Uutiset

19.4.2019 Veteraanit ilmaiseksi teatteriin Kiuruvedellä: Kirjeitä rintamalta kertoo yhden pariskunnnan sota-ajan tarinan

26.4. Kiuruveden Kiurusalissa nähtävä esitys pohjautuu näyttelijä Katja Kaulasen isovanhempien Lahja ja Heino Kaulasen sota-ajan kirjeenvaihtoon vuosilta 1941 – 44.

Porvoolaisen Teatteri Taruman alun perin Suomi 100-juhlavuoden yhteyteen valmistunutta esitystä on nähty eri puolilla Suomea, mm. Kittilässä, Inarissa, Askolassa ja Pellossa.


Ote Heinon kirjeestä Lahjalle tammikuussa 1944

– Heinon kirjeitä on tuolta ajalta löytynyt lähes kaksisataa, mutta Lahjan ainoastaan yksi, kertoo Kaulanen, joka on Marko Ruotsalaisen kanssa käsikirjoittanut ja ohjannut esityksen.

Lahja oli kotoisin Kittilän Muusasta; hyvin pienestä, vain kolmen talon asuttamasta erämaakylästä Kittilän kunnassa. Heino puolestaan oli kotoisin Äkäslompolosta.


Lahja ja Heino Kaulanen

– Esitys on vahva fyysinen sekä äänellinen teos, jossa kaikki kuultava teksti on autenttisista kirjeistä. Se Lahjan ja Heinon rakkaustarina, ja se tuo sota-ajan tunnelmat ja kuvat uudelleen koettavaksi, Kaulanen kertoo.



Sukellus sodan raadollisuuteen

Heino Kaulanen taisteli etulinjassa mm. Äänislinnanssa, Karhumäen pohjoispuolella sekä Ilomantsin suurtaisteluissa.

Esityksen käsikirjoittaja Katja Kaulanen

– Kirjeenvaihdosta on säilynyt pääosin vain Heinon lähettämä kenttäposti, sillä rintamalla ei ollut mahdollista säilyttää repussaan mitään ylimääräistä ja siksi Lahjan kirjeitä on tuolta ajalta säilynyt ainastaan yksi, Kaulanen selitää.

Pariskunnan kirjeenvaihto oli hyvin aktiivista ja tiivistä. Erityisen poikkeuksellista on se, että he eivät olleet tavanneet toisiaan kertaakaan ennen kirjeenvaihdon aloittamista, hän paljastaa.

Heino ja Lahja Kaulasen  kirjeenvaihto on säilynyt heidän kotitalossan Karilassa. Katja Kaulanen on puolisonsa näyttelijä Marko Ruotsalaisen kanssa käynyt kirjeet läpi ja kirjoittanut ne puhtaaksi.

– Kirjeiden kieli on hyvin kaunista ja kunnioittavaa. Ne kuvaavat sen ajan raadollisuutta, myötätuntoa, kaipuuta ja anteeksiantoa, Kaulanen kertoo.

Vaikuttavinta prosessissa on oli hänen mukaansa mahdollisuus tutustua isovanhempiensa elämään eota-ajan mielettömyyden keskellä.

– Oli upeaa saada aistia ne tunteet, mitä ihmiset ovat silloin kokeneet. Heino kuvaa kirjeissään hyvin elämää rintamalla, korsussa ja eri paikoissa, missä hän on ollut.



Kirjeitä rintamalta

Kiurusalissa 26.4. klo 18.00

Ohjaus ja käsikirjoitus Marko Ruotsalainen ja Katja Kaulanen
Kirjeet ja aineiston keruu Katja Kaulanen
Esityksen kesto n. 45 min.

Liput 15€, rintamaveteraanit saattajineen ilmaiseksi

Jaa kirjoitus:

19.4.2019 Jarmo Rantasen uutuusnäyttely Riihimäen kaupunginmuseolla esittelee riihimäkeläisveteraaneja

Riihimäen kaupunginmuseon aulassa avautui 17.4. valokuvaaja Jarmo Rantasen näyttely. Riihimäkeläisveteraanien muotokuvista koostuvan näyttelyn avajaiset keräsivät paikalle myös kiitettävän joukon veteraaneja.


Näyttelyn avajaisissa nähtiin myös veteraaneja (kuva: Eeva-Maria Viskari)

Näyttely on toteutettu yhteistyössä Riihimäen Sotaveteraanit ry:n kanssa.

– Tarkoituksena ei ollut alunperin koota valokuvanäyttelyä, mutta keskustelujen myötä ajatus näyttelystä kypsyi ja sille saatiin sovittua sekä näyttelypaikka että ajankohta, museon amanuenssi Eeva-Maria Viskari kertoo taustoista.

– Myös veteraanit olivat tyytyväisiä kuviin ja ajatukseen näyttelystä, hän iloitsee.

Näyttelyssä on kuvia myös Riihimäen kaupunginmuseon kokoelmista. Sopivasti kansallisen veteraanipäivän alla avautuneeseen näyttelyyn on vapaa pääsy ja se kestää 12.5.2019 saakka.


Näyttely on riihimäkeläisen valokuvaajan Jarmo Rantasen kolmas (kuva. Eeva-Maria Viskari)

Rantanen on riihimäkeläinen valokuvaaja, jolle valokuvaus on toistaiseksi sivutoimi. Työnsä ohessa hän opiskelee Tampereella Visuaalisen Viestinnän Instituutti Oy:ssä valokuvauksen perustutkintoa. Harrastuksesta alkanut valokuvaus on vuosien saatossa muuttunut ammattimaiseksi ja tämä on hänen kolmas Riihimäen kaupunginmuseossa nähty näyttelynsä.

Ensimmäisessä, vuonna 2017 pidetyssä näyttelyssä esillä oli hänen kuviaan riihimäkeläisistä rakennuksista, toisessa, viime keväänä näytteillä olleessa Riksulaisia- näyttelyssä esillä oli 27 eri ikäisen ja taustaisen riihimäkeläisen kuvia.

Henkilökuvissaan hän käyttää usein jotain tiettyä, harrastuksen tai ammatin kaltaista, kuvattavilleen yhteistä teemaa.


Näyttely on avoinna 12.5.2019 saakka (kuva: Eeva-Maria Viskari)

 

Lisätietoa näyttelystä:
Eeva-Maria Viskari
eeva-maria.viskari@riihimaki.fi
p. 019 758 4117

www.riihimaenkaupunginmuseo.fi

Jaa kirjoitus:

18.4.2019 Tositoimiin jo varhain – jo 17-vuotiaana Aino-Ester Niemelä oli tekemässä hyökkäysvaunumiinoja talvisotaan

Leppävirralla vuonna 1922 syntynyt Aino-Ester Niemelä (os. Miettinen) itsenäistyi varhain. Eipä 11-lapsisessa maanviljelijäperheessä juuri vaihtoehtojakaan olisi ollut.

– Lapsuuttani muistelen suurella lämmöllä, vaikka lapsia oli paljon ja oli tultava toimeen omillaan. Tästä oli kuitenkin paljon hyötyä myöhemmässä elämässä, hän toteaa.

– Ajat olivat tuolloin täysin erilaiset kuin nykyään.


Tositoimiin jo 17-vuotiaana

Radiolotat Aino-Ester Miettinen (vas.) ja Annikki Väkeväinen postinkantomatkalla, 1943

Lotta Svärd- järjestöön hän liittyi heti kun se oli mahdollista, 17-vuotiaana, mutta jo tuota ennen hän oli toiminut pikkulotissa. Talvisodan syttyessä Niemelä oli muiden auttamistehtäviensä ohella tekemässä hyökkäysvaunumiinoja.

Varsinainen kiirastuli alkoi jatkosodassa. Rintamalle Niemelä lähti 1941, käytyään aikasiemmin keväällä radistikurssin Joensuussa.

– Radistina toimiminen oli rankkaa aikaa, hän muistelee.

– Olimme koko ajan muuttuvissa olosuhteissa lähellä eturintamaa. Ympäri vuorokauden päivystettiin, yleensä yksin tai kahden lotan ryhmissä. Monet esimiehet ihmettelivätkin jaksamistamme.

Rintaman edetessä eteni myös Niemelä. Hän toimi mm. Suojärvellä, Prääsässä, Pisissä ja Aunuksessa, johon perusti radioaseman Alavoiseen. Pyhäjärvellä yhtenä tehtävänä oli tulkin välityksellä haastatella sotavankeja vankileirillä.

– Minulla ei koskaan ollut tuossa tehtävässä minkäänlaisia ongelmia. Vaikka olosuhteet olivat mitä olivat, ymmärsin, että vihollinen on samanlainen ihminen kuin itsekin olen.


 Hengenlähtö lähellä monta kertaa

Läheltä piti- tilanteita sattui Niemelän kohdalle monta kertaa. Näitä koettiin myös asemasodan aikana, vaikka tuolloin oli myös rauhallisempia jaksoja.

– Vaikka sota oli julmaa, muistan elävästi sen tavattoman yhteishengen, ystävyyden ja auttamishalun, joka tuolloin keskuudessamme vallitsi, hän muistelee lämmöllä.

Puheet siitä, että lottia olisi kohdeltu epäkunnioittavasti tai jopa ahdisteltu, hän torjuu napakasti.

– Nämä puheet eivät pidä paikkaansa. Suomalainen sotilas oli aina herrasmies. Minkäänlaista epäasiallista kohtelua en koskaan kokenut, päinvastoin!

Huolehtivaisuudestaan tunnettua Niemelää kutsuttiin rintamalla ”Syvärin nalleksi”. Hänen sairastuttuaan rajuun kuumeeseen tuli lottatoveri katsomaan potilasta, jonka löysi kääriytyneenä poronvasaturkkiin.

– Karhunpoika sairastaa, häntä hellikäämme, alkoi toveri hyräillä tunnettua lastenlaulua ja lempinimi oli valmis.


Lottia Savonlinnassa nojamaan kartanossa kesällä 1944. Aino-Ester toinen vasemmalta.

Toisten auttamisesta elämäntehtävä

Sota päättyi aikanaan, mutta Syvärin nallen auttamishalu ei. Sodan jälkeen hän osallistui kolmeen kansainväliseen työleiriin, joilla tehtiin parannustöitä sodan runtelemilla alueilla Kittilässä, Suolahdella ja Ruotsissa.

– Rakennettiin ja remontoitiin taloja, pestiin asukkaiden pyykkejä ja toiminpa minä 1948 Ruotsissa jopa kansainvälisen ylioppilaskodin emäntänä! Myöhemminkin hän on rikastuttanut elämäänsä ystävillä ympäri maailmaa. Aktiivinen nainen on matkustellut ja ylläpitänyt kirjeenvaihtotoveruutta aina Kuwaitia ja Venezuelaa myöten.

Muiden auttamisesta tuli hänen elämäntehtävänsä. 1955 hän valmistui luokanopettajaksi, minä hän toimi eri puolilla Pohjois-Suomea.

– Vielä 1950-luvun alussa ajat olivat ankaria. Suomussalmen Ylivuokissa koulua jouduttiin pitämään aluksi savusaunassa!

96-vuotias Niemelä on kiitollinen saamastaan elämästä

Myöhemmin hän sai viran Kuopiosta, jossa toimi eläkkeelle jäämiseensä saakka vuonna 1983. Sen jälkeen hän on omistautunut innokkaasti järjestötyölle: mm. paikallisessa sotaveteraanipiirissään.


Jälkipolville kertominen tärkeää

Isänmaallisuus ja kokemusten kertominen jälkipolville on Niemelälle tärkeää. Nykypolven on mahdotonta ymmärtää niitä olosuhteita, joissa sodan aikana ja sen jälkeen elettiin. Minkäänlaista katkeruutta eivät koettelemukset ja rintamalla menetetyt nuoruusvuodet ole häneen jättäneet. Hän on tyyni, terävä-älyinen ja viisas, huumorintajua unohtamatta.

– Olen saanut elää poikkeuksellisen rikkaan ja mielenkiintoisen elämän. Mitään kaduttavaa ei ole, vähän aikaa sitten 96 vuotta täyttänyt Niemelä hymyilee.

– En ole katkera, vaan kiitollinen kokemastani. Kuinkahan moni kuopiolainen nainen on uinut Syvärin yli? Minäpä olen!

Alkuperäinen artikkeli (Pekka Poikolainen: ”Aino-Ester Niemelä, ’Syvärin nalle”) on julkaistu Pohjois-Savon Sotaveteraanipiirin Jouluviesti 2018- lehdessä,  joka toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.

Jaa kirjoitus:

16.4.2019 Operaatio ”Loppusota” huipentuu – viimeisillekin veteraaneille on tänään myönnetty Suomen Valkoisen Ruusun 1 luokan mitali

27.4. vietettävä kansallinen veteraanipäivä on tänä vuonna tavallistakin juhlavampi niille noin 3000 maamme sotaveteraanille, joille Tasavallan presidentti on myöntänyt Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan 1 luokan mitalin.


Presidentti Niinistö kättelemässä Suomen Valkoisen Ruusun I luokan mitalin saaneita veteraaneja 2018, taustalla Sotaveteraaniliiton puheenjohtaja Erkki Heikkinen (kuva Matti Porri)

Samalla tulee päätökseensä Operaatio ”Loppusodan” nimellä kulkenut, presidentti Koiviston aikana alkanut perinne. Presidentti Koiviston aloitteesta kaikille niille veteraaneille, jotka eivät sotien muistomitalien lisäksi olleet saaneet mitään valtiollista huomionosoitusta, alettiin vuodesta 1987 myöntää Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan 1 lk mitali. Presidentti Niinistön aloitteesta merkkien myöntämispäivä siirrettiin vuonna 2015 itsenäisyyspäivästä kansalliseen veteraanipäivään. Kaikkiaan mitaleja on vuodesta 1987 myönnetty yli 10 000 kappaletta.

Ritarikuntien sihteeri, kontra-amiraali Antero Karumaa

Kyseessä on merkittävä tapahtuma paitsi tänä vuonna 100-vuotisjuhlaansa viettävälle ritarikunnalle, myös sen suurmestarille.

– Veteraanipäivän mitalienjako on yksi esimerkillisimpiä: tähän panostetaan kaikkialla, ei vain pääjuhlassa, ritarikuntien sihteeri, kontra-amiraali Antero Karumaa huomauttaa.

– Presidentti jakaa vuosittain henkilökohtaisesti kahdet mitalit: veteraanimitalit ja suurristit. Tämä on hänenkin arvoasteikossaan siis tavattoman korkealla.

Neljän kuluneen vuoden aikana mitali on luovutettu runsaalle 7000 sotiemme veteraanille. Tänä vuonna omansa saavat kaikki loputkin valtiollista tunnustusta vaille jääneet 3000 veteraania.

Tasavallan presidentti on vuosittain luovuttanut mitaleja veteraaneilla valtakunnallisen pääjuhlan yhteydessä, loput mitalit on luovutettu vastaanottajilleen heidän kotipaikkakunnillaan kunkin vastaanottajan veteraanijärjestön toimesta.


Tänä vuonna SVR M 1-mitalin saa 3121 veteraania

Nyt jäljellä olevat veteraanit ovat suurimmaksi osaksi mihinkään Suomen kolmesta veteraanijärjestöstä (Sotaveteraaniliitto, Rintamaveteraaniliitto, Sotainvalidien Veljesliitto) kuulumattomia. Mitalien luovutuksesta vastaanottajilleen vastaa Suomen Sotaveteraaniliiton sekä Rintamaveteraaniliiton kenttäverkosto. Kentän aikaisempien vuosien kokemusten perusteella Sotaveteraaniliiton toiminnanjohtaja Sakari Martimo tietää, että kyseessä on merkityksellinen ele niin liiton edustajille kuin mitalin saajille.

– Siellä ollaan kahvien kanssa odottamassa. Puku on laitettu päälle ja lippukin vedetty salkoon – niin juhlava hetki se heille on.

Mitali toimitetaan henkilökohtaisesti jokaiselle vastaanottajalleen. Rintamaveteraaniliiton toiminnanjohtaja Heikki Karhu on ollut itsekin jakamassa näitä.

– Erässä palvelukodissa oli koko osasto puettu sinivalkoisiin väreihin, pöytäliinoja ja kynttilöitä myöten. Mitalin saaja tuotiin paikalle sairaalasängyssä, mutta pukuun ja solmioon pukeutuneena. Niin veteraanin omaiset kuin muidenkin osastojen veteraanit oli kutsuttu paikalle. Se oli todella koskettava hetki.

Jokaisen veteraanipäivän jälkeen saadaan kuitenkin myös yhteydenottoja omaisilta, jotka ihmettelevät, ”kun ei huomionosoitusta tänäkään vuonna kuulunut.”

– Kriteerejä on kolme: se, että henkilö on elossa, että hänellä on rintamatunnus ja se, että hänellä on niin sanotusti paljas rinta. Aina ei veteraanin jo saamista kunniamerkeistä ole nimittäin tietoa omaisillakaan, Karumaa muistuttaa.

Operaatio on ollut iso ponnistus niin SVR:n ja SL:n kuin VR:nkin ritarikuntien kanslialle kuin järjestelyissä auttaneelle Pääesikunnalle sekä veteraaniliittojen kenttäverkoston väelle, mutta nyt Karumaa uskaltaa jo melkein huokaista helpotuksesta.

– Koko ajan tässä on kilpajuoksua käyty. Kun presidentti Koivistonkin haudalle on viimein saatu muistokivi, niin voi hyvillä mielin sanoa, että hommat on nyt hoidettu. Luulenpa, että tuolta pilvenreunaltakin meitä katsoo hyvin tyytyväinen mies!



Kaikki mitalin saajat löydät täältä.

Tiedotteen aiheesta löydät täältä.

Jaa kirjoitus:

14.4.2019 Salpalinja-elokuva nyt DVD:nä – puolitoistatuntinen dokumentti kertoo puolustuslinnoituksen tarinan ensimmäisestä lapionpistosta nykypäivään

SuomenSalpa – dokumentti maanpuolustustahdosta -elokuvan on tuottanut ja ohjannut Juha Huttunen storyTv films Oy:sta Lappeenrannasta. Elokuvassa ovat aikalaislinnoittajien ohella mukana Suomen johtavat Salpalinjan asiantuntijasotilaat ja tutkijat.


Dokumentissa tarvittiin paljon avustajia. Salpalinjan miehitystä kesäkuussa 1941 linnoitusjalkaväen joukoin kuvattiin autenttisilla paikoilla Miehikkälässä. Kuva: Terho Ahonen

Yhdeksän päivää talvisodan rauhasta ylipäällikkö C.G.E. Mannerheim teki yhden miehen päätöksen myöhemmin Suomen Salpa –nimen saaneen itärajan linnoituksen rakentamisesta. Työmaa oli aikansa suurin Suomessa.

– Salpalinjassa ei koskaan taisteltu. Se täytti olemassaolollaan tehtävänsä ja osaltaan vaikutti merkittävästi nykyiseen rauhantilaan Suomessa. Siinä oli riittävä syy ja motivaatio tehdä suurimmalle osalle suomalaisia edelleen tuntemattomasta Salpalinjasta uusi dokumentti, Juha Huttunen perustelee.

Elokuvan DVD-levy tulee kesäksi tarjolle Salpalinjan matkailukohteisiin, mutta sen voi tilata nyt jo suoraan tuottajalta juha.huttunen@videoflow.com


Salpalinja-dokumentin tekoa avusti eri tavoin pitkälti yli sata vapaaehtoista. Taisteluhaudan kaivukuvauksia tehtiin Virolahdella. Kuva Terho Ahonen


PS. Tiesitkö, että Salpalinjalla on oma blogikin?

 

Jaa kirjoitus:

8.4.2019 Ruumiskasasta rautateille – Väinö Jaakonsaaren viime hetken pelastuminen

Pioneerit välttyivät monesti varsinaisilta taisteluilta, mutta heidän tehtävänsä sodissa oli merkittävä. Heidän tehtävänsä on muokata toimintaympäristöä omille joukoille edulliseksi ja rajoittaa vihollisen toiminnan vaikutuksia. Tämä tapahtuu esimerkiksi edistämällä oman joukon liikettä, hidastamalla vihollisen liikettä ja suojaamalla omia joukkoja linnoittein ja suluin.

Suomessa pioneeriaselaji löi itsensä läpi talvisodassa ja sen ratkaiseva rooli jatkui myös sen jälkeen. Yksi mittavimmista pioneerien saavutuksista on Salpalinjan rakentaminen vuosina 1940–41 ja 1944. Vironlahdelta Savukoskelle ulottuva, 1200 kilometrin mittainen ja sadoitteista linnoitteista koostuva puolustuslinja on yhä Suomen itsenäisyyden historian suurin rakennushanke.


Salpalinjaa oli enimmillään rakentamassa yli 35 000 miehen joukko

Jatkosodan hyökkäysvaiheessa he edesauttoivat toimillaan suomalaisjoukkojen etenemistä, asemasotavaiheessa pääpaino oli puolustuksen lujittamisessa mm. linnoituksia rakentamalla. Vetäytymisvaiheessa heidän tehtäviinsä kuului mm. liikenneyhteyksien tuhoaminen hyökkäävän vihollisen etenemisen estämiseksi. Erityisen keskeisessä roolissa pioneerit olivat Lapin sodassa.

Suomi joutui talvisotaan huonosti varustautuneena eikä esim. miinoja ollut läheskään riittävästi. Pioneerien kekseliäisyyttä koeteltiin jatkuvasti ja he joutuivat usein turvautumaan kotitekoisiin korvikkeisiin. Välirauhan aikana pioneerien määrää joukkojen kokoonpanoissa lisättiin talvisodan 11 000:sta 20 000:een.

Yksi heistä oli antrealalaissyntyinen radanrakentaja Väinö Jaakonsaari, jo talvisodankin veteraani, joka oli ammattinsa vuoksi komennettu pioneeriksi.

Jatkosodan aikana tuolloin 32-vuotias Jaakonsaari oli pioneerijoukoissa Laatokan rantaseudulla Harlussa miinoittamassa teitä ja siltoja. Myös ranta-aluetta miinoitettiin tulevan vihollisen maihinnousun estämiseksi. Työ olin raskasta ja sitä oli paljon. Levähdyssuojana pioneereilla oli käytössään junanvaunu.


Pioneereja sillanrakennushommissa Harlussa, heinäkuu 1941

Kesä-heinäkuun vaihteessa 1944 Jaakonsaaren työvuoro oli juuri päättynyt ja hän oli menossa lepäämään, kun lähestyvä vihollisen pommikone alkoikin tulittaa maassa olijoita.

Suomalaiset olivat kaivaneet paikan läheisyyteen poteroita, joihin suojautua mahdollisten pommitusten varalta. Jaakonsaari oli paikalla olijoiden mukaan hakenut suojaa toisen pioneerin kanssa samasta kuopasta. Hänellä itsellään ei ollut jälkeenpäin mitään muistikuvia tapahtuneesta.

Iskun jälkeen paikalle tulleet sotilaat olivat tehneet tilannekatsauksen ja laskivat Jaakonsaaren kuopassakin olleen kaksi vainajaa. Kaatuneet, Jaakonsaari heidän joukossaan, lastattiin kuorma-autoon.

Lastauksen aikana auton lavaan nojannut kuljettaja sattui katsomaan taakseen ja huomasi käden nousevan ruumispinosta. Se oli Väinö Jaakonsaaren viimeinen voimanponnistus.


Kaatuneita ja haavoittuneita lastataan kuljetusta varten jatkosodassa

– Täällä yksi elää, nopeasti sotasairaalaan! kuljettaja huusi.

Jaakonsaaren vasemman korvan vierestä oli mennyt kolme sirpaletta aivoihin. Näistä yksi saatiin poistettua leikkauksella. Toista ei voitu leikata eikä kolmatta myöhemmin enää löydetty. Uhri oli tajuttomana kaksi viikkoa.

Mirjam ja Väinö Jaakonsaari vuonna 1934

Kotona Jaakonsaaren kohtalon hetkistä ei tiedetty mitään. Kirje toisensa jälkeen ne palautuivat takaisin Mirjam-vaimolle. Hänen tunnelmiaan on mahdotonta edes kuvitella: sota oli tuossa vaiheessa vienyt tämän kahden pienen lapsen äidin jo evakkomatkalle, jonka aikana hänen vaistonsa oli peräti kahteen kertaan pelastanut hänet varmalta kuolemalta. Tieto tapahtuneesta tuli vasta viikkoja myöhemmin sotavammasairaalasta.

– Äiti ehti olla jo ihan varma, että isä on kaatunut, kertoo Jaakonsaaren Eurassa asuva tytär Salme Hiitiö, 81.

Toipumisvaihe oli pitkä ja vaikea. Vaurioiden laajuuden selvittämiseksi potilasta testattiin moneen otteeseen mitä erinäisimmin tavoin. Kerran paperilapulle kirjoitettiin nimi Väinö Jaakonsaari, jota sitten näytettiin hänelle kysyen, tunnetteko?

– Tutulta näyttää, mutta en tiedä kuka mahtaa olla, virkkoi Väinö Jaakonsaari.

Tarjotusta tupakastakin toipilas oli kieltäynyt.

– Ei käy, haluaa veturin.

Tällä hän oli tarkoittanut veturiksi kutsumaansa holkkia.

– Sodassa saadut vammat vaivasivat isää koko loppuelämänsä. Vanhemmiten ne puhkesivat epilepsiana, muistelee Hiitiö.

Viipurissa syntynyt Hiitiö itsekin on saanut kokea sodan hirveydet: evakkoon hän joutui vain kaksivuotiaana.

– Isä kuitenkin tervehtyi myöhemmin niin hyvin, että palasi Valtionrautateille radanrakennustehtäviin Tampereelle.

Väinö Jaakonsaari kuoli 1992 Kärkölässä 82-vuotiaana. Niin hänen kuin perheen muidenkin jäsenten kokemukset Suomen historian kohtalokkaimmilta vuosilta ovat kuitenkin Hiitiön iloksi pysyneet elossa.

-Nyt niitä kuuntelee jo viides polvi!

Jutun pohjana ollut artikkeli (Mauri Paavilainen: Väinö Jaakonsaaren haavoittuminen) on julkaistu Satakunnan Sotaveteraanin Joulu 2018- lehdessä. Lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.

Jaa kirjoitus:

2.4.2019 Kohtalot Pro Patria- taulun takaa: Heinämaan koulu

Orimattilassa sijaitsevan Heinämaan koulun Pro Patria-taulu paljastettiin marraskuussa 1947 ja oli koko maan ensimmäisiä  sankaritauluja – ellei jopa ensimmäinen. Koulun lakkauttamisen jälkeen vuonna 2014 taulu siirrettiin Heinämaan rukoushuoneelle. Uutta paljastustilaisuutta vietettiin liki päivälleen 70 vuotta alkuperäisen paljastuksen jälkeen vuonna 2017.


Vasemmalla Heinämaan koulu, oikealla nykyinen sijoituspaikka Heinämaan rukoushuone

Myös tilaisuuden ohjelma mukaili alkuperäistä: mm. lauletut virret (577 ja 579) olivat samat. Erityisen koskettavaksi tilaisuudesta teki se, että taulun paljastivat siihen kaiverrettujen miesten jälkeläiset.

Heinämaan koulun tauluun on kaiverrettu 18 Heinämaalla koulua käyneen, isänmaansa vapaudesta kalleimman mahdollisimman hinnan maksaneiden nuoren miehen nimet. Tässä ovat heidän tarinansa.


Paul Aalto, 32

P. Sulo Aalto (1908 – 1940)

Orimattilalaiseen maanviljelijäperheeseen syntynyt Paul Aalto jatkoi isänsä jalanjäljissä ja hankki elantonsa pienviljelijänä Somerolla. Perheen lisäksi häntä jäi kaipaamaan vaimo.

Kotiseudullaan hänet tunnettiin ”Amerikan Mantren” poikana, sillä isä Mantre oli kokeillut onneaan myös isossa maailmassa. Miehen palatessa kotiin, oli vaimo lähtenyt ja aloittanut uuden elämän Vihdissä, minkä vuoksi heidän poikansakin haudattiin sinne.

Talvisotaan sotamies Aalto lähti Kevyt Osasto 1:n riveissä ja kaatui 11.3.1940 Näätälässä Viipurin maalaiskunnassa.

Myöhemmin samana päivänä Suomi hyväksyi Neuvostoliiton laatiman rauhansopimuksen, joka allekirjoitettiin seuraavana päivänä, astuen voimaan 13.3. 1940 ja päättäen talvisodan.

Aallon ruumis saatiiin evakuoitua ja haudattiin Vihdin kirkkopihan sankarihautausmaalle.


Väinö Aaltonen, 35

Väinö I. Aaltonen (1905 – 1941)

Väinö Ilmari Aaltonen on yksi Heinämaan taulun arvoituksia. Lahdessa syntyneen Aaltosen kotikunnnaksi on kaikkialla merkitty Helsinki, mutta hän kävi koulunsa Heinämaalla, mummolassaan asuen.

Kotikuntansa vuoksi hän myös taisteli sodassa eri joukko-osastossa kuin orimattilalaismiehet yleensä: ”Kurvin kundeista” kootussa Ässärykmentissä (Jalkaväen rykmentti 26).

Kirjaltajana kirjapainossa siviilissä työskennellyt sotamies Aaltonen palveli jatkosodassa rykmentin kranaatinheitinjaoksessa. Syyskuun alussa 1941 hyökkäyssota oli vielä kiivaimmillaan ja Aaltosen rykmentti oli siirretty Itä-Karjalaan, missä se osallistui mm.  Petroskoin (Äänislinna) valtaukseen johtaneisiin taisteluihin.

14.9. se oli edennyt Säämäjärveltä Kutimaan, missä  käytiin Villavaaran taistelujen ensimmäinen päivä. Jotain taistelujen kovuudesta kertoo se, että pelkästään toisesta pataljoonasta kaatui tänä päivänä 27 miestä ja haavoittui 54. Kaksi katosi.

Haudattu Helsinkiin Hietaniemen hautausmaalle.


Viljo Alho, 31

Viljo A. Alho (1912 – 1943)

22.5.1912 Orimattilassa syntynyt Alho palveli jatkosodassa JR 5:n 3. konekiväärikomppaniassa.

Myös ”Aaverykmenttinä” tunnettu rykmentti oli 4. divisioonan yksikkö jatkosodassa, jonka rungon muodostivat välirauhan aikaisen 5. prikaatin yksiköt täydennettynä Salpausselän sotilasläänin perustamilla yksiköillä.

Kesäkuussa 1943 elettiin jatkosodassa asemasotavaihetta, jonka JR5 vietti Maaselän lohkolla taisteluvalmiudessa. Edellisen vuoden tappiot rykmentillä oli 99 kaatunutta ja 313 haavoittunutta. Vuonna 1943 kaatuneiden määrä melkein tuplaantui ollen vuoden lopussa 180.

Yksi heistä oli 9.6.1943 kaatunut alikersantti Alho.

Naimisissa ollut yhden lapsen isä haudattiin Helsinkiin Hietaniemen sankarihautausmaalle.


Arvo Ali-Kolkka, 25

K. Arvo Ali-Kolkka (1916 – 1941)

Orimattilassa syntynyt, mutta Mikkeliin maanviljelijäksi asettuneen Ali-Kolkan sotapolku ehti kestää juuri ja juuri puoli vuotta, ennen kuin se tuli päätökseensä Syvärillä.

Joulukuussa 1941 kersantti Ali-Kolkan joukko-osasto 53. Rajakomppania taisteli Syvärin eteläpuolisen Goran vaaran herruudesta. Vaaran hallinnasta käytiin vuodenvaihteessa 1941-1942 yksi Syvärin rintaman ankarimmista taisteluista.

Taistelu ratkesi suomalaisjoukkojen voittoon 10.1.1942. Vihollisjoukot saatiin lyödyksi takaisin ja osittain tuhotuksi ja heille aiheutettiin kaatuneina 2 700 miehen tappiot. Suomalaisten puolella joukkojen menetykset kaatuneina (242 henkeä), haavoittuneina, paleltuneina ja kadonneina olivat reilut tuhat miestä, eli n. 22% joukkojen kokonaisvahvuudesta.

22.12. Ali-Kolkan komppania aloitti uuden hyökkäyksen. Klo 13.10 alkanut hyökkäys kesti iltayhdeksään, mutta pimeän tullen vihollinen pääsi hyökkäämään. Ali-Kolkka kaatui ja haudattiin Orimattilaan.

Yksi taisteluihin osallistuneista joukko-osastoista oli Jalkaväkirykmentti 8, jonka riveissä taistellut alikersantti kirjoitti myöhemmin jatkosodasta suursuosioon nousseen kirjan, jonka koko 9. luku keskittyy juuri Goran taisteluihin. Kyseinen alikersantti oli Väinä Linna ja kirja Tuntematon sotilas.


Kaarlo Hakala, 24

Kaarlo O. Hakala (1916 – 1940)

Artjärvellä syntynyt talollisen poika on yksi Heinämaan taulun neljästä talvisodassa kaatuneesta. Talvisodan syttyessä hän oli 24-vuotias eikä ollut vielä naimisiinkaan ehtinyt.

Alikersantti Hakala palveli sodassa JR 6:n konekiväärikomppaniassa. Rykmentti oli aloittanut sotapolkunsa JR 33:na, mutta tammikuussa 1940 koko 11. Divisioona, johon se kuului, uudelleennimettiin vihollisen tiedustelun ja sodanjohdon häämäämiseksi 2. divisioonaksi, jolloin sen rykmenttienkin numerot vaihtuivat.

Maaliskuun 1940 alussa divisioonan esikunta jakoi vastuualueensa aiemmin aiotun kahden sijasta kolmeen lohkoon. Näistä keskimmäisen, Kaskiselän lohkon, puolustamisesta vastasi JR 6.

Kaksi päivää myöhemmin, 3.3. 1940 neuvostojoukot aloittivat suurhyökkäyksen divisioonaa vastaan leveällä rintamalla. Seuraavana päivänä tulitus oli edellistäkin ankarampi ja päivän loppuun mennessä vihollisen oli onnistunut vallata mm. Äyräpään kirkonmäki. Näissä taisteluissa surmansa sai myös Hakala.


Vilho Hakala, 23

Vilho R. Hakala (1920 – 1944)

Edellä mainitun Kaarlon lisäksi Hakalan perhe menetti sodissa myös toisen poikansa: Kaarlon isoveljen Vilhon.

Pikkuveljensä lailla hänenkin elämänsä päättyi vain 24 vuoden iässä.

Sotamies Hakala lähti jatkosotaan JR 25:n 10. pataljoonan 8. komppaniassa. Hänen kadotessaan 19.6.1944 Munasuolla oli miehellä takanaan jo liki 3 vuoden sotapolku.

Kymenlaakson reserviläisistä koottua JR 25:ä kutsuttiin ”Piikkirykmentiksi” vanhan, 25 tarkoittavan kappalemitan (piikki) mukaan.

Suurhyökkäyksen alkaessa Kannaksella kesäkuussa 1944, siirrettiin Hakalan Syvärille matkalla ollut rykmentti Kannakselle, jossa pataljoonat purettiin 16.6. ja joukot siirtyivät marssien Kaukjärvi-Mikkeljärven alueelle.  ”Rykmentti kaikilla osiltaan torjuntavalmiina” vahvistaa 4. Divisioonan toimisto III:n seuraavalle päivälle päivätty sotapäiväkirjamerkintä.

Rykmentti koki siellä kovia jääden mottiin, josta pitkin metsiä miehet vaelsivat uusiin asemiin Talin maastoon.

Tämän yhteydessä Hakala katosi, eikä hänestä ole tähän päivään mennessä kuultu. Hänet julistettiin myöhemmin virallisesti kuolleeksi ja siunattiin Orimattilan sankarihautausmaalle hautapaikkaan 263.


Eino Harju, 27

Eino I. Harju (1913 – 1940)

Huhtikuussa 1913 vuokraajan perheeseen syntynyt Harju oli sotaan joutuessaan 26-vuotias.

Sotamies Harju palveli kymenlaaksolaismiehistä kootun JR 6:n II Pataljoonan 4. komppaniassa, joka helmikuulle 1940 tultaessa oli Karjalankannaksella. Puna-armeijan suurhyökkäyksen alettua seuraava suurempi taistelu käytiin Punnusjärven molemmilla puolilla 8.-9. helmikuuta, jolloin JR 5:n ja JR 6:n joukkojen onnistui vielä kuitenkin lyödä neuvostojoukot takaisin lähtöasemiinsa suuria tappioita kärsineenä.

16.2. 1940 Divisioona sai käskyn siirtyä Mannerheimlinjalle (Äyräpää-Salmenkaidan alue). Tuona päivänä Karjalankannaksella Laatokalta Suomenlahdelle kulkenut puolustuslinja, murtui Summassa, pakottaen suomalaisjoukot vetäytymään.

Seuraavien päivien ajalta Harjun lohkon sotapäiväkirjat kertovat vihollisen vilkkaasta lento- ja tykistötoiminnasta. 18.2. vihollinen tekee vastaiskun pakottaen suomalasiet vetäytymään entisestään. Tappiot: 8 haavoittunutta, 6 kaatunutta. Yksi heistä on Harju.


Pertti Kantola, 22

Pertti S. Kantola (1921 – 1944)

Orimattilassa syntynyt Kantola oli tuskin ylioppilaaksi ehtinyt kirjoittaa, kun tuli kutsu sotaan.

Jatkosotansa luutnantti Kantola vietti Aaverykmentti JR 5:n 2. komppanian riveissä.

Kesäkuun lopussa JR 5 ryhmittyi puolustukseen Ihantalajärven ja Noskuanselän välille, missä se kävi taistelua seuraavat kaksi kuukautta.

17.7. 1944 Kantola haavoittui vaikeasti, ilmeisesti kranaatinheitiniskun seurauksena. Hänet kuljetettiin 8. sotasairaalaan Lahteen, missä hänen kamppailunsa jatkuu vielä Suomen ja Neuvostoliiton allekirjoitettua rauhansopimuksenkin 19.9.

Luutnantti Kantolan sota tulee vihdoin päätökseen 30.10.1944 hänen menehtyessä saamiinsa vammoihin.

”Sua rakkaus piiritti siellä, missä kulloin kuljitkin. Olit koti – tai koulutiellä, vielä Maaselän korvessakin”, luki hänen Lyyli-äitinsä pojalleen kirjoittamassa koskettavassa runossa. Äidin taulun aluperäisessä paljastustilaisuudessa esittämä runo luettiin myös uudessa paljastustilaisuudessa 2017. Runon löydät kokonaisuudessaan täältä.


Aarne Koskinen, 33

Aarne J. Koskinen (1911 – 1944)

Siviilissä orimattilalaissyntyinen Koskinen hankki elantonsa vaimosta ja yhdestä lapsesta koostuvalle perheelleen työmiehenä.

Kersantti Koskinen palveli jatkosodassa ylipäällikön 31. lokakuuta 1943 päivätyllä käskyllä perustetun 20. prikaatin 13. komppaniassa. Yhtymä liitettiin perustettaessa Aunuksen ryhmään ja siirrettiin suurhyökkäyksen torjumiseksi Viipuriin.

10.6.1944 Neuvostoliitto aloitti Karjalankannaksen suurhyökkäyksensä. Kaksi päivää myöhemmin Koskisen prikaati sai käskyn siirtyä Karjalankannakselle Rautuun suoritettavaa vastahyökkäystä varten.

VT-linja (Vammelsuun–Taipaleen linja, Mannerheim-linjan lisäksi suomalaisten toinen jatkosodan aikainen puolustuslinja Karjalankannaksella)  ehti kuitenkin murtua Kuuterselässä 15.6. Tämä muutti tilanteen uhkaavaksi ja Päämaja käski prikaatin ryhmittyä Viipuriin, jossa se alistettiin IV armeijakunnalle 18. kesäkuuta. Sen pääosat saapuivat kaupungin koillispuolisille rautatieasemille hitaiden kuljetusten vuoksi vasta 18.-19. kesäkuuta, jolloin oli jo liian myöhäistä: seuraavana päivänä Viipuri menetettiin.

Viisi tuntia kestäneessä taistelussa Viipuria puolustaneet suomalaiset perääntyivät lähes täysin ilman vastarintaa. Hintansa sillä oli ja yksi sen maksaneista oli Koskinen, jonka ruumis jäi Kärenmäkeen. Hänet siunattiin ”kentälle jääneenä tai poissaolevana” Orimattilan sankarihautausmaalle paikkaan 262.


Arvo Kujala, 26

Arvo L. Kujala (1913 – 1940)

Työmiehenä siviilissä työskennellyt Kujala oli talvisotaan joutuessaan 26-vuotias.

Eino Harjun tavoin alikersantti Kujala palveli kymenlaaksolaismiehistä kootun JR 6:n II Pataljoonan 4. komppaniassa ja niin kuin alikersantti Hakalan, hänenkin kohtalokseen koitui  neuvostojoukkojen 3. maaliskuuta 1940 2. Divisioonaa vastaan aloittama suurhyökkäys.

Seuraavana aamuna tykistökeskitys alkoi aamuseitsemältä eikä mennyt kauaa, ennen kuin komppania sai ensimmäiset tappionsa: ensin kaatuu Lauri Veliin,sen jälkeen Arvo Kujala.

 

 

 


Erkki Lampila, 23

Erkki O. Lampila (1919 – 1942)

Kolme viikkoa hänen 22-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen työmiehenä itsensä elättävän Lampilan elämä muuttui peruuttamattomasti: edessä oli sota.

Hänen jatkosodanaikaiseksi joukkoyksiköksi määräytyi Piikkirykmentti JR 25:n 1. konekiväärikomppania. Seuraavan puolentoista vuoden aikana sotamies Lampila ehti haavoittua kolmeen otteeseen.

Asemasotavaiheen rykmentti oli taisteluvalmiudessa Suurlahden/ Liistepohjan lohkolla. 24.11. miehet saivat tunnelmaa nostattavia uutisia: Selänpään lotilta oli saatu lahjaksi radio! Yksi miehistä lähti hakemaan sitä, ottaen samalla viedäkseen komppanian lahjan kirkkoherralle.

Mielet alkoivatkin jo kääntyä enää kuukauden päässä häämöttävään jouluun. Lampila ei sitä kuitenkaan päässyt näkemään: hän kaatui samana päivänä vartiopaikallaan.


Viljo Meriläinen, 37

Viljo Meriläinen (1907 – 1944)

Työmiehenä siviilissä työskennelleen Meriläisen sotapolku 3. Prikaatin 8. komppaniassa kesti 3 vuotta ja viikon, päättyen heinäkuussa 1944 Juustilassa, Viipurin maalaiskunnassa.

Kesäkuun loppuun tultaessa oli Meriläisen prikaati saapunut Ihantalanjärven-Salojärven kannakselle, missä se kävi taisteluita syyskuun jälkipuoliskolle.

Vihollisen hyökkäyksiä oli päivittäin, mutta ne onnistuttiin torjumaan. 3.7. armeijakunnan esikunnalle tehty tilanneilmoitus kertoo vihollisen alkaneen tulittaa aamukolmelta, jatkaenen tykistökeskityksellä ja sen jälkeen jalkaväkihyökkäyksellä.

Päivän aikana kaatuneelta korpraali Meriläiseltä jäi vaimo, joka hautasi hänet yksityishautaan Orimattilaan.


Unto Mäenmaa, 19

Unto O. Mäenmaa (1924 – 1944)

Siviilissä työmiehenä työskennellyt Mäenmaa on Heinämaan Pro Patria-taulun sankarivainajista nuorin. Kaatuessaan vasta 19-vuotiaana oli hänellä kuitenkin takanaan jo kolme vuotta kestänyt sotapolku.

Lähtiessään rintamalle Aaverykmentin eli JR 5:n 7. komppaniassa vapaaehtoisena ei sotamies Mäenpää ollut ehtinyt täyttää seitsemäätoistakaan. Vuoden 1944 rykmentti oli reservissä Äänisniemessä, kunnes 6.6. alkoi siirtyminen Syvärille. Neljä päivää myöhemmin annettujen uusien ohjeiden mukaisesti määränpääksi vaihtuikin Karjalankannas, jossa Puna-armeija oli aloittanut suurhyökkäyksen.

Mäenmaalla oli tässä vaiheessa jäljellä elinaikaa alle kaksi viikkoa.

Perkjärven, Leipäsuon ja Pilppulan taisteluiden jälkeen rykmentti otti osaa Näätälänjärven 20.6. alkaneisiin taisteluihin. 23.6. vihollinen painoi päälle voimalla koko päivän. Taistelun hiljennyttyä rykmentin lohkolla iltayhdeksältä suoritetun laskennan mukaan viholliselle aiheutetut tappiot ovat JR 5:n lohkolla arviolta 300 kaatunutta. Omista tappioista ei rykmentin sotapäiväkirjoissa ole tuolta päivältä merkintää, mutta niitäkin on.

Sotamies Mäenmaa.


Bruuno Niinivirta, 23

Bruuno M. Niinivirta (1917 – 1941)

Puolustamansa isänmaan ikäinen Niinivirta oli tottunut tekemään työtä käsillään: siviiliammatiltaan hän oli rakennustyömies.

Jatkosodassa hän palveli JR 47:n 3. konekiväärikomppaniassa.

Helsingissä perustettu joukko-osasto tunnettiin Vallilan rykmenttinä. Heinäkuun alkupuolelta 1941 saakka se oli ollut puolustuksessa linjalla Myrä- Kontu.

5.8.rykmentin sotapäiväkirja kertoo tykistötulen olleen edellistä päivää voimakkaampaa. Myös vihollisen ilmatoiminta on ollut aktiivista. Kyseisen päivän tappiot (2 haavoittunutta) on ilmeisesti kuitenkin kirjattu vasta seuraavalle päivälle.

Toinen heistä on Häsälässä haavoittunut Niinivirta, joka kuljetettiin jatkohoitoon 25. kenttäsairaalaan Lahteen, missä hän kuoli saamiinsa vammoihin seuraavana päivänä.  Murtuneet omaiset hautasivat pojan perhehautaansa Orimattilaan.

12. Divisioonaan kuuluneiden yhtymien Päämajalle tekemisen ilmoitusten perusteella sen sodan aikaiset kokonaistappiot kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina olivat yhteensä 3272 miestä.


Arvi Pihkala, 38

Arvi Pihkala (1902 – 1941)

Tämä orimattilalainen maanviljelijä on Heinämaan Pro Patria-taulun vanhin sankarivainaja… eikä hänelläkään ole ikää 38 vuotta enempää.

JR 46:n II pataljoonan 4. komppaniassa taistelleen sotamies Pihkalan sotapolku jatkosodassa ei ehtint kestää kolmea viikkoakaan.

4. Divisioonaan kuuluva rykmentti oli mukana kesäkuussa alkaneessa Karjalankannaksen valtauksessa, jonka tavoitteena oli korjata talvisodan vääryys ja hakea takaisin Suomen rauhansopimuksen ehdoissa menettämät maa-alueet.

Hyvin alkanut hyökkäys tuotti tulosta ja heti jatkosodan alussa takaisin onnistuttiin valtaamaan mm. Muolaa (Ylämaa).

Sotapäiväkirjoissa on merkintöjä vihollisen desanteista, joiden kerrotaan käyttävän tunnusmerkkeinään mm. ”käen kukuntaa, johon toinen vastaa kimakalla koiran haukunnalla.”

14.7. Pihkalan pataljoonan sotapäiväkirjat kertovat molemminpuolisesta tykistötulesta. Tappiot tuolta päivältä olivat 3 hevosta, 16 haavoittunutta ja 2 kaatunutta. Toinen heistä on sotamies Pihkala, jota jäi kotiin kaipaamaan vaimon lisäksi peräti kuusi isättömäksi jäänyttä lasta.


Tauno Rantanen, 20

Tauno I. Rantanen (1922 – 1942)

Armeijan soitto-oppilaaksi kirjattu Rantanen sotapolku poikkeaa muista taulun sankarinvainajista melkoisesti: hän nimittäin vietti sen SS-univormussa.

Waffen SS:n suomalaisvapaaehtoisista kootun pataljoonan 1. komppaniassa taistellut alikersantti Rantanen kaatui Neuvostoliitossa Saksan 12.9. miehittämässä Malgobekissä. Kuolinpäivä oli 29.9.1942.

Vain muutamaa viikkoa aiemmin hän oli täyttänyt 20.

Kotiin ei Rantanen palannut edes ruumisarkussa. Hänet haudattiin Nischnij-Kurpiin ja siunattiin Orimattilaan (hautapaikka 261 SS) kentälle jääneenä.




Arvo Simakkala, 23

Arvo A. Simakkala (1918 – 1941)

Sodissa 1939-1945 kaatuneiden 94 676 sankarivainajan joukossa on vain yksi Simakkala: Orimattilassa syntynyt maanviljelijä Arvo.

Jatkosodassa JR 46:n II pataljoonan esikunnassa palvelleen sotamies Simakkalan sotapolku ei ehtinyt kestää puoltatoista kuukauttakaan.

Heinäkuussa 1941 rykmentti kävi taisteluja mm. Häsälän alueella.

Koko elokuun alku oli ollut kiivasta: vihollinen oli ollut aktiivinen niin lento- kuin tykitystoiminnassaan. Niin kranaatinheittimet kuin suorasuuntatykit antoivat palaa, eikä 5.8.ollut poikkeus.

Etenkin kranaatinheitinten kanssa oltiin ongelmissa vihollisen tulittaessa ankarasti suomalaisasemien taakse. Vihollisen saatua lisäjoukkoja oli se jo rynnäkköetäisyydellä. Suomalaiset saivat kuitenkin kipeästi kaipaamiaan vahvistuksia ja vihollinen saatiin perääntymään puoli kymmenen aikaan illalla.

Sinnikkäiden suomalaisjoukkojen aiheuttamat tappiot viholliselle olivat 350 kuollutta, omien kaatuneiden jäädessä yhdeksään.

Yksi heistä on sotamies Simakkala.


Veikko Toivonen, 28

Veikko I. Toivonen (1914 – 1942)

Työmiehenä siviilissä työskennellyt Toivonen lähti jatkosotaan oppilas Toivosena. Luutnantti Kantolan lailla hänen sijoituspaikakseen tuli Aaverykmentti JR 5:n 2. komppania.

Kotiin häntä jäi odottamaan vaimo ja pieni lapsi.

Asemasotavaiheessa Toivosen rykmentti oli sijoitettuna Maaselän lohkolle. 10.12.1942 tulitoiminta oli tavallista aktiivisempaa heti aamusta alkaen.

”Punalintuja alkoi ilmestymään taivaalle, sekä tykistö että krh:t (kranaatinheittimet) paahtoivat myös täyttä päätä”, rykmentin sotapäiväkirja listaa.

Päivän taistelut maksoivat viiden komppanian miehen hengen: Viljo Puosin, Rauno Lehtisen, Martti Rajalan, Eino Suokkaan sekä Veikko Toivosen.


kuva: Pertti Laaksonen)


Talvisodan syttymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi 80 vuotta, mitä Sotaveteraaniliitto kunnioittaa monella tapaa. Yksi niistä on kohtaloiden esitteleminen maan Pro Patria-taulujen takaa.

Olisiko sinulla taulu, jonka sankarivainajien tarinat haluaisit jakaa?

Ota yhteyttä toimitus@sotaveteraaniliitto.fi


Aikaisemmin Kohtalot Pro Patria-taulun takaa-sarjassa on ilmestynyt:

Aleksanterin teatteri, Helsinki

Suomen tataarit

Jaa kirjoitus:

1.4.2019 Minun veteraanini: Ariela Säkkinen

Kenttäpostia-lehden uusi juttusarja avaa veteraanien sotakokemuksia omaisten silmin. Ensimmäisenä sarjassa on Sotaveteraaniliiton tiedottaja Ariela Säkkinen. Haluaisitko sinä jakaa tarinasi? Ota yhteys toimitus@sotaveteraaniliitto.fi


Minun veteraanini oli valkohaiveninen vanha mies, joka ruokki lintuja talon vieressä seisovalla lintulaudalla Jussi-paidassaan ja sarkahousuissaan, nauroi niin, että isojen silmälasien takana silmät menivät sirrille ja poltti piippua tuvan pirtin leivinuunin ääressä (vaikka mummo kuinka pyöritteli silmiään).

Minun veteraanini on minun pappani, 1910 syntynyt talvisodassa ja jatkosodassa palvellut kuusamolaisvääpeli Hannes Säkkinen.


Ariela Säkkisen veteraani on hänen pappansa, Hannes Säkkinen

Mummolan matrikkelit

Tiesin papan olleen sodassa. Tai, no, siinä määrin, mitä reilu 10-vuotias voi tietää. Siitä osoituksena papan ja mummon makuuhuoneen seinän raanuun oli kiinnitetty rivi värikkäitä mitaleja, pirtin seinällä roikkui ”Uhtuan suunnan” kaltaisia eksoottisen kuuloisia nimiä listaavia kehystettyjä kunniakirjoja ja kirjahyllyn paksun perheraamatun vierestä löytyi vieläkin paksumpia mustakantisia kirjoja täynnä pieniä kuvia miehistä, jotka 10-vuotiaan silmiin näyttivät kaikki ihan samalta.

Yhdestä sellaisesta löytyi myös pappa, kuvan vieressä liuta lyhenteitä, jotka ajan kuluksi opettelin ulkoa eräänä kesänä ollessani mummon seuraneitinä papan ollessa kuntoutuksessa. Er.P 16, 35.Rj.K, 40.SotaS, HTK 2, 35.Rj.K…

Mitään ymmärtämättä opettelin lyhenteet ulkoa juuri noin (Eeär piste pee kuustoista, kolkytviis  piste ärjii piste koo…) ja ihmettelin, kuinka hankalalta aikuisten ihmisten suomen kieli kuulosti. Vasta aloitettuani Sotaveteraaniliitossa reilu vuosi sitten tajusin, mitä noihin lyhenteisiin kätkeytyi. Ai Erillispataljoona 16! 35. Rajajääkärikomppania! Tuon paksun kirjan – matrikkelin, kuten kuulin sitä myöhemmin kutsuttavan – lyhenteiden lomassa toistuivat ne samat paikannimet kuin kunniakirjoissa.

Ymmärsin, että niissä oli selitys niille papan oikeasta olkavarresta löytyville kuopille, joita saunareissulla siskojeni kanssa kilpaa laskimme. Niitä oli 14, ja joka kerta pyysin pappaa kertomaan tarinan uudestaan siitä, mistä ne olivat tulleet. Ja joka kerta mummo pysäytti tarinan kädenheilautuksellaan heti alkuunsa.


Hannes sotavuosina (kuvassa keskellä)

Papan haavoittuminen

Hannes Kiestingin haavoittumisen jälkeen

Pappani ei ollut niitä veteraaneja, jotka vaikenivat. Hän puhui ja kirjoitti ja jakoi. Niin hänen jälkeläistensä nauhoittamien tallenteiden kuin hänen omien tekstiensä (paikallislehden pakinoiden ja Kansa Taisteli-lehteen kirjoittamiensa juttujen) muodossa hänen ja mummon sotakokemukset saatiin kerättyä muistiin myös meidän jälkipolvien iloksi. Hänen sotapolkunsa vei hänet 12 eri joukko-osaston riveissä mm. Suomussalmelle, Alassalmelle, Vienan Karjalaan, Uhtuan suunnalle, Pistojärvelle, Korpijärvelle ja Kiestinkiin,

Ne kuopat olivat peräisin hänen konekiväärinsä tukin räjähtämisestä papan havaittua vihollisen ja haavoituttua Kiestingissä 15.11.1941.

Miehiseen tyyliin oli hän tyytynyt  toteamaan joukkueenjohtajalle, että tämä saisi pitää nyt pojista huolen – hänen olisi lähdettävä JSP:lle (joukkosidontapaikalle). Eihän siitä tietenkään mitään tullut: verenhukan seurauksena silmissä lopulta pimeni ja hän taipui pyytämään apua.

Myöhemmin pappa kertoi, että oli edellisenä iltana tuntenut teltassa paidan alla liikettä. Riisuttuaan paidan yltään ja ravisteltuaan sitä kamiinan yllä oli sieltä ropissut niin paljon täitä, ettei sellaista määrää oltu nähtykään. Hetken päästä sama toistui. Mummo piti tätä enteenä tulevasta haavoittumisesta.

Kolmen kuukauden toipilasajan jälkeen pappa palasi rintamalle vielä liki kolmeksi vuodeksi ja kotiutui lopulta marraskuussa 1944. Myöhemmin pappa oli aktiivisesti mukana paikallisessa Sotaveteraaniyhdistyksessä, kuollen vuonna 1991 keuhkojen petettyä.

Ehkä mummo oli oikeassa siitä piipunpoltosta.


Hannes pakinoitsi nimellä ”Ahon poika”

Muisto elää

Pappa jäi elämään paitsi muistoihini ja hänestä koottuihin muistelmiin myös jälkipolviinsa. On jopa pelottavaa, kuinka saman näköisiä isäni ja veljeni ovat. Heistä parikymppisinä otettujen kuvien perusteella he voisivat olla vaikka kolmoset.

Olin papan kuollessa vasta 12-vuotias, joten 200 kilometrin päässä asuvana en ehtinyt tutustua häneen kovinkaan läheisesti. Yksi asia, joka mummolavierailuista jostain syystä jäi ihan erityisesti mieleen oli kuitenkin se, miten mummo muisti aina varmistaa, että papan paikalle pöydän päähän katettiin  papan oma harmaapäinen veitsi, jolla hän veisteli mummon tekemää rieskaa.

Mitä enemmän olen häneen jälkeenpäin tutustunut, olen miettinyt, mitä kaikkea hänestä elää minussa. Olemme molemmat maailman menoa kiinnostuksella seuraavia kirjoittajia ja tarinankertojia, mikä hänen kohdallaan oli melkoinen saavutus – siinä, missä minä olen opiskellut kolmen maan kautta itselleni kaksi korkeakoulututkintoa, ehti Kuusamon rajaseuduilla kasvanut pappa käydä vain kaksi vuotta kiertokoulua. Lukemaankin hän oli opetellut lehdistä, joilla ”kammarin seinät oli tapetoitu.”

Sittemmin perin mummon rieskareseptin lisäksi myös innostuksen ruoanlaittoon ja kirjoitin yhden keittokirjankin. Kilpavarustellun keittiöni härpäkkeiden helmiä eivät kuitenkaan ole 200 euroa kappaleelta maksavat kokkiveitseni, parsasakseni tai sushiriisinviilentämisviuhkani vaan vuosia sitten peritty pieni veitsi, jonka puhki kuluneen varren tunnistaa harmaaksi enää vain oikein läheltä katsomalla.


 

Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 1/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

 

Jaa kirjoitus:

29.3.2019 2019 on sotilasmusiikin juhlavuosi: Kaartin soittokunta juhlii 200-vuotista taivaltaan

Vuosi 2019 on sotilasmusiikin juhlavuosi, kun Kaartin soittokunnan perustamisesta tulee kuluneeksi 200 vuotta. Vuonna 1819 perustettu Suomen Opetuspataljoonan Soittokunta, joka nykyään tunnetaan Kaartin soittokuntana, on Suomen vanhin yhtäjaksoisesti toiminut ammattiorkesteri.


Kuva: Karo Holmberg

Juhlavuoden kunniaksi Kaartin soittokunta haluaa tuoda esille tähtihetkiä soittokunnan historian ajalta ja muistaa, kuinka monet ihmiset ovat vaikuttaneet Kaartin soittokunnan toimintaan. Vierailevina taiteilijoina nähdään muun muassa Kaartin soittokunnassa vuosien varrella varusmiespalveluksen suorittaneita lahjakkuuksia, kuten hallitseva tangokuningas Jarno Kokko sekä kapellimestarit Jukka Iisakkila, Petri Sakari ja Kaapo Ijas.

Kesäkuussa järjestetään Kaartin soittokunta 200 -festivaali Suomenlinnassa, jossa kuullaan ja nähdään monipuolista osaamista saunakonserteista kuviomarssiesityksiin. Syksy huipentuu sotilasmusiikin perinnepäivän konsertteihin, joissa kurkistetaan sotilasmusiikin mielenkiintoiseen historiaan, kuten kaartilaisten Maamme-laulun kantaesitykseen vuonna 1848 ja olympialaisten avajaisiin vuonna 1952.

Marraskuussa julkaistaan sotilasmusiikin historiasta kertova kirja, jonka toimittajina ovat toimineet soittokunnan entinen päällikkö musiikkimajuri (evp) Raine Ampuja sekä näytelmäkirjailijana ja säveltäjänä tunnettu Jussi-Pekka Aukia.

Lisäksi soittokunta vahvistaa uuden kuviomarssiesityksen, joka esitetään joulukuussa Sveitsin Baselissa maineikkaalla Christmas Tattoo -festivaalilla.

Juhlavuoden konserteista löytyy lisätietoa Kaartin soittokunnan konserttikalenterista.

Jaa kirjoitus:

25.3.2019 Sota vei 102 täyttäneeltä Ann-Marie Savolaiselta Sortavalan, mutta ei uskoa johdatukseen

Ann-Marie Savolaisen juttu juoksee yhä kolmellä kielellä

Helsingin Munkkiniemessä 25.3. 102- vuotissyntymäpäiväänsä juhlinut Ann-Marie Savolainen on vireä daami, joka seuraa yhä aktiivisesti maailmaa ja käy keskusteluja sujuvasti niin suomeksi, ruotsiksi (lapsuudenkodin kieli) kuin  englanniksi. Sotavuodet ovat rouvalla hyvin muistissa eivätkä kaikista vähiten hänen huolellisesti pitämiensä muistiinpanojensa ansiosta.

Ann-Marien ollessa 10, perhe muutti Sortavalaan kaivosinsinööri-isän työn vuoksi. Perheen sukunimi Hall on suvun englantilaisten sukujuurten peruja ja 1938 Ann-Marie lähti itsekin Lontooseen saadakseen kokemusta lastenhoitajana ja oppiakseen englannin kielen. Vielä loppukesästä 1939 sodan merkkejä alkoi olla jo ilmassa, mutta 22-vuotiaasta se tuntui kovin kaukaiselta.

– Mitä Suomi tekisi, jos Venäjä hyökkäisi teidän maahanne, kysyi häneltä Lontoossa asuva, sotaministeriössä työskentelevä nuori tuomari, jonka luona hän tuurasi perheen vakituista hoitajaa.

– Me taistelisimme tietystikin heitä vastaan, huudahti Ann-Marie pontevasti.

– Mutta tehän olette niin pieni kansa ja Venäjän kansa on monimiljoonainen, vanha kulttuurikansa, huomautti tuomari epäillen.

Ann-Marien uskoa tämä ei kuitenkaan horjuttanut.

– Siitä huolimatta me tappelisimme. Muutenhan me kansana häviäisimme, menettäisimme vapautemme ja koko kulttuurimme!


Ann-Marie 2- ja 18-vuotiaana

Totuus tilanteesta valkenee

Elokuun loppupuolella vuonna 1939 alkoi ilmassa olla jo monelaisia huhuja.

– Englannin pääministeri Mr. Chamberlain, matkusti ahkerasti Saksaan aina luvaten lähtiessään radiolähetyksessä maamiehilleen”We shall try again”, ja ettei sotaa tulisi. Välit Saksaan olivat hyvin kireät, sotaa pelättiin. Meille kaikille annettiin kaasunaamarit ja annettiin haistella erilaisia kaasuja tunteaksemme niitä, Ann-Marie kertoo.

Pian Lontoon ympärille alkoi nousta valtavia zeppeliinejä, joiden hänen mukaan arveltiin torjuvan mahdollinen hyökkäys.

– Kohta tulikin Suomen lähetystöstä minulle kirje, jossa kehotettiin lähtemään maasta. Koska en kuitenkaan tuntenut asioiden kiireellisyyttä, niin en heti hätäillyt. Toinen kirje oli jo tiukempi. Siinä varoitettiin Englannissa olevia suomalaisia hakeutumaan mahdollisimman pian takaisin Suomeen.

Viimeinen laiva Suomeen lähtisi elokuun lopulla Lontoosta, eikä lähetystä enää sen jälkeen pystyisi vastaamaan suomalaisten paluusta.

– Niinpä sitten oli uskottava tilanteen vakavuuteen, ja pian Polaris-laiva täyttyikin nuorista, vielä kovin huolettomista matkustajista. Emmehän me tienneet silloin, että suurvallat olivat jo sopineet Baltian maitten ja Suomen kohtalot, aivan kuin ei pienillä mailla olisi itsellään mitään asiaan sanomista, hän muistuttaa.

Vielä kaksipäiväinen kotimatka sujui huolettomissa tunnelmissa – eihän Suomesta oltu kuultu mitään hälyttäviä uutisia. Suomea lähestyttäessä tilanteen vakavuus valkeni kuitenkin matkustajillekin.

– Itämerellä saimme kuulla Saksan miinoittaneen koko Itämeren rannikkonsa. Niinpä meidänkään laivamme ei voinutkaan ajaa suoraan Helsinkiin, vaan otti kurssin pohjoiseen seuraten Ruotsin rannikkoa ja sitten vasta Ahvenanmaan eteläpuolitse kohti manner-Suomea.


Pommit osuivat 30.11.1939 Helsingissä mm. Lönnrotinkadun ja Abrahaminkadun kulmaan

Päivä, jolloin talvisota alkoi

Isän kuoltua 1938 oli Hallin perhe muuttanut Helsinkiin. Sortavalaan ei ollut enää suositeltavaa palata, mutta sinne, Laatokan rannalle, jäi perheen rakas mökki Hallila.

Pian sodasta alettiin puhua Suomessakin.

– Liikekannallepano mullisti kaiken liikenteen, Kannaksella oltiin jo evakkopuuhissa. Ensimmäisenä pommituspäivänä marraskuun viimeisenä Helsingissä syttyi lukuisia tulipaloja, jotka tuhosivat useita rakennuksia, mm. veljeni työpaikan Teknillisen Korkeakoulun vuorilaboratorion, minne veljeni silloin juuri oli matkalla, mutta joutui suojautumaan jonkun talon kellariin matkallansa. Perille tultuaan hän näki laboratorion savuavina raunioina ja kuuli professori Ant-Vuorisen apulaisineen kuolleen siinä silloin. Ei vielä silloin ollut veljeni poismenon aika, hän huokaisee.

Ann-Marie kertoo ensimmäisen päivän olleen kauhistuttava. Raskaiden lentokoneiden lähestyessä ei edes varoitusmerkkiä oltu ehditty antaa.

– Sota oli todella alkanut. Siitä ei ollut enää epäilystäkään. Nyt mitattaisiin meidän miestemme ja naistemme rohkeus ja yhtenäisyys suurta Venäjää vastaan, hän muistaa ajatelleensa.

Lotaksi ei Ann-Marie voinut liittyä, koska sosiaalialan koulutuksen saaneena lastenhoitajana hänet määrättiin Naistenklinikalle, missä hän auttoi tyhjennettävästä sairaalasta evakuoitavia vastasyntyneitä ja äitejä koteihinsa. Hänen osakseen tuli mm. erään nuoren äidin saattaminen miehensä kotiin Wiikin kartanoon Kemiön saareen. Saattomatka kuitenkin venähti.

– Liikekannallepano oli käynnissä ja matkustuskielto oli voimassa siviileille sotaväen ja sotaväen tarpeitten kuljetusten takia. Mutta enhän minä voinut sentään jäädä. Nämä ihmiset kyllä tulisivat hyvin toimeen keskenänsä, eikä mistään tuntunut olevan puutetta. Tiesin, että minua ehkä tarvittaisiin vielä muissakin töissä Helsingissä. Sortavalaan olisin halunnut lähteä töihin, mutta kun en ollut lotta, niin en päässyt sinne.


Ann-Marie työskenteli sotavuosina lastenhoitajana

Kauhistuttavat uutiset rauhasta

Sisareltaan hän sai kuulla, että pommitusvaaran vuoksi Helsingistä Mäntsälään siirrettyyn Sofianlehdon lastenkotiin tarvittaisiin apuvoimia. Ann-Mariesta tuli vauvalan yöhoitaja.

– Ja siellä sitten valvoin yksinäni osastolla, kun Helsinkiä pommitettiin ja ilmatorjunta Taivaskalliolta ampui yli talon taivaalle. Miten usein meninkään polvilleni siellä pienten sänkyjen välissä, ja huokasin Jumalalleni: ”Älä rakas Jumala anna pommien pudota tänne viattomien lasten päälle ja varjele koko kaupunkia ja maata asukkaineen!”

Lasten lisäksi Ann-Marie huolehti eristykseen joutuneesta, lavantautiin sairastuneesta työtoveristaan.

– Jumalan ihme kai pelasti minut saamasta tartuntaa, hän kiittää.

Sitten koitti maaliskuun 13. päivä.

– Se kauhu-uutinen! Marsalkkamme luki radiosta sodan keskeytyksestä ja Karjalan luovuttamisesta Venäjälle! Se oli kuin tikarinisku suoraan rintaan. Seisoimme siinä asuinrakennuksemme seinustalla loistavassa auringonvalossa tuhannet lumikiteet kimmeltämässä kuusten oksilla, emmekä nähneet emmekä tajunneet muuta kuin, että olimme menettäneet rakkaan Karjalamme, ja paljon muutakin, jota kaikkea emme sillä haavaa tajunneetkaan. Mieleeni vain tuli – ei Sortavalaan enää koskaan, ei Hallilaan, pieneen kesäparatiisiimme Laatokan rannalle. Silmät kyynelissä palasimme töihimme takaisin, hän hiljentyy.


Sortavalan asema ennen sotia (kuva: Suomen Sotahistoriallinen Seura)

Paluu kotiin Karjalaan

Sotien välisenä aikana Ann-Marie toimi Jääskestä Ylänteelle siirretyn lastenkodin johtajakasvattajana, ja siirtyi sieltä takaisin Helsinkiin siirtyneeseen Sofianlehtoon kesällä 1941, kun jatkosota oli alkanut.

– Usein aamulla työn päätyttyä läksimme toisen hoitajan kanssa katsomaan, millaiset jäljet yöllinen pommitus oli aikaansaanut. Muistan kun raitiovaunulla ajoimme alas Hakaniemeen, miten eräänkin aamuna Porthaninkadun varrella pommitettujen puutalojen koko kaupunginpuoleinen reuna oli revennyt ja kylpyammeet roikkuivat puolittain ulkopuolella putkien varassa ja savu nousi vielä sakeana raunioista. Saimme hurrata riemukkaasti, kun omat ilmavoimamme ampuivat silmiemme edessä viholliskoneen alas. Se valoi rohkeutta meihin, vaikka sotakuulumiset eivät aina olleet lohdullisia; mekin menetimme paljon nuoria miehiämme ja vähäisiä sotakalustojamme.

Keväällä 1942 tuli tieto, että Karjalaan pääsisi takaisin. Toiveikkaana Ann-Marie lähti äitinsä katsomaan, josko heidän mökkinsä olisi yhä tallessa ja asumiskuntoinen.

– Äiti oli tehnyt pari kolme olkipatjan kuorta meille ja saanut veljeltään puoli säkkiä perunoita. Tietysti minä ilahduin: suurin toiveeni toteutuisi kuitenkin, takaisinmuutto Karjalaan! Miten sinne perille päästiin tavaroinemme, en enää muista. Junalla kuitenkin mentiin. Jännityksellä odotimme Sortavalan asemaa – mutta eihän sitä enää ollutkaan.

Läpi Sortavalan he kävelivät Jamilahteen, toivoen saavansa sieltä venekyydin Kirjavanlahdessa sijaitsevalle mökilleen. Jamilahdessa he saivat kuulla, että mökki olisi kyllä paikallaan. Ja olihan se, leikkimökkiä myöten, mutta…

– Sisältä se oli hirvittävässä kunnossa. Haju, joka ovea aukaistessamme tuli vastaamme, oli sanoin kuvaamaton. Alakerran huoneitten nurkkiin oli tehty kaikki tarpeet ja yläkerrassa oli pidetty kanoja, ja sekin oli siivoamaton niiden jätteistä. Ikkunat olivat rikki, hella viety pois. Kaikkialla lojui lukematon määrä rikkiammuttuja kypäriä ja tyhjiä kranaatteja. Tai ainakin me toivoimme niiden olevan tyhjiä!

Hallit asettuivat mökkiinsä, mutta vaara säilyi taustalla.

– Eräs nuori vänrikki ilmestyi eräänä päivänä luoksemme kysyen, oliko meillä mitään aseita, kun asuimme näin kaukana muista naapureista. Oli tullut tieto, että kolme venäläistä vankia oli karannut vartijoiltaan ja niiden oletettiin liikkuvan jossakin täälläpäin. Samalla hän kertoi, että tässä meidän rannassamme oli ollut kovat taistelut. Oli jouduttu korjaamaan kuolleita molemmin puolin pois.

Pommituksia oli vieläkin ja kerran hengenlähtö oli jo todella lähellä kahden viholliskoneen pudotettua pommit viereiseen peltoon. Tästäkin pelastumisesta Ann-Marie kiittää Jumalaansa.


Hallien kesämökki Kirjavalahdessa

Viimeinen lähtö

Elokuun lopulla 1942 keltataudista juuri toipunut Ann-Marie sai ilmoituksen uudesta työpaikasta Suomen Kirkon Sisälähetysseuralla ja Mannerheimin Lastensuojeluliitolla. Luvassa oli kuitenkin vieläkin mieluisampi yllätys.

– Hämmästykseni ja ihastukseni oli suuri, kun minut johdatettiin omaan entiseen kotiasuntooni Sortavalan Johanneksenkatu 1:een ! Sieltä olin neljä vuotta aikaisemmin lähtenyt Englantiin. Ja nyt minua kehotettiin pystyttämään tähän huoneistoon lasten päiväkoti. Mikä ilo kulkea entisessä kodissani ja nähdä sen olevan sisältä ja ulkoa kunnossa, vaikka ympärillä olevat talot olivat palaneet, hän muistelee hyvillään.

Aina maaliskuuhun 1944 kaikki kulki hänen mukaansa ”vanhaa latuaan”, mutta sitten taivaalle alkoi kerääntyä pilviä ilmalentojen ja pommitusten muodossa. Lastenkoti siirrettiin turvallisempaan sijaintiin Ruskealaan.

– Täälläkin saimme kaiken hyvän käyntiin, mutta hälyttävät sotauutiset tulivat aina vain lähempää. Pihaan putosi pommikin. Uutiset lähestyvistä sotarintamista ja kaukaa kuuluva taukoamaton aseiden kumu olivat pelottavia, hän tunnustaa.

Eräänä kesäkuisena iltana pelätty puhelu tuli: lähtö oli taas edessä. Seuraavana aamuna kaksi linja-autoa tuli hakemaan lapset. Hallin tehtäväksi jäi pakata lastenkoti ja toimittaa tarvikkeet eteenpäin. Sitten hänet siirrettiin Punaisen Ristin työhön, mm. evakkoväen karjaa paimentamaan.

– Sitä kuljetettiin jo päivä päivältä yhä enenevin määrin rintamalinjoilta poispäin sisämaahan. Väsyneet ihmiset tarvitsivat lepoa matkallansa, kun he lopen väsyneenä heittäytyivät niitylle ja tienvierustoille lepäämään. Sillä aikaa me vahdimme karjaa, hän selittää.

Elokuussa oli Ruskealan väenkin lähdettävä evakkoon. Sortavalassa pakattiin täyteen evakkojuna toisena perään. Syyskuussa 22. klo 10 lähti niistä viimeinen. Karjala oli taas mennyttä.

– Juna kulki päiväkausia ja öitä tätä matkaa. Ihmiset olivat kaikki parissa kerroksessa härkävaunuissa, keskellä vaunua, jota tarvittaessa lämmitettiin. Aina oli pelättävänä ilmahyökkäys. Pysähdyspaikoissa lotat tarjosivat kerta kerran jälkeen nälkäisille matkalaisille hernejauheesta keitettyä soppaa, johon vatsat vähitellen alkoivat reagoida kielteisesti, joten pyrähdyksiä pensaikkoihin jouduttiin tekemään milloin vain junan pysähdys soi tilaa.

Matkasta alkoivat kärsiä vanhusten ja lasten lisäksi jo muutkin. Suorastaan epäinhimillisen alkeellisissa oloissa alkoivat sairaudetkin levitä.

– Mitään intimiteettiä ei ollut. Yhteishenkeä siinä tarvittiin. Paljon koetettiin laulaa ja tosiamme rohkaista siinä kylki kyljessä istuessamme. Emme tienneet, missä kuljimme tai missä pysähdyimme. Mutta sitten eräänä päivänä alkoi junan loppupäästä kaikua vaunu vaunulta virsi: ” Oi Herra, jos mä matkamies maan”. Silloin tiesimme, että kohta olisimme perillä.


Evakkojunaan nousemassa Sortavalassa, 1944

 

Jaa kirjoitus: