Uutiset

7.5.2021 121 vuotta ensimmäisenä kaatuneen Mannerheim-ristin ritarin syntymästä: Arvid Janhusen tie punakaartilaisesta palkituksi sotasankariksi

Tuskin kenessäkään Mannerheim-ristin ritarissa kiteytyvät tämän arvostetun merkin myöntöperusteiden tasa-arvoisuus sekä se, miten sodissa oli kyse koko kansan yhteisestä ponnistuksesta kuin Arvid Janhusessa, ritarissa numero 43, jonka syntymästä tulee 8.5.2021 kuluneeksi 121 vuotta.

Vielä parikymmentä vuotta aikaisemmin, sisällissodan repiessä kansaamme kahtia, taisteli hän nimittäin sen punaisella puolella.


Tampereen taistelun jälkeen vangittuja punaisia keskustorilla, mistä heidät siirrettiin Kalevankankaan vankileirille (kuva: Tampereen Museot/ Eino Bergius)

Arvid Janhunen 1900-1941

Arvina tunnetun Janhusen yhteiskunnallinen herääminen ei hänen lapsuudenkotinsa perintöä ollut, sillä hänen renkinä työskennelleen Aksel-isänsä kerrotaan olleen hyvinkin auktoriteetteja kunnioittava vailla minkäänlaista poliittista aktivismia.

Porvoossa syntyneen, mutta Helsinkiin perheensä kanssa 16-vuotiaana muuttaneen Janhusen nuoruus sen sijaan kului hanttihommista toiseen ajelehtiessa ja väliin jopa pirtua trokatessa.

17-vuotiaana hän teki päätöksen, josta tulisi maksamaan vielä pitkään kun Pakinkylässä (nyk. Pakila) voimissaan ollut vasemmistolaisuus vei hänetkin mukanaan. Maaliskuussa 1918 hän liittyi Punakaartiin ja osallistui kiväärimiehenä Tampereella käytyihin taisteluihin, kertoen myöhemmin kuulusteluissa motiiveikseen ”muiden yllytyksen sekä toivon palkasta”.

Elokuussa 1918 nuorukainen tuomittiin avunannosta valtiopetokseen kolmeksi vuodeksi kuritushuoneeseen, joka muutettiin hänen isänsä ja tämän työnantajan vetoomuksesta viiden vuoden ehdolliseksi vankeustuomioksi. Janhunen vapautui vankileiriltä elokuussa 1918, 18-vuotiaana ja hampaattomana, sillä oli sairastunut leirillä keripukkiin.

Muutama vuosi myöhemmin hänen ikäluokallaan koittivat kutsunnat, mutta taustansa vuoksi hänet katsottiin ”poliittisesti epäluotettavaksi” eikä kelpuutettu palvelukseen. Vaatturiksi kouluttautunut Janhunen muutti 1930-luvun alussa Rovaniemelle, missä alkoi yhä enemmän ottaa etäisyyttä menneisyyteensä ja liittyi jopa suojeluskuntaan.


Arvid Janhusen kantakortti (katsottavissa isompana kuvaa klikkaamalla)

Siellä hän tapasi myös ensimmäisen vaimonsa, jääden kuitenkin leskeksi vain muutama vuosi vuonna 1931 tanssittujen häiden jälkeen. 1937 hän palasi pääkaupunkiin, missä tapasi Elinan, jonka kanssa avioitui 1939.

Talvisodan syttyessä myöhemmin samana vuonna tarjoutui Janhunen vapaaehtoiseksi rintamalle, mutta punavankitaustan vuoksi ei häntä kutsuttu koulutukseen ennen kuin vasta maaliskuussa 1940. Itse sodan ajan Janhunen hyödynsi osaamistaan isänmaan hyväksi armeijan tarvitsemia lumi-ja sarkapukuja valmistaen.


Talvisodan ajan Janhunen työskenteli Salutskij-veljesten vaatetustehtaaalla (kuva: Museovirasto/ Otso Pietinen)

Jatkosotaan hän lähti Ässärykmenttinä tunnetun Jalkaväkirykmentti 26:n riveissä ja kunnostautui erinomaisena konepistoolimiehenä, myös useilla vihollisen selustaan tehdyillä partioretkillä. Stadin duunarikulmien kundeista koottuun joukkoon mahtui myös varsin työläishenkistä ajattelua, mutta Janhunen ei poliittisiin väittelyihin heittäytynyt. Eikä muutenkaan elämänsä aikaisempia vaiheita esiin tuonut.


Ässärykmentin poikia etenemässä kohti Karhumäkeä loppuvuodesta 1941

Janhuselle myönnettiin myös 4 lk Vapaudenristi miekoin

Elokuussa 1941 hänen kerrotaan yksinään tuhonneen  – viholliselta vallatulla aseella – parinkymmenen miehen vahvuisen vihollisosaston, syyskuussa Villavaarassa käydyn taistelun aikana hänen vihollisen riveissä yhden päivän aikana aiheuttamien tappioiden arvioidaan olleen mahdollisesti jopa 50 kaatunutta.

Kymmenen päivää myöhemmin hän lähti Kuismalassa vapaaehtoisena partionjohtajana ottamaan kosketusta viholliseen ja kohdattuaan n. joukkueen vahvuisen, automaattikiväärein varustetun vihollisosaston, hoiteli hän nämä yksin, aseinaan vain pari käsikranaattia ja pistooli.

Kerta toisensa jälkeen vastuuntuntoinen sotilas osoitti olevan luottamuksen arvoinen: erityisesti kehuttiin hänen kykyään valaa miehiinsä taistelutahtoa.

Tästä osoituksena on sekin, että erään menestyksekkään hyökkäyksen johtamisesta Janhuselle oli jo myönnetty 4.lk luokan Vapaudenristi miekoilla, jota harvoin myönnettiin muille kuin upseereille ja jo 6.11. oli allekirjoitettu esitys hänen nimityksestään Mannerheim-ristin ritariksi.

Kun pataljoonan komentaja myöhemmin kirjoitti Janhusen vaimolle surunvalittelukirjettä, luonnehti hän tapahtunutta ”tämän sodan raskaimmaksi iskuksi rykmentillemme, sillä hän oli meidän paras miehemme.”


Janhusen kuolinilmoitukset (asiakirjat katsottavissa isompina kuvaa klikkaamalla)

1991 ilmestyneen romaanin päähenkilö Arto Jauhia pohjautuu Arvid Janhuseen

Lisäksi hänet tunteneet muistavat hänen hurtin huumorintajunsa, joka ei pettänyt edes paikoista kovimmassa, kuten he saivat todistaa.

Uskomatonta urhoollisuutta osoittaneen korpraalin urotyöt jatkuivat koko syksyn, hänen itsensä säilyen vahingoittumattomana kuin ihmeen kaupalla. Marraskuussa 1941 hänen onnensa kuitenkin loppui.

26.11. vihollisen hyökätessä Karhumäen alueella juoksi hän etunenässä konepistooli kainalossaan puna-armeijalaisjoukon keskelle. Tyhjennettyään mukanaan olleet neljä lipasta tempaisi hän pikakiväärin vihollissotilaalta ja jatkoi tulitusta sillä. Yksi maahan laonneista neuvostosotilaista kuitenkin vain teeskenteli kuollutta ja onnistui ampumaan Janhusta vatsaan.

Vaikeasti haavoittuneenakin hän kantoi huolta miestensä taistelumielialasta ja vielä paareilla maatessaan hänen kerrotaan rallatelleen tämän reipashenkisen laulun sanoja: ”Ei meitä poikia surulla ruokita, vaan se on ilo, joka elättelee…”


Otos kypäräpäisestä Janhusesta kantamassa ”norsupyssynä” tunnettua panssarintorjuntakivääriä Pajarinjärven seudulla elokuussa 1941 on yksi harvoja hänestä sodassa otetuista kuvista

Vaikeasti haavoittunut sankari kiidätettiin Juustjärvellä sijainneeseen 25. Kenttäsairaalaan leikattavaksi, mutta vammat olivat liian mittavat ja pian leikkauksen jälkeen hän menehtyi. Seuraavana päivänä päivätyllä nimityskirjalla hänestä tuli ritari. Ja samalla ensimmäinen kaatunut ritarimme.

Uhreista kalleimman antanut korpraali ei koskaan ehtinyt kuulla saaneensa tunnustuksista korkeimman.


1.4.2017 Helsingissä huutokaupattua Mannerheim-ristiä ei saa viedä pois Suomesta

Hänen Mannerheim-ristinsä myytiin Helsingissä 1.4.2017 pidetyssä huutokaupassa, missä komean 30 000 euron lähtöhinnan saanut arvoesine lopulta myytiin 35 000 eurolla, joskin vasarahinnan päälle tulevine provisioineen keveni ostajan lompakko kaikkiaan 42 350 eurolla.

Ristin mukana ritareille myönnetty pronssinen hautaplaketti sen sijaan on JR 26:n perinteitä vaalivan perinnejoukko-osaston Kaartin Jääkärirykmentin perinnehuoneessa Santahaminassa.



Muistathan, että sivuiltamme löydät lisääkin Mannerheim-ristin ritareiden kiehtovia kohtaloita!

 

Jaa kirjoitus:

3.5.2021 80 vuotta alkuperäisen voimanponnistuksen jälkeen Maaottelumarssi tekee paluun- joko sinä olet ottanut haasteen vastaan?

Maanpuolustusalan somekenttää yhtään seuraavat eivät ole voineet olla törmäämättä siihen, sen verran tämä itsensä puolustusministeri Antti Kaikkosen suojelijakseen saama tempaus on näkyvyyttä jo kerännyt jo ennen alkuaan.

Kyseessä on Reserviupseeriliiton ideoima, Maaottelumarssin hengessä suoritettava marssi, jossa paitsi muistutetaan reserviläisiä toimintakyvyn ylläpidon tärkeydestä poikkeusoloissa, myös tuetaan veteraaneja, joiden hyväksi tehtävä työ on saanut kovan kolhun koronan estettyä varusmieskeräykset nyt jo toista vuotta peräkkäin. Käytännössä tämä jätti Sotiemme Veteraanit I Sotiemme Naiset- keräyksen viime vuoden tuottoon miljoonan euron loven.


Koronan vuoksi peruuntuneet varusmieskeräykset ovat merkittävä osa Sotiemme Veteraanit-keräyksen vuosittaista tuottoa (kuva: Ville Kariola/ Ruotuväki)

Alkuperäinen Maaottelumarssi toteutettiin päivälleen 80 vuotta sitten (kuvat: Sulo Kolkan Maaottelumarssi – muistelmia ja kuvia vuodelta 1941- kirja)

– Reserviläisliitto ja Suomen Reserviupseeriliitto haluavat muistomarssilla kannustaa reserviläisiä liikkumaan sekä myös kunnioittaa veteraanisukupolvea. Tämän vuoden alussa Suomessa oli 5 430 mies- ja naisveteraania. Miesveteraanien keski-ikä on tällä hetkellä 95 vuotta ja naisten 90 vuotta, liitoista kerrotaan.

Liittojen tavoitteena on 4000€ lahjoitus.

– RES ja RUL sitoutuvat lahjoittamaan veteraanikeräykselle 500 euron lahjoituksen, jonka lisäksi kumpikin liitto maksaa jokaisesta 500 marssijaa ylittäneestä marssijasta yhden euron aina 2000 marssijaan saakka. Kannustamme kaikkia reserviläispiirejä ja -yhdistyksiä ottamaan osaa ainutkertaiseen marssihaasteeseen. Näytetään jälleen sitä yhteishengen voimaa, jota suomalaisista löytyi kahdeksankymmentä vuotta sitten!

Mutta… mistä Maaottelumarssissa siis oikein on kyse?


Joko sinä olet ottanut haasteen vastaan?

80 vuotta edellisestä voimannäytöksestä

Ruotsin Kävelyliiton Maaottelumarssin kunniaksi teettämä muistolaatta

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 80 vuotta paitsi Jatkosodan syttymisestä, myös siitä alkuperäisestä Maaottelumarssista, joka käytiin juuri noina samoina päivinä eli 4.-25.5.1941.

Maaottelumarssissa kilpailtiin siitä, kumpi maa saisi sovittuna aikana kokoon enemmän marssisuorituksia. Haaste oli peräisin länsinaapuristamme (joka ei ilmeisesti ollut oppinut mitään maamme itänaapurimme kanssa käymästä varsin marssipainotteisesta maaottelusta vain reilu vuosi aiemmin…), Svenska Gångförbundetilta eli Ruotsin Kävelyliitolta.

Sääntöjen mukaan suoritukset tasattaisiin suhteessa maan väkilukuun niin, että yhden suomalaisen suoritus vastaisi kahta ruotsalaista (vaikka tuonhan me toki jo tiesimmekin… !)

Marssijoiksi kelpuutettiin kaikki vuonna 1931 ja sitä ennen syntyneet kansalaiset. Naisten ja 1928–1931 syntyneiden lasten piti kävellä 10 km alle tunnin ja 40 minuutin ja miesten 15 km alle kahden tunnin 20 minuutin ajassa. Juosta ei saanut, ja sama henkilö sai marssia vain kerran.


Marssilla nähtiin lukuisia maamme edellisessä ”maaottelussa” kunnostautuneita merkkihahmoja, kuten eversti Hjalmar Siilasvuo

Presidentti Rytin tyylinäyte Maaottelumarssilla Helsingissä

Alkuperäinen marssi kokosi taakseen laajan kannatuksen järjestökentästä: mukana olivat niin Suomen Urheiluliitto, Työväen Urheiluliitto, Partiolaiset, Puolustusvoimat, Suojeluskuntajärjestö ja Lotta Svärd.

Vähintäänkin yhtä nimekäs oli myös osanottajajoukko, johon kuuluivat mm. Tahko Pihkala, Tauno Palo, Paavo Nurmi… sekä presidentti Risto Ryti, joka olisi takuulla vienyt kotiin palkinnon tyylikkäimmästä ulkomuodosta: hän nimittäin marssi tummassa puvussa.

– Ankeasta ajasta ja pelottavan koleista säistä huolimatta on huhkittu, hymyilty ja huiskutettu hyvää päivää maanteiden täydeltä niin, että puhelinpylväätkin ovat kyselleet toisiltaan: mitä tämä on? kertasi Pihkala myöhemmin tunnelmia.

Marssiin osallistuva sai muistoksi suorituksestaan marssikortin, johon merkittiin henkilötietojen lisäksi suorituspäivä ja tulos.


Osallistujien suorituksestaan saama marssikortti (kuva: Wikipedia)

Odotettu urheilujuhla

Ja mehän marssimme!

Tehokas tiedotus oli tehnyt tehtävänsä. Innostusta selitti epäilemättä se, että vastassa oli vihollisista rakkain, josta otettu selkävoitto on aina voitoista makein – oli laji mikä hyvänsä.

– Ruotsin voittaminen on kautta aikain ollut urheilun keskeinen tekijä. Maaottelut vedettiin aina henkeen ja vereen. Suomihan on ollut Ruotsin vallan alla. Luojan kiitos jouduimme Venäjälle, muuten olisimme tänä päivänäkin ruotsalaisia, leukailee alkuperäiselle marssille osallistunut , nyt 96-vuotias sotaveteraani Aulis Lintunen HS-haastattelussaan.

Osaltaan ilmassa olleen suuren urheilujuhlan tuntua kirkasti entisestään se, että toinen maailmansota oli edellisenä vuonna vienyt Suomelta jo maamme hartaasti odottamat kesäolympialaiset.


Helsingin marssijoiden tunnelmaa oli nostattamassa Dallape-orkesteri

Toukokuun 4. päivän valjetessa herättiin pääkaupunkiseudulla melkeinpä kesäiseen säähän, kun taas pohjoisessa oli riemuna vielä lumi ja kelirikko. Kunniamaininta innokkaimmista osallistujista olisi mennyt Keravalle, jossa liikkeelle lähdettiin minuutti puolenyön jälkeen.


Yhden marssin sykähdyttävimmistä näyistä tarjosivat sille ylpeästi osallistuneet Talvisodan invalidit

Tempausta varten teetätettiin myös kuparinen marssimerkki, jonka osallistujat pystyivät lunastamaan itselleen viidellä markalla. Merkkejä (joka oli muuten yksi Tapio Wirkkalan ensimmäisiä tilaustöitä koskaan!) tehtiin aluksi 500 000. Jo ensimmäisen marssiviikon aikana kaikki olivat menneet.

Välirauhan aikana kuparinsaanti oli kuitenkin tiukkaan säännösteltyä, eikä sitä pystytty hankkimaan siinä tahdissa, mitä pelkästään marssimerkkien valmistus olisi vaatinut. Maaottelun päättyessä niitä oltiin ehditty valmistaa jo noin miljoona…mutta silti niitä ei riittänyt läheskään kaikille.


Helsingin marssijoiden ensimmäisessä erässä oli mukana runsaasti tuttuja kasvoja, joista oikean puolimmaisen taitavat tunnistaa kaikki…?

Jo kahden viikon kuluttua marssin alkamisesta sen oli suorittanut miljoona suomalaista.


Saarijärveläisemäntien marssieleganssia

Mukana koko kansa

Kaikkiaan marssille osallistui huikeat 42% suomalaisista, heidän joukossaan presidentin lisäksi myös 10 ministeriä ja 120 kansanedustajaa. Suomen lähetystöjen henkilökuntien tiedetään marssineen ainakin Tukholmassa, Kööpenhaminassa, Roomassa, Lontoossa ja Berliinissä.  Se ei siis tuolloinkaan ollut pelkkä urheilusuoritus, vaan sykähdyttävä voimannäytös kansamme yhteishengestä.


Marssille osallistuneita kuopiolaisteinejä

94-vuotias Adolf Vilenius oli tiettävästi vanhin Maaottelumarssin suorittanut

Marssilla, ihan niin kuin kansamme edellisessä voimanponnistuksessa, oli mukana koko kansa siviileistä sotilaisiin – kaikista sukupuolista, ikäryhmistä ja yhteiskuntaluokista.

Alle 10-vuotiaat olivat vielä marssikiellossa, mutta yläikärajaa ei ollut. Vanhimpiin tunnettuihin marssijoihin kuuluvat 91-vuotias Maria Heinonen Kyyjärveltä ja 94-vuotias Adolf Vilenius Mäntsälästä.

Eikä se Ruotsin osallistujajoukkokaan ihan rehellisyyden nimissä kovin paljon pekkaa pahempi ollut: heidän kaduillaan urakoimassa nähtiin mm. kuningasperheen edustajiakin.

Kilpailun tulosten laskenta kesti lähes kuukauden ja kun ne vihdoin julkaistiin 20.6.1941, oli Suomen voitto ylivoimainen.

Suomessa marssisuorituksia oli kirjattu 1 507 111 ja Ruotsissa 943 952. Suomelle ojennetun palkinnon oli lahjoittanut kuningas Kustaa V itse ja tapahtuma oli herättänyt ansaittua huomiota myös ulkomailla niin Eurooppaa kuin muita maanosiakin myöten.


Ruotsalaisosallistujiin lukeutui mm. kruunuprinsessa sekä tiolloinen perintöprinssi, nykyisen kuninkaan isä Gustaf Adolf (kuvassa toinen oikealta)

Miten käy tänä vuonna?

Marssipäivä on Veteraanitalollakin jo valittu (samoin kuin sille kolme varapäivää – niin tosissamme tämän otamme!) – entäs teillä?

Kerätkää hyvä porukka, sopikaa vapaaehtoisesta lahjoituksesta veteraaneillemme, muistakaa ikuistaa suorituksenne someen tunnistein #Maaottelumarssi2021 sekä #himmetäeimuistotsaa ja olkaa mukana tekemässä historiaa!

Meistä oli siihen 80 vuotta sitten… eiköhän kaikki siis oteta vastaan reserviläisten haaste ja näytetä, että on meistä siihen tänäkin päivänä! Kävellä aikoo nimittäin espoolaisveteraani Lintunenkin…!


Me olemme mukana – entä sinä?

Jaa kirjoitus:

3.5.2021 ”On niin hienoa olla tässä kanssasi!”- hämeenlinnalaisveteraanit tapasivat veteraanipäivän alla ensimmäistä kertaa yli vuoteen

– On niin hienoa olla tässä sinun kanssasi.

– Siitä on jo yli vuosi!

Tällaisia ihastelun toteamuksia vaihdettiin veteraanipäivän alla Hämeenlinnassa, kun sotaveteraanit Venni Maunula, 96 ja Lauri Hemmi, 95 pääsivät tapamaan toisensa ensimmäistä kertaa yli vuoteen.

Nyt jo toista vuotta jatkuvan koronapandemian rajoitukset ovat koetelleet etenkin riskiryhmään kuuluvaa veteraaniväestöä, jolta korona on veteraaniyhdistysten toiminnan lisäksi vienyt myös suuren osan muistakin kodin ulkopuolisista kontakteista.

Maunula asuu yhdessä puolisonsa kanssa, Hemmi yksin jäätyään monen muun veteraanini lailla leskeksi.


Hämeenlinnalaisveteraanit Venni Maunula (vas.) ja Lauri Hemmi nauttivat yhdessäolosta pitkän tauon jälkeen (alkuperäinen, Hämeen Sanomissa julkaistu juttu: Rauno Lahti, kuva: Esko Tuovinen)

Ase- ja rotariveljeys yhdistää

Veteraanit ovat kaivanneet yhteisiä tapaamisia ja erityisesti uimahallissa järjestettyjä viikoittaisia voimistelu- ja kuntosalihetkiä. Lasten ja lastenlasten sekä heidän perheidensä tapaamiset ovat olleet hyvin rajallisia.

Koronavuosi on antanut veteraaneille aikaa niin lukea kuin tehdä tutkimusta (kuvituskuva)

Maunula vannoo säännöllisen kävelyn nimiin, Hemmi puolestaan on haastattelun jälkeenkin lähdössä pyörälenkille – jalat kun eivät oikein enää kestä kävelyä.

Kumpainenkin seuraa tutkijan mielenlaadulla aktiivisesti asioita ja tapahtumia niin Suomessa kuin maailmallakin. Maunula on sosiaalineuvos, koulutukseltaan lakimies ja varatuomari. Hemmi on metsänhoitaja, joka on tehnyt elämäntyönsä Pohjois-Suomen uitoissa tutkijana ja toiminnanjohtajana.

– Koronavuosi innosti minut takaisin uittotutkijaksi. Nousin 3,5 kuukauden ajan aamulla aikaisin ylös tutkimukseni pariin ja luovutin kesällä 500-sivuisen digitoidun työni Metsämuseo Lustoon 95-vuotispäiväni kunniaksi.

Hemmin aineistona olivat sadat valokuvat ja lehtileikkeet Lapin uitoista ja muualta maailmasta. Hän on työskennellyt Suomen lisäksi Ruotsissa, Englannissa ja Yhdysvalloissa, jossa suorittanut Master of Forestry-tutkinnon.

Molemmat veteraanit ovat muuttaneet eläkepäivilleen Hämeenlinnaan, missä ovatkin viihtyneet erinomaisesti.

Heitä yhdistää myös rotariveljeys.

– Olemme käyneet kokouksissa, kun se on ollut mahdollista, ja molemmat pitäneet esitelmiä vielä yli yhdeksänkymppisinä!


Hemmi ja Maunula ovat aktiivisesti mukana myös rotaritoiminnassa (kuva: Esko Tuovinen)

Veteraaneista pidetään hyvää huolta

Kuopiossa työurallaan vaikuttanut Maunula on syntynyt Kuusjoella, joka kuuluu nykyään Salon kaupunkiin. Hemmi on lähtenyt maailmalle Tammelasta, jossa hänen isänsä oli opettajana Saaren kansakoulussa.

Veteraanit odottavat toista koronarokotettaan jo innolla (kuvituskuva)

Maunula kertoo, ettei ole kokenut koronaa kovin raskaana.

– Viime vuosi ei ollut mitenkään ahdistava, vaan pitää olla erittäin kiitollinen ja onnellinen. Vaikka on ikää, niin vielä pystyy kävelemään, puhumaan, kirjoittamaan ja kuuntelemaan hyvää musiikkia, kuten klassisen musiikin konsertteja. Enemmän tulee kuunneltua kuin aikaisemmin, samoin seurattua jumalanpalveluksia striimattuina.

Nyt jaksaa hänen mukaansa myös lukea. Veteraani lukee vuodessa kolmisenkymmentä teosta: pääosin elämänkertoja ja oikeustieteellisiä väitöskirjoja. Parhaillaan on menossa Pirjo Säisä-Winterin ”Toivossa on hyvä elää”, jonka mukaan ihmisillä on aina toivoa.

– Nyt meillä on toivoa, että saisimme toukokuussa toisen koronapistoksen.

Veteraanit on Maunulan mukaan hoidettu nykyaikana niin hyvin, että joskus pikkuisen suorastaan hävettää.

– Olisi ollut veljiä ja sisaria, jotka olivat paljon pidempään sodassa ja olisivat tarvinneet enemmän hoitoa. Esimerkiksi minä olin sodassa vain 2,5 vuotta.

Nyt huolto pelaa hänen mukaansa valtavan hyvin ympäri Suomen. Veteraaniliittojen toissa vuonna voimaan saamalla lakimuutoksella esimerkiksi kaikista kotona asumista tukevista palveluista tuli veteraaneille maksuttomia.

– Asuimme sitten missä hyvänsä, meitä huomioidaan niin hirveän paljon, mikä on tietenkin hyvä asia.


Maunula kiittelee veteraanien Suomessa nykyään saamaa hyvää hoitoa (kuvituskuva)

Nuorista pidettävä huolta

Hemmin mukaan yksi suurimmista ihmeistä sotien aikaan oli se, miten Suomen äidit jaksoivat läpi koettelemuksien.

Mannerheim arvosti Suomen äitien sotavuosien panosta ja uhrausta niin, että myönsi näille äitienpäivänä 1942 kollektiivisesti Vapaudenristin

– He tekivät työn, jota voi raskaudessaan verrata rintamapalvelukseen.

Juuri nyt Maunula on huolissaan Suomen nuorista.

– Nuoriin pitäisi satsata, jotta he pääsivät koulupolulle, opiskelemaan ja saisivat työelämästä kiinni. Ilman sitä Suomelle ei käy hyvin.

Nuorista on aikaisemminkin osattu huolehtia. Maunula kertoo, miten hän lukuisten muiden tavoin sai suorittaa loppuun sodan keskeyttämän koulunsa Niinisalossa.

– Siellä kirjoitimme ylioppilaiksi ja jatkoimme opintoihimme.

Jälkikasvu on veteraaneille enemmän kuin tärkeä osa elämää.

– Neljä lasta ja kahdeksan lastenlasta tukevat minua, kertoo Maunula, jolla jälkikasvua on jo kolmessa polvessa. Nuorin on kolmivuotias lapsenlapsenlapsi.

Hemmi kertoo, miten hän ehti ennen koronaa käydä Tukholmassa, kun hänen tyttärentyttärensä oli saanut pojan.

– Vaikeaa on ollut tavata läheisiä ja on ollut yksinäistä.

Hemmi sytyttää aamuisin kynttilän Leena-vaimonsa kuvan viereen, syö aamiaisen ja kuuntelee radiosta vanhoja iskelmiä. Hän katselee miniänsä laittamia kauniita kukkia parvekkeella ja kastelee säännöllisesti Leenan orkideat.

– Ne kukkivat niin ihanasti.


Leskeksi jääneelle Hemmille iloa arkeen tuovat mm. Leena-vaimon orkideat


Miten veteraaniväestö on selvinnyt koronaoloissa? Millaisia terveisiä he lähettävät teille? Niitä päivitämme Facebook-sivullemme joka perjantai, vaan löytyy juttuja aiheesta täältä nettisivultammekin:

Jaa kirjoitus:

28.4.2021 Punnuslaisesta kaivosta 2018 löytyneiden sankarivainajien henkilöllisyys on varmistettu – tässä he ovat!

Muolaan Punnuksen kylässä kansakoulunmäellä Talvisodan aikaan helmikuun puolessavälissä käydyissä taisteluissa jäi kentälle runsas määrä kaatuneita suomalaissotilaita. Jatkosodan aikana, suomalaisten vallattua Muolaan takaisin, alkoi heidän etsintänsä heidän kotimultiin toimittamisekseen. Pelkästään 15.2. tiedettiin paikallisen kansakoulun alueella kaatuneen 31 sotilasta.

Heidän hautojaan ei kuitenkaan löydetty mistään.


Punnuksen kylää ennen sotia

Jo tuolloin heräsivät epäilykset koulun kaivosta, joka näytti olevan maalla täytetty. Kun Jarkko Väänänen, yksi silloin kentälle jääneiden poikien sukulaisista lähti selvittämään legendaa keväällä 2017, oli vastassa pettymys: paikalta ei löytynyt enää edes kaivoa.

Haave ei kuitenkaan kuollut.


Joulukuussa 2018 kaivosta tehtyjä löytöjä (kuva Jarkko Väänäsen videolta)

Seuraavana vuonna arvoitukseen tarttui Punnuksen alueelle etsintäluvan saanut, kentälle jääneitä vainajia etsivä pietarilainen Karjalan Valli-etsintäryhmä.

Kävi ilmi, että alueelta löytynyt painauma olikin vanhan kaivon jäänteet. Sen hirsikehikon löydyttyä alkoi kova työ ja vasta neljän metrin syvyydestä vastaan tulivat ensimmäiset luut. Legenda olikin totta.

15.12.2018 tehdyissä etsinnöissä etsinnöissä löytyneet tuntolevyt (kuva: Karjalan Valli)

Ensimmäisellä etsintäkerralla löydettiin kolmen kaatuneen jäänteet tuntolevyineen, keväällä jatkuneissa etsinnöissä kolme lisää, jotka tuntolevyn puuttumisesta johtuen olivat haasteellisempia: olihan Punnuksen alueen taisteluissa 15.-16.2.1940  kentälle jäänyt arviolta 80 suomalaissotilasta.

Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen toimesta kentälle jääneiden tunnistamiseksi tehtiin tavanomaista laajempi ja perusteellinen tutkimus. Tuntolevytietojen ja sotahistoriallisten tapahtumatietojen perusteella pyydettiin omaisilta dna-tunnistusta varten yhteensä 21 vertailunäytettä, joita verrattiin kaatuneiden jäänteistä otettuihin näytteisiin.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen oikeusgenetiikan laboratorion tutkimuksissa on nyt kyetty vahvistamaan sekä tuntolevyn haltijoiden että kolmen muun kentälle jääneen henkilöllisyys.

Viimeinen tunnistus kirjattiin tehdyksi eilen, Kansallisena veteraanipäivänä. Kaikki kuusi sankarivainajaa voidaan nyt saattaa kotiseurakuntiensa sankarihautausmaihin.


Nyt tunnistetut vainajat tuotiin Suomeen syksyllä 2019

– Vaikka osa omaisilta saaduista vertailunäytteistä päätyi negatiiviseen lopputulokseen, oli kaikkien vertailututkimusten tekeminen tarpeellista ja eettisesti perusteltua. Jokainen niistä olisi yhtä hyvin voinut päätyä tunnistamiseen, muistuttaa Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen puheenjohtaja Pertti Suominen.


Pertti Suominen on rajantakaisilla taistelupaikoilla tehtäviä etsintöjä Suomen päässä koordinoivan Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen puheenjohtaja

Tunnistetuiksi tulivat seuraavat Punnuksessa kaatuneet Talvisodan sankarivainajat:

  • Alikersantti Aalto Tapio, 4./JR 5, kotipaikka Iitti
  • Sotamies Haaparanta Paavo, 4./JR 5, kotipaikka Iitti
  • Sotamies Hautamäki Aate, 4./JR 5, kotipaikka Iitti (sankarihauta Nivalassa)
  • Sotamies Hautamäki Jaakko, 4./JR 5, kotipaikka Iitti
  • Sotamies Joukainen Pertti, JR 5, kotipaikka Vehkalahti
  • Sotamies Savonen Artturi, 4./JR 5, kotipaikka Iitti

Nyt tunnistetut sankarivainajat

Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys toimittaa tunnistettujen arkut kevään aikana kaatuneiden kotipaikkakunnille, missä omaiset ja seurakunnat erikseen sopivat hautausjärjestelyistä.


Videotaltionti kaivon etsinnöistä löytyy Jarkko Väänäsen Youtube-kanavalta.


Jaa kirjoitus:

27.4.2021 Tammenlehvän Perinneliiton ja Kaatuneiden muistosäätiön vuotuiset veteraanipalkinnot jaettiin tänäkin vuonna poikkeusoloissa 

Kansallisen veteraanipäivän pääjuhlan yhteydessä jaetaan myös Tammenlehvän Perinneliiton  yhdessä  Kaatuneiden muistosäätiön kanssa myöntämät vuotuiset veteraanipalkinnot. Tänä vuonna jo 13. kertaa jaettavalla tunnustuksella osoitetaan kiitollisuutta veteraanien, heidän puolisoidensa sekä leskien eteen tehdystä pitkästä ja ansiokkaasta tai muuten merkittävästä panoksesta veteraaniperinteen säilyttämiseen ja edistämiseen. 

Kuten viime vuonna, jouduttiin tämänkin vuoden veteraanipäivän pääjuhla perumaan vallitsevan koronatilanteen vuoksi. Täten myös veteraanipalkinnon luovutus kullekin neljälle vastaanottajalleen järjestettiin poikkeuskeinoin ja Tammenlehvän Perinneliitto, joka viime vuonna otti hoitaakseen huomionosoituksen käytännön järjestelyt, toimitti palkinnot kunniakirjoineen jokaiselle henkilökohtaisesti. 

Veteraani– ja veteraanien perinnetyöstä palkittiin Tauno Siik Oulusta, Suoma Kovanen Jyväskylästä sekä Pentti Killström Helsingistä. 

Tauno Siik on jo yli vuosikymmenen ajan vastannut Oulussa seppelpartioista sotiemme veteraanien hautaustilaisuuksissa, joita alkuvaiheessa saattoi vuosittain olla 100. Kunniatehtävänsä puitteissa hän on hoitanut seppeleet kaikkien veteraaniyhdistysten jäsenille sekä omaisten pyynnöstä niillekin veteraaneille, jotka eivät ole kuuluneet mihinkään yhdistykseen. Lisäksi Siik on toiminut Oulun seudun Sotilaspoikien Perinnekillassa sekä Sotainvalidipiirissä ja on osallistunut aktiivisesti sotiemme veteraanien varainhankinnan keräyksiin jo 1990-luvulta lähtien. 

Jyväskylän Rintamaveteraanit ry:n Suoma Kovanen on ollut mukana Rintamaveteraaniliiton paikallisosaston toiminnassa sen alusta lähtien: ensin huoltotehtävissä, myöhemmin naisjaostossa sekä osastossa niiden johtokuntaa myöten ja vuodesta 2018 lähtien Rintamaveteraaniliiton Keski-Suomen piirin hallituksessa. Hän on ollut merkittävässä roolissa veteraanityön varainhankinnassa osoittanut kuluneina vuosikymmeninä sotiemme veteraaneja kohtaan suurta myötämielisyyttä ja auttamishalua, jolle loppua ei näy.  

– Niin kauan kuin pystyn auttamaan olen mukana, Kovanen toteaa. 

Pentti Killström puolestaan on pitkän linjan vapaaehtoisetsijä ja on ollut mukana kentälle jääneiden suomalaissotilaiden etsintätyössä 1990-luvun alkupuolelta lähtien ja osallistuu edelleen niin etsintöihin kuin rajantakaisten kenttähautausmaiden kunnossapitoon. Jo vuosikymmeniä jatkuneen omaehtoisen ja -kustanteisen venäjänkielen opintojen ansiosta hän on ollut avainasemassa yhteydenpidossa venäläisiin etsijäryhmiin ja viranomaistahoihin. 

Elämäntyöpalkinnolla muistettiin Erkki Halosta, joka on yli 20 vuoden ajan toiminut aktiivisesti niin Kouvolan Sotaveteraanit ry:ssä kuin Kymenlaakson Sotaveteraanipiirissä, monipuolisten sitoumusten ulottuessa niin veteraanien muistotilaisuuksien seppeleistä vastaamiseen, eri kerhoissa avustamiseen kuin veteraaniretkien monivuotisena matkanjohtajana toimimiseen.  

– Siunaustilaisuuksia on parhaimmillaan vuosittain 30-40 kappaletta ja jopa 50 kilometrin päässä. Halonen osallistuu tilaisuuksiin henkilökohtaisesti, edes matkakuluja laskuttamatta, Kymenlaakson piiristä paljastetaan. 

Tänä vuonna ensimmäistä kertaa myönnetty yhteisöpalkinto luovutettiin Kannuksen yläkoululle kiitoksena heidän pitkään jatkuneesta, aloitteellisesta ja rakentavasta toiminnastaan veteraanien perinnön siirtämisessä koulun oppilaille.  

– Se järjestää vuosittain Kansallisen veteraanipäivän juhlatilaisuuden sankarihaudoilla ja kutsu veteraaneja sekä heidän leskiä ja puolisoitaan itsenäisyyspäivän juhlaansa. Lisäksi koulun pojista koottu ja harjoitettu lauluryhmä esiintyy sotaveteraanien ja –invalidien tilaisuuksissa, päätöksessä kiitellään. 

Palkintosumma veteraanityöstä ja veteraanien perinnetyöstä on 2 500 euroa, elämäntyöpalkinnon määrä on 3 500 euroa. 


Veteraanipalkinnon ansioituneet saajat 2021: Tauno Siik (vas.), Suoma Kovanen, Pentti Killström ja Erkki Halonen

Ja miksi Kansallista veteraanipäivää vietetään juuri tänä päivänä? Sen kertoo tämä jännityksentäyteinen juttumme! 

 

Jaa kirjoitus:

23.4.2021 Sotaveteraaniliitto jatkaa tykitystään somen taistelukentillä: nyt valloitetaan Instagram!

Osana tämänvuotista, jälleen virtuaalisesti vietettävää Kansallista veteraanipäivää Sotaveteraaniliitto lanseeraa Instagram-tilinsä kunnianosoituksena edustamilleen sankareille.

Sotaveteraaniliiton muutama vuosi sitten tapahtuneesta digiviestinnän uudelleenjärjestelystä alkanut voittokulku on vienyt liiton esimerkiksi Facebookissa paitsi oman genrensä someykköseksi, myös Suomen koko järjestökentän vahvimpien toimijoiden joukkoon ja seuraajia on lähes 60 000.


Sotaveteraaniliiton somessa saama suosio on yllättänyt liitonkin

Vastaisuudessa informaatio-operaatio tulee saamaan täsmäiskulleen tukitulta myös Instagramista.

– Seuraajamme ovat toivoneet sitä meiltä jo jonkin aikaa, mutta resurssien vähyys ei ole mahdollistanut sitä aikaisemmin, liiton tiedottaja Ariela Säkkinen kertoo.

Uusi tili @sotaveteraaniliitto_ry lanseerataan Kansallisen veteraanipäivän alla, mikä sekin on strateginen valinta.

– 27.4. on päivä, jolloin koko maa juhlistaa sankareitamme paitsi valtakunnallisen pääjuhlan, myös alueellisten tapahtumien ja tempausten muodossa. Koronatilanne kuitenkin pakotti perumaan nämä tilaisuuden tänäkin vuonna, nyt jo toista kertaa, mikä on harmillista, sillä he jos ketkä ovat päivänsä ansainneet. Ensi vuonna heitä on taas joukossamme huomattavasti vähemmän, hän muistuttaa.

– Niinpä halusimme tehdä heille kunniaa käytössä olevin keinoin. Instagramin kautta meillä on taas yksi uusi kanava, jossa antaa ääni veteraaneillemme ja tuoda heitä sekä heidän perintöään osaksi uusien yleisöjen elämää ympäri vuoden.


Tennisässä Jarkko Nieminen on toiminut veteraaniasian lähettiläänä viime vuodesta lähtien

Luvassa on paitsi veteraanikohtaamisia myös veteraanilähettiläs, tennistähti Jarkko Niemisen terveisiä sekä ihan varta vasten tätä kanavaa varten tuotettua, ehkä hieman yllättävääkin sisältöä, jossa veteraaniasia todella ”tulee iholle”, liitosta vihjataan arvoituksellisesti. Kannattaa siis laittaa tili seurantaan!

Veteraaneja on keskuudessamme vielä yli 5 000. Valmistautuminen edessä väistämättä siintävään perinnetyön aikakauteen on veteraaniliitoissa ollut työn alla jo pidemmän aikaa.

– Veteraaniemme oma toive on, ettei heidän sukupolvensa uhrauksia, saavutuksia ja perintöä unohdettaisi siinäkään vaiheessa, kun he eivät enää ole itse keskuudessamme siitä kertomassa. Tuleva perinneaika on meidän lupauksemme heille siitä, että #himmetäeimuistotsaa, vahvistaa Sotaveteraaniliiton toiminnanjohtaja Sakari Martimokin.

Viestintä on tässä nykyistäkin ratkaisevammassa roolissa.

– Se tarjoaa työkaluja uusien yleisöjen saavuttamiseen sekä kanavan paitsi työstämme kertomiseen, myös täysin uudenlaisten perinnetyön muotojen toteuttamiseen.


Sotaveteraaniliitto on nyt Instagramissa
Sotaveteraaniliiton Instagram-tili on @sotaveteraaniliitto_ry – laita seurantaan!

Eikä tämä ole suinkaan ainoa tapa, jolla Sotaveteraaniliitto Kansallista veteraanipäivää tänä vuonna kunnioittaa: toimme juuri myyntiin ensimmäisen, liki 100-sivuisen Tie jatkosotaan- teemaisen Kenttäpostia-erikoislehden! Lehtiä on saatavilla rajoitettu määrä – lue lisää ja hanki omasi täällä!

Jaa kirjoitus:

23.4.2021 Äyräpäässä on tehty tämän vuoden etsintäkauden ensimmäiset sankarivainajalöydöt: toinen on vielä tunnistamatta, toinen on Tyrjän rykmentin 4.7.1944 kaatunut sotilas

Vaikka ollaan jo huhtikuussa, ovat olosuhteet monin paikoin vielä varsin talviset
Vaikka ollaan jo huhtikuussa, ovat olosuhteet monin paikoin vielä varsin talviset

Karjalan kannaksen taistelukentille jääneitä sankarivainajia etsivä Karjalan Valli-ryhmä on tehnyt uuden löydön Äyräpäässä, missä olivat olleet tekemässä etsintöjä myös viikko aiemmin, avattuaan tämän vuoden etsintäkautensa.

Vielä siinä on haasteensa mm. siksi, että maa on vielä sen verran roudassa. Yhdestä auringon jo lämmittämästä paikasta he löysivät kuitenkin lyhyen taisteluhaudan, jonka pesäkkeessä tehdyt kaivaukset alkoivat näyttää lupaavilta.

– Ensimmäiset löydöt olivat huonot – sienestäjien kätkö (kolme tyhjää oluttölkkiä) ja venäläisen 120mm kranaatinheitinammuksen pyrstö. Sitten löysin venäläisen kenttäpullon ilman korkkia, minkä jälkeen saimme vihdoinkin selvän piippauksen, yksi ryhmän jäsenistä, Vjatseslav ”Slava” Skokov, kertaa liki kahden viikon takaisia tapahtumia.

– Ensin kaivoimme esiin varsikranaatin, sitten kaksi lipasta Lahti-Saloranta- pikakiväärin ammuksia, sitten suomalaisen napin ja telaluun.


Etsintäpaikalta löytynyt venäläisen 120 mm kranaattiheittimen ammuksen pyrstö
Etsintäpaikalta löytynyt venäläisen 120 mm kranaattiheittimen ammuksen pyrstö

Heidän laajentaessaan varoen monttua, alkoi löytöjä tulla lisää: ensin varvasluu.

– Taisteluhaudan pohjan pintakerros oli paikoittain roudassa, mutta hakun avulla pääsimme sen läpi sen alla olevaan pehmeää hiekkakerrokseen, mitä pystyimme jo kaivamaan istutuslapioin, hän kertoo.


Pesäkkeestä tehtyjä löytöjä: kaksi LS-26 lipasta, hylsyjä, patruunataskun osia, varsikranaattien kierrekannet, solkia, 1 leijonanappi, 2 sinkkinappia kesäpuserosta, 2 nappia housuista, srapnellikuulia.
Pesäkkeestä tehtyjä löytöjä: kaksi LS-26 lipasta, hylsyjä, patruunataskun osia, varsikranaattien kierrekannet, solkia, 1 leijonanappi, 2 sinkkinappia kesäpuserosta, 2 nappia housuista, srapnellikuulia.

– Nostimme esiin suomalaisia patruunoita, nappeja, sirpaleita ja luita. Niitä ei ollut paljon, ja ne olivat luurangon kaikenlaisista osista: kantaluu, varvasluita, rinta- ja lannenikamia, kylkiluita, lapaluu sekä kaksi värttinäluuta.

Vaikka nyt oli jo selvää, että jäänteet olivat mitä todennäköisimmin suomalaisen sankarivainajan, se tärkein puuttui: tuntolevyä ei ollut.

– Nostimme arviolta puoli kuutiometriä hiekkaa, mutta senkään perusteella ei ollut helppo hahmottaa, mitä siellä oli tapahtunut. Voi olla, että pesäkkeeseen osui kranaatti, minkä seurauksena sotilas oli hajonnut liki atomeiksi, hän pohtii.

Tuntolevyä tuskin löytyy, hän huokaisee. He kuitenkin kokevat velvollisuudekseen tehdä kaikkensa.

– Tehtävä on melkein toivoton, mutta työ tulee tehdä loppuun. Edessä on paljon työtä ja tarvitsisimme vapaaehtoisten lisävoimien apua seulomaan hiekkaa, mutta koska raja on koronatilanteen vuoksi yhä suljettu, on meidän pärjättävä omin voimin.


Yksi Karjalan Valli-ryhmän etsinnöissään käyttämistä työkaluista on erikoismetallinpaljastin
Yksi Karjalan Valli-ryhmän etsinnöissään käyttämistä työkaluista on erikoismetallinpaljastin

Etsinnät jatkuvat

Viime lauantaina he palasivat jatkamaan etsintöjä.

– Vaikka sää oli aurinkoinen, taisteluhauta, josta edellisellä viikolla olimme löytäneet jäänteet, olivat vielä roudassa. Sen takia lähdimme taisteluhautaa pitkin etsimään paikkaa, jossa kaivauksia olisi mahdollista suorittaa. Ensiksi tilanne jopa huononi: seuraava tukikohta sijaitsi niin varjoisessa paikassa, että taisteluhaudassa oli vielä kymmenisen senttiä lunta! Mutta sitten kiipesimme pohjoispuolelta mäelle, jonka laella ja etelärinteellä ei ollut lunta. Mäellä oli lyhyt taisteluhauta ja monta poteroa. Metallinpaljastimet piippasivat – siellä todennäköisesti taisteltiin kovasti, niin monta hylsyä poterojen ympärillä oli.

Ryhmä haravoi maastoa ahkerasti, löytäen koko ajan vain enemmän jälkiä siellä käydyistä taisteluista. Mm. arkisto- sekä sotapäiväkirjalähteitä tutkimalla tehtyjen taustaselvitysten ansiosta heillä oli jo hyvä käsitys tapahtumien kulusta.

– Venäläinen tykistökeskitys osui hyvin tarkasti, ja paikalle jäi siinä vaurioitunutta tarpeistoa. Pian löytyi suomalainen lusikka-haarukka (leima SkY/30), jossa oli kolme sirpalereikää. Sitten pensaikosta ilmestyi saksalaisen kypärän pala. Tutkimme ympäristöä tarkasti, koska tiesimme, että tarpeiston haltija saattaisi olla jossain paikan kuopista.


Paikalta löydettiin mm. suomalainen lusikka-haarukka, suojeluskuntaleimoin (SkY/30)
Paikalta löydettiin mm. suomalainen lusikka-haarukka, suojeluskuntaleimoin (SkY/30)

Kuoppien kaivaukset eivät kuitenkaan tuottaneet toivottua tulosta.

– Haravoin pensaikkoa puoli tuntia, ja ajauduin tukikohdan vasemmalla olevalle rinteelle. Pienessä notkossa oli monta poteroa. Niissä ja niiden välissä oli kymmenittäin venäläisiä hylsyjä. Päättelin, että puna-armeijalaiset hyökkäsivät sieltä suomalaisten kimppuun. Jatkoin etsintöjä ja yhtäkkiä huomasin, että yksi potero oli kaivettu kokonaan arviolta muutama vuosi sitten. Poteron vieressä olevien vanhojen koivujen alla oli kaksi venäläistä kenkää. Todennäköisesti poterosta oli siis silloin nostettu esiin venäläissotilaan jäänteet.

Poteron pohjalla näkyi kuitenkin jotain valkoista. Skokov oli unohtanut silmälasinsa autoon, minkä vuoksi ehti jo hetken ajan luulla sen olevan lunta. Toisin kuitenkin oli. Se oli muovikassi.

– Kosketin sitä ja tiesin heti, mitä sen sisällä oli: ihmisen luita.


Kaivauksissa esiin tullut saksalaismallisen kypärän pala
Kaivauksissa esiin tullut saksalaismallisen kypärän pala

Tarpeellinen tuntolevy

Ryhmä nosti poterosta kaksi muovikassia, joista toiseen oli lajiteltu isot luut ja toiseen pienet.

– Kasseissa oli yhden nuoren (25-30 vuotta vanha), lyhyen miehen luuranko. Hän kuoli päähän sekä olkaluuhun saamiinsa vammoihin. Jäänteet oli kaivettu esiin huolella, kerätty talteen…mutta sitten vain jätetty paikalle, Skokov kummastelee.

Virallisten, tehtäväänsä koulutettujen ja löydöksistään asianmukaisesti niin viranomaisille kuin Suomessa etsintöjä koordinoivalle Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen lisäksi omia kaivauksiaan tekevät myös epäviralliset etsijät, joiden toiminta jättää usein valitettavan paljon toivomisen varaa.


Paikalta löydetyt suomalainen kenttäpakki sekä suomalainen kiväärihylsy, jossa sirpalereikiä
Paikalta löydetyt suomalainen kenttäpakki sekä suomalainen kiväärihylsy, jossa sirpalereikiä

Muita vainajia ei maastosta enää löytynyt, joten ryhmä palasi mäen huipulle ja jatkoi taisteluhaudan sekä sen ympärillä olevan pensaikon tutkimista. Käsiaseiden ja maataistelulentokoneiden hylsyjä lukuun ottamatta sielläkin löydöt rajoittuivat suomalaiseen kenttäpakkiin sekä venäläiseen konepistoolin lippaaseen. Oli jo ilta ja he olivat aloittamassa paluuta autolle kunnes…

– Kaveri sai vielä viimeisen signaalin matalasta juoksuhaudasta. ”Pojat, katsokaa!” hän huusi.

Hänen kädessään oli suomalainen tuntolevy.

– Pian kaivoimme esille pääkallon pienen palan, hylsyjä ja sirpaleita. Laajensimme huolellisesti montun juoksuhautaan. Siellä oli paloihin hajotettu sotilaan pääkallo. Valitettavasti emme ehtineet kaivaa enemmän, koska metsässä alkoi tulla jo sen verran pimeää.

Seuraavan kerran etsintöjä päästään jatkamaan vappulomalla. Toukokuussa maaperää on jo toivon mukaan helpompi kaivaa, Skokov tietää.

Mutta jo nyt he tietävät, kenen sotilaan tarinaa he ovat vihdoin viemässä päätökseen.

– Arkistotietojen mukaan tuntolevyn haltijan joukko-osasto oli Tyrjän rykmenttinä tunnetun Jalkaväenrykmentti 7:n 1. Pataljoona. Kentälle jäänyt sotilas kaatui 4.7.1944.


Jäänteiden yhteydestä löytyneen tuntolevyn ansiosta on jo hyvä epäilys siitä, kenelle ne kuuluvat
Jäänteiden yhteydestä löytyneen tuntolevyn ansiosta on jo hyvä epäilys siitä, kenelle ne kuuluvat

Juttuja ryhmän aikaisemmista löydöistä löydät sivuiltamme täältä:

 

Kuvat ovat peräisin Karjalan Valli-ryhmän Facebook-sivulta, jonne he päivittävät etsintöjensä kulkua. Suosittelemme ehdottomasti ryhmän seuraajaksi liittymistä!

Jaa kirjoitus:

19.4.2021 Veteraaniliittojen Kenttäpostia-lehden ensimmäinen erikoisnumero myyntiin tällä viikolla!

Tämän vuoden Kansallisena veteraanipäivänä kääntyy veteraaniliittojen sekä niiden julkaiseman Kenttäpostia-lehden historiassa uusi lehti – kirjaimellisesti.

Lehtipisteisiin ilmestyy 22.4.2021 myyntiin lehden historian ensimmäinen teemanumero ”Tie  jatkosotaan”. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 80 vuotta jatkosodan syttymisestä; sodasta, jonka kaikki olettivat olevan ohi hetkessä, mutta joka venyikin yli kolme vuotta kestäneeksi ja yli 63 000 henkeä vaatineeksi painajaiseksi.

Luvassa on perinpohjainen ja kiinnostava kokonaisuus, joka valottaa sotaan johtanutta tapahtumasarjaa eri kanteilta, vastaten siitä käytävässä väittelyssä esiin toistuvasti nouseviin ikuisuuskysymyksiin.

Miten sotaan jouduttiin? Olisiko se ollut vältettävissä? Oliko se erillissota? Ja oliko se sen arvoista…?


Vanha raja ylitettiin loppukesästä 1941 (kuvituskuva: SA-kuva)

Nyt ilmestyvä erikoisnumero on lehden teemanumeroiden sarjan ensimmäinen osa. Seuraava ilmestyy myöhemmin tänä vuonna.

– Tämä lehti ajoittuu 27.4. olevan Kansallisen veteraanipäivän sekä 16.5. vietettävän Kaatuneitten muistopäivän tienoille, seuraava puolestaan isänpäivän ja itsenäisyyspäivän aikoihin. Sarjan on tarkoitus saada jatkoa ensi vuonna, vahvistaa Sotaveteraaniliiton toiminnanjohtaja Sakari Martimo.

Uutta lehteä julkaisevat Sotaveteraaniliiton lisäksi Rintamaveteraaniliitto sekä Tammenlehvän Perinneliitto. Liki 100-sivuista jättiläistä on suunniteltu jo pitkään ja tekijät ovat – syystäkin – tyytyväisiä.


Edellisen kerran Sotaveteraaniliiton toiminnanjohtaja Sakari Martimo (vas.) sekä Rintamaveteraaniliiton Heikki Karhu olivat historiallisen hetken äärellä helmikuussa 2019, kun liittojen lehdet yhdistyivät Kenttäpostia-lehdeksi

Sotahistoria kiinnostaa suomalaisia, mikä näkyy vuosittain aiheesta julkaistavien teemalehtien ja kirjallisuuden määrässä. Kenttäpostia-lehdellä on kuitenkin vahvuutenaan paitsi alansa asiantuntijoista koostuva kirjoittajakaarti, myös se, että keskiössä ovat nimenomaan nuo kohtalokkaat vuodet kokeneen veteraanisukupolven edustajat.

Sotaveteraaniliiton ja Rintamaveteraaniliiton jäseniin kuuluu tuhansia veteraaneja, joiden keskuudesta löytyy jälkipolvillekin tallennettaviksi mitä ällistyttävämpiä tarinoita.

– Kenttäpostia-lehden teemanumeroissa käsitellään sotasukupolven huikeita, kovia ja traagisiakin tapahtumia veteraanien ja sodan kokeneen sukupolven omalla äänellä. Henkilökuvat ja haastattelut raamitetaan asiantuntijoiden kirjoituksin. Pyrimme myös tuomaan esiin sotien pyörteissä tapahtuneita vähemmän tunnettuja asioita ja sattumia, joiden merkitys on kuitenkin saattanut olla kokoaan suurempi, Martimo arvioi.


Uudessä lehdessä kuullaan mm. näiden kolmen veteraanisukupolven edustajan pysäyttävät tarinat

Luvassa on niin analyysiä tuolloisen Suomen ja sitä ympäröineen maailman taloudellisista ja poliittisista olosuhteista, henkilökuvia sotavuosien keskeisistä hahmoista kuin veteraanisukupolven omakohtaisia kokemuksia. Ääneen pääsee mm. sodan varjossa hiihtouransa aloittanut Siiri ”Äitee” Rantanen. Lehdessä ei vältellä arkojakaan aiheita, kuten suomalaisten SS-vapaaehtoisten roolia. Yksi lehden varmasti kiinnostavimpia juttuja on erään vapaaehtoisen sotapolkua kartoittava (ja hänen omia päiväkirjamerkintöjään hyödyntävä) artikkeli.

Nyt ilmestyvä teemanumero jaetaan normaaliin tapaan liittojen jäsenille, mutta sitä on nyt poikkeuksellisesti mahdollista ostaa myynnissä olevana irtonumerona.

Veteraaniliittojen yhteisen Kenttäpostia-lehden ensimmäinen numero ilmestyi helmikuussa 2019, mistä lähtien lehti on kerännyt kiitosta tavastaan käsitellä sotahistoriaa tavalla, joka tempaa mukaansa myös ne, jotka eivät sotahistoriasta tienneet olevansa kiinnostuneitakaan.  Jo tuolloin nähtiin mahdollisuus kehittää lehteä entisestään.

– Tämä on siihen luonteva jatko: näin saamme tuotua veteraanimme uskomattomine elämäntarinoineen entistä suuremman lukijakunnan keskuuteen.

Lehti tulee myyntiin Sotaveteraaniliiton verkkokauppaan sekä lehtipisteisiin kautta maan 22.4.2021. Ole liikkeellä ajoissa – lehteä on saatavissa rajoitettu määrä!

Lähimmän lehtipistemyyntipisteesi voit tarkistaa täältä.



Jaa kirjoitus:

15.4.2021 Isovanhempien kenttäposti kertoo, että sodan keskelläkin kannettiin korsuissa huolta kotirintaman jaksamisesta 

Sodanaikainen kirjeenvaihto ikuisti isovanhempieni poikkeukselliset kokemukset meille jälkipolville, iloitsee veteraaniliittojen Kenttäpostia-lehdessä tarinansa kertonut riihimäkeläinen Nikolai Ylirotu.


Nikolai Ylirotu on tehnyt mittavan työn isovanhempiensa kenttäpostikirjeenvaihdon tallentamisessa jälkipolville

Armaksen ja Raunin sodanaikainen kirjeenvaihto koostuu yli 500 lähetyksestä

Isovanhempieni tilan päärakennuksen palamisen myötä vuonna 1997 tuhoutui paljon henkilöhistoriaa useassa sukupolvessa. Yksi palossa säilyneistä aarteista oli isovanhempieni Armas ja Rauni Simolan kirjeenvaihto sota-ajalta. 

Isoisäni Armas palveli tykistössä aliupseerina, ensin huollon tehtävissä ja sodan loppuvaiheessa myös tykinjohtajana, varsinaisen tykinjohtajan haavoituttua. Armas oli innokas kirjoittaja ja niinpä kirjeitä ja kortteja lähetettiin vuosien 1939 ja 1944 välisenä aikana yli viisisataa.  

Nykyisin pidämme yhteyttä sukulaisiimme ja ystäviimme sekä työelämässä asiakkaisiimme sähköisesti. Laitamme sähköpostin ja avaamme Teamsilla videoyhteyden. Viestintä tapahtuu tässä ja nyt. Se luodaan nopeasti ja se myös häviää historian hämärään yhtä nopeasti kuin se syntyikin. 

Ehkä voimme olla iloisia, ettei Armaksella ja Raunilla ollut aikoinaan sähköpostia ja videopalveluita. Armaksen asemapaikoissa, korsussa, junassa ja linja-autossa kirjoittamat kirjeet syntyivät pohtimisen ja harkinnan kautta ja jäivät elämään meille kuvauksena isovanhempiemme ajasta ja samalla ajasta, jolloin Suomi taisteli olemassaolostaan.  


Kaikkiaan sotavuosina kulki koti- ja sotarintaman välillä pitkälti yli miljardi lähetystä

Tunteita laidasta laitaan 

Lukiessani kirjeitä välillä itkin, välillä hymyilin. Niin paljon niihin oli ladattu elämää. Kirjeet käsittelivät sotilaselämää sen eri muodoissa. Siirtymistä, asettumista, elämää ja sen sattumuksia rintamalla ja taas lähtemistä uusiin asemiin.  

Ensimmäisessä säilyneessä kirjeessä 27.12.1939 Armas kuvailee saapumista uusiin majoitustiloihin jouluksi. Olen täällä taas ”kotona”. 

Armas kuvailee uuden ”kotinsa” tilojen puhtautta ja kiittelee lottien koristelemaa joulukuusta tuntemattoman sotilaan lahjoineen. Kirjeen mieleenpainuvin kohta on hyvin tyypillinen kirjoittajalle.  

Joukkueen miehet saivat miltei poikkeuksetta paketin. Kieltäydyin ottamasta itse koska  mielestäni oli sopivampaa katsella sitä iloa kun jonkun ilman jääneen surullista  katsetta. ( 27.12.1939) 

Jos palveluspaikka oli ”koti”, niin oma joukko ja sen palvelustoverit olivat ”perhe”. 

Terveisiä koko ”perheeltämme”. Kiusottelimme Vuorisen kanssa Salmista kun on  häämatkalta palattuaan niin totinen. Jäi nuorikko kait Helsinkiin itkemään… Koitamme saada pojan jättämään turhat surut pois kun niille ei kuitenkaan mitään voi ja parhain lääke on kuitenkin työ ja touhu… ( 10.3.1940) 

Kirjeissä kuvastui välillä myös sodan tuoma epävarmuus. Miten käy pienen Suomen, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.  

En nyt osaa kirjoittaa enempää mutta jatkan pian uudestaan. Ajatukset ovat vakavat enkä osaa muuten kuin päättää virren säkeihin: ”Oi Herra siunaa Suomen kansaa, suo sille runsas arvosi – ” ( 9.4.1944) 

Säkeen lainaus ei ole mitenkään poikkeuksellinen. Luojan varjelus ja suojelus tulevat kirjeissä usein esille. Epävarmoina aikoina turvaa haetaan korkeimmasta – onkin sanottu, ettei juoksuhaudoissa ollut ateisteja.  


Yksi Armaksen rintamalta lähettämistä korteista

Kotiväestä kannettiin huolta rintamallakin 

Itseensä kohdistuvaa huolta tulevaisuudesta, epävarmuutta tai pelkoa ei Armas tuo sotavuosien aikana kovinkaan paljoa kirjeissä esille, mikä on ymmärrettäväämiksi lisätä perheen tuskaa ja epävarmuutta. Kuvaukset rintamalta ovat ennemminkin Armakselle tyypillisen pohtivia ja toteavia. 

Vaikeaa oli tottua sodan ”sinfoniaan” mutta ihmeen pian sen ääniin hermosto tottuu…  Tänään se jo alkoi olla tuttua. ( 27.6.1944) 

Sodan lisäksi kirjeissä kuvastui huolehtiminen omasta perheestä. Armas oli ison talon isäntä ja tuore isä. Enoni Martti, esikoinen, oli syntynyt muutamaa kuukautta ennen sotaan lähtöä. Eli huoli vaimon ja lapsen hyvinvoinnista oli suuri. 

Muista nyt vaan pitää omastasi ja pian terveydestä hyvää huolta. Jos vaan ehditte niin kudota itsellesi ja pojalle paksuja villasukkia ja pidä myös niitä itse. ( 15.2.1940) 

Talon isäntänä huoli oli myös talon elämän jatkumisesta. Ohjeet olivat hyvinkin konkreettisia, eläintenpidosta maanviljelyyn. 

Ovatko porsaat hyvin kasvaneet. Niistä kai toisen myyt. Entä onko emäsika jo astutettu. Olisi hyvä jos sen asian saisit hoidetuksi. 

Aikanaan sota loppui ja Armas kotiutui. Lapin sotaan hän ei joutunut, vaan lähti kotiuttamisen jälkeen sotilasvaatteet päällään kohti Kyröä ja Mäenpäätä, missä teki vaimonsa Raunin kanssa elämäntyönsä maata viljellen ja moniin yhteiskunnallisiin tehtäviin osallistuen. 

Itse en koskaan isoisääni tavannut, sillä hän menehtyi syöpään 1960-luvun alussa. Aikalaiskuvauksissa – ja myös sodanajan kirjeissä – välittyy kuva rauhallisesta ja hyvin ihmisläheisestä ihmisestä, joka suhtautui työhönsä, kuten sotaankintehtävänä, joka tuli hoitaa. 


Kenttäpostista löydät sivuiltamme lisääkin juttua:



Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden Kotirintama- teemaisessa numerossa 5&6/2020. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Jaa kirjoitus:

15.4.2021 104-vuotias puumalaisveteraani Antti Luukkonen toivoo Suomeen sovinnollisempaa mieltä ja toisten kunnioitusta: ”Rauha maassa on suurin lahja”

Puumalaisveteraani Antti Luukkosella löytyy pilkettä silmäkulmasta (kuva: Liisa Seppälä)

Peräti 104-vuotias puumalaisveteraani saa monesti uteliaiden kysymyksiä pitkän ikänsä ja hyvän kuntonsa salaisuudesta, mihin vastaus on – pilke silmäkulmassa – valmiina.

– Saattaahan se olla se, että ollessani pikkupoika, pisti minua kyykäärme niin, että jalka turposi pölkyksi ja kielikin niin paksuksi, ettei suutakaan enää kiinni saanut!

Marraskuun viimeisenä päivänä niin syntymäpäiväänsä kuin nimipäiväänsä viettävän veteraanin mieleen on erityisesti jäänyt hänen 23.syntymäpäivänsä: 30.11.1939.

Levoton; huhujen ja pelon täyttämä alkusyksy oli lokakuussa johtanut Ylimääräisiin Harjoituksiin ja Jääkäripataljoona 3:een kuulunut alikersantti Luukkonen heräsi merkkipäiväänsä Kivennavan kunnantalolla.

– Mietin, että mitähän seuraava vuosi toisi tullessaan, muisteli hän myöhemmin 103-vuotispäivänsä alla Kotimaa-lehdelle antamassaan haastattelussa.

Kauaa ei vastausta tarvinnut odottaa.

– Kranaatit alkoivat ujeltaa: Talvisota oli syttynyt. Aamusaikkaa hakemassa ollut mies juoksi takaisin pakit tyhjinä!

Talvisodasta selvittiin, mutta kovilla miehet olivat.

– Palavat talot ja sodan kauhut tunkeutuvat öisin mieleen kirkkaina kuin eilisen tapahtumat, on Luukkanen kertonut.

–  Talvisodan talvi oli kylmä ja varusteet kehnot. Minulla oli vain armeijan kesälakki päässä koko talven. Teltassa ei saanut pitää tulia, ettei savu olisi paljastanut meitä viholliselle. On ihme, etten saanut sodissa mitään sairauksia.

Kesän alkaessa 1941 tuli jälleen kutsu armeijan harmaisiin. Suomi oli taas sodassa.


Talvi 1939-1940 oli ennätyksellisen kylmä

Jatkosotaan

Luukkonen alikersanttina

Luukkonen määrättiin Erilliseen Pioneerikomppaniaan ja sen huolto- ja varasto-osastoon. Kokoontuminen oli Varkaudessa, mutta sieltä miehet passitettiin Puumalaan. Junalla tultiin Kallislahteen ja sieltä lähdettiin marssimaan kohti Puumalaa, mihin oli matkaa n. 70 kilometriä. Yö oli jo pimentynyt, kun Sulkavalla poikettiin tien varressa olevaan taloon. Kuten tuolloin oli vielä tapana, ei ovia oltu lukittu.

– Menimme tupaan ja kävimme lattialle nukkumaan. Kyllä talon väki oli aamulla ihmeissään, kun ryhmä sotilaita makasi tuvassa!

Seuraavana aamuna emännältä aamulypsyn jälkeen ostetun maidon voimin jatkui marssi Puumalaan, joskin Saresman linja-auto poimi sotilasjoukon huomattuaan pojat kyytiinsä ja loppumatka ”ajeltiin herroiksi. ”

– Puumalassa majoituttiin kansakoululle. Saimme käyttöömme pari ponttoonia. Ne vietiin vesistöä pitkin Kaukopäähän ja siellä nippunosturi nosti lautat kuorma-autojen lavalle ja vei ne Antreaan. Vuosalmella oli vilkas sotilasliikenne ja he hoitivat kuljetukset Vuoksen yli. Ponttooneissa nukuttiin yötkin.

Sitten siirryttiin Kiviniemeen.

– Siellä liikenne hiljeni sillan valmistumisen jälkeen, mutta tykistöä jouduttiin kuljettamaan lautoilla, kun silta oli kevytrakenteinen. Vuoksesta kalastettiin haaveilla siikoja ja pelloilla oli kaalivijelyksiä, joten ruokana oli jatkuvasti kaalisoppaa ja paistettuja siikoja, Luukkanen paljastaa.

Joulun 1941 Luukkosen osasto vietti Valkjärvellä.

– Vuoden vaihteessa meidät pantiin junaan Käkisalmessa ja mitään ei herrat kertoneet mihin mennään. Jonkun päivän päästä juna pysähtyi paikkaan, jonka aseman seinässä luki Äänislinna. Pioneerien hommia tehtiin eri paikoissa Syvärillä.

Mieleen on jäänyt yksi erikoistehtävä.

– Ryhmä sai tehtäväksi siirtää veturi jokiproomusta rannalla kulkeville kiskoille. Siinä oli pähkäilemistä, miten se homma hoidetaan. Onneksi löysimme kaksi ratakiskoa ja rakensimme proomusta radan maalle. Käytössämme oli vahva talja ja kiinnitimme sen rataan kiinni ja illan tultua pikku veturi oli junaraiteilla.


Pioneerien tehtäviin kuuluivat monet huolto-, korjaus- ja rakennustehtävät (kuva: SA-kuva)

Yli viisi vuotta armeijan harmaissa

Kun vetäytyminen Syväriltä kesällä 1944 alkoi, olivat miehet Tokarissa.

– Ensin oltiin Aittolahdessa ja sodan kiihkein aika kesällä 1944 oltiin Pulsassa. Pioneerien tehtäviin kuului huolehtia työkaluista ja koska sotaa oli kestänyt monta vuotta, oli työvälineistä kova puute. Esimerkiksi kirveetkin tuli pienissä muutaman kappaleen erissä!

Rauhan tultua Luukkosen osasto siirrettiin Utin Haukkasuolle.

Armeijan harmaissa 1938

– Sieltä siirryttiin Pieksämäelle odottamaan siviiliin pääsyä mikä koitti 25.11.1944. Eräs Puumalan mies oli saanut hankittua jotain anistippoja ja sanoi, ”otetaanhan Antti pienet ryypyt tämän sotasavotan päättäjäisiksi”. Junalla tultiin Mikkeliin, mutta sieltä ei enää sinä iltana ollut linja-autoja tulossa edes Anttolaankaan, mutta he onnistuivat puhumaan pari armeijan kuorma-auton kuljettajaa tuomaan Hurissalon miehiä.  Kuorma-auton lavalla istuttiin sotareissun viimeinen taival ja puolen yön aikoihin oli ihmeen hyvä kotiin tulla vihdoin, hän huokaisee.

Seitsenlapsisen perheen toiseksi vanhimpana syntyneen Antin lisäksi rintamalla oli perheen pojista kaksi. Vanhempi veli Nestori oli perheellisenä miehenä päässyt siviiliin jo syyskuussa, mutta seitsemän vuotta Anttia nuorempi Veikko, joka oli joutunut sotaan Jatkosodan loppuaikoina, joutui vielä jatkamaan Lapin sotaankin.

Kaikkiaan – keväällä 1938 alkanut varusmiespalvelus mukaan lukien – vierähti Luukkosella armeijan harmaissa reilu viisi vuotta.

– Ilman haavoittumisia, Luukkonen huomauttaa.

– Osaksi siksi, kun tehtäviin oli kuulunut pioneeri- ja huoltotyöt. Aivan etulinjaan ei tarvinnut koskaan mennä.


Tokarin rautatieasema Muurmannin radalla oli Jatkosodassa Syvärin rintaman keskeisimpiä logistisia keskuksia Jatkosodassa (kuva: SA-kuva)

Rauha on suurin lahja                                                                                

Sodan jälkeen alkoi nuorukaisella kauan odotettu elämä. Koska kotitilalla asui suurperhe eikä työvoimasta ollut näin puutetta, otti Luukkonen hyvillä mielin vastaan setänsä vaimon kutsun tulla töihin hänen tilalleen Mikkelin Vanhamäkeen.

– Sedällä oli kenttäsirkkeli, jolla kierreltiin sahaamassa rakennustarvikkeita ympäri pitäjää. Myös lähes kaikki tilan rakennukset rakennettiin sen neljän vuoden aikana, minkä olin Vanhamäessä.

Noiden vuosien aikana käynnistyi Luukkosen elämässä kokonaan uusi vaihe: hän meni naimisiin Tyynensä kanssa ja nuoripari sai ensimmäisen lapsensakin, Marja-Leenan. Saatuaan kotitilasta oman osuutensa, rakensi Luukkonen perheelleen talon ja elätti kasvavaa perhettään maata viljellen, karjaa hoitaen sekä rakennus- ja metsätöitä tehden. Yhtenä sivuhommana hoituivat myös kylän kappelin suntion tehtävät. Kaikkiaan perheeseen syntyi kaksi tytärtä.

Lomia saatiin sotavuosina Jatkosodassa asemavaiheen aikana pitää reilun viikon verran aina kolmen kuukauden välein, mikä on enemmän, kuin mihin työteliäs mies rauhan aikana ehti tottua.

– Työvuosina en pitänyt ollenkaan lomia mutta pyhänä lepäsin. Juopotella ei tarvinnut koskaan eikä riidellä vaimon kanssa, hän kiittelee kulunutta elämäänsä pohtien.


Antti Luukkonen on pysynyt käsistään kätevänä (kuva: Liisa Seppälä)

Toimeliaana ja käsistään kätevänä Luukkonen pysyi pitkälti vanhuusvuosiinsa – ajokorttikin hänellä oli vielä 90-vuotiaaksi. Kun tyttäristä toinen, Kaija, halusi palata kotikonnuille Puumalaan, tuolloin kahdeksankymppinen veteraani kaatoi puut omasta metsästään, sahasi ne omalla sirkkelisahallaan rakennustarpeiksi ja rakensi niistä itselleen ja vaimolleen Saimaan rannalle uuden talon, jotta Kaija sai omine perheineen muuttaa lapsuudenkotiinsa.

Luukkonen seuraa aktiivisesti maailman menoa mm. uutisista.

– Olihan pohjavalussa talkooapuakin, muistaa vaatimaton veteraani kuitenkin aina huomauttaa.

Luukkosen kätten työstä saa nauttia ystäväpiirikin: vieläkin hän valmistaa katajasta voiveitsiä ja pannunalusia lahjaksi. Käsien vapina kuulemma hieman jo hidastaa työtä, mutta kuvion suunnittelu puunappuloista käy aivojumpasta, hän iloitsee.

Yli 65 vuotta kestänyt avioliitto päättyi Tyynen kuolemaan 2014, minkä jälkeen Luukkonen asettui viettämään virkeänä eläkepäiviä tyttärensä Marja-Leena turvanaan.

Sotaveteraanitoiminnassa hän on ollut aktiivisesti mukana – ”niihin kun on haettu kotoa saakka”. Yksi mieluisista tapahtumisista ovat olleet vuotuiset rovopaistit Vekarajärvellä. Päivät kuluvat käsitöiden lisäksi mm. luontoa ja maailmanmenoa tarkkaillessa. Uutisia hän seuraakin aktiivisesti… eikä aina tyytyväisenä.

– Rauha maassa on suurin lahja. Sotaa en ihannoi – sitä olen nähnyt tarpeeksi. Toivon Suomeen sovinnollisempaa mieltä. Kansanedustajat saisivat riidellä vähemmän ja kunnioituksen pitäisi säilyä, jotta päästään sopimuksiin.

Ja löytyi häneltä siihen ikuisuuskysymykseen ”ihan oikeakin” vastaus. Pitkästä iästä oli paljolti veteraanin mukaansa kiittäminen hänen lapsuudenkodistaan saamia eväitä elämään, näiden joukossa tärkeimpänä usko yläkerran johdatukseen.

– Isä oli kärsivällinen lapsia kohtaan ja luki meille pyhäisin Raamattua ja äidin iltarukous Levolle lasken Luojani on kulkenut mukana tähän päivään asti.


Linnan juhliin Luukkonen sai kutsun vuonna 2017

 

Jaa kirjoitus: