Uutiset

30.11.2021 Sotavuosien tuhoisin kaukopartioretki vaati koko 13 virolaisvapaaehtoisen muodostaman partion hengen

Kaukopartiotoiminta on kaikessa salaperäisyydessään ja liki yli-inhimillisiin suorituksiin venyneissä saavutuksissaan yksi sotavuosiemme kiehtovimpia ja ihailua herättäviä joukkoja.

Tehtävä oli vaativa ja vaarallinen, eikä tappioilta vältytty. Jatkosodan aikaisia kaatumistilastoja tarkastellessa yksi retki nousee kuitenkin esiin ihan erityisen tuhoisana. Syys-lokakuussa 1942 menetettiin nimittäin yksi kokonainen partio.

Joka ikinen noista 13 nimestä on virolainen. Mitä oikein tapahtui?


Jatkosotaan osallistuneista tuhansista virolaisvapaaehtoisista moni antoi Suomen puolesta kaikkensa (Soomepoisid-teos)

ErP4 perustetaan

Lassi Saressalon Päämajan kaukopartiot Jatkosodassa on erinomainen perusteos kaukopartiotoiminnasta

Käytännössä kaukopartiotoiminta tarkoitti päämajan alaisuudessa tapahtunutta tiedustelu- ja tuhoamistoimintaa syvällä vihollisen selustassa. Toiminnalla oli mahdollista hankkia sodankäynnin kannalta elintärkeitä tiedustelutuloksia, joita ei muuten olisi ollut mahdollista saada.

Vaikka tarve sille oltiin havaittu jo Talvisodassa, ei toimintaan vielä ehditty tuolloin järjestäytyä.

Välirauhan aikana tähän tuli muutos ja Suomeen muodostettiin neljä omilla alueillaan toimivaa kaukopartio-osastoa, jotka nimettiin johtajiensa mukaan. Hannes Vehniäisen johtama Osasto Vehniäinen toimi Karjalan Kannaksella, Pauli Marttinan Osasto Marttina Kainuussa ja Harri Paatsalon Osasto Paatsalo Lapissa. Into Kuismasen Osasto Kuismanen puolestaan operoi Pohjois-Karjalassa.

Heinäkuussa 1943 nämä organisoitiin Päämajan alaiseksi erillisyksiköksi nimeltään Erillinen Pataljoona 4. Suurimmillaan sen vahvuus oli 620 miestä. Yhteensä ne tekivät 268 vihollisselustaan suuntautunutta retkeä. 84 miehistä (eli 13%) ei koskaan palannut. Kaksi vaikeasti haavoittunutta valitsi vangiksi jäämisen välttääkseen itsemurhan.


Virolaiset liitettiin majuri Vehniäisen (toinen vas.) johtamaan Osasto Vehniäiseen (kuva: SA-kuva)

Vaikeat olosuhteet

24-vuotiaana ritariksi nimitetty Paavo Suoranta oli yksi 19 Mannerheim-ristillä huomioidusta kaukopartiomiehestä

Partion tavallisin tehtävä oli tiedustelu vihollisen puolella. Lisäksi räjäytettiin siltoja, katkaistiin rautateitä sekä tuhottiin kuljetuskalustoa ja varastoja. Kuuluisimpia näistä ovat tammikuussa 1942 Mai Guban vihollistukikohtaan sekä helmikuussa 1942 Petrovski Jamin huoltokeskukseen tehdyt tuhoiskut, joista ensiksi mainittu jäi historiaan Suomen armeijan kaikkien aikojen suurimpana. 

Kaukopartiomiehiltä vaadittiin erinomaisia suunnistustaitoja sekä kykyä liikkua ja selviytyä luonnossa. Lisäksi erikoiskoulutukseen kuului sissikoulutusta, radio- ja viestitoimintaa sekä pioneeritaitoja, samoin kuin venäjän kielen opintoja.

Kaukopartioiden vahvuus vaihteli kolmesta jopa sataan mieheen. Koska retket saattoivat olla kestoltaan hyvinkin pitkiä, oli varustelu alkuun ongelma: ihan loputtoman painavaa reppua kun eivät sissitkään voineet aseidensa ja muun kaluston lisäksi mukanaan kantaa. Jopa liki kahden kuukauden mittaisiksi ja satoja kilometrejä käsittäviksi venähtäneillä reissuilla myös ravinnon säilyvyyteen oli kiinnitettävä erityistä huomiota. Tämä antoi sysäyksen tarkoitukseen paremmin soveltuvan, säilykkeistä ja kuivaamalla kevennetyistä raaka-aineista koostuvan ns. sissimuonan kehittelylle. Toisinaan varustusta pystyttiin paikkaamaan myös maastoon etukäteen kätketyin tai operaation aikana lentokoneesta pudotetuin täydennyksin. Kaukopartiomiesten kantamalle repulle tuli kuitenkin painoa kymmeniä kiloja.

Kun yhdelle ritarien harvalukuiseen riviin nousseelle kaukopartiomiehelle, Paavo Suorannalle, oltiin luovuttamassa Mannerheim-ristiä, kerrotaan marsalkan kysyneen tältä, mistä ansioista kersantti ristinsä sai.

– Repun kantamisesta, herra marsalkka! oli Suoranta sukkelana miehenä vastannut.


Kaukopartiomiesten tehtävät vaativat poikkeuksellisia ominaisuuksia (kuva: SA-kuva)

Vaativa tehtävä

Kaukopartiomiehet täydensivät sissimuonaa myös omin avuin luonnon antimin. Tässä valmistumassa teeri. (kuva: SA-kuva)

Kaukopartiomieheltä vaadittiin erinomaista fyysistä ja henkistä kuntoa. Siksi tehtävään otettiin vain vapaaehtoisia.

– Erityisesti Päämajan alaisena toimineita kaukopartiojoukkoja voi pitää jo lähtökohtaisesti valiojoukkoina verrattuna tavallisiin rintamaosastoihin. Pääsyvaatimukset olivat korkeat ja kaukopartiojoukkoihin hakeuduttiin vapaaehtoisesti ja usein henkilökohtaisten suositusten kautta. Sotilasaineksen tuli olla homogeenista huippuluokkaa, jota edelleen kehitettiin kouluttamisen ja käytännön toiminnan kautta karsimalla epäsoveliaat yksilöt pois, toteaa FM Arttu Kantola kaukopartiomiesten sotiluutta tarkastelevassa, Materiaalipankistammekin löytyvässä opinnäytetyössään.

Valituksi tulleita miehiä testattiin ennen tositoimiin lähettämistä pitkillä harjoitusretkillä ja heidän fyysisen ja henkisen rasituksen sietokykyään arvioitiin esimiesten toimesta jatkuvasti.

Siihen, mitä kaikkea edessä saattaisi kuitenkin olla, oli mahdotonta täysin kenenkään varautua ja monelle se ensimmäinen koitos jäi viimeiseksi.

Näihin kuuluivat myös nuo 13 virolaista.


Junkers Ju-52 Käkisalmella heinäkuussa 1942 (kuva: SA-kuva)

Virolaiset liittyvät taistoon

Suomen avuksi tuli Jatkosodassa tuhansittain myöhemmin Suomen-pojiksi kutsuttuja virolaisvapaaehtoisia. Suurin osa sai koulutuksen jalkaväkeen ja heistä muodostettiin oma Jalkaväkirykmentti 200. Lisäksi heitä palveli laivastossa, missä he muodostivat lopulta peräti 10% koko miehistöstä.

Oli kuitenkin myös heitä, jotka ilmoittivat halukkuutensa kaukopartiotoimintaan.

Maaliskuussa 1942 näitä virolaissotilaita liitettiin Osasto Vehniäiseen. Saatuaan tarvittavan koulutuksen pääsi osa hankkimaan kokemusta osaston Syvärille suuntautuneille partiomatkoille. Elokuussa heistä muodostettiin 13-miehinen, kokonaan virolaisvapaaehtoisista koostuva kaukopartio 46/1, joka sai tehtäväkseen siirtyä lentokuljetuksella Arkangel-Vologda-radan varteen Konošan alueelle. Tehtäväkseen se sai seurata Liittoutuneiden neuvostojoukoille toimittaman sotamateriaalin kuöjetusta ja tiedustella alueen lentokenttiä ja lentotoimintaa.

Partion tehtävä oli saksalaisten asettama, ja kuljetukset tapahtuisivat saksalaisilla lentokoneilla.

Vääpeli Artur Rägastikin johtamaan partioon kuuluivat kersantti Osvald Krivain, kersantti Oskar Luther, kersantti Rurik Pallo, kersantti Voldemar Randmäe, alikersantti Henn Karmo, alikersantti Harald Peterson, alikersantti Arnold Teder, alikersantti Rudolf Täheste, korpraali Harald Roberg, sotamies Artur Veebel, sotamies Peter Roots sekä sotamies Hugo Tartu.


Konosan risteysasema Arkangel-Vovogda-radalla (kuva: sotahistoriallisetkohteet.fi)

Painajainen alkaa

Kyseessä oli ensimmäinen kerta Suomen historiassa, kun laskuvarjomaahantuloa käytettiin sotatilanteessa. Partiolla oli epäonnea matkassaan alusta saakka.

Virolainen kaukopartio oli ensimmäinen laskuvarjomaahantulo Suomen sotahistoriassa (kuvituskuva_ SA-kuva)

Ensimmäinen virolainen puolipartio (seitsemän miestä) kuljetettiin Nurmoilasta Konošan läheisyyteen 30.-31.8. yöllä, ja toinen puolipartio (kuusi miestä ja kahdeksan tavarakollia ) samalla tavalla seuraavana yönä. Partiomiesten reput ja tarvikkeet pudotettiin tavaravarjoilla hyppyerien mukana. Myöhemmin partiolle toimitettiin täydennysmateriaalia tavaravarjoilla.

Vaikka laskuvarjohypytkin kuuluivat kaukopartiomiesten koulutukseen, ei niihin käytännössä turvauduttu kuin harvoin.

– Partiomiesten vienti vihollisen selustaan laskuvarjopudotuksella vaati siihen koulutetun partiomiehen, sopivan lentokoneen, laskuvarjon ja turvallisen maahanlaskupaikan.Näistä kaikista oli jatkosodan aikana enemmän tai vähemmän pulaa, muistuttaa Lassi Saressalo Päämajan kaukopartiot jatkosodassa- kirjassaan.

Yksi syy oli sissilennoilla usein käytetyn konetyypin huono soveltuvuus hyppäämiseen. Virolaisia sen sijaan kuljetti huomattavasti parempi kone, saksalainen Junkers Ju-52. Ongelmiin ajauduttiin silti.

Koneen oli tarkoitus lentää Äänislinnasta annettavan suuntimismusiikin ohjaamana Latšajärvelle, mutta jostain syystä musiikin soittaminen lopetettiin ennen kuin kone oli pudotusalueella. Niinpä lentäjä pudotti ensimmäisen hyppyerän 25 kilometriä rautatien länsipuolelle – 20 kilometriä liikaa lounaaseen suunnitellusta laskeutumispaikasta. Partiolla meni monta päivää, ennen kuin se pääsi edes kartalle.


Virolaispartio 46/1 Konosan alueella (kuva: Lassi Saressalo: Päämajan kaukopartiot jatkosodassa- kirja)

Toinen erä pudotettiin sinällään oikeaan paikkaan 15 kilometriä radan länsipuolelle, mutta ikävä kyllä muutaman sadan metrin päässä laskeutumispaikasta sijaitsi Komsomol-nuorten leiri, jonka osanottajat sattuivat olemaan laskeutumispaikalla saamassa sotilaallista koulutusta. Kakkoserän miehet kyllä näkivät heidän nuotionsa… mutta erehtyivät luulemaan niitä ensimmäisen erän miesten merkiksi. Virolaiset paljastuivat saman tien.

Tavaransa koottuaan he lähtivät kukin epätoivoiselle pakomatkalle, vihollisen takaa-ajamana. Heidän koulutuksensa ja neuvokkuutensa ansiosta – mm. vihollisen jäljityksessä käyttämien koirien harhautuksessa – saamansa etumatka kutistui lopulta olemattomiin.

Yhteyden toisiinsa virolaiset puolipartiot saivat vasta kahden viikon päästä, 14.9., minkä jälkeen pääsivät aloittamaan varsinaisen tehtävänsä suorittamisen.


Pimeässä virolaispartion kakkoserä erehtyi luulemaan näkemiään nuotioita omien sytyttämiksi (kuvituskuva: SA-kuva)

Ensimmäiset tappiot

Partio eteni seuraavaksi Konošan aseman ympäristöön ja jakautui kahteen osaan. Havaintotietoja alettiin lähettää Suomeen. Partio sai käskyn tähystää asemalle 18.-19.9. suunniteltua pommitusta ja raportoida näkemästään. Kahdeksan saksalaispommikoneen hyökkäyksen aiheuttaman kaaoksen keskellä virolaisten onnistui kasapanoksella tuhota yhden veturin ja vaihteistokopin.

Toinen partioista suuntasi tämän jälkeen länteen, tarkoituksena vetää takaa-ajajat peräänsä. Tämän turvin toinen partioista jatkoi tiedustelua ensin Konošasta itään jatkuvan radalla, sitten pääradan itäpuolella pohjoisen suuntaan. Tämän jälkeen myös se aloitti etenemisen länteen.

Vihollinen sai ensimmäisenä länteen suunnanneen partion kiinni vajaan viikon takaa-ajon jälkeen. Myöhään illalla 28.9. seuranneessa kahakassa Artur Veebel ja Peter Roots kaatuvat.

Partion johtaja Artur Rägastik ja radisti Osvald Krivain haavoittuvat. Muut pääsevät pakenemaan. Kun tieto tästä saapuu Suomeen, aletaan suunnitella partion noutamista takaisin, mutta sää salli sen vasta reilun kolmen viikon päästä.

Kaksikko jatkaa taisteluaan haavoittuneinakin, mutta se ei kestä kauaa. Rägastik kaatuu, radisti otetaan vangiksi. Mukanaan hänellä on partion viestintäkanava Kyynel-radio, sen viestien tulkitsemiseen vaadittava salakieliavain, paikantamisohjeet sekä yhteyskaaviot. Ensin Konosassa ja myöhemmin Vologdassa jatketuissa kuulusteluissa hänet murretaan. Painostuksen alla hänet saadaan pakotettua lähettämään venäläisten hänelle sanelemia viestejä, jotka alkavat seuraavana päivänä. Niissä ei vaikuta olevan mitään aiemmasta poikkeavaa, joten suomalaisten operaatiokeskuksessa ei ole aavistustakaan, kuinka radikaalisti tilanne on muuttunut. Pahempaan suuntaan.


Sotamuseon kokoelmista löytyvä Kyynel-radio (kuva: Wikipedia)

Tuskaisa takaa-ajo

Takaa-ajajat saavat vahvistuksia yhden pataljoonan verran. Se ryhmittäytyy suunnalle, johon kaukopartion jäljellä olevien yhdeksän jäsenen arvellaan pyrkivän. Lisähaastetta virolaisten pakomatkaan tuo alati kylmemmäksi muuttunut sää. Ensilumikin on jo satanut, mikä tekisi heidät helpommaksi jäljittää.

Suomessa ei vieläkään tiedetä, mikä tilanne rajan takana on. Päämajassa on kuitenkin alettu suunnitella partion tuomista takaisin tai kokeneempien suomalaisvahvistusten lähettämistä virolaisten avuksi. Partion 13 miehestä kuudelle tämä on ensimmäinen partioretki. Ja niistä seitsemästä, jotka ovat olleet Osasto Vehniäisen mukana Syvärillä, kolme on kuollut.

Virolaispartion jäljellä olevat osat löytävät toistensa yhteyteen 17.10. Yhdeksänmiehisellä partiolla on nyt edessään 40 kilometrin kävelymatka kohti Latšajärven eteläpäätä, jonne on tilattu kone heitä noutamaan.


Suomalaisin tunnuksin varustettu Heinkel He 115-kone

Turvassa… mutta vain hetken

Latšajärven sijainti kartalla (kuva: Wikipedia)

Kossalmelta lähtee 22.10. Saksalainen Heinkel He 115-vesitaso, jonka tehtävänä on noutaa virolaiset. Eilinen kahakka vihollisen kanssa on harventanut rivejä entisestään. Roberg  on kaatunut ja Randmäe jäänyt vangiksi. Kuollut on nyt tosin hänkin, sillä hänet tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin saman tien.

Viestittely partion radistin kanssa jatkuu, mutta tätä kautta saatujen tilannekatsausten perusteella seuraavana päivänä on Suomen päässäkin selvää, että radisti on vankina ja välittääkin vihollisen laatimia sanomia.

Latšajärvellä koneen kyytiin nousee seitsemän uupunutta ja järkyttynyttä kaukopartiomiestä. Mutta turvassa ei olla vieläkään. Koneen aloittaessa nousukiitonsa, avataan rannalta kiivas sarjatuli konetta kohti. Se pääsee kuitenkin ilmaan ja lähtee kääntymään kohti Suomea, mutta pysyy ilmassa vain 100 kilometriä, ennen kuin joutuu tekemään pakkolaskun Jung-järvelle.

Kun Puna-armeijan takaa-ajajat myöhemmin löytävät koneen, on sen kyydissä kolme ruumista: kaksi lentäjää ja yksi virolainen kaukopartiomies. Lähteestä toiseen vaihtelevat tiedot kunkin kuolinpäivästä ja -tavasta tekevät mahdottomaksi sanoa varmuudella, mitä missäkin vaiheessa on tapahtunut, mutta ainakin kuusi kaukopartiomiestä on selvinnyt pakkolaskusta päässyt jatkamaan pakoaan 15 kilometrin päähän Vodlajoelle. Eloonjääneet ovat löytäneet tyhjän metsätyöparakin, johon ovat nyt piiloutuneet jatkoa suunnittelemaan.

Yhtään radiota ei ole enää jäljellä. Heillä ei ole mitään keinoa saada yhteyttä suomalaisiin. Kukaan ei tiedä, missä he ovat. Kukaan ei pääsisi heitä pelastamaan.

Takaa-ajoa sinnikkäästi jatkanut vihollinen on kuitenkin päässyt taas heidän jäljilleen ja pääsee yllättämään heidät. Yhden kerrotaan tehneen itsemurhan, loput vangitaan, tuomitaan kuolemaan ja teloitetaan 10.11.


Yhdeksän miestä tuhotusta 13 virolaisen vapaaehtoisen muodostamasta kaukopartiosta ennen retkeä otetussa ryhmäkuvassa

Tarinan loppu

Sisukkaasti taistelleesta virolaispartiosta on elossa enää yksi: syyskuussa vangiksi jäänyt radisti Osvald Krivain, joka on jatkanut venäläisten sanelemien viestien lähettämistä Suomeen. Vaikka Suomessa tiedetään kyse olevan vain hämäyksestä, on päivittäistä viestien vaihtoa Krivainin kanssa jatkettu. 6.11. hän lähettää viimeisen sanomansa.

Suomalaiset jatkavat viestien lähettämistä vielä kolme päivää, kunnes saadaan vastasanoma, josta ymmärretään leikin loppuneen.  Mitä ilmeisemmin vihollinen on oivaltanut suomalaisten tajunneen tilanteen todellisen laidan, eikä Krivainillekaan enää ollut käyttöä. Radistia odottaa veljiensä kohtalo: hänet tuomitaan kuolemaan ja teloitetaan.


Suomen armeijassa palvelleita kaukopartiomiehiä: eturivissä (vasemmalta) Rudolf Täheste, Henn Karmo, Osvald Krivain ja Rurik Pallo, takana (vasemmalta): Artur Veebel, Harald Roberg, Hugo Tartu, tunnistamaton, Artur Rägastik, tunnistamaton, Harald Peterson, Voldemar Randmäe ja Karl Jürgens (ei mukana tuhoisalla partioretkellä). Kuvasta puuttuvat Oskar Lutter, Arnold Teder ja Peter Roats.

Sivultamme löydät lisääkin juttuja ulkomaalaisista vapaaehtoisista, jotka olivat valmiita antamaan kaikkensa maalle, joka ei ollut heidän omansa:


 

Jaa kirjoitus:

30.11.2021 Tuntemattoman sotilaan kolmet kasvot – mikä elokuvaversioista on sinun suosikkisi?

Kolmen eri sukupolven omakseen ottamat versiot Tuntemattomasta sotilaasta eroavat toisistaan mm. henkilökuvausten ja painotustensa suhteen.


Edvin Laineen Tuntematon Sotilas on monelle se ainoa ja oikea… ja on 2,9 miljoonalla katsojallaan yhä Suomen kaikkien aikojen katsotuin elokuva.

 Edvin Laineen ohjaama Tuntematon sotilas sai ensi-iltansa joulukuussa 1955. Elokuvatutkija Sisko Rytkösen mukaan elokuva noudattelee pääosin vuotta aiemmin ilmestynyttä Väinö Linnan kirjaa. 

– Ydinajatuksena on näyttää yleisölle, mitä kaikkea epäinhimillistä rivisotilaat joutuivat kestämään. Samalla halutaan kertoa, millaisia olivat ne miehet, joiden ansiosta Suomi säilytti itsenäisyytensä.

Tähän päivään mennessä Väinö Linnan Tuntematonta Sotilasta on myyty n. 750 000 kappaletta

Elokuvassa pyritään myös mahdollisimman todenmukaiseen rintamakuvaukseen. Tätä edesauttoi elokuvaan liitetyt TK-miesten dokumentit jatkosodan taisteluista. Elokuvasta löytyy myös Laineen sekä tuottaja Toivo Särkän painotuksia. 

– Laineen konservatiivisuus ja Särkän porvarillinen maailmankatsomus näkyy muun muassa siinä, miten Linnan teoksen ankarinta upseeristoon kohdistuvaa arvostelua on laimennettu. Laine karsasti myös roisia puhetta, eikä hänen elokuvassaan nähdä ruokottomuuksia alati syytävää sotamies Viirilää. Eikä näy kunniansa menettänyttä lotta Kotilaistakaan.

Rytkösen mukaan Laine ja Särkkä halusivat jättää pois myös kommunisti Lahtisen-hahmon, mutta Linna ei tähän suostunut. 

– Kirjailijan jääräpäisyyden ansiosta Veikko Sinisalo sai elämänsä elokuvaroolin ja yleisö nähtäväkseen yhden parhaimmista roolisuorituksista suomalaisessa elokuvahistoriassa.” 

Rytkösen mukaan huumorin avulla jäätiin henkiin -ajatus korostuu Laineen elokuvassa vielä enemmän kuin Linnan teoksessa. 

– Elokuvassa kuullaan varsinkin mainion Leo Riutun esittämän Vanhalan sutkauksia lähes taukoamatta. Joidenkin mielestä vähän liikaakin.

Laine välittää myös kuvaa siitä, ettei sota muuta ihmisen luonnetta ainakaan parempaan suuntaan. 

– Rauhan aikana tärkeilevä typerys on sitä myös sodassa, ja siellä vielä enemmän kuin siviilissä.


Järjestyksessään toinen elokuvatulkinta sai ensi-iltansa 1985, 30 vuotta Laineen version jälkeen

Naturalismia ja ajan tunnelmia 

 Rauni Mollberg korosti vuoden 1985 versiossaan Tuntemattoman sotilaan sodanvastaisuutta, joka oli myös Linnan teoksen pääteema. 

– Suurvaltojen keskinäinen uhittelu ydinaseilla aiheutti 80-luvun puolivälissä pelkoa kolmannen maailmansodan syttymisestä. Rauhanaate marsseineen oli arkipäivää Suomessakin. Sodanvastaiselle elokuvalle oli sosiaalinen tilaus.

Mollbergin elokuvaversiota pidetään sodanvastaisuudessaan uskollisimpana alkuperäisteokselle

Linnan teosta ja Laineen filmatisointia on luonnehdittu realistisiksi sotakuvauksiksi, Mollbergin filmatisointia ”inhorealistiseksi.” 

– Mollbergin filmatisoinnissa sota mahdollistaa sen, että epämiellyttävät ihmiset muuttuvat inhottaviksi ja inhottavat ihmishirviöiksi.

Rytkösen mukaan inhorealistisen tyylin taustalla on ohjaaja Mollbergin mieltymys naturalistiseen ihmiskuvaukseen. Myös tekoajankohdalla on vaikutusta. 

80-luvulla suomalainen sotilas ja lotta voitiin kuvata valkokankaalla hyvin vastenmielisinäkin, mikä oli 50-luvulla mahdotonta – ainakin Tuntemattoman sotilaan yhteydessä.

Laineen versiossa Reino Tolvasen esittämä Rokka on rempseä ja arvonsa tunteva sotasankari. Mollbergin versiossa Paavo Liskin Rokka on sielukas ja varsin syvällinen. Rytkönen toteaa, että sodan jälkeen suomalaisille rakkain Tuntemattoman sotilaan hahmo oli Rokka, joka symboloi sankaruutta, sisua ja kykyä selvitä yksin kaikesta. 

– 80-luvulla suosituimmaksi nousi Koskela, joka oli ryhmässä toimimisen, hyvän johtamisen ja rehtiyden perikuva. Suosioon vaikutti varmasti myös Jussi-palkinnon saaneen Risto Tuorilan juureva roolisuoritus. Laineen versiossa Rokan suosioon epäilemättä vaikutti Tolvasen tekemä huikea roolisuoritus.

Ensimmäisen Tuntemattoman sotilaan on nähnyt elokuvateatterissa 2,9 miljoonaa katsojaa. Se on edelleen eniten yleisöä kerännyt kotimainen elokuva. 

Toisen filmiversion lähes 600 000 katsojaa on ihan kelpo saavutus aikana, jolloin kotimaiset elokuvat eivät juuri keränneet katsojia Uuno Turhapuro -elokuvia lukuun ottamatta. Lisäksi Mollbergin elokuvan markkinointi jäi varsin vähäiseksi, eikä sillä ollut samanlaista terapeuttista roolia kuin Laineen elokuvalla oli ollut sodan jälkeen.

Rytkösen mukaan kriitikoita on miellyttänyt eniten Mollbergin versio, pitkälti sodanvastaisuutensa takia. 


Aku Louhimiehen Tuntematon Sotilas sai autenttisuuden vuoksi paljon kiitosta veteraaneiltakin


 

Naiskuvaus vahvistui 

Aku Louhimiehen ohjaama vuoden 2017 versio eroaa selvimmin Linnan alkuperäisteoksesta. Louhimies tarkastelee sotaa yksilön, erityisesti Rokan (Eero Aho) vaiheiden kautta. Aiemmissa filmiversioissa oli ryhmänäkökulma. Uutta edellisiin filmiversioihin on myös kotirintaman naisten (Rokan vaimo, Kariluodon morsian ja Koskelan äiti) osuudet. 

Uusimmassa Tuntemattomassa Sotilaassa naisilla on aikaisempia suurempi rooli.

Linnan teoksessa mainitaan nimeltä Rokan vaimo ja kerrotaan hieman Kariluodon morsiamesta. Muuten hahmot ovat täysin Louhimiehen ja hänen työryhmänsä luomia. Laineen versioon verrattuna Louhimiehen – kuten myös Mollbergin – versiossa on paljon vähemmän huumoria. Kaikki kolme versiota välittävät ajatusta sodan mielettömyydestä. Kahdessa jälkimmäisessä se korostuu ensimmäistä enemmän. 

– Mollbergin elokuvan tavoin myös Louhimiehen elokuvan järkyttävimpiä kohtauksia on Hietasen traaginen kohtalo. Suomalaisten sotilaiden harrastama naiskauppaa Petroskoissa on kuvattu Louhimiehen elokuvassa vielä raadollisemmin kuin Mollbergin versiossa.

Rytkönen toteaa uusimman Tuntemattoman saaneen kriitikoiden taholta varsin ristiriitaisen vastaanoton. 

Tosin Aku Louhimiehen ryvettyminen me too -kampanjan yhteydessä saattoi vaikuttaa siihen, että elokuvaa ja ohjaajaa kritisoitiin tavallista ankarammin. Eero Aho sen sijaan sai yksimielistä kiitosta ja Jussi-palkinnon parhaasta miespääosasta.

Louhimiehen elokuva saavutti huikean yleisömenestyksen. Se nousi yli miljoonan katsojan myötä Suomen kolmanneksi katsotuimmaksi elokuvaksi Laineen Tuntemattoman ja Kulkurin valssin (1941) jälkeen. 


Tuorein Tuntematon sotilas oli ensimmäinen yli miljoonan katsojan rajan ylittänyt suomalaiselokuva yli 50 vuoteen.

PS. Joko luit tämän huikean jutun tosielämän Antti Rokasta? On yksi kaikkein aikojen suosituimpia juttuja… ja syystä!



 

Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 4/2021. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä, pelkän lehden voit tilata täältä.

Jaa kirjoitus:

23.11.2021 Onko tässä Suomen hurjapäisin veteraani? ”Pohjoisnavalla olisin halunnut käydä ja benjihyppyyn olin kuulemma liian vanha” – 100-vuotias Eila Moijanen on elänyt elämänsä täysillä

100-vuotiaan nurmijärveläislotan Eila Moijasen elämä on ollut täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita… vaikka se benjihyppy jäikin aikoinaan Afrikassa tekemättä.

100-vuotiaanakin Eila Moijanen on yhä utelias ympäröivää maailmaa kohtaan

Jo tulijaa eteisessä tervehtivät väliamerikkalaiset seinävaatteet, eksoottiset olkihatut ja afrikkalaiset naamiot kertovat, ettei tämän nurmijärveläiskodin asukas ole elänyt ihan sitä tavanomaisinta maalaistalon emännän elämää.

– Kyllä minä olen kiertänyt, niin idässä, lännessä, pohjoisessa kuin etelässä. Kysy, missä päin en ole ollut! Yksi viimeisimmistä mieleen painuneista paikoista on Grönlanti. Sri Lanka oli myös sellainen. Ja Afrikka – siellä olen kiertänyt ne Välimeren rannalla olevat maat sekä etelä- ja itärannikon.  Mitenkään näitä Euroopan maita aliarvioimatta, hyvänen aika! Mutta totta se on: en ole ihan helpoimpiin kohteisiin tyytynyt.

Moijasen lasten laskelmien mukaan maita olisi käytynä jo viitisenkymmentä.

– Olen kirjoittanut näistä ulkomaanmatkoista, pakinoita ja matkajuttuja. Ja niillä minä sitten maksoin aina seuraavan matkan. Ei tämä Riuskan maatila ole niitä maksanut!

Kaikki unelmat ole (ainakaan vielä!) toteutuneet.

– Olisin aina halunnut mennä Pohjoisnavalle, mutta Grönlantia pohjoisemmaksi en ole päässyt.


Kaikesta näkee, että tämän talon emäntä on nähnyt todella eksoottisia paikkoja

Kahden sodan veteraani

Nurmijärven Lepsämään sodan jälkeen asettunut Moijanen on syntyisin Keski-Suomesta.

– Karstulasta kotoisin ollaan, senhän jo tuntee nenästä, tukkimehtään menossa ollaan kullalle viemään evästä, hän riimittelee.

Lottiin Eila oli liittynyt jo kymmenvuotiaana

Karstulan lottia perustamassa olleen äitinsä esimerkin innoittama Eila liittyi lottiin itsekin, vain kymmenvuotiaana. Talvisodassa hän toimi muonituslottana, Jatkosodassa hänen unelmansa toteutui ja hänestä tuli lääkintälotta.

Tarinoilta on sotavuosilta säilynyt paljon. Niissä vilahtelevat kenttäsairaalan karuissa oloissa lentäneet irtonaiset raajat, lukemattomat läheltä piti-tilanteet, sydäntäriipaisevat kohtaamiset potilaiden kanssa Viipurin sotasairaalassa ja tulevan miehen henkeäsalpaava pelastuminen.

Näistä pääset muuten lukemaan uusimmasta, parasta aikaa niin verkkokaupassamme kuin lehtipisteissä irtonumeromyynnissä olevasta Naiset sodassa- teemaisesta Kenttäpostia-erikoislehdestämme, josta Eilan lisäksi löydät mm. Elisabeth Rehnin huikean haastattelun, samoin kuin monta muuta pysäyttävää tarinaa maamme naisten sotakokemuksista.

Eilaa kuunnellessa ovat silmät pudota ihmetyksestä päästä. Mutta sellainen seikkailijaluonne tämä rouva on, että tyytyy vain naurun saattelemana hämmästelemään, kuinka ”hullu sitä onkaan nuorena ollut.”


Joulusta yritettiin tehdä potilaille niin hyvä kuin vain mahdollista, jouluna 1943 Viipurin Sotasairaalassa lääkintälottana palvellut Eila kertoo

Veri veti maailmalle

Muu maailma on häntä kiinnostanut aina ja seuramatkojen rantautuminen Suomeen tarjosi mahdollisuuden sen tutkailuun.

Suomalainen kansanperinne elää Eilan sydämessä ja seinillä sulassa sovussa maailmalta kerättyjen muistojen kanssa

– Parasta matkoilla on se, että tutustuu uusiin kansoihin, kulttuureihin ja ihmisiin. Ja minä haluan aina tutustua nimenomaan tavallisiin ihmisiin, eikä vain niihin paikkoihin, mihin seuramatkoilla oppaat kuljettavat. Minä otin Suomesta ison matkalaukullisen, mihin olin kerännyt nukkeja ja autoja puseroita, housuja ja kaikkea ja kun minä menin sitten jonnekin sinne paikallisten pariin, niin annoin niitä sinne lahjoiksi. Moni samalla matkalla ollut harmitteli, etteivät olleet itse huomanneet ottaa.

Juuri kohtaamiset paikallisväestön kanssa ovat antaneet kaikista eniten, Moijanen summaa. Tämä toimii myös toisin päin.

– Joitain vuosia sitten sain Amerikan-sukulaisia tänne. He olivat ottaneet seuramatkan, jossa kierrettiin Suomea. Ensin heidät vietiin katsomaan Turun linnaa, sitten Hämeenlinnaan katsomaan Hämeen linnaa, sitten istumaan bussiin ja Mikkeliin katsomaan seuraavaa ja sitten Kuopioon ja vasta siellä he pääsivät torille ja ensimmäistä kertaa näkivät vähän elämää. Sitten kun he Oulusta lensivät Seutulaan, niin siellä oli Eila Moijanen ja ensimmäisenä veti heidät Lepsämään ja vie johonkin naapuriin! He olivat täällä pari päivää ja kiittelivät – voihan se olla, että sanoivat sen ihan kohteliaisuudesta? –  että täällä kun käytiin ihan tavallisissa taloissa, niin he saivat kaikkein eniten matkallaan siitä tavallisen kansan elämästä. Historiaahan voi lukea etukäteenkin, hän huomauttaa.

Matkat ovat opettaneet paljon, etenkin ihmisistä.

– No sehän meitä kaikkia ainakin yhdistää, ettemme ole ihmissyöjiä, hän heittää, mutta vakavoituu.

– Toista ihmistä kohtelee ja hänet kohtaa enemmän ihmisenä. Niitä me olemme kaikki. Kaikkia ihmisiä pitäisi oppia rakastamaan ja ymmärtämään. Sitten on ne valtiolliset jutut: sama kansa, joka voi ensin olla ystävä, voi toisessa hetkessä olla vihollinen.

Matkailu on paitsi avartanut, myös syventänyt rakkautta isänmaahan.

– Jos saisin ne nuoruudenvoimat, jotka silloin oli, niin jos tänne nyt tulisi vihollinen, niin kyllä minä olisin Suomea valmis puolustamaan niin paljon kuin suinkin kykenisin. Suomi on minulle niin rakas isänmaa.


Matkat ovat Eilan mukaan opettaneet hänelle paljon siitä, mikä meitä ihmisiä yhdistää. Grönlanti on ollut yksi mieleenpainuvimmista matkakohteista (kuva: Kim Hansen/ Wikipedia)

Sata lasissa

Helppoa ei elämä ole aina ollut.

– Kyllä minä olen saanut elämässä paljon itkeäkin, mutta ehkä se on se, että minulla on aina ollut positiivinen asenne elämään, että on jaksanut päästä niidenkin asioiden ohi. Kyllä kai niitä suruja on kaikille, etenkin kun elää näin pitkään. Niin, joko sinä kuulit, kuinka vanha minä olen?

Usko tai älä, maaliskuussa tällä huimapäällä tuli täyteen 100 vuotta.


Vaikka juhlat jäivät koronatilanteen vuoksi juhlimatta, yllätti Nurmijärven reserviläiskuoro päivänsankarin onnittelulaululla hänen 100-vuotispäivänsä aamuna 15.3.2021 (kuva: Markku Tuominen)

Suunnitellut juhlat jouduttiin tosin koronatilanteen vuoksi siirtämään, hän murehtii.

Pitkän elämän muistot ovat tallessa rakkaissa valokuva-albumeissa

– Olin ajatellut pitää juhlat Lepsämän nuorisoseuran talolla ja kaikki saavat tulla!

Ohjelmakin Eilalla oli jo valmiina… ja millainen ohjelma se olisi ollutkaan!

Vieraiden hän oli toivonut tuovansa mukanaan nimilapun, joka laitetaan kulhoon. Toiseen kulhoon jokainen saisi laittaa sen summan, minkä olisi ajatellut lahjaan laittaa. Tämän jälkeen päivänsankari nostaisi 9 nimeä, jotka pääsevät hänen kanssaan…kuumailmapallolennolle.

Kuulit oikein. Eikä kerta ole edes ensimmäinen.

– Täyttäessäni 90, vein 9 kaveriani kuumailmapallolennolle. Siellä oltiin ilmassa kirkkoherraa myöten, vaikka hän oli kyllä sanonut, että ”jos se hänelle tulee, niin hän ei kyllä lähde!”

Lumivyöryynkin hän on kerran hautautunut, mutta benjihyppy on tältä käänteissään vauhdikkaalta daamilta kuitenkin jäänyt kokematta.

– Minä kuvittelin aina, että minä sen hyppään. Kaikki oli jo Afrikassa tilattu valmiiksi, olisin siellä sillalta hypännyt jokeen, mutta paikan päällä sanoivat minulle, että olen liian vanha.

Tässä vaiheessa Moijanen oli ”jo” yli kuusikymppinen.


Kesällä 2020 Eila oli mukana veteraaniliittojen veteraanien leskille ja puolisoille järjestämällä Hetki yhdessä- virkistysmislomalla… kovasti jo tulevaa 100-vuotispäiväänsä suunnitellen (kuva: Leena Seppälä)

Uteliaisuus elämään ja muihin ihmisiin on säilynyt.

Uimista rakastavan Eilan hurjapäisyys pelottaa taksikuskejakin (kuvituskuva)

”Onko mies jo katsottuna? Onko lapsia? Oletkos sinä paljon matkustellut? Mikä on sinun suosikkipaikkasi? Oletkos sinä ollut hengenvaarassa?” sinkoilevat kysymykset vierailijalle silmien tuikkiessa kirkkaammin kuin ikkunoista porottava syksyinen aurinko.

Elämä on pysynyt aktiivisena.

– Maanantaisin on päiväkerho, tiistaisin on vesijumppa…

Uiminen on aina ollut hänelle rakas harrastus ja nuorempana hän harrasti mm. uimahyppyjä. Läheisen mäen päällä on lampi, jossa hän vielä viime kesänäkin, myöhään syksyyn saakka, kävi päivittäin uimassa.

– Ja hyppään pää edellä, älä unohda sitä!

Veteraanina hänellä on oikeus maksuttomiin taksikyyteihin, mistä on ollut suuri apu, sillä omat jalat eivät enää kanna entiseen malliin.

– Niin pienenä opin uimaan, etten tarkkaan enää muistakaan ja aina olen hyppinyt, mutta nämä taksikuskit, jotka ovat yleensä nuorempia kuin minä, ovat kauhuissaan, että hukun sinne!



 

Eilan uskomattomat sotamuistot löydät uusimmasta Naiset sodassa- teemaisesta Kenttäpostia-lehdestämme – myynnissä nyt verkkokaupassamme sekä lehtipisteissä kautta maan!


Jaa kirjoitus:

16.11.2021 ”Miesten ollessa rintamalla olivat naiset ja lapset tärkeä voimavara”, muistuttaa lapsuutensa sodan varjossa elänyt Hilkka Kinnunen

Sota, menetetty Karjala ja raskaat evakkomatkat löivät leimansa Hilkka Kinnusen lapsuuteen.

Sortavalan Helylässä  syntynyt 84-vuotias Kinnunen asuu tätä nykyä Joensuussa.

– Muistot ja muistikuvat mielessäni voimistuvat eritoten keväisin. Keväällähän luovutetussa Karjalassa luonto herää, ja monet kauniit kasvit kuten vuokot ja kullerot peittävät paljaan maan. Muistoihin liittyy iloa ja surua, kaipausta ja onneakin. Sota-ajan lapsuus, kodin menetys, uusi sota, riemukas kotiinpaluu ja lopullinen luovutus. Vuosikymmenet ovat vierineet, mutta tunnelmat ovat kuin äsken koettuja.


Sortavala oli ennen sotia kuvankaunis kaupunki (kuva: Valokuvatarpeisto Amatööri

Yhdeksänvuotiaana hänen lapsuutensa katkesi kipeisiin tapahtumiin.

– Marraskuussa 1939 olin yhdeksänvuotias ja kävin Sortavalassa Helylän koulua. Marraskuun 30. päivänä lapset lähetettiin heti aamulla kotiin. Radiossa oli ilmoitettu, että ulkoministerillä on tärkeää asiaa Suomen kansalle. Lähinaapurit, joilla ei ollut radiota, haettiin meille kuulemaan tiedotusta. Talvisota oli syttynyt. Aikuiset olivat järkyttyneitä, epätoivo oli vallinnut jo ennen tätä tiedotusta. Lapset olivat ymmällään ja peloissaan.


Kinnunen vietti lapsuutensa Sortavalaan kuuluvassa Helylän kylässä (kuva: Museovirasto)

Seuraavat kuukaudet olivat pelkkää sotaa, kaikkialla.

– Kotirintamalla tehtiin ankarasti töitä. Martat ja pikkulotat kokoontuivat Helylän koululle, missä tehtiin kypäräsuojuksia, lumipukuja ja hiilisuodattimia. Neulottiin sukkia ja lapasia tuntemattomille sotilaille rintamalle lähetettäviksi.


Mm. desanttipelon vuoksi jouduttiin mm. Helylän rautatiesillalle asettamaan vartijat (kuva: Museovirasto)

Suurpommitusta todistamassa

Rautatiesilloille jouduttiin järjestämään vartiointi.

– Pelättiin desantteja. Hälytyksiä ja pommituksia oli usein. Isä oli kaivanut puutarhan keskelle sirpalesuojan ja sinne juostiin, kun pilli soi. Helmikuun toisena päivänä 1940 oli suurpommitus Sortavalassa. Näimme isojen laivueiden lentävän kaupunkia kohti. Yli 40 henkilöä kuoli, ja monet menettivät kotinsa pommien aiheuttamissa tulipaloissa. Meidän kotimme oli mäenrinteellä. Sieltä näimme muun muassa, kun evankelisluterilaisen kirkon torni romahti alas.


Kinnunen näki, kuinka Sortavalan pommitukset tuhosivat kaupungin kirkon (kuva: SA-kuva)

Helmikuussa tykin jyske ja rintamaäänet alkoivat tulla entistäkin lähemmäs, hän kertoo.

Kotirintamalla neulottiin sotilaille ahkerasti mm. villasukkia (kuvituskuva: SA-kuva)

– Talvi oli kamppailua. Surusanomia tuli kylälle. Pappi oli pelätty vieras surusanoman pelossa. Välirauha tuli 13. maaliskuuta 1940. Tykin jyske laantui aamulla. Rauhan ehdot olivat raskaat. Aluksi itkettiin, mutta aikaa poislähtöön oli vain muutama päivä ja alkoi kova kiire. Haluttiin ottaa mukaan edes jotakin tärkeää.

Sortavalasta tultiin Savonlinnaan hevosella.

– Isä ajoi yötä päivää tavaroita eteenpäin. Viimeisessä kuormassa oli vaimo ja kolme tytärtä, yksi niistä minä. Näin isän puivan nyrkkiä itään päin, ja äiti painoi päänsä rukoukseen, kun koti hävisi näköpiiristä. Hevosjonot olivat valtavia, lumihangessa karjaa henkitoreissaan ja tuskissaan. Sitä lasten oli vaikea nähdä ja kuulla, eikä sitä millään voinut käsittää.

Matkan varrella olleet talot antoivat Kinnusen mukaan raskaalla taipaleella oleville evakoille yösijan ja ruokaakin.

– Lapset leikkivät talon lasten kanssa. Aamulla matkaa jatkettiin. Lopulta päästiin Savonlinnaan. Evakot sijoitettiin vaneritehtaan työsaleihin. Jokainen perhe sai tehdä vanerilevyistä oman ”kodin”. Lapsille jaettiin amerikkalaisia karamelleja ja leluja. Minä sain pienen ihanan nuken, jolla oli vihreä virkattu mekko. Nukke kainalossa sain vihdoin unen päästä kiinni. Muistamatta, mitä oli tapahtunut ja missä olin.


Savonlinnan Faneeritehtaalle evakuoitua siirtoväkeä, maaliskuu 1940

Kaivattu kotiinpaluu

Välirauhan ajan Kinnusen perhe asui Hämeessä mummon pienessä mökissä.

– Sieltä muutimme Äänekoskelle, mistä oli isälle tarjottu maatilaa. Se oli ”kylmä” tila, eikä isä ottanut sitä. Kävimme koulua ja asunto oli hyvä.

Sitten tuli Jatkosota, jonka etenemistä seurattiin etenkin evakkojen parissa tarkasti. Vastattaisiinko rukouksiin viimein? Saataisiinko Talvisodan rauhan ehtojen vääryydet vihdoin korjattua?

15. elokuuta 1941, alle kolme viikkoa sodan syttymisestä, tuli uutisia. Sortavala oli vallattu takaisin. Siviilit pääsisivät palaamaan kotiin.


Sortavala saatiin vallattua takaisin elokussa 1941

– Junamatka oli pitkä ja uuvuttava, mutta se ei surettanut. Olimme kotona 30. marraskuuta 1941. Kotimme oli säilynyt ehjänä. Talvi oli ankara, ei ollut paljoa ruokaa eikä ensimmäisenä talvena lehmiäkään. Mutta ruissato oli korjattu, ja venäläiset olivat jättäneet käsikivet, joilla me lapset jauhoimme jyviä puurotarpeiksi. Niin siitäkin talvesta selvittiin. Seuraavana kesänä meillä oli jo kolme kasvilavaa, joissa viljeltiin tomaatteja, kurkkuja ja perunoita.

Työtä oli paljon ja miesten ollessa rintamalla työvoimaa vähän, joten naiset ja lapset olivat tärkeä voimavara, Kinnunen muistuttaa.

– Lähellä sijaitsi venäläisten sotavankien vankila. Sieltä maanviljelijät saivat hakea apua esimerkiksi peltotöihin. Isä haki tarvittaessa kolme miestä avukseen päivittäin. He olivat ahkeria, tyytyväisiä ja saivat hyvää kotiruokaa. Yksi heistä osasi suomea, sillä hänen äitinsä oli suomalainen.


Vaikka vihollinen oli tehnyt Helylässä tuhojaan, oli Kinnusen perheen koti evakkojen aloittaessa paluunsa syksyllä 1941 yhä pystyssä (kuva: SA-kuva)

Pikku-Hilkkakin sai tärkeän tehtävän.

– Kasvilavojen antimista saatiin runsas sato, joten pari kertaa viikossa valjastettiin Veikko-hevonen, lastattiin vihannekset ja tarvittavat tavarat kärryyn ja minut laitettiin 12-vuotiaana ohjaksiin kohti Sortavalan toria. Kauppasin vihannekset torilla kesinä 1942−1944.


12-vuotiaana Kinnunen myi vihanneksia Sortavalan torilla (kuva: Sortavala-säätiö)

Työntäyteistä oli elo muutenkin, mutta myös lapsuuden huolettomuudesta päästiin ajoin nauttimaan.

– Osallistuttiin nuorten talkoisiin, kerättiin voikukan juuria, vadelman lehtiä ja muita luonnontuotteita ravinnoksi. Lapset leikkivät kotia ja hyppäsivät ruutua. Uitiin ja laskettiin mäkeä. Kuunneltiin radiosta lastentuntia, jota juontanutta Markus-setää rakastettiin. Pyhäkoulussa käytiin joka sunnuntai. Opettajana toimi Tahvo Kokko. Hän oli lempeä ja turvallinen ukkihahmo. Pukeutui aina mustaan pukuun ja pitkävartisiin mustiin ja kiiltäviin saappaisiin. Lapset istuivat hartaina pyhävaatteissaan. Minulla on pyhäkoulusta kallis muisto.


Markus-setänä tunnetun Markus Raution lastenohjelmat kuuluvat Kinnusen onnellisiin lapsuusmuistoihin

Lapsista lohtua haavoittuneille

Hilkka Kinnunen 12-vuotiaana

Lapset auttoivat näinä raskaina aikoina aikuisia sen minkä pystyivät, Kinnunen tietää.

– Minulle on jäänyt mieleen kokemus Rantakankaan koululta, jonne oli järjestetty tilapäinen sairaala haavoittuneille. Me lapset olimme sielläkin auttamassa: syöttämässä potilaita, pitämässä kädestä, kampaamassa hiuksia, laulamassa ja rukoilemassa sekä ajamassa kärpäsiä pois haavoittuneista. Nyt jälkeenpäin olen ajatellut, kuinka tärkeää ja lohduttavaa lasten mukanaolo oli. Me olimme tunneside haavoittuneiden perheisiin ja omiin lapsiin, toimimme ikävän karkottajina.

Koulut avasivat ovensa vuoden 1942 alussa.

– Minä menin tyttökouluun, joka oli seminaarin harjoitustiloissa, samoin kuin Lyseo. Koulumatkaa oli kahdeksan kilometriä. Pyörällä tai hiihtäen se mentiin, joskus junalla. Joskus pelotti, kun piti kulkea vankileirin ja hautausmaan ohitse. Oli pimeää ja turvatonta.

Sunnuntaisin Helylän asemalla jaettiin posti, mihin koko kylän väki kerääntyi, lapsia myöten.

– Kenttäpostia rintamalta odotettiin joka kodissa, hän muistuttaa.


Joka sunnuntai kyläläiset kokoontuivat Helylän asemalle postin jakoon (kuva: SA-kuva)

Kotirintamalla oli vaikea löytää arkkuja, kun kaikki tarvittiin sodassa kaatuneille (kuvituskuva: SA-kuva)

– Äänislinnan pikajuna pysähtyi asemalla. Siinä kuljetettiin nuoria sotilaita rintamalle ja toisia lomalle. Molemmista junista vilkutettiin ja niistä kuului lauluakin. Nähtiin vakavia ja väsyneitä ilmeitä, mutta joskus iloisia lomailmeitäkin.

Koulu oli Kinnusen mukaan kylän keskuspaikka.

– Siellä järjestettiin äitienpäiväjuhlia ja erilaisia tapahtumia. Tehtiin paketteja tuntemattomille sotilaille ja oli pyöritettiin pikkulotta- ja marttatoimintaa. Lapset osallistuivat heille sopiviin tapahtumiin innolla. Elämä oli virkeätä, hän kertoo.

Lokakuussa 1942 perhettä kohtasi suuri suru.

– Pikkusiskoni Toini kuoli naapurin leikeissä sattuneessa onnettomuudessa saamiinsa vammoihin. Äiti ja isä menivät ostamaan arkkua, mutta kaikki arkut olivat menneet kaatuneille. Naapurin isäntä teki kauniin laatikon ja viikon kuluttua Toini sai oman arkun. Veljeni Yrjö, joka palveli isänmaata autokomppaniassa, sai lomaa hautajaisiin.

Vuoden 1944 kesällä elettiin jo uhan alla. Kesäkuussa alkoi Puna-armeijan suurhyökkäys, mikä herätti monessa Karjalasta jo kertaalleen pakoon joutuneessa vanhat pelot. Taasko täältä joutuisi lähtemään?

– Kumuun idässä oli jo totuttu, mutta nyt se lähestyi ja voimistui. Myös lapset olivat hyvin tietoisia tästä uhasta ja siitä, mitä se ennakoi.


Karjalaiset joutuivat hyvästelemään kotinsa kahdesti (kuva: SA-kuva)

Syyskuussa 1944 tuli rauha ja karjalaisten pahin pelko toteutui.

– Meille koitti uusi evakkomatka, nyt kohti Joensuuta. Evakkomatka tehtiin hevosella. Sota ja lapsuus olivat nyt takana ja edessä tuntematon tulevaisuus.


Haluaisitko lukea lisää evakkotarinoita?



Jutun pohjana olleet Hilkka Kinnusen muistelmat on julkaistu Kenttäpostia-lehden edeltäjän, Sotaveteraani-lehden numerossa 1/2014. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä, pelkän lehden voit tilata täältä.


Jaa kirjoitus:

10.11.2021 Matti Huru on poissa – Inarin viimeisen veteraanin mukana hautaan meni yhden aikakauden loppu… ja hurja elämä

Syyskuussa kuollut Matti Huru oli Inarin viimeinen veteraani (kuva: Sotapolku.fi)

8.10.2021 haudattiin Ivalon kirkossa Inarin viimeinen veteraani, kersantti Matti Huru. 95-vuotiaan sankarin mukana meni hautaan hurja määrä pysäyttäviä tarinoita sotavuosilta, jotka onneksi ehtivät tallentua hänen muistokirjoituksensa Kenttäpostia-lehteen kirjoittaneen, Inari-Ivalo Sotaveteraanit ry:n puheenjohtaja Lauri Ollin ansiosta myös paperille.

Matti oli syntynyt 20.12.1925 Inarin Kattajärvellä, mikä sijaitsee linnuntietä Ivalosta noin 25 kilometriä itään.

– Siis Muurmannin suuntaan, kuten ennen sanottiin, Olli tarkentaa.

– Vielä Matin syntymäaikaan kulkureitti Muurmannin ratatyömaalle ja takaisin noudatteli jänkä- ja vesireittejä ja kulku tapahtui kävellen, hiihtäen tai porolla ja hevosella ajaen. Matin kotona ovet olivat ohikulkijoille lukitsematta. Vasta sota-aikana osasto Pennasen suomalaisjoukot ja Jatkosota-aikaan Lappiin asettuneet saksalaisjoukot rakensivat tietä idempänä Luttojokea seuraten.


Lapin tupa Kattajärvellä ennen sotia (kuva: Erkki Mikkola/Museovirasto)

Monialaosaaja

Kotiseutunsa erämaissa nuorukainen varttui taitavaksi erämieheksi, joka metsästi ja kalasti ravinnon kotitaloon, tehden samalla niitä töitä, mitä kulloinkin tarvittiin – sepän hommista lähtien. Kotitalossa oli tuohon aikaan tyypillisesti myös poroja, joiden hoidon hän niin ikään oppi pienestä pitäen.

Jos Matti olisi nykytavan mukaan joutunut koostamaan kaiken osaamisensa ansioluetteloksi, olisi erikoisosaaminen- kohdassa mainittu taito todella tehnyt vaikutuksen. Hän oli nimittäin myös helmenkalastaja!

– Sen taidon hän oppi Lutto- ja Suommujoella mm Huhti-Heikki nimiseltä simpukan avaajalta. Suurimmalla Matin löytämällä helmellä hän olisi pystynyt ostamaan parisatapäisen porokarjan, Olli paljastaa.

(Matin tarinointia mm. helmenpyynnistä ja lappilaisten sodasta on muuten tallennettu Tarinoiden Inari-tietokantaan – kannattaa ehdottomasti käydä kuuntelemassa!)


Jokihelmisimpukan eli raakun helmet olivat pyytäjilleen merkittävä tulonlähde (kuva: Satakunnan museo)

Talvisota-aikaan seudulla nähtiin paljon viholliskoneita Ivaloon ja Inariin kohdistuvilla pommituslennoillaan.

– Kaipa lentäjät kartassaan erehtyivät pitämään yksinään seisovaa Kattajärven taloa voimakkaana sotilastukikohtana. kun koneet pudottelivat pommeja ihan sen lähistöllekin, Olli hymähtää.

Kesän 1941 lopulla syttynyt Jatkosota näkyi myös Kattajärvellä saksalaisen sotaväen saapuessa Lappiin.

– Saksalaiset kaatoivat metsää, rakensivat teitä ja monenlaisia rakennuksia ja pystyttivät seutukunnalle monenmoisia rakennelmia. Työvoimana he käyttivät sotavankeja ja vetoelukoina muuleja, joita varten rakennetut muulitallit ja vankilakehät olivat sotien jälkeen nähtävillä vielä vuosikymmeniä ennen maatumista. Olli kertoo Matin muistoja.

1925 syntyneenä Matti kuului viimeiseen ikäluokkaan, joka komennettiin kokonaisuudessaan sotaan. Hänelle, 17-vuotiaalle, kutsu isänmaan palvelukseen tuli syyskuussa 1943. Ensin hän astui asevelvollisuuttaan suorittamaan Liminkaan, minkä jälkeen hänet siirrettiin Karhumäelle tarkka-ampujakoulutukseen.

– Koulutukseen kuului liikkua maastossa ja toisinaan sattui myös törmäyksiä vihollisosastoon, kertoi Matti myöhemmin.

Niissä oli mm. kirgiisisotilaita, joiden kyky liikkua maastossa tuli yllätyksenä myös Matin kaltaiselle kokeneelle metsästäjälle.

– Heitä oli aluksi vaikea löytää, kun he niin äkisti katosivat. Sitten todettiin kirgiisien nousseen puiden latvustoihin suojaan!


Neuvostoliiton valtavalta alueelta oli Puna-armeijaan päätynyt lukuisia kansallisuuksia, osoittaa Hiitolan sotavankileirillä otettu kuvakin: rivistä löytyy niin kaukaasialainen, tataari, tsuvash, ukrainalainen, kirgiisi, georgialainen, kasakka, kirgiisi, armenialainen kuin kasanilainen sotilas

Kosketus kuoleman kanssa

Kesäkuussa 1944 Kannas repesi Puna-armeijan aloittaessa pelätyn suurhyökkäyksen koko voimallaan. Täydennyspataljoona 9:ään helmikuussa siirretty Matti oli mukana Tali-Ihantalan tulihelvetissä, missä kuolema oli lähellä monet kerrat.

– Kerran olin kahden esimieheni kanssa metsän reunassa seuraamassa aukean takana etenevää panssarivaunua. Seisoimme vierekkäin, kun havaitsin vaunun tykinpiipun alkavan kääntyä meitä kohti. Ehdin paiskautua maahan, samalla varoituksen muille huutaessani. Tykin pamaus oli niin raju, etten pariin päivään kuullut mitään.

Yhden vihollisen panssarivaunun hyökkäys on tullut Ihantalassa päätökseensä kesällä 1944 (kuva: SA-kuva)

Esimiehet eivät olleet yhtä nopeita… tai onnekkaita. Ammus osui heihin, räjäyttäen heidät kappaleiksi.

– Tilapäistä kuuroutumista lukuun ottamatta Matti säilyi vammoitta, mutta oli ympäriinsä veressä ja esimiestensä jäänteistä ryvettyneenä, Olli kertoo.

Myöhemmällä iällä hän kuuroutui liki kokonaan.

Jatkosodastakin selvittiin, mutta ankarin ehdoin, jotka koettiin syvästi suomalaisten oikeuden- ja kohtuullisuudentajua loukkaavina. Yksi rauhansopimuksen vaatimuksista oli saksalaisten ajaminen maasta ja näiden kalusto luovuttaminen Neuvostoliitolle.

Jo lähtökohtaisesti täysin epärealistiseksi ymmärretystä aikataulusta oli mahdotonta pitää kiinni, minkä seurauksena Neuvostoliitto painosti Suomea aloittamaan sotatoimet entistä liittolaistaan kohtaan. Mikäli Suomi ei tottelisi, tekisi se turhaksi koko sodan: Neuvostoliitto miehittäisi Suomen.

Niin alkoi Lapin Sota. Välirauhansopimus määräsi myös, että Suomen olisi kotiutettava joukkonsa 5.12.1944 mennessä. Palvelukseen jäivät ainoastaan vuosina 1924 ja 1925 syntyneet sekä alle kaksi vuotta vakinaisessa väessä palvelleet.

Jääkäripataljoonan riveihin siirretyn Matin ryhmä kulki Pudasjärven ja Ranuan kautta Rovaniemelle. Eteneminen oli hidasta, sillä perääntyvät saksalaisjoukot olivat räjäyttäneet sillat ja tiet. Suomalaiset saivat pian oppia vaaran vaanivan kirjaimellisesti kaikkialla: jäljellä olevat rakennelmat sekä maasto ojanpenkkoja myöten oli vahvasti miinoitettu.


Tuhottua Rovaniemeä lokakuussa 1944

Lapin tuho

Vastassa oli lohduton näky.

– Rovaniemi oli juuri tuhottu mutta se savusi yhä. Kaikkialla oli hävityksen jälkiä, Matti kertoi.

Saksalaisilta oli jäänyt jälkeen myös muuta tavaraa, kuten säilykkeitä, joita suomalaiset keräsivät innolla reppuihinsa… kunnes ne todettiin suomalaisille vastenmielisiksi vihannessäilykkeiksi ja paiskottiin tienpuoleen, hän paljasti nauraen.

Lyhyen tauon jälkeen eteneminen jatkui koukkausyrityksin kohti pohjoista, kunnes vihdoin saavutettiin Ivalo. Neuvostoliitto ei tyytynyt seuraamaan suomalaisille sanelemaansa sodankäyntiä vain Kremlistä käsin, vaan neuvostojoukot etenivät saksalaisten perässä Suomen puolella Suomussalmelle ja Kuusamoon asti, alati valmiina puuttumaan tilanteeseen parhaaksi katsomallaan tavalla. Koillisesta Suomesta Puna-armeija poistui marraskuussa, ryöstäen lähtiessään vastaan tulevat suomalaiskylät. Petsamoon ja Pohjois-Norjaan kohdistuneen hyökkäykseen osallistuneet neuvostojoukot puolestaan etenivät saksalaisten vetäydyttyä Petsamosta Ivalon tienhaaraan asti, mistä ne poistuivat vasta liki vuosi myöhemmin, seuraavan vuoden syyskuussa.

Myös Ivalossa oli suomalaisjoukkoja vastassa totaalinen tuho (kuva: SA-kuva)

– Sinne (Ivaloon) oli ehtinyt neuvostojoukko ja oli asemissa nykyisen hautausmaan kohdalla. Neuvostojoukot olivat ajaneet Petsamosta saksalaisia takaa ja saksalaiset olivat vetäytyneet kohti Inaria. Ivalokin oli tuhottu.  Venäläiset olivat aikeissa lähteä saksalaisten perään, mutta suomalaisjohtajat saivat neuvoteltua, että nämä palaavat itärajan taakse. Ivalossa luovutettiin saksalaisten jättämiä sotavankeja. Nämä osasivat toivoa, ettei heitä luovutettaisi, sillä he tiesivät mikä heitä odotti, Matti kertoi.

– Matin kertoman mukaan oli säälittävää katsoa, kun hyväkuntoiset venäläissotilaat heittää rätkäyttivät heikkokuntoisia vankeja auton lavan laitaa vasten. Upseerivangin heiton jälkeen auton takaa kuului Naganin laukaus, Olli kommentoi.

Ivalosta matka jatkui Matin kotikontuja kohti Inarin suuntaan.

– Ivalojoen ylittämisen jälkeen Matti näki rukoushuoneen kohdalla pioneerin olevan nostamassa panssarimiinaa purkaakseen ja että siitä lähti rihmat alas. Hän ehti hän huutaa pioneerille varotuksen ja hypätä pyörän päälle, kun kuului valtava räjähdys. Maata ja rapaa lensi, syntyi valtava monttu, mutta pioneerista ei jäänyt jäljelle mitään, Olli muistaa Matin kertoneen.

– Myössäjärven kivikkoista rantaa seuraava tieura oli erittäin tiheästi miinoitettu. Siihen ehti kaatua ja haavoittua moni ja sen vuoksi Matin osasto kieltäytyi etenemästä, ennen kuin miinoitus olisi raivattu. Pioneerit saivatkin räjähtävää tulilankaa käyttäen sen avatuksi ja matka jatkui.

Matin koettelemukset eivät olleet ohi.

Juutuajokea lokakuussa ylittäessään hän putosi hyiseen veteen, missä kastuessaan paleltui niin pahoin, että joutui hoidettavaksi sotasairaalaan. Sieltä päästyä hän odotti Muoniossa kirkon nurkalla kylmässä ja viimassa jatkokuljetusta.

Myös Muonio oli kirkkoa ja kahta rakennusta lukuun ottamatta poltettu. Ja mikäli heidän jälkeensä jättämä hävitys ei saksalaisten suuttumusta suomalaisiin tehnyt tarpeeksi selväksi, olivat he jättäneet terveisensä myös ihan suoraan.

– Tien viereen saksalaiset olivat pystyttäneet ”liikennemerkin”, jossa oli pääkallo ja sääriluut sekä lisäkilpi, jossa luki ”kiitos olemattomasta aseveljeydestä.”

Matti taisteli lähellä Kilpisjärveä punatautisena aina sodan päättymiseen 27.4.1945 saakka.


Vetäytyvien saksalaisten Muonioon jättämä katkera tervehdys suomalaisille kiittää ”olemattomasta aseveljeydestä”, lokakuu 1944

Sodan jälkeen

Sodan jälkeen Matti, nyt 19-vuotias sotaveteraani, sai komennuksen palata suorittamaan Ouluun kesken jäänyttä asevelvollisuuttaan.

Nuorena sotamiehenä

– Aliupseerikoulussa hänen kouluttajakseen sattui eräs ei rintamalla ollut simputtajaluonne, mikä teki koulutusajasta epämukavan. Onneksi koulutuksessa oli myös ”oikeita” upseereita ja tilanne Matin osalta korjaantui, Olli tietää.

Myös tältä ajalta jäi Matille kerrottavaksi monta tarinaa.

– Olin saanut tehtäväksi saatella eräs inarilainen mies päävartioon. Olimme kävelemässä katua, kun meidät ohitti kuorma-auto, jonka lavalla venyi maata laahaten betonirautatankoja. Saatettava juosta kipaisi yllättäen rautoja pitkin ohjaamon takaseinää vasten ja nauraen vilkutti hänelle. Ei auttanut muu kuin jatkaa esikuntaan kertomaan kuinka oli käynyt, Matti hymähti.

Vaan esikunnan portilla odottikin iloinen yllätys: siellähän se saatettava Mattia odotteli.

– Tätä nykyä se mies taitaa asua Kanadassa.

Koulutuksen jälkeen Matti sai komennuksen erikoisosastoon, joka sai muutaman kerran pakata konepistoolin reppuun ja matkustaa sellaiselle paikkakunnalle, jossa oli odotettavissa mellakka. Yhtään kertaa komennetut eivät kuitenkaan joutuneet tositilanteeseen, sillä heidän tulonsa paikkakunnalle oli havaittu, Olli kertoo.


Tositoimissa eivät erikoisjoukot joutuneet konepistoolejaan onneksi koskaan käyttämään (kuvituskuva: SA-kuva)

Väsymätön veteraanityöläinen

Siviiliin pääsyn jälkeen Matti toimi vuosikausia Ivalon paliskunnan poroisäntänä, missä tehtävissä tuli käyneeksi maatalousministeriössäkin selvittämässä poropaliskuntien toimintaa.

– Presidentti Kekkonenkin kyseli yksityiskohtia ja kiitteli hyvästä selvityksestä, Matti myhäili.

Poroisännälle kuului myös Raja-Joosepin – Virtaniemen välisen rajavyöhykettä seuraavan esteaidan kunnon seuranta.

– Eräässä maastokohdassa hänet tuli tuntemaan alueella asustanut karhu, joka todennäköisesti seurasi kauempaa korjuutyötä, sillä seuraavina kertoina tämä ikään kuin kiusalla isonteli kulkuaukkoaan ja heitteli raskaat aitapuut yhä kauemmas, Olli nauraa.

Lauri Olli (vas.) ja Matti Huru laskemassa Inari-Ivalo Sotaveteraanit ry:n seppelettä Laanilan partisaani-iskun 75-muistotilaisuudessa heinäkuussa 2021 (kuva: Inarilainen-lehti)

Matti toimi myös lukuisissa luottamustehtävissä veteraanityötä myöten, mm. Lapin Sotaveteraanipiirin hallituksessa ja Sotaveteraaniliiton valtuuskunnassa. Etelän ihmisiltä helposti unohtuu, kuinka pitkiä välimatkat Lapissa ovatkaan: pelkästään piirin kokouksiin oli Matilla yli 300 kilometrin matka suuntaansa, mikä iän karttuessa alkoi rasittaa jo liikaakin.

Veteraanityö ja veteraanisukupolven perinteen vaaliminen olivat Matille tärkeitä: hän toimi veteraanikuntoutustoimikunnassa, kävi puhumassa uusille varusmiessukupolville kutsunnoissa ja oli usein myös mukana veteraanikeräyksessä, varusmiehiä autollaan kuljettaen. Hänet oli palkittu liiton ansioristillä.

Mattia jäi suuren tuttavajoukon lisäksi kaipaamaan vaimo, kaksi tytärtä ja kaksi poikaa perheineen.

Muistotilaisuudessa häntä kunnioitettiin kukkavihkoin, Ivalon Laulumiesten esittämää Veteraanin iltahuutoa kuunnellen. Hänen arkulleen laskettiin sinivalkoisin nauhoin varustettu havuseppele, Olli kertoo.

– Sen saatesanoissa Mattia kiitettiin henkensä ja terveytensä uhalla isänmaan eteen tehdystä työstä ja toivotettiin Kaikkivaltiaan siunausta viimeiselle matkalle.

Ja näihin kiitoksiin yhdymme mekin.

Jaa kirjoitus:

5.11.2021 ”Kaatui vapaaehtoisena Suomen puolesta” – 6.11.1941 kaatunut Lars Söderhielm on ruotsalaisuuden päivän todellisia sankareita

Kustaa II Aadolf oli Ruotsin kuningas 1611-1632 (kuva: Wikipedia)

Tänään vietetään Suomessa ruotsalaisuuden päivää. Päivää vietetään Ruotsin kuninkaan Kustaa II Aadolfin kaatumispäivänä Lützenin taistelussa vuonna 1632.

Tänään, tasan 80 vuotta sitten, kaatui myös eräs toinen ruotsalainen. Ja hän, toisin kuin virallinen juhlakalu, kaatui Suomen puolesta.

Suomen 1939-1945- sodissa Suomen rinnalla palveli tuhansittain ulkomaalaisia vapaaehtoisia; ihmisiä, jotka olivat valmiita antamaan vaikka henkensä maan puolesta, joka ei ollut heidän. Ja moni antoikin.

Yksi heistä oli 25-vuotias Lars Söderhielm.


Kirkonkirjat kertovat Lars Söderhielmin muuttaneen Faluniin kesäkuussa 1938 (Ruotsin arkistot)

Teit’ isäin kulkemaan

Söderhielmien sukuvaakuna (kuva: Riddarhuset)

Rintamalla kaikki ovat veljiä ja kaikkia, taustasta riippumatta, yhdistää sama tehtävä. Ihan tavanomaisimmasta päästä ei Larsin tausta tosin ollut, mistä kertoo se, että hänen kuolinilmoituksensa julkaistiin Arte et Marte Årsskrift- aateliskalenterissa vuonna 1943. Hänen lisäkseen rintamalle on lähtenyt kymmeniä muitakin ruotsalaisten aatelissukujen edustajia, tulevista kreiveistä lähtien.

Kuoleman edessä kaikki ovat kuitenkin tasa-arvoisia.

Lars syntyi Sixteniksi kutsutun George Sixten Mauritzin ja Stinana tunnetun Erestine Sonja Élisabeth Söderhielmin toiseksi vanhimpana lapsena. Isä-Sixtenille Larsin syntymä oli erityisen tervetullut, sillä tämä jäi nelilapsisen sisaruskatraan ainoaksi pojaksi.

Eksjössä Jönköpingin lähellä syntyneeseen ja kasvaneeseen Larsiin kohdistuvat odotukset olivat siis melkoiset: suvun maineikas nimihän jatkuisi hänessä ja hänen lapsissaan.

Joita ei kuitenkaan koskaan ehtisi tulla.


Larsin sukupuu, hänen isänsä kuvassa merkittynä punaisella (kuva: Riddarhuset)

Söderhielmien suku oli täynnä sotilaita: siten oli maataan palvellut niin isä-Sixten kuin hänen isänsä Axel, tämän isä Johan ja hänen isänsä Per ennen häntä. Samoissa kunniakkaissa jalanjäljissä seurasi myös Lars, joka upseeriopintojaan varten muutti Tukholmaan, jossa suoritti upseerikokeensa huhtikuussa 1938. Muutama viikko myöhemmin 21-vuotias vänrikki aloitti palveluksensa Falunissa pääpaikkaansa pitävässä Taalainmaan rykmentissä.


Taalainmaan rykmentin kasarmialuetta 1920-luvulla (kuva: Dalregementetsmuseer)

Perinteet velvoittavat

Larsin suvun lailla ulottuivat hänen uuden rykmenttinsä kunniakkaat perinteet 1600-luvulle saakka. Ensimmäinen taistelu, johon rykmentti oli osallistunut, oli Lützenissa vuonna 1632 käyty taistelu, yksi koko Ruotsin ja Saksalaisroomalaisen keisarikunnan välillä käydyn kolmekymmenvuotisen sodan ratkaisevimmista.

Se sama, jossa kuningas Kustaa II Aadolfkin kuoli.

”Uhrata elämänsä hallitsijalleen ja suvulleen, on niin Jumalan kuin ihmisen tahto. Siksi olkaamme urheita, sinisissä puvuissa”, lauletaan rykmentin marssissa. Ja sitä rykmentin kasvatti Söderhielm oli, aivan liian varhain koittaneeseen loppuunsa saakka.


Larsin Suomesta saama kesäpusakka (vas.) sekä hänen Ruotsista tuomansa asetakki ovat molemmat nyt Ruotsin Armeijamuseon kokoelmissa (kuva: Armémuseum)

Myös Ruotsissa oli vuoden 1939 aikana seurattu koko ajan vain huolestuneempana maailmanpolitiikan myllerryksiä. Marraskuussa siihen tempaistiin vastoin tahtoaan myös itänaapuri Suomi. Pienen maan kohtalo huoletti ruotsalaisia monestakin syystä. Paitsi, että Neuvostoliiton hyökkäys koettiin epäreiluna, oli taustalla myös itsekkäämmät syyt. Jos Suomi kaatuisi… olisiko Ruotsi vuorossa seuraavana? Naapurina olisi idän karhu joka tapauksessa huomattavasti arvaamattomampi ja epämieluisempi kuin suomalaiset leijonat.

Ruotsalaisten auttamishalu heräsi välittömästi. Maahan syntyi erilaisia komiteoita keräämään apua ja lahjoituksia suomalaisille; työpaikoilla, yritysmaailmassa ja järjestöissä organisoitiin keräyksiä naapurikansan avuksi. Osa koki vieläkin henkilökohtaisemman kutsun.

Vuoden loppua kohden alettiin ympäri maata avata värväystoimistoja, jotka täyttyivät vapaaehtoiseksi ilmoittautuvista ruotsalaismiehistä. Kaikkiaan heitä saapui Ruotsista yli 8200.


Vapaaehtoisia Blasieholmgatanin värväystoimistossa

Uusi sota, uudet haasteet

Talvisodan ihmeenä Suomen onnistui säilyttää itsenäisyytensä ja niin Suomessa kuin Ruotsissa saatiin hetkeksi hengähtää. Kun toukokuun ensimmäisenä päivänä Suomessa juhlistettiin vappua, nostettiin maljoja myös Ruotsissa, sillä Lars oli juuri ylennetty luutnantiksi.

Kauaa ei rauhaa kestänyt ja jo seuraavana kesänä Suomi oli taas sodassa vanhaa vihollistaan vastaan. Tällä kertaa Suomi ei enää kuitenkaan ollut taistossaan yksin. Sen liittolaisuus Saksan kanssa teki tilanteen hankalammaksi myös heidän kannaltaan, jotka vielä edellisessä sodassa eivät olisi miettinyt hetkeäkään vapaaehtoiseksi ilmoittautumista. Nyt tilanne oli toinen. Ruotsilla oli paineita pitää kiinni puolueettomuudestaan, muut Pohjoismaat olivat jo joutuneet Saksan miehittämiksi.

Halukkaita kuitenkin löytyi ja he saivat taakseen myös Ruotsin hallituksen tuen.

Asiaa varten perustettiin Suomen vapaaehtoistoimisto, Frivilligbyrån för Finland, jonne ilmoittautuneista 2800 ruotsalaismiehestä runsas 1000 valittiin Suomeen lähetettävään vapaaehtoisjoukkoon. Yksi heistä oli pian 25-vuotispäiväänsä viettävä luutnantti Söderhielm.

Ensimmäiset ruotsalaisvapaaehtoisten ryhmät saapuivat Hangon rintamalle 24.7.1941. Muutama viikko myöhemmin heidän määränsä ylitti 800 ja heistä muodostettiin oma yksikkönsä: Svenska Frivilligbataljonen (SFB).


Ruotsalaisvapaaehtoisia kävi Hangossa tervehtimässä itse kruunuprinssi Kustaa Aadolfin

Elokuun 17. päivä Lars vannoo aseveljiensä mukana sotilasvalan uusille esimiehilleen. Hän on nyt Suomen armeijan sotilas, mistä merkkinä hän on saanut kannettavakseen Suomen armeijan kesäpusakan sekä Suomen armeijan suikan. Nuoren upseerin matkassa kulkee kuitenkin myös pala hänen vanhaa rykmenttiään: hänen Taalainmaan rykmentin napein varustettu ruotsalainen asetakkinsa on muokattu suomalaista vastaavaksi luutnantin vihrein kauluslaatoin ja olkapäihin kiinnitetyin jalkaväen tunnuksin. Hänen vyötäröään kiertää Ruotsista tuotu komentovyö, jonka sisäpintaan on kirjoitettu hänen nimensä sekä Taalainmaan rykmentin tunnus I 13.

Se sama vyö hänellä on päällään, kun hän alle kolme kuukautta myöhemmin kaatuu.


Larsin vyö on lahjoitettu Ruotsin Armeijamuseon kokoelmiin (kuva: Armémuseum)

Ruotsalaisten rooli Hangon puolustamisessa

Suomalaiselle tykistörykmentille alistettu ruotsalaispataljoona otti merkittävän roolin Hangon rintaman puolustuksessa. Heidän tulonsa ansiosta 17. Divisioona pystyttiin vetämään pois Hangosta ja siirtämään Itä-Karjalaan Syvärille.

Larsille ja hänen kollegoilleen seurustelu uusien aseveljien kanssa sujui vaivattomasti, sillä heidän lisäkseen Hankoniemen puolustus nojasi vahvasti suomenruotsalaisista muodostettuihin joukko-osastoihin.

Kuukauden rintamapalvelun jälkeen Larsin pataljoona vedettiin 18.9. reserviin rintaman taakse Källvikeniin ja Skogbyhyn, mistä se palasi ottamaan jälleen rintamavastuun 6.10.

Ruotsalaisvapaaehtoisten sota kestäisi joulukuun puoleenväliin saakka, jolloin Hangon valtauksen jälkeen suurin osa heistä kotiutetaan. Osa tosin haluaa jatkaa taistoa Suomen puolesta, jolloin heistä muodostetaan suomenruotsalaiseen Tykistörykmentti 13:een kuuluva Svenska Frivilligkompaniet. Komppanian tie vie ensin Syvärijoelle ja kesällä 1944 Tali-Ihantalaan.

Larsilla on elämää jäljellä tasan kuukausi.


Lars Söderhielm oli kaatuessaan vain 25 (kuva: Alvar Svensson)

Larsilla on rintamalla mukanaan oma kameransa, jolla hän näitä poikkeuksellisia aikoja ikuistaa. Filmiä hän ei tosin koskaan ehdi kehittää, ja se palautetaan aikanaan vapaaehtoispataljoonaan sankarivainajan muun omaisuuden mukana.

Hänet tunnetaan poikamaisuudestaan ja lämmintä ironiaa karttamattomasta huumoristaan, mutta ennen kaikkea hän on vastuunsa ja häneen kohdistuvat odotukset tiedostava sotilas.

”Synnynnäinen upseeri. Sotilas sanan parhaassa merkityksessä”, hänen toverinsa kuvailevat häntä Ruotsin vapaaehtoisten yhdityksen Svenska frivilliga i Finland 1939-1944- teoksessa.

”Luontainen johtaja, jolla oli hyvä suhde miehiinsä.”


Larsin kuvat on koottu Ruotsin Armeijamuseon kokoelmista löytyvään albumiin (kuva: Armémuseum)

Uhrauksista suurin

Marraskuun 6. päivänä herätään Ruotsissa Gustav Adolfin päivän viettoon, konditorioiden vitriinien pullistellessa mitä herkullisemman näköisiä tätä päivää varten valmistettuja nimikkoleivoksia.

Hangossa tunnelmat eivät ole aivan yhtä hilpeät, joskaan ei päivä jää huomioimatta täälläkään: siitä pitää huolen Helsingin suomenruotsalaismiehistä muodostettu Jalkaväkirykmentti 55.  Pidetään puhe, lisäksi on yhteislaulua. Tottakai.

Iltapäivästä on Bunkerblomman- kanttiinissa vielä pieni juhlakin, johon pääsee 20 miestä joka yksiköstä. Ruotsalaisten juhlafiilis on siinä vaiheessa jo tiessään.


Bunkerblomman oli suomalaislottien Harparskogissa pitämä kanttiini

Marraskuinen torstaiaamu on valjennut pilvisenä. Lämpötila on juuri ja juuri plussan puolella. Ensilumi on ehtinyt tulla jo Hankoonkin, toistaiseksi sitä on tosin vain muutaman sentin verran. Huomenna sitä tulisikin urakalla: melkein 20 senttiä.

”Kaatui luutnanttinsa rinnalla”, lukee Gertin isän Larsin hautajaisten yhteydessä lahjoittamassa kuvassa (kuva: Armémuseum)

Vapaaehtoispataljoonan 1. komppaniassa suunnitellaan seuraavaksi yöksi partioreissua. Sitä johtaisi komppanian 1. joukkueenjohtaja, luutnantti Lars Söderhielm.

Hän päättää kuitenkin, että aamupäivästä – kirkkaassa päivänvalossa siis – tehtäisiin joukkueen asemapaikan edessä sijaitsevalla ei-kenenkään-maalla hieman etukäteistiedustelua. Tämän tehtävän hän ottaa hoitaakseen itse. Mukaansa hän ottaa kakkosmiehensä, vänrikki Gert Hellikerin, 25.

Luonteeltaan hyvin samankaltainen parivaljakko tulee erinomaisesti toimeen keskenään. Luottamus ja arvostus on molemminpuolista, ja he ovat jo yhdessä selvinneet muutamastakin kiperästä tilanteesta. Tänään heitä tähän saakka suojellut onni kuitenkin loppuu.

Pian tiedustelureissun alettua vihollinen havaitsee heidät ja miehet joutuvat sarjatulituksen kohteeksi. Helliker haavoittuu. Ei kuitenkaan niin pahasti, etteikö hän siitä selviäisi, on kaksikon pikainen tilannearvio.

He yrittävät päästä takaisin omien linjojen taakse, mutta vihollisen puolelta maasto näyttäytyy erilaisena kuin ”omalta puolelta”, eikä paluu enää 50 metrin päässä odottaviin omiin asemiin suju yhtä nopeasti kuin pitäisi. Sen sijaan he päätyvät omalle miinakentälle. Ainakin yksi, mahdollisesti kaksi, niistä räjähtää.

Söderhielm kuolee välittömästi, Helliker haavoittuu. Tällä kertaa jo paljon vakavammin. Hänet saadaan tuotua omien puolelle, mutta myöhemmin samana päivänä hän menehtyy vammoihinsa.


Larsilla oli kaatuessaan vyöllään Fiskarsin veitsi, jossa on nähtävissä miinan räjähdykset vauriot (kuva: Armémuseum)

Uutinen pidetyn joukkueenjohtajan kuolemasta otetaan vastaan raskaasti.

”Hän oli erinomaisen hyvä mies, joka piti meistä huolen”, suree yksi hänen tovereistaan kirjoittamassaan kirjeessä.

”Saamme varmaankin uuden joukkueenjohtajan, mutta sen uuden tulee olemaan vaikeaa täyttää Söderhielmin paikka”, kirjoittaa toinen.

Ryhmänjohtaja Sven Hyltén-Cavallius kirjoittaa omassa kirjeessään päivän olleen synkkä.

”Pidimme kaikki hänestä, ja vasta nyt, kun hän on poissa, huomaamme kuinka paljon me hänestä pidimmekään. On se vain niin kummallista, että toisena minuuttina tapaa terveen ja iloisen miehen ja seuraavana hän on poissa. Muutaman tunnin kuluttua hänet on jo korvattu toisella, ja elämä jatkuu, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tosin sellaistahan sota on, emme voi odottaa mitään muutakaan.” 


Larsin muistokirjoitus julkaistiin Ruotsin aatelisten vuosikirjassa (kuva: Pontus Ragnö/ Riddarhuset)

Yhdeksän päivää myöhemmin Lars tuhkataan Hietaniemen krematoriossa. 25.11. hänen uurnansa lasketaan Säterin kirkkomaahan Söderhielmien sukuhautaan, johon perhe on aiemmin keväällä haudannut perheen äidin.

Haudalta löytyvään kivilaattaan kaiverretaan yksinkertainen lause, joka pitää sisällään maailman suurimman uhrauksen.

”Kaatui vapaaehtoisena Suomen puolesta.”


Söderhielmien sukuhauta löytyy Säterin kirkkomaalta hautapaikasta A7677 (kuva: Kristofer Sjögren)

Larsin kaatumista kunnioittava muistokivi sukuhaudalla (kuva: Kristofer Sjögren)

Sivultamme löydät myös toisen vapaaehtoisena kaatuneen pohjoismaisen sankarivainajan tarinan, joka on yhtä yllättävä kuin koskettavakin!

Jaa kirjoitus:

3.11.2021 Lotta Hilppa Lampisen ja korpraali Sulo Hostilan rakkaustarinaa ei olisi syttynyt ilman sotaa

Talvisota ja sitä seuranneet Jatkosota ja Lapin sota merkitsivät lukemattomille suomalaisille jäähyväisiä ja eroa, joillekin iäksi. Sota kuitenkin myös saattoi yhteen ihmisiä, jotka olisivat tuskin koskaan tavanneet, kuten nokialaisen Marjut Lindströmin vanhemmat, joiden rakkaustarinan hän tässä kertoo.


Marjut Lindström on kotkalaissyntyinen opettaja ja kirjailija
(kuva: Lector kustannus)

Talvisodan syttyessä äitini kävi Mikkelin tyttölyseota ja isäni oli työssä Ahlströmin Karhulan tehtaalla. Isä kutsuttiin asepalvelukseen sodan päätyttyä, ja kesällä 1941 hänet siirrettiin Mikkeliin Päämajan lääkintämieheksi. Kadun toisella puolella oli marsalkka Mannerheimin johtama Suomen armeijan komentokeskus. Vastapäisessä rakennuksessa majaili myös Päämajassa yhteysupseerina toimiva saksalainen jalkaväenkenraali Waldemar Erfurth.


Niin ylipäällikkö Mannerheim kuin Saksan armeijan yhteysupseeri Erfurth olivat Mikkelissä tuttu näky (kuva. SA-kuva)

Koti, uskonto ja isänmaa

Hilppa Hostila toimi Jatkosodassa viestintälottana Päämajan viestikeskus Lokissa (kuva: Lotta Svärd Lottagalleria)

Sodan sytyttyä äitini oli liittynyt Lotta Svärd- järjestöön. Lotat jaettiin ns. toimenlottiin ja huoltolottiin. Toimenlotan piti olla terve, käytännöllinen ja elämäntavoiltaan moitteeton. Lottalupauksessaan äitini lupautui puolustamaan kotia, uskontoa ja isänmaata. Tämän jälkeen hän sai oikeuden pukeutua harmaaseen, puuvillaiseen lottapukuun.

Äitini toimi lottajärjestön toimisto- ja viestijaostossa, joka oli muonitusjaoston jälkeen toiseksi suurin jaosto. Hän toimi radistina ja välitti puheluita Päämajan Suur-Saimaan Suojeluskuntapiirin puhelinkeskuksessa Naisvuoren uumenissa. Työ edellytti pikkutarkkaa teknistä osaamista. Koulutuksen hän oli saanut lottaopistossa ja se oli kestänyt pari kuukautta. Viestintälotille usein kuuluvia säähavaintotehtäviä hän ei hoitanut.

Vapaa-aikanaan äitini kävi muiden lottien kanssa katsomassa Mikkelissä oleskelevien saksalaisten ja suomalaisten sotilaiden välisiä urheilukilpailuja. Päämajan joukkueen ja saksalaisten sotilaiden väliset jalkapallo-ottelut olivat kaupungissa suurtapaus, jotka keräsivät aina monituhatpäisen katsomon. Kielimuurin johdosta saksalaisten kanssa ei kuitenkaan muuten oltu kovinkaan paljon tekemisissä.

Näissä jalkapallo-otteluissa kunnostautui erityisesti eräs nopeakinttuinen, hauskannäköinen nuori suomalaiskorpraali, josta neljä vuotta myöhemmin tuli isäni. Urheilu oli ollut lapsesta asti hänen suuri rakkautensa. Hänen tavoitteenaan oli ollut päästä painissa Suomen edustajaksi vuoden 1940 Helsingin olympiakisoihin, joita ei kuitenkaan sodan johdosta voitu järjestää.

Isä jatkoi painiharrastustaan paitsi rintamalla, myös sodan jälkeen. Uran kirkkaimmaksi hetkeksi nousi hänen 1945 voittamansa Suomen mestaruus.


Heinäkuussa 1943 kersantti Hostilasta tuli Äänislinnassa Itä-Karjalan painimestari peräti 20 000 hengen yleisön seuratessa kisoja (kuva: Marjut Lindströmin arkisto)

Seurustelua sodan varjossa

Marjut Lindströmin vanhempien rakkaustarina syttyi sodan varjossa (kuva: Marjut Lindströmin arkisto)

Eräänä päivänä isäni ollessa lääkärin vastaanotolla päivystäjänä puhelin soi. Langan toisessa päässä oli miellyttävä-ääninen nuori nainen, jonka kanssa hän sopi tapaamisen Maaherrankadulle. Siellä isääni odotti kaunis, tumma, ruskeasilmäinen nainen, joka oli lottien virkapuvun sijaan pukeutunut tyylikkäästi pitkään kapeaan takkiin ja narukenkiin. Nuoret kävelivät yhdessä vesitornin maisemissa ja kaupungin metsäisillä harjuilla, jossa äitini Hilpan nimi kaiverrettiin koivun kuoreen.

Tapaamisia jatkettiin ja pian kaikki vapaa-aika vietettiin yhdessä. Tapaamisvaihtoehtoja ei sodan johdosta ollut kovin monia. Elokuvia sai tosin näyttää sotatoimialueen ulkopuolella, mutta tanssiminen oli rikos. Lotta Svärd- järjestön piirissä tuotiin esiin ajatus, että oli sankarivainajien muistoa häpäisevää tanssia aikana, jolloin miehiä kaatuu rintamalla ja kansakunta taistelee elämänsä oikeutuksesta.

Radiossa soitettiin tuolloin paljon saksalaista musiikkia, kuten Lili Marlene-nimisenä suuren suosion saavuttanutta ”Das Mädchen unter der Laterne”- kappaletta, jonka Georg Malmsten pian levytti suomeksi nimellä ”Liisa pien”.  Laulun sanat kuvaavat myös omien vanhempieni Mikkelissä alkanutta yhteistä tarinaa ja komeaääninen isäni hyräili sitä paljon myös sodan jälkeen.

”Kasarmimme eessä suuri portti on,

mi´ illan pimetessä jää lyhdyn valohon.

Sen eessä jälleen kohdataan

ja lyhdyn alla haastellaan

kuin ennen Liisa pien…”

Tunteensa avoimesti näyttävä isäni kirjoitti myöhemmin, että nyt alkoi totuttautuminen ainutlaatuiseen ystävyyteen ja syvenevään rakkauteen. Tunne oli hämmentävä, mutta tuntui hyvältä. Juureton elämä oli viimein saanut kiintopisteen.

”Huomas kaikki heti meitä katsoissaan,

et` lempi yhteen veti, kun yks` jäi varjo vaan.

Sen nähdä kaikki kyllä saa,

jos lyhdyn alla rakastaa,

sun kanssas` Liisa pien…”



Uskoa, toivoa ja rakkautta

Parin seurusteluvuoden jälkeen isä komennettiin rintamalle. Turvallinen virka-aika vaihtui etulinjan epävarmuuteen, Päämajan muonituslottien ruoka rintaman soppatykkeihin. Kenttäpostin toimittamat morsiamen kirjeet kertoivat kotirintaman pienistä murheista. Pyykki oli päässyt homehtumaan, koska sitä ei saanut ripustaa kuivumaan – valkoisena yön pimeydessä heiluvat lakanat kun olisivat paljastaneet asutuskohteiden sijainnin vihollisen pommikoneille.

Elämä rintamalla oli ympärivuorokautista varuillaanoloa, kranaatinheitinten ja piiskatykkien jatkuvaa häirintää, vihollisen tarkka-ampujien ja vanginsieppauspartioiden varomista, pommituksia, partiointia ja työpalvelua.  Kuolema oli jokapäiväinen vieras. Lääkintälotat hoitivat rintamalla sankarivainajat arkkuihin ommeltuaan heille arkkuvaatteet ja lähettivät arkut kotikyliin. Kun venäläisten suurhyökkäys kesällä 1944 alkoi, repesi Karjalan kannaksella sellaisella voimalla, että se kuultiin satojen kilometrien päähän Mikkeliin saakka.

Vakava haavoittuminen heinäkuussa 1944 vetikin nuoren sotilaan mietteliääksi. Entä jos elämä jäisikin tähän – vain 24 ikävuoteen?

”Askeleesi tiellä, kauniin käyntis´ myös,

ne tuntee lyhty siellä, mi jälleen loistaa yös`,

jos en mä enää palaa lain,

en lyhdyn alla seiso ain´

sun kanssas` Liisa pien”

Lääkintälotat auttoivat haavoittuneen sotilaan kuljetuksessa ja hoitivat häntä sairaanhoitajien apuna ensin kenttä- ja sitten sotasairaalassa. Morsiamen kirjeet kotoa kertoivat nyt jatkuvista ilmahälytyksistä, jolloin juostiin pommisuojaan. Kirjeet lievensivät kaipuuta ja vahvistivat elämänuskoa. Vammoista toipuminen edistyi hitaasti eikä toipilasta enää lähetetty takaisin rintamalle, vaan upseerikouluun Niinisaloon.

”Kaikki sumuun häipyy, maa ja taivaskin.

Huulillasi välkkyy nimi, rakkahin.

Luokses mä unelmissaan saan,

taas lyhdyn alla kohdataan

kuin ennen Liisa pien`…”

Häitä vietettiin Mikkelissä syyskuussa 1944 (kuva: Marjut Lindströmin arkisto)

Syyskuun 3. päivänä 1944 kaikui rakastavaisten mielissä ja Mikkelin tuomiokirkon holveissa Liisa pien- melodian sijaan häämarssi, kun kolmen päivän vihkilomalle päästetty korpraali sai lottansa.

Morsian oli pukeutunut pitkään valkoiseen pukuun ja maahan asti ulottuvaa huntua kannatteli myrttikruunu.

Hääjuhlaa vietettiin morsiamen kotona Tenholankadulla Lampisen isossa talossa, jonka ikkunoista oltiin jo alettu poistaa suojia. Säännöstelyn johdosta kahvia oli ollut vaikea saada, mutta sitä oli hartaasti säästetty tätä erityistilaisuutta varten ja pannukaupalla sitä sitten juotiinkin.

Salissa pyörähdeltiin gramofonin säestyksellä, koska julkinen tanssikielto oli voimassa. Häitä seuraavana aamuna radio kertoi rintamilla solmitusta aselevosta.

Parempaa häälahjaa ei pariskunta olisi 58 vuotta kestäneelle yhteiselle matkalleen saadakaan!


Uutiset aselevosta otettiin ilolla vastaan niin sota- kuin kotirintamalla

Kauan odotettu kunnianpalautus

Sotien jälkeisessä tilanteessa moni hävitti lottapukunsa. Tätä nykyä ne ovat haluttuja aarteita, joita on toisinaan myynnissä huutokauppakamareissakin (kuva: Hagelstam)

Aselepo ei vaikuttanut välittömästi lottien toimintaan, ja äidin työ jatkui puhelinkeskuksessa. Kenttälotat pysyivät palvelupaikoissaan ja kotialueen lotat keskittyivät siirtoväen ja sotainvalidien auttamiseen. Moskovassa solmitun rauhan ehdot saivat kuitenkin miettimään, miten rakkaalle järjestölle kävisi.

Välirauhansopimuksen 21 artiklan mukaan Suomen oli nimittäin lakkautettava ”fascisminluonteiset poliittiset, sotilaalliset ja sotilasluonteiset järjestöt.” Suomeen sijoitettu Valvontakomissio, jota Neuvostoliitto johti, vaati myös lottajärjestön lakkauttamista, minkä Suomen hallitus joutui tekemään marraskuussa 1944. Murheellisena myös äitini poltti lottapukunsa ja hävitti lottamerkkinsä. Läheinen, ystävien muodostama piiri hajosi, mutta vieläkin pahempaa oli edessä.

Lotat olivat sodan konservatiivisessa ja uskonnollisen paatoksen ilmapiirissä edustaneet sota-ajan naisihannetta: korkeaa moraalia, siveyttä ja isänmaallisuutta. Sodan jälkeen suhtautuminen lottiin muuttui kuitenkin kielteiseksi. Niin Paavo Rintalan jo ilmestyessään kohua ja pahennusta aiheuttanut Sissiluutnantti kuin osaltaan myös Väinö Linnan Tuntematon Sotilas kuvasivat lottia varsin halventavassa ja kevytkenkäisessä valossa, mutta todellisuudessa mitään todenperäisyyttä ei tälle loanheitolle ollut.

Naisiin kohdistuva moraalikoodisto on aina ollut miehiä ankarampi, mutta nyt kysymys ei ollut moraalista, vaan politiikasta. Vasemmistolainen kulttuuri-ilmapiiri juurrutti Suomeen pitkään kestäneen halveksunnan ilmapiirin, missä moni lotta meni hautaan kertomatta koskaan jälkeläisilleenkään kuuluneensa Suomen maanpuolustuksen tukipilariin, joka kerran oli maailman suurin vapaaehtoinen naisten maanpuolustusjärjestö.


Lotta Svärdin 70-vuotisjuhlaa vietettiin näkyvästi Finlandia-talossa vuonna 1991 (kuva: Lottamuseo)

Kunnianpalautustaan lotat saivat odottaa vuoteen 1991, jolloin Finlandia-talossa järjestetyssä Lotta Svärdin 70-vuotisjuhlassa pääministeri Esko Aho tunnusti juhlapuheessaan sen, mikä äitini ja sadat tuhannet muut sodan kokeneet jo tiesivätkin: lottien työn korvaamattoman merkityksen isänmaalle.



Lotta Svärd 100- vuotisjuhlavuosi on näkyvästi esillä myös Sotaveteraaniliiton viestinnässä ja Lotta Svärd- järjestöä eri teemojen kautta käsitteleviä artikkeleita julkaistaan vuoden aikana niin nettisivuillamme kuin Kenttäpostia-lehdessämme.


PS. Älä unohda lukea sarjassa aiemmin ilmestyneitä kirjoituksia!

Jaa kirjoitus:

2.11.2021 Miehikkälän Salpalinjamuseon tämänvuotinen Salpaseminaari yllättää: ohjelmassa maastoretki rajavyöhykkeelle Muurikkalan 80 vuoden takaisille taistelupaikoille

Miehikkälän Salpalinja-museon ja Muurikkalan kyläyhdistyksen järjestämässä Salpaseminaarissa sukelletaan lauantaina 20.11.2021 Jatkosodan tapahtumiin Miehikkälän Muurikkalassa ja Salpalinjalla. Vuotuisen seminaarin ohjelma tänä vuonna ihan poikkeuksellisen mielenkiintoinen: historiaa päästään haistelemaan nimittäin ihan paikan päälle!



Päivän ohjelma käynnistyy kokoontumisella Salpalinja-museolla klo 8.30, josta lähdetään yhteiskuljetuksella kohti Muurikkalan kylää ja osin rajavyöhykkeellä sijaitsevaa Muurikkalan taistelupaikkaa.

Muurikkalan taistelut käytiin 80 vuotta sitten jatkosodan alussa 31.7.-22.8.1941, neuvostojoukkojen ja suomalaisten tehdessä puolin ja toisin tiedusteluhyökkäyksiä toistensa asemiin. Maastoretken aikan kuullaan ajankohdan sotilaallisesta tilanteesta kaakkoisella rajalla, tutustutaan maastossa autenttisii suomalaisten ja neuvostojoukkojen asemiin sekä vanhaan, rajan yli Säkkijärvelle johtavaan Viipurintiehen.

Maastoretken aikana lasketaan myös kukat Jalkaväkirykmentti 24:n kaatuneiden muistoa kunnioittavalle muistomerkille.


Muurikkalan muistomerkki paljastettiin vuonna 1969 (kuva: Willimiehen jäljillä)

Muurikkalassa oppaana toimivat Atte Enwald ja Kristiina Pesola Salpalinamuseolta sekä Muurikkalan kyläyhdistyksen edustajat Ari Vainio, Hannu Lavonen ja Terttu Ravi.

Maastoretkellä liikutaan muutamia kilometrejä helppokulkuisessa metsäisessä maastossa ja hiekkateillä – kannattaa siis pukeutua sään ja mukaisesti! Lisäksi, koska ollaan liikkeellä rajavyöhykealueella, täytyy jokaisella olla maastossa mukanaan voimassa oleva henkilöllisyystodistus.

Maastosta palataan Salpalinja-museolle, jossa päivän ohjelman sisältyvän lounaan jälkeen klo 14 Ari Vainio syventää maastoretken antia luennossaan ”Kesän 1941 taistelut Muurikkalan seudulla – kaksi kuukautta asemasotaa rajan pinnassa”.


Salpalinjan linnoitusketjua alettiin rakentaa heti Talvisodan päätyttyä

Päivän päättää FM Atte Enwaldin luento, jossa käsitellään Salpalinjan linnoittamista Kaakkois-Suomessa 1944 Kannaksen suurhyökkäyksen varjossa. Pääpainopiste on Miehikkälän ja sen lähialueiden linnoittamisessa ja joukkojen ryhmityksissä.

Maastoretkeen ja seminaariin osallistumisen edellyttämän ryhmärajavyöhykeluvan hakemiseksi ja ruokailujen järjestämiseksi ennakkoilmoittautumiset tarvitaan 10.12.2021 klo 12 mennessä puh. 044 383 5091 tai  salpamuseo@miehikkala.fi.


Muurikkalan taistelut käytiin heinä-elokuussa 1941

Jaa kirjoitus:

2.11.2021 Kolmen sodan veteraani Matti Kauppinen halusi suojella lapsiaan kaikelta sotaan liittyvältä: ”teidän ei tarvitse Tuntematonta Sotilasta nähdä”

2. Jääkäriprikaati perustettiin kesäkuussa 1941 Vieremällä Iisalmen suojeluskuntapiirin ja Sisä-Suomen suojeluskuntapiirien alueiden miehistä.

– Isäni Matti Kauppinen oli viimeinen vieremäläisveterani, joka oli mukana prikaatin koko sotataipaleella Vieremältä Ilomantsiin ja edelleen Karhumäelle ja Stalinin Kanavalle asti, kertoo Matin sotapolkua tuleville sukupolvillekin niin paperille kuin videolle dokumentoinut poikansa Jukka.

Matin oma sotatie oli alkanut kuitenkin jo kauan tuota ennen: 1918 syntyneenä oli hän niitä miehiä, joiden sotapolku kesti kaikista pisimpään.


Matti Kauppinen 1918-2014

Riviin ja rintamalle

Matti Kauppinen ja Uuno Huttunen Talvisodan aikaan

Kauppisen 7.9.1939 alkanut varusmiespalvelus muutti pian totiseksi todeksi, kun Talvisota marraskuun viimeisenä päivänä syttyi. Tykkimieskoulutuksen saanut Kauppinen palveli Kenttätykistörykmentti 2:n 1. patterissa Kannaksella, osallistuen mm. Vuosalmen ja sen eteläpuolellakäytyihin taisteluihin.

Kesäkuussa 1941 kutsu kävi jälleen.

– Me olimme täällä Luvejoella uitossa, kun tuli se sotaan lähtö, hän kertoo yhdessä videoidussa haastattelussaan.

Osa Vieremällä perustetun jääkäriprikaatin miehistä pääsi juna- ja autokuljetuksin Kontiomäen kautta Paukkajaan, mutta prikaatin esikuntakomppaniaan sijoitetun nuoren sotamiehen sotapolku alkoi huomattavammasti työläämmissä tunnelmissa.

– Vieremälle kokoonnuttiin kansakoululle ja siitä lähdettiin sitten pyörillä. Niillä polkupyörillä ajeltiin sitten toista viikkoa, ennen kuin oltiin siellä rajalla.

Paukkajassa joukot saivat levätä 1,5 vuorokautta, minkä jälkeen matka jatku Ilomantsin kautta Mutalahden eteläpuolelle, puolustusryhmityksiin lähelle valtakunnanrajaa.

– Vihollinen oli meitä vastassa siinä Peurujoella. Siellä oli venäläisten koivumetsään tekemä hakkuuaukio ja vihollinen oli ryhmittynyt betonibunkkereihin. Siihen piti suomalaisten hyökätä. Se oli niin tuhmaa se sotahomma: useita kertoja meitä hyökkyyttivät, kun meitä ammuttiin konekivääreillä. Siinä kaatui paljon minun tuttuja poikia.

6.heinäkuuta alkaneissa, viikon kestäneissä taisteluissa kaatui 16 vieremäläistä.


Matin prikaatin sotapäiväkirjoja Peurujoen taistelusta (sivut saa auki täysikokoisena kuvaa klikkaamalla)

Jotain suomalaisjoukkojen edellytyksistä kertovat prikaatin sotapäiväkirjan merkinnät. Esikuntakomppanialta, samoin kuin konekiväärikomppanioilta puuttui henkilökohtainen aseistus kokonaan. Miesten koulutus oli niin ikään pääosin puutteellista: konekiväärikomppanioiden miehillä ei ollut konekiväärikoulutusta, viestijoukkueissa ei ollut radiokoulutuksen saaneita, pioneereissa taas ei ketään pioneerikoulutuksen saaneita.

– Herratkin huomasi, että alkoi meiltä miehet loppumaan, kun niitä kaatui niin paljon siinä. Lähdettiin ja kierrettiin se bunkkeri ja ajettiin montakymmentä kilometriä sinne Venäjän puolelle. Äänisjärven tuolle puolelle minäkin jouduin. Polkupyörillä mentiin. Oli siellä joitain vihollisen partioita maantien varressa, joitain ampuivat polkupyörän selkään.


Tätä metsään raivattua polkua pitkin 2.Jääkäriprikaati eteni Tolvajärveltä Yläjärvelle.

Peurujoelta Matin joukon matka eteni kohti Tolvajärveä, Yläjärveä ja Aittojoen kautta Suojoelle/Torasjoelle, missä vanha raja ylitettiin 23.8.1941. Viikkoja kestänyt taival vie taistelusta toiseen ja rivit hupenivat entisestään.

– Jouduttiin aina lähtemään kuumempiin paikkoihin ja me lähdettiin mielellään.


2. Jalkaväkiprikaatin sotatie Jatkosodassa (kuva: sotapolku.fi)

Kuolema korjaa satoa

Rajan ylityksen jälkeen suomalaisjoukkojen hyökkäys jatkui Ravanmäen taisteluiden jälkeen Onkamuksen suuntaan, mistä Matille on jäänyt mieleen erityisesti yksi tapaus.

– Meidän joukkueenjohtaja oli järjestänyt sellaisen tällin meille, että rintamalta kuuden kilometrin päässä oli iso teltta, että sinne huilaamaan.

Matti Ylämyllyssä 1940

Matti kertoo, kuinka heitä nuoria miehiä juoksutettiin etulinjaan jatkuvasti toisin kuin Kauppilanmäestä kotoisin olevaa vanhempaa porukkaa, joka ei hänen mukaansa monestikaan joutunut lähtemän rintamalle ihan etujoukkoihin.

– Se iso teltta täyttyi miehistä monesta eri porukasta. Meitä oli muistaakseni kaikkiaan 13. Teltan luona oli sirpalekuopat.

Sitten alkoi vihollisen tykistötuli.

– Ne rupesi ampumaan ja se likeni ja likeni se kranaatin tulo. Tuli jo melko likelle, kun joukkueenjohtaja sanoi, että kaikki sirpalekuoppiin ja sitähän mentiin. Peltolan poika (Olavi Repo) oli minulla kaverina siinä sirpalekuopassa ja sanoi, että ”anna tupakkaa”. Minä siihen, että sulleko maistaa tupakka tämmöisessä tilanteessa! Ei keritty kuin se tupakka sytyttää, niin siihen keskelle telttaa tuli kranaatti.

Samaisessa teltassa toimi Apu-niminen komentokeskus, jossa puhelinkeskusta hoiti ”Kauppilanmäen vanhempaan ikäluokkaan” kuulunut Risto Widgren. Hän oli ainoa telttaan jäänyt ja sai surmansa.

Widgrenin loma oli itse asiassa alkanut jo kolme vuorokautta aiemmin, mutta hänen paikalleen tuleva sijainen ei ollutkaan palannut ajoissa omilta lomiltaan.

– Me oltaisiin kaikki menty, jos muutama minuutti oltaisiin myöhästytty, hän toteaa.


2. Jääkäriprikaatin miehiä aamuteellä Yläjärvellä, heinäkuu 1941

Seuraavaksi joukkueenjohtajalta tuli käsky, jossa miehet komennettiin läheiselle maantielle. Vaan edellisestä läheltä piti- tilanteesta yhä varuillaan oleva Matti ei tätä suostunut noudattamaan.

– Minä sanoin, että minä en ainakaan mene ja sanoin yhdelle toiselle pojalle, että älä mene sinäkään, että mennään tuonne syrjään, kun tykistö vieläkin ampuu sinne tielle. Muut kerkesivät mennä tielle, niin kranaatti tuli niiden keskelle. Siinä meni siltä Peltolan pojalta jalka poikki – pikkuisen vain jäi nahkaa pitämään se paikallaan. Ne katkaisivat jalan pois ja lähtivät viemään poikaa sairaalaan.

Matin vaistojen ansiosta niin hän kuin hänen seurassaan ollut mies säästyivät.

– Siinä haavoittui toinenkin minun ryhmän mies: sirpale meni keuhkosta läpi. Joukkueenjohtaja oli paitansa repinyt ja siihen reikään sullonut, ettei mies vuoda kuiviinja eikun sairaalaan.

Joukkueenjohtajan, Toivo Ikäläisen, neuvokkuus pelasti haavoittuneen, Kauko Siekkisen, hengen ja tämä eli vielä 20 vuotta haavoittumisensa jälkeen.

– Semmoisia ihmeitä siellä piti tehdä.


Yli viiden vuoden sotatiensä aikana Matti ehti nähdä monen toverinsa kaatuvan tai haavoittuvan.

Onnea oli matkassa

Matin prikaatin taival jatkui Munjärven, Kontupohjan, Uunitsan ja Perälahden kautta kautta aina Karhumäkeen saakka, jonne se saapui marraskuun viimeisinä päivinä. Vaikka paikkojen nimet jo alkavatkin unohtua, niin tapahtumat eivät. Onni oli Vieremän pojalla myötä.

– Kerran hän oli lähtenyt erään Pärekosken miehen kanssa hiihtämään, kun he törmäsivät yllättäen vihollisen mottiin. Siinä tuli kiire pakoon! Isä hiihti umpihangessa, Pärekosken mies perässä. Kiväärin kuulat vain vinkuivat ympärillä, muistelee Jukka yhtä isänsä kertomaa tarinaa.

Joskus eräät pojista tekivät omatekoisia panoksia, joilla tuhosivat viholliskorsuja… vaihtelevalla menestyksellä.

– Kerran tuhoamisreissulla vihollinen ampui korsusta sillä seurauksella että yksi Salahmin miehistä kaatui ja toinen, serkkupoika, haavoittui. Hänet vietiin hevosella 35 kilometrin päähän Karhumäen sairaalaan. Siellä ei ollut tuolloin kuitenkaan kunnon lääkkeitä, ainoastaan aspiriiniä, Matti paljastaa.

25-vuotias alikersantti kuoli sairaalassa vammoihinsa.


Panssareita Äänislinnassa

Helmikuussa 1942 2. Jääkäriprikaati lakkautettiin ja Matti sai siirron Ruben Laguksen komentaman Panssariprikaatin esikuntakomppaniaan. Tällöin alkoi myös asemasotavaihe, jonka aikana Matti palveli mm. Äänislinnassa, missä sai keuhkotautitartunnan. Kunnon hieman parannettua pääsi hän viiden vuorokauden toipumislomalle koriin Vieremälle, mutta tauti ei vielä sinäkään aikana hellittänyt, Jukka kertoo.

Matti sairastui sotavuosina vakavasti muutamankin kerran. Tässä vuonna 1942.

– Hoitajat Iisalmen aluesairaalassa suosittelivat kahden viikon jatkolomaa. Sairaalan ylilääkäri oli toista mieltä, ja passitti isän takaisin joukko-osastoonsa.

Matka alkoi Nissilästä postiauton kyydissä, joka pahaksi onneksi oli kaksi tuntia myöhässä. Niinpä hän ei ehtinyt Iisalmesta lähtevään junaan ja lomaltapaluu myöhästyi. Tämän seurauksena hän joutui majurin kuulusteluihin.

– Majuri epäili isän valehtelevan postiauton myöhästelystä, mutta asian tarkistettuaan totesi tämän puhuneen totta ja niin isä säilyi mahdollisilta rangaistustoimilta, Jukka jatkaa.

Matti oli kyllä majurille entuudestaan tutut, sillä nuorukainen toimi mm. hänen lähettinään.

Joulukuussa 1943 Matti sai uuden siirron, tällä kertaa – kaluston kasvettua – nyt jo Panssaridivisioonaksi muuttuneen yhtymän viestikomppaniaan. Sitten keväällä 1944, tuli lähtö Karjalan kannakselle.

Sitä, mikä siellä olisi vielä vastassa, ei olisi kukaan osannut kuvitella pahimmissa painajaisissaankaan.


Puna-armeijan suurhyökkäys alkoi 9.6.1944 hirvittävällä ylivoimalla, jonka edessä suomalaisilla ei ollut mitään mahdollisuuksia.

Kauhun kesä 1944

Suurhyökkäyksen alkamista oli armeijan johdossa osattu epäillä… ja pelätäkin. Ei kuitenkaan tarpeeksi, minkä osoittaa se, kuinka se pääsi huonosti varautuneet suomalaisjoukot yllättämään (olethan jo lukenut kolmiosaisen Kannaksen verinen kesä- juttusarjamme?).

Myös Matti oli kesä-heinäkuussa 1944 monissa kovissa paikoissa. Tutuiksi tulivat niin Talin, Murokallion, Portinhoikan taistelut. Erityisesti mieleen ovat tuolta kauhujen kesältä jääneet Ihantalan alueen taistelut, samoin kuin Viipurin kaupunki.

– Isä oli saanut erikoiskoulutuksen puhelinmieheksi ja näin ollen puhelinlinjojen rakentaminen ja keskuksen hoitaminen rintamaoloissa tulivat tutuiksi, Jukka taustoittaa.


Erkki Svartström (vas.) ja Matti Kauppinen palvelivat molemmat samassa viestijoukkueessa

Matin viestikomppaniassa oli kolme ryhmää, joissa kaikissa myös muita Vieremän miehiä. Yksi hänen kanssaan samaan joukkueeseen sijoitettu vieremäläinen oli Erkki Svarström, jonka haavoittumista hän todisti Ihantalajärven eteläpuolella 28.6.1944.

Kolme viikkoa kuolemansa jälkeen Väisänen nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi nro 145

– Vihollispanssari räjähti saatuaan osuman panssarinyrkistä ja panssarin telaketjun “lootu” lensi Erkin jalan päälle. Joku “lootu” lensi myös minun lähelleni – onneksi ei osunut. Tuohon aikaan alueella oli Rajavartioston miehiä vain Rajajääkäripataljoona 2:n 29 jääkäriä, yksi luutnantti ja yksi alikersantti, joilla aseistuksena oli mm. panssarikauhat ja -nyrkit.

Vihollinen todella painoi päälle, hän toteaa.

– Tuossa taistelussa korpraali Ville Väisänen tuhosi yksin kahdeksan panssaria lähitorjunta-asein ja tuhotuista panssareista viimeisen romut lensivät Svarströmin päälle, hänen jalkansa murskaten, Jukka tarkentaa.

Vielä hirvittävämpi oli Väisäsen oma kohtalo, jota ei oikeastaan tunneta vieläkään.

Urotyönsä jälkeen ei hänestä enää nähty jälkeäkään ja hänen epäillään räjähtäneen vihollisammuksen osuttua panssarinyrkkikasaan.

Matti todisti tovereidensa kaatumisia ja haavoittumisia, tehden parhaansa näitä auttaakseen. Seuraavan päivän taisteluiden kranaatin pauke vei hänen muistinsa, joka palasi lopullisesti vasta Lapin Sodan alkuvaiheilla.


Saksalaisilta hankitut panssarinyrkit nousivat tärkeään rooliin kesän 1944 torjuntataisteluissa (kuvituskuva: SA-kuva)

Lyhyeksi jäänyt Lapin Sota

19.9.1944 Panssaridivisioona sai käskyn siirtyä Pohjois-Suomeen. Joukot siirrettiin usealla junakuljetuksella Ouluun, jossa Matin oma sota tuli vihdoin päätökseen, sillä hän sairastui täällä angiinaan ja joutui palaamaan Oulusta laivalla Raaheen.

Matti ja Martta tunnettiin aktiivisina veteraanien puolestapuhujina.

Ihan tavanomainen ei ollut paluumatkakaan.

– Merellä oli kova myrsky ja laiva ajoi karille. Pahaksi onneksi laivalla myös syttyi tulipalo ja apuun hälytettiin proomu, jolla miehet pääsivät Raahen satamaan. Edessä oli sairaalareissu, jonka jälkeen isä kotiutettiin, Jukka kertoo.

– Säästyin yli viisi vuotta kestäneellä sotareissullani suuremmilta haavoittumisilta. Naarmuja nyt aina tuli ja kuulo heikkeni kranaattien räjähdyksistä, Matti tunnustaa.

Sodan seurauksena alkoivat myös koko loppuelämän vaivanneet selkäkivut.

Elämäntyönsä hän teki Nissilän koulun talonmiehenä/ vahtimestarina. Martta-vaimo toimi samaisen koulun keittäjänä. Molemmat olivat myös vuosikymmeniä mukana veteraanityössä ja -toiminnassa: Matti vaikutti Rintamaveteraaniliiton johtokunnassa yli kolmen vuosikymmenen ajan.

Omia lapsiaan Matti halusi kuitenkin suojella kaikelta sotaan liittyvältä.

– Isä ei antanut meidän lasten katsoa esimerkiksi Tuntematonta Sotilasta, vaan laittoi telkkarin kiinni ja sanoi, että ”tätä teidän ei tarvitse nähdä”, Jukka sanoo.

– Kotona sodasta puhuttiin vain silloin, kun joku veteraani kävi kyläilemässä ja silloinkin he puhuivat vain keskenään. Vasta muutama vuosi ennen kuolemaansa hän alkoi kertoa sodasta mitään. Rajan takana hän kävi sodan jälkeen kerran; Leningradissa 70-luvulla, ja sanoi, että toista kertaa ei tule, hän hymähtää.


Sota vei 220 vieremäläisen hengen (kuva: Iisalmen kameraseura/ Ville Heikkinen)

– Isä sanoi, ettei sitä pysty kukaan ymmärtämään, joka siellä ei ole ollut; että mitä oli se Neuvostoliiton suurhyökkäys Ihantalassa. Siellä ei pystynyt erottamaan yksittäisiä kranaattejakaan – se oli vain yhtä jatkuvaa pauhua. Kerran vein ”Ihantala” – elokuvan isälle katsottavaksi ja kysyin mitä tykkäsi. Hän vastasi, että ”olihan se sinne päin, se Mannerheimin-ristin ritari Ville Väisäsen rooli olisi vain saanut siinä elokuvassa olla vähän parempi”.

Väisästä tositoimissa seurannut Matti kertoi Villeen olleen nopealiikkeinen mies.

– Kävi nappaamassa panssarinyrkkejä kainaloonsa ja lähti taas tankkeja tuhoamaan. Oli kuulemma mitään pelkäämätön mies.

Jaa kirjoitus:

21.10.2021 Harhaanjohtavaa historiaa ja sopimatonta runoutta – Valvontakomissio vahti oppikirjojakin

Valvontakomissio puuttui Suomessa sotien jälkeen kovalla kädellä neuvostovastaiseksi katsomaansa kirjallisuuteen. Rauhaan eivät jääneet oppikirjatkaan.

Suomessa sodan jälkeen toiminut valvontakomissio otti asiakseen puuttua Suomessa saatavilla olevaan neuvostovastaiseksi katsottuun materiaaliin. Kirjakaupat joutuivat niille toimitetun tarkan listan mukaisesti poistamaan valikoimistaan liki 300 teosta. 

Sen jälkeen huomio käännettiin kirjastoihin, missä vaikutukset näkyivät pitkään: vielä 1970-luvun loppuun tultaessa oli Helsingin kaupunginkirjastossa lainauskiellossa satoja neuvostovastaisina aikanaan kiellettyjä kirjoja, kertoo Kai Ekholmin aihetta käsittelevä väitöskirja Kielletyt kirjat 1944-1946. 

Osansa sai pian myös Suomen kouluissa käytössä ollut opetusmateriaali. 


Sotien jälkeen myös koulujen oppikirjat joutuivat Valvontakomission tiukkaan tarkasteluun (kuvituskuva: SA-kuva)

Toimikunta tehtävään 

Kouluhallituksen pääjohtaja L. Arvi Poijärvi toimi myös Suomen Aseveljien Liiton pääsihteerinä

Valtioneuvosto asetti 21.12.1944 kouluhallituksen pääjohtaja L. Arvi P. Poijärven puheenjohdolla toimivan asiantuntijatoimikunnan, jonka jäseniksi nimitettiin filosofian tohtori Yrjö Ruutu ja professori Karl Bruhn, tarkastamaan kansa- ja oppikouluissa sekä seminaareissa käytössä olleita oppikirjoja.  

Tarkoituksena oli selvittää, missä määrin koulukirjojen joukossa oli sellaisia, jotka antoivat erheellisiä tietoja ulkomaiden oloista ja jotka voivat vahingoittaa maamme suhteita ulkovaltoihin. Toimikunnan tehtäväksi tuli myös esityksen tekeminen korjaustoimiksi. 

Toimikunta jätti mietintönsä 22. 3. 1945 eli heti vaalien jälkeen. Se totesi, että oppikirjojen laatijat ovat yleensä pyrkineet tasapuolisuuteen ja asiallisesti esittämään käsiteltävät asiat, mutta samalla toimikunta kuitenkin katsoi, että eräiden kirjoittajien henkilökohtainen kanta on joissakin kohdin antanut esitykselle subjektiivisen sävyn. 

Tarkastuksensa johdosta toimikunta esitti, että opetusministeriö määräisi kouluhallituksen kiireimmiten poistamaan erikseen lueteltujen 28 oppikirjan painokset käytöstä. Lisäksi lueteltiin ”toistaiseksi hyväksytyt” oppikirjat sekä kaikki tarkastetut oppikirjat, joista useimpien seuraaviin painoksiin kehotettiin tekemään vähäisiä korjauksia.  


Valvontakomissio halusi pitää huolen siitä, että oppikirjoista välittyisi heidän näkemyksensä mukainen käsitys Suomen historian vaiheista (kuva: NH/ Kansalliskirjasto)

Historiankirjoissa huomautettavaa 

Oppikirjat oli käyty lävitse aineittain, ja nimenomaan historian oppikirjoista oli löydetty jokseenkin poikkeuksetta huomauttamista. Virheellisiksi katsotut kuvaukset koskivat mm. Suomen itsenäisyystaistelua, Tarton rauhaa ja sen seurauksia, Viron vapaustaistelua, Neuvostoliiton ja Suomen välisiä sotia, Neuvostoliiton kehitystä sekä Keski-Euroopan oloja. Esim. Juvan-Merikosken-Salmelan Isänmaan historiassa toimikunta totesi olevan sivulla 272 paikkansa pitämättömän väitteen: ”Bolsevikit lupasivat Itä-Karjalalle sisäisen itsenäisyyden, mutta eivät pitäneet sanaansa”, ja seuraavalla sivulla kappaleen ”Itä-Karjalan tulevaisuus”.  

Maantiedon oppikirjoissa katsottiin olevan ennen kaikkea aihetta korjata Suomen pinta-aloja, rajoja sekä ottaa huomioon alueluovutusten vaikutus mm. elinkeinoihin jne. Kieliopilliset teokset eivät yleensä antaneet aihetta huomautuksiin, mutta lukukirjoissa havaittiin olevan sopimattomia kappaleita ja runoja, esimerkiksi ”Pikku Elli, kolttatyttö Petsamosta” sekä ”Valamo ja matkailijat”. Jopa Kyösti Vilkunan kirjoittaman kertomuksen ”Päivätyön päättyessä” katsottiin sisältävän aiheetonta Venäjään kohdistuvaa arvostelua, siitäkin huolimatta, että se käsitteli Mikael Agricolan paluuta Moskovasta vuonna 1557 – sangen kaukaista aikaa siis. 


Sopimattomiksi katsottuja kirjoja löytyi liki kaikista oppiaineista (kuva: NH/ Kansalliskirjasto)

Laskennon kirjoista löytyi esimerkkejä Neuvostoliitolle luovutetuilta alueilta ja suojeluskunta- ja lottajärjestöistä, mitkä ehdotettiin poistettaviksi. 

Kirkkohistorian oppikirjoista katsottiin aiheelliseksi tarkistaa, että Neuvostoliiton kreikkalaiskatolista kirkkoa koskevat tiedot olivat täysin asiallisia. Saksan kielen oppikirjoissa oli kansallissosialistista vaihetta kuvaavia tekstejä, ja laulukokoelmiinkin oli tullut lauluja, joiden opettamista ei pidetty enää asiallisena. Kouluhallitusta kehotettiin näin ollen antamaan asianomaisille opettajille ohjeita, että tällaisia lauluja ei oteta opetusohjelmiin.  


Vuonna 1945 saattoi koulussa päästä tärvelemään koulukirjoja ihan opettajan luvalla (kuvituskuva: SA-kuva)

Hyökkääviä runoja 

Toimikunta oli tarkastanut kirjat sivu sivulta ja sen mietinnön huomautukset ja korjausehdotukset olivatkin varsin yksityiskohtaisia. Eräissä tapauksissa myös aineiston järjestys katsottiin sopimattomaksi. Esimerkiksi Horman-Huntuvuoren-Saarimaan Kansakoulun lukukirjan sisällöstä oli tehty seuraavat poiminnat: sivu 15 Kailaan runo ”Rajalla”, sivu 155 Jylhän runo ”Rajan poikki”, sivu 158 Eino Leinon runo ”Karjalan Kannas”, sivu 159 Jylhän runo ”Päin Äänisjärveä, Vienanmerta” ja 160 Pimiän runo ”Laatokka” 

”Runot tällä tavoin sijoitettuina antavat sisällölle sangen hyökkäävän sävyn, minkä vuoksi on parasta, että teoksen tätä osaa ei tässä muodossa käytettäisi enää oppikirjana”, toimikunta lausui. 

Opetusministeriö hyväksyi toimikunnan esittämät suuntaviivat, ja kirjoihin tehtiin puhdistus.  Uusia siistittyjä painoksia ei tietenkään saatu heti markkinoille, joten kouluille annettiin jo talvella ohjeita entisten soveliaasta käytössä. Lukuvuonna 1944-1945 kouluissa olleet muistavatkin varmasti vielä, miten he saivat ainakin eräissä kouluissa yliviivaamalla sensuroida opettajan johdolla kirjoistaan sopimattomat kohdat, repäistä lehtiä tai liimailla niitä vastakkain; kaikki menetelmiä, jotka takasivat sen, että ne kohdat luettiin tarkasti ennen sensurointia.  


 



Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 4/2021. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä, pelkän lehden voit tilata täältä.

Jaa kirjoitus: