Uutiset

20.6.2018 Sotaveteraaniliitto rekrytoi – haussa toiminnanjohtaja ja sosiaalisihteeri

Suomen Sotaveteraaniliitto on jäsenmäärältään Suomen suurin veteraanijärjestö. Liiton 22 jäsenpiirissä ja 334 sotaveteraaniyhdistyksessä oli vuoden alussa yli 9000 sotaveteraanijäsentä, 10 000 puolisojäsentä ja 29 000 kannattajajäsentä.

Sotaveteraanien, heidän puolisoidensa ja leskiensä tukeminen on liiton ykköstehtävä pitkälle 2020-luvulle.

Haemme nyt liiton toimistoon Helsinkiin toiminnanjohtajaa ja sosiaalisihteeriä nykyisten toimijoiden eläköityessä vuodenvaiheessa.

Tehtävät tulee ottaa vastaan syksyn aikana.

Toiminnanjohtaja

Etsimme idearikasta toiminnanjohtajaa toistaiseksi voimassa olevaan työsuhteeseen huolehtimaan jäsenistön edunvalvonnasta ja kehittämään ja johtamaan liittoa tuleviin haasteisiin.

Toiminnanjohtaja johtaa liiton toimistoa, pitää yhteyttä järjestön alueorganisaatioihin, sidosryhmiin sekä viranomaisiin. Toiminnanjohtaja huolehtii liiton taloudesta ja raportoinnista. Hän toimii myös Sotaveteraani-Krigsveteranen -lehden päätoimittajana osallistuen toimitustyöhön ja vastaa liiton sisäisestä ja ulkoisesta tiedottamisesta. Liiton kielet ovat suomi ja ruotsi.

Tehtävä edellyttää

– aikaisempaa vahvaa näyttöä edunvalvonnasta ja viranomaisyhteistyöstä ja yhteiskuntasuhteiden hoidosta

– vankkaa järjestökokemusta

– hyviä sosiaalisia taitoja, yhteistyökykyä ja esiintymiskokemusta

– osaamista talous- ja tietohallinnon alalta

– mielellään korkeakoulututkintoa

– matkustusvalmiutta

Tarjoamme haasteellisen ja laaja-alaisen tehtävän järjestötoiminnan kehittämisessä ja veteraanien perinteestä kiinnostuneelle toiminnan organisoimisessa. Tehtävä on veteraanityön näköalapaikka.

Hakemukset palkkatoivomuksineen pyydetään toimittamaan sähköpostilla 23.7.2018 mennessä liiton puheenjohtaja Erkki Heikkiselle: heikkinen.erkki@outlook.com

Sosiaalisihteeri

Etsimme sosiaalisihteeriä suunnittelemaan ja hoitamaan liiton hallinnon ja jäsenyhdistysten kanssa veteraani- ja puolisojäsenten edunvalvontaa sekä tuki- ja avustustoimintaa. Valittavalta edellytämme sosiaali- ja terveysalan ammattikorkeakoulututkintoa, kokemusta vanhustenhuollosta, hyviä vuorovaikutustaitoja, hyvää kirjallista ja suullista esitystaitoa ja taitoa käyttää nykyaikaista toimistotekniikkaa. Työtehtävä sisältää matkustamista.

Hakemukset palkkatoivomuksineen pyydämme lähettämään 23.7.2018 mennessä toiminnanjohtaja Markku Sepälle: markku.seppa@sotaveteraaniliitto.fi


Lisätietoja antavat 29.6.2018 asti

– toiminnanjohtajan tehtävästä puheenjohtaja Erkki Heikkinen puh. 0500 615 548 tai toiminnanjohtaja Markku Seppä puh. 09 6126 2012

– sosiaalisihteerin tehtävästä Markku Seppä tai sosiaalisihteeri Anni Grundström puh. 09 6126 2013.

Sotaveteraaniliitto tekee läheistä yhteistyötä Rintamaveteraaniliiton kanssa. STEA avustaa liittoja.

Jaa kirjoitus:

20.6.2018 Veteraanijärjestöt mukana Suomi-Areenalla

Vuodesta 2005 Porissa yhtä aikaa Pori Jazzien kanssa järjestetty SuomiAreena on vakiinnuttanut paikkansa yhtenä kesän ykköstapahtumista. Tänä vuonna nyt jo 19. kertaa järjestettävässä maan johtavassa yhteiskunnallisen keskustelun tapahtumassa nähdään myös veteraanijärjestöt.



SuomiAreenan päätöspäivänä perjantaina 20.7. Kaupungintalon pihan lavalla käydään 10.00-11.00 keskustelu ”tarvitsevatko sotiemme veteraanit vielä apua”? Luvassa on takuuvarmasti mielenkiintoisia puheenvuoroja. Keskustelua johtaa Mato Valtonen.

Millainen on veteraanin arki ja tarpeet? Mitä veteraanijärjestöt tekevät? Miksi Sotiemme Veteraanit– keräystä yhä tarvitaan? Mihin sen tuotto käytetään? Mm. näihin kysymyksiin on luvassa vastauksia. Lisäksi veteraanityön pitkäaikaiset tukijat kertovat, miksi haluavat olla mukana auttamassa. Keskustelu päätetään pohdintaan siitä, mitä muuta veteraanien perinne on kuin itsenäinen isänmaa.

Lisää veteraaniasiaa veteraanien omasta suusta on luvassa myöhemmin samana päivänä MTV-lavalla, jossa ääneen pääsevät satakuntalaiset veteraanit Markus Aaltonen, Veikko Jokinen ja Gunnar Kotiranta.

Tule tapaamaan ja jututtamaan itsenäisyytemme sankareita!



Koko SuomiAreenan ohjelman löydät täältä.

Jaa kirjoitus:

12.6.2018 Myyttinen Ässärykmentti

13.maaliskuuta havuseppelein varustautuneet vakavailmeiset ihmiset kokoontuivat sankarihautausmaille ja muistomerkeille ympäri Suomen. Tämä harmaana valjennut päivä oli aikanaan kauan odotettu hetki, jota 78 vuotta aikaisemmin oli tervehditty ilolla ja helpotuksella, mutta myös surulla ja järkytyksellä.

Talvisota oli vihdoin päättynyt, mutta sen hinta oli hirveämpi kuin kukaan oli uskaltanut kuvitellakaan.


Ässä-rykmentin muistomerkki Kalliossa


Yksi tällainen kulkue nähtiin Helsingin Kalliossa Alli Tryggin puistossa sijaitsevalla muistomerkillä, jonka olemassaolosta kaikki helsinkiläisetkään eivät tiedä. Vihjeitä kyseisen muistomerkin kunnioittaman joukon merkityksestä näille seuduille antaa kuitenkin jo sen viereen Hämeentieltä nouseva tienpätkä; Ässänrinne.

Vuonna 1940 pystytetty graniittiobeliski on eloonjääneiden aseveljien kunnianosoitus talvisodassa kaatuneille Jalkaväkirykmentti 11:n eli Ässä-rykmentin sotilaille. Helsingin Seudun Sotaveteraanipiirin seppeleen laskivat Olli Kivioja, Harry Kuisma ja piirin toiminnanjohtaja Rauno Loukkola.


Havuseppeleitä Ässä-rykmentin muistomerkillä


Ässä-rykmentti

Ässä-rykmentti oli ”Kurvin kundeista”, eli Hämeenkadun mutkaa ympäröivien seutujen Sörnäisten, Harjun, Kallion ja Vallilan kasvateista koottu joukko. Talvisodassa he muodostivat Jalkaväkirykmentti 11:n, jatkosodassa heistä koottiin Jalkaväkirykmentti 26.

Lähtökohdat olivat haastavat: edellisen sodan arvet olivat vielä sen verran hyvässä muistissa.

– Tapahtumat, jotka käytiin läpi näillä kallioilla ja rannoilla sekä Stadin edustan saarilla jättivät syvät haavat monien mieliin. Kaikki haavat eivät ole ehkä vieläkään saaneet täysin sitä hoitoa, mitä ne olisivat tarvinneet jo useita sukupolvia sitten. Kuitenkin ja kaikesta huolimatta lähtivät näiden isien pojat yhteistä asiaa puolustamaan vielä vereksillä olevista isien haavoista huolimatta, pohti Stadin Slangi ry:n Esko Vepsä muistomerkillä pitämässään juhlapuheessa.

Kovat oli oltavat, mutta kovia olivat miehetkin.

– He taistelivat sillä sisulla ja rohkeudella sekä neuvokkuudella, jonka ankara työ, vaatimaton elämä ja vastuunkantamisen taito antoi niin yksilöille kuin ryhmällekin, joukolle ja joukko-osastolle kaluunoiden ja kaulusnappien määrään katsomatta, Vepsä muistutti.

Talvisodan tappiot olivat kovat: Ässä- rykmentti menetti kaatuneina ja haavoittuneina yli kaksi kolmasosaa vahvuudestaan. Sotaan lähteneestä liki 2900 miehestä oli sodan päättyessä jäljellä reilu 850. Hengissä heistä on enää yksi, jatkosodan veteraaneja on elossa viisi.

Lempinimensä Ässä-rykmentti sai joukko-osastotunnuksestaan, joka sattui olemaan kirjain ”S”. Nimensä veroisiksi he sotien aikana myös osoittautuivat.


Ässä-rykmentin poikia etenemässä kohti Karhumäkeä, joulukuu 1941


Myyttien ympäröimä joukko

Kansainvälisilläkin sotaforumeilla arvuutellaan toisinaan alkuperää kuvalle, jossa näkyy juoksuhaudassa odottavia; jatkosodan aikaisia sotilaita pääkallokoristeisissa kypäröissä. Vastaukseksi tarjotaan monesti juuri Ässä-rykmenttiä ja selitykseksi yleisesti kerrottua legendaa heidän kalmankatkuisesta sotapolustaan.

Ässä-rykmentin perinnetoimikunnan puheenjohtaja Kari Salmela

– Kyllä heistä kerrottiin tarinaa, jota he mielellään ylläpitivät: että he olivat lähteneet matkaan perjantaina 13. päivä, Harjun ruumishuoneelta ja pääteasemanaan Kuolemanjärvi. Totta tuossa ei tosin ole mikään, Ässä-rykmentin perinnetoimikunnan puheenjohtaja Kari Salminen nauraa.

– Päätepysäkkinä oli Johannes, lähtöpäivä ei ollut perjantai eikä 13. ja lähtökin tapahtui Vallilan tavara-asemalta. Tarkemmin ottaen tosin Harjun paarihuoneen raiteelta, hän myöntyy.

Ässä-rykmentin historia omana yksikkönään päättyi reilu puoli vuotta jatkosodan alkamisen jälkeen. Tähän johtaneita tapahtumia ympäröi vähintään samanlainen myyttisyys ja ristiriitaisuus.

Heinäkuussa 1941 alkanut hyökkäysvaihe jatkui rykmentin kohdalla kuukausia vailla riittävää lepoa ja joukon menettäessä puolet vahvuudestaan. Rykmentti osallistui mm. Petroskoin eli Äänislinnan valtaukseen johtaneisiin taisteluihin.

Joulukuun alussa se oli mukana Suomen hyökkäyssotavaiheen päättäneessä Karhumäen valtauksessa, jonka jälkeen uupuneet ja äärimmilleen ajetut miehet nousivat peräänkuuluttamaan reilumpaa kohtelua. Jotkut lähteet puhuvat jopa joukkokieltäytymisestä, mutta tämän väitteen Ässä-rykmentin perinnetoimikunnan tiedottaja Kari Björn kiistää. Karhumäen jälkeen osasto kuitenkin hajoitettiin.

Siinä missä jotkut tulkitsisivat tuon niskoitteluna, näkee Vepsä tapauksessa esimerkin jostain ihan muusta.

– Ässän miehet osoittivat Sörkan kundien mielenlujuutta ja rikkumatonta yhteishenkeä vaatiessaan oikeutta ja kohtuullisuutta joukkojen tehtäväjakoon ja mahdollisuutta viipyä edes hetken levossa saavutetuissa asemissa. Suurin tappioin oli edetty tavoitteeseen. Lepo oli tarpeen.


Kenraali Hägglund vastaanottaa ilmoituksen Ässä-rykmentin lomauttamistilaisuudessa, maaliskuu 1942


Valtakunnallisen veteraanityön uranuurtaja

Rintamalla syntynyttä aseveljeyttä haluttiin vaalia myös sodan talvisodan jälkeen. Ässä-rykmentin perinneyhdistys perustettiin Suomen ensimmäisten joukossa jo kesäkuussa 1940. Ässä-rykmentti r.y.:n huoltotoimisto aloitti toimintansa seuraavassa kuussa koko maan ensimmäisenä, toimien esimerkkinä muuallekin maahan avatuille toimistoille.

Ässä-rykmentin asevelitoiminnalla oli maanlaajuisia ja varsin pitkäkantoisia seurauksia, sillä sen muualle Suomeen levinneen esimerkin pohjalta syntyi valtakunnallinen organisaatio Suomen Aseveljien Liitto. Tämän 1945 lakkautetun järjestön henkiselle perustalle rakentuu yhä tänäänkin tehtävä veteraanityö.

Talvisodan Ässä-rykmentin eli JR II:n muistomerkkitoimikunta perustettiin sekin jo toukokuussa 1940. Varoja rykmentin riveistä kaatuneiden muistomerkkiä varten oli alettu kerätä heti sodan päättymisen jälkeen. Lokakuussa paljastetun muistomerkin suunnitteli Aarre Aaltonen ja sitä vartioiva leijona on myöhemmin koristanut rykmentin muitakin muistoesineitä.


Ässä-rykmentin perinteitä kunnioittaan seppeleenlaskulla heidän muistomerkillään aina 13.3. sekä 13.10.


Kokoontumiset täynnä perinteitä

Muistotilaisuuden jälkeen vuorossa oli perinteinen asevelitapaaminen ravintola Graniittilinnassa, missä kokoontumiset on jo yli vuosikymmenen ajan pidetty. Tilaisuuksissa on perinteisesti tarjottu Ässäsopan nimellä kulkevaa lihakeittoa. Tämän perinteet juontavat jo Talvisotaan.

– Herneet piti säästää talven varalle, joten syötiin rokan sijaan lihakeittoa. Tuolloin soppa tehtiin possusta tai taisteluhevosista, Salminen kertoo.

Mitään yhtä salaista ja huolella vartioitua reseptiä ei keittoon siis ole olemassa. Nykyään soppa valmistuu Graniittilinnan reseptillä ja naudanlihasta.

– Sen on kyllä kaksi veteraania käynyt aikanaan tarkistamassa ja hyväksi havaitsemassa, Salminen paljastaa.

Ja hyvää se onkin- mutta eipä näiden poikien muistolle vähempää soisikaan!


Perinteistä Ässäsoppaa


Alkuperäinen artikkeli (”Talvisodan päättymistä ja Ässä-rykmenttiä muistettiin Kalliossa”) on julkaistu Helsingin Seudun Sotaveteraani-lehdessä 2/2018. Neljä kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.

Jaa kirjoitus:

6.6.2018 Lahden veteraanisoittokunnan konsertti 10.6.

10.6. kannattaa suunnaksi ottaa Nastolan Taarasti, sillä silloin siellä on Lahden maineikkaan veteraanisoittokunnan koko perheen konsertti ”Laula kanssain”.  Soittokunnan ohjelman jälkeen vuorossa on ikimuistoisia yhteislauluja.

– Yhteislaulu on suomalaisten suosiossa kauneimmissa joululauluissakin, joten miksi ei myös kesällä, huomauttaa veteraanisoittokunnan johtokunnan puheenjohtaja Anja Hiidenheimo.

– Konsertti on oivallinen kesäretkikohde niin veteraaniyhdistyksille kuin yksityishenkilöillekin: Taidekeskus Taarasti sijaitsee Pikku Kukkasen rannalla  kauniissa kesäisissä maisemissa ja tilaisuudessa on mahdollisuus laulaa, nauttia musiikista sekä kahvilan herkullisia antimista. Ja konserttikatsomo on katettu, hän muistuttaa kaiken varalta Suomen kesän ennalta-arvaamattomuudelle nauraen.

Rahoilleen saa täällä vastinetta.

– Lapset pääsevät ilmaiseksi ja samaan aikaan voi taidekeskuksessa tutustua myös Suomen karikatyristien ja pilapiirtäjien näyttelyyn, hän vinkkaa.


Taidekeskus Taarasti

Lahden sotaveteraanit perustivat veteraanisoittokunnan vuonna 1976 saadakseen juhliinsa musiikkia. Kokoonpano herätti kiinnostusta kuitenkin laajemminkin ja ulkopuolisia tilauksia alkoi tulla saman tien. Sittemmin se on esiintynyt mm. Lahden kaupungin 90-vuotisjuhlassa, Hämeen rykmentin paraateissa sekä erinäisissä avajaisissa, sairaaloissa sekä kouluissa.

Itseoikeutetusti se oli myös mukana Lahdessa vuonna 1987 ensimmäistä kertaa koskaan järjestetyn kansallisen veteraanipäivän juhlallisuuksissa.  Soittokuntaa on saatu ihastella kansainvälisestikin, sillä se on esiintynyt Pohjoismaiden lisäksi myös Saksassa, Itävallassa, Virossa ja Espanjassa.

– Karjala-seurat ovat kutsuneet soittokunnan esiintymään rajan taakse neljään otteeseen. Lisäksi soittokunta on osallistunut opetusministeriön kutsumana kenttähautausmaiden ja muistomerkkien paljastuksiin kymmenellä paikkakunnalla. Nuo hetket ovat olleet kokemuksena ainutlaatuisia – suorastaan hartaita, muistelee soittokunnan perustajajäsen Keijo Järvinen.



Soittajien määrä on kokoonpanon yli 40-vuotisen taipaleen aikana vaihdellut 12:sta 36:een. Mukana on aina ollut molempien sukupuolten edustajia.

– Veteraaneja oli soittokunnan jäsenistä alkuun noin puolet, heidän lastensa muodostaessa toisen puolikkaan. Enää ei soittokunnan riveissä veteraaneja ole, mutta heidän henki elää syvästi musiikissa ja toiminnassa, Järvinen kertoo.

Entisiä sotilasoittajia on riveissä ollut mukana paljon, tälläkin hetkellä heitä on 10. Kapellimestarit ovat pääsääntöisesti tulleet Puolustusvoimista. Nykyinen johtaja Tuomas Hovi on Lahden konservatorion kasvatteja ja hänen on kiitelty tuoneen orkesteriin uutta, nuorta virettä.

Ohjelmisto on monipuolinen.

– Virsistä tanssimusiikkiin, Järvinen vahvistaa.

– Olemme säestäneet jopa balettia! Yksi mieleenpainuva kokemus oli liki kolmetuntinen marssimaraton Tallinnan  laulujuhlilla.

Omia konsertteja on yleensä 2-4 vuodessa. Kaikkiaan esiintymisiä on vuoden aikana noin 30.

Perinnetyön näkökulma on veteraanisoittokunnan toiminnassa vahvasti mukana ja mm. koulujen itsenäisyyspäivän juhlat ovat kuuluneet kalenteriin alusta saakka. Nuoria soittajia rekrytoidaan aktiivisesti. Järvinen muistuttaakin, ettei kyse ole pelkästään musiikista tai vain orkesterin tulevaisuudesta.

– Nuorten yleisöjen kautta pyrimme siirtämään veteraanien perinnettä eteenpäin.



Konsertin pääsylippu 10€, alle 16-vuotiaat ilmaiseksi

Lippujen ennakkomyynti (myös suuremmille ryhmille) : Taidekeskus Taarastin kahvio


 

 

Jaa kirjoitus:

5.6.2018 Emeritusarkkipiispa Jukka Paarma Sotaveteraaniliiton valtuuston puheenjohtajaksi

Suomen sotaveteraaniliiton valtuuston puheenjohtajaksi valittiin Ylihärmässä 2.-3.6.2018 järjestetyillä XXVIII liittopäivillä emeritusarkkipiispa Jukka Paarma. Päätös oli yksimielinen. Kaksivuotiskaudelle valittu Paarma pitää erityisen tärkeänä, ettei veteraaniperinne unohtuisi veteraanisukupolven myötä.

– Perinnetyötä tehdään nimenomaan tuleville sukupolville, mutta sitä, mitä tuo perinne oikein on, pitäisi vielä kirkastaa. Lisäksi olisi löydettävä tavat, jotka puhuttelevat nuorta sukupolvea. Voiko olla, että nuoremman sukupolven korostama jatkuva kansainvälistyminen on jopa uhka isänmaallisuudelle, hän pohtii.


Sotaveteraaniliiton valtuuston uusi puheenjohtaja Jukka Paarma


Sotaveteraanilehden haastattelussa tammikuussa 2018 Paarma kertoi iloitsevansa siitä, että eläkkeelle jäätyään hänellä on ollut mahdollisuus omistaa enemmän aikaansa hänelle tärkeälle veteraaniasialle. Sotaveteraaniliiton neuvottelukunnassa hän on toiminut jo vuodesta 2011. Neuvottelukunnan puheenjohtajaksi hänet valittiin 2017.

Oppitunnin siitä, mitä veteraanityö käytännössä merkitsee, Paarma kertoo saaneensa jo ensimmäisessä työpaikassaan Keski-Lahden seurakunnassa.

Liiton puheenjohtajana jatkaa lehdistöneuvos Erkki Heikkinen, kukittamassa liiton 2. varapuheenjohtaja Pirkko Karjalainen

– Esimieheni seurakunnassa oli toiminut sodassa upseerina. Hän piti yhteyttä sotakavereihinsa ja oli minulle erinomainen esimerkki siitä, mitä veljeä ei jätetä käytännössä tarkoittaa. Esimies kävi katsomassa kavereitaan kun nämä sairastivat, ja antoi samalla nuorelle alaiselleen erinomaisen kuvan veteraanityöstä, hän muistelee.

Paarma seuraa tehtävässään helmikuussa menehtynyttä hallintoneuvosta ja sotaveteraania Sakari Sippolaa, jonka poismenoa kunnioitettiin liittokokouksen alussa hiljaisella hetkellä.

Liiton puheenjohtajana jatkaa Erkki Heikkinen, joka tuli liittokokouksen niin ikään yksimielisellä päätöksellä valituksi uudelle kaksivuotiskaudelle.

Heikkinen kiitti kunniasta ja muistutti, että sotaveteraanijärjestöjen edunvalvontatyö jatkuu yhä.

-Olemme selvästi edunvalvontaorganisaatio ja sellaisena tulemme pysymäänkin. Tärkein tavoitteemme on nyt, että eduskunta päättää pikaisesti lain, jolla kaikille sotien 1939-45 tunnuksen omaaville veteraaneille toteutetaan 2019 alkaen samat kotipalvelut kuin sotainvalideille sotavammalain nojalla jo nyt korvataan.

Sunnuntaina liittopäivät jatkuivat liittojuhlan merkeissä. Juhlapuheen piti entinen pääministeri Esko Aho, joka pohti puheessaan mm. niitä tekijöitä, joita Suomi saa kiittää menestystarinastaan; ”Talvisodan ihmeestä”. Koko puheen löydät täältä.


Jaa kirjoitus:

5.6.2018 Korppua ja korviketta – kahvi Suomen sota-aikana

Kahvia suomalaiset rakastavat.

Niin paljon itse asiassa, että sen kulutus on maassamme vuodesta toiseen koko maailman kärkeä. Sen avulla valmistaudutaan aamulla uuteen päivään, sitä katetaan juhlapöytään ja sen ääreen kokoonnutaan niin työpaikoilla kuin kahviloissa hengähtämään ja vaihtamaan tuoreimmat kuulumiset.

Viime vuonna sitä meni 9.9 litraa henkeä kohden, eli yhteensä suomalaiset kahvittelivat yli 36 miljoonan kahvikupillisen verran.


Luostarin sotilaskodin lotta kaataa heinämiehille korviketta, Valamo 1942


Hyvin näyttää korvike etulinjassa maistuvan, Vuosalmen sillanpääasema 1944

Aina ei kahvia ole Suomessa kuitenkaan hyvällä katsottu. Itse asiassa sitä varten on Suomessa historian saatossa säädetty omat kieltolakinsakin ja se oli pannassa neljään otteeseen vuosien 1756 ja 1802 välillä.

Sitä pidettiin turhana ylellisyytenä ja sen sijaan, että valtion varallisuutta haaskattiin ulkomaille, pyritiin Suomessa tukemaan kotimaista tuotantoa ja estämään ulkomaalaisten tavaroiden kuten kahvin tuonti.

Kuten suomalaisten yhä nykyäänkin suorastaan legendaarisissa mitoissa kolottava kahvihammas osoittaa, ei tapaa kuitenkaankyetty väestön keskuudesta kitkemään.

Kahvi oli sokerin kanssa ensimmäinen sota-ajan säännöstelyn alkaessa kortille mennyt tuote ja viimeinen siitä vapautunut.

28.10.1939 alkanut säännöstely katsottiin tarpeelliseksi nimenomaan sen vuoksi, että kahvin tuonti ulkomailta kulutti Suomen jo entuudestaan niukkoja valuuttavaroja.

Tämä lienee ollut syy myös sille, miksi säännöstely jatkui 10 vuotta vielä sodan päättymisen jälkeenkin: kahvi vapautettiin nimittäin vasta vuonna 1954.

Ensimmäinen säännöstelyannos oli neljänneskilo kahvia henkilöä kohden kuukaudessa.


Kuvan kahvittelijoiden korkea-arvoisuudesta voisi päätellä, että heillä on kupeissaan sitä ehtaa tavaraa, Matrosan ja Polovnan välinen maasto 1941


Lokakuussa 1939 vahvistettiin myös Puolustusvoimien palveluksessa oleviin sovellettava sotamuona-annos II. Siviiliväestöstä poiketen sen tuli säädösten mukaan sisältää kaikki miesten rintamalla tarvitsemat ravintoaineet ja riittävä energiansaanti.

Ajoittaisista kuljetus- ja toimitusvaikeuksista huolimatta oli ravinnonsaanti etenkin talvisodan aikaan rintamalla siviiliväestöön verrattuna turvattu. Ylellisesti ei tosin sielläkään eletty. Vaikka päivittäisestä kalorimäärästä onnistuttiin pitämään hyvin kiinni, oli esimerkiksi sotamuona-annoksen mukainen päivittäinen määrä kahvia henkeä kohden vain 20 g, eli vajaa kolme kuppia. Tupakkaa sai päivässä viisi savuketta.


JR 50:n miehet kahvinkeitossa, Kaustajärvi 1941


Karjalalaisemäntä kaivaa lumen alta sikurijuuria kahvia jatkaakseen, Sakkola 1941

Sodan edetessä ja kahvin vähetessä jouduttiin niin koti- kuin sotarintamalla siirtymään yhä enenevässä määrin korvikkeeseen. Kokonaan kahvin tuonti Suomeen loppui jatkosodan syttyessä.

Jouluna 1941 kansalaisille jaettiin viimeiset kahvit, eikä sitä näkynyt enää myöskään jatkosodan aikaisissa armeijan muonakiintiöissä. Saatavilla olevan teenkin määrä kiristyi talvisodan aikaisesta 2 grammasta 1 grammaan päivässä. Sodan jatkuessa tuokin kutistui puoleen.

Lokakuusta 1939 alkaen paahtimot olivat saaneet valmistaa sellaista kahvin korviketta, joka sisälsi vähintään 25 % kahvia. Tässä kahvia oli jatkettu esimerkiksi rukiilla, ohralla tai voikukanjuurella.

Myöhemmin korvikkeen kahvipitoisuus väheni, ja huhtikuusta 1943 eteenpäin kaikki korvike oli täysin kahvitonta vastinetta, jossa viljaa oli 85 % ja 15 % sokerijuurikasta ja sikuria.


Korppua ja korviketta – rintamamiehen herkkuhetki, Kiviniemi, 1944


Sikuri olikin pula-ajan monitoimi-ihme: sen makean ominaismaun ansiosta sitä käytettiin paitsi kahvin-,  myös karkinhimon tyydyttämiseen. Sikuria käytetään yhä kahvisekoituksissa esimerkiksi Etelä-Intiassa. Terveystietoisen ajattelun suosion kasvaessa sikuria markkinoidaan nyt maailmalla mm. diabetestä ja vatsavaivoja lievittävänä terveysvaikutteisena vaihtoehtona kahville. Sitä myydään Suomessakin mm. luontaistuotekaupoissa.

– Suomalaiseen suodatinkahviin tottuneelle ei korvike laihanlaisena maistu itse asiassa lainkaan kummalliselta, arvioi korvikekahvia viime vuonna Sanomatalon historiapäivillä testannut Iltasanomien lifestyle-toimitus.

Suomeen sijoitetuilla saksalaisilla oli kahvia vielä senkin jälkeen, kun sen tuonti Suomeen oli lakannut, joten niillä alueilla, joissa saksalaisia oli, päätyi sitä erinäisiä epävirallisia verkostoja pitkin myös tavalliselle kansalle.


Aselepo on tullut. Korvike- ja kessupaussin paikka Vuosalmen sillanpääasemalla, 1944


Helmikuussa 1946 Turun satamaan purjehti höyrylaiva Herakles, jonka saapumista oli odotettu kirjaimellisesti kieli pitkällä. Se toi nimittäin mukanaan ensimmäisen Suomeen sodan jälkeen saadun kahvilastin: 2500 tonnia brasilialaista. Muutama kuukausi myöhemmin sen säännöstelyä alettiin asteittain purkaa.

Ensin kahvia oli myynnissä rajoitetusti lähinnä juhlapyhien aikaan, mutta 1948 alettiin Suomessa myydä myös säännöstelystä vapaata ”verokahvia”. Veroa siitä kannettiin hulppeat 800 markkaa kahvikilolta eli nykyrahassa reilu 35 euroa. Erilaiset hyväntekeväisyysjärjestöt saivat tosin sodanjälkeisinä vuosina laillisesti tuoda maahan kahvia ja myydä sitä ohi säännöstelyn.


Saunanjälkeiset kakkukahvit, Sirkiänsaari 1942
Saunanjälkeiset kakkukahvit, Sirkiänsaari 1942


1. maaliskuuta 1954 kahvin säännöstely päättyi. Vajaa kaksi viikkoa myöhemmin Suomi otti toisenkin merkittävän askeleen, jolla se jätti sota-ajan virallisesti taakseen: hallitus totesi sotatilan Saksan kanssa päättyneeksi.

Uusi aika oli alkamassa.

Jaa kirjoitus:

2.6.2018 Marsalkka Mannerheimin perinteinen muistojuhla Askaisten Louhisaaressa 10.6.

Suomen Marsalkka Mannerheimin muistojuhlaa vietetään Askaisten Louhisaaren kartanolinnan puistossa Mannerheimin muistopaaden äärellä sunnuntaina 10.6.2018 klo 12.00 alkaen.

1791 valmistunut Louhisaari oli Mannerheimin suvussa yli sadan vuoden ajan vuodesta 1795 lähtien ja kartano oli myös marsalkka Manenrheimin synnyinkoti. Nykyään kartano on Museoviraston hallinnassa ja toimii yleisölle avoimena museona.


Louhisaaren kartanon päärakennus


Tapahtuma järjestetään joka vuosi kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna, mutta tänä vuonna koulujen päättäjäiset ja samaan aikaan Ylihärmässä järjestetyt Sotaveteraaniliiton liittopäivät pakottivat järjestäjiä muuttamaan aikataulua, kertoo Varsinais-Suomen Sotaveteraanipiirin toiminnanjohtaja Osmo Suominen.

Ajankohta osuu siis Mannerheimin syntymäpäivän (4.6.) tienoille. Samainen päivä on myös Puolustusvoimain lippujuhlan päivä – eikä sattumalta. Mannerheimin täyttäessä 75 vuonna 1942 muisti valtio päivänsankaria marsalkan arvonimellä sekä nimeämällä päivän Puolustusvoimain lippujuhlan päiväksi. Lisäksi Helsinkiä halkova, tuolloin Heikintien nimellä tunnettu katu uudelleennimettiin Mannerheimintieksi.


Ihmiset jonottavat jättääkseen onnitelunsa Mannerheimin vieraskirjaan hänen 75-vuotissyntymäpäivänään


Juhlan ohjelma noudattelee jo perinteiseksi muodostunutta muotoa. Kenttähartauden toimittaa tänä vuonna teologian lisensiaatti Risto Heikkilä ja juhlapuheen eversti evp. Jorma Jokisalo. Laivaston Soittokunta ja Turun Sotaveteraanilaulajat esiintyvät.

– Tilaisuudesta on muodostunut perinteinen kesän avaus varsinaissuomalaisille ja kauempaakin tuleville sotiemme veteraaneille ja heidän ystävilleen, Suominen kiittelee.

Varsinais-Suomen Sotaveteraanipiiri ja Sotainvalidien Veljesliiton Varsinais-Suomen piiri ovat jo neljä vuosikymmentä vastanneet tämän tilaisuuden järjestelyistä.

Juhlan jälkeen on mahdollisuus maksulliseen ruokailuun kartanon kahvilan piha-alueella. Ruokailun järjestäjä, Louhisaaren kartanon kahvilan Taito Ylhäinen lahjoittaa ruokailusta saatavat tulot sotaveteraanien hyväksi.


Jaa kirjoitus:

29.5.2018 Perinnematkailijan top 3- vinkit Etelä-Pohjanmaalle

Jaa kirjoitus:

27.5.2018 Suomen lippu viettää 100-vuotispäiväänsä

Strategisilta mitoiltaan tämä kaunotar on 18 yksikköä (leveys) ja 11 yksikköä (korkeus). Samoissa mitoissa on muuten pysynyt koko ikänsä.

Väritykseltään hän on maanmiestensä enemmistön tapaan vaalea. Sinisistä silmistään kuuluisalle kansalle sopiikin, että tuo taianomainen väri välkkyy myös hänestä. Hänen kohdallaan sen sävy on tosin tarkkaan määritetty: Pantonen värikartassa sen koodi on 294 C.

Hän ei turhia koreile eikä erikoisuudentavoittelua harrasta. Hänen ulkomuotonsa on hyvin yhtenevä hänen naapureidensa kanssa, mutta tämän ei tule antaa hämätä: näennäisen vaatimattoman ja ympäristöönsä sulautuvan ulkokuoren alta löytyy nimittäin sellaista ainutlaatuista periksiantamattomuutta, että hän on jäänyt historiaan tavoin, joista nuo naapurit voivat vain haaveilla.

Sukulaisia häneltä löytyy tosin kauempaakin: aina Shetlantia myöten. Ehkä yllättäenkin eräs hänen lähisukulaisistaan edusti kreikkalaiskapinallisia. Sisukkuus ja pelottomuus on heillä siis verissä.

Päällisin puolin hän on hyvinkin sisäänpäinkääntynyttä ja kotonaan viihtyvää sorttia, mutta hän on yllättäen kotonaan myös maailman merillä. Niin paljon itse asiassa, että vesiliikenteen signaaleissa hänen kaksoisolentonsa kaikessa arvoituksellisuudessaan merkkaa kirjainta X. Viimeistään hänen symboloimansa sanoma paljastaa hänen omanarvontuntonsa: jos hän tekee esiintymisen laivojen välisessä kommunikaatiossa, käskee hän muita pysäyttämään kaiken, mitä ovat sillä hetkellä tekemässä ja seuraamaan hänen viestejään.

Puolensa hän siis osaa pitää, mutta sen verran erityinen hän on, että hänellä on ihan oma lakinsa suojanaan.

Hienostunutkin hän on, mutta ei sen hänen perimällään toki yllättävää pitäisi olla. Hänellä on kaksi isää, joista molemmat olivat aikoinaan kulttuurin merkkihenkilöitä; kumpikin kuvataiteen johtavia nimiä. Eikä tämän valioyksilön sukupuu siihen pääty: toisen hänen isänsä isä toimi aikoinaan jopa senaattorina. Ja itse asiassa hänen ulkomuotonsa alkulähteet ovat ehkä maan koko historian merkittävimmissä taiteilijassa: Akseli Gallen-Kallelassa…!

Arvonsa tuntevana ei häntä kovin paljoa kaduilla nähdä: virallisesti hän tekee näyttäytymisen kuudesti vuodessa, vakiintuneita tapoja kunnioittavana hän sulostuttaa läsnäolollaan myös 13 muuna kalenteriin merkittynä erityispäivänä.

Hillitysti hän poistuu näistäkin juhlatilaisuuksista jo iltakuudelta. Paitsi juhannuksena, jolloin hänkin ilakoi läpi yön – paistoi sitten aurinko tai tuli taivaalta lunta.

Suomalaisuutta hän rakastaa ja on yli kaiken ylpeä juuristaan. Niinpä hänet voi bongata ihmisjoukoista aina kun leijonat puolustavat maansa kunniaa maailman jääkiekkostadioneilla, kun koko kansakuntamme jännittää, joko tänä vuonna Euroviisujen voitto lankeaisi taas Suomeen tai kun joku suomalaisista hurjapäistä nousee formulakisoissa palleista korkeimmalle ja kirkkaimmalle.

Aika ei ole häneen jälkiään jättänyt. Elinaikanaan hän on nähnyt niin sotaa kuin rauhaa, niin puutetta kuin yltäkylläisyyttä, mutta ei sitä mistään arvaisi. Hän on yhtä elinvoimainen ja pysäyttävä kuin on aina ollutkin. Ajattoman tyyli-ikonin lailla eivät trendien heiluttelut häntä hetkauta: hän tietää, että hänen vähäeleinen eleganssinsa tekee hänestä klassikon, joka tulee keräämään ihailua koko loppuelämänsä. Seurasta riippuen  hän tosin saattaa hieman räväyttää; joko halkioin tai leijonakoristein.

Ikäkään hänessä ei näy, vaikka hän viettää tänä vuonna jo 100-vuotispäiväänsä! ”Hän” on tietysti Suomen lippu.



Lippu on epäilemättä merkittävin yksittäinen kansallisen yhtenäisyyden symboli. Siksi ei ole ihme, millaisia intohimoja aihe on aikojen saatossa kansassammekin herättänyt. Suomen lipulla on oma liputuspäivänsäkin, joskin yllättäen se on juhannuspäivänä eikä esimerkiksi 28.5., jolloin siniristilipusta eduskunnan päätöksellä tehtiin Suomen kansallinen tunnus.

Vähällä tosin oli, että siitä olisikin tullut ihan toisenlainen ja suomalaista sielua niin syvästi puhuttelevat värit olisivatkin nyt punainen ja keltainen.

Kimmo Kiljusen juuri ilmestynyt Leijonasta siniristiin – Suomen liput ja historia (Into) johdattelee lukijansa kiinostavalle matkalle Suomen lipun eri vaiheisiin historian käänteissä.  Sen sivuilta oppii, miksi juuri leijona on kotiutunut pohjoisen kansamme vaakunaan, millaiset kansanosat halusivat nähdä sen lipussakin, millaiseen punakeltaiseen kapinaan Venäjän keisarin päätös kieltää leijona johti, miksi jossain vaiheessa lipputangoissa liehu raitalippu ja tietenkin sen, miksi se sinivalkoisuus lopulta voitti.

Meillä on Facebook-sivullamme arvottavana yksi kappale tätä uunituoretta kirjaa- kannattaa siis käydä osallistumassa kilpailuun!

PS. Liikkeellä Lappeenrannassa päin? Myös Etelä-Karjalan museo juhlistaa 100-vuotiasta siniristilippuamme sille omistetulla näyttelyllä. Lisää tietoa löydät täältä.

Jaa kirjoitus:

21.5.2018 Ilman Venäjän-pelkoa Suomi olisi jo Natossa, sanoo sotaveteraani Martti Laitila

Martti Laitila on Kuortaneen viimeisiä veteraaneja

Veljet käyvät vähiin Kuortaneella. 94-vuotias sotaveteraani ja sotainvalidi Martti Laitila on heistä joka suhteessa viimeisiä. 25 vuotta sitten hän oli yksi kuortanelaisen veteraanikuoron Korsuköörin perustajajäseniä, nyt sen viimeisiä veteraanijäseniä.

Yli 20 vuotta hän on ollut laskemassa havuseppeleitä paikallisten sotaveteraanien ja -invalidien arkuille. Nyt sotainvalidejä on Kuortaneella hänen lisäkseen enää yksi.

Laitilan terveys on onneksi säilynyt hyvänä eikä sydänkään ole temppuillut. Kahdellä pillerillä päivässä pärjää, mutta jossain asioissa se ikä alkaa jo näkyäkin: joskus joutuu pinnistelemään kun ei aina tahdo jotain muistaa. Sotamuistot päivämäärineenkin tulevat kuitenkin täsmällisesti.

– Ei tämä Alzherimeriä kuitenkaan ole. Tämä on erilaista. Tämä on kai sitä vanhuutta!

Alzheimerin Laitila tuntee, sillä toimi ennen leskeksi jäämistään siihen sairastuneen vaimonsa omaishoitajana. Tehtävä on raskas, mutta niin on potilaankin osa, hän tietää.

– Pää onneksi vielä pelaa, hän tuumaa, vaikka varsin moitteettomasti pelaa kaikki muukin.

– Eilenkin pyöräilin 30 kilometriä, sitä edellisenä 20 ja sitäkin edellisenä 30. Minulla on menossa jo toinen sähköpyörä, hän kehaisee.


Martti Laitila sodan jälkeen

Etulinjassa Valkeasaaressa

Talvisodan aikaan Laitila oli 14-vuotias ja muistaa vieläkin, kuinka venäläiskoneet lensivät hän kotinsa yli Vaasaa pommittamaan. Hän oma sotapolkunsa alkoi jatkosodassa.

Laitiloiden 13-päisestä sisarusparvesta oli rintamalla Martin lisäksi hänen vanhempi veljensä. Poikien isä oli kolmen sodan veteraani: jatko-, talvi- ja vapaussodan. Ja jos Etelä-Pohjanmaalla joku asia tulee ihmisten puhuessa sadan vuoden takaisista tapahtumista selväksi niin se, että se oli nimenomaan vapaussota.

Laitila kertoo säästyneensä sodassa aika pitkään etulinjaan joutumiselta, mutta sitten kun käsky kävi, vei se hänet yhteen jatkosodan verisimmistä taistelupaikoista: Valkeasaareen.

Kesäkuussa 1944 Kannaksella alkanut suurhyökkäys oli Suomelle tuhoisa. Oli ylipäätään käsittämätöntä, että Suomen puolustuksen päälinja sijaitsi hiekkarinteisessä Valkeasaaressa, jossa ei ollut edes puita tarjoamassa sotilaille näkösuojaa.

Vanhemmat miehet oli jo maaliskuussa lähetetty maatalouslomille ja jäljellä olivat nuorukaiset, joista moni ei enää koskaan palannut kotiin.


Keväällä 1944 rakennettuja panssariesteitä Valkeasaaren pohjoislohkolla


– Laulussakin sanotaan että ”nuorukaiselle kuolla kuuluu”, Laitila lainaa Sibeliuksen vuonna 1933 säveltämää Ateenalaisten laulua tapahtumia muistellessaan.

– Minäkin olin melkein kolme kuukautta yhtä mittaa etulinjassa. 2 tuntia siellä ja sitten korsuun taas pariksi tunniksi. Päivisin sai neljä tuntia huilata. Unesta ei öisin sen kaiken keskellä tullut mitään.

Pelkästään suurhyökkäyksen alkamispäivää 9.6. seuranneena päivänä taisteluissa kaatui 800 sotilasta, moni heistä juuri Valkeasaaressa. Käytännössä mitään ei ollut tehtävissä. Jälkeenpäin paikalla olleiden mukaan vain sana ”verilöyly” on riittävä kuvaamaan, mitä Valkeasaaressa noina päivinä tapahtui.


2/Rask.psto 26:n 120 mm:n kanuuna tuliasemissa Valkeasaaressa, toukokuu 1944


Laitila haavoittui sodassa vasempaan käsivarteensa.

– Kaksisenttinen sirpale siihen meni ja ilmanpaine heitti estettä vastaan. Hiha ihan veressä. Olin vasenkätinen, niin oli oikealla opttava tekemään kaikki. Kyllä se aika pitkään vaikutti, mutta nyt olen molempikätinen.

Kädentaitoja hän onkin eläkkeelle 67-vuotiaana jäätyään harjoitellut. Tuloksena on mm. useampi kello ja muutama viulukin.

Niin kaappikello kuin toinen viuluista on Laitilan käsistä


Kolmas kerta toden sanoo

Rauman sotasairaalan potilastietojen perusteella hänen sotainvaliditeettiä pidettiin itsestäänselvänä, vaikkei Laitila sitä ensi alkuun meinannut alkaa sotainvalidistatusta ottamaankaan.

Helppoa ei prosessista kuitenkaan tullut.

– Ne rupesivat Jyväskylästä soittelemaan, että ilman muuta teidät luokitellaan sotainvalidiksi, mutta enhän minä mitään sieltä saanut. Kun se nainen toisen kerran soitti ja pyysi tarkastukseen, niin minä sanoin että täällä Etelä-Pohjanmaalla on kuule monta Laitista, ehkä sinulla on väärä mies? Ei kuulemma ollut ja niin minä lähdin uudelleen tarkastettavaksi, vaan ei sitä tullut silläkään kertaa.

Seinäjoella sitten kolmannella kerralla tuli vahvistettiin sotainvaliditeetti, vuonna 1995. 50 vuotta siinä meni odotellessa. Paljon jäi saamatta, Tuberkuloosipotilaatkin saivat parempaa kuntoutusta niin minä ajattelin, etten lähde niiden tubipotilaiden kanssa ollenkaan, että minä olen rintamamies.

Oli sitä arvokuutta vielä jotain jäljellä, hän toteaa.


Epäluulo Venäjää kohtaan elää

Sitä, kauan menee, enennkuin kaksi sotaa samaa vihollista vastaan nähneenä alkaa uskoa rauhan olevan pysyvää, ei Laitila osaa sanoa. Sen hän sen sijaan tietää, että tietyn levottomuuden se on mieleen jättänyt

– Kun sodassa on ollut, niin kyllä siitä pieni pelko jää, hän myöntää.

Etenkin kun vanha vihollinen ei näytä oppineen mitään.

– Kyllä tämä Putin saa menetellä, mutta jos ei Amerikka olisi tullut silloin Ukrainan kriisin aikaan, niin Venäjä olisi ottanut Ukrainan ja siitä vielä naapuritkin. Se oli onni ja oli varmaan onni Suomellekin, hän pohtii.

– Suomi ei onneksi ole joutunut Venäjän kanssa vastakkain, vaikka kyllähän se kovasti on yrittänyt luoda paikkoja, niinkuin tämä lapsijuttu siellä Ylistarolla, hän miettii venäläisdiplomaatin keväiseen lapsikaappaukseen viitaten.

– Outoa se on se niiden touhu. Eihän se Putin sitä sano, mutta taitaa ajatella itseään vielä Staliniakin isommaksi, vaikka siihen on vielä tietysti matkaa. En minä sitä yhtään hyväksy, mutta eipä sitä paljon uskalla olla hyväksymättäkään, hän pohtii.



Natoon vai ei?

Vaikka joku yksittäinen sana saattaa joskus unohtuakin, on selvää, että tästä kuortanelaispirtistä seuraa maailman menoa terävä mieli. Natoon liittymistäkin Laitila on pohtinut paljon, mutta myöntää sen olevan ”vähän sellainen kysymysmerkki”.

– Kyllä me ilman muuta menisimme Natoon, mutta kun on tuo Venäjän pelko, hän sanoo suoraan.

– Kyllä minä sanoisin, että Nato on niin voimakas, että Suomea se auttaisi niin, ettei se Venäjä uskaltaisi tulla tänne. Ei sen kannattaisi tulla tänne.

Laitila arvioisi sen toimivan jos ei nyt pelotteena, niin tietynlaisena takuuna. Samasta syystä Baltian maat eivät itsenäisyytensä takaisin saadessaan aikailleet Natoon liittymisen kanssa. Heidän kohdallaan se nähtiin ainoana vakuutuksena, joka heillä koskaan voisi olla.

– Suomi ei ole ollut noin rohkea. Siellä on niin paljon venäläisiä niissä maissa ja ne silti uskalsivat tehdä sen niin helposti, hän hämmästelee.

Koko ajan se tietty Venäjä-tietoisuus on olemassa, vahvistaa myös Laitilan vanhin poika Rauno.

– Ei sellaista asiaa olekaan, ettei hän kysy että miten tuo Venäjä tai Putin tähän suhtautuu. Eilen viimeeksi tuosta Syyriaan tehdystä hyökkäyksestä kysyit, että mitenkä se Putin nyt tämän kostaa. Eikä siitä Krimin-sodasta niin kauaa ole. Silloin oli huoli siitä, että onko Suomi seuraava, hän kertoo.

– Kukaan, joka on sodassa ollut, ei kyllä millään muotoa tahtoisi koskaan joutua puolustamaan Venäjää. Se on selvä, vaikka kuinka joutuisi suurvallalle alistumaan, Laitila pohtii sanojaan punniten.

Laitilan näkemys itänaapurista on Suomen virallista kantaa huomattavasti vähemmän optimistinen. Hän myöntääkin, ettei aina ymmärrä Suomen tarkoitusperiä ja nostaa esimerkiksi itärajalla nähdyt epämääräiset venäläiset kiinteistökaupat.

– Tämä Suomi on kyllä laittanut matoja niin sanotusti onkeen kun näitä asuntoja on myynyt. Nehän kantelevat sinne Venäjälle kaiken, mitä täällä kuulevat, hän jyrähtää.

– Kyllä Venäjä tietää minkälaisia se tänne pistää tulemaan.

Jaa kirjoitus: