Uutiset

6.8.2020 Viisasten kerhon tietäjä, Ässä-rykmentin viimeinen veteraani Keijo Virtamo 101 vuotta – pitkän elämän salaisuus löytyy lempeydestä

Keijo Virtamo täyttää 7.8.2020 peräti 101 vuotta

Helsinkiläisveteraani Keijo Virtamo viettää 7.8.2020 101-vuotispäiväänsä. Kunto on Oulunkylän kuntoutussairaalaan muuttaneella veteraanilla viime vuosina heikentynyt, mutta sama hurmaava herrasmies hän on edelleen.

Tänään hän on legendaarisen Ässä-rykmentin viimeinen elossa oleva veteraani, mutta suuren yleisön tuntema hän on 1960-luvulla alkaneen tietokilpailu-uransa kautta. Hänen pohjattomalta vaikuttanut tietomääränsä hämmästytti niin Tupla tai kuitti-, Viisasten kerho-, Arpa on heitetty- kuin Naapurivisa- ohjelmissa, minkä kautta hänet tunnistetaan yhä.

– Ässä-rykmentti oli 2012 järjestänyt tilaisuuden helsinkiläisessä kirkossa, johon oli kutsuttu vieraaksi myös tasavallan nykyinen presidentti. Kun hän tuli sinne, hänet asetettiin minun viereeni istumaan. Tervehdin häntä ja kuulin ”siinähän on tuttu kaveri monista tietokilpailuista”. Olen iloinen, että nekin asiat vielä muistetaan ja kuin muistaja on vielä tasavallan presidentti!

Jo 100 vuoden merkkipaalun saavuttamista hän luonnehti ”juhlavaksi hetkeksi.” Veteraanin pitkän iän salaisuudeksi arvelemme muutamaakin hänen elämässään tärkeässä roolissa ollutta asiaa – tässä niistä viisi. Päivänsankarin lempeydestä ja rauhaa rakastavasta luonteestaan johtuen kovin rakkaudentäyteisiä ne ovatkin!


Virtamo on viimeinen Ässä-rykmentin veteraaneista

1. Rakkaus terveeseen elämään

– Terveet elämäntavat ovat säilyneet koko elämän. Ja periytyneet myös lapsille.

En vielä kansakoulussa niinkään ollut urheilumiehiä: kun esimerkiksi tuli köydet, joita kiivettiin ylös, niin kaikki muut pojat pystyivät kiipeämään paitsi minä ja opettaja sanoi että ”mikäs jumbo sinä olet kun et jaksa kiivetä ylös?” Tämä ärsytti minua sen verran, että rupesin sitten treenaamaan ja siitä se alkoi lähteä.

Kun muutimme korkealle kukkulalle, jossa oli laakea piha, pystytin sinne korkeus- ja seiväshyppytelineet ja voitin Pohjois-Uudenmaan piirin mestaruuden alle 15-vuotiaiden poikain kolmiottelussa tämän korkeushypyn ansiosta.

Ei siitä niin hirveän kauan aikaa ole kun vielä punttisalilla kävin, siinä 80-90 vuoden välillä. Nytkin olen kysynyt, että olisiko tässä talossa käsipuntteja niin voisin selällä maaten ottaa sarjoja.

Olen aina ollut raivoraitis – mitään alkoholia en koskaan joutunut ottamaan. Edes Mannerheimin syntymäpäivänä. En ole koskaan pannut alkoholia suuhun. Enkä tupakkaa!

Vaimokullan kanssa tehtiin paljon matkoja, käytiin Italiassa monet kerrat ja siellä aina järjestettiin bussiretkiä matkailijoille. Retkien aikana pistäydyttiin sitten jonkun maalaistalon pihassa ja siellä jaettiin matkailijoille viiniä ja lapsille mehua. Minä sanoin aina, että ”minä ottaisin sitä lasten juomaa!” Niitä niin nauratti. Kun ihmettelivät, niin sanoin, että ”non e una questione moralistica, e una questione estetica-atletica!” (tämä ei ole moraalinen kysymys, vaan esteettis-atleettinen!)

Vaimoni oli yhtä lailla yleisurheilusta kiinnostunut kuin minäkin ja kävimme stadionilla katsomassa kaikki yleisurheilukisat. Yhtä lailla hän oli ihastunut sinfoniaan ja oopperaan.


Marsalkan 75-vuotissyntymäpäivän kunniaksi miehille rintamalla tarjottiin 4.6.1942 viina-annos

2. Rakkaus tietoon

– Meidän uskonnonopettaja Keravan koulussa piti meille ilmaisen latinan kielen kurssin, ja siitä oli paljon hyötyä myöhemmin.

Yhteensä olen opiskellut kuutta kieltä: saksaa, englantia, ranskaa, espanjaa, italiaa ja latinaa.

Olin aina kiinnostunut kielistä – ranskasta ja italiasta jo siviilissä. Yliopistoon kun pääsin, niin otin ne jatkoaineikseni ja jatkuvasti kävin niillä kursseilla. Kun minun piti suorittaa pro gradu-tutkimus latinan kielessä, niin sitä varten piti kotoa Keravalta lähteä joka aamu kahdeksan junassa Helsinkiin professori Päivö Oksalan latinan kurssille.

Äidiltä opitut kauniit laulut ja kansallishymnit säilyivät sota-aikanakin mielessäni rakkaimpina.

Tässä yhtenä yönä muistelin, että mikä mielestäni on ollut kaunein kansallishymni. Se on Unkarin kansallislaulu. Tätä minä pidän arvokkaimpana kansallislaulumelodiana. On niitä muitakin; äidillä oli albumi, jossa oli niitä vaikka kuinka paljon.

Urani Otavalla tietokirjojen parissa ura kesti melkein puoli vuosisataa, vaikka oli alun perin tarkoitettu vain sivutyöksi. Kiinnyin siihen, kun siellä sai tehdä tietojen keruuta, soittelua, korjailua ja ääntöohjeita. Niistä minä tykkäsin: ääntöohjeet pitää olla oikein.

Kun urheiluselostajat painottivat väärin tšekinkielisten urheilijatarten sukunimeä, niin soitin Yleisradioon. Heillä oli Antero Manninen, joka taitaa olla nyt jo vähän poissa pelistä? Hän oli ainoa, joka loistavasti äänsi kaikki. Minä soitin Manniselle ja kiitin sanoen, että hän pelasti minulle naisten keihäänheittokilpailun ääntämällä niin täydellisesti.

Suomen kielen kaunein sana? ”Kaunokainen”. Suomen kieli on puhtaasi käytettynä erittäin kaunis.


Naapurivisan kuvauksista vuonna 1966: Erkki Holvikivi (vas.), Timo T. Kaukonen, virolainen kysymysten laatija toimittaja Vello Kallaste, Esko Kivikoski ja Keijo Virtamo.

3. Rakkaus musiikkiin

– Isä oli kauppalan kamreeri. Sivutöikseen hän myi tietosanakirjoja talosta taloon kiertäen ja sai siitä niin hyvät palkkiot, että ei ottanutkaan kaikkea rahana vastaan, vaan otti osana urkuharmonin. Ja äiti, joka oli käynyt kansanopiston, osasi soittaa sitä. Hän opetti minulle sen alkeet ja oli myös hyvä laulamaan. Hänellä oli tavaton lauluvarasto ja hän aina työtä tehdessäänkin lauleli. Hänen kauttaan opin paljon, paljon kauniita lauluja. Siitä se alkoi, tämä.

Aikuiseksi tullessani liityin Keravan sekakuoroon ja sitä ennen jo poikana Keravan poikasoittokuntaan, jossa soitin B-kornettia. Kun olin lomalla – se oli jo sota-aikaan – kävin ensi kerran oopperassa. Näin Verdin Rigoleton. Siitä sai oopperainnostus alkunsa. Kaikki Suomen Kansallisoopperan esittämät teokset tuli aikojen mittaan nähtyä ja aina kun oltiin vaimokullan kanssa lomalla, niin valittiin semmoisia paikkoja, jossa myöskin oli oopperanäyttämo. Esimerkiksi lukuisilla Italian-matkoillamme käytiin 18 eri oopperanäyttämöllä.

Suosikkisäveltäjä on Verdi, sinfoniasäveltäjänä Sibelius. Ja Brahms. Ja Shostakovits. Ja Prokofjev.

Myöhemmin, kun tulin yliopistoon, sain tenttikysymyksen: selosta Beethovenin sinfoniat. Olin niitäkin sieltä äidin nuoteista kotona soitellut ja osasin teemat ulkoa. Minulla oli nuottipaperia mukana niin kirjoitin yli 30 teemaa ulkomuistista ihan virheettömästi. Se merkitsi sitä, että minä olin tyhjentänyt itseni Beethovenista! Ainoa poikkeus on se kuorosinfonia (Beethovenin 9. sinfonian 4. osa; Oodi ilolle.) Se on siitä syystä säilynyt minun ehdottomana suosikkina, kun olen erinäisissä tilaisuuksissa laulanut sitä.

Poikani syntyi joulukuussa ja seuraavana iltana oli yliopiston salissa konsertti, jossa oli tämä Beethovenin kuorosinfonia. Lauloin siellä tenorien mukana ja sitten kerroin seuraavana päivänä, että minä lauloin esikoispojan syntymän kunniaksi.

Se on säilynyt sellaisena, että kaikki muut Beethovenin sinfoniat tuntuu minusta aika arkipäiväiseltä.

(Mainittakoon, että haastattelun aikana Virtamolta kuullaan niin Beethovenin Oodi ilolle – saksaksi, tottakai! – sekä Unkarin kansallislaulu.)


Virtamo kävi vaimonsa kanssa katsomassa kaikki Kansallisoopperan oopperat

4. Rakkaus vaimoon

– Vaimojuttu järjestyi erikoisella tavalla. Olin ollut sodan jälkeen jo monta vuotta kotona poikamiehenä Keravalla. Tavallisesti lähdin viikonloppuisin pyörälenkille tutustuakseni tähän isänmaahan, josta olin niin paljon ollut poissa. Näin kävi kesällä 1948: heitin Keravalla polkupyörän junaan, ajoin Lempäälään ja siinä hyppäsin pois ja lähdin polkemaan pohjoiseen päin. Tulin sitten vähitellen Tampereelle ja kun siellä juuri laivaa vedettiin satamasta lähtemään niin huusin, että älkää vetäkö vielä köysiä pois, täältä on vielä yksi tulossa!

Heitin pyörään laivaan ja ajoin Näsijärveä pitkin Virroille. Siellä menin yöksi tukkimiesten kämppään ja aamulla lähdin paluumatkalle takaisin Keravalle. Nousin ensin siellä niille korkeille kukkuloille katsomaan hienoja maisemia, ja kun tulin sieltä alas niin olin jo niin janoissani, että ajattelin, että kunpa tulee ensimmäinen talo vastaan, niin sitten menen pyytämään juomavettä.

Ruoveden Visuveden kylässä näin yhtäkkiä, että aitan portailla istuu nuori kaunis vaaleatukkainen tyttö. Menin häneltä pyytämään juomavettä. Kun olin juonut, sanoin, että ”lähettäiskö vähän soutelemaan, kun on noin ihana aurinko ja ihana järvi?”. Tiesin heti, että se oikea on nyt tässä.

Hän oli heti valmis lähtemään. Ja minä siinä soutamaan lähtiessä lauloin hänelle aarian Donicettin oopperasta (tässä vaiheessa haastattelua hän puhkeaa lauluun – italiaksi!) Kun oli sieltä saavuttu takaisin, niin minun olisi tosiasiassa pitänyt lähteä ajamaan pyörällä takaisin Keravalle, kun minulle oli varattu ehtolaiskurssioppilaita koulutettavaksi, mutta minä soitin äidille ja sanoin, että minä en voi vielä tullakaan oppitunteja pitämään – minä jään muutamaksi päiväksi tänne soutelemaan ja pyöräilemään. Kerro niille oppilaille ja niiden johtajalle, että tulevat noin viikon päästä uudelleen.

Ja niin kauan olin siellä tämän vaaleatukkaisen tytön kanssa, joka oli nimeltään Raili Hirsimäki. Kävi selville, että hän oli siellä tätinsä luona kesää viettämässä. Kun palattiin molemmat kotiimme, niin hän asui Pakilassa ja minä asuin Keravalla. Meillä oli noin 30 kilometriä välillämme. Niin kävi sitten, että minä rupesin ajamaan Keravalta Pakilaan joka ilta – meillä kun oli sellaiset äidit, jotka ei sallinut, että äijä jää yöksi nuoren naisen kanssa.

Sitten kun oli puoli vuotta kulunut, menimme kihloihin. Ja siitä puoli vuotta meillä oli häät. Ja sitten alkoi perhettä syntyä.


Keijo ja Raili Virtamo kuvattuna vuonna 1953

5. Rakkaus perheeseen

Vaimokulta oli opettajana Pakilan koulussa hän halusi kohentaa tutkintoaan ja halusi erityisopettajan tutkinnon, jonka sai Jyväskylän kesäyliopistosta. Me otettiin lapset mukaan ja oltiin sitten Jyväskylässä ja sinä aikana kun minä hoitelin lapsia, vaimokulta kävi tätä koulutusta.

Lapset ovat olleen elämäni suurin ilo. Minulla on kaksi poikaa ja tytär, sitten on kolme pojanpoikaa, joista nuorin valmistui kandidaatiksi Yhdysvalloissa ja vihittiin opiskelutoverinsa kanssa. On käynyt täällä minuakin katsomassa.

Vanhin poika on moninkertainen diplomaatti, jopa Tokion suurlähettiläs. Nuorempi poika on ollut reportteri, joka on kehonrakennuksen ja ravitsemuksen alalta kirjoittanut useita oppikirjoja ja tytär on maisteri, joka on tärkeissä tiedotustehtävissä eräässä valtion laitoksessa.

Lapset ovat perineet isältään rakkauden kieliin, ulkomaihin ja muihin kulttuureihin. Kaikki lapseni ovat kultaisia, aivan ihania! Ja hyväluontoisia! Lauri, pojanpoika on aivan ihana pianisti. Hän säveltääkin!

Vaimokullan kanssa matkusteltiin Italiassa, Espanjassa, Ranskassa, Keski-Euroopassa, myöskin Venäjällä. Sitten tuli 90-luku ja vaimolla oli vaikea vatsatauti. Sitä piti ruveta parantelemaan ja sitten kävi niin, että 74-vuotiaana tämä minun ihana vaimoni sortui siihen vatsatautiin ja jätti minut murheeseen.


Virtamo muistelee lämmöllä 100-vuotisjuhlaansa viettämään kokoontunutta perhettään

– Onneksi hän jätti minulle ihanat lapset ja ihania lapsenlapsia ja ihanan kodin ja puutarhan ja ihanat muistot. Niiden varassa olen elänyt ihan tähän saakka. Serkkutytöt ovat käyneet kanssani sinfoniakonserteissa.

Ajoin polkupyörällä vielä reilusti yli 80-vuotiaana, mutta sitten alkoivat jalat vaivata ja jouduin jäämään kotiin. Rollaattorilla kuljen sen verran, kuin voin. Kun asuin Pakilan-kodissamme, asuivat nuorempi poika ja pojanpoika yläkerrassa, ja heistä oli seuraa ja tukea.

Ei minulla täällä Oulunkylässä mitään hätää ole, ihana perhe käy katsomassa ja henkilöstö on oikein mukavaa!

Huoneessani on televisio, mistä kuuntelen sinfoniaorkesterit täydellä äänellä.


Virtamo on kutsuttu Linnan juhliin kahdesti

PS. Myyttisestä Ässä-rykmentistä löydät sivuiltamme juttua täältä.

Jaa kirjoitus:

31.7.2020 Jaakko Estolalle 13 ei ole epäonnen luku – juuri niin monta kertaa helsinkiläisveteraani vältti rintamalla kuoleman

Jaakko Estola on 101-vuotias aktiivinen helsinkiläisveteraani

– Toistakymmentä kertaa, 13. Viime viikolla laskin, virnistää helsinkiläisveteraani Jaakko Estola, 101,  epäuskoisille kuulijoilleen.

Niin monta kertaa hän kertoo välttäneensä kuoleman rintamalla.


Kaksintaisteluun

Astuessaan asepalvelukseensa tammikuussa 1940 kävi Suomi talvisotaa. Se vain lisäsi hänen motivaatiotaan.

– Se on se nuoren miehen into!

Asepuvun Estola oli tosin vetänyt niskaansa jo lokakuussa 1939, jolloin hänet nimitettiin Suojeluskuntapiirin esikunnan autonkuljettajaksi.

– Siinä samassa asepuvussa olin vapautumiseeni saakka marraskuussa 1944. Viisi vuotta, hän päivittelee nyt.

– Hiuskarvan varassa elämä siellä oli muutaman kerran, mutta nuorena miehenä sitä ei osannut pelätäkään. Kerran kävin kaksintaistelua. Oli 300 metriä matkaa. Kumpikin näki toisensa ja ammuttiin vuoron perään. Kun se ampui, niin minä vedin pääni pois. Sitten ammuin minä, mutta viidellä sentillä se meni ohi. Sitten se ampui taas. Altistuihan siinä, mutta olin aina varma, että se ampuu ohi. Hulluna temppuna olen sitä vähän pitänyt, mutta aikansa kun on siellä, niin sitä on valmis tekemään hulluja temppuja.


Jalkapallon peluussa nuorena miehenä

Rohkeus koetuksella

101-vuotiasta Estolaa energisempää saa hakea, Juttuja saattelevat naurunremahdukset ja kädet viittoilevat eloisasti tarinankerrontaa elävöittäen. Välillä hän joutuu kuitenkin vähän pahoittelemaan huonokuuloisuuttaan. Syy löytyy rintamalta.

– Rajajoella hautauduin pommin alle! Se on sellaista dyynialuetta. Siinä tuli kerran venäläisiä pieniä lentokoneita, jotka rupesivat ampumaan ja pommittamaan sitä meidän etulinjaa. Meillä oli tykistön pikakivääri, sotasaaliina saatu Emma ja ajattelin, että nyt sitä täytyy sitten käyttää.

Kahden toverinsa kanssa Estola oli jo asettautunut hiekalle valmiina ampumaan, mutta poikia lähestyvä kone muutti suunnitelmat.

– Siinä vaiheessa, kun hiekka alkoi pölistä vieressä, loppu rohkeus. Heitettiin kivääri sivuun ja koetettiin hautautua siihen hiekkaan. Samassa tuli pommi runsaan 10 metrin päähän ja nosti valtavan hiekan. Meni pitkän aikaa, ettei nähty mitään. Ei siinä pystynyt seuraamaan, että mitä ympärillä tapahtui. Yhtäkkiä tuli semmoinen humaus. Mitään pamaustakaan ei ollut kuulunut, hiekkaa vain oli kaikkialla.

Hiekan laskeuduttua pojat huomasivat olevansa ison lentopommin vierestä.

– 7-8 metrin päässä oli mänty. Kun pommi menee syvälle hiekkaan, niin siitä tuleva ilmanpaine nostaa sen hiekan ja kun se ilmanpaine painaa tuollaisena pötkönä ylös, tulee siitä hirmuinen imu, joka oli sitten katkaissut siitä männystä ison oksan ja imaissut sen meidän päälle. Sen suojista todettiin, että kone pörisee yläpuolella ja katsoo että jaahah, äijät eivät liiku. Ne luulivat meidän kuolleen! Siitä ne sitten lensivät pois ihmetellen, että kylläpä suomalaiset hautaavat omansa nopeasti, kun nyt on jo havunoksat päällä, hän nauraa.


Estolan korsu Krivillä

Lähtö lähellä

Rintamalla oloonkin tottui, Estola toteaa.

– Kun oltiin Krivillä, niin tulenjohtajatykistö sai olla samassa paikassa viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, kunnes pääsi lomille. Kolme kuukautta yhdessä samassa paikassa! Sinä aikana jalkaväki vaihtui. Ryhmät, joukkue, komppania, yhdessä vaiheessa jo prikaatikin, mutta tykistö vain jatkoi. Se harmitti kauheasti, mutta se oli meidän koti, se korsu siellä. Siihen tottui ja siellä tunsi jokaisen kiven ja kannon.

Kolme vuotta Estolan onnistui pakoilla kuolemaa, mutta loputtomiin ei nuoren miehen pelottomuus ja tuuri kestänyt.  Viimeisen kerran se pelasti hänet 15.tammikuuta 1943.

– Edellisenä päivänä oli ollut pyrypäivä. Kun lumi tulee alueelle joka on hyvin harvaa – puuthan siellä oli hakattu kilometrikaupalla kaikki pois – niin se lumi täytti ampumahaudan. Olin kävelemässä ja sitten pamahti kauheasti. Kun se luoti menee tuosta, hän näyttää osoittaen sormella muutaman sentin päähän korvastaan, niin se antaa aika kovan äänen!

Ymmärtäessään heidän olevan vihollisen näköetäisyydellä, meni hän yöllä tekemään lumipalloista lumiestettä. Oli tammikuun 16., päivä jolloin hänen onnensa kääntyi.

– Minä haavoituin hoopouuttani, hän huitaisee kädellään.

Tiesin, että siinä, missä mentiin oli paha paikka, mutta en viitsinyt mennä kumaraan, kun ajattelin, että kyllä se lumi suojaa. Siinä se sitten pamautti.

Estola tunsi selässään piston ja lensi maahan, tässä vaiheessa vielä varsin optimistisesti tilannetta arvioiden.

– Venäläiset käyttivät sellaisia räjähtäviä luoteja. Ajattelin, että aika hyvinhän tässä kävi, kun ei ehtinyt tuolla selässä räjähtää. Sitten verta alkoi tulla suuhun kun siinä makasin ja tajusin, että jaaha, on tässä vähän pahemmin käynyt.

Edessä oli matka Karhumäen sotasairaalaan. Sitä ennen hänet vedettiin ahkiolla takaisin korsuun, jossa hänen haavansa sidottiin.

– Siellä huomattiin, että on kaksi reikää: toinen kaulassa ja toinen selässä, neljännen kylkiluun kohdalla, mihin se osui ulos tullessaan ja repi noin suuren reiän asetakkiin, hän päivittelee peukalonsa ja etusormensa levittäen.

– Ei sitä silloin huomannut kuinka läheltä hengen meno kävi. Olo oli kyllä tukala. Sairaalassa lääkäri sanoi, että koettakaapas, missä teidän sydän on.

Estola osoittaa rintakehäänsä ja jatkaa lennokasta tarinaansa.

– Kun tähän haavoittuu, niin keuhko täyttyy verellä ja työntää vasemman keuhkon kasaan. Siitä seurasi, että sydän oli kainalossa. Siinä se jytkytti. Meni viisi päivää, niin lääkäri sanoi, että nyt punkteerataan. Kamalan putken se työnsi selkään ja alkoi pumppaamaan verta sellaiseen vanhaan limsapulloon. Melkein puolillaan se oli verta. Tai no, ei se mitään verta enää ollut, se oli mustaa, pikeä.

Ensi alkuun koko keuhko oli musta, mutta alkoi ajan myötä kirkastua. Lopun toipumisaikansa hän vietti Helsingin Kirurgisessa sairaalassa.

– Puoli vuotta siinä meni.


Estola haavoittui kylkeensä Krivillä tammikuussa 1943

Lentopalloa presidentin kanssa

Siihen päättyi Estolan sotapolku. Sodan päättyessä hän oli 26-vuotias. Viisi vuotta elämästään menettäneen nuorukaisen mielessä oli vain uuden elämän aloittaminen. Sotaa tai sitä, kestäisikö rauha tällä kertaa, hänellä ei tullut mieleenkään ajatella. Elämän suuntaa sota kuitenkin muutti.

– Olin 1939 kirjautunut oikeustieteelliseen. Sodan jälkeen se tuntui ihan hassulta: että lakimieheksi! Sota-ajan kaveriporukka sai hakemaan heidän kanssaan metsätieteelliseen ja luin agronomiksi.

Yhteys muihin sotaveteraaneihin on säilynyt. Heidän kanssaan Estola käy mm. viikoittain pelaamassa lentopalloa.

– Ne on niin mukavia! Se Helsinginkadun sali on ihan ylivoimainen kun siellä on ne Hassarin joukkueen rouvat Kampista ja siellä osataan pitää iloa – ei mene peli pelkäksi pisteiden laskemiseksi.

Estola on ollut innokas lentopallomies yli 50 vuotta

Moni entisistä pelikavereista on kuitenkin jo siirtynyt toisille kentille. Yksi heistä on Mauno Koivisto. Miesten pelikaveruus syveni läheiseksi ystävyydeksi.

– Tellervo sai kutsua Koiviston hautamuistomerkin paljastustilaisuuteen viisi omaista ja kaksi ulkopuolista. Minä olin heistä toinen.

Koiviston aikana hän sai kutsun Linnan juhliinkin. Valtakunnan ykköstapahtuma hulppeine puitteineen ei kuitenkaan tehnyt Estolaan vaikutusta.

– Ei se ole mikään, se on aika rasite. Hirveä tungos ja kamalat vessajonot. Siellä sitten seistiin. Uutta kutsua en yhtään kaipaa.

Koivistoa Estola luonnehtii ”sellaiseksi fundeeraajaksi”.

– Lyhkäisiä viisauksia tuli. Alkuun kirjoitin niitä sanontoja muistiinkin.

Koiviston viimeisiä aikoja hän kuvaa hirveiksi.

– Viimeisenä torstaipäivänä kävin siellä. Olin tuolin tuonut siihen ihan viereen ja hän sanoin että ”nyt minä alan väsyä”. Hän otti kädestäni kiinni eikä irrottanut. Mietin jo silloin, että nyt on viimeisiä hetkiä. Niin kuin olikin.

Vaikka sotatarinoita saattelee hilpeä nauru, ei ihan kaikesta puhuta vieläkään.

– Mielelläänhän sitä mukavia asioita muistelee. Ikävät asiat on jo unohtanut.


Kuvat leskeksi jääneen Estolan kodin seinällä muistuttavat onnellisista ajoista perheen kanssa

PS. Millaisia olivat joulut rintamalla? No ikimuistoisia… joskaan ei yhtään sellaisia, mitä kotiin haluttiin kertoa! Jaakon koomisia kokemuksia näistä löydät sivuiltamme täältä.

Jaa kirjoitus:

24.7.2020 Sodasta rauhaan, Viipurista Lähi-itään – kolmen miehen kohtalon hetket kesällä 1944 saivat yllättävän jatkon toisella puolen maailmaa

Kolme miestä eli kohtalon hetkiä Viipurin Tienhaarassa kesällä 1944. Vei kuitenkin 12 vuotta ennen kuin heidän tiensä kohtasivat… yli 5000 kilometrin päässä Egyptissä. Miesten erikoisen tarinan kertoo tässä Viipurista pikkupoikana evakkoon lähtenyt ja Suomen ensimmäisiin rauhanturvaajiin kuuluva Jorma Reinimaa.


Gazan ja Israelin välistä aselepolinjaa vartioimassa 1952, Jorma Reinimaa oikealla

Puna-armeijan suurhyökkäys Kannaksella alkoi 9.6.1944. Viipurissa elettiin tuolloin lähes rauhan aikaa, emmekä me kaupungin asukkaat osanneet aavistaa, mitä tulossa olisi. Elämä Viipurin Kolikkoinmäen kaupunginosassa oli rauhallista, vaikka olikin sota-aika. Koulut oli tosin suljettu jo helmikuun alussa, mutta satunnaisiin pommituksiin oltiin tuossa vaiheessa jo totuttu. Tilanne muuttui nopeasti ja aloimme ymmärtää, että nyt on suuri muutos tulossa.


Viipuri ennen sotia

16.6. 1944: Koti jää taakse

Jorma Reinimaa pikkupoikana Viipurissa

Viipurin takana reservissä olleet panssaridivisioonan panssarivaunut jyrisivät kaupungin mukulakivikatuja rintamalle kymmenes päivä kesäkuuta. Me pikkupojatkin tiesimme, että se on huono merkki. Vihollisen hyökkäys eteni nopeasti ja vanhempani alkoivat huolestua. Olisiko Viipuri taas jätettävä?

”Paljon koneita kaupungin yllä. Ilmatorjunta ampuu joka suunnassa”, kertoo Viipurin ilmasuojelukeskuksen sotapäiväkirjan merkintä kesäkuun 13. päivältä. Viereisellä Patterinmäellä raskas ilmatorjunta ampui jatkuvasti. Isäni Oskari ja äitini Hilja päättivät lähteä kaupungista. Aamulla 15. kesäkuuta tavarat nostettiin pihalle odottamaan, jos joku hakisi ne. Pihakaivosta juotiin viimeiset mukilliset raikasta vettä. Vesikauha jätettiin kaivon kannelle. ”Seuraaville”, isä sanoi.

Selkäreppuihin otettiin se, mitä jaksettiin kantaa ja aloitimme matkamme läpi palavan, räjähtelevän ja savuisen kaupungin kohti länttä. Minun repussani oli vaatteita ja luistimet, joilla olin edellisenä talvena oppinut luistelemaan. Koko päivän käveltyämme tulimme Kivisillansalmen maantiesillalle ja sen yli jatkoimme Tienhaaran rautatieasemalle. Junia ei pommitusten vuoksi sinnekään tullut. Odottelimme aseman takana olevassa metsässä. muiden siviilien kanssa kuljetusta. Yöllä, 16.6, pääsi juna hakemaan siviilejä turvaan ja me nousimme siihen. Tienhaara jäi taakse ja me puksuttelimme junalla kohti Tamperetta ja uutta elämää.


Tienhaaran asema syyskuussa 1944

20.6.1944: Vetäytyminen Viipurista

Toivo Kykylä nuorena sotilaana

Kolme päivää myöhemmin 20. Prikaatin pioneeri Toivo Kykylä istui pienessä ampumakuopassaan Viipurin eteläreunan pahasti keskeneräisissä asemissa. Hänet oli vasta edellisenä päivänä siirretty joukkoosastonsa mukana Syväriltä Viipuriin. Venäläisten suuret hyökkäysjoukot olivat vastapäätä ja luoteja viuhui yli pään. Vain 19-vuotias Kykylä katseli, kun koppakuoriainen kiipesi seinämää ylöspäin lähelle kuopan yläreunaa, mutta sitten muutti mieltään ja alkoi kiivetä alas kohti kuopan pohjaa.

”Viisas on tuo koppakuoriainen”, Kykylä kertoi myöhemmin miettineensä.

”Tuota esimerkkiä kannattaa seurata ja pitää päänsä alhaalla.”

Seuraavana päivänä oli pakko lähteä asemista. Viipuri oli menetetty.

Kaverinsa kanssa Topi käveli seuraavan päivän kohti länttä vetäytyvien suomalaisten joukkojen kanssa, toisella olkapäällään räjähdysvarustelaukku, toisella ensiapulaukku. Kun he saapuivat Kivisalmen silloille, osallistui Topi pioneerina 2. prikaatin maantiesillan räjäyttämiseen. Se räjäytettiin klo 17.30. Se oli Viipurin viimeinen silta.

Kaverinsa kanssa hän jatkoi matkaa Tienhaaran rautatieasemalle, jossa hän pisti konepistoolinsa lippuluukulle ja pyysi menolippua Äetsään. Vastausta ei kuulunut – asemalla ei enää ollut ketään. Matka jatkui jalan Ykspään kartanolle, johon heidän Viipurista perääntynyttä joukko-osastoaan koottiin. Kartanolta Topi löysi betonista tehdyn vesisäiliön. Se oli kuivillaan ja sen pohjalle oli hyvä kiivetä nukkumaan. Siellä oli turvassa ja suojassa. Topi nukahti heti.


Suomalaisjoukot ohittavat Tienhaaran rajapuomin syyskuussa 1944

22.6.1944: Lopun hetket

Kaksi päivää tuon jälkeen ruotsinkielisen Jalkaväkirykmentin 61:n, ”Sextiettanin”, konekiväärijoukkue marssi kuumana kesäpäivänä kohti Tienhaaraa. Heidän kärjessään oli 22-vuotias reservin vänrikki Gunnar Brandt.

Vastaan tuli armeijan henkilöauto, jonka takaikkunasta pisti everstin pää.

“Tietääkö vänrikki, missä on armeijakunnan komentopaikka?”, hän kysyi Brandtilta.

Vänrikki ei tiennyt, mutta ajatteli, että eivät taida asiat kovin hyvin olla, jos everstikin joutuu ajelemaan ympäriinsä sitä etsimässä. Eivät olleetkaan.

Brandt sai käskyn marssia nopeasti Tienhaaraan ja siellä suoraan Kivisillansalmen rantaan, missä olisi otettava vastaan asemat niissä olevilta joukoilta. Mutta siellä ei ollutkaan enää ketään, jolta ottaa asemia vastaan. Ei tosin ollut asemiakaan.

Kiireesti miehet kaivoivat poterot konekivääreilleen. Asemia vahvistamaan saapui jalkaväkeä. Samana iltana venäläiset hyökkäsivät. Nopeasti koottu tehokas tykistöosasto, KTR 8, ja sen hyvin johdettu tulitus tuhosi venäläisten panssarit ja hyökkäys saatiin torjuttua.

Seuraavana päivänä vihollinen yritti vielä kahdesti, mutta nekin torjuttiin. Sitten tilanne rauhoittui ja asemat vakiintuivat siihen. Viimeisin hyökkäys tuli 25. päivä, mutta sekin torjuttiin, ja hyvä niin: jos venäläiset olisivat päässeet yli Kivisillansalmesta olisi heillä ollut tie auki Helsinkiin.


Suomen Komppanian päällystöä syksyllä 1957. Keskellä on komppanian järjestyksessä toinen päällikkö, majuri Ensio Siilasvuo. Lääkäri Gunnar Brandt on toinen oikealta.

Uranuurtajat Egyptissä

Me emme toisiamme tuolloin tavanneet, mutta tiemme tulisivat vielä kohtaamaan, Egyptin polttavan auringon alla.

Vuonna 1956 lähdin ensimmäisiin YK:n rauhanturvajoukkoihin Egyptiin. Minut oli sijoitettu Suomen Komppanian tukijoukkueeseen. Sen pioneeriryhmässä oli minua kymmenen vuotta vanhempi Toivo Kykylä. Olimme samassa joukkueessa yhdessä kuuden kuukauden ajan Port Saidissa ja Siinain erämaassa.

Topi oli maanviljelijä ja rauhallinen mies, jonka kanssa oli helppo tulla toimeen. Tiesin, hänen olleen sodassa, mutta emme puhuneet siitä sen tarkemmin. Kuuden kuukauden kuluttua Toivo palasi Suomeen. Minä uusin sopimukseni ja jäin palvelemaan vielä toiseksi kuudeksi kuukaudeksi.

Suurin osa komppanian miehistä vaihtui puolen vuoden välein. Komppanian viimeiseksi lääkäriksi tuli Gunnar Brandt, joka oli sodan jälkeen opiskellut lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi ja oli nyt päättänyt tulla vapaaehtoisena komppaniamme lääkintähuoltoon.

Komppaniamme oli Gazassa, mutta osa siitä välillä Sharm el Sheikhissä, jonne lääkärikin ajoittain joutui. Hänenkään kanssa emme koskaan keskustelleet sodan aikaisista asioista.


Toivo Kykylä rauhanturvaajamissiollaan

Muisto ei unohdu

Gunnarin täyttäessä 90 vuotta haastattelin häntä Rauhanturvaaja-lehteen. Vasta silloin minulle selvisi, miten lähellä oli, ettemme tavanneet jo vuonna 1944.

Toivoa en juurikaan tavannut Egyptistä tulomme jälkeen, mutta aina silloin tällöin soittelimme. Topi oli iäkkäänäkin erittäin hyvässä kunnossa: hän osallistui maatilansa töihin yhä aktiivisesti ja kertoi uusineensa ajokorttinsa 90 vuotta täytettyään. Vuoden 2017 ensimmäisenä päivänä hän soitti toivottaakseen hyvää uutta vuotta ja tuli samalla kertoneensa osallistumisestaan Viipurin ja Tienhaaran taisteluihin.

Tuo sodan viimeinen kesä oli etenkin minun elämässäni melkoinen tienhaara, joka johdatti meidät kaikki tahoillamme varsin erilaisille elämän poluille. Rauhan aika, 12 vuotta ja 5000 kilometriä siihen vaadittiin, että vihdoinkin toisemme tapasimme.

Noiden taistelujen muistoksi Tienhaarassa sijaitsevaan suureen Kasakkakiveen kiinnitettiin 1994 muistomerkki, joka kunnioittaa sekä suomalaisten että venäläisten taisteluissa kaatuneiden muistoa. Muistomerkin vihkimiseen osallistui myös JR 61:n Perinneyhdistyksen silloinen puheenjohtaja, tohtori Gunnar Brandt.


Tienhaaran taisteluiden muistolaatta paljastettiin vuonna 1994


Teksti on alun perin julkaistu Kesän 1944 torjuntataisteluista 75 vuotta-teemaisessa Kenttäpostia-lehden numerossa 3/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

 

Jaa kirjoitus:

21.7.2020 ”Syvärillä isä näki enkelin” – Korpraali Aleksanteri Mäenkosken sotapolku piti sisällään lukemattomia läheltä piti-tilanteita

On monia veteraaneja, jotka eivät koskaan kertoneet sotakokemuksistaan. Jotkut eivät siihen pystyneet, toisilla taas ei ollut kuuntelijaa. Oululainen Raimo Mäenkoski pääsi kuulemaan isänsä kertomukset ja jakoi ne kanssamme viime vuonna ilmestyneessä Kenttäpostia-lehden ensimmäisessä numerossa.


Moni veteraani jäi sodan jälkeen kokemuksineen yksin (kuvituskuva)

Minulla oli onnekseni veteraani-isäni yhä eläessä mahdollisuus istua alas ja antaa hänen puhua. Mikäli lähipiirissäsi on yhä veteraaneja, kehotan tarttumaan tilaisuuteen, sillä kauaa ei aikaa enää ole.  

Isäni, korpraali Aleksanteri Mäenkoski palveli Jatkosodassa Jalkaväkirykmentti 50:ssä Kannaksella. Hengenlähtö oli lähellä monta kertaa ja sodan koettelemukset vaivasivat häntä loppuun saakka. 


JR 50:n miehiä kuuntelemassa iltauutisia heinäkuussa 1941

Onnea matkassa 

Isä kävi Kannaksella vihollisen puolella useita kertoja partiossa. Useimmiten hän oli yksinjoskus mukana oli muitakin sotilaita kanssa. Onneksi näin, sillä ainakin kerran se pelasti hänen henkensä. 

Aleksanteri Mäenkoski sota-aikaan ja vuonna 2000

Ollessaan partiossa hävisi hän yhtäkkiä näkyvistä. Muut huomasivat isän uponneen lumen peittämään lähteeseen. Toverit tulivat hätiin ja vaihtoivat läpeensä kastuneen isän kuiviin vaatteisiin, ettei hän olisi paleltunut. Isä pääsi kuin pääsikin palaamaan partion mukana takaisin omien puolelle, mutta tuosta kasteesta isä sai muistokseen reuman.  

Kerran hän oli partiossa yksin Pahalammen lähistöllä, kun huomasi suuren viholliskomppanian isohkolla peltoaukealla. Aukean reunassa oli kookas kivi, jonka suojaan isäni meni ja ampui konepistoolillaan hevosen selässä istuneen venäläisupseerin.  

Tämän jälkeen peltoaukealle jäi vielä noin sata venäläissotilasta, mutta sitten heidän piiskatykkinsä ampui laukauksen kohti kiveä, minkä seurauksena isä haavoittui. Polvesta törrötti iso sirpale, mutta koska hän oli liikkeellä yksin, ei hänellä ollut ketään muutakaan, johon turvautua. Hän rukoili Jumalaa auttamaan häntä ja sai lopulta kiskaistua sirpaleen irti ja sidottua itse haavansa.  

Tämän jälkeen hän lähti kohti omaa joukko-osastoaan, mutta ei päässyt perille saakka ennen kuin tajunta alkoi hämärtyä. Seuraava muistikuva isälläni oli se, että häntä osoitettiin konepistoolilla. Seuraavaksi hän kuuli kuitenkin kehotuksen ”alapas ryssä herätä”. Kyseessä olivatkin omat! Isä ilmoitti olevansa suomalainen, antoi joukko-osastotietonsa ja oli taas turvassa. 

Lisäksi isä osallistui taisteluihin VadrusjärvelläIsolla KustrajärvelläIhantalassa ja Syvärillä, missä hänen sotapolkunsa dramaattiset käänteet vain jatkuivat. 


Ote JR 50:n sotapäiväkirjasta Mäenkosken haavoittumispäivältä 29.6.1944

Vaisto pelastaa 

Syvärillä ollessaan isä valloitti yksin venäläisten bunkkerin. Hänen poteronsa lähellä oli toinenkin potero, jossa oli toinen nuori suomalaissotilas. Tämän nostaessa päätään kiinnitti se venäläisen tarkka-ampujan huomion, joka ampui hänet. Muutaman kerran sotilas ehti huokaista ”äiti, äiti”, ennen kuin menehtyi.  

Tästä sisuuntuneena isäni lähti juoksuun bunkkeria kohden, tarkka-ampujan häntä onneksi huomaamatta. Isä pääsi bunkkerin viereen, ampui hänet konepistoolillaan ja nousi bunkkerin katolle huutamaan joukkojaan apuun. Samalla bunkkerista tuli ulos 6-7 venäläissotilasta, jotka isä bunkkerin katolta ampui.  

Omien tultua apuun sai isä satikutia siitä, ettei yksinään saisi lähteä linjasta pois, mutta tuon nuoren sotilaan kohtalo oli saanut hänet niin raivoihinsa, ettei siinä enää säännötkään painaneet. 

Kesäkuussa 1944 isän joukko-osasto joutui mukaan Kannaksen taisteluihin Syvärillä, jossa oli todella käydä huonosti. Neljä päivää taisteluiden alkamisen jälkeen aamu valkeni 27.6. Pahalammin-Konkkalan maastossa hiljaisena. Liian hiljaisena.  

Venäläistä tykistöä tiedettiin olevan alueella runsaasti, joten niiden pahaa enteilevästä hiljaisuudesta miehet aavistelivat jotain suurempaa olevan tulossa. 

Noin 07.30 alkoi alueelle tulla pommikoneita, joita isän osastossa palvellut Pekka Tavi laski olleen ainakin 80 kappaletta. Miesten oli välittömästi heittäydyttävä mahalleen suojaan poteroihin. Isä oli jo ehtinyt yhteen poteroon toisen sotilaan kanssa, mutta päätti jostain syystä vaihtaa viime hetkellä. Toinen sotilas kysyi ihmeissään, miksi isä oli hyvää poteroa jättämässä, mutta isä ei enää ehtinyt vastata pommikoneiden ollessa jo ihan heidän päällään.  

En vieläkään tiedä, mikä se vaisto tai aavistus oli, mutta isän hengen se pelasti.  

Ensimmäinen potero sai täysosuman ja isän kanssa siitä turvaa hakenut sotilas sai surmansa. Läheiseen poteroon syöksyneen isän räjähdyspaineaalto lennätti 3-4 metrin matkan, aiheuttaen hänelle sirpalevammoja ympäri kehoja sekä ilmeisesti vakavan aivotärähdyksen.  

Tuossa vaiheessa isä oli vielä tajuissaan ja kertoi myöhemmin vaimolleen ja meille pojilleen nähneensä tuolla hetkellä Konkkalanvuoren rinteessä enkelin. Isä muisteli, että enkelillä ei ollut asetta, vaan hän oli levittänyt siipensä. Tuon näyn jälkeen hän menetti tajuntansa. 

Tavin kertoman mukaan isä vietiin joukkosidontapaikalle, missä hänen vammansa sidottiin. Omaan joukko-osastoon hän palasi vielä samana iltana, päätä myöten siteissä. Muiden sotilaiden mielestä isän paikka olisi ollut linjan sijaan sairaalassa, mutta isä ei antanut periksi.  

Kaksi päivää myöhemmin hän haavoittui uudestaan, tällä kertaa niin vaikeasti, että joutui kuukausiksi sairaalaan ja sen jälkeen vielä toipumislomalle. Sen jälkeen hänet siirrettiin Mikkelin Päämajaan vartiointitehtäviin ja lähetiksi niin Päämajan upseereille kuin ylipäällikkö Mannerheimille. 


JR 50:n miehistä muodostettu partio Kaustajärvellä heinäkuussa 1941

Sodasta maksettiin kova hinta 

Vaikka selviytyikin rintamalta kaikkien noiden vuosien jälkeen kotiin hengissä, maksoi hän sodasta kovan hinnan myös henkilökohtaisesti.  

Hän oli kotoisin Miinalan kylästä Karjalasta, joka jäi Neuvostoliiton puolelle. Jottei siitä koituisi hyötyä viholliselle, joutui isä monien muiden lailla ennen pakoa sytyttämään oman kotinsa palamaan. Sodan jälkeen isä meni Elämäjärvelle, missä muu perhe oli häntä odottamassa.  

Sota jätti isäänkin jälkensä. Reuman lisäksi hän kantoi ja sirpaleiden jälkiä kehossaan koko loppuelämänsä. Kivut olivat kovat, mutta isä sinnitteli 94-vuotiaaksi. Kaksi vuotta sitten keväällä tuli viimein hänen aikansa mennä.  


PS. Lisää veteraaniemme kertomuksia läheltä piti-tilanteista ja ihmepelastumisista löydät sivuiltamme täältä:



Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 1/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai se on tilattavissa vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Jaa kirjoitus:

13.7.2020 Sensuurin hampaista koko maailman rakastamaksi taiteilijaksi – Tove Janssonin tuntematon tausta sotapropagandistina

Tove Jansson 1914-2001 (kuva: moomin.com)

Tove Janssonista on tullut muumiensa kautta koko maailman tuntema ja rakastama taiteilija, mutta tiesitkö, että hän oli sotavuosina myös melkoisen ärhäkkä poliittinen pilapiirtäjä?

Yleisradion Suuret Suomalaiset-äänestyksessä peräti 19. sijoittunut Jansson on Suomen käännetyin kirjailija, jonka teoksia on saatavilla yli 45 eri kielellä. Hänen poliittinen aktivisminsa on kuitenkin jäänyt käytännössä vain ruotsinkielisten tietoisuuteen.  

Taiteilijaperheessä kasvaneen Janssonin oma ura alkoi varhain. Hänen ollessaan vain 14 ruotsinkielinen aikakausilehti julkaisi hänen sisällissodan päättymisen 10-vuotisjuhlaparaatia esittävän ”Hej hurra för Mannerheim”-kuvasarjansa. Vain vuotta myöhemmin hän aloitti vakituisena avustajana ruotsinkielisessä Garm-lehdessä. 

Vuonna 1923 perustettu Garm profiloitui kirjallisuuteen ja kulttuuriin painottuvana satiirilehtenä. Se oli kuitenkin myös poliittisesti kantaaottava, jonka painoarvoa lisäsi entisestään sen nimekäs avustajakunta. Sen kritiikin kohteina olivat etenkin ääriliikkeet; ensin oikeisto, mutta 1930-luvulle tultaessa sen hampaisiin joutui myös vasemmisto. Lehti itse luonnehti linjaansa ”demokraattiskonservatiiviseksi.” Garm jatkoi kuukausittaista ilmestymistään läpi sotavuosien ja Jansson pysyi lehden palveluksessa sen lopettamiseen saakka 1953. 

1940-luvulle tultaessa hänestä tuli lehden pääasiallinen kuvittaja. Hänen terävästä kynästään lähtöisin olevista, noin sadasta kansikuvasta kaksi nousi yli muiden. Ensimmäinen niistä irvaili Hitlerille, ja oli vähällä, ettei se tuonut lehdelle rangaistusta. Toinen, Stalinia pilkkaava, oli sensuurille liikaa.   


Janssonin kuvittamat kannet herättivät sotavuosina kohua

Vuonna 1938 solmitussa Munchenin sopimuksessa Saksalle luovutettiin Hitlerin Tsekkoslovakialta vaatima, pääosin saksankielinen sudeettialue. Ensimmäisen maailmansodan nöyryytykseksi koettu tulos oli jättänyt Saksaan katkeruuden, jonka Euroopassa pelättiin kasvaessaan purkautuvan uutena sotana. Sudeettialueiden kohdalla tehdyn myönnytyksen toivottiin osaltaan lieventävän näitä jännitteitä.  

Lokakuun numerossa ennen sotia Euroopassa paljon matkustellut Jansson debytoi lehden kansikuvittajana. Hänen johdollaan Garm otti sopimukseen selkeän linjan: Hitler esitetään kiukuttelevana pikkupoikana, joka muun Euroopan johtajien tarjotessa toinen toisensa jälkeen kakkupaloja (alueluovutuksia) vain huutaa haluavansa lisää kakkua (suuremman osuuden Euroopasta.). Ja oikeaan kuvaus osuikin: alle vuoden Hitler hyökkäsi Puolaan ja Eurooppa löysi itsensä edellistäkin verisemmästä sodasta.  

Suomeksi elämänkerta ilmestyi 2008

Myös Suomi ajautui Talvisodan myötä osaksi toista maailmansotaa. Pienen maan sisukas puolustautuminen yllätti koko sitä seuraavan maailman, eikä vähiten Stalinin. Maaliskuussa 1940 olikin hänen vuoronsa päästä kansikuvapojaksi. 

Juuri ennen Moskovan rauhaa ilmestyneen numeron kansi irvaili sille, miten Stalinin mahtipontinen kaikkivoipaisuus oli vaihtunut noloksi nöyryytykseksi. Kuten arvata saattaa, sensuuri esti kannen julkaisun kokonaan.  

Vuonna 2007 Janssonista julkaistussa kirjassaan Boel Westin kertoo tämän nauttineen suuresti ajastaan Garmissa ja siitä, että sai ”sikailla Hitlerin ja Stalinin kustannuksella.”  Janssonin Hitleriin ja myöhemmin Suomen ja natsi-Saksan yhteistyöhön kohdistama arvostelu hiersi kuitenkin hänen välejään juutalaisvastaisen ja saksalaismielisen isänsä kanssa, mutta vanhempiensa itsenäiseksi kasvattama Jansson piti päänsä.  

Ja siellä Garmin sivuilla teki yleisölle ensiesiintymisensä muuten se muumikin: Janssonin tuolloin vielä Snorkiksi kutsuma hahmo toimi Janssonin signeerauksen ohella hänen piirrostensa tavaramerkkinä.    



Teksti on alun perin julkaistu Talvisota80-teemaisessa Kenttäpostia-lehden numerossa 5/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata erikseen vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

 

 

Jaa kirjoitus:

8.7.2020 Reino Honkanen – tuntematon sankari, jonka tottelemattomuus pelasti satojen heimosotureidemme hengen

Heimosotureidemme osallisuus sodissamme ja etenkin heidän kohtalonsa sotien jälkeen ovat asioita, joista ei Suomessa ole paljon puhuttu, eikä ihme – heidän kokemansa petos on yksi sotiemme synkimmistä perinnöistä.

Samalla kertomatta on kuitenkin jäänyt tarinoita niistä suomalaisista, jotka uhmasivat saamiaan määräyksiä ja auttoivat heimosotureita pakoon, vapauteen ja uuden elämän alkuun. Yksi heistä on everstiluutnantti Reino Honkanen, jonka tarinan hauholainen everstiluutnantti, sotahistorioitsija ja  sotaveteraani Pekka Kantakoski jakoi viimeiseksi jääneessä Sotaveteraani- lehdessä 2018.



Kotiutus vai kuolema? 

Vuoden 1944 syksyllä tulin kohtalon oikusta tutustuneeksi Heimopataljoona 3:n vaiheisiin, joista olen myöhemmin saanut lisääkin tietoa.  

Ikäluokkani oli kotiutettu syksyllä 1944, jolloin palasin kotiini Raaheen. Raahen seudulla oli tuohon aikaan useita joukkoja menossa Lapin sotaan saksalaisjahtiin.   

Heimopataljoona 3 oli ollut taisteluissa mm. Siiranmäessä, Vuosalmella ja Äyräpäässä. Lapin sodan alettua pataljoona siirrettiin Ouluun. Nurmeksen Porokylän koulutuskeskukseen matkannut kuljetusjunamme pysähtyi illalla Oulun asemalle ja jatkoi matkaa seuraavana päivänä.    


Heimoveljet olivat mukana mm. Siiranmäen taisteluissa

Oulusta Heimopataljoona 3 vietiin Ylitornioon. Tässä vaiheessa valvontakomissio puuttui asiaan ja vaati, että pataljoonassa palvelleet Neuvostoliiton kansalaiset on palautettava Neuvostoliittoon. Tämä salattiin asianosaisilta, joille puhuttiin kotiuttamisesta. Ylitorniolla kymmenkunta miestä teki ”kotiuttamisesta” omat johtopäätökset ja loikkasi Ruotsiin.  

Syyskuun lopulla pataljoona tuotiin laivoilla Raahen Lapaluodon satamaan. Iltaisin heimosoturit ja Raahen nuoret miehet kävelivät pitkin pääkatua Pitkäkatua ja poikkesivat osuuskaupan kuppilaan juomaan korviketta tai raahelaista limunaatiaTällöin tutustuin yhteen minua vanhempaan heimosoturiinItse olin tuolloin 18-vuotias.  

Jutellessamme otin esiin mahdollisuuden, että venäläiset vaatisivat pataljoonan palautettavaksi Venäjälle. Hän oli sitä mieltä, että suomalaiset eivät voi heitä niin pettää. Olin sinnikkäästi eri mieltä – olihan suomalaisetkin pakotettu sotimaan saksalaisia vastaan Lapissa.  


Suomen ja Ruotsin rajaa 1944

Kerroin, että meillä on hyvä merikelpoinen myrskyn kestävä vene, johon mahtui ainakin viisikuusi miestä. Matka Ruotsin rannikolle ei syksyisellä tuulella kauan kestäisi. Sanoin, että olen käynyt Ruotsin rannikkoa käynyt katsomassa. Heimoveli ei kuitenkaan suostunut ehdotukseeni. 

Koulut eivät olleen vielä alkaneet, joten tein kellosepän töitä isäni liikkeessä. Eräänä päivänä Pattijoen suunnalta katua marssi Lapaluodon satamaa kohti pataljoona, joista melkein jokaisella oli konepistooli. Ihmettelin, että onpa saksalaisjahtiin menossa kummallista porukkaaPian meidänkin puhelin soi ja Raahen kautta tuli tieto, että Heimopataljoona on riisuttu aseista Santaholman sahan raiteella ja laitettu junaan Raahen asemalla. Lähdin heti sinne.  

Kiertelin pitkin junan vartta, kunnes löysin ystäväni. Kehotin häntä hyppäämään junasta ja etsimään minut, jotta painuisimme yhdessä Ruotsiin. Sen koommin en soturia enää nähnyt. 


Heimopataljoona 3:n miehiä (kuva: Antti Alasmaan kotialbumi)

Kun juna lähti Raahesta 3.11.1944, karkasi siitä jo asemalla 14 miestä. Junamatkalla karkureita tuli ainakin 650 lisää ja Naarajärven sotavankileirille saapuessa junassa oli jäljellä enää 200 miestä. Karanneista pääsi lopulta pakenemaan Ruotsiin 172 miestä.  

Karkureita laitettiin Pattijoella etsimään 19. prikaati ja Raahen eteläpuolella Saloisissa ollut Jääkäripataljoona 1. Jotain etsijöiden innokkuudesta kertoo se, että etsintöjen tulos oli nolla.  

Kaikki heimopataljoonien miehet koottiin Naarajärvelle, josta heidät kuljetettiin junalla Neuvostoliittoon. Itärajan takana heimosotureittemme alkusijoituspaikka oli vuosien ajan Siperian orjatyöleirit. Monille se jäi myös loppusijoituspaikaksi. Vain harvat selvisivät hengissä.  

YYA:n aikana kommunistinen Valpo (Suomen KGBjatkoi karkureiden etsintöjä Suomessa ja Ruotsissa vielä 1970-luvulla. 


Heimosotureita Kiimasjärvellä marraskuussa 1942

Elämän vaikeimpia päätöksiä 

Vuonna 1952 olin Panssarikoulussa panssarilinjan johtajana. Ennen palveluksen alkua kouluttajat kokoontuivat esikuntaparakin kouluttajien huoneessa. Kerran otin esiin Raahen heimopataljoonan tapahtumat.  

Tällöin Jääkärilinjan johtaja kapteeni Aimo Zillacus kertoi palvelleensa kapteenina 19. Prikaatissa, joka oli ollut Raahen itäpuolella Pattijoella odottamassa Lapin sotaan lähtöä. Hän sai käskyn muodostaa pataljoona: kaikille aseeksi konepistooli ja tehtäväksi riisua Heimopataljoona aseista. Tämän jälkeen heidät olisi kuormattava junaan. Zilliacus kertoi tehtävän olleen hänen elämänsä vaikein.  

Reino Honkanen, tuolloin vielä kapteeni, kuvattuna Ristisalmella 1941 (kuva: SA-kuva)

Panssarikoulun johtajana oli tuolloin (1955-1957everstiluutnantti Reino Honkanenjonka kanssa Zilliacuksella ei juurikaan ollut keskusteluyhteyttä. Honkanen oli erikoislaatuinen johtaja, joka ei alaisilleen räyhännyt. Hänellä oli oma johtamistapansa, johon kuului mm. se, että hän pitäytyi tiukasti asiassa, paljastamatta itsestään juurikaan mitään. Menneitä ei hänen kanssaan todellakaan muisteltu. 

Käymässämme keskustelussa ei Zilliacus kuitenkaan maininnut Honkasta sanallakaan, vaikka tiesi jo tuolloin tämän osallisuudesta Heimopataljoona 3:n kohtalon hetkiin 

Tapasin Honkasen uudestaan 1960-luvulla Helsingissä. Hän kertoi mm. viettäneensä pitkän aikaa merillä. 1959 Puolustusvoimien palveluksesta eronnut Honkanen oli nyt kuin eri mies.  

Vuonna 1969 kirjoitin suomalaisten panssarijoukkojen 50-vuotishistoriikkiä. Sota-arkistossa osui käteeni Panssaridivisioonan arkistossa majuri Reino Honkasesta laadittu kuulustelupöytäkirja.   

Honkanen oli palvellut 1944 pataljoonan komentajana 19.Prikaatissa. Hänet oli määrätty kuljetuksen johtajaksi junaan, joka lähti viemään aseista riisuttua Heimopataljoona 3 Neuvostoliittoon. Zilliacuksen lailla ei annettu tehtävä ollut Honkaselle helppo ja hän teki omat ratkaisunsa.   

– Härkävaunujen ovia ei lukita ulkopuolelta eikä ketään junasta karkaavaa ammuta, hän ohjeisti miehiään. 

Lopputuloksen tiedämmekin.  


Honkasen ohjeistuksesta härkävaunujen ovia ei lukittu

Pian Heimopataljoonan kuljetuksen jälkeen Honkanen siirrettiin Panssaridivisioonaan, missä laadittiin kuulustelupöytäkirja tapahtuneesta. ”Huonosti hoidetun kuljetuksen” johtajana hän sai rangaistukseksi 7 vuorokautta päävartioarestia, mitä varten hän pääsi matkustamaan Helsinkiin. Tämä oli ainoa hänen saamansa tunnustus satojen heimosotureidemme hengen pelastamisesta – muuten ei häntä asian tiimoilta muistettu.  

59 vuotta siitä, kun heimopataljoonaa kuljettanut juna lähti Raahesta, sen tarina kerrottiin vihdoin kaikille. 3.11.2003 olin mukana, kun Raahen asemalla paljastettiin aseman seinään kiinnitetty Heimopataljoona 3:n muistolaatta 


Heimosotureiden muistolaatta paljastettiin Raahen asemalla 2003

Tilaisuudessa puhuivat muistomerkkityöryhmän puheenjohtaja, opetusneuvos Kauko Hörkkö sekä professori Aarno Strömmer, joka kertasi traagisen junamatkan kulkua.  

– Tällä laatalla kerromme nykypolville vapauden ja rauhan yhdestä ulottuvuudesta. Tämä ei ole ilon aiheStrömmer muistutti. 

Aarno Strömmer on Sotaveteraaniliiton kunniapuheenjohtaja

Raahen asemaan seinään kiinnitetty muistolaatta oli järjestyksessään toinen. Heimosotureista koostuneen Erillisen Pataljoona 6:n muistolaatta oli paljastettu Riihimäellä vuotta aikaisemmin.  

Kaikkiaan Neuvostoliittoon luovutettiin Suomesta noin 1600 heimosoturia, jotka saivat osakseen 10-25 vuoden tuomioita pakkotyössä ja keskitysleireillä. Noin 15% heistä menehtyi vankeudessa. 

Heimopataljoona 3:n vaiheista on kirjoittanut Sotaveteraani– lehdessä 5/98 Heimopataljoona 3:n pataljoonaupseerireservin kapteeni Pekka VaaralaMuistot Raahen tapahtumista painoivat yhä.  

– Se oli hirvittävä hetki eikä häviä mielestäni koskaan. Oli kuin 600 villieläintä olisi päästetty irti. Silloin minä häpesin, että olin suomalainen upseeri, ja häpeän loppuelämäni. 

Junamatkustajaliikennettä ei Raaheen enää ole ja vanha asemarakennus rapistuu nyt hylättynä. Sen seinässä löytyvän laatan kunnioittamaa muistoa sen sijaan ei soisi hylättävän koskaan.  


PS. Siitä, miten kävi Suomen Merivoimissa palvelleille virolaisvapaaehtoisille, löydät muuten juttua täältä!



Teksti on alun perin julkaistu Sotaveteraani-lehdessä 6/2018,  jonka seuraaja Kenttäpostia on. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille (tai sen voi tilata vuosikertatilauksena hintaan 15€) . Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Jaa kirjoitus:

30.6.2020 Minun veteraanini: Eero Hämäläinen – ”Kun kutsu käy, niin silloin mennään”

Jokaisessa Kenttäpostia-lehdessä suomalaiset kertovat veteraanista elämässään. Tällä kertaa hyvinkääläinen Eero Hämäläinen jakaa kummisetänsä Aarren tarinan.

Haluaisitko sinä jakaa tarinasi? Ota yhteys toimitus@sotaveteraaniliitto.fi


Hyvinkääläisen Eero Hämäläisen veteraani on hänen kummisetänsä Aarne ”Arska” Kivelä

Kun ensi kerran lapsena Kukkilassa kuuntelin kummisetäni Aarne ”Arska” Kivelän huimaavia tarinoita sota-ajoista, jäivät ne kytemään mieleeni ajatellen, että olisi joskus aikuisena arvokasta säilyttää ne myös tulevien sukupolvien tiedoksi. 1990-luvulla haastattelin häntä C-kaseteille 9 tunnin verran. Vuonna 2015 sain hänen tyttäreltään – serkultani – hänen sotapäiväkirjansa luettavaksi.

Näinä aikoina maailman tuulet myrskyävät myös täällä koto-Euroopassa siihen malliin, että on syytä palauttaa mieliimme isiemme arvokkaat taistelut itsenäisen Suomen puolustamisessa.


Tykin ja huuliharpun varressa

Aarre Kivelä nuorena sotilaana

Lahdessa kasvanut Arska harrasti urheilua monipuolisesti nuoruudestaan lähtien, aina nyrkkeilystä, pesäpallosta ja hiihdosta lähtien. Kun näihin vielä yhdistetään lahjakkaan nuoren yhtä monipuolinen musiikkiharrastus, niin elämän kirjo tapahtumineen muodostui ymmärrettävästi laajaksi.

Talvisodassa hän oli JR 33:ssa kiväärimiehenä Pasurin, Salmenkaidan ja Kaskiselän taisteluissa. Jatkosodassa Arska kuului Salpausselän Ilmatorjuntapatteristoon, joka oli sodan hyökkäysvaiheen ajan alistettu osasto Lagukselle. Aseena heillä oli käsittääkseni Bofors 40- ilmatorjuntatykki. Päiväkirjaa hän piti 8.6.-15.11. 1941. Hän kirjoitti siihen lähes päivittäin, mikä on aika hyvin ottaen huomioon sodassa tuolloin meneillään olleen hektisen hyökkäysvaiheen.

Marraskuussa hän sai rintamalle tiedon äitinsä sairastumisesta. Aamukahdeksalta hän oli käynyt anomassa lomaa ja jo klo 12 sai lähteä Lahtea kohti. Kulkeminen oli tuolloin hankalaa, joten perillä hän tosin oli vasta aamuyöstä kolme päivää myöhemmin. Samalla lomalla hän sai kuulla pääsevänsä siviiliin heti kun vain saapuu takaisin joukko-osastoonsa, joten hän lähti paluumatkalle jo kaksi päivää ennen lomansa loppua. 

Vuodesta 1942 lähtien Arska oli Tikkakoskella KLev4:ssä vartio- ja apumiehenä, mistä käsin teki eri kokoonpanoissa viihdytyskiertueita sotarintamille. Myös näiltä keikoilta peräisin olevia laulun sanoja hän oli päiväkirjaansa kirjoittanut. Sieltä hän kotiutui marraskuussa 1944.


Katselmus Hennalan kasarmilla ennen Talvisotaa

Rintaman arkea

Vaikka ovatkin monesti vain muutaman rivin mittaisia, kartoittavat päiväkirjamerkinnät rintaman arkea hyvin. 22.7. hän kirjoittaa yhden miehen menettäneen kranaattitulessa päänsä. Illalla taas oli sotasaaliina saaduista tarpeista paistettu lettuja. Heidän jokapäiväiseen elämäänsä on mahtunut niin vihollispommituksia, ruumiita, kylmää kuin kirppujakin, mutta myös iloa pitkään odotetusta saunaan pääsystä ja kaverin kanssa kalassa käymistä. Omia kavereita pyrittiin lähes päivittäin tapaamaan ja sauna, jos vain mahdollista saada lämpimäksi mitä ihmeellisimmissä paikoissa.

Omiin käsityksiini sodista on läheisten tapahtumien käsittely antanut syvyyttä. Päiväkirja ja isältäni saamat dokumentit ovat tuoneet sodan ihan eri lailla tykö. Kun näiden lisäksi olen viimeisten 20-30 vuoden aikana ahminut lähes kaiken Talvi- Jatkosotaan liittyvän kirjallisuuden, on veteraanien arvostus saanut aivan eri mittasuhteet.

Sotaa ei Arska missään nimessä jälkeenpäin siitä puhuessaan ihannoinut, päinvastoin. Puheista jäi mieleen kavereiden kaatumiset. Liian monta hyvää kaveria meni. Käydessäni hänen kanssaan aikanaan katsomassa Rauno Mollbergin ohjaaman Tuntemattoman Sotilaan totesi hän, että ”ei sota tuollaista ole!”


Arskan joukkue Hennalassa jatkosodan alussa 1941

Ei sankaritarinoita

Kun miehet olivat ottaneet sahtia, niin tarinat kääntyivät monesti sotaan. Arska oli selvästi ekstrovertimpi kuin isäni. Kun näihin juttutuokioihin sisältyi vielä musisointia, niin mikäpä niitä oli poikasena kuunnella. Kummankaan tarinat eivät olleet mitään ”sankaritarinoiden” kerrontaa. Mielestäni se oli hyvin tavanomaista: kun kutsu käy, niin silloin mennään.      

Itseäni harmittaa se, kun en isäni elinaikana ottanut selville hänen sotapolkuaan. Minulle hän jätti perintönä sotilaspassin ja Raamatun, johon oli tehty merkintöjä. Hän toimi sodissa lääkintämiehenä ja haavoittuikin kerran. Jälkeenpäin olen hänen sotapolkuunsa tutustunut ja jos olisin tiennyt hänen tehtävänsä, niin olisin ihmetellyt, miten hän jaksoi meitä lapsia kohtaan olla niin tukeva ja kannustava. En ole koskaan saanut edes risulla selkääni! Miten sellaisesta tehtävästä voi selvitä suht selväjärkisenä?

Nyt eläkkeellä ollessani – tai oikeastaan jo vähän aiemminkin – asioiden selvittäminen on vienyt minua yhä syvemmälle historiaan. Olen käynyt melkein kaikilla Arskan ja isäni taistelupaikoilla useampaankin kertaan. Tänä kesänä menemme Nurmijärven Reserviläisten kanssa Karjalan Kannaksen taistelupaikoille linja-autolla. Tällä kertaa olen mukana yhtenä oppaista.

60-luvun lopulla, jolloin itse olin Lahden Lyseon lukiossa oli henki melkeinpä ”mitäs sinne menitte!” Onneksi nyt asioista voidaan kertoa oikeaa historiaa. 



Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 2/2020. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille (tai se on tilattavissa vuosikertatilauksena 15€).

Jäseneksi pääset liittymään tästä.

Jaa kirjoitus:

30.6.2020 78 vuotta sotilaskotisisarten kolmoismurhasta – Murtovaaran murhenäytelmä järkytti koko Suomea

Sodan loppuvaiheessa osa Sotilaskotiliiton kortistoista tuhoutui. Osaltaan tämän vuoksi ei vieläkään ole tarkkaa tietoa siitä, kuinka monta vihreistö sisarista kaatui. Sotavuosien tiedetään kuitenkin vaatineen ainakin kuuden sotilaskotisisaren hengen. Kolme heistä kuoli 5.7.1942 koko Suomea järkyttäneessä partisaani-iskussa.

Sotilaskotiliiton puheenjohtajasta Toini Jänneksestä, pohjoisen alueen sotilaskodeista vastaavan 5. sotilaskotikeskuselimen talouspäälliköstä Faini Aflechtista sekä Kiestingin suunnalla toimivasta sotilaskotisisaresta Greta Palojärvestä koostuva delegaatio oli edellisen viiden päivän ajan kiertänyt 5. SKEn toimialueeseen kuuluvia rintamasotilaskoteja.


Iskussa surmansa saaneet Greta Palojärvi (vas.), Toini Jännes ja Faini Aflecht

Myöhään illalla 4.7. seurue jätti taakseen Vienanhovin sotilaskodin ja otti suunnakseen Lohilahden, noin 20 kilometrin päässä Kiestingistä. Siellä heitä odotti JR12:n sotilaskoti Tapparan pesä, jossa arvovieraita varten järjestettyyn juhlaan odotettiin satoja sotilaita, heidän joukossaan Divisioona J:n komentaja, kenraalimajuri Väinö Palojärvi, Gretan puoliso. Heidän matkansa kuitenkin katkesi Juntusrannan-Kuusamon tielle Murtovaaraan vain muutamaa tuntia myöhemmin.

Sota koetteli Palojärveä ankaralla kädellä muutenkin: vain kolmen kuukauden kuluttua vaimonsa murhasta hän menetti Lentosotakoulussa vänrikkinä olleen Henrik-poikansa moottorivian pudotettua tämän koneen.


Surmansa saaneen Greta Palojärven puoliso, tuolloinen eversti Väinö Palojärvi jakaa sotilaskotisisarille mitaleja Lohilahden uuden sotilaskodin vihkimistilaisuudessa joulukuussa 1941

Muistelmissaan ”Vihreä sisar korpisodassa” yksi Tapparan pesässä odottaneista sotilaskotisisarista, Hilkka Salmio kertoo, ettei Aflecht olisi halunnut matkalle lainkaan, sillä hänellä oli alusta saakka paha aavistus.

Turvanaan naisilla oli saattovartio ja heidän edellään ajoi varmistusauto. Naisia kuljettavan auton ikkuna oli rikki, minkä seurauksena heidän edellä ajavan maastoauton jäljiltä pöllyävä maantiepöly tulee suoraan heidän autoonsa. Niinpä he ehdottivat, että autojen järjestystä vaihdettaisiin. Näin tehtiin ja matkaa jatkettiin. Valtakunnanraja ylitettiin aamukahdelta.

Myöhemmin everstiluutnantiksi ylennyt Wolf Halsti otti iskun raskaasti

Noin puolitoista tuntia myöhemmin saattue oli nousemassa ylämäkeen kulkevaa tietä. Näkyvyys oli huono ja molemmin puolin tietä väijytykseen ryhmittäytynyt partisaaniryhmä pääsee yllättämään heidät. Vihollisen avatessa tulen sai Palojärvi, auton kuljettaja sekä varmistusmies surmansa saman tien. Autoon seuraavaksi heitetty palopommi tekee sellaista tuhoa, että esimerkiksi Palojärvi pystytään tunnistamaan vain hänen klo 3.40 pysähtyneen rannekellonsa kaiverruksesta. Jännes ja Aflecht pääsivät pakenemaan autosta, mutta kaatuvat tulituksessa auton viereen. Varmistusauton miehistö selviää vahingoittumatta.

Partisaani-iskut ovat pohjoisessa vuoden aikana vain kiihtyneet ja viikkoa aikaisemmin alueen liikenteestä vastuussa oleva, Divisioona J:n esikuntapäällikkö, majuri Wolf H. Halsti oli sulkenut tien liikenteeltä partisaanien iskettyä saksalaiskuormastoon. Tämä oli kerrottu myös naisille, mutta nämä olivat vastanneet saaneensa divisioonan komentajalta luvan ja turvatoimet.

”Niinpä oli mieheni vielä kerran varoitettuaan heitä antanut puomin nousta ja sanonut, että ajakoot sitten herran nimeen omalla vastuullaan”, kirjoitti tapahtuneen henkilökohtaisesti ottanut Halsti tapahtuneesta vaimolleen kolme päivää myöhemmin.


Surmansa saaneet sotilaskotisisaret haudattiin Helsingissä 10.7.1942 (kuva: SA-kuva)

Iskua seuraavana päivänä Helsinkiin tuodut vainajat haudattiin 10.7.1942 Helsingin Vanhassa kirkossa kansalliseksi surujuhlaksi muodostuneessa tilaisuudessa, jota kunnioitti läsnäolollaan mm. Tasavallan presidentin puoliso Gerda Ryti. Iskun tapahtumapaikalle pystytettiin vielä samana vuonna valkoinen puuristi, joka 1950-luvulla korvattiin kivisellä muistomerkillä.


Vuonna 1942 pystytetty puinen risti korvattiin myöhemmin kivisellä muistomerkillä


Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 4/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille (tai se on tilattavissa vuosikertatilauksena 15€).

Jäseneksi pääset liittymään tästä.

Jaa kirjoitus:

29.6.2020 ”Silkkaa kauhua ja sekasortoa” – alkoholi, sotilaat sekä sotavuodet meillä ja maailmalla

Syyrialainen palkkasotilas juo olutta egyptiläisen vaimonsa ja lapsensa seurassa n. 1350 eaa peräisin olevassa seinämaalauksessa

Alkoholijuomien tuotanto ja käyttö on ollut osa ihmiskunnan – ja sen sodankäynninkin – historiaa jo varsin varhaisista ajoista saakka.

Järjestelmällisesti alkoholia on valmistettu jo yli 10 000 vuoden ajan. Ensimmäiset käymisteitse valmistetut virvokkeet olivat oluita, joiden pohjana toimivat mm. vehnä, ohra, hunaja ja villihiivat, mutta jo 6000 eaa oltiin Mustan meren ja Kaspianmeren välisessä vuoristossa aloitettu perehtyminen viininvalmistuksen saloihin. 2000 vuotta myöhemmin taito oli jo löytänyt tiensä Mesopotamiaan, nykyisen Irakin alueelle.

24 viinilajikkeen lisäksi tiedetään muinaisessa Egyptissä olleen myös peräti 17 eri oluttyyppiä. Tuhti olut antoi työläisille uurastuksessa tarvittavia kaloreita ja esimerkiksi Gizan pyramidin rakentajien päivittäisen olutannoksen kerrotaan olleen reippaat viisi litraa.

Alkoholia on käytetty myös lääkinnällisiin tarkoituksiin ja Vanhan Testamentin Sananlaskuissa (31:6-7) neuvotaankin antamaan ”väkevää juomaa menehtyville ja viiniä murhemielisille”, sillä ”sellainen juokoon ja unohtakoon köyhyytensä älköönkä enää vaivaansa muistelko”.


Kreikkalaisen viinin jumalan Dionysoksen sekä Herakleen juomakisa (200-luvulta peräisin oleva mosaiikki Worcesterin museon kokoelmista)


Nestemäistä rohkaisua sotajoukoille

Päivittäisiä alkoholiannoksia annettiin myös sotilaille – ainakin muinaisessa Kreikassa ja Roomassa käytettiin hyväksi sen voimaa motivoida sotilaita vuosienkin mittaisiksi venähtäneillä sotaretkillä ja Aleksanteri Suuren alla taistellut makedonialaisten sotajoukko tunnettiin ratsuväkensä lisäksi myös kovina juomareina.

”Armeja marssii vatsallaan” kerrotaan Napoleonin sanoneen

Humaltuneina kerrotaan myös Pyhää maata takaisin muslimivalloittajilta hakemaan lähetettyjen temppeliritareiden tehneen suuren osan valloittamisestaan, mistä kertoo keskiaikainen ilmaisu kännäämiselle: ”juoda kuin temppeliherra”.

Ruoan ja juoman puolesta yleensä varsin hyvin sotaretkiinsä varustautuneen Napoleonin taas kerrotaan sanoneen, että ”sodassa on aika aikaa shampanjalle – voiton hetkellä sen ansaitsee, häviön hetkellä sitä tarvitsee.”

Ihan selvinpäin ei tosin taistellut ranskalaiskeisaria sodissa vastassa ollut brittiarmeijakaan: yhteensä kunkin sotilaan oluesta, viinistä ja väkevistä koostunut päivittäinen alkoholiannos oli yli neljä litraa. Viinan voimin monet brittisotilaat oli tosin armeijan riveihin houkuteltu alunperinkin: uusia sotilaita värvännyt brittiarmeija kun oli monen muun eurooppalaisen sotaväen lailla havainnut, että ilmaista viinaa saatuaan olivat miehet yleensä valmiita allekirjoittamaan melko lailla mitä tahansa.

Laivastossa on alkoholin kulutuksella ollut perinteisesti ihan hygienisetkin perusteet: pitkien merimatkojen aikana vesi ehti pilaantua.

Ensimmäisessä maailmansodassa Venäjän tsaari, Nikolai II, lakkautti maan vodkatuotannon ja -myynnin, mikä johti paitsi merkittävään laskuun valtion taskuun kerääntyneissä verotuloissa, myös armeijan apatiaan. Edeltäjänsä virheestä oppineena varusti Josif Stalin miehensä Talvisotaan lähdettäessä myös päivittäisellä 100 gramman vodka-annoksella. Käytäntö jatkui vielä toisen maailmansodan seuraavinakin vuosina, jossa sotilaiden taistelutahtoa kasvatettiin ennen hyökkäystä jaetulla vodkalla.


Vodka ylläpiti myös Puna-armeijan taistelutahtoa (kuva: Timothy Miller/ Sputnik)


Alkoholin historia Suomessa

Suomessa alkoholia on valmistettu ja juotu joidenkin lähteiden mukaan jo rauta-ajalla, jonka Suomessa katsotaan alkaneen n. 500 eaa ja mainitaanpa oluenpano kansallieepoksessamme Kalevalassakin.

Laajempi käyttö lienee Suomeenkin kuitenkin vakiintuneen maanviljelyskulttuurin kehittyessä n. 500 vuotta myöhemmin. Vaikka tuolloin juotiin lähinnä olutta, joka vahvuudeltaan jäi jälkeen nykyään tuntemastamme, juotiin sitä antaumuksella.

2015 ilmestyneessä teoksessaan Juomareiden valtakunta – Suomalaisten känni ja kulttuuri 1500 – 1850 historioitsija Kustaa H.J. Vilkuna kertoo juomisen olleen Suomessa perinteisesti sosiaalinen ilmiö.

– Ennen kaikkea alkoholin nauttiminen on ollut sosiaalinen tapa. Yksin juominen ei ole koskaan ollut mistään kotoisin.

Ihan kaikenmoista elämöintiä ei tuolloinkaan tosin – ainakaan virallisesti- hyvällä katsottu.

– Humalassa piti olla lystikäs, mutta riehuminen on ollut aina paheksuttavaa, kirja kertoo.

Kirkkoonkin on Suomessa aikanaan menty kielen kostuketta nauttineena, sillä päihtymyksen kirkossa olleen ”rangaistavaa, jos siihen liittyi oksentelua tai metelöintiä.”

Suomalaisten tuolloin nauttimat alkoholimäärät olivat kuitenkin nykyistä vähäisempiä. Ensimmäiset tilastot suomalaisten alkoholinkulutuksesta ovat peräisin 1800-luvun lopulta ja ovat n. 15% nykykulutuksesta henkilöä kohden.


Salakuljettajilta kieltolain aikaan takavarikoitua viinaa


Kerta – jos toinenkin – kiellon päälle

Ensimmäistä kertaa alkoholin haittakäyttöön alkoi puuttua 1523–1560 Ruotsi-Suomea hallinnut Kustaa Vaasa, joka 1500-luvulla kielsi oluen myynnin kirkkomäillä, jossa sitä kirkonmenojenkin aikaan myytiin. 1800- luvun jälkimmäisellä puoliskolla syntyivät maahan ensimmäiset raittiusliikkeet ja -yhdistykset.

Mm. raittiusliikkeiden ja vuosisadan vaihteessa syntyneiden ”viinan perkeleen” tuomitsevien kristillisten herätysliikkeiden johdosta tuli Suomessakin 1919 voimaan kieltolaki, joskin kotipolttoisen viinan valmistus oli kielletty jo vuonna 1866. Laki oli ensimmäisiä vasta itsenäistyneen valtiomme säätämiä asetuksia ja oli voimassa vuoteen 1932.


Kampanjointia ennen kansanäänestystä 1931 (kuva: ESS)


Suomalaisten alkoholinkulutustahan se ei toki lopettanut, vaan seurauksena oli huimiin mittoihin paisunut salakuljetusongelma. Tämä puolestaan muutti osaltaan merkittävästi suomalaisten alkoholitottumuksia, sillä maahan virtasi nyt nimenomaan väkevää viinaa. Keväällä 1931 kansalaiset keräsivät keskuudessaan adressin, minkä seurauksena kieltolaista järjestettiin joulukuussa kansanäänestys. Yli 70 % äänten enemmistöllä laki kumottiin.

Tammikuussa 1932 Eduskunta hyväksyi uuden väkijuomalain (45/1932), jolla alkoholin myynti päätettiin Suomessa antaa valtiomonopolille. Euroopan mittakaavassa poikkeuksellinen (vastaava löytyy vain Ruotsista) käytäntö on voimassa yhä tänäänkin. Kieltolain päättänyt laki tuli voimaan monesta tietokilpailusta tunnetulla numeroyhdistelmällä 543210: huhtikuun 5. päivänä vuonna 1932 klo 10 avattiin Suomen ensimmäinen Oy Alkoholiliike Ab, Alkon edeltäjä.

Ei kuitenkaan mennyt kuin vuosikymmen, ennen kuin salakauppa taas rehotti.


Asiointi pitkäripaisessa oli ene hyvin erilaista (kuva: Alko)


Hinnat ylös, kulutus alas

Vajaa kahdeksan vuotta myöhemmin Suomi löysi itsensä sodasta, johon pieni maa oli huonosti varautunut.

Talvisodan sytyttyä astui Suomessa voimaan tanssikielto. Sota-ajan surujen ja kärsimysten keskellä tanssin kaltaisen huvittelua pidettiin sopimattomana – lisäksi tanssien katsottiin myös lisäävän järjestyshäiriöitä, moraalittomuutta, sukupuolitauteja ja alkoholinkäyttöä.

Kielto ei kuitenkaan pannut pistettä ei tanssille eikä alkoholinkäytölle. Tansseja järjestettiin salaa ja sodan jatkuessa jouduttiin huomaamaan, että alkoholin kulutuskin vain jatkoi kasvuaan, siitäkin huolimatta, että vuonna 1941 suurin osa miehistä oli viettänyt puolet vuodesta rintamalla!

Tähän pyrittiin ensin puuttumaan hintoja nostamalla.

1.5.1942 voimaan astuivat historialliset korotukset. Viinan hintaa nostettiin keskimäärin 51.1%, muiden väkevien alkoholijuomien hintaa keskimäärin 32,6%, väkevien viinien hintoja keskimäärin 34,7%, mietojen viinien hintoja keskimäärin 18% ja mallasjuomienkin kohdalla keskimäärin neljänneksellä. Lisäksi voimaan astui säädös, jonka mukaan asiakas sai ostaa mukaansa yhdellä kertaa vain yhden litran väkeviä viinoja.


Alkoholin kulutuksen kasvu huoletti viranomaisia sotavuosina


Viina kortilla

Sotavuosien saatossa pulaa oli koko ajan enemmän ja säännöstelyn alaiseksi joutui suuri osa elintarvikkeista. Sokeri ja kahvi menivät kortille lokakuussa 1939, vilja ja viljatuotteet toukokuussa 1940, maito ja maitotaloustuotteet marraskuussa 1940, lihatuotteet joulukuussa 1940 ja kananmunat keväällä 1941.

Tavaroiden ostamiseen tarvittiin erityinen ostokortti, joka määritti, mitä ja kuinka paljon kullakin kansalaisella oli oikeus tavaraa hankkia.

Heinäkuussa 1942 valtio lanseerasi uuden kortin: ns. viinakortin. Tämä antoi Alkolle mahdollisuuden rekisteröidä asiakkaansa, sitoa heidän ostoksensa yhteen myymälään ja tallentaa ostokset erityiseen myymälätodistukseen. Pyrkimyksenä oli hillitä salakauppaa etenkin kaupungeissa, jossa oli useampi Alkon liike ja myyntirajoitusten noudattamisen valvominen oli siten käytännössä mahdotonta.


Viinakortti oli voimassa vuoteen 1970 saakka (kuva: www.pyoreenieminen.net)


Syyskuun alussa viinakortti otettiin käyttöön Helsingissä muun maan seuratessa pian perässä. Kortti oli alkuun välttämätön minkäänlaisten ostosten tekemiseen Alkossa, mutta vuodesta 1949 oluen ja mietojen viinien ja vuodesta 1952 osin myös väkevien viinien osto sallittiin myös ilman korttia.

Asiakkaan ostot merkittiin korttiin ensi alkuun kokonaisuudessaan, mutta myöhemmin se rajoittui vain väkeviin. Vuodesta 1957 ostot merkittiin vain väärinkäytöksestä epäiltyjen kortteihin ja jos ostoja katsottiin olevan liikaa, saatettiin kortti ottaa ”kuivumaan”. Enimmillään myyntikieltoja oli Suomessa voimassa 50 000.

Kotirintaman lisäksi alkoholi aiheutti ongelmia myös sotarintamalla, missä sitä käytettiin myös enemmän, mutta pääosin vähemmän luvallisesti.


Pontikan valmistuksesta rintamalla kertoo mm. tämä Kansa taisteli 6/1982 – lehden juttu


Ryyppyä rintamalla

4.6.1942 Marsalkka Mannerheim vietti 75-vuotissyntymäpäiväänsä, mitä ylipäällikkö ei halunnut juhlittavan vain hänen pöytänsä ääressä. Merkkipäivää kunnioitettiin koko armeijan – ja muutamien poikkeustoimien – voimin.

Rintamien joukko-osastoissa järjestettiin pitkin päivää juhlatilaisuuksia, joiden tunnelmaa korotti entisestään se, että miehille annettiin ylimääräinen muona-annos, iltapäivä vapaata ja täysi-ikäisille vielä puolen litran pullo leikattua viinaa kahteen pekkaan jaettavaksi.


Luutnantti Pietinen jakaa miehilleen Syvärillä viinaa Marsalkan syntymäpäivän kunniaksi


Paikoin juhlinnan kerrotaan äityneen varsin riehakkaiksi juomingeiksi, joiden jälkiä (vahingonlaukauksia, tappelunnujakoita…) jouduttiin jossain paikkailemaan lääkintämiesten toimestakin.

Viiniä löytyi myös ainakin pohjoisen rintaman sotilaiden joulutervehdyksestä 1941, mutta alkoholia tehtiin rintamalla itsekin mm. sotilaskodista sosialisoidun sokerin avulla, paljasti eräs rintamasotilaskotisisar taannoin haastattelussa.

Viinan vaikea saatavuus ja korkeaksi kohonnut hinta johtivat myös erilaisten korvikkeiden kokeiluun. Yksi oli ”telaketjuviinan” nimellä tunnettu, alkoholipitoisesta bensiinistä valmistettu viritelmä, jossa polttoaine valutettiin isoon lasipulloon ja kaadettiin vettä päälle. Vajaan vuorokauden seistyään alkoholi erottui seoksesta ja oli valmista kumiletkulla imettäväksi jatkokäyttöä varten.

Karhumäessä telaketjuviinateollisuuden ja -kaupan ongelmasta oli heinäkuussa 1943 tullut jo niin mittava, että sotilaspoliisit pidättivät siihen liittyen 43 miestä. Myöhemmin vielä 70 joutui putkaan laittoman viinan vuoksi.

Alkoholia hankittiin rintamalla lisäksi saksalaisilta… vaan saatiin sitä sotasaaliinakin.


Pietarhovissa on saatu saksalaiskollegoilta aidon kahvin lisäksi muutakin kurkunkostuketta (kuva: SA-kuva)


Suomalaisten kärkijoukkojen saapuessa Petroskoihin (myöh. Äänislinna) 1.10. olivat neuvostosotilaat vetäytyessään ehtineet tuhota paljon taakse jättämäänsä kaupunkia. Paikallinen viinatehdas seisoi kuitenkin paikoillaan eikä mennyt kauaa, ennen kuin kadut täyttyivät ympäripäissään olevista suomalaissotilaista – näky, joka on ikuistettu Väinö Linnan Tuntemattomaan Sotilaaseenkin.

Ranttaliksi pantiin kuulemma myös kesällä 1944 Viipurissa, kun Puna-armeijan suurhyökkäyksen alettua ryhtyivät suomalaissotilaat kaupungin tyhjennyttyä asukkaistaan tyhjentää paikallisia viinakauppoja ja apteekkien pirtuvarantoja. Samaa oli eversti Wolf H. Halstin muistelmien mukaan nähty myös silloin, kun suomalaissotilaat joutuivat Talvisodan lopulla jättämään Viipurin ensimmäisen kerran.


Myös saksalaisten esikunnan yhteysupseerina Rovaniemellä toiminut eversti Oiva Willamo teki uhrauksia sodan vuoksi: toukokuussa 1942 hän kertoi että ”ennen kuin Leningrad on valloitettu, ei hän ota ryyppyä eikä nauti muutakaan alkoholia kuin punaviiniä.”


– Janoinen suomalainen purkaa kyllä lautavajan seinän hämmästyttävän nopeasti, jos sen takana on viinaa, hän kertoo toisaalla siitä, kuinka saksalaissotilaiden mukanaan tuomia mittavia alkoholivarantoja myös varastettiin.

Everstiluutnantti Halsti julkaisi eläkkeelle jäätyään kolmiosaiset muistelmansa

Lapin sota alkoi Röytän maihinnousulla lokakuussa 1944, suomalaisten jouduttua nyt Neuvostoliiton painostamana ajamaan saksalaiset ulos maasta.

Torniossa suomalaisia odottivat saksalaisten muona- ja viinavarastot, jotka hupenivat sotapoliisien vartioinnista huolimatta sellaista vauhtia, että kahden pataljoonan verran miehiä kerrotaan menettäneen taistelukykynsä.

Tuolloin Jalkaväkirykmentti 11:ä komentanut Halsti komennettiin palauttamaan kuri sodan väsyttämien sotilaiden keskuuteen.

Itse sodan ajan alkoholista kokonaan pidättäytynyt eversti kommentoi tilannetta muistelmissaankin.

– Jos suomalaiset ja viina sopivat huonosti yhteen, niin suomalaiset sotilaat ja viina merkitsevät silkkaa kauhua ja sekasortoa.



PS. Tiesitkö, että myös Tipaton tammikuu on sotavuosiemme perintöä? Siitä voit lukea lisää täältä!

Jaa kirjoitus:

25.6.2020 Sotavanki Vasilin tarina ei päättynytkään rajalle ja konepistoolin luotiin – kauhajokelaisperheen etsintä sai yllättävän lopun

Aaro Kyttä täyttää syksyllä 89

Kurikassa syntynyt ja sittemmin kauhajokelaistunut Aaro Kyttä oli kahdeksanvuotias isänsä lähtiessä sotaan vuonna 1939.  

– Me veljekset ja äiti jouduimme hirveän työmäärän eteen. Naapureista saatiin jonkin verran apua, mutta sitten saatiin kuulla, että olisi mahdollista saada sotavanki avuksi töihin 

Tarjoukseen tartuttiin ja perheen äiti pyysi, josko heille löytyisi suomea puhuvaa vankia. Sellainen löytyi: alun perin Ruotsin vallan aikaan 1600-luvulla Venäjälle lähteneille suomalaispakolaisille perustetusta Tverin kuvernementista kotoisin oleva Vasili. 

Kylälle tuli pian muitakin vankeja. 

– Meillä oli 5-6 vankia yhtenäkin sunnuntaina toisiinsa ja meihin tutustumassa. Siinä ne rupattelivat sangen rauhallisesti eivätkä mitään uhitelleet. Kaikki he olivat sopeutuvaisia, ihan niin kuin Vasilikin. Hän oli meillä perheenjäsen, Kyttä kertoo.  

Kyttä kertoo sotavankeja olleen kolmea sorttia: bandiitit, joita ei uskallettu laittaa minnekään töihin; ne, joita saatettiin joukkona lähettää vaikka teitä tekemään ja kolmas ryhmä, ns. luottovangit, jotka voitiin päästä taloihin.  


Vasilin vankisopimus


Taloihin tehtiin tarkastuksia sen selvittämiseksi, pidettiinkö vankeja oikein. Sääntöjen mukaan he eivät esimerkiksi saaneet ruokailla muun perheen kanssa ja heidät tuli majoittaa lukkojen taakse. Usein näitä kuitenkin taloissa uhmattiin eivätkä Kytät olleet poikkeus. 

– Vasili laitettiin ulkorakennukseen hänelle kunnostettuun huoneeseen. Ei siinä mitään lukkoja ollut, Kyttä hymähtää. 

Kytän ahkeraksi työmieheksi kehuma Vasili osoittautui luottamuksen arvoiseksi.  

– Monta kertaa olimme hevosella ja kärryillä liikkeellä – olisihan Vasili voinut käskeä minua hyppäämään pois ja jatkaa matkaa yksin. Mutta ei. Vasililta kysyttäessä hän sanoi vain että ”mitä se hyödyttäisi? Pitäisi päästä Ruotsiin, mutta miten? Kun kiinni saataisiinniin ammuttaisiin”.  


Karhumäessä kiinni jääneitä vankeja, joulukuu 1941 (kuva: SA-kuva)


Vangiksi jääminen 

Tulokas herätti perheen pojissa kiinnostusta. Erityisesti heitä kiinnosti Vasilin joulukuussa 1941 Karhumäellä tapahtunut kiinnijääminen ja vangiksi joutuminen.  

Minulle oli sanottu, että on otettava pistooli vyöstä ja ammuttava itsensä. Vangiksi ei jäädä, Vasili kertoi pojille. 

Toisin kuitenkin kävikun 21-vuotiaan nuorukaisen uteliaisuus vei voiton. 

– Mie aattelin, jotta en mie malta. Elämä on makeata, miepä kahon, Kyttä kertoo Vasilin sanoneen, tämän leveää karjalaismurretta jäljitellen.  

Yllätys oli suuri, kun vangit kerättiin kokoamispaikalle, missä heille annettiin soppakulho käteen. 

– Politrukit olivat heille Venäjällä väittäneet, että Suomessa ei oteta yhtään vankia, että kaikki ammutaan, Kyttä muistaa Vasilin ihmetelleen.  

Muutaman muun vastaavan tapauksen seurauksena Vasilin silmät aukesivat ja hän oivalsi kaiken hänelle kerrotun olleen valhetta, Kyttä kertoo. 

Suomen kielen taitonsa ansiosta Vasilista tuli Tuomikylän vankileirillä numero 27 vankiesimies. Kolmen vuoden päästä hän siirtyi Kyttien taloon.  

Vasili muistetaan iloisena kaverina, muttei hänelläkään ollut harhaluuloja tulevaisuutensa suhteen.  

– Mie tääl työskentelen, sitte minut ammutaan, hän totesi Kytälle surullisena. 

Rauhan tultua syyskuussa 1944 perheen isä palasi rintamalta kotiin.  

– Vähän he kyllä toisiaan kyräilivät, kun olivat olleet eri puolilla rintamaa, Kyttä kertoo isänsä ja Vasilin väleistä.  

Lokakuussa tuli käsky viedä Vasili Kurikan asemalle. Yllättäen tarina ei kuitenkaan pääty tähän.  


Venäläisvangit eivät odottaneet saavansa suomalaisilta syödäkseen


Missä on Vasili? 

Kytän perhe ei unohtanut Vasiliaan. Kerran tämän tullessa puheeksi heräsi villi ajatus. Olisiko häntä mahdollista löytää? 

Etsintä aloitettiin Kytän vävypojan, Venäjälle yhteyksiä omaavan Punaisen Ristin lakimiehen kautta. Se jäi kuitenkin tuloksettomaksi, eikä ihme.  

– Eihän sitä Vasilia ollut virallisesti olemassakaan, huudahtaa Kyttä. 

– Vasta vuonna 1982 he saivat kansalaisoikeudet. Ja 100 ruplan korvauksen sotavankeudesta. Ei se korvaus tosin kovin korkea ollut: 100 ruplalla sai kaksi tölkkiä olutta. 

Joitain vuosia myöhemmin tveriläinen kansanlaulu- ja tanssiryhmä esiintyi Kokkolassa, missä Kytän veli sattui olemaan poliisina. Hän oli kysäissyt johtajalta, josko Tveristä löytyisi Vasili Sutugin niminen mies. Tämä ilmoitti selvittävänsä asiaa ja lupasi vastauksen kahden kuukauden sisällä.  

Tasan kaksi kuukautta myöhemmin perhe sai kirjeen Rameskin apulaiskaupunginjohtalta. Vasili oli hänen isänsä. 

Ludmilan, Vasilin tyttären avulla vuonna 1992 alkanut kirjeenvaihto kypsyi pian toiveeksi jälleennäkemisestäAsemansa ansiosta Ludmila sai järjestettyä tarvittavan kutsun ja kesällä 1996 perhe pääsi matkaan.  


Korvaukseksi sotavankeudestaan Vasili sai 100 ruplaa


Odotettu jälleennäkeminen 

Vironjoen, Viipurin ja Pietarin kautta Kyttien Saab kaasutti kohti lopullista määränpäätään, jonne vielä Pietaristakin oli yli 900 kilometrin matka. Rameskissa heitä oli vastassa Ludmilan perhe, joka oli kattanut odotetuille vieraille pöydän koreaksi – olkoonkin, että kello oli heidän viimein perille löytäessään liki puolenyön.  

Seuraavana päivänä Ludmila saattoi tulijat tuliaisineen parinkymmenen kilometrin päässä asuvan isänsä luo. Ludmilan tyttärentyttärelle he olivat tuoneet vauvanvaatteita ja Vasilille kesäpuvun.  

– Se putosi polvillensa ja itki kun oli niin liikuttunut, kun se tykkäsi niin lujaa siitä puvusta, Kyttä muistelee.  

Kova elämä oli jättänyt Vasiliin jälkensä. Pitkänä ja solakkana miehenä pikkupoikien mieleen jääneen miehen sijaan vastassa oli pikkuinen papparainen. 

Suomalaisvieraat herättivät myös naapureiden mielenkiinnon, joiden kysymyksille ei Kytän mukaan ollut tulla loppua.  

– Puhu sie suomeakun minä niin suomea suvaitsen, naapurin muori virkkoi ihastuksissaan.  


Vasilin kotiseutua Tverissä


Oveluus pelasti Vasilin hengen 

Vanhoilla toveruksilla oli paljon kuulumisia vaihdettavanaan. Ihan ensiksi Vasili sai kertoa, mitä oli tapahtunut hänen palattuaan rajan toiselle puolen.  

– Upseerit ja aliupseerit pantiin junavaunun viereen riviin ja ammuttiin sitten konepistoolilla matalaksi, Kyttä paljastaa.  

Ihmetellessään, miten Vasili – pioneeri ja ylikersantti – oli tuolta kohtalolta säästynytsai hän huomata, että kaiken jälkeenkin jotain hänen tuntemastaan veijarista oli yhä jäljellä.  

– Minä panin vankikorttiin, että sotamies, iski Vasili silmää. 

– Venäjällä kun tehdään laki, niin jokainen etsii siitä sen porsaanreiän! 

Ei jäljellejääneidenkään kohtalo kummoinen ollut: vangiksi antautumisestaan he saivat 15 vuoden vankeustuomion. Miehet suljettiin härkävaunuihin; 30 miestä kuhunkin ja vain yksi vesiämpäri mukanaan. Kun matkaa oli taitettu ilman ruokaa jo kolme vuorokautta, juna pysähtyi jonnekin Objen-, Jenisen- ja Lena-jokien varrelle.  

– Heille annettiin sukset ja näkkileipäpaketti käteen ja sanottiin, että tuohon suuntaan 200 kilometriä, Kyttä puistelee päätään. 

Taipaleen päässä odotti Vorkutan vankileiri, jonka hiilikaivoksessa Vasili vietti pakkotyössä seuraavat viisi vuotta.  


Suomalaisten sotavankeudesta päästyään Vasilia odotti Vorkutan vankileiri Venäjällä


Uusi elämä 

Jotain kautta Vasili sai sanan isänsä sairastumisesta.  

– Mie tein propuskan (anomuksen), en saanut vastausta. Tein toisen, vaan en saanut lupaa. Tein vielä kolmannenkin ja sit tuli lupa, Vasili virnisti mennyttä kerratessaan. 

Vain kahden viikon päästä Vasilin kotiinpaluusta isä kuoli ja Vasililla olisi ollut edessään paluu Vorkutaan. Miehellä oli kuitenkin toiset suunnitelmat. 

– Mie tein propuskan, ettei enää tarvisi mennä Vorkutaan. Tein toisen. Tein kolmannen ja sit sain mennä Dnjeprin varrella sijaitsevaan isoon rautatehtaaseen tuomion loppuajaksi.  

Djubansa kanssa Vasili sai kolme lasta, joille Vasili oli nyt rakentamassa vierailleen ylpeästi esittelemäänsä datsaa (kesäasunto). Läksiäislahjaksi Vasili kaivoi Kytälle heinäkasasta sinne piilottamansa perhekalleuden: ikonin, joka säkkikankaaseen käärittynä aloitti nyt matkan kohti Kauhajokea. 

Toiveissa oli kutsua Vasili perheineen vastavierailulle Suomeen, mutta tuo tapaaminen jäi viimeiseksi.  


Viktor, Vasilin poika (vas.), Vasili ja Aaro Kyttä kesällä 1996


16.8.1998 kauhajokelaiset kokoontuivat kunnioittamaan Harjankylällä paljastettua muistomerkkiä Suomen ja Venäjän 1800-luvulla käymälle Suomen sodalle.  Samaan aikaan 1500 kilometrin päässä kohtasi loppunsa samojen maiden välillä 250 vuotta myöhemmin käydyn sodan kokenut mies; mies, joka kantoi koko loppuikänsä Pohjanmaata sydämessään.  



Teksti on alun perin julkaistu Sotaveteraani-lehdessä 5/2018,  jonka seuraaja Kenttäpostia on. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Jaa kirjoitus: