Uutiset

21.9.2021 Lapin evakuointi oli 75% läänin siviiliväestöstä turvaan vienyt suuroperaatio – miksi Lapin sodan evakot kuitenkin aina unohtuvat?

Sotavuosien evakoista puhuttaessa mainitaan yleensä vain karjalaisten kohtalo, mutta unohdetaan Lapin siviiliväestön mittava evakuointioperaatio.

Partisaanivaaran vuoksi oli Lapin pohjoisimmista osista evakuoitu jo ennen sotaa noin 12 000 ihmistä. Heti aselevon jälkeen 6.9.1944 annettiin koko Lappia sekä Oulun läänin itäisiä kuntia koskeva koko siviiliväestön evakuointikäsky, joka toteutettiin vain muutamassa viikossa. 


Yhden kuusamolaiskylän syyskuussa 1944 saama evakuointikäsky

Suurin osa siviileistä evakuoitiin Pohjanmaalle ja muualle Suomeen, mutta koska Suomella oli ratkaistavanaan myös 400 000 Karjalan evakon kohtalo, suostui Ruotsi Suomen avunpyyntöön ja otti vastaan yli 56 000 Lapin evakkoa.  

Päätöstä edelsi kuitenkin turvallisuuspoliittisista syistä johtunut epäröinti  ja Neuvostoliittoon kohdistunut epäluulo. Mitkä olivat heidän todelliset aikeensa? Millaiseen asemaan heidän mahdollinen Pohjois-Suomen miehitys asettaisi länsinaapurin? 


Sotiemme perinne_Lapin sota_suomalaisevakkoja Haaparannassa syksyllä 1944.
Lapin sodan evakkoja Haaparannassa syksyllä 1944

Evakkomatkan raskaat kokemukset  

Ruotsiin paenneita suomalaispakolaisia varten perustettiin erityinen evakuointiesikunta. 

Haaparanta julistettiin valmiusalueeksi. Siellä oli Suomesta tulevien evakkojen vastaanottokeskus, josta evakot siirrettiin junilla muualle Ruotsiin pysyvää sijoittamista varten. He saivat hätäviisumin, tupakka- ja saippuakortit. Lääkärintarkastuksen ja rokotuksen jälkeen edessä oli ns. täisauna, jota monet suomalaiset pitivät nöyryyttävänä, kertoo Lapin sotahistoriaan erikoistunut historiantutkija Kalevi Mikkonen 

Jalkaisin rajan ylittäneitä, uupuneita ja epätoivoisia evakoita oli odottamassa pikaisesti pystyyn laitettujen pakolaisleirien telttamajoitus sekä sairaiden, lasten ja vanhusten huokailujen ja itkun sekamelska. Miten kokemukset vaikuttivat siviilien, etenkin lasten ja nuorten mieliin, ei ole juurikaan tutkittu. Osalle ne koituivat liian rankoiksi, mutta sairaaloiden sotapsykiatrisia laitoksia oli vähän ja nekin täynnä sotilaita, joten siviilit saivat tulla toimeen omin voimin, ihan niin kuin edelliset viisi vuottakin, pohtii puolestaan Lapin sotaan nimenomaan siviilien näkökulmasta perehtynyt rovaniemeläissyntyinen kirjailija Kaisa Kervinen. 


Sotiemme perinne_Lapin sota_suomalaisevakoita HAaparannan vastaanottoleirillä syksyllä 1944
Suomalaisevakoita Haaparannan vastaanottoleirillä syksyllä 1944


 

Tornion maihinnousu käynnisti kostotoimet 

Alkuun suomalaisia aseveljinään pitämien saksalaisten suunnitelmissa ei ollut heidän jälkeensä jättämä hävitys. Alun perin Puna-armeijaa varten laadittua systemaattista poltetun maan taktiikkaa alettiin toteuttaa suomalaisia vastaan vasta kostona Tornion taisteluista syttyneestä ”oikeasta sodasta”. Niinpä rajan läheisyydestä Ruotsiin paenneet suomalaisevakot joutuivat kauhukseen omin silmin seuraamaan joen toiselta puolen kotikylänsä palamista. 

Evakkoja oli vastaanottamassa mm. Ruotsin Punainen Risti sekä Ruotsiin vuonna 1924 Suomen esimerkin innoittamana perustetun lottajärjestön edustajia. Perillä evakot joutuivat karanteeniin tautivaaran vuoksi. Monelle evakkomatka koituikin kohtalokkaaksi, Mikkonen muistuttaa.  

Lapin kylissä oli eletty pienessä piirissä, maailmasta erillään. Tuhkarokko, kurkkumätä ja hinkuyskä olivat tuolloin tappavia tauteja, koska monien evakkojen vastustuskyky oli huono. 

Kaikkiaan lappilaisevakoita menehtyi evakkoaikana 512, heistä 279 rovaniemeläisiä. Erityisen traagista luvuista tekee lasten korkea osuus: esimerkiksi 137 kittiläläisestä kuolleesta yli puolet olivat pikkulapsia.  


Evakossa kuolleille lappilaisille on pystytetty muistomerkkejä Ruotsin lisäksi mm. Rovaniemellä kuvassa Kittilässä Ranualla ja Posiolla kuva Rovaniemen kaupunki.
Evakossa kuolleille lappilaisille on pystytetty muistomerkkejä Ruotsin lisäksi mm. Rovaniemellä (kuvassa) Kittilässä, Ranualla ja Posiolla (kuva: Rovaniemen kaupunki)

Kiireinen lähtö 

Lotta Svärdin ja Suomen Punaisen Ristin mm. Rovaniemelle perustamien huoltopaikkojen kautta kulki Lapin teillä jatkuva evakkojen virta. Evakuoinnin keskuspaikalta Rovaniemeltä lähti päivittäin keskimäärin 20 junaa. Viimeiset junat Rovaniemeltä lähtivät 23.9., rautatieyhteys Oulusta Kemijärvelle ja Sallaan saakka katkesi syyskuun 24. päivänä. Mitä olisi tapahtunut, jos matkaan ei olisi päästy ajoissa?  

– Vastauksen tähän antoi eräs vanha pappa evakon jälkeen: ’Kothinhan met olisimma takasin menhet, mihinkä sitä ihiminen muuale!” Kervinen kertoo. 

Ihan niin kuin Karjalassakin, ei valmistautumisaikaa juurikaan ollut.  

– Aikaa lähtöön ja välttämättömimmän tavaran mukaan valitsemiseen annettiin muutamasta tunnista pariin päivään. Tärkeimpiä tavaroitaan kaivoivat evakkoon lähtevät kiireellä maahan tai piilottivat heinälatoihin. Pohjoisimpien syrjäkylien asukkaat ja poromiehet jäivät koteihinsa tai syrjäisiin kalakämppiinsä, sillä he olivat oppineet, etteivät saksalaiset tulisi pohjoisen korpiin kuin isolla porukalla ja nyt heillä tiedettiin olevan kiire jättää Lappi ja siirtyä Norjaan, Kervinen sanoo. 

– Viimeinen juna Kemijärveltä odotti karjavaunuineen ja evakkoineen Misin asemalla kolme päivää, ennen kuin saksalaisilta saatiin Rovaniemellä neuvoteltua 15. päivä syyskuuta veturi viemään junaa etelään päin. Rata oli jo miinoitettu, mutta evakkojen takia sitä ei vielä räjäytetty. Odotus oli yhtä kärsimystä ja lapset itkivät, miksi ei jo lähdetty kotiin.  

Kaikkiaan Lapista evakuoitiin 168 000 ihmistä, eli n. 75 prosenttia koko väestöstä. Lisäksi evakuoitiin kymmeniätuhansia karjaeläimiä, sillä niitäkään ei haluttu jättää saksalaisten armoille. Härkävaunujen lisäksi niitä kuljetettiin kävellen jopa satojen kilometrien mittaisia matkoja. Miesten ollessa yhä rintamalla, lankesi tämä tehtävä pääosin nuorille tytöille. Tämä selittää osaltaan sen, miksi nykyään Lapissa paikoin jopa 70% tunnuksen omaavista veteraaneista on naisia – käytännössä kun koko Lappi laskettiin sotatoimialueeksi.   


Sotiemme perinne_Lapin sota_karjan evakuointitehtävät jäivät Lapissakin usein nuorille tytöille.
Karjan evakuointitehtävät jäivät Lapissakin usein nuorille tytöille

Hidas paluu arkeen 

Joulukuussa 1944 alkoi niiden evakkojen paluu, jotka olivat saaneet paluuluvan ja joilla oli paikka, mihin mennä. 

– Kotiin palanneiden kesken vallitsi voimakas yhteishenki ja -ymmärrys: se, mitä toisella oli ja toisella ei, jaettiin, ja näin Lapin asukkaat pääsivät uuden elämän alkuun. Monet evakosta palanneet olivat menettäneet kaiken ja joutuivat aloittamaan elämänsä uudestaan saunoissa ja navetoissa asuen, mutta Lapin naiset osasivat selviytyä, vaikkei heillä olisi ollut muuta kaksi kättä ja savuavat rauniot. Leivänkin he saattoivat paistaa poltetun kotitalonsa pirtin uunin raunioissa, Kervinen kehaisee. 

Kaikesta oli pulaa, ravinnostakin.  

– Perunoita nostettiin jo routaantuneesta maasta, että olisi edes jotain syötävää.

Pohjanmaalta evakkojen paluu alkoi jo vuodenvaihteen jälkeen, Ruotsista vasta keväällä. Suurin osa oli palannut kotiseuduilleen syksyyn 1945 mennessä, mutta sotalapsia palautettiin vielä 1947.  

– Paluu oli hidasta: juna ei kulkenut ja autoja oli tuolloin vielä vähän ja nekin kiireisiä.


Saksalaisten Lapin sodassa hävittämää Rovaniemeä 16.10.1944.
Saksalaisten Lapin sodassa hävittämää Rovaniemeä 16.10.1944


 

Jatkuva miinavaara 

Jälkeenpäin on esitetty kritiikkiä siitäettä paluun annettiin miinavaaran mittavuuden huomioon ottaen tapahtua liian aikaisin. Seuraavien viiden vuoden aikana Lappiin kätketyt miinat tappoivatkin 205 siviiliä. 

Jälleenrakennuksen aika oli tuhojen laajuuden vuoksi Lapissa erityisen raskas. Siihen saatiin apua etenkin YK:n hätäapu- ja jälleenrakennusjärjestö UNRRA:lta, joka toimitti Suomeen mm. elintarvikkeita, tekstiilejä, lääkkeitä ja taloustarvikkeita.  

Ihmisiäkin hitaampaa oli karjan paluu evakosta, Kervinen huomauttaa.  

Rovaniemelle juna pääsi tulemaan huhtikuussa 1945, mutta Kemijärvelle asti rata saatiin korjattua vasta kesällä 1946.  Vielä syksyllä 1945 oli Pohjois-Suomessa vain yksi posti, Kemissä, mutta jo marraskuussa pystyttiin postia lähettämään ja vastaanottamaan Rovaniemellä ja pian saatiin yhteydet luotua muuallekin Lappiin. Sen merkitys oli kotona yksin odottaville sodasta palanneille miehille suuri, koska he nyt vihdoin saivat kosketuksen evakossa oleviin omaisiinsa. Pikkuhiljaa Lappi alkoi taas elää ja kehittyä ja siinä sivussa ihmisten mieletkin alkoivat korjata itseään sodan traumoista



Tiesitkö, että Lapin sota kylvää tuhoaan vielä yli 75 vuotta päättymisensä jälkeenkin? Sivuiltamme löydät lisääkin juttuja tästä erikoisesta sodasta ja sen kokeneista:

 



Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden Lapin Sota- teemaisessa numerossa 2/2020. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä, pelkän lehden voit tilata täältä.

 

Jaa kirjoitus:

16.9.2021 Lapin sotaankin joutunut Antti Kangaskesti: ”Saksalaiset olivat vielä pahempia kuin venäläiset”

Joroislaisveteraani Antti Kangaskesti menetti Talvisodassa yhden veljen ja Jatkosodassa toisen. Hän vannoi kostavansa heidän kuolemat… kunnes joutui sotaan itse ja huomasi, että koston hautominen onkin turhaa. Jutun hänen Jatkosodan aikaisesta sotataipaleesta löydät sivuiltamme täältä.

Ikäluokkaa 1925 edustavana ei hänen sotansa kuitenkaan päättynytkään Jatkosodan päättäneeseen aselepoon, sai hän huomata, kun hänen joukko-osastonsa Jääkäripataljoona 4 oltiin tuotu Jääskestä monen mutkan kautta Muhokselle.


Jutun pohjana on ollut Antti Kangaskestin Tammenlehvän Perinneliiton Veteraanit kertovat-sarjaan 2009 antama haastattelu, joka löytyy liiton Youtube-kanavalta.

Uusi sota, uusi vihollinen

– Oulujoelta lähdimme marssimaan Yli-Kiiminkiä kohti. Ensimmäisen yön olimme jossain korvessa. Siellä kuulimme puheen, oliko se nyt pääministeri, joka puhui, välirauhan tulosta ja velvoitteista, joita meillä oli. Että meillä on nyt uusi vihollinen, johon suhtaudutaan, kuten viholliseen suhtaudutaan.

Tällä kertaa vihollinen olikin Saksa – sama maa, jonka apua Kangaskestikin oli Vuosalmella kiitollisuudella seurannut.

Sota entistä aseveljeä vastaan tuntui miehistä kummalta (kuva: SA-kuva)

– Eihän se tietenkään helppoa ollut. Kyllä se varmasti ajattelutti. Ensi alkuun se tuntui sovitulta sodalta: että saksalaiset perääntyivät ja tykistö ampui perästä pitkin jänkiä, että näyttäisi, että nyt on sodittu, hän muistaa miettineensä.

Ja oikeassa oli. Pian entisten aseveljien kesken vallinneen sopimuksen tajusi myös Neuvostoliitto, joka painosti Suomen käymään ”oikeaa sotaa” sillä uhalla, että muuten se miehittäisi Suomen.

– Mutta ei sitä kauan kestänyt. Kun venäläiset valvontaupseerit tulivat, he huomasivat heti, että suomalaiset ja saksalaiset aikoivat veljeillä edelleenkin.

Kangaskestin pataljoona sai tehtävän siirtyä Iijoen yli.

– Sitten lähdettiin marssimaan. On sanottu, että se on ollut Suomen pisin maastomarssi. Marssimme erämaitten kautta Pudasjärvi-Ranua-tielle. Siellä oli ensimmäinen tosi mielessä kosketus saksalaisten kanssa.

Vetäytyessään saksalaiset räjäyttivät ja tuhosivat kaiken eteensä tulleen kaupunkeja ja siltoja myöten.

– Me tulimme Rovaniemen tielle. Siellä oli saksalainen räjäytysporukka, muistaakseni 76 miestä. He jäivät mottiin. He eivät ymmärtäneet, että heidät aiotaan internoida. He rupesivat selittämään, että me olemme motissa. Saksankielen taitoinen upseeri selitti saksalaisille, että luovuttakaa aseenne, te se motissa olette. Niin he sitten luovuttivat aseensa ja heidät otettiin vangeiksi. Sitä ennen he ehtivät räjäyttää suuren ammusvaraston, jossa vissiin pari hehtaaria metsää lakosi tuusan sileäksi. Siitä alkoi tosi meininki, ettei ole mitään leikkisotaa.


Tuhottua Rovaniemeä lokakuussa 1944 (kuva: SA-kuva)

Vihollinen on vihollinen ja vihollinen ammutaan

Saksalaisvankeja lähdettiin marssittamaan Rovaniemelle päin, Kangaskestin joukko jäi harjanteelle asemiin.

Antti Kangaskesti joutui nuorena sotilaana kokemaan kaksi sotaa

– Saksalaiset tulivat valkoisen lipun kanssa neuvottelemaan. Sanoivat, että ampuvat tunnin soille, sivustaan, mutta jos vankeja ei tunnin kuluessa luovuteta, alkavat he ampua meidän asemiimme. Siinä tekivät meidän upseerit virheen: pataljoonan komentajahan se vastuussa oli. Jos olisi vetäisty meidän porukkaa vaikka pikkuisen taaksepäin, olisivat saksalaiset ampuneet tyhjiin asemiin. Mutta niin ei tehty, eikä siinä sitten ehditty muuta kuin pikkuisen poteroita kaivaa. Menetimme kuusi kaveria oikeastaan ihan tyhjän takia, hän harmittelee.

Illalla majuri Ropponen piti miehilleen kovan puhuttelun.

– Että ”vihollinen on vihollinen, olipa se kuka tahansa.” Että sitä ammutaan kohti. Seuraavana aamuna, kun olimme samassa asemapaikassa, tuli taas saksalainen lähetti moottoripyörällä valkoisen lipun kanssa. Joku kärkijoukoistamme ampui ja moottoripyöräilijä kuoli. Lähetti pääsi karkuun.

Ja taas oli edessä puhuttelu.

– Ropponen tuli taas hirmuisen saarnan kanssa, että mitä te neuvottelijoita ammutte? Yritimme selittää, että herra majuri, tehän sanoitte illalla, että vihollinen on vihollinen, oli kuka tahansa. Että kohti ammutaan. Siihen ne neuvottelijoiden käynnit kyllä loppuivat. Olihan se sodan lakejakin vastaan. Neuvottelijoita ei saa ampua.

Kangaskesti kertoo, että sodan muututtua ”todeksi”, yritettiin saksalaiset aina motittaa – seurasivathan venäläiset valvontaupseerit tarkalla silmällä suomalaisten taistelutoimintaa.

– Kun heitä nähtiin, lähdettiin sivusta kokkaamaan ja yritettiin päästä saksalaisten selustaan katkaisemaan tie. Venäläisten vaatimus oli saada mahdollisimman paljon vankeja.

Saksalaisten ja suomalaisten kesken vallitsi hänen mukaansa kuitenkin erikoinen kunnioitus.

– Lainaisinko jonkun saksalaisen upseerin sanontaa, että sota tulee olemaan kauhea, kun kaksi maailman parasta armeijaa tappelee vastakkain. Ehkä se oli meilläkin sellainen kunnioitus. Kyllä ne hirmuisen hyviä sotilaita olivat. Pitkään venäläisiä vastaan sotineet suomalaiset sanoivat, että saksalaiset ovat vielä pahempia kuin venäläiset. Venäläiset ampuivat heidän mukaansa sen verran ylös, että melkein pystyi suorana olemaan, eikä käynyt kuinkaan. Mutta kun saksalaiset ampuivat, kanervikko huojui.


Tornion lähellä lokakuussa 1944 mottiin jääneeltä saksalaispataljoonalta kerättyä sotasaalista (kuva: SA-kuva)

Lapin sota oli kurja sota

Kangaskestin joukon eteneminen jatkui hiljalleen kohti pohjoista. Ranuan ja Rovaniemen välillä käytyä Ylämaan taistelua hän luonnehtii heidän suunnan taisteluista pahimpiin kuuluvaksi.

– Meidän kolme jääkäripataljoonaa yritti motittaa saksalaiset. Heillä oli vastaavasti kolme rykmenttiä. Kymmenen kilometrin päässä Ranuan tiestä on Palovaaran kylä, jonne yksi saksalainen komppania jäi mottiin. Minäkin jouduin mottia vartioimaan. Oltiin noin sadan metrin päässä saksalaisista, jotka olivat yhdessä talossa. Meidän heittimet ampuivat siihen ja saksalaisten heittimet ampuivat.

Toisen päivän iltana kävi kuitenkin niin, että Rovaniemelle päin lähteneiltä suomalaisilta loppuivat ammukset.

– Heille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin perääntyä. Meidät hälytettiin Palovaaran kylästä turvaamaan, että pääjoukko pääsee palaamaan tulouralleen. Perääntyvät joukot sanoivat, että ei teidän kannata mennä, että ei vähillä ammuksilla pärjää. Mutta sodassa on niin, että kun käsketään, niin silloin mennään. Niin mekin teimme niin kauan, kuin ammuksia riitti. Haavoittuneita jäi taistelumonttuihin. Ja lunta satoi ensimmäisen kerran sinä yönä. Saksalaiset kävivät ottamassa haavoittuneilta kenkiä pois jaloista. Heillä oli mukanaan suomalaisia naisia, jotka kävivät sylkemässä haavoittuneita silmille, että ”mitä te ryssän kätyrit”. Se oli hyvin kurjaa sotaa.


Seppo J.Partasen kuva näyttää, miten suomalaiset etenivät ja saksalaiset pakenivat Lapin sodassa syksyllä 1944. Käsivarressa sota jatkui huhtikuulle 1945 saakka (kuva: seppojpartanen.com)

Lapin sotaa hän arvioi yhtä kurjimmista sodista, joita suomalaisilla on ollut kestettävänään.

– Ensinnäkin sen takia, että se oli monessa mielessä tarpeeton sota. Toisaalta oli se tarpeellinenkin. Siinä oli kolme osapuolta: Neuvostoliitto, Suomi ja Saksa. Kaksi suurvaltaa ja pieni kansa. Suurvalloille; Saksalle ja Neuvostoliitolle, sillä sodalla ei oikeastaan ollut mitään merkitystä, hän pohtii, mutta korjaa pian, että ei tämäkään oikeastaan totta ole.

– Saksalaisille sillä oli merkitystä siinä mielessä, että jos olisivat saaneet joukkonsa – 220 000 miestä – ehyenä Keski-Eurooppaan, olisivat he siellä olleet Hitlerille hyvä tulppa. Venäläisille sodalla oli merkitystä siinä mielessä, että mikäli Saksa ei saisi eivätkä näin ollen olisi heitä vastassa, olisi se heille helpotus.

Se, mikä sodan merkitys Suomelle oli, oli kaikille kivuliaan selvä.

– Meille oli välirauhan ehdoissa saneltu, että meidän pitää internoida saksalaiset ja luovuttaa Neuvostoliittoon. Ellette sitä täytä, Neuvostoliitto tulee auttamaan. Tiedettiin tarkkaan, mitä se tarkoittaa. Että jos tulevat, eivät täältä pois lähdekään, hän toteaa kuivasti.

– Oli se siinä mielessä meille tärkeä sota: että mitä pikemmin saamme saksalaiset pois, sitä parempi.


Vetäytyvien saksalaisten Muonioon jättämä katkera tervehdys suomalaisille kiittää ”olemattomasta aseveljeydestä”, lokakuu 1944

Miinat vaarana

Saksalaisten jälkeensä jättämien miinojen perintöä siivotaan Lapissa vielä tänäkin päivänä.

Suomalaissotilaiden keskuudessa saksalaisvalmisteinen hyppymiina m/41-S sai nimen ”Hyppy-Heikki”

– Miinoihin sotilaita eniten Lapin sodassa meni. Niitä oli täynnä joka paikka: maantieojat, rakennukset, puhelinpylväät… Saksalaisilla oli hyvin tyypillinen taktiikka, minkä vuoksi tuli uhreja, ennen kuin taktiikka opittiin tietämään, hän valaisee.

– He tekivät hevosenkengän muotoisen aseman, minne antoivat suomalaisten tulla pitkälle. Kun saksalaisten tulitus sitten alkoi, me hyppäsimme vaistomaisesti maantieojiin, jotka olivat asemien edessä miinoitettu. Miinat rupesivat räjähtelemään ja suomalaisille tuli tappioita. Jalkavaivaisia tuli hirmuiset määrät. Märkiin teihin saksalaiset olivat laittaneet polkumiinoja. Jos sellaisen päälle astui, jalka oli heti poikki.

Rovaniemi (tuolloin vielä kauppala) oli merkittävä maakunnallinen keskus. Saksalaiset tuhosivat sen maan tasalle, kirkkoa myöten.

– Olimme Saarenkylässä Lainaanrannan kohdalla, kun saksalaiset räjäyttelivät Rovaniemellä. Ja sytyttivät palamaan rakennuksia. Saksalaiset räjäyttivät myös suuret sillat. Paukut olivat niin mahdottomia, että jos oli seisaallaan, sitä melkein kaatui taaksepäin ja sitten eteenpäin, kun ilmavirta palasi takaisin. Emme me voineet saksalaisille mitään, kun ei meillä ollut kuin konekiväärit ja pistoolit. Yritettiin sitä, jollain heittimellä ampua kilometrin päähän, mutta turhaahan se oli.


Lapin sodassa tuhottua Rovaniemen keskustaa lokakuussa 1944

Huolto kärsi

Pajarin joukkojen lähestyessä Kemistä päin, aloittivat saksalaiset vetäytymisen Rovaniemeltä. Kangaskestin miesten sotataival jatkui nyt nelostietä pohjoiseen.

– Siellähän niitä taisteluja olikin. Saksalaisilla oli pääpuolustuslinja Kaunispäässä ja jos sen eteläpuolella oli etuasema. Olivat rakentaneet ja varustaneet sitä koko edellisen kesän Ivalon suojaksi – olivat ajatelleet, että heidän täytyy Petsamosta päin saada joukkonsa pois Ivalon kautta.

Kaunispään tienoilla suomalaisten eteneminen pysähtyikin, koska saksalaiset eivät voineet lähteä vetäytymään siitä enää taaksepäin, ennen kuin oli saanut joukkonsa Petsamosta.

– Siellä oli hyvin varusteltuja joukkoja. Yritimme koukata montaa kautta, mutta aina se tyrehtyi siihen, että meiltä loppuivat ammukset. Saksalaisilla oli niin valtava tykistövoima. Se oli kerta kaikkiaan hirvittävä, hän puistelee päätään.

Toinen asia, joka saksalaisilla oli hoidettu paremmin, oli huolto. Suomalaisten huolto sijaitsi Rovaniemen eteläpuolella, kun taas Kangaskesti oli Kaunispään tunturin lähellä 200 kilometrin päässä.

Moottoripyörällä tuotiin muonaa aina kymmenen päivän tarpeeseen. Leipää sai ottaa niin paljon kuin halusi, mutta eihän näkkileipää voi kovin paljon ottaa. Muuta ei paljon ollutkaan. Voi- ja marmeladiannokset tuli melkeinpä syötyä jo ruoanjakoa seuraavana päivänä. Sitten oltiin sen varassa, että syötiin saksalaisten vuokaleipiä, joita oli kentillä. Saksalaiset syöttivät niitä hevosilleen. Ellemme olisi niitä löytäneet, olisimme olleet kerta kaikkiaan nälänhädässä.


Saksalaisten räjäyttämää maantietä Ranuan ja Rovaniemen välillä lokakuussa 1944 (kuva: SA-kuva)

Ikimuistoinen joulu

Välirauhan ehdoissa myös saneltiin, että Suomen tuli saattaa armeijansa rauhan ajan vahvuuteen 5. 12.1944 mennessä. Tämä merkitsi myös sitä, että kaikki muut, paitsi 1924 ja 1925 syntyneet ikäluokat sekä alle kaksi vuotta vakinaisessa väessä palvelleet kotiutettiin.

– Vanhemmat ikäluokat koottiin yhteen pataljoonaan: Jääkäripataljoona 5:een, josta meidät 1925 siirrettiin Jääkäripataljoona 4:ään, jossa olimme aiemminkin olleet. Jääkäripataljoona 5:ä sanottiin onnellisten pataljoonaksi, kun he pääsivät siviiliin. Me lähdimme koukkaamaan saksalaisten selustaan.

Kotiin lähdössä olleet yrittivät parhaansa mukaan tsempata yhä palvelukseen jääviä.

– Vanhemmat kaverit koettivat lohduttaa meitä sanomalla, että yrittäkää pojat säilyttää henkenne, kohta sota loppuu ja tekin pääsette pois. Kun kävimme ensimmäisiä koukkausreissuja saksalaisten selustaan ja tulimme verissä päin takaisin, onnellisten pataljoona olikin käännytetty Sodankylästä takaisin. Sitten ei vanhempien kaverien juttu ollutkaan yhtä ystävällistä kuin aiemmin. Rupesivat noitumaan, että ”teidän takianne piti tulla takaisin, kun ette pysty mihinkään.”

Sodankylän vanha kirkko (kuva: Pasi Kaarto/ Museovirasto)

Vuoden 1944 jouluksi Kangaskestin joukko saapui Sodankylään. Sitä joulua hän luonnehtii ikimuistoiseksi.

– Olimme viimeinen yksikkö, joka sinne tuli. Aiemmin tulleet olivat pystyttäneet teltat ja lapioineet lumihankeen hienot käytävät. Nuotioita paloi. Kentällä oli puhvelinruhoja. Meille sanottiin, että nyt saatte pojat ottaa niin paljon lihaa kuin haluatte. Liha vuoleskeltiin pakkeihin ja keitettiin jouluruoaksi. Jouluaamuna oli jumalanpalvelus Sodankylän vanhassa kirkossa. Eipä ole monesti kuullut niin hartaasti veisattavan, että ”maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto”, kuin siellä meidän nokinaamaisten laulu, hän herkistyy.

– Olimme nokisia ja likaisia. Silmänvalkuaiset vain vilkkuivat. Kuukausikaupalla olimme olleet ulkomajoituksessa ja nuotiolla keitetty korviketta. Olijan se aika rääsyinen joukko, ei mikään paraatiporukka.

Kotiuttamisesta oli kuitenkaan vielä turha haaveillakaan.

– Me olimme asevelvollisia. Asevelvollisuusaika oli siihen aikaan ollut kaksi vuotta, emmekä me olleet vielä olleet kata vuotta. Siinä vaiheessa muutettiin asevelvollisuuslakia ja meille ilmoitettiin, että nyt teillä vasta alkaa asevelvollisuusaika, vuoden 1945 alusta!

Jääkäripataljoona 4:n miesten varusmiespalveluspaikaksi määräytyi Hämeenlinna, mutta matkalla sinne Kangaskesti ja parikymmentä muuta joutuivat Seinäjoella sairaalahoitoon

– Hoitajat ihmettelivät, että missä te olette olleet, kun olette niin likaisia ja täitäkin on – kun on jo rauhan aika! Sanoimme, että menkää Lappiin katsomaan, onko siellä rauha.

Yhtenä päivänä potilaat saivat tiedon, että sata 1925 syntynyttä pääsisi lomalle.

– Seuraavana aamuna kun lääkäri tuli, olimme niin mahdottoman terveitä kaikki, hän nauraa.

– Niinhän meidät sitten päästettiin lomalle, minäkin pääsin kahdeksi kuukaudeksi. Kesäkuun 1. päivä piti sitten ilmoittautua uudestaan palvelukseen, tällä kertaa Torniossa Jääkäripataljoona 1:een.

Kesä 1945 kului ”sotasaalisromua kerätessä.”

– Esimerkiksi kaikki kaapelit Rovaniemen lentokentältä piti repiä ja luovuttaa venäläisille. Syksyllä meidät siirrettiin Vaasaan varuskunnaksi ja sieltä meidät vihoviimein kotiutettiin. Taisi olla 25. marraskuuta 1945, kun meidät päästettiin siviiliin.


Virallisesti Lapin sota päättyi 27.4.1945

Ei eriarvoistumiselle

Sodan jälkeen Kangaskesti tapasi kotikylänsä aseveljiä silloin tällöin.

– Veteraanit eivät juuri yleensä puhuneet sodasta muuten kuin silloin, kun tapasi jonkun sotakaverin. Muiden kanssa sodasta puhuminen oli vähäistä. Yleinen suhtautuminen oli, että mitä menitte sinne, kestäkää kipunne.

Sotaveteraaniyhdistyksen jäseneksi hän liittyi jo Oulussa asuessaan, mutta vasta Joroisilla eläkkeelle jäätyään hänellä oli aikaa olla mukana toiminnassa aktiivisemmin. Vaikka hän oli haastattelua antaessaan tyytyväinen jäljellä olevien veteraanien parantuneeseen asemaan ja palveluihin, jotain oli jäänyt hampaankoloonkin.

– Se porukka, joka kantoi suurimman vastuun, eli ne, jotka olivat sodassa viisikin vuotta ja ylikin, on nyt suurimmaksi osaksi poissa. He eivät ehtineet saada oikeastaan minkäänlaista tunnustusta, avustusta eikä mitään muutakaan, esimerkiksi kuntoutusta. Se minua harmittaa.

Uskoa tulevaisuuteen ja uusiin sukupolviin hän ei koskaan menettänyt.

– Jospa nuoret olisivat viisaampia kuin oma ikäpolveni ja vanhemmat, niin, ettei sotaa enää koskaan tulisi. Se on tietysti hurskas toivomus. Maailmassa on sotia jatkuvasti. Jospa se kuitenkin meidän nurkilta pysyisi poissa, se olisi hyvä saavutus. Olen toiveikas siinä mielessä, että nykynuoret ovat paljon fiksumpia kuin me olimme. He pystyvät hoitamaan vaikeitakin asioita. Valtiovallan pitää huomioida se, ettei eriarvoisuutta enää hyväksytä yhteiskunnassa. Se näyttää olevan nyt suuri vaara yhteiskunnassa, että eriarvoisuus lisääntyy. Se ei ole hyvä asia.

Jaa kirjoitus:

14.9.2021 ”Minun elämääni ei tule koskaan toista naista” – sotamies Paul Aallon viimeinen kirje kotiin

Paul Aalto (1908-1940)

”Täällä jossakin, 10.3.1940” on päivätty sotamies Paul Aallon kirje kotiin.

Todellisuudessa Kevyt Osasto 1:n riveissä Talvisotaan lähtenyt Aalto on kirjettä kirjoittaessaan Viipurin lähellä sijaitsevassa parvitallissa, johon hänen yksikkönsä on sillä hetkellä majoitettuna.

Hänen kirjepaperin kulmaan kirjaamansa päivämäärä on hänelle vain numeroita, ihan niin kuin edelliset 102 päivää, jotka tämä viheliäinen sota on kestänyt. Mutta nykylukijalle nuo numerot kertovat paljon enemmän. Sotaa olisi enää jäljellä kolme päivää. Mutta sitä ei Aalto vielä tiedä.

Orimattilassa syntynyttä, mutta Someroon asettunutta Aaltoa odottaa kotona Salli-vaimo, jonka kanssa häitä on tanssittu vain vajaat kolme vuotta aiemmin sekä Talvisotaa edeltävänä vuonna syntynyt Salme-tytär.


Sallin ja Paulin häitä tanssittiin kesällä 1937

”Vakaa, rauhallinen ja  säästäväinen”, kertoo Salme äitinsä luonnehtineen isää, jonka hän menetti aivan liian varhain.

Paul-isä oli seurannut oman isänsä jalanjäljissä maanviljelijäksi ja oli ennen sotia ostanut Somerolta pienen tilan, jonka turvin nyt nuorta perhettään elätti. Tilan töiden ohessa Salme tietää isänsä tehneen myös metsätöitä. Jonkin verran Yhdysvalloissa onneaan koettamassa käyneen,  Orimattilassa ”Amerikan Mantrena” tunnetun isän seikkailijanluonnetta elänee myös Paulissa, sillä merta edemmäs kalaan on lähtenyt hänkin – kirjaimellisesti. Nuorena hänen kerrotaan käyneen töissä sillilaivoilla Islannin sillilaivoilla.


Aalto oli perheineen asettunut ennen sotia Somerolle (kuva: Forssan museot/ Esko Aaltonen)

Aallolla on kova ikävä rakkaitaan, minkä vuoksi kotoa rintamalle saapuvat kirjeet ovat kullanarvoisia, etenkin, kun ne saattavat viipyä matkalla melkein viikonkin. Eivätkä aina tule perille lainkaan.


Kotirintaman kirjeet olivat kultaakin kalliimpia (kuvituskuva: SA-kuva)

Tuorein kirje Sallilta on tullut perille edellisenä iltana ja sen puoliso on ehtinyt lukea jo moneen kertaan. Viipurin taistelut raivoavat kiihkeinä: parasta aikaakin on meneillään vihollisen keskitys. ”Pojat”, eli porukan nuorimmat, on saatu sirpalesuojaan, mutta muutama miehistä on jäänyt kirjoittamaan, heidän joukossaan vajaa kuukausi aiemmin 32-vuotissyntymäpäiväänsä viettänyt somerolainen. Sen verran on sodassa saanut jo kestää, että kovin helposta ei hänkään enää hätkähdä.

”Toivottavasti ei osu tähän. Tuntui jo lakkaavan tällä kertaa”, hän pohtii.

”Sinun kirjeesi on aina tervetulleita. Tulen siitä oikein iloiseksi. Sinä kirjoitat aina niin luonnollisesti ja kauniisti. Toivon, että kirjoittaisin kaikista asioista ja oikein paljon vaikken minä voikaan kirjoittaa pitkään.”


Aallon viimeinen kirje kotiin on vieläkin tallessa (kuva: Leena Hannula)

Näistä sotajutuista kun ei voi oikein mitään kotiin kirjoittaakaan, Aalto toteaa.

Eikä vain siksi, ettei hän halua huolestuttaa rakkaitaan – heitä suojellakseenhan hän täällä on – mutta myös siksi, että sensuurielin valvoo herkällä silmällä, millaisia uutisia kotirintaman halutaan pojiltaan saavan. Sijaintia ei saa paljastaa, eikä yksityiskohtia taisteluista tappioista tai kalustosta, sillä vääriin käsiin joutuessaan voisi vihollinen päästä hyötymään tiedoista. Ja sen verran loppuun on Suomen miehet viime viikkojen aikana ajettu, että yhtään enempää ei Puna-armeija etumatkaa tarvitse.

”Kyllähän sinä ymmärrät. Sinä ymmärrät aina niin paljon”, Aalto kirjoittaa ihailevaan sävyyn vaimolleen.


Aallon kirje kertoo kaipauksesta (kuva: Leena Hannula)

Hän tietää kuitenkin, että kotona seurataan rintaman uutisia sydän syrjällä ja odotetaan kirjeitä vähintäänkin yhtä innokkaasti. Välillä onkin täysi työ ehtiä olla Suomea sen taistoista kovimmassa puolustava sotilas ja perheestään huolehtiva etäisä ja – puoliso. Naiset kun ovat naisia, oli sota tai ei, hän on saanut oppia.

”Sinä sanoit, että pidin pitkän välin ennen kuin kirjoitin. En minä ole niin pitkää väliä pitänyt. Älä ole yhtään huolissasi, vaikka sattuukin sellainen väliaika. Kyllä minä sinua aina muistan ja haen sinut vaikka mistä sitten kun sota loppuu”, hän lohduttaa vaimoaan.

Hän jaksaa uskoa, että kyllä Salli sen oikeasti tietää, vaikka väliin kirjoittaakin aivan kuin ei edes luottaisi mieheensä. Jos totta puhutaan, niin se vähän loukkaakin, Aalto miettii.


Kirjeitä kirjoitettiin ahkerasti myös rintamalla (kuvituskuva: SA-kuva)

”Minun tunteeni on muuttumaton. Rakastan sinua niin syvästi eikä minun elämääni tule koskaan astumaan toinen nainen”, hän vannoo. Ja oikeassa on.

Hän, niin kuin jokainen perheellinen, on kyllä joutunut jo miettimään sitäkin mahdollisuutta, ettei kotiin palaisi.

”Sinulle annan kyllä tässä kohden vapauden, jos sinun on vaikea taloudellisesti tulla toimeen. Tämä on vain siltä varalta, että jos minä jään tänne.”

Ei Aalto sitä kyllä toivoisi. Niin paljon on heille jo onnea suotu. Ja nuoriahan tässä vielä ollaan: niin paljon on elämää vielä molemmilla edessä!


Samana päivänä, kun Aalto kirjeensä viimeistelee, hän kaatuu (kuva: Leena Hannula)

Tilanteen ollessa mitä on, on lomista voinut vain haaveilla. Tappioita, ”mieshukkaa”, kuten Aalto asian ilmaisee, on ollut paljon. Jokaista käsiparia tarvitaan puolustamaan isänmaata. Kyseessä ei ole vain Paulin ja Sallin tulevaisuus: vaakalaudalla on myös Salmen sukupolven vapaus.

Salme… mitä hän tekisikään saadakseen nähdä vaimonsa ja tyttärensä vielä kerran!


Sotamies Aaltoa jäivät kotiin kaipaamaan Salli-vaimo ja Salme-tytär

”On niin hauskaa kuulla, kun sinä kerrot aina Salmestakin”, hän kiittelee Sallia hyvillään. Ajatukset ovat paitsi kotiväessä, myös siellä isäntää odottavissa velvollisuuksissa.

”Laitan sen saunan ensiksi kuntoon kun tulen. Ei sinun tarvitse niistä koroista huolehtia. Kai tämä sota loppuu keväällä”, hän uskaltautuu jo vähän spekuloimaankin.

Terveinä on kuitenkin oltu, hän lohduttaa.

Vielä tänään hän ei ehdi kirjettä lähettämään. Seuraavana päivänä, 11.3., hän liittää muistaessaan kirjeen loppuun vielä yksikkönsä uuden osoitteen ja lupaa saattaa kirjeen matkaan vielä tänään.

Sitä hän ei kuitenkaan ehdi tehdä. Sen sijaan kirjeen huolehtii kotiväelle sotilaspappi, jolle on langennut yksi työn ikävimmistä velvollisuuksista: kertoa jälleen yhdelle perheelle, ettei isä palaisi kotiin.



Summan puolustuslinjan murruttua helmikuussa saivat suomalaisjoukot käskyn vetäytyä Samolanlahti–Näykkijärvi–Muolaanjärvi–Äyräpäänjärvi–Vuoksi- linjalla sjainneeseen väliasemaan. Ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun Puna-armeijan paine mursi senkin  ja suomalaiset joutuivat vetäytymään Viipuri–Tali–Noskuanselkä–Kuparsaari–Vuoksi- linjalla sijainneeseen taka-asemaan.

Aallon osasto oli osa 1.Divisioonaa, jonka puolustuslohkon eteen Talin alueella vihollisarmeijan joukkojen todettiin edenneen 11.3. 1940.

Aikaisemmin samana päivänä konekiväärikomppanian ajomieheksi siirretty Aalto on allekirjoittanut viimeiseksi jäävän kirjeensä.

”Kirjoitathan taas pian, Paulisi.”

Myöhemmin samana päivänä hän saa Viipurin Näätälässä käydyissä taisteluissa kranaatin sirpaleesta osumaan päähänsä sekä olkavarteensa. Kuolema on välitön.


Vihdin kirkkopiha on 226 sankarivainajan viimeinen leposija (kuva: Raahen kameraseura)

Seuraavana päivänä solmitaan Moskovan rauha. 13.3.1940 klo 11 alkaa aselepo. Talvisota on ohi.

Karjala on menetetty, mutta vielä hirvittävämpää on kuluneiden 105 päivän inhimillisen kärsimyksen hinta. 400 000 ihmistä on vailla kotia. Kaatuneita on 25 557, mikä tarkoittaa yli 10 000 sotaleskeä ja 17 254 sotaorpoa.

Yksi heistä on somerolainen Salme, ei vielä kahtakaan.

Paulin kaatumisen jälkeen Salli ja Salme muuttavat Sallin vanhempien luokse Vihtiin, minkä sankarihautoihin hänetkin aikanaan haudataan.

Salli kuoli 1992. Hänen kerran Paulille antamansa lupaus piti koko loppuelämän: uusiin naimisiin hän ei koskaan mennyt.


Ote Viipurin lohkon päiväkäskystä 19.3.1940

PS. Kiinnostavia ja koskettavia juttuja kenttäpostin merkityksestä löydät sivultamme lisääkin:

Jaa kirjoitus:

13.9.2021 Suomalaisen TK-miehen juttu, josta tuli valtakunnallinen hitti, natsipropagandan ase ja piikki Englannin kirkon lihassa

Antti J.Rantamaa (1904-1987)

Osattiin sitä informaatiovaikuttamista tehdä ja kansainvälistä kohua aiheuttaa ennen someakin, osoittaa tämä yhden TK-miehen tapaus  vuodelta 1941.

Suomen Sosiaalidemokraatissa julkaistiin 3.9.1941 Antti J. Rantamaan kirjoittama artikkeli, josta tuli valtakunnallinen hitti, natsipropagandan ase ja piikki Englannin kirkon lihassa, joka herätti keskustelua siirtomaita myöten.

Tällaisesta näkyvyydestä ja tavoittavuudesta ei olisi Puolustusvoimien tuolloinen viestintäorganisaatio osannut edes haaveilla – miten ihmeessä tuo kaikki tapahtui?


Pappi ja poliitikko

Rantamaa oli Merikarvialla syntynyt pappi ja maalaisliiton pitkäaikainen kansanedustaja. Hän oli yksi heinäkuussa 1939 toimitetuissa vaaleissa Arkadianmäelle valituista 12 uudesta edustajasta ja vaikutti eduskunnassa vuoteen 1962 saakka.

Uusi eduskunta kokoontui valtiopäivien avajaisiin 1.9.1939. Päivä jäi historiaan myös muista syistä: samana päivänä Saksa hyökkäsi Puolaan ja toinen maailmansota alkoi. Talvisodan ajaksi eduskunta siirrettiin turvaan Kauhajoelle… mutta Rantamaalla oli omat suunnitelmansa.


Eduskunnan Talvisodan aikainen istuntosali toimii nykyisin Kauhajoen eduskuntamuseona.

Muutama päivä ennen Talvisodan syttymistä 35 täyttänyt Rantamaa olisi kansanedustajana ollut vapautettu asepalveluksesta, mutta hänen velvollisuudentuntonsa ei sitä kestänyt. Myös Joroisten kappalaisena toiminut Rantamaa näki, kuinka yksi toisensa jälkeen hänen seurakuntansa miehet saivat käskyn astua taisteluun isänmaan vapauden puolesta ja tiesi, että hänen paikkansa olisi heidän rinnallaan.

Joulukuun alussa hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi kenttäpapiksi.


Sotilaspappi Rantamaa pitämässä jouluaaton hartausta pääosin merikarvialaisista ja rautjärveläisistä koostuneen Jalkaväkirykmentti 46 miehille. Hänen takanaan rykmentin 6. komppanian komentaja, Aarne ”Marokon kauhu” Juutilainen.

Rantamaan sodassa todistamat kauhut jäivät ikuisiksi ajoiksi hänen mieleensä.

– Se vaivasi minua Kollaanjoellakin katsellessani sitä mieletöntä hävitystä, mitä sodan raivo sielläkin, kuten kaikkialla, sai aikaan. Se mielestäni kuvasi sattuvasti sodan onnettomuutta ja sen luomaa tilannetta. Käärmeet ovat irti, hän myöhemmin kirjoitti.

Hän kuitenkin tiesi, ettei Suomi muutakaan voinut.

– Sen korpipuron veren kyllästämillä kaltahilla- kuten kaikkien ylipitkien rintamiemme lohkoilla – käytiin taistelu elämästä taikka kuolemasta. Vaihtoehtoja ei ollut – se tiedettiin, tunnettiin, koettiin ja pysyväiskäskynä vaistottiin, kertoi hän myöhemmin Kansa Taisteli-lehdessä.


Pastori Rantamaa joutui puolustamaan kotia, uskontoa ja isänmaata myös muin kuin hengen asein. Taustalla Hiitolan kirkon kellotapuli. (kuva: SA-kuva)

Niinpä, kun Jatkosota kesällä 1941 syttyi, oli Rantamaalle selvää, että sinne veisi hänenkin tiensä. Tällä kertaa hän palveli vapaaehtoisena JR 28:ssa, missä miestensä henkisen ja hengellisen hyvinvoinnin vaalimisen lisäksi kaunopuheinen Rantamaa toimitti myös TK-miehen virkaa.


TK-joukoissa palvelleisiin nimekkäisiin tekijöihin lukeutui mm. Risto Orko

TK eli tiedotuskomppaniat olivat armeijan tiedotusosaston alaisia yksiköitä, jotka tuottivat kirjallista sekä kuva- ja videomateriaalia Puolustusvoimien käyttöön. TK-miesten aineistoa käytti uutisoinnissaan myös maan lehdistö, mutta mikään media ei olisi voinut uneksiakaan tämän TK-miehen henkilökohtaisen purkauksen saamasta maailmanlaajuisesta näkyvyydestä.


Suomalaissotilaat repivät alas Hiitolassa seissyttä rajapylvästä ottaessaan kylän takaisin kesällä 1941 (kuva: SA-kuva)

Takit kääntyvät

Vielä Talvisodassa Suomen asema oli ollut hyvin erilainen.

Koko maailma seurasi henkeään pidätellen pienen maan periksiantamatonta selviytymiskamppailua maailman suurinta sotilasmahtia vastaan. Englannissa se kirvoitti ylistystä niin tuolloiselta laivastoministeriltä Winston Churchilliltä kuin Canterburyn arkkipiispalta Cosmo Gordon Langilta.

”Vain suurenmoinen ja kerrassaan uljas Suomi näyttää perikadon uhatessa, mihin vapaat ihmiset pystyvät. Suomi tekee ihmiskunnalle loistavan palveluksen”, julisti tuleva pääministeri tammikuussa 1940 pitämässään radiopuheessa.



Canterburyn arkkipiispana Lang toimi 1928-1942

Arkkipiispa, koko anglikaanisen maailman johtaja, puolestaan vetosi kaikkiin kirkkonsa jäseniin, jotta nämä rukoilisivat menestystä ja hyvinvointia ”Suomen pienelle, mutta niin urhealle armeijalle sen taistelussa maansa pelastamiseksi Stalinin kuristussuunnitelmilta”.

Nyt Jatkosodassa asetelma oli ihan toinen. Eurooppa oli jakautunut hullunkurisella tavalla, jossa Suomi, Saksan kanssasotijana, olikin mm. Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian muodostamien liittoutuneiden vihollinen, kun taas Neuvostoliitto, jonka edellisessä sodassa kaikki olivat tuominneen, olikin se ”hyvis”.

Tämä näkyi myös Canterburyn retoriikassa. Syksyllä 1941 samainen arkkipiispa joka vain reilu vuosi aiemmin oli rukoillut varjelusta Suomen taistolle bolshevismin jumalattomuutta vastaan, toivottikin nyt menestystä ”Neuvostoliitolle ja urheille venäjäisarmeijoille” ja huomautti, että ”Englannin on oltava valmis antamaan mitä ikinä apua Neuvostoliitto tarvisikaan.”

Mitä heiltä jäi tajuamatta, oli se, miten se ”urhea venäläisarmeija” kirkkoon ja uskontoon suhtautui.


Jatkosodassa Liittoutuneet katsoivatkin Stalinin olevan hyvien puolella

Ei kunnioitusta pyhiä paikkoja kohtaan

Talvisodan kodeistaan häätämillä, mutta Jatkosodan takaisinvalloitusten jälkeen palanneilta ihmisiltä tämä ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta.

Eikä vihollisen jälkeensä jättämän hävityksen todistaneilta rintamamiehiltä.

Eikä sotilaspastori Rantamaalta.


Hiitolan luterilainen kirkko ennen sotia. Oikealla kirkon kellotapuli. (kuva: Lauri Salmela)

Hiitolan kirkko 1930-luvulla kuvattuna. Alexandra Frosterus-Såltinin maalaama alttaritaulu evakuoitiin kirkon kellojen ja kirkollisissa toimituksissa tarvittavan tarpeiston lailla Noormarkkuun, jossa ne yhä tänään ovat (kuva: Iivari Jyrinki)

Heiskanen ehti julkaista kirjan kokemuksistaan Kollaalla

Suomalaisjoukkojen vallattua takaisin Hiitolan, suuntasi hän vierailulle seurakunnan 1795 valmistuneeseen kirkkoon. Tällä hän halusi ennen kaikkea osoittaa kunnioitusta ystävälleen, Hiitolan seurakunnan pastorille Jorma Heiskaselle, jonka kanssa oli palvellut Kollaalla.

Vain 26-vuotias reservin luutnantti oli vain joitain päiviä Jatkosodan syttymisestä jäänyt sotavangiksi. Hänen kohtalostaan ei koskaan saatu selvyyttä ja 1948 hänet julistettiin virallisesti kuolleeksi.

– Jorman järkyttävä katoaminen oli ollut hirveä isku hänen nuorelle vaimolleen ja vasta muutaman kuukauden ikäiselle pojalleen, jotka tuolloin asuivat evakkoina Parkanossa, Rantamaa kertoo toisessa Kansa Taisteli-jutussa.

Järkytys odottaa myös pastori Rantamaata.

– Totesin kirkon hirvittävästi häväistyksi, hän kuvaili tuntemuksiaan jälkeenpäin.


Hiitolan hävitetty kirkko syyskuussa 1941. Edessä tuhottu vihollisen hyökkäysvaunu (kuva: SA-kuva)

Venäläisvalloittajat olivat poistaneet ristin niin Hiitolan kirkosta kuin kellotapulista. Sen kerran niin kauniisti koristeltu alttari oli säpäleinä ja sen sijaan penkkirivien edessä avautui rojua täynnä oleva näyttämö.

Vihollisen runtelemaa kirkkoa oli käytetty teatterina.


Hiihtolan kirkon alttari.

Tässä sijaitsi häväistyn kirkon alttari

Syvin loukkaus oli kuitenkin Puna-armeijan ennen vetäytymistään kirkon oviin jättämät herjaavat viestit.


Hiitolan kirkon ovet oli töhritty törkeyksin.

Vihollisen ilmeisen puutteellisesta kirjoitustaidosta huolimatta viesti menee perille

Avoin kirje maailmalle 

– Näky järkytti minua sydänjuuria myöten – se kirjaimellisesti kouristi ja viilsi sydäntäni muistaessani samalla veljeni Jorman kohtaloa, Rantamaa suri myöhemmin.

Näkemästään närkästyneenä hän tarttuu kirjoituskoneeseen ja antaa sen laulaa.

Tuloksena on Canterburyn arkkipiispalle osoitettu avoin kirje, jonka Rantamaa otsikoi ”Häväisty Herran huone.”

– Minua pappina pelottaa se suunnaton vastuu, jonka Te, protestanttinen piispa, olette ottanut kannettavaksenne saattaessanne miljoonat ihmiset, jotka eivät voine tietää bolshevismin todellista luonnetta, siihen kauhistavaan erehdykseen, että sille voidaan jopa rukouksin Herran edessä siunausta anoa, hän lataa.

– Papin tuomiota raskauttaa se, että hänen on oltava totuuden puolella vääryttä ja perkeleen voimia vastaan edustipa niitä millainen ulkonainen mahti tahansa.


Tuohtuneen Rantamaan vuodatuksesta tulee aikansa viraalihitti (kuvituskuva: SA-kuva)

 


Suomalaispapin juttu julkaistaan pian Saksassakin (kuvituskuva)

Ensimmäiseksi Rantamaa tarjoaa kirjoitustaan Suomen Sosiaalidemokraatille.

– Päätoimittaja Eino Kilpi luki pyynnöstäni jutun tarkoin alusta loppuun ja sanoi sitten: ”Olen lehtimiehenä jo odotellutkin, että nimenomaan joku rintamalla oleva kenttäpappi puuttuisi juuri tuohon uskonnon ja kirkkojen vainoamiseen, jota on jouduttu näkemään”, Rantamaa kertoi saamastaan palautteesta.

Juttu ilmestyy lehdessä jo seuraavana päivänä, 3.9.1941.

Englannin puolenvalintaan kohdistuva kritiikki herättää myös sen vastustajan Saksan huomion, joka välittömästi oivaltaa tekstin arvon propaganda-aseena. Vielä samana päivänä tulee Berliinistä määräys, jolla teksti käännetään Saksan lähetystössä saksaksi.

Pian Rantamaan juttu julkaistaan – sanasta sanaan – Saksassa ja Itävallassa ilmestyvässä Zwölf Uhr Blatt-lehdessä. Tässä vaiheessa kansainvälistäkin huomiota herättänyttä juttua aletaan julkaista muissakin suomalaislehdissä.



Sana leviää

– Jopa tuli levikkiä ja julkisuutta Hiitolan kirkkopihalle, Rantamaa hämmästeli hyvillään.

–  Mutta sitten tuli varsinainen paukku!

Berliinissä tiedetään, ettei Saksan maailmanvalloitus ole vielä lähelläkään tavoitettaan eikä saksa ole vielä kaikkien puhuma lingua franca. Niinpä teksti käännätetään englanniksi, minkä jälkeen siitä painatetaan 40 000 lentolehtistä.

Koko painos pudotetaan ympäri Lontoota.

Nyt bolsevikkien raakalaismaisuus ja Hiitolan häväisty herran huone ovat jo koko Euroopan huulilla. Vähän myöhemmin syyskuussa Rantamaa on eduskunnan täysistunnossa hoitamassa velvollisuuksiaan isänmaalle kansanedustajan ominaisuudessa, kun Päämajasta tulee käsky: tämän on heti mentävä Hiitolaan ottamaan uusia valokuvia, joissa tulee näkyä sekä kirkon kärsimä tuho että tämän maailman tietoisuuteen tuonut kirjoittaja.


Yksi Päämajan käskystä 12.9. otetuista kuvista

Viesti meni perille

No saavuttiko Rantamaan raivo myös määränpään, Canterburyn arkkipiispan? Kyllä vain.

Pariisin rauhansopimuksen kunniaksi Suomessa julkaistu postimerkki vuodelta 1947

– Suurin sensaatio oli kuitenkin vasta edessä. Se tuli helmikuussa 1947, kuudetta vuotta myöhemmin Pariisissa rauhansopimusta tekemässä oli nimittäin ryhmätoverini maalaisliiton eduskuntaryhmästä, rovasti Lennart Heljas, joka palattuaan kertoi minulle merkillisestä keskustelusta, Rantamaa paljasti myöhemmässä Kansa Taisteli-kirjoituksessaan.

Heinä-lokakuussa 1946 pidetyssä rauhankonferenssissa toisen maailmansodan voittajiksi katsotut liittoutuneet neuvottelivat häviäjävaltioiden (joihin Suomen Saksan kanssasotijana laskettiin kuuluvan) kanssa sodan virallisesti päättäneen rauhansopimuksen, joka allekirjoitettiin Pariisissa helmikuussa 1947.

Täällä Heljas kertoo brittiläisen Kansanyhteisön edustajan etsineen hänet käsiinsä ja sanoneen – epävirallisesti tietenkin – seuraavaa:

– Pappi, haluan kertoa teille, että meitä englantilaisia loukkasi syvästi sodanaikainen tapaus, kun joku nuori suomalainen maalaispastori kirjoitti raskaasti syyttävän sanomalehtiartikkelin ja vielä osoitti sen avoimena kirjeenä Canterburyn arkkipiispalle. Mainittu piispahan on koko imperiumin kristittyjen arvovaltainen hengellinen johtaja, joten tuo avoin kirje kosketti syvästi meitä kaikkia, jopa siirtomaidenkin ihmisiä!


Hiitolan sankarihautausmaata 1940-luvulla. Tänne on haudattu 144 Talvi- ja 157 Jatkosodan sankarivainajaa, joiden haudat ovat nykyään jääneet täysin venäläisten hautojen alle (kuva: hiitola.fi)

Nimettömäksi jääneeltä edustajalta, samoin kuin ilmeisesti koko Kansanyhteisöltä, näyttää jääneen huomaamatta, ettei tässä mistään ihan tavanomaisesta ”maalaispastorista” ollut kyse, vaan ihan kansanedustuslaitoksessa valtaa käyttävästä poliitikosta, mikä, kuten Heljaskin tiesi, olisi vain lisännyt purkauksen painoarvoa.

Kansa Taisteli-lehti päättää juttunsa varsin osuvasti.

”Kova oli siis kohu yhdestä TK-jutusta, mutta eipä sen puoleen: kova oli kyllä juttukin!”.


Hiitolan kirkon paikka syksyllä 2016 kuvattuna (kuva: hiitola.fi)

PS. Sotien aikaisesta TK-toiminnasta sekä sen perinteitä jatkavasta Combat Camera-yksiköstä löydät lisää lukemisen arvoisia juttuja täältä:

 

 

Jaa kirjoitus:

11.9.2021 Kolmaskin kerta toden sanoo: uusi sankarivainaja löydetty Teikarsaaresta

Hyviä uutisia rajan takaa: kentälle jääneitä sankarivainajia etsivä Karjalan Valli-ryhmä teki juuri kolmannen etsintäretkensä Viipurinlahdella sijaitsevaan Teikarsaareen, jossa heinäkuussa 1944 käytiin ankaria torjuntataisteluja. Reissu oli yhtä onnistunut kuin kaksi edellistäkin ja tuomisina on jälleen yksi suomalaissotilas ❤️


Teikarsaaren ympärillä avautuu jylhän kaunis merimaisema

-Yksi jäsenistämme sai tiedon Teikarin rannalla olevasta paikasta, jossa taisteltiin kovasti- 1990-luvulla sieltä löydettiin paljon hylsyjä ja sotaromua, ryhmästä kerrotaan.

Jo rannalla ryhmä ymmärsi olevansa oikealla paikalla.

– Kalliorannalla oli suomalaisen puretun putkimiinan runko. Ennen matkaa olimme hakeneet tietoa sotahistoriakirjallisuudestakin, mutta tästä saaren osasta ei niissä kerrottu mitään. Siksi päätimme lähteä tiedustelemaan pienellä porukalla.


Rantakalliolta löydetty suomalaisen putkimiinan runko

Vaikeakulkuista etsintämaastoa

Kaikkiaan kahden miehen partiolla kului reissulla 20 tuntia – saaressa oltiin yli yön. Tuloksena oli kuitenkin hyvä löytö, he iloitsevat.

Vaikeakulkuisessa maastossa tehdyt kaivaukset eivät ensin tuottaneet tulosta.

– Vuoden 2006 palo tuhosi metsä pahoin jopa rannan lähellä, minkä seurauksena tiheikköä on nyt vaikea haravoida metallinpaljastimella.

Poterolinjan löydyttyä oli kuitenkin mahdollista alkaa tutkia puolustusasemia. Pääasiassa kaivauksista löytyi vain hylsyjä: niin suomalaisia, venäläisiä, ruotsalaisia kuin saksalaisia, mikä kertoo, kuinka tärkeää roolia Viipurinlahden saaret ovat sotavuosinamme näytelleet.

– Metsässä on vielä suhteellisesti kuivaa, mikä mahdollistaa syvienkin kuoppien kaivamisen.

Sitten metallinpaljastin sai signaalin matalasta poteron kaltaisesta painaumasta.

– Yritin kaivaa sitä ja löysin puretun saksalaisen patruunavyön MG-08 konekiväärille. Outoa, että sen alla hiekka oli vielä pehmeää ja metallinpaljastin vielä piippasi. Kaivoin syvemmin ja löysin rautaisen emaloidun kulhon. Sen alla oli lauta – jokin lahottu puinen laatikko.


Paikalta löydetty purettu saksalainen patruunavyö ja yksi hylsy

Tässä vaiheessa etsijät epäilivät törmänneensä jonkinlaiseen roskiksena käytettyyn kuoppaan.

– Viskasin laatikon osia pois kuopasta ja tutkin montun pohjaa. Se oli pehmeää. Kaivoin hiekkaa sormilla ja yhtäkkiä koskin jotakin pitkää, pyöreää ja kovaa ja käsittelyn kestävää.

Se oli reisiluu.


Aikaisemmasta poterosta etsijät olivat löytäneet venäläissotilaan kypärän

Henkilöllisyydestä ei kuitenkaan vielä uskallettu tehdä mitään johtopäätöksiä. Potero kaivettiin kokonaan auki ja vainaja saatiin nostettua. Ennen iltahämärää etsijöitä oli vastassa kaivattu näky: vainajan tuntolevy. Hän oli suomalainen.


Teikarsaaresta nyt löydetyn vainajan tuntolevy

– Arkistotiedon mukaan tuntolevyn haltija kaatui 5. heinäkuuta 1944 ja jäi taistelukentälle. Suunnitelman mukaan luovutamme sankarivainajan jäänteet Sotavainajien muiston vaalimisyhdistykselle syyskuun lopussa.


Vainajan yhteydestä löytynyttä esineistöä

– Metsässä oli jo ensimmäiset syksyn merkkejä. Tämä on kaunista aikaa, mutta tarkoittaa samalla, tämänvuotisen etsintäkauden loppua, ryhmästä todetaan haikeana.


Kauaa eivät etsinnät ole enää tänä vuonna mahdollisia

Juttuja ryhmän aikaisemmista löydöistä löydät sivuiltamme täältä:

 


Kuvat ovat peräisin Karjalan Valli-ryhmän Facebook-sivulta, jonne he päivittävät etsintöjensä kulkua. Suosittelemme ehdottomasti ryhmän seuraajaksi liittymistä!

 

Jaa kirjoitus:

5.9.2021 Hevosmiehenäkin Jatkosodassa toiminut Soini Sainio: ”Kuolleita hevosia ei syöty – ne olivat kuin aseveljiä!”

97-vuotias Soini Sainio viettää eläkepäivään Vahdossa

Näin Talvisodan syttymisen ja päättymisen merkkivuosina on noita kohtalokkaita päiviä sekä niihin johtaneita tapahtumia muisteltu ja analysoitu ahkerasti. Soini Sainio, 97-vuotias ruskolaisveteraani oli sodan syttyessä täyttänyt juuri 16. Sitä edeltävänä päivänä, itse asiassa.

– Kyllä sodan alkaminen oli kaikille varmaankin yllätys, hän arvelee.

– Minä osallistuin siihen kotijoukkoina maanteitä tarkkaillen; että näkyykö vihollisen desantteja. Ei onneksi näkynyt!

Kotirintamalla oli hänen mukaansa merkittävä rooli sotarintaman avustamisessa niin mielialan ylläpitämisessä kuin varustelun puutteita paikkaamisessa.

– Sieltä avustettiin rintamasotilaita erilaisin vaatepaketein ja leivottiin jotain hyvää sotilaille lähettäväksi.


Sainio on aina tykännyt puuhailla hevosten kanssa

Veljeä ei jätetty

Jatkosodan syttyessä kesäkuussa 1941 arveltiin sodan laajalti olevan ohi muutamassa kuukaudessa. Toisin kuitenkin kävi. Kun sotaa oltiin käyty liki kaksi vuotta, sai kutsun tuolloin Hyrylässä varusmiespalvelustaan suorittamassa ollut 19-vuotias Sainiokin. Viisilapsisen perheen vanhin oli ainoa, joka perheestä joutui rintamalle.

Nuori sotias lomillaan

– Juhannuksena 1943 ilmoittauduin Jatkosotaan. Yksikköni oli JR 56 ja sen 13. komppania Maaselän lohkolla. Itse en sodan aikana edes haavoittunut, mutta kolme samasta kylästä kotoisin olevaa hyvää kaveriani kaatui. Se onkin sodassa tietenkin pahinta, että koskaan ei tiedä, onko tämä päivä elossa olon viimeinen päivä.

Siihen, miten sellaisissa olosuhteissa selviää vuosienkin ajan, ei hän osaa vastata vieläkään.

– Ehkä avain selviytymiseen päivästä toiseen on hyvät aseveljet, huumori sekä selkeä tieto siitä, missä jamassa joukko-osastomme oli taistelukentällä. Silloin ei osannut pelätä.

Kiperiltä paikoilta ei tosin säästynyt hänkään.

– Yksi jännittävin hetki oli se, kun vihollinen pääsi kesällä 1944 yllättämään Hyrsylänmutkassa. Hyppäsin suojaan maantien ojaan, josta pääsin peräytymään.

”Veljeä ei jätetä” oli hänen mukaansa periaate, joka myös näkyi suomalaissotilaiden toimissa.

– Parhaiten ehkä siinä, että kaatuneet pyrittiin saamaan pois taistelukentiltä ja saattamaan kotiseurakunnan multiin. Itsekin osallistuin kotilomilla ollessa sankarihautajaisiin, jossa kolmen miehen ryhminä ammuimme kunnialaukaukset kirkkomaan aidan ulkopuolelta.


Vihollisen liikehtimistä tarkkaillaan taisteluhaudassa JR 56:n lohkolla Savujärvellä, kesäkuu 1944

Kranaatinheittimestä hevoshommiin

Soini määrättiin rykmentissä kranaatinheitinmieheksi.

– Jatkosodan syttyessä olin 18 ja kotiaskareissa auttamisen lisäksi myös naapuria autettiin. Ollessani renkinä maatalossa, kuului tehtäviin myös hevosten hoito.

Tämän kokemuksen ansiosta hän avusti sodassa toisinaan myös hevosmiehenä.

– Hoidimme muonakuljetuksia etulinjaan. Kaikki sujui hyvin, ja muistaakseni kaikki meidän rykmentin hevoset säilyivät elävinä. En muista nähneeni, että olisivat taistelutehtävissä edes haavoittuneet, eläinrakas veteraani kertoo.

– Sodassa näki kyllä niin vihollisen kuin omiakin kuolleita hevosia. Me emme kuitenkaan koskaan syöneet niitä – ne olivat kuin aseveljiä! Suomenhevonen oli merkittävä apu sodassa. Hevoset olivat minulle rakkaita – sodan jälkeen minulla oli yhdeksän vuoden ajan oma hevonenkin, Sirkka nimeltään.


JR 56:n miehiä korvikekahveilla aselevon tultua 4.9.1944 Loimolankankaan koillispuolen tukikohdassaan

Itsenäisyys säilyi

Syksyn 1944 tullen oli Sainion rykmentti Loimolanjärven koillispuolella, jossa se oli 7. Divisioonalle alistettuna käynyt 10.7. alkaen käynyt kiivaita taisteluja Loimolan puolustamiseksi. 16.8. oli Päämajaan tiedotettu, että taistelumaastossa oli laskettu olevan 160 kaatuneen vihollisen ruumiit. Rykmentin komentaja oli haavoittunut jo heinäkuussa.

Tieto aselevosta tuli 4.9.

– Varsinainen tieto tuli aamukahdeksalta, mutta vihollinen ampui yhä kuin viimeistä päivää. Tuliaseman vaihdon myötä pääsimme seuraavana päivänä saunaan ja saimme puhtaat vaatteet. Pudotin tuolla reissulla lompakkoni, jossa oli rahaa 250 markkaa. Se oli minun suurin tappioni sota-aikana, hän hymähtää.

– Rauhan ehdot olivat raskaat, mutta ei sitä ehtinyt niin paljon ajatella – tuntui vain hyvältä, että sota päättyi.

Kaksi, vain muutaman vuoden sisään koettua sotaa samaa vihollista vastaan jätti kuitenkin jälkeensä pienen epäilyksen.

– Suomi säilyi itsenäisenä periksiantamattomuudellaan ja ymmärrettiin se, että tämän vihollisen sanaan ei voi luottaa. Kyllä se sodan jälkeen vähän epäilytti, että pitääkö rauha, hän muistelee.

– Ei sota sinänsä jättänyt katkeruutta ja nuorena sitä tunsi uuden elämän olevan edessä: nuoruudenrakastettu odotti sotilasta kotiin ja kihloihin mentiin heti, kun oli mahdollista ja sitten naimisiin.

Helppoja eivät maan ensimmäiset askeleet sodan jälkeiseen raikaan olleet, hän muistuttaa.

– Suomi oli sodan jälkeen köyhä, mutta yritteliäisyyttä oli monella tavalla. Itse pääsin yhteen taloon rengiksi peltoja kyntämään. Sen jälkeen tein erilaisia rakennushommia. Sodan jälkeen näin painajaisia, joissa aina kuului valituksen ääniä, mutta jostain syystä ne jäivät, kun muutimme Taivassalosta nykyiseen kotipaikkaamme Vahdolle.

Yhteys aseveljiin säilyi sodan jälkeenkin.

– Olen ollut mukana alueemme JR 56-killassa. Paattisen-Vahdon sotaveteraaniyhdistyksessä olen ollut mukana sen perustamisesta lähtien ja se on ollut mielenkiintoista. Veteraanien rivit ovat tosin siinäkin harvenneet, hän huokaisee.

– Näin loppumetreillä valtiovaltakin on antanut apua. Se tuntuu hyvältä.


Sainio on ollut aktiivinen toimija paikallisessa veteraanityössä

Puolustukseen panostettava

Soinin sukupolvea on tänään kiittäminen paljon enemmästä, kuin aina tulee mieleenkään.

– Historiaa kun kirjoitetaan, niin joillekin sukupolville kasautuu vastuuta enemmän. Kuten tiedetään, on Suomi pystytty rakentamaan maailman parhaaksi valtioksi ja sen perustan luomiseen ovat vaikuttaneet niin veteraanisukupolvi kuin heidän lapsensa. Tulevaisuus ei minua huoleta, kunhan pidetään omasta puolustuksesta huoli, hän toteaa.

– Suomalainen puolustus on kunnossa, jos vain sille annetaan se rahamäärä, mitä maan puolustamiseen tarvitaan. Suomen paras puolustaja on suomalainen sotilas. Mitään puolustusliittoa ei tarvita.

Soini kaivaa mielestään tutun ja ylvään sitaatin.

– Eikö se ole jo ammoin kirjoitettu Suomenlinnan kiviinkin, että ”ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia!”

Monen muun veteraanin lailla hän toivoo, ettei sotavuosien tapahtumia ja perintöä unohdettaisi siinäkään vaiheessa, kun ne kokeneita ei enää keskuudessamme ole.

– Veteraanisukupolven perintö on itsenäinen, vapaa ja luotettava Suomi. Sota on suurimpia tuhoja, mitä ihmiskunta voi kokea. Kunhan nuorempi sukupolvi ymmärtäisi, että rauha on sotaa parempi, hän pohtii.

– Olen käynyt rajan takana sodan jälkeen: ensimmäisen kerran Leningradissa 1980,  myöhemmin aina Murmanskissa asti ja on todettava, että suuri valtio on monella tavalla takapajula Suomeen verrattuna.


Ovatko suomenhevoset sydäntäsi lähellä? Lue siinä tapauksessa ehdottomasti tämäkin juttu!



Teksti on alun perin julkaistu Sotiemme eläimet-teemaisessa Kenttäpostia-lehden numerossa 3&4/2020. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Jaa kirjoitus:

3.9.2021 Kohtalon kesä 1944 – Osa 3: 4.9.1944 – päivä, jolloin aseet vaikenivat

Juttu on kolmiosaisen Kohtalon kesä 1944- juttusarjan päätösosa. Edelliset osat löydät täältä ja täältä.


Suomen askeleet kohti rauhaa etenivät loppukesästä 1944 melkoiseksi kilpajuoksuksi, jolle kakkoseksi jäi melkein uunituore maailmanennätysmies Viljo Heinokin, josta tämä vähän aikaa sitten ilmestynyt juttumme kertoo.

30.8. Mannerheim antoi myönteisen vastauksen Moskovalle siitä, että Suomi suostuisi sille asetettuihin vaatimuksiin. Ne olivat ehtona sille, että ovet Moskovan neuvottelupöytään aukenisivat.

Sitten alkoi tapahtua.


Elokuun alussa presidentiksi nimetyllä Mannerheimilla oli tehtävänään isoja päätöksiä

Monissa osin rintamaa oli jo päästy hieman hengähtämään kesäkuussa alkaneen suurhyökkäyksen rauhoituttua. Vielä elokuun viimeisenä päivänä Vuosalmen suunnalla tykkimiehet odottelivat jo innolla tähän saakka peruttujen lomien taas pyörähtävän käyntiin ja olivat antaneet partansakin kasvaa.

Sellaisesta, että koko sota olisi ohi jo muutaman päivän sisään, ei tuolloin vielä osattu uneksiakaan.


Tykkimiehet ovat Vuosalmella kasvattaneet partaansa lomavuoroaan odotellessa (kuva: SA-kuva)

Syyskuun 1. päivän iltana Suomi saa Neuvostoliitolta uhkavaatimuksen, jonka mukaan Suomen on seuraavan vuorokauden aikana toteutettava viimeisetkin velvollisuutensa ehtojen täyttymiseksi. Seuraavana päivänä näin tapahtuu.

Eduskunta hälytetään salaiseen istuntoon lauantai-illaksi sellaisella kiireellä, että viikonlopun viettoon jo lähteneitä arkadianmäkeläisiä haalitaan kokoon niin poliisin, suojeluskuntien kuin iltauutistenkin voimin.


Eduskunnan salaiseen istuntoon onnistutaan keräämään kaikkiaan 157 kansanedustajaa

Klo 22 ulkoministeri Carl Enckell ilmoittaa Saksan lähettiläälle Wipert von Blücherille, että Suomi on katkaissut suhteensa Saksaan.

Lukemassaan tiedotteessa Enckell toteaa Saksan auttaneen ja tukeneen Suomea, mutta että ”kun kuitenkin Suomen elinedut vaativat ryhdyttäväksi mahdollisimman pikaiseen rauhantekoon sellaisin ehdoin, jotka turvaavat maan itsenäisyyden, ei ole enää mahdollista käyttää Suomen valtion aluetta Saksan sotatarkoituksiin.”


Istunnon äänestyksen tuloksista tiedotetaan saman tien niin pääministeri Hackzellin pitämässä radiopuheessa kuin Helsingin Sanomissakin

Syyskuun 4. päivää ei ole eletty kuin reilu kolme tuntia, kun Päämajasta annetaan käsky: taistelutoimet Neuvostoliittoa vastaan lopetetaan klo 07:00. Meidän joukkomme saavat tiedon ajoissa, mutta vihollispuolen tieto saavuttaa kokonaisuudessaan vasta seuraavana aamuna.

Muisto tuosta on yhä kirkkaana Rukajärven suunnalla Jatkosotansa taistelleen vaasalaisveteraani Yrjö Savolan mielessä.

– Olin tullut vartiosta aamukuudelta ja ajattelin, että menisikö sitä nukkumaan, kun komppanian lähetti nosti teltanovea ja sanoi tulla kuuntelemaan kahdeksalta radiota, kun joku iso herra puhuu. Ei poikia mitkään sellaiset kiinnostaneet, joten ei meitä mennyt komppaniasta kuin viisi. Kun menin sitten kertomaan muille, että rauha oli tullut, ei sitä uskonut kukaan. ”Ei tuollaisista asioista saa leikkiä laskea”, he toruivat. 

On maanantai. Alkamassa on paitsi uusi viikko… myös kokonaan uusi aikakausi.


Jalkaväkirykmentti 11:n miehet Ihantalassa ovat juuri saaneet etulinjaan yllättävän tiedon tulitoiminnan lopettamisesta.

Radion kello 8.30 aamu-uutisia kuunneltiin 4.9.1944 Ihantalassakin ihan poikeuksellisen tarkkaavaisina

Sunnuntaina on neuvottelujen alkamisesta ehditty tiedottaa jo joissain kenttälehdissä, mutta maanantaina sanomalehdet syynätään vielä tarkkaan, sillä kysymyksiä on paljon.


Uutisia ja vastauksia etsittiin kenttälehtien ja radiolähetysten lisäksi myös valtakunnan lehdistä, kun niitä alettiin rintamalle saada

Komppanian päälliköt selittävät joukoilleen syntynyttä tilannetta, jotta miehillä olisi edes jonkinlainen käsitys siitä, mitä nyt olisi odotettavissa.


Komppanian päällikkö selostaa etulinjan jalkaväkimiehille syntynyttä tilannetta ja sen tuomia velvoituksia.

Ajatukset myllertävät laidasta laitaan. Koskas sinne kotiin päästäisiin? Siellä odottaa niin monta rakasta ihmistä, joita ei ole tullut tavattua niin pitkään aikaan: vaimoja ja vanhempia, työkavereita ja tyttöystäviä. Joillain on jopa sodan aikana syntyneitä lapsia, joita he eivät vielä ole edes kerenneet näkemään!

Ja vaikkei sitä ei ääneen kehtaisi myöntääkään, niin kyllähän tässä on pommien pudotessa ympärille ja kavereiden kaaduttua vieressä itse kukanen tykönänsä moneen kertaan ehtinyt pelätä, ettei sitä jälleennäkemistä koskaan tulisikaan.

Millainenhan tunnelma siellä kotirintamalla parhaillaan on?


JR 11:n tulenjohtueen helsinkiläismiehiä pohtimassa tulevaa korsunsa edustalla Ihantalassa.

Uusia korsujakin on yhä rakenteilla, mutta ne työt loppuvat nyt kuin seinään.


Rukajärven suunnalla komppanian päällikkö on mietteissään kaikkien muutosten edessä.

Helpotuksesta epäuskoon,  hämmennyksestä totaaliseen tyhjyyteen. Eihän tässä oikein tiedä, mitä pitäisi tuntea!

”Sehän on vain salamasota, tulette takaisin jo heinäntekoon!” kertoo Savola kotirintamalla puhutun sodan syttyessä kesällä 1941.

Vaan toisin kävi, ja täällä on nyt mennyt yli kolme ja puoli vuotta.

Muilla, niillä porukan vanhemmilla kundeilla, on joillakin takana jo viisi vuotta armeijan harmaissa.

Ja nytkö tämä kaikki tosiaan olisi ohi?


Lähetti on saapunut Uuksujärvelle 8. Divisioonan lohkolle mukanaan hämmästyttäviä uutisia: Suomi ja Neuvostoliitto ovat solmineet aselevon!

Vähän hölmöltähän tässä tuntuu seisoskella, mutta mille sitä oikein ryhtyisi? No ainakin raskaita kranaatinheittimiä, joita ”korohoroina” on täällä totuttu kutsumaan, voi alkaa laittaa pakettiin. Niille ei kai vähään aikaan olisi mitään käyttöä.

Ehkä koskaan?


JR 11:n miehet alkavat aselevon voimaan astuttua peitellä kalustoaan.

Pikkuhiljaa toimiin aletaan ryhtyä vähän kaikkialla, kenttäsairaaloissakin. Tarpeisto on pakattava ja potilaat siirrettyä kotisairaaloihin jatkamaan toipumistaan. Tuhansia potilaota on näistä ovista virrannut, kulkutaudeista vatsasta läpi menneihin luoteihin, räjähtävien luotien tuhoamiin kasvoihin ja irtaalleen pamahtaneisiin jalkoihin.

Eipä olisi tuleva sairaanhoitohenkilösti osannut aikanaan koulutuksessa kuvitella, millaisissa olosuhteissa sitä työtä vielä tehtäisiin. Mutta ylpeä saa olla, ihan jokainen, siitä, mihin täällä on pystytty. Monta henkeä on saatu pelastettua. Monta toki ei.

Kaatuneita on Suomen tappiotilastoihin tähän mennessä kirjattu 62 912.


Tuokslahdella sijainneessa kenttäsairaalassa aletaan valmistella potilaita muuttokuntoon.

Toistaiseksi pitäydyttäköön siis rutiineissa. Aselepoa on nyt takana tunti ja Rukajärvellä tukikohdan päällikkö lähtee tarkastuskierrokselle taisteluhautaan, jossa vartiomies tähystää ja ilmoittautuu aivan niin kuin joka ikinen aamu tähän astikin.


Rukajärven suunnalla aamukahdeksalta 4.9.1944

Aamu on valjennut rintamilla harmaana ja sateisena, mutta saadut uutiset kirkastavat päivän kummasti. Ja mitä pidempään aamupäivää kuluu, sitä huolettomammiksi tunnelmat muuttuvat. Eipä vielä muutama tunti sitten olisi tullut mieleenkään nostaa päätä asemista tai taistelu- ja juoksuhaudoista!


Uuksujärvellä pojat ovat jo rohkaistuneet kiipeämään konekivääriaseman suojakatoksen päälle pohtimaan tilannetta ja tähyilemään vihollisen puolelle.

Tupakat nousevat taisteluhaudoista ensin varovaisemmin, sitten luottavaisemmin kömpivien miesten huulille ja puheensorina vapautuu. Tulenjohtoon ei ole enää odotettavissa kriittisiä yhteydenottoja, joten sieltä uskalletaan ottaa jo yhteyttä kavereihin ja kuulostella muidenkin tunnelmia.


Tulenjohdossa ylikersantti keskustelee hymyssä suin puhelimessa kaverien kanssa Uuksujärven maastossa.

(Uhka)rohkeuden kasvaessa ei riitä enää se, että tarkkaillaan omalta puolen vihollispuolen kovin hiljaiselta näyttävää menoa. Pian uskaliaimmat autetaan jo ei-kenenkään-maalle. Hiljaista tuntuisi olevan vieläkin…


Uuksujärven maastoa, 8.Divisioonan lohkoa uskaltautumassa ei-kenenkään-maalle.

Käsiä heilutellaan jo vähän huvittuneinakin vihollispuolelle, mutta siinä, missä vastauksena olisi vielä eilen todenäköisesti ollut tarkka-ampujan luotisuihku, on tänään vastassa pelkkää hiljaisuutta.


Uuksujärvellä vilkutellaan vihollisasemiin päin.

Toisaalla yhteys vanhoihin vihollisiin syntyy varsin pian. Viipuriin johtavalla rautatiellä lähellä Sorvalin rautatiesiltaa ovat jotkut uskaltautuneet lähteä kävelemään suoraan vihollisasemia päin.


Suomalaissotilaita kömpimässä etummaisesta vartiopesäkkeestä tutkailemaan ympäristöä ihan uusin silmin Sorvalin kohdalla.

Eikä mene kauaa, ennen kuin liikettä alkaa näkyä myös entisen vihollisen puolelta, josta alkaa saapua venäläisupseereja neuvottelemaan jatkosta.


Venäläisiä saapumassa neuvottelemaan meidän puolellemme.

Onhan tässä jonkin verran vanjan kieltä oppinut itse kukanenkin, vaikka nyt ei kyllä ole ”rukiver”- käskylle (kädet ylös venäjäksi) tarvetta.


Venäläis- ja suomalaisupseeit panevat yhdessä tupakaksi. Rauhanpiippu se on tämäkin.

Sorvalin maaston lisäksi naapuruussuhteita uudelleenlämmitellään suomalais- ja venäläisupseerien välillä myös Tolvajärvellä, jossa iltapäivä muodostuu melkeinpä hilpeäksi miesten seuratessa Osasto Härköstä komentavan majuri Härkösen puhelua venäläiskollegansa kanssa.


Entiset viholliset solmivat tuttavuutta hyvässä yhteishengessä Tolvajärvellä.

Iltapäivän edetessä seuraan liittyy yhä useampia sotilaita. Herkässä ovat hymyt molemmin puolin.


Aselepoa on nyt takana vajaa kymmenen tuntia.

Sorvalissakin aletaan jo kummasti rentoutua, vaikka seura ensin vähän arveluttikin. Vaikka kielitaito ei mahdollistakaan kovin syväluotaavaa dialogia, niin selväksi tulee, että ihan ihmisiähän nekin ovat. Ei tässä nyt niin erilaisia ollakaan.


Sorvalissa neuvottelut jatkuvat.

Eikä sitä mies, suomalainen etenkään, sanoja kaikkeen kanssakäymiseen tarvitse – paljon käy kyllä selväksi ilmankin. Ja pian vertaillaankin jo sitä, kellä on komeampi kello.


Suomalainen ja venäläinen upseeri ovat löytäneet yhteisen kielen.

Tunnelmat alkavat vaihtua epätodellisista suorastaan riemukkaiksi ja hymy hiipii koko ajan vain useamman miehen kasvoille.


15. Prikaatissa Uuksujärvellä olivat hymyt näin leveitä jo aamulla klo 6.30.

Vuosikausia ovat Päämajan alaisten tiedustelukomppanioiden miehet taltioineet rintaman tapahtumia niin sanoin kuin kuvin. Tuloksena on tuhansittain kuvia ja hyllymetritolkulla videota. Aina ei työ ole hohdokasta ollut eikä yhtään niin tapahtumarikasta, kuin esikuvina käytettyjen saksalaisten tuotosten perusteella on ehkä odotettu. Työ on kuitenkin tehty, vailla mitään tietoa siitä, tultaisiinko kuvia mihinkään käyttämäänkään.

Nyt tilanne on toinen. Nyt suonissa kohisee adrenaliini ihan eri lailla, sillä TK-kuvaajat kaikkialla tietävät ikuistavansa historiallisia hetkiä, joihin tulevatkin polvet tulisivat vielä palaamaan uudestaan ja uudestaan.


Päivä on ikimuistoinen myös TK-miehille, joiden työn ansiosta tämänkin jutun kuvat ovat käytössämme yhä tänäänkin.

Syskyjärven lohkolla, Jalkaväkirykmentti 45:ssä jaetaan vielä kunniamerkkejä ansioituneille sotilaille ja komentaja, eversti Kotilaisen kiitokset ja onnittelut tekevät päivästä muutamalle pojalle entistäkin juhlavamman.


Sotilasvirkailija Göte Vainio taltioi kamerallaan tunnelmia Syskyjärvellä

Ihan käsikirjoituksen mukaan ei tämä loppunäytöskään tosin mene, mikä saadaan huomata mm. Vuosalmen sillanpääasemassa, jonne liikkuva lottakanttiini saapuu heti aamusta. Jalkaväkirykmentti 57:n II komppanian muina miehinä herkkuja jonottaessa aloittaa vihollinen tykistökeskityksen vähän matkan päässä.


Jonoa lottakanttiiniin eivät hetkauta edes läheisyydestä kuuluvat tykistökeskityksen äänet.

Jälkeenpäin syitä on arvuuteltu paljonkin, mutta vieläkään ei tiedetä, miksi tieto aselevosta ei saavuttanut venäläisrintamilla kaikkia ajoissa, vaan astui voimaan vasta seuraavana aamuna. Monin paikoin on suomalaisten jopa vastaiskuin karkotettava asemiin tunkeutuneet venäläispartiot.

–  Varsinainen tieto aselevosta tuli aamukahdeksalta, mutta vihollinen ampui yhä kuin viimeistä päivää, vahvistaa myös ruskolaisveteraani Sointu Sainio.

– Tuliaseman vaihdon myötä pääsimme seuraavana päivänä saunaan ja saimme puhtaat vaatteet. Pudotin tuolla reissulla lompakkoni, jossa oli rahaa 250 markkaa. Se oli minun suurin tappioni sota-aikana, hän hymähtää.


Vihollisia jouduttiin lyömään takaisin mm. Saimaan kanavalla.

Vielä ”aselepopäivänä” ampuu Puna-armeija suomalaisasemia lähes 20 000 kranaatin voimin. Tykistötulessa ja partiokahakoissa kaatuu parisenkymmentä suomalaista. Kaikkiaan tappiotilastoihin kirjataan päivältä 31 menehtymistä.

Viikon loppuun mennessä määrä on noussut yli kolminkertaiseksi.


Ihan kaikkia venäläissotilaita ei tieto (tai ymmärrys) aselevosta ollut vielä tavoittanut.

Suuren osan kohdalla epätietoisuus tulevasta jatkuu yhä. Toiset taas ovat saaneet marssikäskynsä jo eilen.

6. Divisioonan esimerkiksi on käsketty siirtyä Kannakselta Kajaaniin, 15. Prikaatin puolestaan Impilahdelta Liminkaan. Tähän mennessä saksalaisille alistetuista joukko-osastoista Erillinen Osasto Sau sekä Erillinen Pataljoona 5 siirretään niin ikään Liminkaan ja alistetaan 15. Prikaatille.

Tänään prikaatin miehet odottavat kuljetusta Leppäsyrjän asemalla seuraavaan määränpäähänsä.


 

15. Prikaatin joukkoja odotamassa kuljetusjunaansa.

Uuksujärvellä heidän asemansa ottavat Osasto Virkkunen ja Erillinen Pataljoona 18. Sateen pehmittämällä rantatiellä kalustoa kuljettavien – ja tarpeen tullen mutaan jumittuneita kärryjä hartiavoimin työntävien – ihmisten jono näyttää ulottuvan niin pitkälle kuin silmä kantaa.


Uuksujärvellä liikenne on vilkasta joukkojen vaihtuessa

Mutta mitä enemmän tietoa rintamalle tihkuu, sitä levottomammiksi mielialat taas muuttuvat. Ei tässä kotiin oltaisikaan ihan heti menossa. Vaikka… olisi kai se pitänyt vihulaisesta arvata.

– Rauhan ehdot olivat raskaat, mutta ei sitä ehtinyt niin paljon ajatella – tuntui vain hyvältä, että sota päättyi, sanoo Sainio.

– No se tietenkin oli odotettavissa, että sieltä tulee kovat ehdot. Neuvotteluissa oli jo sanottu niistä etukäteen, ettei ne siinä vaiheessa enää järkyttäneet, ne oli Talvisodan jäljiltä niin kuin vanha asia, harjavaltalaisveteraani Timo Äimänen puntaroi puolestaan tuolloisia tunnelmiaan.

Joukoille kaikki tuli kuitenkin yllätyksenä, hän muistuttaa.

– Ei meille tullut mitään tietoja rauhanneuvotteluista eikä -ehdoista. Samoin yllätyksenä tuli se, että jouduimme lähtemään Lappiin saksalaisia vastaan.

Yksi sota oli päättynyt… mutta seuraava alkanut.


Upseerit tutkivat Uuksujärvellä karttoja päästäkseen selville uusista asemapaikoistaan.

Jaa kirjoitus:

2.9.2021 Keijo Vähä-Ettala on Kodisjoen viimeinen veteraani

Keijo Vähä-Ettala viettää uutenavuonna 96-vuotispäiväänsä (kuva ja jutun pohjana ollut haastattelu: Mirja Kauppila-Laine)

Manner-Suomen pienimmässä kunnassa Kodisjoella elämäntyönsä tehnyt Keijo Vähä-Ettala on oloonsa tyytyväinen. Korkeasta iästään huolimatta Jatko- ja Lapin sodan veteraani seuraa aikaansa tarkasti. Lehden hän lukee päivittäin ja ajankohtaiset asiat jaksavat vielä kiinnostaa, vaikka mittariin on tulossa vuoden vaihtuessa jo 96 vuotta.

Kodisjoen omakotitalo on vaihtunut kaupunkiasumiseen. Palvelutalo Kokkilassa hän kiittelee viihtyvänsä vallan hyvin. Terveyskin on kuulemma ihan kohtalainen.

– Kyllä täällä kelpaa elellä. Ruoka on hyvää ja henkilökunta mukavaa, hän kehaisee.

Valoisassa huoneessa on kuvamuistoja vuosien varrelta. Valokuvista keskimmäisessä hymyilee Keijon pitkäaikainen, vuonna 2003 edesmennyt puoliso Irja.

– Oltiin molemmat sodassa. Minä rintamalla ja hän kenttäsairaalassa. Ei silloin vielä toisistamme mitään tiedetty eikä missään kohdattu. Vuosia myöhemmin Kodisjoella oli avoinna terveyssisaren paikka. Hän haki sitä ja minä olin mukana valitsemassa. Hän oli kovasti pätevä työhön, sairaanhoitaja, terveyssisar ja vielä kätilökin, myhäilee veteraani valoisia muistojaan kertoen.


Sotilaspoikien ryhmänohjaajakokoontumisesta Ottilasta loppuvuodesta 1940
Sotilaspoikien ryhmänohjaajakokoontumisesta Ottilasta loppuvuodesta 1940

Kutsu kävi 17-vuotiaana

Nykyään Rauman kaupunkiin kuuluvalta Kodisjoelta lähti Talvi- ja Jatkosodan rintamille yli 160 miestä. Pienellä paikkakunnalla suuri osa tiesi toisensa ja vaikka ”yhteisöllisyyttä” ei käsitteenä viljelty samalla lailla kuin nyt, niin se kyllä näkyi.

– Pienessä kunnassa jokaista kaatunutta ja haavoittunutta surtiin yhdessä, Vähä-Ettala kertoo.


Kodisjoen sankarihaudoissa lepää 37 kalleimpansa antanutta nuorukaista (kuva: Marjukka Vähä-Ettala/ Rauman kameraseura)

– Meidän tuvan pöydästä sotaan lähti neljä miestä: isä ja kolme veljestä. Heillä kaikilla oli mukanaan varjelus, sillä kaikki palasivat kotiin. Veljeksistä Vaito joutui kaikkein kovimpiin paikkoihin sodan ratkaisuhetkillä.

Nuorena suojeluskuntalaisena 1940-luvun alussa

Vuonna 1925 syntyneelle Keijolle kutsu kävi vuonna 1943. Hän oli tuolloin vielä 17-vuotias. Nuoren suojeluskuntalaisen tie vei ensin koulutuskeskukseen Hyrylään ja sieltä lokakuussa täydennysmieheksi rintamalle, missä hän palveli Jalkaväkirykmentti 56:n riveissä. Palveluspaikkoina mainitaan sotilaspassissa mm. Paatene, Termoila, Porajärvi ja Tolvajärvi.

– Vakava sairastuminen pelasti minut kiivaimmista taisteluista. Jouduin rintamalta sivuun saatuani keltataudin, josta parantuminen vaati hoitoa sotilassairaalassa.

Vaikka Jatkosota viimein päättyi syksyllä 1944, ei mies vielä päässyt itärajalta takaisin länteen, vaan edessä olivat Lapin sodan melskeet.

– Ne saksalaiset kun oli määrä ajaa pois, hän kuittaa.

Lapin sodassa Vähä-Ettala pääsi osoittamaan lapsuudenkodissaan opittuja taitoja hevosten käsittelyssä.

– Muistan yhden tilanteen, jossa jouduin pitämään kiinni vakavasti loukkaantuneesta hevosesta, kun sitä nukutettiin. Vaarana oli, että itsekin olisi saanut eetteristä osansa, hän hymähtää.

Hiuskarvan varassa oli kerran hänen omakin henkensä.

– Istuuduin tien penkareelle levähtämään, kun jalkojen välistä singahti saksalaisten ”hyppyheikin” (jalkaväkimiina) sirpaleita. Ei voi sanoa, ettei sota olisi minuunkin vaikuttanut, mutta eivät rintaman tapahtumat enää kotona uniin menneet, hän vakuuttaa.


JR 56:n miehiä Loimolan suunnalla aselevon tultua hakemassa heinäkuussa maastoon jääneen kaatuneen aseveljensä ruumista omien puolelle, syyskuu 1944

Kauppaopiston kautta kuntaan töihin

Suomalaissotilaiden keskuudessa saksalaisvalmisteinen hyppymiina m/41-S sai nimen ”Hyppy-Heikki”

Sodan jälkeen Vähä-Ettala lähti opiskelemaan. Hän kävi ensin Raumalla kauppakoulun ja jatkoi sen jälkeen vielä kauppaopistoon. Vastavalmistuneelle merkonomille työpaikka löytyi paikallisesta pankista.

Kunta-ala kutsui miestä vuonna 1955, jolloin hän aloitti Kodisjoen kunnansihteerinä. Vuosikymmeniä myöhemmin hän jäi samasta työpaikasta täysin palvelleena eläkkeelle, virkanimikkeenä tuolloin tosin jo kunnanjohtaja.

Rintamalta tuttu ”veljeä ei jätetä” – periaate oli tärkeä osa myös Vähä-Ettalan sodanjälkeistä uraa.

– Hän on aina kantanut huolta veteraanien asioista ja palveluista. Itsenäisyyspäivä, Kaatuneitten muistopäivä ja Kansallinen veteraanipäivä olivat hänelle tärkeitä ja vielä eläkkeelle jäätyäänkin hän huolehti, että veteraanit ja veteraanien lesket pääsivät tilaisuuksiin, kuljettaen kyydin tarvitsijoita vaikka omalla autollaan, kertoo hänen poikansa.

Vähä-Ettala on ollut aktiivinen myös veteraanijärjestötyössä. Pitkään Rauman Seudun Sotaveteraanien hallituksessa istunut ja Kodisjoen osastoa vetänyt Vähä-Ettala on saanut ansioistaan Sotaveteraaniliiton kultaisen ansioristin.


Kodisjoki on pysynyt lähellä sen kunnanjohtajan sydäntä

Vähä-Ettalan saama kultainen ansioristi on Sotaveteraaniliiton korkein huomionosoitus

Kauriista parasta paistia

Maaseudun miehenä Keijo Vähä-Ettala on ollut innokas metsästäjä. Kahden tyttären ja yhden pojan isä on tuonut syksyisin hirvipaistin jos toisenkin perheen herkkupöytään. Nyt kunto ei enää salli metsälle lähtemistä, mutta ei viimeisestä pyyntireissusta ole kuin muutama vuosi.

– Kauriinpaisti on parasta. Siitä saa kerta kaikkiaan herkullista ruokaa, veteraanimetsästäjä huokailee.

Muista harrastuksistaan hän nostaa esille erityisesti urheilun. Sitä seurataan edelleenkin tarkkaan.

Kodisjoella Vähä-Ettala muistetaan velvollisuudentuntoisena ja kotiseuturakkaana miehenä, joka pitkään hoiti kunnan asiat käytännössä yksinään. Vanhan kotikunnan hyvinvointi onkin yhä lähellä vanhan kunnanjohtajan sydäntä.

– Kodisjoki on niin mahdottoman mukava paikka asua. Ja siellä menevät talot edelleenkin hyvin kaupaksi!

 

 

 

 

 

 

 

Jaa kirjoitus:

27.8.2021 80 vuotta sitten lunastettiin Viipurin viimeisten lähtijöiden lupaus: ”Me palaamme tänne vielä kerran”

Neuvostoliiton ilmapommitukset ja tykistökeskitykset Viipuriin kiihtyivät helmikuun alkupuolella 1940. Punatähtiset pommikoneet hyökkäsivät kaupunkiin lähes kymmenen kertaa päivässä ja kerrallaan kaupungin yllä saattoi olla lähes 100 konetta.

Pääosa pommituksista tähtäsi rautatieaseman ratapihaan. Hyvinkäällä sijaitsevaan Rautatiemuseoon tallennetut asiakirjat puhuvat karua kieltä Viipurin ahdingosta riittävän ilmatorjunnan puutteessa.

Helmikuun 18. päivänä pommitus katkaisi sekä kaupungin että VR:n vesijohtoverkostot ja pommituksessa tuleen syttyneet asema-alueen varastorakennukset saatiin sammutettua vain palontorjuntajunan 15 000 litran vesisäiliön turvin. Samana päivänä katkesivat myös sähkönsiirron korkeajännitekaapelit, eikä dieselvaravoimalaa saatu käyntiin, joten valaistuksessa jouduttiin rautatiealueella turvautumaan öljytuikkuihin. Samoin puhelinyhteydet muille asemille katkesivat. Tuona päivänä rautatieaseman tienoille pudotetuista 65 pommistakin huolimatta aseman kautta kulki päivän aikana yli 50 junaa.


Viipurin nykyinen asema rakennettiin vuonna 1953 (kuva: Lasse Koskinen)

Lähtö Viipurista

Kaksi päivää myöhemmin vihollisen pommikoneet tuhosivat Viipuria koko päivän aina klo 17.25 asti. Ratapihalla katkesi taas kymmeniä kiskoja ja 30 tavaravaunua pirstoutui. Ratojen korjausjunia tarvittiin kuitenkin muuallakin Karjalan kannaksella, joten Viipurin asemalla muodostettiin henkilökunnasta korjausryhmiä, jotka täyttivät pommikuoppia ja raivasivat tuhottujen junavaunujen jäännöksiä raiteilta. Tämän jälkeen hommiin pääsivät raiteiden asentajat. Työ jouduttiin tekemään öisin, koska vihollishävittäjät yrittivät päivisin estää ratojen korjauksen konekivääritulituksillaan.

Pian vihollisen raskas tykistö oli jo ampumaetäisyydellä kaupungista. Työskentely rautatieasemalla alkoi olla mahdotonta, joten rautatieläisten käskettiin poistua Viipurista 23.3.1940 keskiyön jälkeen lähtevällä junalla. Samalla junalla oli poistumassa pääosa kaupungin siviiliväestöstä.

Myöhemmin rautatieläisten saama poistumiskäsky todettiin virheelliseksi. Jäljellä oleva rautatiekalusto evakuoitiin Viipurista länteen seuraavan kolmen päivän aikana, minkä jälkeen asema toimi enää läpikulkupaikkana. 29.2.1940 pääosa rautatieläisistäkin jätti Viipurin muutamassa veturin hinaamassa vaunussa.

Viimeinen korjauskomennuskunta marssi järjestyksessä majapaikastaan SOK:n varaston kellarista ja asettui puoliympyrään Viipurin rautatieaseman aulaan. Vihollisen tykistön kranaattien ulvoessa yllä, kajautti joukko tyhjässä asemahallissa Karjalaisten laulun. Sen päätyttyä rautatieupseeri piti puheen, jonka lupaus jäi kaikumaan halliin ja kuulijoiden mieleen.

”Me jätämme nyt kaiken ympärillämme, mutta emme jätä sitä iäksi. Me palaamme tänne vielä kerran ja lupaamme rakentaa rauniot uudelleen. Ellei se ole mahdollista, niin me lupaamme sen lastemme ja lastenlastemme puolesta. ”

Tuon jälkeen paikalla olijoilta komennettiin lakit päästä ja osasto lauloi Jumala ompi linnamme-virren. Sitten, klo 20.50, lähti Viipurin asemalta viimeinen evakkojuna, toista viikkoa sen jälkeen, kun viimeiset siviilihenkilöt olivat kaupungista poistuneet.


Ennen vetäytymistään Viipurista elokuussa 1941, Puna-armeija räjäytti tuolloisen aseman

Lupaus lunastetaan

Kaksi viikkoa myöhemmin koitti kauan odotettu rauha ja aseet vaikenivat. Aselepo astui voimaan 13.3.1940 klo 11 ja kolme tuntia myöhemmin Viipurin linnassa vielä tuolloin liehunut Suomen lippu laskettiin alas.

Rauhan ehtojen selvittyä koko Suomelle valkeni sen hirvittävä hinta. Karjala oli menetetty. Viipuri oli viety. Järkytys siitä oli niin suuri, että maassa oli suruliputus.

Reilu vuosi myöhemmin, juhannuksena 1941, suomalaiset kerääntyi radioidensa ääreen ja saivat kuulla, kun presidentti vahvisti pahimman pelon toteutuneen. Suomi oli taas sodassa. Sotaan lähtevät tiesivät, mitä heiltä odotettiin: mikä oli aikaisemmassa sodassa viety, haettaisiin nyt takaisin.

29.8.1941, tasan 16 kuukautta siitä, kun lupaus oli Viipurissa ääneen lausuttu, suomalaisjoukot valtasivat Viipurin. Kello 17.35 Viipurin linnan torniin vedettiin Suomen lippu. Lupaus oli vihdoin lunastettu.


Viipurin takaisinvaltauksen kunniaksi 31.8.1941 järjestetty voitonparaati



Teksti on alun perin julkaistu Talvisodan raskas rauha- teemaisessa Kenttäpostia-lehden numerossa 1/2020. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä.  


Jaa kirjoitus:

24.8.2021 Kohtalon kesä 1944 – Osa 2: sotaveteraani Viljo Heino, Olympiastadion… ja 29 minuuttia, joiden ajaksi sota unohtui

Juttu on osa kolmiosaista Kohtalon kesä 1944-sarjaa, jonka ensimmäisen osan löydät täältä ja kolmannen osan täältä.


Elokuussa 1944 elettiin Suomessa historiallisia hetkiä, kuten tämä vähän aikaa sitten ilmestynyt juttumme Suomen tiestä ulos Jatkosodasta kertoo.

Historiaa tehtiin 25.8.1944 kuitenkin muuallakin, kuten Helsingin Olympiastadionilla, jossa suomalainen Viljo Heino juoksi uuden maailmanennätyksen.


Viljo Heino oli 1940-luvulla maailman kestävyysjuoksun kirkkaimpia tähtiä


Rintamalla urheilu oli läpi sotavuosien ollut keino paitsi täyttää asemasodan hiljaisempi vaihe mielekkäällä ja miesten kuntoa sekä taistelutahtoa ylläpitävällä toiminnalla. SA-kuva-arkistosta käy ilmi, että miehet kilpailivat melko lailla kaikessa mahdollisessa hiihdosta hevosurheiluun ja nyrkkeilystä painiin.

Kotirintamalla se taas auttoi ylläpitämään kansallistunnetta.


Lokakuussa 1941 Helsingissä pelattiin jalkapallomaaottelu aseveljien Suomen ja Saksan välillä. Saksa voitti 6-0.


Alkuperäinen  olympiajuliste

Suomi oli saanut isännöitäväkseen vuoden 1940 kesäolympialaiset, joka nostatti pienessä maassa ennennäkemättömän hurmoksen. Se oli nuorelle, vain reilu 20 vuotta aikaisemmin itsenäistyneelle maallemme ainutlaatuinen mahdollisuus näyttää koko maailmalle, miten huikean kehitysloikan olimme ehtineet tuossa ajassa käydä läpi ja kuinka nyt seisoimme voitokkaina rinta rinnan muiden vapaiden kansojen rinnalla.

Ja melkoinen urheilumaa me tuolloin olimmekin. Suomalaiset olivat kunnostautuneet etenkin kestävyysjuoksun saralla: pelkästään olympialaisista oli Suomella ollut Hannes Kolehmaisen Tukholmassa 1912 juoksemien mestaruuksien jälkeen tuomisinaan kultaa yhtä vuotta lukuun ottamatta joka ikisistä kisoista.

Koko historian uusiksi myllertävän sodan saavuttaessa lopulta meidätkin, jouduttiin olympialaiset perumaan. Sen sijaan vuoteen 1940 tultaessa muu maailma seurasi henkeään pidätellen Suomen kansan urhoollisuutta ihan muilla areenoilla.


Suomen 1939-1945 sodissa sai surmansa myös satoja urheilijatähtiä


Nuo kunnian kentät jättivät peruuttamattoman jälkensä myös sodan jälkeiseen urheilumenestykseemme: veihän se mennessään liki 400 lupaavan tai jo mainetta saavuttaneen urheilijan hengen, joiden tarinan on muuten ikuistanut 2014 ilmestynyt ”He antoivat kaikkensa”- teos.

Kirjan pääsee ostamaan kuvaa klikkaamalla

1940-luvun puoliväliin tultaessa oli Suomi kuitenkin saanut uuden maailmantähden: Iitissä 1914 syntyneen Viljo Heinon. Sitä kestävyysurheilussa välttämätöntä sisukkuutta oli hänenkin kohdallaan testattu olosuhteissa äärimmäisissä: jo Talvisodassa mukana ollut veteraani oli haavoittunut rintamalla jalkaansa, mutta jatkanut harjoitteluaan siitä toivuttuaan.

Täysipainoisesti ei hänkään kuitenkaan päässyt juoksu-uraansa panostamaan, siitä piti huolen Suomessa yhä jatkuva sotatila. Hänen lahjansa ja arvonsa kansallishenkeä nostattavana urheilutähtenä eivät kuitenkaan jääneet armeijaltakaan huomaamatta, ja hänelle pyrittiin mahdollisuuksien mukaan antamaan harjoittelu- ja kisamahdollisuuksia.

Jatkosodassa hän taisteli Syvärin rintamalla. Asemasotavaiheeseen päästyä ja sen jatkuessa harjoitteluun tarjoutui aikaisempaa paremmat mahdollisuudet ja se alkoi myös näkyä.

1942 Heino voitti ensimmäisen SM-mitalinsa 5000 metrin matkalla. Tuolloinen pronssi kirkastui kullaksi jo seuraavana vuonna ja hänet nähtiin SM-kisojen korkeimmalla pallilla joka vuosi 1947 saakka. 10 000 metrillä mestaruus irtosi niin 1943, 1946 kuin 1949. Mitalikokoelma karttui myös maastojuoksun pitkällä matkalla, josta SM-kultaa tuli vuosina 1944, 1945, 1947 sekä 1949.


Karhumäen II kesäkisojen avajaiset heinäkuussa 1943


Ensimmäisiin arvokisoihin hän pääsi kutenkin vasta 1946. Virallisesti joukkueen huoltajana Oslon EM-kisoihin matkustaneen Heinon osallistuminen on epävarmaa viime tippaan saakka, sillä ruotsalaiset protestoivat hänen olevan ammattilainen. Suomalaista syytökset vain sisuunnuttavat entisestään. Tuloksena on 10 000 metrin ylivoimainen voitto: toiseksi tullut Helge Perälä ylittää maalilinjan liki 40 sekuntia hitaammalla ajalla.

Heinon tuntemuksia saavutuksestaan pääset kuulemaan tästä autenttisesta haastattelunauhoituksesta.


Viljo Heino (vas.) ruotsalaisen kilpakumppaninsa Gunnar Häggin kanssa Olympiastadionilla kuvattuna


Vaikka itse olympialaiset jäivätkin vuonna 1940 pitämättä, ehti Helsinkiin nousta Olympiastadion, uuden; lupauksia ja mahdollisuuksia täynnä olevan ajan symboli. Ja kyllä siellä ne olympialaisetkin vielä nähtiin, joskin sitä jouduttiin odottamaan vielä vuoteen 1952 saakka.

Stadion oli kuitenkin ahkerassa kisakäytössä jo tuota ennen eivätkä Neuvostoliiton Helsinkiin helmikuussa 1944 kohdistamat suurpommituksetkaan onnistuneet aiheuttamaan kuin vähäisiä vaurioita.


Helsingin suurpommitukset tuhosivat monia monia maamerkkejä rautatieasemasta Helsingin Yliopistoon (kuva: SA-kuva)


Elokuussa 1944 penkit liki täyteen pakannut yleisurheiluyleisö seurasi silmä kovana, kuinka Heinon jalat kiitävät 10 000 metrin kisan juoksuradalla. Kierros toisensa jälkeen maaliviiva siintää lähempänä. Juoksu sujuu, mutta tuskin edes Heino itse uskaltaa kuvitella, kuinka hyvin, vaikka onkin vähän aikaisemmin elokuussa onnistunut ensimmäistä kertaa juoksemaan matkan alle 30 minuutin.


Suomalainen Taisto Mäki oli maailman ensimmäinen 10 000 metrin alle puoleen tuntiin juossut


Puoli tuntia on pitkään ollut kyseisellä matkalla haamuraja, joka on mennyt rikki vain viisi vuotta aiemmin. Ensimmäisenä maailmassa sen alitti Taisto Mäki, juurikin täällä Olympiastadionilla, ajalla 29.52,6. Hänen loisteliaasti alkanut uransa on kuitenkin tyssännyt maailmansotaan, joskin hänen maailmanennätystään ei vielä kukaan ole pystynyt parantamaan.

Nyt suomalaisen – ja koko maailman – kestävyysjuoksun huipulla tuloksia takoo yksi nimi: aikaisemmin tänä vuonna 30 täyttänyt Heino.


Olympialaisia 1938 valmistunut stadion (kuvassa hieman valmistuisensa jälkeen) pääsi isännöimään vasta 1952


Muutama viikko sitten Suomi on saanut uuden presidentin. Toissapäivänä hän on tehnyt vaikean mutta välttämättömän päätöksen pyrkiä rauhaan Neuvostoliiton kanssa. Tänä aamuna Suomen Ruotsin-lähettiläs G.A. Gripenberg on lentänyt Tukholmaan mukanaan ulkoministerin allekirjoittama ehdotus neuvottelujen alkamisesta. Sitä ei Olympiastadionin kisayleisö kuitenkaan vielä tiedä. Näiden minuuttien ajan he saavat taas tuntea vapautta ja huolettomuutta – ihan kuin mitään sotaa ei olisikaan.

15 000 silmäparia todistaa, kuinka historiaa tehdään Tukholman lisäksi myös Helsingissä. Heinon ylittäessä maaliviivan kelloon kirjataan aika 29.35,4. Viljo Heino on tehnyt uuden maailmanennätyksen.


Viljo Heino on yhä tänäänkin ainoa Sao Paolon yöjuoksun voittanut suomalainen (kuva; Karhulan Katajaiset)


Heinon ennätystä ei kyetty rikkomaan liki viiteen vuoteen. Historiankirjoihin kirjattiin uusi ME-aika vasta kesäkuussa 1949, kun tšekkoslovakialaisen juoksijalegendan Emil Zátopekin onnistui parantaa sitä reilulla kuudella sekunnilla. Ei tosin mennyt kuin muutama kuukausi, niin suomalainen  juoksi sen taas omiin nimiinsä.

(Videotaltionnin kilpakumppaneiden juoksusta vuoden 1949 Suomi–Tšekkoslovakia -maaottelussa löydät täältä).

Vuonna 1949 Vuoden urheilijaksi valittu Heino lopetti kilpauransa seuraavana vuonna, sillä koki ettei enää pystyisi ennätyksi tehtailemaan. Hänelle niin rakasta kestävyysjuoksua hän ei hylännyt tuonkaan jälkeen, vaan oli aktiivisesti mukana seuransa, Karhulan Katajaisten, toiminnassa niin sen pitkäaikaisena puheenjohtajana kuin nuoria juoksijapolvia valmentaen.

EM-kulta pysyi 1998 kuolleen Heinon silmissä loppuun saakka hänen uransa huippuhetkenä.

– Ennätykset vaihtavat aina omistajaansa, mutta mestaruuksia ei keneltäkään pois oteta, totesi hän Kymen Sanomille eläkepäivillään antamassaan haastattelussa.


Heinon ja Zátopekin kohdatessa vuoden 1949 Suomi-Tšekkoslovakia maaottelussa vei tšekki voiton (kuvakaappaus YLEn taltioinnista)


PS. Kohtalot Pro Patria-taulun takaa-sarjastamme löydät myös kolmen urheiluseuran aivan liian varhain menetetyt sankarit:

Jaa kirjoitus: