Uutiset

27.10.2020 Korona vei Kenttäpostia-lehden ilmoitusmyynnin – muutoksia tämän vuoden julkaisuaikatauluihin

Korona on iskenyt pahasti etenkin pk-yrityksiin, minkä seurauksena Kenttäpostia-lehden ilmoitustulot – joilla lehden julkaisu pitkälti katetaan – ovat supistuneet huomattavasti. Tämän vuoksi olemme joutuneet tekemään tämän vuoden jälkimmäisellä puoliskolla kipeitä ratkaisuja.

Sivumäärää on kustannussyistä jouduttu vähentämään, sillä painoteknisesti seuraavat mahdolliset sivumäärät lisäävät kunkin numeron julkaisu- ja postituskuluja kymmenillätuhansillä euroilla.  Myös lehden numerot 3 & 4 jouduttiin yhdistämään ”tuplanumeroksi”.

Toivomuksista huolimatta tilanne ei ole parantunut, ja sama on edessä vuoden kahden viimeisenkin numeron kanssa.

Näin ollen lehden tavanomaisesti marraskuun alussa ilmestyvä numero 5 yhdistetään joulun alla ilmestyvän numeron 6 kanssa.

Kotirintama-teemaisen tuplanumeron ilmestymispäivä on näillä näkymin 17.12.2020 ja aineistopäivä 27.11.2020.

Vaikka tilanne onkin meistä riippumaton, olemme siitä kovin pahoillamme, sillä tiedämme lehden olevan tärkeä osa etenkin veteraanijäsentemme elämää ja että sen jokaista numeroa odotetaan hartaasti.


PS. Onko sinulla yritys joka kaipaisi mainostilaa ja haluaisi samalla tukea veteraanityötä? Ota yhteys ilmoitusmyyjäämme Isto Valkeapäähän: 044 722 5925/ isto.valkeapaa@sotaveteraaniliitto.fi

Lehden mediakortin 2020 löydät täältä.


Joko sinä olet Kenttäpostia-tilaaja?

Jaa kirjoitus:

19.10.2020 Birger Ek – Mannerheim-ristin lentäjä, jonka jalat pysyivät maassa

Birger Ek (1911-1990)

Rolf Birger Ek on yksi vähän tunnetuista Mannerheim-ritareista, mikä on sääli, sillä tämä ansioitunut suomalaislentäjä oli omalla alallaan koko maailman ensimmäinen.

Ruotsalaiset sukujuuret omaava Ek syntyi Kymin Karhulassa. Hänen isoisänsä oli Ruotsista Suomeen muuttanut lasinpuhaltaja, ja vaikka hänen poikansa, Ekin isä, syntyikin jo Suomessa, säilytti perhe  – tuleva ritari sen mukana – Ruotsin kansalaisuutensa.

– Nuoruudessani olin vielä Ruotsin alamainen, Ek hymähti muutama vuosi ennen kuolemaansa antamassaan haastattelussa.

Koulunsa hän kävi Loviisassa, ruotsin kielellä, ja tunnusti myöhemmin omanneensa ongelmia sen toisen kotimaisen suhteen.

– Loviisa oli niihin aikoihin vielä hyvin ruotsinkielinen, eikä siellä suomen sanaa kuullut juuri missään. Tämä kostautui siinä, että kun minä kirjoitin ylioppilaskirjoitukset, niin minä reputin suomen kielen!

Koska hän ei saanut kieltä läpi edes uusintayrityksellä, sulki se häneltä ovet akateemisiin jatko-opintoihin. Tämä oli kuitenkin voitto Puolustusvoimille, jonne Ek päätyi haaveissa siintäneen lääkärinuransa sijaan.


Ohjaaja Ari Laurila tuotti 1984-1991 neljä dokumenttielokuvan lahtelaisritareista, jotka digitioitiin Suomi100-vuodeksi

Ura upseerina

Birger Ek upseerinuransa alussa

Lukion jälkeen nuorukaista odotti asevelvollisuus. Takaiskusta sisuuntuneena hän päätti oppia suomen kunnolla, minkä ajatteli onnistuvan parhaiten niin, että hän hakeutuisi suorittamaan sen suomenkieliseen joukko-osastoon. Sitä varten hänen piti ensin hakea Suomen kansalaisuutta, jota ei onneksi tarvinnut kauaa odotella.

Vielä samana vuonna hän aloitti palveluksensa Uudenmaan Rykmentissä ja totta tosiaan seuraavien vuosien aikana hän sai haltuunsa vaikean kielen niin, ettei taito unohtunut myöhemmin ulkomailla vietettyjen vuosikymmentenkään aikana.

Ekin ollessa suorittamassa reserviupseerikurssia Haminassa, haettiin vapaaehtoisia Kauhavan lentokouluun, jonne hän myös pääsi. Minään hurjapäänä hän ei kuitenkaan itseään pitänyt.

– En minä usko, että lentäjät yleensä ovat mitään huimapäitä – kyllä ne ovat siinä mielessä ihan tavallisia, että heillä on molemmat jalat maassa.

Ensikokemukset ajastaan jälkeen jääneestä lentokalustosta ovat peräisin tuolta ajalta: Ek sai alkeiskoulutuksensa ensimmäisen maailmansodan aikaisilla, osin puurunkoisilla (!) Caudron G3-koneilla.


Suomen ainut säilynyt Caudron-kone on näytteillä entisöitynä Hallinportin ilmailumuseossa (kuva: Diego Dabrio)

Talvisodan sytyttyä oltiin tultu jo aimo harppauksin eteenpäin.

– Lensin viimeistä huutoa olevilla Blenheim- koneilla, joten huippaus muutaman vuoden aikana oli melkoinen.

Talvisodassa hän oli mukana mm. Tolvajärven taisteluissa, jossa pommitettiin joukkoja ja hyökkäysvaunuja ja kärsittiin Ekin mukaan aineellisia tappioitakin.

– Meidän koneet ammuttiin seuloiksi ja loppujen lopuksi meillä ei ollut enää kalustoa jatkoa varten.

Tammikuussa 1940 hän oli mukana vaiheikkaalla Englannin- matkalla, jolla käytiin vaivihkaa hakemassa Suomeen 12 uutta Blenheim-pommittajaa (aiheesta lisää täällä!).

Suomeen niistä pääsi tosin vain 11.

– Yksi kone hävisi Pohjanmerellä, eikä ole tänäkään päivänä tietoa, mihin se joutui.


Jukajärven jäälle helmikuussa 1940 saapuneita Blenheim-koneita (kuva: Sotamuseo)

Voittoisan innovaation isä

Jatkosodan alettua Ek komennettiin SB-koneista koostuneen lentueen päälliköksi Suomen merialueita turvaamaan.

– Meidän päähommana oli oikeastaan tiedustelu ja sukellusvenetorjunta.

Suomella oli Jatkosodan alkaessa viisi sukellusvenettä, hyökkääjällä yli kymmenkertainen määrä.

Ek oli tehtävässään ensimmäinen sukellusveneentorjuntalentäjä ja sai huomata miltei heti, etteivät suomalaiskoneiden pienet lentopommit mitenkään pystyneet vihollissukellusveneiden vahvoihin runkoihin. Eräältä meriupseeriystävältään hän kuuli laivaston käyttävän samaan tarkoitukseen syvyyspommeja ja saatuaan muutaman syvyyspommin kokeiltavakseen, tuli hänestä ensimmäinen maailmassa, joka keksi sijoittaa niitä lentokoneen pommikuiluun.

Muutamalla kokeella selvisi, mikä olisi sopivin korkeus, jolta pudottaminen sujuisi parhaiten särkemättä pommien koneistoja. Uusi, menestykseksi osoittautunut metodi tuli Puna-armeijalle niin puskista, ettei koko loppusodan aikana keksinyt sille vastakeinoa. Uutinen suomalaislentäjän innovaatiosta levisi maailmalle ja pian myös liittoutuneiden koneisiin alkoi ilmestyä varta vasten suunniteltuja lentosyvyyspommeja.

– Kun nämä tekniset probleemat oli ratkaistu, niin menestys oli aika huomattava, Ek myönsi.

Sitä se totisesti oli: kaikkiaan Ekin laivue tuhosi syvyyspommien avulla 10 Puna-armeijan sukellusvenettä.


Luutnantti Halla, kapteeni Ek ja vääpeli Peltonen lähdössä lokakuussa 1943 Malmin lentokentältä lentueensa 1000. sotalennolle (kuva: SA-kuva)

Ritariksi 

Kylmähermoisen ja täsmällisen kapteenin uroteot eivät jääneet huomaamatta myöskään tahoista korkeimmalta, minkä ansiosta 8.3.1943 hänet nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi nro 160.

”Kapteeni Ek on koko sodan ajan toiminut erittäin menestyksellisesti pommituslentueen päällikkönä. Kaikissa taistelutoiminnoissa on hän osoittanut esimerkillistä harkintaa, taitoa ja rohkeutta, ollen siten velvoittavana esimerkkinä alaisilleen. Kapteeni Ek’in pommituksilla viholliselle tuottamat miehistö- ja materiaalitappiot ovat sangen huomattavat ja omalle sodankäynnillemme suurimerkityksellisiä”, mainittiin hänet nimittämiskirjassaan.

Erityisesti nostettiin esiin yksi tapaus.

”Eräästä näistä upotuksista kerrottakoon: Partioidessaan Suomenlahdella tapasi kapteeni Ek pinnalla olevan sukellusveneen, jota vastaan hän ensiksi hyökkäsi konekivääritulella ja sukellusveneen painuttua sukelluksiin vaurioitti sitä syvyyspommeilla. Varhain seuraavana aamuna hän uudelleen lensi paikalle ja tapasi edellä mainitun sukellusveneen liikkumattomana pinnalla ryhtyen sitä jälleen tulittamaan konekivääreillä. Sukellusveneen sukellettua hän perättäisillä hyökkäyksillä pommitti sitä syvyyspommeilla, jolloin sukellusveneen keula hetkeksi kohosi pinnalle. Sen jälkeen sukellusvene upposi perä edellä, jättäen pinnalle runsaasti öljyä ja joitakin sirpaleita. Alus kuului vihollisen suurimpiin sukellusvenetyyppeihin. Kapteeni Ek’in lentue on tähän mennessä upottanut muunmuassa 8 ja pahasti vaurioittanut ainakin kahta sukellusvenettä. Nämä suoritukset ovat omalta osaltaan merkittävästi helpottaneet kauppamerenkulkuamme.”

– Meillä oli tietysti siinä mielessä aika hyvä onni, sikäli että tulokset oli näinkin hyvät, huomioon ottaen, että meidän kalustomme oli verrattain vaatimatonta, totesi ritari itse, verrattain vaatimattomasti.

Syytä olisi ylpeyteen tosin ollut: Ekillä oli nimittäin taas allaan teknisiltä ominaisuuksiltaan paitsi ajasta jälkeen jäänyttä, myös epäluotettavaa kalustoa: sotasaaliina saatuja vanhoja Tupolev SB-2-pommikoneita.


Kaikkiaan Suomella oli Jatkosodassa käytössään 24 SB-sarjan konetta

Tie vie maailmalle

Tämän jälkeen Ek otti ensiaskeleensa häntä hänen loppuelämäänsä määrittäneisiin kansainvälisiin tehtäviin, kun hänet lähetettiin Saksan Ilmavoimiin yhteysupseeriksi. Vuoden pestin ajan hän raportoi suoraan ylipäällikölle.

Vuoteen 1943 tultaessa ei saksalaisten voitosta oltu varmoja enää edes saksalaisten puolella.

– Stalingradin häviön jälkeen selvästi huomasin, miten se vaikutti negatiivisesti heidän moraaliin. Havaitsin siellä myös monta muuta tuollaista silmään pistävää tosiseikkaa, jotenka ilmoitin – omana mielipiteenäni tietenkin – että Saksa tulee varmasti tämän sodan häviämään. Tuossa vaiheessa ei Suomessa vielä tähän oikein uskottu, mutta keskusteluissani Marskin kanssa hän sanoin selvästi, että on samaa mieltä: Saksa tulee häviämään.

Arvostus oli molemminpuolista ja sodan jälkeen, Ekin tultua ylennettyä majuriksi, sai hän ylipäälliköltä omistuskirjoituksella varustetun kuvan, jota Ek myöhemmin luonnehti rakkaimmaksi sotamuistokseen.

Saksan jälkeen Ekin osaamista hyödynnettiin niin Päämajan ulkomaanosastolla, ilmailu- ja meriasiamiehenä Tukholmassa (1944-1948) sekä Suomen sotilasasiamiehenä Lontoossa 1948-1951). Tukholman pestin aloituspäivä jäi mieleen varsin erityisenä.

– Lähtöpäivä sattui siksi samaksi päiväksi, kun aselepo tuli. Kun saavuin Tukholmaan, oli sota Venäjän puolella loppunut. Tukholma oli ihan paniikissa ja niin oli suurlähetystökin, mutta hiljalleen asiat rupesivat selviämään.


Ek tapasi kunnioittamansa ylipäällikön useita kertoja

Viimeisiä viedään

Vakinaisesta palveluksesta Ek erosi vuonna 1951, mutta tie vei sen jälkeen maailmalle, entistäkin eksoottisempiin paikkoihin: Suomen lähetystöön Indonesiaan, sitten lentomatkailun palvelukseen Lontooseen. Myöhemmin, hänen muutettuaan tyttärensä lähellä ollakseen Kanariansaarille, jatkui hänen kaupallinen uransa Fabrica de Alfombras de Gran Canaria- tehtaan toimitusjohtajana. Vaikuttavan kuuloisen instanssin takaa paljastuu kuitenkin jotain paljon kotoisempaa: Las Palmasiin perustettu tehdas nimittäin valmisti ryijyjä. Ennen Suomeen paluutaan 1980-luvulla hän ehti asua joitain vuosia vielä Floridassakin.

Kaikkiaan ulkomailla vierähti liki neljä vuosikymmentä.

– Paljon oli asioita kehittynyt ja muuttunut 40 vuoden aikana, mutta kyllä me huomasimme pian, että tämä on hyvä maa ja täällä on hyvä olla.

Erityisen läheiseksi kunniatehtäväksi Lahteen vaimoineen asettuneelle Ekille muodostui veteraanitoiminta Lahden Sotaveteraanipiirissä ja mahdollisuus tavata vanhoja kavereita sotavuosilta.

Hän sai kuitenkin havaita veljien rivien harvenneen myös ritareiden joukossa. Haastattelua tehtäessä 1987 oli 191 sankarista jäljellä enää 61.

– Viime aikoina tuntuu siltä, että tuo tahti on vain kiihtynyt, ritari totesi tuolloin.

Edellisellä viikolla oli hän tovereineen ollut saattamassa haudan lepoon menetyksistä tuoreinta: 8.4.1987 kuollutta kenraaliluutnantti Albert Puromaa.

Ek itse menehtyi sairauskohtaukseen 7.7.1990. Hän oli kuollessaan 79-vuotias.

Hänet on haudattu Levon hautausmaan ritarilehtoon Lahdessa, jossa ikiuntaan heille niin rakkaan isänmaan povessa nukkuu kolme muutakin sitä maata aikanaan henkensä uhalla puolustanutta, täysin palvellutta ritariveljeä.

Tätä kirjoitettaessa on ritareista on jäljellä enää viimeinen: numero 95, Tuomas Gerdt.


Levon hautausmaan ritarilehtoon on haudattu neljä ritaria: Birger Ek, Viljo Salminen, Toivo Honkaniemi sekä Pentti Iisalo.

Koko Birger Ekin ”Marskin ritarit sodassa ja rauhassa”- sarjan haastattelun löydät täältä:


Muistathan, että sivuiltamme löydät myös muiden Mannerheim-ristin ritareiden kohtaloita:

Jaa kirjoitus:

15.10.2020 Harjavallan huikea perinneteko: sodan kokeneiden muistoista kootut elokuvat nyt verkossa kaikkien katsottavana

Harjavallassa on tehty jo vuosia ansiokasta ja asialleen omistautunutta työtä veteraanien perinteen säilyttämiseksi, josta on mallia muillekin.

Tähän mennessä paikallinen sotaveteraaniyhdistys on tehnyt veteraanien historiikki-matrikkelikirjan, perinnenäyttelyn sekä veteraanien muistoja sisältävän haastattelufilmin Kelle nyt kertoa saa (2019), joka sai muutama viikko sitten jatkoa ensi-iltansa saaneen sotilaspojan, pikkulotan, kahden sotaorvon ja kahden sotalapsen sota-ajan muistoista kootun Koivu ja Tähti- elokuvan muodossa.

Nyt nämä Harjavallan Sotaveteraanit ry:n, Emil Cedercreutzin museon ja Harjavallan kaupungin yhteistuotantona syntyneet elokuvat on julkaistu Emil Cedercreutzin museon YouTube-kanavalla.


Harjavallassa järjestetyn kutsuvierasensi-illan kunniavieraiksi oli kutsuttu mm. kaikki paikkakunnan sotaorvot, sotalapset ja sotaveteraanit

Kaupunki veteraaniperinnetyön tukena

Elokuvien taustalla on vuonna 2018 alkanut hanke, jonka tavoitteena oli taltioida sota-ajan muistoja aikalaisten kertomina haastatteluina. Vuonna 2019 julkaistuun Kelle nyt kertoa saa -elokuvaan haastateltiin kahdeksaa harjavaltalaista sotaveteraania. Tänä syksynä 2020 ensi-iltansa saaneessa Koivu ja tähti -elokuvassa omakohtaisia muistojaan kertovat kuusi harjavaltalaista sota-aikana lapsuuttaan elänyttä henkilöä. Heidän muistoissaan esiin nousevat sotilaspoikien, pikkulottien, sotaorpojen ja sotalasten näkökulmat.

Elokuvahanke sai alkunsa keväällä 2018 Harjavallan Sotaveteraanit ry:n 50-vuotisjuhlassa, jossa veteraani Kalle Määtän lausuman, koskettavan runon myötä paikalla olleelle Harjavallan kaupunginjohtajalle Hannu Kuuselalle syntyi ajatus muistojen tallentamisesta jälkipolville.

Vetovastuun hankkeesta ottivat Emil Cedercreutzin museon johtaja Henry Flinkman sekä Harjavallan Sotaveteraanit ry:n puheenjohtaja Jaakko Suontausta, joka myös ohjasi elokuvat.


Harjavallan kirjaston sotaveteraaninäyttelyssä vasemmalta Henry Flinkman, Jaakko Suotausta sekä Hannu Kuusela.

Kelle nyt kertoa saa -elokuvassa haastatellut sotaveteraanit ovat Sointu Antila, Väinö Inkinen, Kalle Määttä, Veikko Rantala, Yrjö Rimpinen, Valto Salen, Toini Setälä ja Timo Äimänen.

Koivu ja tähti -elokuvassa muistojaan kertovat sota-ajan lapset Hannele Arantola, Tuija
Ketonen, Raili Kleemola, Kaisa Kurru, Raili Virtanen ja Eero Virtanen.


Yksi tarinansa elokuvassa kertova veteraaneista on Punaisen Ristin Apusisarena Jatkosodassa palvellut Sointu Antila

Tarinat talteen tuleville sukupolville

Niin Suontausta, Flinkman kuin Kuusela ovat tyytyväisiä valmiisiin elokuviin.

– Aikaisemmin olemme tallentaneet veteraanien kertomia sotamuistoja muun muassa kirjallisina haastatteluina, mutta nyt veteraanien oma kerronta on saatu säilymään jälkipolville videoituina haastatteluina ja elokuvien muodossa. Toivon, että näiden kahden elokuvan myötä veteraanien perinne säilyy ja välittyy nykypäivän ja tulevaisuuden nuorille, Suontausta pohtii.

Veteraanien perinteen säilyttäminen on paikallisen sotaveteraaniyhdistyksen lisäksi ollut tärkeää myös Harjavallan kaupungille, jonka kanssa hyvin sujunut yhteistyö saa häneltä kiitosta.

–  Kaupungin myönteinen suhtautuminen on ollut näkyvää sekä tässä että aikaisemmissa yhteisissä hankkeissamme.

Samoilla linjoilla on Kuuselakin.

– Olen tavattoman kiitollinen kaikille siitä, että nämä koskettavat tarinat on saatu laadukkaina tallenteina myös seuraavien sukupolvien käyttöön.

Myös Flinkman muistuttaa, miten monella tapaa tähän mennessä kerättyä materiaalia on mahdollista hyödyntää.

– Olemme saaneet tallennettua ainutlaatuisia muistoja sota-ajat kokeneiden, Suomea puolustaneiden ja rakentaneiden ihmisten kanssa. Aiemmin yhteistyössä toteutettu pysyvä veteraanienperinteen näyttely Harjavallan kirjastossa ja vaihtuva näyttely museolla ovat taustoittaneet nykyistä yhteistyötä. Lisäksi kuvatusta videomateriaalista on mahdollista jatkossakin editoida pienempiä yksilöhaastatteluja esimerkiksi koulujen käyttöön.




PS. Lisää harjavaltalaisia kohtaloita sotavuosiltamme löydät sivultamme täältä:

 

 

Jaa kirjoitus:

12.10.2020 Suomen viimeinen heimoveteraani on poissa – Juho Savolainen maksoi uskollisuudestaan Suomelle hirvittävän hinnan

Suomen joukoissa palveli 1200 inkeriläisvapaaehtoista. Sodan jälkeen heitä palautettiin Neuvostoliittoon, missä useimpia odotti vuosia kestänyt pakkotyötuomio Siperian vankileireillä. Vaikeudet jatkuivat myös pakkotyöstä vapautumisen jälkeen: paitsi, että inkeriläisvapaaehtoiset menettivät viideksi vuodeksi kansalaisoikeutensa, joutuivat he kantamaan passissaan merkintää 38A, mikä kertoi viranomaisille välittömästi heidän taustansa. Moni kotiinsa palannut heimoveli löysi kodistaan uudet asukkaat ja vaati vuosikymmenten työn, ennen kuin sitkeästi oikeuksiaan vaatineille palautettiin heidän asuntonsa takaisin. Usein huonossa, miltei asuinkelvottomassa kunnossa. 

Tämän kovan hinnan uskollisuudestaan naapurikansalle maksoi aikoinaan myös Juho Savolainen, juuri menehtynyt Suomen viimeinen heimoveteraani.


Juho Savolainen 24.6.1925 – 10.10.2020 (kuva: Veli-Matti Wilska)

Velvollisuudentuntoa viimeiseen saakka

Saapuessaan perheensä kanssa kymmenientuhansien muiden inkeriläispakolaisten lailla Suomeen, oli Savolainen vasta 16-vuotias. Perheen isä kuoli tulomatkalla evakuointileirillä Lohjalla, eikä hänen hautaansa myöhemminkään löydetty. Ahkera nuorukainen työllistyi alajärveläisen Franssilan tilalle.

Miesten ollessa sodassa, oli alueen maatiloilla paikkaamassa työvoimapulaa myös neuvostoliittolaisia sotavankeja, kertoi tilan poika, Antti Franssila Sotaveteraani-lehden haastattelussa myöhemmin.

– Naapurissa, Eino Mäkelän tilalla oli yksi. Olimme joen toisella puolella pellolla töissä ja meidän Juho-evakko neuvoi meille pojille, miten huutaa venäjäksi ”Stalin, huono mies”. Mäkelän venäläisvanki tuli aivan joen varteen vastaamaan, että ”Mannerheim pruikkuhousu!”

Sukulaiskansan selviytymiskamppailu herätti Savolaisen velvollisuudentunnon, ja hän ilmoittautui vapaaehtoisena Suomen armeijaan konekivääriampujaksi. Rintamalla vierähti liki vuosi.


Heimosoturien prikaatin Aunuksen pataljoonan upseeristoa Porajärvellä 1941

Lomillaan hän kävi Koskenvarrella asuvan perheensä: äitinsä ja kahden sisarensa luona. Aselevon tultua syyskuussa 1944 Savolainen palasi Alajärvelle, missä odotti työmiehen pesti tutulla tilalla. Ajatus paluusta Neuvostoliittoon ja siellä edessä olevasta vastaanotosta pelotti Savolaista, joka monen muun lailla päätti paeta Ruotsiin. Hän pääsikin Turkuun saakka, ennen kuin velvollisuudentunto vei voiton ja hän päätti viime tipassa palata Inkerinmaalle paluusta haaveilevan perheensä luo – olihan hän nyt perheen pää.

Sinne he eivät kuitenkaan päässeet. Loppuperhe vietiin jonnekin Moskovan taakse, josta he päätyivät metsätöihin Vienan Karjalaan. Savolaisen pelko toteutui ja hänet vangittiin. Pietari Paavalin vankilassa Leningradissa vietetyn vuoden jälkeen edessä oli 10 vuoden pakkotyö Siperiassa, kirvesmiehenä hiilikaivoksessa.

Yhteys Suomeen ei kuitenkaan katkennut, vaan Suomi ja hänen siellä tapaamansa ihmiset pysyivät rakkaina Savolaisen mielessä.

Nikita Hruštšovin tultua valtaan hän uskaltautui ottamaan yhteyttä Franssilan perheeseen. Vuosien jälkeen vanhat ystävykset tapasivat toisensa Riihimäen asemalla.

– Juho muisti vielä hevostemme nimetkin, Franssila hämmästeli.

Myöhemmin, Gorbatshovin aikana, Savolainen pääsi viimein palaamaan kotimaisemiinsa Kankaan kylään, Pietarin lähettyville. Pietarista löytyivät myös asiakirjat, jotka todistivat hänet kotitilansa alkuperäiseksi omistajaksi ja taloon asettuneet venäläiset joutuivat lähtemään.

– Kuin ihmeen kaupalla Savolaisten talo oli säästynyt ja myöhemmin he saivat ostaa vähän lisää puutarhamaatakin talonsa yhteyteen, kertoi vastavierailulla itärajan takana käynyt Franssila.

– Juho kasvatti vihanneksia kasvihuoneessa ja marjojakin viljeli kovasti!


Savolainen oli innokas taidemaalari (kuva: Veli-Matti Wilska)

Kiitos Suomelle

Vei kymmeniä vuosia, ennen kuin Suomen valtio tuolloisen presidentin Mauno Koiviston aloitteesta alkoi maksaa kunniavelkaansa inkeriläisvapaaehtoisille ja heille tarjottiin mahdollisuutta muuttaa Suomeen. Sopimus heidän sijoittamisestaan Punkaharjulla sijaitsevaan palvelukoti Finlandiaan allekirjoitettiin tammikuussa 1994. Ensimmäiset veteraanit saapuivat Suomeen seuraavana vuonna, heidän joukossaan Savolainen häntä viisi vuotta nuoremman Lyyti-puolisonsa kanssa. Seuraavien vuosien aikana heitä saapui vielä lisää ja parhaimmillaan heitä asui Punkaharjulla 33.

Juho Savolainen oli pidetty veteraani

Uudessa kotimaassa Savolaisen päivät kuluvat mm. taidemaalauksen parissa, josta hän innostui Siperiassa pakkotyössä ollessaan.

– Toisen vangin työskentelyä katseltuani kiinnostuin maalaamisestaNyt minulla on oma ateljee täällä hoitokodissa! 

Monissa töissä elävät muistot kotiseuduilta Inkerinmaalta. 

– Inkeriläisille ei historian saatossa ole oikein löytynyt omaa paikkaa, vaan he ovat saaneet tuntea olevansa liikaa ja ulkopuolisia, Lyyti-vaimo suri.

Suomessa pariskunta viihtyi ja oli kovin kiitollinen saamastaan uudesta mahdollisuudesta. 2017 Savolaisesta tuli tiettävästi ensimmäinen Linnan juhliin kutsuttu inkeriläisveteraani.

– Jos emme olisi Juhon sairastuttua päässeet tänne, hän ei olisi selvinnyt. Elämässä on vastoinkäymisiä, mutta ne pitää kestää, Lyyti kertoi myöhemmin Uutisvuoksi-lehden haastattelussa.

Savolainen oli pidetty hahmo, mihin ikinä menikin, ja teki lähtemättömän vaikutuksen myös mm. veteraaneille suunnatun rosvopaisti- tapahtuman takaa löytyvään Finnairin lentävään henkilökuntaan.

– Niin Lyyti, lukuisat ystävät, kuin me kaikki jäämme kaipaamaan rakasta ystäväämme, lentoemäntä Nina Yliruikka huokaisee.




 PS. Sivuiltamme löydät lisääkin tarinoita inkeriläisvapaaehtoisten karusta kohtalosta:

 

Jaa kirjoitus:

12.10.2020 Minun veteraanini: Paula Berg – ”Rajalla pelättiin Neuvostoliiton hyökkäystä ja miehitystä sodan jälkeen vielä vuosia”  

Jokaisessa Kenttäpostia-lehdessä yksi suomalainen kertoo veteraanista hänen elämässään. Tällä kertaa helsinkiläinen Paula Berg kertoo jakaa isänsä tarinan.  

Haluaisitko sinä jakaa tarinasi? Ota yhteys toimitus@sotaveteraaniliitto.fi


Helsinkikäisen Paula Bergin veteraani on hänen Paavo-isänsä (kuva: Kaarlo Pöllänen)

Venäläisten vartiotorni oli korkea, se hipoi jo puiden latvoja. Suomen puolella kaikki isot puut on kaadettu, mutta Neuvostoliiton puolella on tiheää metsää. Siellä ne ovat, piilossa. Vain karhun kämmenen heilautus, juttelivat rajamiehet. Ei sieltä aseet tai sotilaat lopu. Isä kutsui rajamiehiä aseveljiksi ja rajajermuiksi. Nyt olivat miehet puolukassa ja se isää vähän nauratti. Rajamiesten kanssa oli turvallista liikkua.   

Sain kasvaa armeijan harmaassa ympäristössä, jossa asevelihenki oli lapsenkin näkökulmasta katsoen aistittavissa. Rajavartiostossa ruokasali muuttui illalla elokuvateatteriksi ja me lapset saimme käydä siellä vapaasti. Siellä näin Tuntemattoman Sotilaan moneen kertaan ja olin omasta mielestäni sota-asiantuntija. Ymmärsin, että sodassa tapettiin ihmisiä, ja että isäkin oli sodan käyneenä on täytynyt niin tehdä, mutta koska isäni oli hyvin kiltti, en oikein voinut sitä uskoa. 

Olin pieni tyttö, kun Tuntematonta Sotilasta filmattiin Immolassa ja kävin isän kanssa katsomassa tapahtumaa – ehkä siksikin elokuva oli niin kiinnostava? 


Tuntemattoman Sotilaan ensimmäinen elokuvasovitus sai ensi-iltansa vuonna 1955 (kuva: Suomen Filmiteollisuus SF Oy/ KAVI)

Karjalan koitokset 

Isäni Paavo Olavi Mäkinen, vuonna 1918 syntynyt rintamaveteraani, suoritti talvisodan aikana asevelvollisuuttaan, mutta hyväkuntoiset nuoret alokkaat määrättiin myös oikeaan sotakouluun Karjalan kannakselle. Asemapaikkoina olivat Vuosalmi, Vitsaari ja Kyläpaakkola 

Paavo Olavi Mäkinen 1918 – 1986

Jatkosotaan lähdettäessä hänet sijoitettiin KTR 19:ään, joka muodostettiin Jämsän seudun nuorista miehistä kesäkuussa 1941. Rykmentti liitettiin 18. divisioonaan. Hänen myöhemmät joukko-osastonsa olivat JR 27, Erp 28 ja JR 48. 

Jatkosodassa Karjalan Kannakseen tutustuttiin lähemmin kylä kylältä. Tali, Noskua, Vuoksi, Hopeasalmi Kuparsaari, Kivennapa, Mainila, Valkeasaari, Aleksandrovska… Sinne Leningradin porteille asti oli suunta ja vuonna 1944 sieltä takaisin. Suursaari vallattiin maaliskuussa 1942 kenraalimajuri Aaro Pajarin johdolla.  

Nämä kaikki tiedot ovat minulla tallessa päivämäärineen, kiitos isäni järjestelmällisen luonteen.  

Kun sotilaita sodan jälkeen kotiutettiin, niin isäni joukkue majoitettiin väliaikaisesti maalaistaloon, karjalaisen äitini kotitalon naapuriin Uukuniemessä, nykyisessä Parikkalassa. Maito sotilaille haettiin äitini kotitalon navetasta lypsyaikaan illan suussa. Jostain syystä isäni maidonhakumatka venyi hiukan pidemmäksi ja niin sai romanssi alkunsa. Mahdollisesti he olivat tavanneet jo aikaisemminkin, koska tietojeni mukaan isäni oli Viipurin sotilassairaalassa hoidettavana vuonna 1943. Ja samaan aikaan äitini oli siellä lääkintälottana 

Uukuniemestä vain pieni osa rajanvedossa jäi SuomelleÄitini kotitalo jäi tälle puolelle noin kahden kilometrin päähän uudesta rajasta.  


Sodassa menetettyä Uukunniemeä (kuva: SA-kuva)

Sodan jälkeen 

Jatkosodan jälkeen isäni siirtyi Kaakkois-Suomen Rajavartioston palvelukseen Vallinkosken vartiolle lähelle Ensoa vartiopäälliköksi. Työ ei ollut helppoa, koska tilanne rajalla oli ajoittain sekava ja poliittisestikin jännittynyt.  Neuvostoliiton tiedusteluryhmiä liikkui rajan läheisyydessä ja vakoilu molemmin puolin oli mittavaa. Loikkarit teetättivät paljon työtä. Neuvostoliiton hyökkäystä ja miehitystä pelättiin. Poliisinkin apua tarvittiin rajalla, mutta vastuu alueen turvallisuudesta kuului Rajavartiostolle. Venäläisten kanssa oli tultava toimeen. Olihan Neuvostoliitto sodan voittanut suurvalta.  

Paula Berg isänsä kanssa

Rajan valvonta ja rajamiesten työ olikin ehkä jonkunlainen jatke sotatoimille. Isä oli hyväkuntoinen. Tuntui, että isä oli selvinnyt sodasta melko vähäisin vammoin. Tupakan poltto, tuo sotatuliainen oli jäänyt seuralaiseksi, kuten monelle muullekin nuorelle sotilaalle.  

Kaksitoista vuotta sodan päättymisestä ja lenkiltä palattuaan isäni sai sydäninfarktin. Olin silloin kahdeksanvuotias, joten muistan päivän hyvin. ”Vanne kiristää rinnan ympärillä, muistan isän sanoneen. 50-luvulla infarktiin ei ollut hoitoja ja useimmiten siihen kuoltiin. Suomella oli sydän- ja verisuonitautien kuolleisuudessa kyseenalainen maailmanennätys. Yleinen tarina siihen aikaan kertoo parhaassa työiässä kuolleista miehistä ja siitä, kuinka sydän petti. Olivatko syynä sydänsairauksiin sitten sodan pitkä koura vai liittyikö se ravintotottumuksiinSiitä alkoi Sydänyhdistyksen pitkä työsarka.  

Siitä kuitenkin selvittiin ja elämä jatkui. Isä oli kauan sairaalassa ja sairaslomallakin 5 kuukautta. Hän kuitenkin kuntoutui ja sai jatkaa työssään.   


Peurungan uusittu kuntoututuslaitos avattiin vuonna 2011 (kuva: Antti Leppänen)

Veteraanityöhön 

Vuonna 1965 isäni jäi eläkkeelle Kaakkois-Suomen rajavartioston palveluksesta komppanian vääpelinä ja täysin palvelleena. Rintamamiestalo järven rannalta, josta isäni oli haaveillut, löytyi Keski-Suomesta. Sen remontoinnissa vierähti vuosi tai kaksikin.  

Pelkästään eläkeläiseksi isäni ei vielä halunnut jäädä. Elettiin aikaa, kun veteraanien eläke- ja kuntoutusasiat oli tähdellistä saattaa kuntoon. Samoin veteraanien arvostus kaipasi kohennusta. Tässä veteraanien järjestötyössä isäni toimi aktiivisesti ja se työ olikin hänen osaamisaluettaan. 

Paikalliset aseveljet Keski-Suomessa perustivat Korsuveljet ry:n, jonka yhdistyksen tarkoitus oli auttaa heitä itseään. He halusivat edistää 1939-1945 rintamavastuussa olleiden rintamamiesten – ja naisten terveyttä ja kuntoa. Heidän yhteisessä tapaamisessaan vuonna 1967 syntyikin idea perustaa kuntoutuslaitos veteraaneille.  Näin sai alkunsa Peurungan kuntoutuslaitos Laukaassa. Siihen aikaan 60-luvulla ei ollut nykyisenlaisia kuntoutuspaikkoja, eikä myöskään rahoitusta veteraanien auttamiseksi.  

Hienosti ja peräänantamattomasti nämä veteraanit ajoivat asiaansa eteenpäin. Rahahuoliakin oli, mutta laitos valmistui vuonna 1973. Juhlallisissa avajaisissa olivat kunniavieraina presidentti Kekkonen ja tietysti Peurungan perustajajäsenet, meidän omat veteraanimme.  


Tsekkoslovakian miehitys vuonna 1968 nosti vanhat pelot pintaan. (kuva: Wikipedia)

Nukkui pois liian nuorena 

Muistan elävästi päivän, kun Neuvostoliitto miehitti Tšekkoslovakian elokuussa 1968.  

”Ryssäryssä, minkä menit tekemään. Tämähän olisi voinut olla Suomenkin kohtalo”, isäni toisteli lausetta. Hän kertoi, kuinka rajalla sodan jälkeen vielä monet vuodet pelättiin Neuvostoliiton hyökkäystä ja miehitystä.  

Nyt oli minun vuoroni pelätä. Pelkäsin uutta infarktia, niin tolaltaan isäni oli. Hänen myötätuntonsa Tšekkoslovakiaa kohtaan oli aito ja sydämellinen.    

Isä puhui sodasta muiden miesten kanssa ja niitä pääsin kuuntelemaan. Ja paljon miehet puhuivat myös politiikkaa ja siitäkin on jäänyt asioita mieleen. Myöhemmin aloin itsekin harrastaa sotahistoriaa – itärajan historiaa erityisesti. Se innosti minua aikanaan kirjoittamaan myös kirjan, jossa kerron veteraaneista, lotista, karjalaisuudesta ja rajasta: kuinka uusi itäraja talvisodan jälkeen rakennettiinkuinka suuri urakka se oli ja kuinka Neuvostoliitto miehitti raja-alueita vastoin rauhansopimusta. Taustalla oli myös halu saada asioita talteen omille lapsilleni. 

Sydän- ja verisuonisairaukset seurasivat isäni elämää ja heikensivät hänen kuntoaan. Hän nukkui pois vuonna 1986, liian nuorena. Olisin halunnut hänen elävän vielä monet vuodet. Muistan monet keskustelut politiikasta ja maailman menosta isäni kanssa. Niitä kaipaan yhä  



Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 3&4/2020. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Jaa kirjoitus:

5.10.2020 Ihmisen paras ystävä rauhassa… ja sodassa – suomalaisen sotakoiran historia

Ihmisen ja hänen parhaan ystävänsä yhteinen taival on kestänyt jo kymmeniätuhansia vuosia: uusimpien arvioiden mukaan ihminen olisi nimittäin kesyttänyt koiran ensimmäisen kerran mahdollisesti jopa 31 000 eaa. 


Vanhin tunnettu kuvaus koirasta on 2017 Saudi-Arabiasta löydetty yli 8000-vuotias kalliokaiverrus (kuva: Journal of Anthropological Archaeology/Maria Guagnin/Max Planck Institute for the Science of Human History)

Sotatilanteissakin ihminen on turvautunut uskollisen kumppaninsa apuun jo antiikin ajoista saakka. Taistelukäytön lisäksi mm. vartiointi-, etsintä- kuin jäljitystehtävissä koirien ainutlaatuisia kykyjä ovat historian saatossa hyödyntäneet niin muinaiset egyptiläiset, kreikkalaiset roomalaiset kuin persialaisetkin.  

Myöhemmin niiden tehtävät ovat laajentuneet lääkintä- ja panssarintorjuntatehtäviin sekä miinan- ja pomminraivaukseen. 


Yhdysvallat ovat yksi sotakoiria yhä käyttävistä armeijoista, tässä Irakissa 2007 (kuva: Yhdysvaltain Ilmavoimat)

Vuosisata virkatehtäviä 

Koiria oli virkatehtävissä nähty Suomessa jo 1900-luvun alussa: poliisien apuna ne toimivat Helsingissä ainakin vuonna 1909. Rajakoiria tiedetään käytetyn jo 1920-luvulla ja koiria käytettiin jo Itä-Karjalan osien valloittamiseen tähdänneellä Aunuksen retkellä vuonna 1919. Myös joissain suojeluskunnissa toimi erillinen koiraosasto. Virallisesti suomalaisen sotakoirakoulutuksen voidaan katsoa alkaneen vuodesta 1923 Tanskan lahjoitettua armeijallemme sen ensimmäiset viralliset sotakoirat: Björnin ja Astan. 

Sotakoiratarha perustettiin Hämeenlinnaan vuotta myöhemmin. Sotakoirakouluksi sen nimi muutettiin Talvisodan alussa. Jatkosodan aikana 1944 lakkautettu koulu operoi Äänislinnassa.  


Sotakoirakoulutusta Hämeenlinnassa 1944

Talvisodassa ei sotakoiria voitu vielä poikkeuksellisen ankaran talven mukanaan tuomista haasteista sekä koirien vähäisestä määrästä johtuen täysin hyödyntää, mutta jo tuolloin Suomen sotaponnisteluihin tiedetään osallistuneen kymmeniä nelijalkaisia sankareita.  Jatkosodassa määrä nousi satoihin: sodan päättyessä miesten rinnalla palvelleiden, tehtäväänsä koulutettujen sotakoirien määräksi arvioidaan jopa 850. Tarvetta olisi kuitenkin kuulemma ollut yli kaksinkertaiselle määrälle. 

Koiria käytettiin mm. partiointi-, kuljetus- sekä lähettitehtävissä. Nopeutensa ja ketteryytensä ansiosta niitä hyödynnettiin mm. viestinviejinä, mutta koira oli korvaamaton apu mm. viestimiehille, sillä kokonsa ansiosta se pystyi vetämään yhteyksiä varten tarvittavia puhelinlinjoja maastossa, jossa miehet itse eivät päässeet liikkumaan.  

Koirat loistivat myös desanttijahdissa ja muissa etsintätehtävissä, mm. haavoittuneita ja vainajia paikantaen. Kokonsa, nopeutensa ja tarkkaavaisuutensa ohella koiralla kun on vielä yksi aivan omaa luokkaansa oleva ominaisuus: sen ylivertainen hajuaisti, jonka arvioidaan olevan noin 1000 kertaa ihmistä herkempi. Sodan aikana ja sen jälkeen tätä on hyödynnetty myös miinojen sekä räjähteiden raivauksessa. 


Sotakoira Taru valmistautuu lähtemään viemään juuri saamaansa viestiä Martinsaaressa elokuussa 1941

Kunniaa korkealta taholta 

Hannu Luotola Viitasaaressa 2017

Puolustusvoimien sotavuosina käyttämät koirat olivat hyvähermoisuutensa ja stressinsietokykynsä ansiosta lähinnä saksanpaimenkoiria, mikä on yksi käytetyimpiä rotuja yhä tänäänkin. Puolustusvoimilla itsellään olevien koirien riittämättömän määrän vuoksi suurin osa niistäkin saatiin vapaaehtoisina luovutuksina tai pakko-ottojen kautta siviileiltä ja koulutettiin rintaman tarpeisiin.  Isäntiensä lailla ne maksoivat hinnan isänmaansa vapaudesta: koiria haavoittui, traumatisoitui, katosi ja kaatui. Tarkka määrä ei ole tiedossa vieläkään, mutta kaatuneiden määräksi arvioidaan vajaa 100. 

–  Sodan loppuessa muut koirat kotiutettiin, enemmän tai vähemmän häiriintyneinä sodan melskeistä, kertoo helsinkiläinen Hannu Luotola. Hän on Jatkosodassa JR 8:n viestikomppanian sotakoiraupseerina toimineen, pitkän linjan palveluskoira-aktiivin Pentti Luotolan poika. 

Luotoloilta oli sodassa mukana viisi isän kouluttamaa koiraa. 

–  Meidän kaikki koirat palasivat kotiin hyväkuntoisina ja terveinä. Ainoastaan yhdelle jäi sotamuistona tapa, että kuullessaan hälytysajoneuvon äänen se nosti kuononsa taivasta kohti ja ulvoi pitkään, kunnes ääni vaimeni. Kummisedän saksanpaimenkoiralle jäi sellaisia sotamuistoja, että kuullessaan sanan ’ryssä’ nosti se niskakarvansa pystyyn ja kun joku vastaantulija kaupungilla molkotti venäjää, paljasti se jo kulmahampaansa. 


Sotakoirien muistolaattaa olivat Viitasaaressa 2017 paljastamassa mm. ylikersantti Nikkanen (vas.) sekä haapamäkeläisveteraani Sakari Lahtinen (kuva: Tapio Paappanen)

Kunniaa korkealta taholta 

Nelijalkaisten isänmaanpuolustajien panos ei jäänyt huomaamatta ylipäälliköltäkään: hänen aloitteestaan jokainen sotakoira omistajineen sai taisteluihin osallistumisestaan kunniakirjan. 

Sotakoirien roolia on nostettu esiin 2000-luvulla enemmänkin. Monesta suomalaiskodista löytyy taitelija – ja Kennelliiton pitkäaikaisen toiminnanjohtaja – Pekka Ketosen veistämä sotakoirapatsas, joiden pienoismallien myynnillä Suomen Palveluskoiraliitto aikanaan rahoitti luonnollisen kokoisen patsaan, jonka se lahjoitti toukokuussa 2003 Mikkelissä sijaitsevalle Jalkaväkimuseolle. Toukokuussa 2017 sotakoirille paljastettiin muistolaatta Viitasaarella. 


Mikkelin sotakoirapatsas tuhoutui myrskyssä 2018

Sotakoirat ovat kunnioitettuja kumppaneita ympäri maailman ja esimerkiksi Yhdysvaltain armeijassa niitä palvelee tälläkin hetkellä liki 2000. Niiden korkeasta arvostuksesta kertoo mm. se, että sotilasarvoltaan niiden katsotaan olevan aina ohjaajaansa korkeampi. Tällä pyritään takaamaan koirien hyvä kohtelu, eikä suotta: yhden koiran hankintaan ja koulutukseen käytetty summa voi nousta jopa reiluun neljännesmiljoonaan euroon. 

Kovat ovat niiden koettelemuksetkin: noin vuosikymmenen kestävältä palvelusuralta eläköityessään on yli puolet koirista ehtinyt vammautua. Kenttätehtävien lisäksi koiria käytetään apuna haavoittuneiden veteraanien kuntoutuksessa. 




Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden Eläimet sodassa- teemaisessa numerossa 3&4/2020. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Jaa kirjoitus:

30.9.2020 ”Kertokaa äidilleni, miten minun kävi” – Kapteeni Antti Huttunen aavisti lähtönsä

Pikku-Sunan taistelussa syyskuun lopulla 1941. Vasemmalta luutnantti Hugo Niemi, kapteeni Antti Huttunen ja kapteeni Niilo Honkala (kuva: Vieljärveltä Ihantalaan- kirja)

2.10.1941 Jalkaväkirykmentti 35:n 9. komppanian päällikkö, kapteeni Antti Huttunen kutsui komppaniansa joukkueenjohtajat luokseen. Hänellä oli viesti, jonka hän halusi miestensä muistavan. Eikä sitä kukaan heistä unohtaisikaan, etenkään yksi heistä: seuraavana päivänä 35-vuotissyntymäpäiväänsä viettävä Onni Rantala.

– Minun aikani koittaa pian, hän kertoi miehilleen.

Huttunen jakoi aamulla jaetun kahden päivän muona-annoksensa pois kertoen, ettei niitä enää tarvitse ja pyysi, että hänen äidilleen kerrottaisiin hänen viimeiset vaiheensa. Sitten hän määräsi itselleen seuraajan, vänrikki Rantalan.

– ”Kenjakki – huoltomiehen Via Dolorosa”, muisteli Rantala myöhemmin komppanian vääpelin sanoneen nimen kuultuaan.

– Keskellä pimeintä korpea, yhteydet eteen ja taakse moneen otteeseen poikki. Ei puhettakaan muonan kuljettamisesta taisteluosastolle, purilaatkaan, nuo kelpo välineet, eivät uskaltautuneen pohjattomille, tuskin miehenkantaville soille.

Rykmentin kuukausitolkulla käymän korpisodan lokakuun 1. päivä alkaneen Kenjakin vaiheen kerrotaan olleen ”neljä vuorokautta kylmää ja nälkää”.


Marssilla itään, kesä 1941 (kuva: Vieljärveltä Ihantalaan-kirja)

Talvisota

Tammikuun 14. päivä 1905 Vesilahdella syntynyt Huttunen oli lukenut itsensä yliopistossa filosofian maisteriksi ja toimi loimaalaisen yhteiskoulun lehtorina. Pidetty opettaja oli naimisissa ja hänellä oli yksi lapsi. Perheen lisäksi hänen sydämensä sykki vahvasti isänmaalle ja armeijan harmaista päästyään oli hän ollut aktiivisesti mukana reserviläistoiminnassa. Hän oli yksi Loimaan Reserviupseeriliiton perustajajäseniä ja kerhon ensimmäinen sihteeri.

Talvisodan syttyessä Loimaan seudun reserviläiset perustivat Loimaan pataljoonaksi kutsutun JR 13:n III pataljoonan ja lähes kaikki ympäryskuntien reserviläiset kutsuttiin palvelukseen tähän pataljoonaan. Pataljoonan 7. komppanian päällikkönä toimi helmikuun vetäytymistaistelujen aikana reservinluutnantti Huttunen.

Summan rintama murtui 14.2.1940. Olosuhteet olivat hirveät: pakkasta oli yli 30 astetta, puolustettuaan kiivaasti hyökkäävää vihollista vastaan liki tauotta jo kahden kuukauden ajan miehet olivat näännyksissä ja kaikesta, ammuksista lähtien, oli pulaa.

Summajärvellä oli Loimaan pataljoonakin. Etenkin väliaseman taistelut Honkaniemen suunnalla vajaat kaksi viikkoa myöhemmin olivat pataljoonalle raskaat: kaatuneita oli 9, haavoittuneita 34. Yksi heistä oli Huttunen.


Näkymä pääpuolustusasemasta Summan suunnalta (kuva: SA-kuva)

Jatkosota

Kotirannan 2002 ilmestyneen kirjaan pääset ostamaan kuvaa linkkaamalla

Jatkosotaan Huttunen lähti Loimaan alueella perustetun JR 35:n III pataljoonassa, 9. komppanian päällikkönä. Raskaasti koettelisi sota tätäkin komppaniaa: sodan loppuvaiheessa kaikki Huttusen komppanian upseerit olivat joko kaatuneet tai haavoittuneet.

Myöhemmin syksyllä kapteeniksi ylennetty Huttunen jäi hänet tavanneiden mieleen ainakin kovan äänensä ansiosta. Miestensä keskuudessa hän oli arvostettu ja kunnioitettu sotilas.

Samassa pataljoonassa taistellut Veikko Kotiranta kertoo kirjassaan, kuinka vajavaiseksi jäänyttä muonitusta yritettiin paikata luonnonantimin.

– Järveen tuli joskus tykistönkin kranaatteja ja silloin tuli Huttusen lähettipojille kiire kalastamaan. Kerran joku kavereista ampui kuikan ja vei sen innoissaan Huttuselle paistiksi. ”En mää kyllä kuikkaa syö”, oli tämä kuitenkin todennut.


Ryhmä Oinoseen

Yksi rykmentistä kirjoitettu historiikki kertoo, että Karjalan Armeijan syyskuussa 1941 saavuttamien menestys ja lokakuun alussa tapahtunut Äänislinnan valtaus saivat armeijan johdon kiinnittämään erityisen huomion huomion vasempaan sivustaan ja Karhumäen suuntaan, missä kenraalimajuri Wolde Oinosen Ryhmä Oinonen taisteli Suojärven-Onkamuksen-Munjärven tien suunnassa riittämättömin voimin.

Karjalan Armeijan tavoitteena olevaa Äänisen ja Seesjärven välistä kannasta ei saavutettaisi, joten joukkojen vahvistamiseksi JR 35 irrotettiin syyskuussa taistelusta Kutismasta (sekä 1. Divisioonasta) ja suunnattiin pohjoiseen, missä se osallistui ryhmä Oinosen hyökkäykseen reitillä Vergelelampi-Deulseni-Nelgomjärvi. Nelgomjärven maaston JR 35 saavutti 29.9.1942, minkä jälkeen se alistettiin eversti Sundmanille ja rykmentti asettui puolustukseen.

2.10.1941 aloitetussa hyökkäyksessä se hääti neuvostojoukot Kenjakista ja jatkoi sen jälkeen etulinjassa 9.10.1941 alkaen saavuttaen Suunnunsuun 12.10.1941.


JR 35:n korpisotavaihe (kuva: JR 35 Suomen sota 1941 – 44 osa II)

Kohtalokas päivä Kenjakissa

3.10. valkenee sitä edeltäneiden päivien lailla kylmänä. Aamukuudelta pataljoona lähtee liikkeelle etenemään vihollisen voimakasta puolustuslinjaa jatkamaan edellisenä päivänä kesken jäänyttä hyökkäystä. 8.45 oikealla edennyt komppanian päällikkö Huttunen saa katkaistua tien Kenjakin kylästä 1,5 kilometriä itään. Varttitunti myöhemmin saapuu idästä vihollisen kranaatinheitinammuslastissa ollut kuorma-auto, 10 minuuttia siitä muona-auto. Molemmat tuhotaan.

Aamupäivän edetessä tilanne kärjistyy. Pitkien marssien, kylmässä vietettyjen unettomien öiden ja vähäiseksi jääneen ravinnon seurauksena miehet ovat uuvuksissa. Strategiaa päätetään muuttaa. I ja III pataljoonan parhaista miehistä kootaan iskujoukko, joka lähetetään iltapäivällä kolmen jälkeen väijytykseen, mitä varten on löydetty sopiva paikkakin: kahden lammen välissä oleva korkea harjanne Kenjakin eteläpuolella, missä sivustat ovat suojatut.

Seuranneiden tuntien aikana kuutisenkymmentä miestä taistelee kymmenkertaista ylivoimaa vastaan, mutta voitollisesti. Vihollisen aluksi heikonlaiseksi jäänyt painostus voimistuu iltaa kohden ja illan jo hämärtyessä harjanteelle kohdistuu kiivas kranaatinheitin ja piiskatykkitulitus. Myöhemmin vihollinen tuo paikalle kuorma-autojen lavalla kaksi nelipiippuista ilmatorjuntakonekivääriäkin, mutta suomalaisosasto torjuu hyökkäykset ja onnistuu tuottamaan tuntuvia tappioita.

Yön odotetaan tuovat tilanteeseen ratkaisun, mutta millaisen, sitä ei vielä tiedetä. Varmaa kuitenkin on, että joukkojaan ja kalustoaan koko ajan kasvattava vihollinen aikoo yrittää tosissaan läpimurtoa.


JR 35:n 9. komppanian upseerit kesällä 1941 (vasemmalta Onni Rantala, Matti Kemppainen, Antti Huttunen, Arvo Otalahti, Yrjö Pajunen ja Viljo Nurminen. Kaksi heistä kaatui, loput haavoittuivat ainakin kerran (kuva: Vieljärveltä Ihantalaan-kirja)

Klo 23 aikaan alkaa hirvittävä keskitys. Suomalaiset onnistuvat kuitenkin torjumaan senkin. Klo 23.20 täydennystä hakemaan lähtenyt komppanianpäällikkö Huttunen palaa mukanaan lisää patruunoita. Viisi minuuttia myöhemmin lähdetään valtaamaan takaisin viholliselle menetettyä aluetta. Oikealla hyökkää iskujoukko Rantala, vasemmalla Huttunen. It-konekivääri jatkaa tulitustaan.

23.30 Huttusen aavistus toteutuu. Hänen miehensä seuraavat vierestä, kuinka luoti pudottaa hänet ensin polvilleen, mistä hän rojahtaa maahan makaamaan. Puoli tuntia myöhemmin menetetty alue on saatu vallattua takaisin, mutta päivän uskomattomista suorituksista on vaikea riemuita- niin kallis on sen hinta ollut.

– Yksi pataljoonamme uljaimmista sotureista löysi noina ikimuistettavina hetkinä matkansa pään, kirjoittaa Kotiranta myöhemmin.

 Miehet palaavat raskain mielin ja uutisin takaisin ja sotapäiväkirja saa päivän viimeisen merkintänsä.

Sää kaunis, ilta kuutamoinen.


III/ JR 35:n sotapäiväkirja 3.10.1941

PS. Niin sota- kuin kotirintamalta on säilynyt paljon vastaavia tarinoita selittämättömistä aavistuksista. Utsjokelaisen Anna Seurujärven koskettavan kokemuksen löydät täältä.


 

Jaa kirjoitus:

25.9.2020 Suomen Sotaveteraaniliiton syksyn 2020 huomionosoitukset

Suomen Sotaveteraaniliiton hallitus on myöntänyt Sotaveteraanien kultaisen ansioristin 23 henkilölle ja Sotaveteraaniliiton ansiomitalin 26 henkilölle.


Keskellä kultainen ansioristi, reunoilla Sotaveteraaniliiton ansiomitaleja


Huomioitujen joukossa on sotaveteraanityön päämäärien hyväksi toimineita ihmisiä yksityishenkilöistä politiikan, kulttuurin ja liike-elämän saralla vaikuttaviin tahoihin. Ansiomitalin saivat mm. kansanedustajat Antti Kurvinen sekä Antti Lindtman.

Sotaveteraaniliiton ansiomitali voidaan myöntää sotaveteraanityön päämäärien hyväksi kauan ja ansiokkaasti tai muutoin merkittävästi toimineelle henkilölle. Tämän syksyn saajien joukosta löytyy myös kolme Suomen 1939-1945 – sodissa taistelleiden, ”Suomen-poikina” tunnettujen virolaisvapaaehtoisten tukityön aktiivia Tallinnasta sekä Yhdysvaltoihin sotien jälkeen muuttaneiden suomalaisveteraanien perustaman veteraanipiirin pitkäaikainen toimija.

Sotaveteraanien kultainen ansioristi voidaan puolestaan myöntää tunnustuksena liiton tarkoitusperien hyväksi tehdystä erittäin merkittävästä ja pitkään jatkuneesta työstä.

Nyt sellaisella kunnioitettiin sotaveteraanipiirien pitkän linjan puurtajia: heidän joukossaan mm. yhdeksän sotaveteraania.

Liitto luovuttaa ansiomitalejaan kaksi kertaa vuodessa. Kevään huomionosoitukset annetaan valtakunnallisen sotaveteraaniviikon tietämillä, syksyn ansiomerkit taas liiton vuosipäivän yhteydessä.


Sotaveteraaniliiton ansiomitaleja olivat luovuttamassa liiton neuvottelukunnan puheenjohtaja, kenraaliluutnantti Ilkka Aspara (vas.) sekä liiton hallituksen puheenjohtaja, lehdistöneuvos Erkki Heikkinen


Veteraaniliittojen edunvalvonnalle yhä tarvetta

Kansanedustaja Antti Kurvinen puhui kiitospuheessaan arvostuksestaan veteraani-isoisiään kohtaan

Järjestäytyneellä veteraanitoiminnalla on Suomessa pitkät perinteet ja liittojen edunvalvonnalla on saatu aikaan merkittäviä parannuksia, Sotaveteraaniliiton puheenjohtaja Erkki Heikkinen muistutti ansiomerkkien jakotilaisuudessa Helsingissä pitämässään puheessa, nostaen esiin erityisesti veteraanien pitkäaikaisen tavoitteen saada hyväksytyksi laki, jolla kaikille veteraaneille turvataan samat maksuttomat kotipalvelut kuin sotainvalideille. Laki saatiin vihdoin voimaan viime vuoden marraskuussa.

– Kunnioittavat kiitokset kaikille tämän lain edistämisessä mukana olleille niin eduskunnassa kuin muillakin ”rintamilla”. Kansalaiset tukevat laajasti veteraanien toiveita heidän elämänehtoonsa parantamiseksi.

Veteraaniliittojen edunvalvontatyölle on kuitenkin yhä tarvetta.

– Tärkein tehtävämme on nyt yhdessä kuntien, kuntaliittojen ja palveluntuottajien kanssa varmistaa, että jokainen veteraani todella saa uuden lain turvaamat kotipalvelut. Kuntakohtaiset erot ovat suuria, hän pahoitteli.

– On korvaamattoman arvokasta, että veteraaneilla on puolestapuhujia, tukijoita, kannattajia ja ystäviä. Te olette niitä arvohenkilöitä. Kukin omalla tärkeällä tavallanne ja paikallanne. Teidän asenteilla, tuella ja sitoutumisella on tehty paljon hyvää työtä sotaveteraanien, puolisoiden ja leskien tukemiseksi, Heikkinen kiitteli paikalle saapuneille palkittaville sanansa kohdistaen.


Syksyn 2020 ansiomitalien jakotilaisuuteen päässeet: keväällä 2020 palkittu Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan vastaava tuottaja Petri Kejonen (vas.), kansanedustaja Antti Kurvinen, keväällä 2020 palkittu Heikki Lehtonen Mannerheim-ristin ritarien säätiön hallintoneuvostosta, keväällä 2019 palkittu Ilta-Sanomien toimituspäällikkö Timo Paunonen sekä syksyllä 2019 palkittu Valtioneuvoston viestintäjohtaja Päivi Anttikoski


Kultaisen ansioristin saajat Sotaveteraaniliiton ansiomitalin saajat
Terttu Alho, Eura Taina Kaarina Flemming, terveydenhoitaja, Uusikaupunki
Reino Aro, Nakkila (vet.) Sari Gabrielsson, Espoo
Pentti Belinskij, Lappeenranta Pertti Halonen, toiminnanjohtaja, Suomussalmi
Lahja Cairenius, Helsinki (vet.) Marja Riitta Heinonen-Tuomi, opettaja, Raisio
Rainer Fallila, Ulvila lmari Hekkala, koulunjohtaja, Suomussalmi
Pentti Harjula, Heinola (vet.) Hilja Kaio, puheenjohtaja, Tallinna
Pentti Hooli, Nakkila (vet.) Jouni Kallinen, konesuunnittelija, Juuka
Kaiku Hopeakivi, Sastamala (vet.) Satu Kangas, ikäihmisten palvelujen johtaja, Kuusamo
Kauko Kaapeli, Pori (vet.) Antti Kurvinen, kansanedustaja, Helsinki
Hilkka Kaira, Kouvola (vet.) Monika Susanna Lindeman, sotilaskodin hoitaja, Turku
Kyösti Kakkonen, Pyhtää Päivi Lindeman-Pakarinen, tukipalveluohjaaja, Kouvola
Linnea Lehko, Helsinki Antti Lindtman, kansanedustaja, Helsinki
Teuvo Löfman, Heinola Mauno Mäki-Petäjä, ylikonstaapeli, Kannus
Harry Manner, USA Jukka Niska, fysioterapeutti, Oulu
Pekka Manninen, Suomussalmi Ulle Noor, varapuheenjohtaja, Tallinna
Esko Markku, Sastamala Timo Peräkylä, yrittäjä, Varkaus
Esko Mälkki, Hyvinkää (vet.) Tiit Pöder, puheenjohtaja, Tallinna
Juhani Norri, Huittinen Eeva-Sirkku Pöyhönen, sosiaali- ja terveysjohtaja, Turku
Liisa Paavilainen, Kouvola Tiina Irene Rautiainen, kirkkoherra, Naantali
Markku Paavoseppä, Nuijamaa Pentti Seppänen, koulunjohtaja, Suomussalmi
Leo Rauhala, Heinola (vet.) Juha Sinkkonen, ylikonstaapeli, Helsinki
Salme Toivola, Huittinen Ilkka Tornberg, kirkkoherra emeritus, Kemiönsaari
Seppo Valkama, Akaa Tage Wahlbeck, tilintarkastaja, Uppsala
Teija Viikari, tukipalveluohjaaja, Kotka
Meeri Vuotso, fysioterapeutti, Oulu
Pentti Väänänen, eversti (evp), Tampere
Karl Åberg, företagare, Ingå

 

Jaa kirjoitus:

25.9.2020 97-vuotispäiväänsä viettävä runoileva nivalalaisveteraani Väinö Sammalkangas: ”kyllä se jaloissa tuntui kun melkein kaksi vuotta tuli käveltyä!”

Nivalalaisveteraani Väinö Sammalkorpi

Väinö Sammalkankaan ja hänen puolisonsa Annin kodin ikkunoista avautuu näkymä kahta puolen Kalajokivartta. Kylää halkova joki on ollut Sammalkankaan mielenmaisema liki koko hänen elämänsä.  

Ja pitkään sitä elämää onkin kestänyt: 27.9.2020 hän viettää jo 97.syntymäpäiväänsä.

– Synnyin 27.9.1923 Toholammilla. Vanhempieni kuoltua ollessani neljän vanha muutti kotini Nivalaan, missä vartuin tätini perheessä juuri tällä nykyisellä paikalla aikuiseksi.

Vieläkään hän ei ole maisemaan väsynyt. 

– Tästä on hyvä näköala tuonne vastakkaiselle rannalle ja mukava kesällä seurata naapurin pikkupoikien kalastuspuuhia, hän hymyilee tyytyväisenä. 


Ylivieskan ja Nivalan peltolakeuksien läpi virtaavaa Kalajokea (kuva: Kalajokilaakso/ Vesa Alahäivälä)


Saksalaisten rinnalla ja heitä vastaan 

 Jatkosodan ja Lapin sodan veteraani ei ollut isänmaan kutsun käydessä vielä kahtakymmentäkään.  

Nuori sotamies

– Aloitin partiointitehtävissä 1943 Rukajärvellä ns. välipartiomiehenä Jalkaväkirykmentti 14:n konekiväärikomppaniassa jatkaen Petsamossa saksalaisten kanssa kenttäpartiossa. Niissä hommissa joutuikin paljon kävelemään, kun kaikki välimatkat tehtiin jalkaisin. Kyllä se jaloissa tuntui, kun 1 v ja 9 kk tuli käveltyä!

Muiden nuorten miesten lailla häntä tarvittiin vielä syyskuussa 1944 alkaneessa Lapin sodassa, jossa nyt sodittiinkin entistä aseveljeä vastaan. Muistikuvat noilta ajoilta ovat yhä tarkat.    

– Lähdimme Kemistä saksalaisten perään ja yötä päivää kävelimme. Jossain 

ennen Tervolaa saimme syödä löytämästämme saksalaisten muonavarastoista keitettyjä lihaperunoita ja kyllä ne maistuivat hyviltä. Siitä sitten lähdettiin taas matkaa jatkamaan. Tervolaan tulimme lokakuun 10. päivänä.

Ajankohta on jäänyt Sammalkankaan mieleen ihan erityisestä syystä: tuona päivänä sotamies Sammalkankaan sota tuli päätökseen.  

– Kello 10 sain osuman jalkaani ja selkääni ja siihen taisteluni rintamalla päättyi. Muistan, kuinka sakemannit antoivat koko ajan kranua, kun minua kannettiin suojaan mäkikumpareen taakse. Meitä oli 11 haavoittunutta, joita lähdettiin viemään Oulua kohti ja muistan, kun Toppilan valot alkoivat näkyä – se antoi toivoa, että elämä voittaa!

Oulusta matka jatkui Punaisen Ristin junassa kohti Loimaata ja 5. Sotasairaalaa. Toipuminen kesti viikkoja. Joulukuussa 1944 hänet vapautettiin palveluksesta.  


Suomalaiset kärkijoukot etenemässä Torniosta itään lokakuussa 1944 (kuva: SA-kuva)


Vaimo piirinpyöriäisistä 

Sodan jälkeen alkoi uusi elämä. 

– Tartuin kiinni kotitalon töihin. Peruskansakoulun kävin, miten nyt siihen aikaan ennen sotaa tuli käytyä, Sammalkangas hymähtää.  

Elämä johdatti miehen lisäansioiden toivossa metsätöihin, joissa tehtävissä hän nousi työnjohtotehtäviin asti. Myöhemmin elämä johdatti elämään myös tulevan puolison. Häitä vietettiin vuonna 1952.   


Väinön ja Annin rakkaus on kestänyt jo liki 70 vuotta


– Tapailin Annia kylän nuorten piirinpyöriäisissä lähellä sijaitsevalla Törmäjärvellä ja siitä se yhteinen taival sitten alkoi. Edelleen saamme nauttia siitä omassa kodissamme. Lapsia syntyi kolme. Ehtivät usein käymään ja ovat valmiita auttamaan meitä vanhuksia, hän kiittelee. 

92-vuotiaalla Annilla oli syntymäpäivä muutama viikko sitten, joten vallitsevassa koronapandemiatilanteessa päättivät päivänsankarit yhdistää merkkipäivät samoille juhlakahveille.


Paikallinen veteraaniyhdistys kävi pariskunnan yhteisillä juhlakahveilla syyskuun alussa (Kuva sekä jutun pohjana toiminut haastattelu: Elsa Löytynoja)


Runonikkari jo pienestä pitäen 

Vuonna 1983 tilalla tehdyn sukupolvenvaihdoksen jälkeen Sammalkankaalla on ollut aikaa omistautua mieluisille harrastuksilleen: pyöräilylle sekä kirjoittamiselle. Runosuoni on Sammalkankaalla sykkinyt ihan pikkupojasta lähtien ja tekstejä syntyy vieläkin päivittäin.  

Vaikka kevät ja kesä olivat Suomessakin huolen ja epätietoisuuden täyttämää aikaa, on veteraanilla säilynyt kyky nähdä ympärillään kauneutta ja olla kiitollinen siitä. Yhden tuoreimmista, kuluneen kesän innoittaman runonsa hän haluaakin jakaa teidän lukijoiden kanssa.

– Kun olin vuonna 1987 Kyyhkylässä Sotainvalidien kuntoutuslaitoksessa Mikkelissä, minua pyydettiin kirjoittamaan runo äitienpäiväksi ja niin minä kirjoitin. Saman tien kirjoitin vielä toisenkin runon kaikesta kokemastani siellä laitoksessa ja nämä runoni saivat henkilökunnan ihmettelemään minun kirjoittajantaitojani, ja sehän antoikin minulle uutta intoa jatkaa heti kotiin palattuani runojen sepittelyä, pirteä sotaveteraani kertoo iloisena.   

Runoja ja juttuja onkin ehtinyt kertyä vuosien varrella melkoinen määrä ja muutamia julkaisuja on jo kerätty kansiin ja julkaistu. Uuttakin on suunnitteilla. 

Vaan mitä ajattelee sotaveteraani tänään kaikesta kokemastaan? Mitä hän sanoisi evästyksenä jälkipolvillemme? 

– Ennen oli elämässä keskinäistä iloa ja huumoria sekä sosiaalista kanssakäymistä – paljon enemmän kuin tänä päivänä, hän miettii.  

Sota ei ole jäänyt kummittelemaan Sammalkankaan elämään, mutta se on itsenäisyyden ohella yksi hänen runoissään esiintyvistä teemoista. Hänen hartain toiveensa on, etteivät jälkipolvet joutuisi koskaan kokemaan sotaa. Tätä pohtii myös eräs viime vuonna valmistunut runo. 

 ”Vapautta vaalikaamme, 

 kansallamme kaunis maa. 

Rauhassa, jos elää saamme:  

Aarteemme on Isänmaa. 

Jaa kirjoitus:

24.9.2020 Ihantalasta löytyi heinäkuussa 1944 partiomatkalla kadonneen suomalaisupseerin jäänteet

Vjatseslav ”Slava” Skokov on yksi ryhmän perustajajäsenistä

Syksyn alkaessa olla kauneimmillaan, ovat Kannaksen metsät alkaneet täytytä sienestäjistä. Löytöjä on viime aikoina tehnyt kuitenkin myös taistelukentille jääneitä sankarivainajia etsivä Karjalan Valli-ryhmä.

– Tällä kertaa päätimme lähteä kauemmaksi tieltä, ryhmä kertoo viikon takaisesta etsintämatkastaan Ihantalan maastoon.

– Koska eräällä ryhmämme jäsenellä on hyvä etsintätyökokemus/intuitio soilla, lähdimme Ihantalan itäpuolella sijaitsevalle paikalle. Jatkosodan loppuvaiheella siellä oli suomalaisten puolustuslinja suon pohjoisrannalla, venäläiset ollessa suon etelärannalla. Suon pohjoisreunalla oli kuin pieni niemi, johon suomalaiset järjestivät eteentyönnetyn tukikohdan, yksi ryhmän jäsenistä, Vjatseslav ”Slava” Skokov, kertoo.

Sotapäiväkirjojen mukaan Puna-armeija suoritti heinäkuussa 1944 väkivaltaisen tiedustelun suomalaislinjoille.

– Selostus oli epäselvä, mutta päättelin, että se osui juuri tuohon eteentyönnettyyn tukikohtaan. Suhteellisesti lyhyen taistelun jälkeen isoja tappioita kärsineet venäläiset perääntyivät. Myöhemmin suomalainen tiedusteluryhmä katosi suolle, hän taustoittaa.

Selostuksessa kuvattiin suurin piirtein myös ryhmän katoamispaikka, minkä perusteella ryhmä arvioi, että heidän tulisi haravoida n. 200 m x 200 m suuruinen alue.


Ryhmän tuorein etsintäretki suuntautui Ihantalaan


Kyy on hyvä ennusmerkki

Etsintäretken alussa bongattu kyy

Ensimmäinen etsintäkohde vaikutti lupaavalta, Skokov kertoo.

– Jos välimaastolle jäi 30-40 venäläistä sotilasta, on melko varmaa, että kukaan ei yrittänyt hakea ruumiita heti taistelun jälkeen, ja ruumiit olivat maatuneet lähelle pintaa. Ajattelimme, että jos meillä ei olisi onnea siellä, voisimme aina lähteä saman suon toiselle paikalle haravoimaan suomalaisten katoamisaluetta.

Etsijät jättivät auton tien varteen ja suuntasivat maastoon.

– Menimme suolle kävellen tietä pitkin ja sitten metsän halki. Yhtäkkiä kalliomaasto laskeutui suohon, kallion edessä oli leveähkö petollinen lähteikkö. Jätimme reput rannalle ja lähdimme eteenpäin metallinpaljastimet käsissä. Rannan lähellä kaverini huomasi kyyn ja sanoi että se on hyvä ennusmerkki.

Tehdessään etsintöjä Talin-Ihantalan maastossa vuonna 2018 ryhmä teki kyyhavainnon kolmella etsintäretkellä ja joka kerran jälkeen he löysivät sankarivainajan.

Matkalla suomalaiselle niemelle ei suolta löytynytkään mitään, mitä ryhmä piti kummallisena.

– Kaikki hylsyt varmasti upposivat turpeeseen, mutta ajattelimme silti, että suosta voisi vielä löytyä ainakin lapioita ja kypäriä, mutta löysimme vain muutaman venäläisen käsikranaatin juuri pohjoisrannan edestä.

Niemelle noustuaan ryhmä päätteli ympäristön perusteella jonkun toisenkin tehneen paikalla etsintöjä, mutta vain vähän aikaa.

– Parissa poterossa oli monttuja, toisella kivellä oli kaivettu ulos valtava sirpale, toisella kypärän pala. Kypärä sai mahdollisesti täysosuman, mutta valitettavasti emme tiedä mistä se kaivettiin. Sen perusteella rohkenimme kuitenkin toivoa vainajankin löytyvän jostain läheltä, Skokov kertaa.


Pala kypärää


– Tutkimme ympäristöä ja huomasimme, että paikalta löytyi monia sekä suomalaisia että venäläisiä hylsyjä. Se tarkoitti venäläisten tunkeutuneen tukikohtaan. Löysimme lisäksi kaksi venäläistä kenttälapiota.

Ryhmä painoi paikan mieleensä kiinnostavana tulevia etsintöjä silmälläpitäen mutta päätti keskittyä suohon, jonka haravoiminen pohjoisrannan vierestä kuitenkin kuulemma epäonnistui.

– Löysimme vain käsikranaatteja. Yksi paikka suolla näytti mielenkiintoiselta ja nostimme märästä kuopasta (entisestä kranaattikuopasta) esiin suomalaisen kenttäpakin, venäläisen kenttäpakin ja saksalaisen kenttäpullon. Samassa kuopassa oli lisäksi suomalaisia patruunoita. Valitettavasti kuoppa on yli 70-senttisenä liian syvä näin kylmään aikaan kaivettavaksi. Tallensimme koordinaatit GPS-laitteeseen, ja toivon että vuoden 2021 kesän sää on kuivaa ja kuumaa.


Suosta löydetyt venäläinen kenttäpakki, suomalainen kenttäpakki ja saksalainen kenttäpullo


Lounaan jälkeen yksi ryhmäläisistä palasi haravoimaan suota sen etelärannan lähelle. Ei mennyt aikaakaan, ennen kuin hänen huutonsa hälytti paikalle myös muut jäsenet. Turpeesta oli löytynyt vyö, johon oli kiinnitetty Suomi-konepistoolin lippu. Vähän myöhemmin tuli uusi huuto.

– Täällä on ihmisluu!

Etiäinen oli osunut oikeaan: löytöpaikka oli ihan aiemmin havaitun kyyn vieressä.


Leima suomalaisen kenttäpakin kannessa


Vainajia kenties lisääkin?

Ympäristöä metallinpaljastimin haravoidessaan, sai ryhmä paljon signaaleja.

– Kaivoimme pieneltä pinta-alalta (noin 5×7 metriä) viisi patruuna-askia konepistoolille, yhden patruuna-askin kiväärille, kaksi suomalaista käsikranaattia, kenttälapion, leipälaukun fragmentteja ja selkärepun, jossa oli noin 150 kivääripatruunaa ja puinen piippu.

Vähän kerrallaan ryhmä kaivoi käsin monttua isommaksi ja nosti turpeesta ja vedestä joukon epäjärjestyksessä maanneita luita.

– Se tarkoittaa, että ruumis maatui maan pinnalle, minkä jälkeen luuranko alkoi vähitellen upota suohon, Skokov selventää.

Löytämänsä perusteella ryhmä oletti vainajan olevan suomalainen, mutta tarvitsi vielä lisää todisteita voidakseen olla asiasta täysin varma.


Etsintöjä tehtiin suossa käsin


– Tutkimme monttua tavallisella metallinpaljastimella ja pinpointterilla, mutta emme onnistuneet löytämään kenttäpuseron sinkkinappeja. Aloimme jo miettiä, voisiko kyseessä sittenkin olla välimaastolle jäänyt venäläisotilas?

Sitten etsinnät alkoivat tuottaa tulosta.

– Ensin löytyi suomalainen muovinappi, sitten toinen, sitten vielä pieni leijonanappi. Tiesimme, että Jatkosodan loppupuolella suomalaissotilaille jaettiin toisinaan sinkkisiä tuntolevyjä. joka tällaisessa happamassa maaperässä voisi syöpyä kokonaan.

Toivosta ei kuitenkaan vielä luovuttu ja kaikki olivat helpottuneita, kun alumiininen tuntolevy vihdoin löytyi.


Vainajan löytöpaikan ympäriltä nostettuja tavaroita sekä sankarivainajan tuntolevy ja napit


– Sen toinen puolikas on huonosti säilynyt, mutta toisesta puolikkaasta saimme puhdistuksen jälkeen näkyviin koko numerosarjan.

Olosuhteita he luonnehtivat haastaviksi.

– Jatkoimme kaivauksia melkein iltakahdeksaan asti ja ehdimme nostaa sankarivainajan ennen iltahämärää.

Kotiin palattua Skokovin tutkimus jatkui, nyt heidän tietokantojaan läpikäyden.

– Sieltä löysin tuntolevyn haltijan tiedot. Hän oli nuori upseeri, vänrikki,  ja katosi tiedustelumatkalla heinäkuussa 1944. Eli hän kuului pieneen tiedusteluryhmään, joka katosi suolle. Lähetin viestin löytämisestä Sotavainajien muiston vaalimisyhdistykselle.

Joki jäi kuitenkin vaivaamaan.

– Vainajan ympärillä on minusta kahden sotilaan omaisuutta. Todennäköisesti toisella (upseerilla) oli konepistooli, ja toisella kivääri. Voi olla, että toinen vainaja on vielä lähellä. Tulevat suunnitelmat riippuvat paljolti säästä, mutta voi olla, että pääsemme jatkamaan suon tutkimuksia vasta ensi vuonna.


Vainajan tuntolevy


Olemme kertoneet kyseisen ryhmän tekemistä löydöistä aiemminkin:


Kuvat ovat peräisin Karjalan Valli-ryhmän Facebook-sivulta, jonne he päivittävät etsintöjensä kulkua. Suosittelemme ehdottomasti ryhmän seuraajaksi liittymistä!


PS. Haluatko tukea rajantakaisille taistelukentille jääneiden suomalaisten sotavainajien löytämiseksi ja kotiin tuomieksi tehtävää arvokasta työtä?

PIENKERÄYS RA/2020/980 21.8.2020 — 20.11.2020

Viime sotiemme aikana kentälle jäi yli 10 000 suomalaista sotilasta.
Heistä noin 1400 on pystytty palauttamaan ja 393 luotettavasti tunnistamaan.
On arvioitu että etsintöjä on mahdollista jatkaa vielä kymmenkunta vuotta.
Pienkeräys järjestetään sotavainaetsintöjen tukemiseen (laitehankintoihin ja etsintäkuluihin) Karjalankannaksella.

Saaja: PIENKERÄYS RA2020980

Tilinumero: FI71 5172 0220 2655 90

Pienkeräyksen järjestäjät:
Jyrki Venemies, 0400 421 443
Jarkko Väänänen, 040 5436 064
Kalevi Kannus, 0400 666 123

Toissijainen käyttötarkoitus: Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ry:lle, kohdennettuihin avustuksiin.

Jaa kirjoitus: