattu huomionosoitus on itse asiassa niin harvinainen, että jopa Ruben Lagus, Mannenrheim-ristin ritareista ensimmäinen, sai omansa vasta kuukausi Luukkosen jälkeen!

Luukkosen työ maanpuolustuksen piirissä huomioitiin myös ulkomailla: 1941 hänelle myönnettiin Ruotsin kuninkaan kultaisen mitalin serafiininauhassa. Vastaavan kunnianosoituksen oli mitalin 34-vuotisen historian aikana saanut tuota ennen vain neljä ruotsalaista ja kaksi ulkomaalaista.


11. Lotatkin ovat veteraaneja

Virallisissakin yhteyksissä kuulee monesti tervehdittävän kunniavieraita sanoin ”veteraanit ja lotat”. Tarvetta tälle ei kuitenkaan yleensä olisi, sillä moni lotista on ihan virallisesti veteraani. Rintamalla tai muulla sotatoimialueeksi laskettavalla alueella toiminut lotta on hakemuksesta voinut saada naisille myönnetyn rintamapalvelutunnuksen.

Järjestön riveissä oli Talvi- ja Jatkosodan aikana yhteensä noin 90 000 lottaa, joista samanaikaisesti komennuksella oli 20 000. Suostumus komennukselle lähtemiseen oli vapaaehtoinen, mutta komennukselle lähdön jälkeen oli palveluksessa pysyminen naisille ihan yhtä pakollista kuin miehillekin.

Lotat myös kantoivat oman osansa tappioista: sotavuosina surmansa sai 291 lottaa. Suurin yksittäinen kuolinsyy oli komennuksella saadut sairaudet, mutta esimerkiksi kolme lottaa katosi ja 47 menehtyi kotirintamalla ilmapommituksissa.



12. Toiminta jatkuu samojen periaatteiden mukaan yhä tänäänkin

Lottien työ maan turvallisuuden tukemiseksi jatkuu järjestön perustaneiden lottien toiveen mukaisesti yhä tänäänkin. 2004 Suomen Naisten Huoltosäätiö vaihtoi nimensä Lotta Svärd Säätiöksi. Säätiöiden toimintaa, samoin kuin sitä, mihin se voi varojaan käyttää, säätelee oma lainsäädäntönsä. Lottien toiminnan keskiössä on lakkautetun lottajärjestön jäsenten kuntoutus- ja avustustoiminta sekä säätiön sääntöjen mukainen vapaaehtoisen maanpuolustustyön tukeminen arjen turvallisuuden parantamiseen painottuen. Tätä tehdään mm. näiden aihealueiden piirissä toimivia järjestöjä ja hankkeita tukien. Esimerkiksi viime vuonna säätiö ohjasi 100 000 euroa pikaiseen ruoka-apuun poikkeusolojen myötä kriisin kohdanneille lapsiperheille.

#himmetäeimuistotsaa on tärkeä periaate myös lotille ja Lottamuseon kautta säätiö toteuttaa tehtäväänsä ylläpitää lottien arvoja ja perintöä jälkipolville kertomalla ja kouluttamalla järjestön historiasta, toiminnasta ja naisten vapaaehtoisesta työstä.


Tiesithän myös, että sivuiltamme löydät lisääkin lotta-aiheisia-juttuja!

 

 



Lotta Svärd 100- vuotisjuhlavuosi on näkyvästi esillä myös Sotaveteraaniliiton viestinnässä ja Lotta Svärd- järjestöä eri teemojen kautta käsitteleviä artikkeleita julkaistaan vuoden aikana niin nettisivuillamme kuin Kenttäpostia-lehdessämme.

Jaa kirjoitus:

12.1.2021 “Lähettäkää terveisiä kotiin” – 14.1.1940 kuolleen Talvisodan sankarivainajan Johannes Pulliaisen viimeiset hetket

Talvisodan sytyttyä Salmin pitäjän Käsnäselän kylässä taisteluvalmiudessa ollut suojajoukko Erillinen Pataljoona 9 viivytti vihollista vajaan viikon ajan Käsnäselästä Uuksunjoelle, minkä jälkeen se siirrettiin Uomaan kylästä Tolvajärvelle neuvostodivisioonan edettyä nopeasti Suojärveltä Tolvajärven maastoon. 


Pajari selostaa Tolvajärven taistelun kulkua maaliskuussa 1940

Everstiluutnantti Aaro Pajarin johdolla suomalaiset saavuttivat Tolvajärven taisteluiden viime hetkillä talvisodan ensimmäisen torjuntavoiton, joka valoi uskoa ja taistelutahtoa muillekin rintamaosille. 

Ägläjärven tsasouna

Voittoisan taistelun jälkeen Pajarin komentamat joukot suorittivat vastahyökkäyksen työntäen vihollisdivisioonaa takaisin Suojärven suuntaan aina Aittojoelle asti. Kärjessä eteni ErP 9, jossa taisteli lähes puolen komppanian verran käsnäselkäläisiä miehiä. Joulun alla suomalaiset joukot valtasivat Ägläjärven kylän. 

– Ägläjärven tsasounaa (rukoushuonetta) vallatessa kunnioitin pyhättöä niin, etten ampunut laukaustakaan sitä kohti. Vasta kun piippalakit lähtivät livohkaan rakennuksesta, annoin pikakiväärin laulaa, taisteluissa mukana ollut Janne Leppänen kertoi myöhemmin Muhoksen Sotaveteraanien puheenjohtajalle Pertti Marttiselle.  

Sittemmin tsasouna toimi Pajarin yksiköiden joukkosidontapaikkana.  


Ägläjärven tsasouna sisältä

Kohtalokas haavoittuminen 

Johannes Pulliainen 1912-1940

Uudenvuoden jälkeen taistelut olivat siirtyneet Viitavaaraan, jonne hyökkäys oli aloitettu 7.1., vihollisen ankarasti puolustautuessa. 14.1. 1940 sotapäiväkirjat kertovat kovasta tykistötulesta.

Kolmannesta komppaniasta kaatui tuona päivänä yksi mies ja haavoittui kolme, heidän joukossaan 33-vuotias sotamies Janne Leppänen. 

Kun Leppänen tuodaan joukkosidontapaikalle, on sinne tuotu toinenkin käsnäselkäläinen: pataljoonan 1. komppaniaan sijoitettu Johannes Pulliainen. Ortodoksiperheessä kasvanut sotamies on kasteessa saanut nimen Ivan, mutta siirtynyt käyttämään Johannesta. Siviilissä hän työskentelee metsätyömiehenä. Muutaman viikon päästä hän täyttäisi 28. 

Rintamalla viettämiensä kuukausien aikana on hän ehtinyt – ja selviytynyt – Käsnäselän, Uomaan sekä Tolvajärven taisteluista. 16.12. hän oli haavoittunut ensimmäisen kerran Ägläjärven ja Tolvajärven välillä, mutta palannut vielä rintamalle. Nyt, toisella kertaa, on tilanne paljon pahempi. 


Viholliselta vallattu panssariauto Tolvajärven rintamalla, joulukuu 1939

– Sisällä tsasounassa suhisi laipioon ripustettu Petromax-lamppu. Seinien vierustoilla makasi haavoittuneita sotilaita ja hiljainen vaikerrus täytti lääkkeenhajuisen ilman, muisteli Leppänen kokemuksiaan. 

– Keskellä lavitsaa makasi vaikeasti haavoittunut sotamies Pulliainen. Taistelussa tummuneen lumipuvun rintamus oli värjäytynyt punaiseksi. Vaimea valitus purkautui haavoittuneen huulilta.


Er.P 9:n riveissä taisteli ja kaatui paljon käsnäselkäläismiehiä

Kaatuneiden lähiomaiselle luovutettiin ”sururistin” nimellä tunnettu 4. luokan Vapaudenristi mustassa nauhassa

Viimeiset terveiset 

Haavoittuneita tuotiin Jsp:lle päivittäin, eikä lääkintäkapteeni ollut juuri nukkumaan ehtinyt. Uupumuksen keskelläkin siteiden vaihtoon valmistautumassa ollut kapteeni näkee sotamiehen sameiksi muuttuneista silmistä, ettei toimenpidettä enää tarvittaisi. Tämän miehen matka on jo  päättymässä. 

Kapteeni kallistuu lähemmäksi katkonaisesti sopertavan sotamies Pulliaisen suuta ja saa juuri ja juuri selvän kuolevan sotilaan viimeisistä sanoista, joissa hän lähettää terveisensä kotiin. Siellä häntä odottaa Katri-vaimo sekä heidän kaksi pientä lastaan.  

Viimeisenä palveluksena kaikkensa antaneelle sotilaalle kapteeni sulkee sankarivainajan silmät ja pataljoonan tappiotilastoihin kirjataan uusi merkintä. Tuntolevyn numero: 244623. Vainaja: Sotamies Ivan Pulliainen.  

Kaikessa karuudessaan sota ei yhtä miestä kaipaa vaan elämän  – ja taiston – on jatkuttava. Seuraavana päivänä suomalaisjoukkojen hyökkäys jatkuu kohti Suojärveä.



Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 1/2020. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille (tai se on tilattavissa vuosikertatilauksena 15€).

Jäseneksi pääset liittymään tästä.

Jaa kirjoitus:

11.1.2021 Kun keräilylle antaa pikkusormen, vie se koko kodin – hämeenlinnalaisen Pekka Salmelan kohdalla harrastus muuttui omaksi sotamuseoksi

Hämeenlinnalaisen Pekka Salmelan keräilyharrastus alkoi 1950-luvulla viattomasti postimerkeistä ja kahvipakettien sulkijoina olleista autonkuvista. Nyt siitä on syntynyt yksi, n. 50-neliöinen kotimuseokin, joka on avoinna vierailijoille sopimuksen mukaan. Pääsymaksua museo ei peri, sillä veteraanityössä aktiivisesti mukana oleva Salmela kokee tällä tavoin omalta osaltaan vaalivansa veteraaniemme arvokasta perintöä, jonka toivoo jatkuvan myös jälkipolville.   

Salmelan keräilykohteet laajenivat iän karttuessa. Aikuisiällä tuli hankittua myös maalaustaidetta, hyvinkin tunnettujen taiteilijoiden tauluja niin, että kotona Hämeenlinnassa on nytkin maalauksia lähes vieri vieressä kaikkien huoneiden seinillä. 

Ja kirjallisuus, erityisesti sotahistoriaan liittyvä kirjallisuus: sitä on keräilijälle kertynyt hyllymetreittäin, samoin lehtiä, video- ja dvd-tallenteita. Ei lainkaan sota-aiheisia romaaneja, vaan asiatekstiä kaikki.

– Vaimo pitää huolen siitä, etteivät työhuoneen jatkuvasti kasvavat kirjapinot sentään valtaa tilaa muualta, hän hymähtää. 

Sotahistoria-aineistosta hän on koonnut piharakennukseensa kotimuseon, jossa hänen aarteistaan pitävät huolen asianmukainen näyttelykalusto, oikea lämpötila sekä turvalaitteisto.  


Pekka Salmela valtakunnassaan


Militariaa laidasta laitaan 

Militaria-aihepiiriin vei osaltaan sekin, että Salmela on ollut jo pitempään mukana kannattajajäsenenä veteraaniliitoissa sekä monessa muussakin maanpuolustukseen ja perinteisiin liittyvässä järjestötoiminnassa.

– 15 vuotta olen ollut jäsenenä kaikissa veteraanijärjestöissä: Rintamaveteraaniliitossa, Sotaveteraaniliitossa ja Sotainvalidien Veljesliitossa, hän vahvistaa.

Talkoolaisille riittää tehtäviä: yhteydenpitoa veteraanijäseniin puhelimella, sota-ajan muistojen tallentamista, virkistystilaisuuksien järjestämistä, veteraanien kuljettamista tapahtumiin, viimeisen iltahuudon hetkellä hautajaisiin osallistumista. 

– Olin 40 vuotta mukana autokaupan alalla ja lopetettuani sen viitisentoista vuotta sitten, aloin entistä enemmän keskittyä sota-aiheisen esineistön keräämiseen.

Kaikkea on vuosien varrella kertynyt pienen museon verran ja varastossa on lisää. Kaikki mahdolliset uusien veteraanikeräysten myyntituotteetkin ovat vitriinissä tallessa. 

– Valtaosa on pienesineistöä: kunniamerkkejä, puhdetöitä, joukko-osastoviirejä. Lisäksi on vaatteita ja varusteita ja aseita, joista kaikki deaktivoituja, sekä dokumentteja. Rintamavalokuviakin on tuhansia, hän kertaa.

Esineistöä on saatu niin lahjoituksina kuin ostettuina eri myyntitapahtumista.

– Koko ajan on haku päällä. Erityisesti kiinnostaa esineistö henkilöhistorialla – niitä on kiva esitelläkin. Tuorein hankinta on perinnehuoneeseen, jonne kävin vain muutama päivä sitten noutamassa perikunnalta Mannerheim-ristin ritari Asseri Puolamäen jäämistön.

Rauhanturvaajienkin esineistöä on, pääosin rauhanturvaajien itsensä lahjoittamana. On myös jonkin verran neuvostoarmeijan mitaleita ja arvomerkkejä, samaten saksalaisten vastaavia, kypäriä myöten. Museohuoneen hattuhyllyllä on karva- ja koppalakkia usealle joukkueelle ja eri maiden malleja. Kaiken ei tarvitse olla alkuperäistä, uustuotantokin kelpaa keräilijä-Salmelalle, kuten Viipurin torilta ostettu piippalakki. 


Salmelan puhdetyösormusten kokoelmaa. Joukossa myös aselaji- ja joukko-osastosormuksia.


Mannerheim-ristin ritarit lähellä sydäntä 

Salmela on kiitollinen lukuisille henkilöille, jotka ovat joko antaneet tai myyneet esineistöä. 

Esineistöä on tullut monella tavalla, kirpputoreiltakin. Monet ovat lahjoittaneet ja sitten monet ovat myös myyneet, kun eivät ole enää halunneet tai voineet säilyttää tämäntapaista veteraanin jäämistöä.  

Salmela ei ole alueella yksin, vaan hänellä on Hämeenlinnassa hengenheimolaisiaan, joilla on myös yhteinen militaria-aiheeseen ja sotahistoriaan paneutuva Arma Wanaja-yhdistys. Sen avulla monia talteen saatuja sotavuosien kiinnostavia esineitä on ollut yleisesti nähtävillä.   

Yhdistyksellä on ollut viime vuosina useita näyttelyjä, joissa on käynyt tuhansittain katsojia. Täällä museolla niitä on ollut neljä ja seuraavaa jo suunnitellaan. 

Myös Salmelan kotimuseoon on mahdollista pienten ryhmien tutustua. Kävijöitä on riittänyt. 

Merkittävimpänä vieraana hän itse pitää Mannerheim-ristin ritari Tuomas Gerdtiä, joka vieraili museossa vuonna 2015 kirjoittaen samalla tervehdyksensä vieraskirjaan. Salmela on kerännyt paljon juuri ritareihin liittyvää esineistöä ja muutakin aineistoa.

– Ritarien haastatteluita aloin kerätä talteen vuonna 2007, jolloin elossa oli vielä viisi ritaria ja ehdin käydä kaikkien luona useamman kerran, hän muistelee. 

Salmelan kokoelmissa ristejä on nyt kaksi.

Mielenkiintoista kyllä, ritarien jälkipolvet eivät aina ole halunneet muistoesineinäkään kaikkea itse säilyttää, vaan Salmela – ja ilmeisesti muutkin keräilijät – on saanut talteen sekä kunniamerkkejä, kirjeenvaihtoa, arkisia esineitä ystävällisinä lahjoituksina tai maksua vastaan. Ritareista hänellä onkin kaikki mahdolliset kirjat ja elämäkertatietoja myös runsaina lehtileikkeinä. Mapeissa on valokuvia, harvinaisiakin. 

Useat Mannerheim-ristin ritarien jälkeläiset ovat kiinnostuneina tutustuneet museotilaan ja sen valtavaan esineistöön. Osa siitä onkin erityisesti omistettu 191 ritarille. Salmela kiittelee yhteistyöstä ritarien säätiötä, jolla ei ole mahdollisuuksia koota ja säilyttää tällaista, hieman sekalaistakin aineistoa, mutta auttaa näin välillisesti säilyttämisessä: 

– Pahinta olisi, jos arvokasta aineistoa päätyisi vaikka paperinkeräykseen tai suoraan roskiin! Tai pois suomalaisten hallusta.


Puhdetöinä Karjalan kannaksella 1944 nikkaroitu mandoliini.


Sotien perinteitä on vaalittava 

Keräysintoa tuntematon saattaa aprikoida, mikä on arvokasta ja mikä taas ei. Salmela osaa iloita vanhasta sanomalehtileikkeestä tai vaikkapa yksinkertaisesta laskulomakkeesta, jossa on jonkun korkea-arvoisen sotilaan omakätinen kuittaus ja nimikirjoitus. Hänellä on erilaisessa muodossa kokoelmissaan peräti 115 Mannerheim-ristin ritarin nimikirjoitusta, suurin osa aivan omin käsin paperille kirjoitettuna. Kuka panisi paremmaksi? 

Salmela on aktiivinen kävijä erilaisissa huutokaupoissa ja myös kirpputoreilla – minne hän ei toisaalta soisi yhdenkään militaria-arvoesineen välinpitämättömästi päätyvän. Joskus on onni potkinut sattumalta: kerrankin divarista ostetun kiinnostavan kirjan välissä oli, yllätys, yllätys, erään ritarin omakätinen kirje. Ei sentään sota-ajalta, vaan ihan siviiliasioista. 

Esineiden vaihto toimii keräilijöiden kesken. Lisäksi harrastajat välittävät toisilleen tietoja tarjolla olevista esineistä tai aineistoista. Joskus käy niinkin, että veteraanin jälkipolvet ottavat yhteyttä kertoen, että papalta on aikojen kuluessa hukkunut niitä tai näitä kunnia- tai ansiomerkkejä tai jotain muuta. Salmela on pystynyt monia kysyjiä auttamaan omilla kokoelmillaan tai yhteyksillään. Kiitoksia siis kulkee moneen suuntaan. 

Museohuonettaan katsoessa Salmela huokaisee.

Minulla ei ole oikeastaan mitään käsitystä siitä, paljonko tämän kaiken hankkiminen on tullut maksamaan. Ja takaisin sitä rahaa ei saa. Tärkeintä on kuitenkin vaalia sotiemme ja sotiemme veteraanien perinteitä. Itse teen sitä tällä tavalla. Toivon että oma jälkipolveni jatkaa siitä minkä olen alkuun pannut. Veteraanien perinnetyön on jatkuttava jälkipolville.


Pekka Salmelan kotimuseo, Hämeenlinna

Avoinna sopimuksesta, myös pienille ryhmille

Ei pääsymaksua

Yhteydenotot: pekka.salmela@taidesalmela.fi, p. 0400-485814


PS. Kiinnostavatko museot? Sivuiltamme löydät nimittäin lisää mahtavia museovinkkejä!



Artikkelin pohjana ollut teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 2/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

 

 

Jaa kirjoitus:

7.1.2021 Suurooppera Temppeliaukion kirkossa – Isänmaan tyttäret kunnioittaa lottien ja sotilaiden työtä

Vaikka koronatilanne onkin heittänyt yhteiskunnan muiden osa-alueiden lailla kapuloita rattaisiin myös kulttuurituotannon piirissä, pusketaan sielläkin suomalaisella sisulla eteenpäin. Tästä on osoituksena mm. Opera Tellus, helsinkiläinen kulttuuriyhdistys, jonka suurooppera Isänmaan tyttäret saa Helsingin ensi-iltansa tammikuussa Temppeliaukion kirkossa.

– Ooppera on esitetty aikaisemmin Ilmajoella sekä Vaasassa, mutta nyt se esitetään vihdoin ensimmäistä kertaa pääkaupunkiseudulla, kertoo Telluksen taiteellinen johtaja Tia Svanberg.

Ilkka Kuusiston (s. 1933) säveltämä Isänmaan tyttäret on osa Lotta Svärd Säätiön 100-vuotisjuhlavuotta 2021, jolloin tulee myös kuluneeksi 80 vuotta Jatkosodan syttymisestä.

Pia Perkiön kirjoittama libretto perustuu Talvi- ja Jatkosodan tapahtumiin Suomen lottien ja sotilaiden näkökulmasta. Tekstin pohjana ovat oikeiden lottien haastattelut, ja kaikki oopperan tapahtumat perustuvat tositapahtumiin.

Tuotannon taiteellinen työryhmä koostuu pitkän linjan suomalaisista musiikki-, teatteri- ja elokuva-alan ammattilaisista. Oopperan johtaa Sasha Mäkilä, joka on Helsinki Metropolitan Orchestran taiteellinen johtaja sekä usein nähty vierailevana kapellimestarina mm. Mariinski-teatterissa. Oopperan ohjaa Jonna Wikström, joka on erikoistunut innovatiiviseen soveltavaan ja osallistavaan teatteriin.

Oopperan solistikaarti koostuu sekä kokeneista oopperalaulajista että lahjakkaista nuorista ammattilaisista. Päärooleissa ovat Laura Riihimäki ja Henri Tikkanen. Oopperassa on mukana myös noin viisitoista lasta ja nuorta mm. pikkulottina ja nuorina sotilaina. Oopperan kuoron muodostavat naiskuoro NaisSound ja mieskuoro Korson Mieslaulajat.


Oopperan trailerista (kuva: Jonna Wikström)


Tavoitteena on tuoda ooppera teemoineen mahdollisimman suurelle yleisöle.

– Oopperan yleisöyhteistyönä Opera Tellus ry:n taidepedagogityöryhmä on valmistanut oopperan teemoihin liittyvän innovatiivisen digitaalisen opetusvinkkipaketin, joka lähetetään ilmaiseksi mm. kaikkiin pääkaupunkiseudun ala- ja yläkouluihin sekä päiväkoteihin. Oopperan teemoihin liittyy lisäksi Helsingin yliopiston oikeushistorian oppiaineen ma 25.1.2021 klo 18 järjestämä avoin yleisötilaisuus, jossa monitieteisellä lähestymistavalla tuodaan lottien toimintaan liittyvä huippututkimus suuren yleisön tietoisuuteen, Svanberg kertoo ja paljastaa aiheen olevan tekijäryhmälle myös henkilökohtaisesti läheinen.

– Opera Tellus ry haluaa yhdistyksenä tuoda esiin jokaisen produktionsa myötä jotakin meille tekijöille tärkeitä asioita. Tämä oopperatuotanto on tehty läheisessä yhteistyössä Lotta-museon ja Helsingin yliopiston tutkijoiden sekä säveltäjä Ilkka Kuusiston ja libretisti Pian Perkiön kanssa, jotta meidän tuotantomme voi seurata tarkoin todenmukaisia teemoja ja yksityiskohtia. Tämän produktion myötä haluamme tuoda esiin suomalaisten sotilaiden ja Puolustusvoimien sekä erityisesti sotaveteraanien suuren arvon, hän taustoittaa.

– Olen itse lisäksi edesmenneen sotaveteraanin lapsenlapsi sekä suomalaisen upseerin vaimo, eli oma kokemukseni lisää entisestään tämän produktion henkilökohtaista merkitystä.

Mm. toisten kunnioituksen ja kannustamisen lisäksi yhdistyksen keskeisiin arvoihin kuuluu myös hyväntekeväisyys ja suurhankkeensa myötä Tellus haluaa maksaa ”kunniavelkaansa” meidän nykypolvienkin itsenäisyyden varmistaneelle veteraanisukupolvelle myös ihan kirjaimellisesti.

– Vaikka meillä näin korona-aikana onkin aikamoisia haasteita tämän suurtuotannon läpiviemisessä, niin teemme kaikki tätä produktiota suurella sydämellä ja haluamme samalla tehdä laajemmin hyvää. Siitä syystä jokaisesta myydystä lipusta lahjoitetaan euro Sotaveteraaniliitolle.


Ohjaaja Jonna Wikström sekä oopperan solisteja (kuva: Maritta Manner)


Lippuvaraukset: lippu.fi

Lisätiedot: www.operatellus.fi / opera.tellus@gmail.com



Lotta Svärd 100- vuotisjuhlavuosi on näkyvästi esillä myös Sotaveteraaniliiton viestinnässä ja Lotta Svärd- järjestöä eri teemojen kautta käsitteleviä artikkeleita julkaistaan vuoden aikana niin nettisivuillamme kuin Kenttäpostia-lehdessämme.

Jaa kirjoitus:

21.12.2020 Kentälle jääneitä sankarivainajia etsivän Karjalan Valli-ryhmän kauden viimeinen löytö on Kuuterselässä 15.6.1944 kaatunut jääkäri

Vjatseslav ”Slava” Skokov on yksi ryhmän perustajajäsenistä

Karjalan kannaksen taistelukentille jääneitä sankarivainajia etsivän Karjalan Valli-ryhmän uusimman löydön tarina alkaa jo joulukuun alusta tehdyltä etsintäreissulta, vaikka kiireiden vuoksi he pääsivät kertomaan siitä vasta tänään.

– Ilta oli 5. päivänä joulukuuta jo ehtinyt pimetä, kun ryhmämme jäsen teki yllättävän löydön kiertäessään Kuuterselässä Jääkäriprikaatin vastaiskun maastossa sijaitsevia poteroita, yksi ryhmän jäsenistä, Vjatseslav ”Slava” Skokov, kertaa.

Lisää poteroita ei löytynyt… vaan jotain vieläkin parempaa.


Irtaimisto helpottaa vainajan kansallisuuden tunnistusta

– Paluumatkalla eräässä suhteellisen tasaisessa paikassa hänen metallinpaljastimensa piippasi, saaden monta messingistä kertovaa signaalia – aivan kuin hajonneesta patruunarasiasta. Kaveri yritti kaivaa, ja heti sammaleen alta ilmestyi kaksi suomalaista 9 mm patruunaa ja ihmisen lapaluu!

Vainaja makasi noin 30 metrin päässä paikalta, johon ryhmä oli hajaantuessaan jättänyt reppunsa. Innolla he ryhtyivät puuhaan.

– Revimme sammalta. Sen alla oli ihmisluita epäjärjestyksessä – reisiluun vierestä nostimme kylkiluun, jne. Todennäköisesti kaatunut sotilas jäi metsään, eikä kukaan haudannut häntä edes poteroon.

Tässä vaiheessa oli vielä epävarmaa, oliko kyseessä venäläis- vai suomalaissotilaan jäänteet.

– Patruuna itsessään ei vielä ole hyvä todiste kansallisuudesta, koska joskus metsässä on satoja kaikenlaisia patruunoita. Kaipasimme jotain muuta sotilaiden yhteydestä usein löytyvää esineistöä, kuten nappeja.

Pian ensimmäinen nappi ilmestyi. Se oli kuitenkin jostain laukusta peräisin oleva messinkinappi, joten siitä ei olisi apua.

Jännitys alkoi tiivistyä entisestään etsijöiden löytäessä napin vierestä rautaisia solkia, jotka heidän mielestään olivat suomalaisen kenttälaukun jäänteitä, Skokov muistelee.

– Pian ilmestyi 2 suomalaista sinkkinappia, ja sitten lisää ja lisää! Tunnustelimme kylmää multaa sormilla, jottei yhtään luuta meni ohi. Samalla tavalla löysimme pieniä luita ja muovisia nappeja suomalaisista kenttähousuista.


Vainaja löytyi läheltä maanpintaa, noin 3 neliömetrin alueelta


Vainajan yhteydesä löytynyttä esineistöä

Etsintä jatkuu

Löytöpaikan etsintää jatkettiin vielä metallinpaljastimellakin.

– Paikalla oli vielä monta korkeaa piippausta. kuin patruunasta tai napista, ja lisäksi raudasta kertovia signaaleja. Toivottua vahvaa ja kaikista tärkeintä, tuntolevystä kertovaa signaalia ei kuitenkaan kuulunut.

– Tuntolevyjen materiaalit vaihtelivat sodan eri vaiheissa ja jos se on sinkkinen, voi se “piipata” patruunan lailla, hän huomauttaa.

Toivo siis vielä oli… eikä se pettänyt ryhmää tälläkään kertaa.

– Alumiinisen tuntolevyn puolikas paljastui yhtäkkiä maan alta isohkon sirpaleen vierestä, minkä vuoksi sen signaali oli jäänyt ”raudan varjoon.”. Tuntolevy oli jonkin verran “tee-se-itse”-mallinen – metallinen levy oli ohut, ja numerot oli painettu epätavallisella fontilla.

Numerosarjan alkunumerot olivat etsintöjä kauan tehneelle ryhmälle hyvin tutut – ne kuuluivat Jatkosodassa taistelleelle Jääkäriprikaatille.

– Yöllä löysin tuntolevyn haltijan tiedot tietokannasta – hän oli jääkäri ja jäi kentälle 15. kesäkuuta 1944. Sodanaikaisessa ilmoituksessa kuolemantapauksesta on mainittu, että kaatumisen silminnäkijä oli eräs alikersantti. Voisiko olla, että se aliupseeri oli ryhmän johtaja ja otti kaatuneelta sotilaalta tuntolevyn puolikkaan ilmoittaakseen joukkueen johtajalle kuolemasta, Skokov pohtii.

– Kaivoimme vielä noin tunnin, mutta vihdoinkin ilma viileni niin, että oli jo niin kylmää, että oli mahdotonta seisoa polvillamme yhdessä paikassa.

Kaivauksia päästiin jatkamaan pienellä porukalla vasta 9.12.

– Laajensimme kaivausten pinta-alaa ja onnistuimme nostamaan esiin melkein koko luurankoa. Mutta on jo pakkasta, ja löytöpaikastakin pieni osa oli jo roudassa. Emme halua hakata vainajan pieniä luita lapiolla, minkä vuoksi aiomme tutkia paikan vielä uudestaan toukokuussa.


Etsintöjä on tehty pimeässä ja kylmässä


Katse jo ensi vuodessa

Kuuterselästä löydetty jääkäri on ryhmälle kymmenes vuonna 2020 löytämämme suomalainen sankarivainaja. Lisäksi heidän tämän vuoden löytöihinsä kuuluu 41 Puna- armeijan sotilasta. Vaikka kulunut vuosi on monella tapaa ollut poikkeuksellinen, arvioi Skokov etsintäkauden sujuneen hyvin.

– Keväällä ja syksyn lopulla mahdollisti aikataulujen järjestämisen niin, että etsintämatkoja päästiin joskus suorittamaan viikonloppujen lisäksi keskellä viikkoakin. Liikkumisrajoituksia oli toki jonkin verran, mutta ne koskivat vain taajamia – metsässä sai onneksi kulkea niin kuin ennenkin.

Itäraja on yhä kiinni, minkä vuoksi Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen syksyllä Viipuriin perinteisesti tekemä kunkin vuoden etsintäkauden vainajien hakumatka jouduttiin jättämään väliin eikä tämän vuoden löytöjä ole päästy luovuttamaan eteenpäin ja tuomaan Suomeen, missä niiden henkilöllisyys varmennetaan Terveyden ja Hyvinvoinnin Laitoksella tehtävin DNA-testauksin.

Talvella ei etsinnät maastossa ole säiden vuoksi mahdollisia, mutta tämän ajan ryhmät tekevät taustaselvityksiä ja suunnittelevat tulevaa kautta. Skokovin katse onkin jo ensi vuodessa.

– Toivoisin rajan olevan auki jo ensi keväänä, jotta tämän vuoden vainajat voitaisiin noutaa jo silloin. Haluaisin myös käydä Kansallisarkistossa, koska osa sodanaikaisista papereista puuttuu verkossa olevasta digiarkistosta ja niitä voi lukea vain tutkijasalissa.  Tarkoitus oli tehdä tämä matka huhtikuussa, mutta koronan vuoksi sekin peruuntui. Meillä on aina isoja suunnitelmia, mutta kaikkea on vaikeaa toteuttaa työ- ja perheasioidenkin vaatiessa oman aikansa, hän myöntää.

– Haluaisimme suorittaa etsintämatkan Teikarsaarelle – haaveenamme on ollut tutustua tuohon vaikeaan ja mielenkiintoiseen paikkaan. Etsinnät jatkuvat myös tavanomaisissa paikoissa, kuten Ihantalassa, Kuuterselässä ja Äyräpäässä.


Vainajan tuntolevy


Juttuja ryhmän aikaisemmista löydöistä löydät sivuiltamme täältä:


Kuvat ovat peräisin Karjalan Valli-ryhmän Facebook-sivulta, jonne he päivittävät etsintöjensä kulkua. Suosittelemme ehdottomasti ryhmän seuraajaksi liittymistä!

 

Jaa kirjoitus:

21.12.2020 “Sana pelko ei häneen mahtunut” – 1.1.1940 kaatunut Arvo Naakka oli Harjavallan ensimmäinen Talvisodan sankarivainaja 

19-vuotiaan Arvon ylioppilaskuva

Arvo oli aikanaan harvinaisuus paikkakunnalla, sillä hän oli sekä ylioppilas että reserviupseeri. Päästyään Porin Lyseosta 1933 hän aloitti samana syksynä opinnot Maa- ja metsätieteellisessä tiedekunnassa Helsingissä. Urheilumiehenä hän siirtyi kuitenkin vuoden kuluttua Helsingin Voimistelulaitokselle. Voimistelunopettajaksi hän valmistui 1937. 

Edellisenä vuonna hän oli käynyt katsomassa Berliinin olympialaisia, mistä muistona on yhä hänen olympiapassinsa ja kotiin lähettämänsä kortti Osterseebadin merikylpylästä Itämeren rannalta Rauschenista 

Asepalveluksensa Arvo suoritti 1937–38 Jääkäripataljoona 1:ssä Terijoella ja sai RUK:n kurssilta nr38 arvosanan kiittäen hyväksytty. Fyysinen kunto ja huolellisuus oli arvosteltu erittäin hyväksi – kivääriammunta kerrotaan olleen valioluokkaa. 

Syksyllä 1939 elämä oli 26-vuotiaalla nuorukaisella muutenkin hyvällä mallilla: työpaikka löytyi Turun Klassisesta Lyseosta ja kotipaikkakunnalla odotti kihlattu. Sitten kaikki muuttui. 


Arvon olympiapassi Berliiniin


Talvisota alkaa  

Liikekannallepano ja Ylimääräiset harjoitukset koittivat 6.-9. lokakuuta. Kenttätäydennysprikaatin IX pataljoona muodostettiin Kauvatsan, Kiikan, Kiikoisten ja Lavian miehistä. Pataljoonan miehistö koottiin Kiikan asemalla junaan ja kuljetettiin Poriin, missä se sai esimiehensä ja muut täydennykset. Arvosta tuli 2. komppanian joukkueenjohtaja. 

Pataljoona viipyi Porissa lokakuusta joulukuuhun. Näin miehet ehtivät tutustua toisiinsa hyvinKeskittämismääräyksen Lappiin, aluksi Salla suunnalle Joutsijärven rintamalle, pataljoona sai 11. joulukuuta. 

Toisen komppanian päällikkö Pentti Leväs sairastui heti rintamalle tulon jälkeen ja Arvo nimitettiin uudeksi komppanianpäälliköksi. Koko loppuvuoden pataljoona kävi Joutsijärvellä kiivaita torjunta- ja vastaiskutaisteluja. 

Kotona odotettiin tietoja kovasti, mutta kirjeiden lähettäminen oli sotatoimien alussa vaikeaa. Arvoltakin tuli taisteluiden kiireessä vain pienelle pahvin palalle kyhätty viesti ryskeestä ja paukkeesta”. Siinäkin oli sotasensuurin leima. Joulukuun loppupuolella hän pystyi jo lähettämään muutaman kirjeenkin. 

Vähän etelämpänä siitä, missä Arvon joukko taisteli, sijaitsi Suomussalmi ja Kiantajärvi, missä käydyssä Suomussalmen taistelussa saavutetut voitot puna-armeijan murskaavaa ylivoimaa vastaan valoivat uskoa suomalaisten mahdollisuuksiin koko kansassa.   


Reservin vänrikki Naakan elämä päättyi Joutsijärvellä Sallan rintamalla (kuva: SA-kuva)


Uuteen vuoteen ja toivoon 

Arvon 1938 tapaturmaisesti kuolleen veljen leski Aili Naakka kirjoitti joulukuun lopulla Arvolle: ”Välillä mieli tuntuu apealta ja välillä ollaan omista pojista oikein ylpeiltä. Ylpeitä ollaan nytkin, kun kuultiin uutisia Kiantajärven suunnalta.” 

Arvo kotiin kirjoittamat kirjeet on päivätty 22.12. ”Suomen korvessa”, 28.12. ”joululomalla teltassa ja 31.12. poron taljan sisässä 

”Ensimmäinen kahakka oli keskellä pimeää Pohjolan yötä ja tuntui aluksi oudolta, mutta sotaan alkaa vähitellen tottua”, kotiväki sai kuulla. 

Pakkaset olivat olleet kiusana ja saunaankin päästiin vasta joulun jälkeen, jolloin tuli lepovuoro. Jouluruoka, perunasoppa, syötiin navetassa.  

Vihollinen muisti joulupäivänä komppanian aluetta 700 kranaatilla saamatta mitään vahinkoa aikaan”, Arvo kertoi. 

Hänen viimeinen kirjeensä kotiin on uudenvuodenaatolta.  

”Täällä ei tarvitse ampua raketteja, vihollinen pitää kyllä niistä huolen. Paikallisten kellareihin kiireessä jääneet elintarpeet ovat antaneet meille mieluista täydennystä ruokailuun. Eilen oli ruokalistalla perunamuusia, pannukakkoa ja muurainhilloa vaikka kyllä kenttäkeittiölläkin ruokaa on. 

Vuosi 1939 päättyi pataljoonan sotapäiväkirjan merkinnöissä varsin toiveikkaissa merkeissä. 

”Nyt alkaa tilanne jo näyttää valoisammalta. Vaikka uusi vuosi alkaakin sodan merkeissä niin toivomme ja uskomme, että loppu on sitä onnellisempi.”  


Arvon pataljoonan mietteitä vuoden viimeiseltä päivältä


Kohtalokas kranaatti 

Uusi vuosikymmen valkeni maassa vallitsevan korkeapaineen seurauksena kirkkaana, mutta kylmänä. Pakkasta on liki 30 astetta. 

Komppanian komentopaikka oli Kivilahden talon navetassa. Kello 14.30 siihen osui vihollisen tykistön kranaatti. Viisi miestä kuoli ja kuusi haavoittui. Yksi kaatuneista oli Arvo.  Sotapäiväkirja kertoo”Meiltä kaatui mm. 2. komppanian päällikkö Arvo Naakka. Hänessä menetti komppania ja koko pataljoona yhden parhaista miehistään. Hän hoiti poikansa hyvin ja kaikki hänen toimintansa oli rauhallista ja harkittua. Sana pelko ei mahtunut hänen muuten laajaan sanavarastoonsa, vaan oli hänelle tuiki outo.” 

Kotiin tieto Arvon kaatumisesta tuli vasta yhdeksän päivää myöhemmin. Myös uutiset hänen ylentämisestään luutnantiksi saavuttivat omaiset vasta kuolinilmoituksen julkaisun jälkeen. Harjavallan ensimmäiset sankarihautajaiset pidettiin 25.1.1940 


Ote pataljoonan sotapäiväkirjasta 1.1.1940


Urheilutoveri muistaa edelleen 

Arvolle haudan jäiseen hiekkaan kaivoivat nuoret pojat: 17-vuotias Pentti Tähtinen ja 15-vuotias Yrjö Rimpinen. Molemmat nuorukaisista olivat töissä Kangasniemen talossa, jonka tytär joutui nyt sulhasensa myötä hautaamaan haaveen yhteisestä elämästä, joka oli ohi, ennen kuin ehti alkaakaan. 

Heistä Rimpinen on vielä elossa ja edelleen sotaveteraanitoiminnassa aktiivisesti mukana. Tehtävä oli raskas etenkin hänelle, sillä hän pelasi myös aikanaan pesäpalloa Harjavallan Jymyn joukkueessa Arvon kanssa. 

Rimpinen sai 1942 kutsunsa taistoon isänmaan puolesta. Hänen kohdallaan tie vei vielä Lapin sotaankin. 

Sankarihautoja ei saa unohtaa – niistä on pidettävä hyvää huolta ja niiden merkitys on kerrottava myös tuleville sukupolville, hän sanoo nyt.  

Sota on mielettömyyttä ja sitä on vältettävä kaikin mahdollisin keinoin. Ei kuitenkaan itsenäisyyttämme vaarantaen. 


Harjavallan hautausmaalla lepää 76 sankarivainajaa (kuva: Wikipedia)



Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden Kotirintama- teemaisessa numerossa 5&6/2020. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Jaa kirjoitus:

21.12.2020 Rakkauskirjeistä ruoka-apuun ja rahalähetyksiin – sotavuosina yli miljardi lähetystä kuljettanut kenttäposti on kriisiajan logistiikan ihme 

Kenttäposti on kriisitilanteisiin suunniteltu Suomen puolustusvoimien postinkuljetus- ja osoitejärjestelmä, jonka toimivuutta testataan harjoituksissa yhä tänäänkin. Sotavuosina se oli tärkeä kommunikaatioväline kotiväen sekä rintamalla taistelevien sotilaiden välillä. 


Kenttäpostin toimivuutta testattiin mm. Metso 19- harjoituksessa (kuva: Puolustusvoimat)


Ensimmäisen kerran kenttäpostia koekäytettiin kesällä 1939 valmiusasemaan määrätyissä joukko-osastoissa ja jo Talvisodassa kirjeet kulkivat vastaanottajalleen alle viikossa. Kaikkiaan sotien 1939 – 1945 aikana kenttäpostin kautta kulki pitkälti yli miljardi lähetystä. Sen merkitys niin kotirintaman mielialan kuin joukkojen taistelutahdon ylläpitämisessä tuli pian selväksi myös sodanjohdolle, ja heti Jatkosodan alkaessa muistutettiin lehdissäkin ihmisten velvollisuudesta kirjoittaa, ”jottei sotilas tuntisi oloaan yksinäiseksi”. 


Talvisodan aikainen kenttäpostijärjestelmä lakkautettiin 30.11.1940


– Kirjeenvaihdosta liki kaksi kolmasosaa kulki rintamalta kotiväen suuntaan, paljastaa Hannele Lamminpään Jatkosodan kirjeiden merkitystä sotilaan ja kotiväen selviytymisen välineenä tutkineessa, materiaalipankistammekin löytyvässä gradussaan.  


Sotavuosina kulkeneen kenttäpostin määrä on ällistyttävä


Nelinkertaisti postin määrän 

Talvisodassa kenttäpostin välityksellä sai maksutta lähettää enintään 45 gramman painoiset kirjeet ja postikortit. Paketteja välitettiin vain kotirintamalta sotilaille. Yksittäisten ihmisten välinen kirjeenvaihto saattoi nousta satoihin lähetyksiin, minkä seurauksena sotavuosina lähetetyn postin määrä nousi nelinkertaiseksi ja niinpä jo syksyllä 1941 koettiin tarpeelliseksi ryhtyä rajoittamaan kotiseudulta joukkoihin lähetettävien pakettien määrää. Tuolloin otettiin käyttöön alennettuun postimaksuun oikeuttavat kenttäpostimerkit, joita palveluksessa oleville jaettiin maksutta tietty määrä – ensin 4, myöhemmin 8 kuukaudessa.  

Syksyllä 1943 rajoitukset laajenivat koskemaan myös kirjepostin määrää, minkä maksuttomuuden takaavia kenttäpostilipukkeita jaettiin sotilaille kaksitoista kuukaudessa. Rintamalta kotiin kulkivat maksutta edelleen korkeintaan 40 gramman painoiset kirje- tai korttilähetykset sekä alle viiden kilon paketit. Kotirintamalta lähetettyjen kirjeiden paino oli rajattu 250 grammaan, pakettien kahteen kiloon. 


Kenttäpostin kautta kulki kotirintaman ja etulinjan välillä niin ruokaa kuin rahaa


Paketit tuntemattomille 

Oman lukunsa kenttäpostin historiassa – ja sotavuosien solidaarisuudessa – muodostavat ns. tuntemattoman sotilaan paketit. Sotajoulujen alla kotirintamalla urakoitiin esimerkiksi kirjoja, makeisia ja sukkia sisältäviä paketteja jaettavaksi myös heille, jotka eivät muuten olisi muistamisia saaneet. Käytäntö sai niin suuren suosion, että paikoin niitä riitti joukko-osastoissa jokaiselle sotilaalle. 

– Ne juhlistivat joulupäivää, kun posti toi niitä meille tykistön miehillekin, muistelee kaksi joulua rintamalla viettänyt helsinkiläisveteraani Jaakko Estola.

Ventovieraiden ihmisten rintamalla joulua viettävien sotilaiden tunnelmia nostattamaan kokoamat paketit tuottivat ilon lisäksi myös hämmennystä.

– Parissa paketissa oli ketsuppia, mutta maalaispojat eivät olleet koskaan sellaista nähneet ja kovasti kyselivät, että mitäs tällä nyt sitten maalataan? Käyttämättä jäivät, hän hymähtää.


Tuntemattoman sotilaan paketissa oli poikkeuksetta myös kirje, joka luettiin aina huolella ja useampaan kertaan, Kannas 1941


Jatkosodan alussa myös julkaistiin oppaita siitä, miten postia tulisi kirjoittaa. Sävyn piti pysyä reippaana ja kannustavana: sotilaita varoitettiin kertomaan tappioista, kotirintamaa puolestaan kehotettiin olemaan rasittamatta taistelijoita turhilla valituksilla kotipuolen ongelmista. Kenttäpostia sääteli tiukka sensuurielin, jonka tarkistuksin varmistettiin, ettei kirjeissä ollut sopimatonta sisältöä, kuten yksityiskohtaisia tietoja joukkojen liikkeistä, vahvuudesta tai aseistuksesta. Tarkastajat seurasivat kirjeiden kautta myös mielialojen kehitystä, mistä raportoitiin sitä varten perustetulle tiedustelulle. 

Osoitteita ei lähetyksissä myöskään käytetty, koska ne olisivat vihollisen käsiin joutuessaan paljastaneet joukkojen sijainnin. Niinpä kenttäpostikonttoreiden verkosto operoi eri yksiköille nimettyjen peitelukujen perusteella. Miehet itse käyttivät kirjeissään myöhemmin kovin tunnetuksi nousseita ilmaisuja ”täällä jossain” tai ”kannon nokassa”. 


Kenttäposti on saapunut Itä-Karjalaan, heinäkuu 1941


Tärkeä ruoka-apu 

Rajoituksia kohdistui paitsi lähetysten sävyyn ja kokoon, myös sisältöön. Alkoholia niissä ei saanut lähettääsamoin rahasummien määrää rajoitettiin. Pääasiassa rintamalta kodin suuntaan kulkenut rahaliikenne olikin varsin huomattavaa: nykyrahassa sitä liikkui pelkästään virallisten postiosoitusten kautta 260 miljoonan euron edestä.  

Alkuun myös ruokapaketit kiellettiin pilaantuvuutensa vuoksi, mutta sodan edetessä kieltoa alettiin löysätä ja hyvä niin, sillä elintarvikepula oli supistanut myös taistelevien joukkojen päivittäisiä muona-annoksia. Pahimmillaan tilanne oli vuodenvaihteessa 1941-1942. 

– Meillä oli silloin nälkä. Se täytyy ihan suoraan sanoa. Jos siviilistä ei olisi tullut ruokapaketteja, niin olisi ollut aika lailla ankeaa se homma, muisteli Syvärillä taistellut tammelalaisveteraani  Pentti Simola myöhemmin. 

Aina ei kenttäpostikirjeenvaihdon taltioimaa sodan humaania ulottuvuutta ole osattu arvostaa, minkä vuoksi paljon postia on päätynyt jälkipolvien toimesta kirpputoreille ja kaatopaikoille. Kirjeitä on lahjoitettu myös eri maakuntamuseoihin ja -arkistoihin, samoin kuin Kansallisarkistoon sekä Tampereen yliopiston Kansanperinteen arkistoon, jonka hallusta löytyy maan suurin, liki 40 000 kirjettä käsittävä kokoelma. Viime vuosien aikana aihetta on ilahduttavasti innostuttu tutkimaan, ja useammankin tähän liittyvän opinnäytetyön löydät Sotaveteraaniliiton nettisivun materiaalipankista.  


Kenttäpostimestari jakaa postia Repola-Virta -tiellä, heinäkuu 1941



Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden Kotirintama- teemaisessa numerossa 5&6/2020. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Jaa kirjoitus: