Uutiset

20.4.2018 Kansallisen veteraanipäivän 27.4.2018 pääjuhla suorana YLE 1:llä

Kansallista veteraanipäivää vietetään perjantaina 27.4.2018.

Veteraanipäivää on vietetty Suomessa vuodesta 1987. Ensimmäistä veteraanipäivää vietettiin vuonna 1987 Lahdessa osana maan itsenäisyyden 70-vuotisjuhlavuotta. Lahti isännöi pääjuhlaa myös Suomi 100 -juhlavuonna.

Helsingissä kansallinen pääjuhla on järjestetty viimeksi vuonna 2007 Suomen itsenäisyyden 90-vuotisjuhlavuonna.


 


Tänä vuonna veteraanipäivä palaa Helsinkiin. Pääjuhla järjestetään Helsingissä Finlandia-talolla klo 14 alkaen.

Kutsuvieraille avoimessa juhlassa puhuvat pormestari Jan Vapaavuori, Puolustusvoimain komentaja Jarmo Lindberg, Eduskunnan puhemies Paula Risikko, sotaveteraani Pentti Heinonen sekä Etu-Töölön lukion oppilas Katie Hanwell.

Etu-Töölön lukion nuoret ovat usean vuoden ajan osallistuneet kansallisen veteraanipäivän Helsingin tapahtumiin ja tänä vuonna he tekevät myös veteraaneille videotervehdyksiä, jotka esitetään juhlavieraille ennen pääjuhlan alkua.

Musiikista vastaavat Kaartin soittokunta, Sibelius-lukion kamarikuoro sekä lauluyhtye Wildcats. Juhlan juontaa Johanna Storck.



Yle kuvaa juhlan ja näyttää sen suorana lähetyksenä YLE TV 1 –kanavalla klo 14.00 – 15.15. Lähetys on myöhemmin katsottavissa myös YLE Areenassa.

Päivä alkaa klo 10 lipunlaskulla, hartaudella ja seppeleenlaskulla Mannerheimin patsaalle, jonka jälkeen virallinen ohjelma jatkuu 10.20 Hietaniemen hautausmaalla, jossa seppeleet lasketaan Sankariristille sekä Mannerheimin haudalle. Tilaisuudessa on läsnä kenttäpiispa Pekka Särkiö, kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Tuuli Kousa sekä veteraanien ja nuorten edustajia.



Yle on paikalla kuvaamassa näitäkin tapahtumia ja osaa näistä tullaan näyttämään myös klo 14 alkavan suoran lähetyksen alussa.

Jos et siis ole itse paikalla, muista liittyä seuraan suoran lähetyksen kautta! PS. Vinkkaathan asiasta myös lähipiirisi veteraaneille!


Jaa kirjoitus:

16.4.2018 Maanpuolustus kuuluu kaikille… vai kuuluuko?

Puolustusvoimien 100-vuotisjuhlavuoden slogan on ”maanpuolustus kuuluu kaikille”. Yleisen asevelvollisuuden roolista Suomen maanpuolustuksen perustana onkin muistutettu kevään kuluessa useaan otteeseen. Erityisesti tämän tärkeys korostuu Suomen kaltaisessa tilanteessa, jossa maa ei kuulu mihinkään sotilasliittoon.



Yleinen aselvelvollisuus kansallisen yhtenäisyyden rakentajana

Suomen itsenäistyttyä vuonna 1917 ajoi se ensitehtävänään ulos maassa olleet venäläisjoukot. Varsinaista armeijaa ei Suomella tietenkään tuolloin vielä ollut.

Perustan Suomen armeijalle loivat tuolloisen hallituksen ylipäällikkö kenraali Mannerheim sekä Saksassa salaisen sotilaskoulutuksensa saaneet jääkärit, jotka muodostivat uuden armeijan päällystön. Sisällissodan jälkeen asevelvollisuudesta säädettiin ajanmukaisempi, väliaikainen laki vuonna 1919. Pysyvä laki saatiin vuonna 1922. Palvelusaika oli joko 350 tai 440 päivää.

Tuolloinen asevelvollisuuslaki edellytti varusmieheltä kansalaisluottamusta. Kuritushuone- tai vankeusrangaistukseen tuomittu rikollinen menetti ne pysyvästi tai määräajaksi, eikä ollut sen jälkeen enää äänioikeutettu tai vaalikelpoinen eikä häntä voitu nimittää kunnan tai valtion virkaan. Hän ei myöskään saanut kutsua kutsuntoihin. Näin mm. vuoden 1918 sotaan punaisten joukoissa osallistuneet jätettiin ilman sotilaskoulutusta.

1930- luvulle tultaessa taloudellinen lama näkyi myös kutsunnoissa: terveydellisistä syistä myönnettyjä vapautuksia jaettiin säästösyistä varsin vapaalla kädellä. 110 000 vapautetusta todettiin talvisodan aikaisissa uusintatarkastuksissa palvelukelpoiseksi yli 70 000.

Kaikkia kansanosia ja yhteiskuntaluokkia yhdistävänä yleistä asevelvollisuutta on kiitelty myös kansakunnan yhteisöllisyyden rakentajana, mille etenkin itsenäisyyden dramaattisten alkuvuosien jälkeen oli tarvetta.



Yleinen asevelvollisuus on kustannustehokas ratkaisu

Vaikka eri vaihtoehtoja vapaaehtoisuudesta ja palkka-armeijasta lähtien on Suomessakin aiheesta vuosien varrella käydyssä keskustelussa väläytelty, on yleisen asevelvollisuuden suosio pysynyt vakaana. Nykyjärjestelmän kannalla on yhä yli 80% kansasta.

Yleinen asevelvollisuus onkin kustannustehokas tapa tuottaa maa-, meri- ja ilmavoimille riittävän suuri ja toimintakykyinen reservi, jonka varassa toimia mahdollisissa konflikti- ja sotatilanteissa.

Asevelvollisuus koskee 18–60-vuotiaita miespuolisia Suomen kansalaisia, syntyperästä riippumatta. Asevelvollisen täytyy suorittaa varusmiespalvelus tai siviilipalvelus. Käsky kutsuntoihin tulee miehen täyttäessä 18 vuotta ja itse palvelus suoritetaan elämäntilanteesta riippuen 18-29- vuotiaana, ellei häntä vapauteta siitä. Velvollisuus ase- ja siviilipalveluksen suorittamiseen päättyy sen vuoden lopussa jolloin henkilö täyttää 30 vuotta.

Varusmiespalvelus kestää aselajista ja koulutuksesta riippuen 165, 255 tai 347 päivää. Siviilipalvelus on 347 päivän mittainen. Vuosittain siviilipalveluksen valitsee noin 2 500 asevelvollista, mikä vastaa noin 7 % koko miesikäluokasta. Siviilipalveluksenkin hylkääviä totaalikieltäytyjiä on Suomessa vuosittain 35-55 tapausta.



Yleinen asevelvollisuus maailmalla

Maailmanlaajuisesti käytäntö ei ole mikään itsestäänselvyys ja suurin osa siinä pitäytyvistä maista sijaitsee joko Afrikassa, Lähi-idässä tai Etelä-Amerikassa. Euroopassakin siitä on kylmän sodan jälkeen laajalti luovuttu: yleinen asevelvollisuus on Suomen lisäksi voimassa vain Ruotsissa, Virossa, Kreikassa, Tanskassa ja Itävallassa. Näistä kahdessa jälkimmäisessä velvollisuudesta kieltäytyminen ei tosin johda mihinkään rangaistustoimenpiteisiin. Ruotsissa aselvelvollisuus lakkautettiin vuonna 2010, mutta otettiin heikentyneen turvallisuustilanteen johdosta uudestaan käyttöön vuonna 2017. Siellä sen piiriin kuuluvat myös naiset.

Kaikkiaan maailmassa on 8 valtiota, joissa (joko yleinen eli pakollinen tai kutsuntojen perusteella valittuun väestönosaan kohdistuva) asevelvollisuus koskee myös naisia: Ruotsi, Norja, Israel, Kiina, Pohjois-Korea, Eritrea, Kap Verde ja Tšad.

Suomessa perustuslain §127 säätää, että jokainen Suomen kansalainen on velvollinen osallistumaan isänmaan puolustukseen tai avustamaan sitä sen mukaan kuin laissa säädetään. Mutta velvoittaako pykälä todella kaikkia Suomen kansalaisia samalla lailla?


Lotta ilmavalvontatehtävissä Inossa, toukokuussa 1942


Naiset Suomen sodissa

Vaikka naiset eivät Suomen 1939-1945 sodissa palvelleetkaan rintamalla miehiä koskeneiden kutsuntojen kautta, oli heillä maanpuolustusvelvollisuudenkin myötä merkittävä roolinsa sodissa.

Kotirintaman asema oli tärkeä, mutta eivät naisten tehtävät pelkästään sinne rajoittuneet.

Sotaan osallistuneista naisista ei pidetty miesten kantakorttia vastaavaa henkilörekisteriä. Niinpä tiedot sodassa mukana olleesta naisväestöstä ja heidän kärsimistään tappioista ovat hyvin hajanaisia. Lääkärinä sodassa- teos arvioi kuitenkin rintamilla ja sotatoimialueilla palvelleiden naisten määräksi viime sodissamme noin 100 000.

Naisten eri sodanaikaiset tehtävät vaihtelivat hallinnollisista tehtävistä muonitukseeen, varustehuollosta viestintään ja lääkinnällisistä tehtävistä ilmavalvontaan. Kaikki heistä eivät suinkaan olleet lottia, mutta lottajärjestön moninaisten tehtävien ansiosta pelkästään lukuisissa maanpuolustustusta tukevissa tehtävissä toimineiden lottien on arvioitu vapauttaneen näin rintamalle 25 000 miestä sodan sotilaallisiin tehtäviin.

Naisten kiinnostus maanpuolustukseen on nykyäänkin jatkuvassa kasvussa, mikä näkyy mm. naisten lisääntyneenä osuutena Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen kouluttajista ja koulutettavista. Vuonna 2017 MPK:n toimintaan osallistuneista 52 000 henkilöstä noin 10 300 oli naisia, mikä oli kaikkien aikojen ennätys.



Asevelvollisuus on yleinen, mutta poikkeuksia löytyy

Ensimmäinen yleisestä asevelvollisuudesta lailla säädetty poikkeus ovat Ahvenanmaalla pysyvästi asuvat.

Krimin sodan jälkeisissä rauhanneuvotteluissa 1856 Ahvenanmaa demilitarisoitiin, mikä tarkoittaa sitä, ettei sotilaallinen läsnäolo maakunnassa ole sallittua eikä sen saaria saa linnoittaa. Ahvenanmaa on myös neutralisoitu, minkä vuoksi se on mahdollisissa konflikteissa pidettävä sodan uhan ulkopuolella. Halutessaan ahvenanmaalaiset voivat suorittaa asepalveuksen vapaaehtoisesti, mutta käytännössä tätä tapahtuu harvoin.

Myös naiset on rajattu yleisen asevelvollisuuden ulkopuolelle. Vuonna 1995 voimaan tulleen lain ansiosta myös naiset voivat nykyään halutessaan suorittaa asepalveluksen missä tahansa aselajissa. Naisten asepalveluksen suosio on huimassa kasvussa: viimeisten kahden vuoden aikana hakijoiden määrä on tuplaantunut. Tänä vuonna hakijoita oli 1516. Naisten kohdalla pätevät samat säännöt kuin miehilläkin: asepalvelukseen kelpuutetaan 18-29 vuotiaat; fyysisesti ja psyykkisesti terveet Suomen kansalaiset.

Asevelvollinen voi saada vapautuksen terveydellisistä syistä. Näitä ovat mm. diabetes, reuma, vakava astma, Crohnin taudin kaltaiset krooniset suolistosairaudet, B- tai C-hepatiitti, vakavat ihosairaudet tai aktiivinen epilepsia. Mielenterveysongelmien ohella käytännössä merkittävin syy vapautukseen on nykyään kuitenkin ylipaino.

Lisäksi palveluksesta vapautetaan oman vaarallisuutensa vuoksi ns. T-luokituksen saaneet. Vuonna 2008 käyttöön otetun luokituksen jokainen tapaus arvioidaan erikseen.

Yhdysvaltojen kaltaista; julkihomot palveluksen ulkopuolelle rajaavaa ”don’t ask, don’t tell”- käytäntöä ei Suomessa ole ollut. Tässä yhteydessä täytyy tosin muistaa, että vuoteen 1981 homoseksuaalisuus luokiteltiin Suomessa sairaudeksi. Puolustusvoimat on julkisesti irtisanoutuneet kaikenlaisesta häirinnästä ja syrjinnästä, joskin viime vuonna valmistunut tutkimus osoittaa, että käytännön tasolla tehtävää vielä riittää.



Jehovan todistajat – haaste yhdenvertaisuusperiaatteelle

Kiistanalaisin ja viime viikkoina taas uutisotsikoihin noussut vapautuksen saanut ryhmä on Jehovan todistajat. Vuosittain n. 150 aselvelvollista vapautetaan tämän perusteella.

Suomessa Jehovan todistajat on neljänneksi suurin uskonnollinen yhteisö evankelis-luterilaisen, ortodoksisen kirkon ja helluntaiherätyksen jälkeen. Niin sanotuista rekisteröidyistä uskonnollisista yhdyskunnista se on suurin. Jehovan todistajat uskovat, että kristittyjen tulee pidättäytyä väkivallasta ja aseellisen puolustuksen harjoittelemisesta. Vuoteen 1996 saakka he kieltäytyivät myös asevelvollisuuden korvaavan siviilipalveluksen suorittamisesta, minkä seurauksena heitä käsiteltiin totaalikieltäytyjinä ja tuomittiin vankeusrangaistuksiin.

Vuonna 1987 Suomessa voimaan tullut laki vapautti Jehovan todistajat asevelvollisuuden suorittamisesta rauhan aikana. Käytännössä asevelvollisuusikäinen Jehovan todistaja saa seurakunnan todistuksella lykkäystä kolme vuotta kerrallaan kunnes täyttää 28 vuotta, jolloin hänet seurakunnan jäsenenä vapautetaan rauhanaikaisesta palveluksesta.

Ongelmaton ei asia ole ollut tuonkaan jälkeen jo yhdenvertaisuusperiaatteen kannalta.

Jehovan todistajien asevelvollisuuden suorittamisesta vapauttamisen tarpeellisuutta perustettiin työryhmä 2007, joka ei kyennyt tekemään asiassa lainsäädännöllistä ehdotusta. Sen sijaan se esitti lausuntokierrosta, joka vuonna 2008 järjestettiinkin. Saadut lausunnot olivat kuitenkin siinä määrin keskenään eriäviä, ettei asiaan saatu ratkaisua tuotakaan kautta. Seuraavana vuonna Puolustusvoimat pyysi ulkomailta lausuntoja siitä, miten asia on muissa maissa ratkaistu.

Helmikuussa 2018 Helsingin hovioikeus teki käänteentekevän päätöksen, jossa se katsoi, että ”vakaviin omantunnon syihin vetoavan” totaalikieltäytyjän tuomitseminen vankeusrangaistukseen on perustuslaissa kiellettyä syrjivää kohtelua Jehovan todistajiin nähden.

Tästä virinneessä yhteiskunnallisessa keskustelussa mm. puolustusministeri Jussi Niinistö on vaatinut Jehovan todistajien erivapauden lakkauttamista.

Huhtikuussa puolustusministeriö asetti työryhmän arvioimaan Jehovan todistajien asevelvollisuuden suorittamisesta vapauttamista koskevan lainsäädännön muutostarpeet. Puolustusministeriön asiasta antaman tiedotteen mukaan sen tulee huomioida, ettei esityksellä vaaranneta yleistä asevelvollisuutta. Työryhmän määräaika on 29.6.2018.



Puolustusvoimien 100- vuotisjuhlavuosi on näkyvästi esillä myös Suomen Sotaveteraaniliiton viestinnässä ja Puolustusvoimia eri teemojen kautta käsitteleviä artikkeleita julkaistaan vuoden aikana nettisivuillamme sekä joka toinen kuukausi ilmestyvässä Sotaveteraani-lehdessä.

Jaa kirjoitus:

12.4.2018 Ville Tavio: Riittävä rahoitus veteraaneille ei saa olla budjettikysymys

Sotaveteraaniliiton blogi sekä käynnissä ollut kehysriihi saivat kansanedustaja Ville Tavion (ps) ottamaan kantaa veteraaniväestölle suunnattujen palveluiden tämänhetkisen tilanteen riittämättömyyteen.

Pohjalainen- lehdessä (10.4.) ilmestyneessä kirjoituksessaan hän nostaa esiin sen tosiasian, että valtiolla on nyt meneillään viimeiset vuodet maksaa kunniavelkaansa sotiemme veteraaneille.

”Riittävä rahoitus ei saa olla budjettikysymys, koska veteraaneja ei ole pian enää keskuudessamme. Heti sotien jälkeen sotaveteraaneja oli Suomessa noin 600 000. Nyt vuonna 2018 heitä on jäljellä enää noin 11 000 ja muutaman vuoden päästä enää noin 5 000”, Tavio muistuttaa.

Toisin kuin sotainvalideilla, ei sotaveteraaneille suunnatuista avo- ja kotipalveluista ole säädetty lakia, minkä vuoksi he joutuvat vuosittain kamppailemaan määrärahoista valtion budjetissa. Vuosi toisensa jälkeen määrärahat osoittautuvat liian pieniksi.

Siksi veteraanijärjestöt ovat tehneet asiasta lakiesityksen, jotta tilanne saataisiin korjattua riittävälle tasolle. Tavion mukaan kokonaan uudelle laille ei kuitenkaan ole tarvetta.

”Mitään kokonaan uutta lakia ei tarvitse säätää, vaan nykyisen rintamaveteraanien kuntoutuksesta annetun lain muutos riittää. Käytännössä tämä toisi helpotusta vaikeisiin ja taloudellisesti tiukkoihin vanhuudenpäiviin. Rintamaveteraaneille korvattaisiin kotipalveluja, asumispalveluja, liikkumista tukevia palveluja, omaishoidontuki ja sairaanhoitopalveluja”, hän jatkaa.

Tässä veteraanijärjestöt ovat eri mieltä: laki tarvitaan useastakin syystä.

Ensinnäkin veteraaneja tulee olemaan keskuudessamme vielä vuosia; todennäköisesti jopa vuosikymmenen. Siksi tilapäinen määrärahalisäys ei ole riittävä ratkaisu. Toisekseen, vain laki turvaisi veteraanien tasa-arvoiset palvelut kaikkialla Suomessa. Tällä hetkellä kuntien käytännöt vaihtelevat rajustikin, mikä asettaa veteraanit asuinpaikkansa perusteella eriarvoiseen asemaan. Kolmanneksi, korkeasta iästä johtuen ei sotaveteraanien ja sotainvalidien kunnossa ole enää eroa, joka oikeuttaisi heille myönnettävät eritasoiset palvelut. Monissa tapauksissa huonokuntoisempia ovat itse asiassa juuri sotaveteraanit, sillä sotainvalidien kohdalla kuntoutus on ollut järjestelmällistä jo vuosikymmeniä.

Veteraaniasia on Taviolle läheinen jo hänen oman lähipiirinsä kokemusten kautta.

”Isoisäni oli vasta täyttänyt 18 vuotta, kun talvisota alkoi 30.11.1939. Hän värväytyi aseväkeen vapaaehtoisena ja osallistui talvi- sekä jatkosotaan selviten haavoittumatta. Sotien jälkeen hän kuitenkin lähti Lappiin miinanraivaustyöhön ja menetti miinan räjähdyksessä jalkansa. Hän sai sotainvalidien palvelut ja eli hyvän elämän, kunnes nukkui pois vuonna 1993.

On asioita, joita ei voi mitata rahassa. On Suomelle kunnia-asia tarjota ihmisarvoisen elämän puitteet viimeisille elossa oleville sotaveteraaneille”.

Jaa kirjoitus:

9.4.2018 Salon Itsenäisyyden museo yllättää

Yksi perinnetyön jo nyt nähtävistä muodoista ovat eri puolilta Suomea löytyvät, paikalliseen sotahistoriaan keskittyvät museot ja perinnehuoneet.

Salon Itsenäisyyden museo tallentaa sotiemme sekä suojeluskunta- ja lottajärjestöjen historiaa Salon seudulla. Vapaussotien Salon Perinneyhdistys ry:n omistama ja ylläpitämä museo perustettiin vuonna 2000. Alunperin museo toimi kaupungin omistamassa, myllynkivitehtaaksi takennetussa pienessä kiinteistössä.

Rakennus purettiin myöhemmin Salon nykyisen kaupungintalon tieltä ja museo muutti Helsinginkadulla sijaitsevaan liikehuoneistoon.

Muutaman vuoden kuluttua ylläpitokustannukset osoittautuivat vapaaehtoisvoimin pyöritetylle museolle kuitenkin mahdottomiksi ja esineistö pakattiin muuttolaatikoihin odottamaan ainoalta näyttävää ratkaisua: museon lakkauttamista.

Toisin onneksi kävi.



Vuonna 1939 Saloon valmistui tunnetun arkkitehdin Väinö Vähäkallion suunnittelema funkkistyyliä edustava rakennus, joka alkujaan toimi Salon yhteislyseon voimistelusalina. Sittemmin tyhjilleen jäänyt rakennus oli saanut kaupungilta purkupäätöksen. Kiitos perinneyhdistyksen sinnikkyyden ja toimeliaisuuden, tässä vaiheessa kodittomaksi jääneen museon ja tarpeettomaksi jääneen rakennuksen tiet kohtasivat.

Vuosikausia metalliverstaana ja -luokkana toiminut sali raivattiin ja siivottiin talkoovoimin ja toukokuussa 2015 uusi museo avattiin yleisölle. Sen jälkeen museoon on ehtinyt tutustua jo yli 2000 vierailijaa ja taloon on muuttanut myös veteraanijärjestöjen yhdessä isännöimä Perinnepaja.



Kiinteistön vuokra nielee sen takaa löytyvän perinneyhdistyksen jäsenmaksut liki kokonaan (yli 80%), mutta museo on halunnut pitää kiinni pääsymaksuttomuudestaan – koko veteraanityötä kun Salossakin leimaa vahvasti kiitollisuuden kunniavelka.

Siksi vapaaehtoiset lahjoitukset ovat enemmän kuin tervetulleita.



”Itsenäisyyden museolla haluamme kunnioittaa sotiemme veteraanien muistoa. Erityisesti panostamme koululaisryhmiin, jotta veteraaniemme uhraukset itsenäisyytemme turvaamiseksi eivät unohtuisi”, kertoo Matti Rajasaari.

Edellytykset tähän ovatkin hyvät: museo sijaitsee koulukorttelissa ja yhteistyötä alueen opettajien kanssa kiitellään.



Varsinaissuomalaiseen tyyliin eivät salolaiset itse museosta juurikaan numeroa tee. Syytä olisi, se nimittäin yllättää kiinnostavuudellaan.

”Museon laajuus, monipuolisuus ja paikallisuus”, listaa Rajasaari paikan vierailijoiltaan saamia kehuja.

”Aineiston keräys aloitettiin 1990- luvulla. Nykyisellään kokoelmaan kuuluu runsaat 4000 luetteloitua esinettä, joista kaikki on saatu lahjoituksena ja kokoelma sen kun kasvaa”.

Yksi tapa tuoda esiin paikallisten kokemuksia sodan vuosista ovat yksittäisten henkilöiden vaiheita esittelevät henkilövitriinit, joita on jo 30.



Joka syksy museossa nähdään joku erikoisnäyttely – viime vuonna teemana oli Mannerheim ja Salon seutu. Suunnitteilla on myös Akateemisen Karjala-Seuran toimintaan liittyvän osaston rakentaminen.

”Resurssimme saattavat olla niukat, mutta siitäkin huolimatta katsomme luottavaisesti tulevaisuuteen”, vakuuttaa Rajasaari.

Esillä on niin aseita, univormuja ja ansiomerkkejä, mutta myös erikoisempaa ja sodan ajan ihan eri lailla nykyihmistä lähelle tuovaa aineistoa kuten valokuvia, rintamalla valmistuneita puhdetöitä sekä sotaponnisteluihin lahjoitettujen vihkisormusten tilalle luovutettuja rautasormuksia.



Sekä tarinan mukaan venäläiskorsusta peräisin oleva kartta.



Ja yksi alueelle pudonnut pommi.



Ja muistutus siitä, että kaikkia sotatarinoita ei todellakaan ole vielä kuultu: yksi eriskummallisimmista esineistä on nimittäin hirrenpätkään kaiverrettu hautamuistomerkki rintamalla ”kiljuen haavoihinsa kaatuneille 50 hevoselle ja viidelle ryssälle”.

Ja että mistä siinä on oikein kyse? Jätetään se museon paljastettavaksi…!



Museon asiastaan aidosti innostunut ja innostava henkilökunta on piste i:n päällä. Eläytymistä edesautetaan tarpeen vaatiessa vaikka aitoa sodanaikaista ilmahälytintä huudattamalla.



Jos täällä jotain oivaltaa, niin ainakin sen, että sota koskettaa aina kaikkia kansanryhmiä; niin sota- kuin kotirintamalla. Tässä on sotahistoriamuseo, jossa viihtyy sellainenkin, joka ei ehkä osannut edes ajatella sotahistorian olevan häntä varten.



Itsenäisyyden museo

Torikatu 7, Salo

Avoinna sunnuntaisin klo 13-15, muulloin sopimuksen mukaan

Yhteydenotot: matti.rajasaari@gmail.com


PS. Haluatko tukea museon toimintaa?

Lahjoituksesi voit osoittaa tilille IBAN FI74 5410 0240 0022 98; viestikenttään merkintä ”lahjoitus Itsenäisyyden museolle”

Jaa kirjoitus:

4.4.2018 Puhdetöistä puhtia rintamalla

Puhdetöissä Syvärin lohkossa, Pidma 1942

Etenkin jatkosodan asemasotavaihe tarkoitti hyvinkin pitkiä ja sodankäynnin kannalta tapahtumaköyhiä paikoillaanolovaiheita. Luppoaikaa täytettiin niin urheilukilpailuin kuin kirjojen, korttipelien ja puhdetöiden parissa.

Tiettävästi ensimmäisiä rintamalla tehtyjä puhdetöitä olivat sormukset, joita onkin löytynyt monen veteraanin ja heidän omaistensa jäämistöistä. Pienikokoisina ne kulkivat helposti mukana, eikä niiden työstämiseen tarvittu suuria ja monimutkaisia välineitä.

Etenkin kotiväelle niiden materiaaliksi väitettiin usein alasammutuista lentokoneista otettua lentokonealumiinia, mikä epäilemättä antoi niille oman dramaattisen loppusilauksensa. Monesti totuus oli kuitenkin vähän tavanomaisempi: useimmiten raaka-aine oli nimittäin peräisin kenttäpulloista ja pakeista.

Puhdetyöt antoivat pojille tekemistä ja jotain muuta, mihin ajatuksensa edes hetkeksi keskittää.

Sodanjohto ei ollut alkuun lainkaan innoissaan puhdetyöharrastuksesta – heidän mielestään aika olisi pitänyt käyttää juokushautojen kaivamisen ja korsujen rakentamisen kaltaisissa hyödyllisissä puuhissa. Pian kuitenkin huomattiin, että puhdetöiden avulla torjuttiin paitsi pelkoa ja koti-ikävää, myös kotirintaman työvälinepulaa.

Tammelalaisveteraanien puhdetöiden kokoelmaa, kuva: Pauli Korvensyrjä

Vuonna 1942 Valtion Tiedotuslaitos järjesti puhdetyökilpailun, johon liittyi osana myös esineiden myyntinäyttely. Rintaman tuontantopotentiaalin oivallettuaan alkoi sodanjohto tilata rintamalta suuria määriä kirveenvarsia, sahanpääpuita ja muita hyötyesineitä.

Ilmavoimat puolestaan etsivät omien puhdetyökilpailujensa kautta tekijää eri lentokonetyyppien pienosimalleille, joiden avulla voitiin opettaa ilmavalvontahenkilökuntaa tunnistamaan omat ja vihollisen lentokonetyypit.

Puhdetyöinnostus paisui ennennäkemättömiin mittoihin. Niiden myynnistä alunperin vastanneen Työtehoseuran resurssien osoittautua riittämättömiksi perustettiin Puolustusvoimain Puhdetyön Myyntikeskus (PPM).

Myytävät esineet merkittiin ”RINTAMATYÖ”-leimalla sekä sen valmistaneen yksikön tunnuksella. Myyntikeskuksella oli oma näyttelyhuoneisto Helsingissä ja koko maan kattava myyntiverkosto.

Myyntituotto jaettiin tasan viihdytystoiminnan, Sotainvalidien Veljesliiton sekä myyntioiminnasta vastanneen Lotta Svärdin kesken.

Vaikka sotilaita yritettiin ohjeistaa nimenomaan hyötyesineiden tekemiseen, oli suuri osa tuotoksista nimenomaan koriste-esineitä. Eivätkä sotilaat liiemmin lotkauttaneet korvaansa myöskään jatkosodan aikana julkaistun Puhdetyöoppaan varoituksille liiasta koristeellisuudesta: ”parempi suora ja sileä kuin rumasti kruusattu”.


Joululomalle lähtijöiden puhdetöitä, Valkjärvi 1943


Lomien ja joulunpyhien alla valmistui kotiväelle tarve-esineiden lisäksi myös leluja. Edes ajan (kaikki odottivat sodan loppuvan nopeasti) tai saatavilla olevien työkalujen ja materiaalin rajallisuus eivät hillinneet työmiesten luovuutta.

Puun ja (joko viholliskoneista tai omasta kalustosta peräisin olevan) metallin lisäksi materiaalien kirjo laajeni käsittämään kaikkea, mitä käsiin vain saatiin: telttakankaasta panssarien mittaritauluston pleksiin ja järvisimpukan helmiäisestä tyhjiksi ammuttuihin tykin hylsyihin, olkoonkin, että jälkimmäinen oli virallisesti kielletty: hylsyt kun piti palauttaa uudelleenladattaviksi.


Laatokan joukkojen puhdetyönäyttely, Sortavala 1942


Viime vuosikymmeninä puhdetöiden arvo on kohonnut ja niitä on nähty mm. erilaisissa näyttelyissä. Varsin vaikuttavia osa rintamalla tehtailluista esineistä olikin – niihin kuuluu mm. yllä olevassa kuvassa näkyvä jalkalamppu. Tuskin mikään pääsee kuitenkaan lähellekään alikersantti Veli Klamin ja korpraali Sulo Niemisen taidonnäytettä – he nimittäin rakensivat puhdetöinään kokonaisen auton.


Alikersantti Veli Klamin ja korpraali Sulo Niemisen puhdetyö: heidän maastosta keräämistään osista valmistama auto, Äänislinna 1943


Haluatko tietää lisää? Mm. puhdetöistä ja sodan monesta muusta kiehtovasta osa-alueesta löydät lisää tietoa Olli Kleemolan toimittamasta Selviytymistarina – Suomi 1939-1945– kirjasta. Kirja (30€) on nyt saatavilla verkkokaupassamme!


Jaa kirjoitus:

24.3.2018 Suursaaren valtaus maaliskuussa 1942 – tietoa, taitoa, oveluutta ja onnea

Vaikka Venäjä virallisessa retoriikassaan yhä väittää marraskuussa 1939 syttyneen talvisodan alkaneen suomalaisten aloitteesta, oli Suomi alkanut saada Neuvostoliitolta alueluovutuksia vaativia nootteja jo tuota ennen.

Suomenlahdella sijaitseva Suursaari oli strategisen sijaintinsa vuoksi näiden joukossa – suomalaisille tärkeältä tähystyspaikalta kun oli mahdollista hallita väylää Leningradiin ja vaikeuttaa itänaapurin merivoimien liikkeitä.

Syksyllä sodan uhka alkoi näyttää entistä todennäköisemmältä ja lokakuussa 1939 saaren asukkaat evakuoitiin. Tuolloin saareen jäi vielä muutaman kymmenen hengen vartiosto, mutta talvisodan alettua myös he jättivät saaren.

Joulukuun alussa Neuvostoliitto valloitti tuolloin jo tyhjän saaren. Virallisesti Suursaari siirtyi Neuvostoliitolle Moskovan rauhanehtoihin sisältyneiden alueluovutusten myötä.


Desanttiesteinä toimivia seipäitä Suursaaren pelloilla

Niinkuin Suomen valtiojohto pelkäsikin, jäi rauha vain väliaikaiseksi. Kesäkuussa 1941 Suomi oli taas sodassa.


Komppanianpäällikkö, kapteeni Vuorela antaa miehilleen viimeiset ohjeet ennen hyökkäystä, 26.3.1942

Tammikuussa 1942 Mannerheim laati suunnitelman Suursaaren takaisin saamiseksi. Joulukuussa se oli kertaalleen jo valloitettu, mutta jo tammikuussa saari menetettiin vihollisen vastahyökkäyksessä. Tällä kertaa epäonnistuminen ei ollut vaihtoehto. Saari olisi saatava takaisin ennenkuin venäläiset ehtisivät linnoittaa sen.

Hyökkäystä varten perustettiin osasto, joka sai komentajakseen Aaro Pajarin; kenraalin, josta tuli myöhemmin yksi vain neljästä kahteen kertaan Mannerheim-ristillä palkitusta ritarista. Pajari itse valitsi hyökkäykseen osallistuvat yksiköt – vain paras kelpasi tähän tarkoitukseen.

Kaikkiaan hyökkäykseen osallistui 3500 miestä.


Kenraali Pajari seuraa Suursaaren taisteluja, 27.3.1942

Pajarin suunnitelman mukaan joukot siirrettäisiin yhden yön aikana kaukana rannikolta sijaitsevan saaren edustalle. Maaliskuun 26. päivä iltana joukot siirtyivät lähtöasemiinsa.

Huolella laadittu strategia oli välttämätön operaation onnistumiseksi. Iskua edeltävänä yönä jäälle aurattiin väylä autoja varten, joilla joukot pystyttäisiin kuljettamaan reilun 10 kilometrin päähän Suursaaresta. Myös maastoutumiseen panostettiin: lumipuvuilla varustautuneiden miesten lisäksi myös hyökkäyksessä mukana olleet 738 hevosta naamioitiin valkoisin lakanoin. Kaikki varusteet suksista sauvoihin ja aseisiin maalattiin valkoisiksi.


Haapasaari-Suursaari, 26.3.1942

Oli tärkeää, ettei vihollinen saisi vihiä tulossa olevasta ennenkuin olisi liian myöhäistä. Tässä myös mitä ilmeisemmin onnistuttiin: Suursaaresta hyökkäystä edeltävänä iltana lähetetyn viestin perusteella hyökkäykseen oli havahduttu vasta tuolloin.


Suursaaren valtaus, 26.3.1942


Suursaaren valtaus jäi Suomen ainoaksi jatkosodan asemasotavaiheen hyökkäyssotatoimeksi.

Mitään ei jätetty sattuman varaan. Kannakselle sijoitettujen joukkojen keskuuteen alettiin levittää huhua, jonka mukaan oltiin lähdössä valtaamaan Vienanmeren rannalla sijaitsevaa Sorokan kaupunkia.

Maaliskuun 27. päivän aamuna klo 03.30 tuli käsky edetä. Onni oli myötä: tuolloin puhjenneen lumimyrskyn ansiosta hyökkäysjoukot sulautuivat ympäristöönsä täydellisesti ja parhaimmillaan 16 metriä sekunnissa puhaltanut myötätuuli avitti hyökkääjien etenemistä.


Suursaaren valtaus, 26.3.1942

Suursaaren eteläkärki vallattiin vain muutaman tunnin taistelujen jälkeen. Iltapäivään mennessä saaren suurin kylä oli saatu vallattua. Seuraavana aamuna myös Suursaaren pohjoiskärki saatiin vallattua, iltapäivällä viimeisetkin vihollispesäkkeet oli tuhottu.

Suursaari oli taas Suomen.


Haavoittunutta tuodaan Suursaaresta, 28.3.1942

Jaa kirjoitus:

19.3.2018 Kunnes rauha heidät erotti – kirja kertoo sodan vaietuista lapsista

Ira Vihreälehto uutuuskirjansa julkistamistilaisuudessa

Talvi- ja jatkosotien päättymisistä saattaa olla jo yli 70 vuotta, mutta monet kysymykset etsivät yhä vastauksiaan. Kadonneiden sotilaiden kohtalo, vihollisrintamalle jääneiden sankarivainajien sijainti, lukuisten vierasmaalaisten sotilaiden ja sotavankien lasten ja heidänkin lastensa elämää epätietoisuus: kuka minä oikein olen?

Viime viikolla julkaistu; neuvostovankien ja suomalaisten jatkosodan aikaisia suhteita käsittelevä Kunnes rauha heidät erotti” (Atena) – kirja syventyy näistä viimeiseen kysymykseen; aiheeseen, josta ei ole tähän saakka juurikaan puhuttu.

– Moni on kuvitellut itsensä tai perheensä olleen ainoita joille näin on käynyt. Koko aihetta on ympäröinyt vaikenemisen kulttuuri, kirjan kirjoittaja Ira Vihreälehto pohtii.

Hänelle itselleen aihe on varsin omakohtainen. Hänen edellinen kirjansa ”Tuntematon sotavanki” kuvaa hänen omia etsintöjään sotavanki-isoisänsä löytämikseksi; etsintöjä, jotka jatkuvat yhä. Vihreälehto myöntääkin monessa suhteessa olevan jo liian myöhäistä.

– Monet muistot on jo menetetty ihmisten kuoltua. Toisaalta muistelijakin muistaa mitä haluaa – ainahan hänen muistonsa palvelevat jotain tarkoitusta. Näistä lapsista on rajan molemmin puolin myös virallisella tasolla vaiettu. Arkistolähteetkin ovat vääristyneitä, sillä niitä on mm. tuhottu tarkoituksella. Lisäksi ne ovat jo sulkeutumassa. Usein vangista ei ole edes tietty koko nimeä, mikä sekin vaikeuttaa heidän jäljittämistään, hän miettii.

Jatkosodan aikaiset, maatiloille sijoitetut sotavangit eivät Vihreälehdon mukaan ole myöskään tuntuneet kiinnostavan tutkijoita samalla lailla kuin huomattavasti dramaattisemmat sotavankileirit. Viime aikoina sota-ajasta on kuitenkin alettu etsiä uusia kulmia ja tilaa ovat saaneet myös vähemmälle huomiolle jätetyt tarinat.


Sotavankeja yhteen kirjaan haastatellun kotitilalla


– Jatkosodan aikana rintamalla ja etulinjassa taisteli vain pieni osa suomalaista. Suurimmalle osalle ne joko oman kotitilan tai – kylän sotavangit olivat yleisin kontakti viholliseen, Vihreälehto muistuttaa.

Hän on koonnut kirjaansa 40 ihmisen tarinan; osa heistä sotavankien lapsia, osa heihin kotitilansa työmiehinä tutustuneita. Kokemuksia on ympäri Suomen, joskin Pohjois-Suomessa neuvostovankien osuus oli huomattavasti muuta maata pienempi. Pohjanmaalla välien puolestaan kerrottiin olleen erityisen läheiset.

Jatkosodan ensimmäisenä talvena vankileirien olosuhteet olivat hirveät ja noin kolmasosa vangeista kuoli. Vuonna 1942 heitä alettiin siirtää maatöihin, jolloin olot paranivat merkittävästi, Vihreälehto kertoo.

– Maatilavankeja ottaville perheille oli tiukat ehdot. Suojeluskunta tarkisti jokaisen taustan, jotta se oli tarpeeksi valkoinen – kommunismin ei haluttu leviävän tätäkään kautta. Myös vankien kohtelua koski tarkat säännöt: heidän tuli esimerkiksi nukkua lukkojen takana, heille tuli antaa vain tietyn verran ruokaa eikä heidän saanut missään nimessä antaa syödä isäntäperheen kanssa samassa pöydässä. Ylimääräinen seurustelu siviilien kanssa oli ehdottomasti kielletty, Vihreälahti paljastaa.

Harvoin sääntöjä kuitenkaan noudatettiin – suomalaisisännillä oli tapana suhtautua heihin työmiehinä siinä missä muihinkin ja heidän asemansa oli liki tasa-arvoinen isäntäväen kanssa.


Kirjassa tarinansa kertoneet Riitta (vas.) ja Marjatta


– Työikäiset miehet olivat rintamalla ja sotavangit kylän ainoita aikuisia miehiä. Maatalous ei olisi selvinnyt ilman heitä. Eivät naiset olisi yksin jaksaneet, korostaa kirjaan haastateltu Riitta, joka on paikalla myös kirjan julkistamistilaisuudessa. Hän myös muistuttaa asiasta, jota ei ole osattu tai haluttu ajatella: siitä, että sotavangit paikkasivat myös toisenlaisia tarpeita.

– Andreilla oli omat, suunnilleen minun ikäiseni tytöt kotona, joita hän kaipasi ja niin hän osasi huomioida minut; vain neljävuotiaan isäänsä ikävöivän lapsen. En tiedä, miten olisin selvinnyt sodasta ilman häntä. Isä oli kaukana ja hänen puolestaan piti jatkuvasti pelätä. Kotona lomilla käydessä oli niin paljon hommaa, ettei häntä juuri pirtissä näkynyt. Nämä venäläiset olivat ainoat miehenkuvat mitä meillä oli, hän kertoo äänen murtuessa liikutuksesta.

Kyyneleet ovat herkässä myös ottolapsena kasvaneella Marjatalla, joka sai kuulla isänsä olleen sotavanki vasta juuri ennen biologisen äitinsä kuolemaa.

– Eläessään hän ei pystynyt asiasta puhumaan. Se oli niin kuoliaaksi vaiettu asia, että lopulta se salaisuus; se pelko kiinnijäämisestä sairastutti hänet. Suurin osa äidin hautajaisvieraista ei edes tiennyt olemassaolostani, hän toteaa kirjan julkistamistilaisuuteen saapuneelle yleisölle.


Marjatta lapsena biologisen äitinsä kanssa


Häpeä, vaikeneminen ja valheet ovat asia, joka Vihreälehdon mukaan yhdistää neuvostosotavankien lapsia.

– Joko heille ei ole kerrottu mitään tai sitten heille on valehdeltu. Moni on joutunut kantamaan äitinsä kokemaa häpeää koko elämänsä. Vaikeneminen ei kuitenkaan ole ratkaisu, vaan kipeistäkin asioista on pystyttävä puhumaan. Muuten traumat vain siirtyvät seuraaville sukupolville.

Vankien kanssa suhteisiin antautuneilla naisilla oli paljon hävittävää, minkä vuoksi on usein vaikeaakin ymmärtää, miksi naiset olivat valmiita ryhtymään suhteeseen ”vihollisen” kanssa.

– Seurauksena oli maineen menetys ja jopa vankeustuomioita. Ehkä takana oli tiettyä uhmakkuuttakin? pohtii Viherälahti.

– Sota oli siitä seuranneine vuosien pakottetuine eroineen poikkeuksellista aikaa. 19-35 vuotiaat olivat miehet rintamalla, naiset taas eivät. Poikkeuksellinen aika pisti myös sukupuolimoraalin koetukselle: jotkut hakeutuivat suhteisiin aktiivisestikin.

Veljeskansoja edustavat vangit olivat muita paremmassa asemassa ja heille tarjottiin mm. mahdollisuutta liittyä Suomen armeijan rinnalla taistelevaan heimopataljoonaan. Sodan jälkeen myös heitä vaaditttiin palautettaviksi. Heimopataljooniin liittyneillä oli syytäkin pelkoon.

Sodan jälkeen vangit olivat vapaita Suomessa, mutta vapaus päättyi rajalla. Neuvostoliittossa odotti joko kuolema tai pakkotyö sikäläisillä vankileireillä. Moni perhe ei olisi halunnut luopua vangistaan, eikä moni vanki olisi halunnut palata. Elävänähän ei saanut kiinni jäädä ja Stalinin mukaan ”viimeinen luoti oli aina sotilaalle itselleen”.

On myös tapauksia, joissa perheet auttoivat vankejaan pakoon. Esimerkiksi Ruotsiin päätyi inkeriläisvankeja, jotka piileskelivät maan alla käytännössä Stalinin kuolemaan saakka, sillä heidän ilmiantamisestaan luvattiin palkkioita niin Suomessa kuin Ruotsissa.

Kysymykset eivät jätä rauhaan, kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeenkään. Riitta jäi jo varaisänsä Andrein lähtiessä ikävöimään häntä niin, ettei perhe tiennyt, mitä tehdä.

– Hänhän on jo varmasti jo kuollut, mutta haluaisin löytää hänen lapsensa. Palasikohan hän koskaan kotiin vankileiriltä? Näkiköhän enää tyttöjään? Haluaisin kertoa heille, että isänsä oli hyvä mies.


PS. Meillä on Facebook-sivullamme arvonta, jossa kaksi onnekasta saa tämän upean kirjan omakseen! Käy siis liittymässä seuraajaksi ja vastaa kysymykseen!

Jaa kirjoitus:

16.3.2018 Sotaveteraanihuijareita liikkeellä – varo ettet tule petetyksi

Sotiemme Veteraanit- keräyksen päällikkö Pia Mikkonen

Veteraanijärjestöjen tietoon on tullut, että veteraaniasian nimissä kerätään rahaa mm. erilaisten tuotteiden kautta. Näillä ei ole mitään tekemistä veteraanijärjestöjen kanssa eikä näiden tuotteiden myynti tue mitenkään sitä arvokasta työtä, jota veteraanijärjestöissä kunniakansalaistemme eteen tehdään.

”Onneksi kansa on ollut valppaana – sitä kautta saamme kyselyitä ja ilmoituksia heidän epäilyttäviksi kokemistaan asioista”, kiittelee kaikkien veteraanijärjestöjen (Suomen Sotaveteraaniliitto, Sotainvalidien Veljesliitto, Rintamaveteraaniliitto) varainhankintaa keskitetysti hoitavan Sotiemme Veteraanit- keräyksen varainhankinnan päällikkö Pia Mikkonen.

”Olemme kiitollisia, että ihmiset haluavat tukea veteraaniasiaa, samoin kuin siitä, että halutaan olla varmoja siitä, että apu varmasti menee perille. Siksikin on ollut surullista huomata, kuinka häikäilemättä asian varjolla tehdään bisnestä”, hän pahoittelee.

”Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuosi houkutteli liikenteeseen tavallista enemmän yrittäjiä ja luulimme asian jo ratkenneen. Toisin on kuitenkin käynyt ja huijareita on yhä liikenteessä. Viime aikoina olemme saaneet erityisesti kyselyitä Focus Print Oy:n kalentereihin liittyen. He ovat yritysmyynnin ilmeisesti epäonnistuttua siirtyneet varsin aggressiiviseen, ykstyishenkilöille kohdennettuun suoramyyntiin”, Mikkonen kertoo.

”Mikäli kyseessä on legitiimisti veteraaneja avustava hanke, on siitä sovittu kanssamme ja tuotteessa on Sotiemme Veteraanit-logo”, Mikkonen muistuttaa.

”Vain tällaisten tuotteiden ja keräysten kohdalla voi olla varma siitä, että rahat myös päätyvät veteraaneille. Olemme kiitollisia siitä, että veteraaniasiaan suhtaudutaan näin vakavasti myös kansan taholta ja kehotamme vastaisuudessakin ihmisiä olemaan yhteydessä suoraan meihin, mikäli epäilys herää”.

Jaa kirjoitus:

15.3.2018 Pirkko Koski pitää yllä talvisodan henkeä tänäkin päivänä

Pyryn päivänä muutama vuosi sitten velloi kamala myrsky. Pirkko Koski kertoo olleensa tuolloin bussissa, joka oli jäänyt jumiin keskustorille.

Yksi matkustajista, nuori poika, jonka oli kiire päästä musiikkiopistolle, ilmaisi hätänsä.

– Kaikki me bussissa sitten mietimme, että miten olisimme voineet auttaa tuota poikaa, Pirkko kertoo.

– Sitä se kuuluisa talvisodan henki oli. Että kaikki halusivat auttaa toisiaan.


Viipuri ennen sotaa


Viipurista evakkoon

Pirkko oli talvisodan syttyessä 13- vuotias ja asui tädillään Viipurissa. Pirkko kertoo muistavansa päivän kirkkaasti.

– Kävin Viipurissa tyttökoulua ja olimme saksantunnilla. Kello oli yhdeksän, kun hälytys kuului. Meidät kaikki ohjattiin kellariin pommisuojaan ja minä naureskelin muiden mukana. Luulimme sitä taas yhdeksi harjoitukseksi.

Toisin kuitenkin ilmeni. Koko päivän he viettivät pommisuojassa ja sieltä päästyään, tädin kotiin laitakaupungille matkatessa, heidät pysäytti suojeluvalvoja.

– Tädillä kun oli kolmekuukautinen vauva kapalossa, hän käski meidän lähteä heti seuraavana aamuna evakkoon, muistelee Pirkko.

Määränpäänä oli Orivesi. Sieltä heidät sijoitettiin Peltolan tilalle, jossa he asuivat ja tekivät töitä sodan ajan. Pirkko kertoo talon kohdelleen heitä hyvin.

– Antoivat huoneenkin, kun näkivät, että ihan ihmisiä oli tulossa. Ensialkuun sängyiksi varatut heinäkeot katosivat nopeasti.


Evakkoja Viipurin asemalla, marraskuu 1939


Lotaksi puhelinkeskukseen

Sodan jälkeen Pirkon täti lähti Helsinkiin ja Pirkko perässä opiskelemaan.

Opiskelu tosin oli katkonaista rahanpuutteen takia. Aina välillä oli tehtävä töitä ja laitettava opiskelu sivuun. Välillä oli ruokana jäätyneitä lanttuja ja perunoita, ja asumuksena jaettu luteinen huone.

– Se oli yksi syy, miksi minä sitten Viipuriin puhelinkeskukseen lähdinkin, Pirkko kertoo.

– Siellä me yhdisteltiin puheluita. Yksi tytöistä ihmetteli, miksi puheluissa saatettiin joskus puhua vaikkapa munista ja makkaroista. En minä sille viitsinyt sanoa, että ne ovat salanimiä ne!


Lapsuuden haave toteutuu

Pirkko Koski kesällä 2017

Kesän jälkeen Pirkko palasi Helsinkiin ja suoritti opintonsa loppuun. Vuotta ennen kuin hän valmistui, ensimmäinen Helsingin pommitus kuitenkin poltti hänen silloisen koulurakennuksensa. Kolmannen pommituksen aikaan Pirkko oli Lahdessa.

– Taivas oli tulessa, Pirkko muistelee.

Koulu jatkui toisessa rakennuksessa ja valmistuttuaan Pirkko pääsi jatko-opiskelemaan maantietoa ja biologiaa. Pitkäaikainen lapsuudenhaave toteutui, kun Pirkko sai opettajan paperit.

– Minä olin pienestä pitäen sanonut, että minusta tulee opettaja!

Miehensä Antin Pirkko oli tavannut Helsingissä, mutta he Antin töiden mukana he päätyivät Turun kautta Tampereelle. Siellä hän ehti opettaa ainakin yli 20 vuotta Tampereen yhteiskoulussa.

Pirkko ja Antti saivat neljä lasta, jotka asuvat tällä hetkellä ympäri Suomea. Yksi Tampereella, toinen Espoossa, kolmas Hämeenlinnassa ja viimeinen Helsingissä.

Antti nukkui pois kolme vuotta sitten, mitä Pirkko muistelee haikeasti.

– Hän oli kiltein ihminen, jonka olen koskaan tavannut.

Ikävä on, mutta neljä lasta ja viisi lastenlasta on syy jatkaa arkea. Pirkosta ei löydy katkeruutta. Hän kertoo elämästään mutkattomasti ja arvovaltaisella tavalla. Hän on elänyt pitkän elämän – toivottavasti edessä on vielä monia terveitä vuosia!


Alkuperäinen artikkeli (Juliaana Uitto: ”Talvisodan henkeä tänä päivänä”) on julkaistu Tampereen Sotaveteraani-lehdessä. Neljä kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.

Jaa kirjoitus:

14.3.2018 Sotaveteraanikohtaamiset – veteraanityötä parhaimmillaan

Parhaillaan on meneillään valtakunnallinen sotaveteraaniviikko, minkä avajaistilaisuutta vietetiin viime lauantaina Vaasan kaupungintalolla Vaasan Sotaveteraanipiirin 50-vuotisjuhlan yhteydessä.

Nyt jo 52. kertaa vietettävä viikko on perinteisesti tuonut veteraaniasiaa paremmin näkyville. Ylevien juhlapuheiden sijaan tärkein asia lienee kuitenkin muistutus siitä, että me emme puhu mistään jo kauas historiaan jääneestä sukupolvesta, vaan ihmisistä, joita on keskuudessamme vielä tuhansia. Meillä on siis yhä etuoikeus ja mahdollisuus olla mukana heidän elämässään ja istua alas kuuntelemaan, mitä heillä on sanottavanaan.

Viikkoon mahtuvien tapahtumien parasta antia ovatkin juuri kohtaamiset sotavateraaniväestön kanssa, jonka koskettavuudesta vaasalaisella veteraanityön aktiivilla Ilkka Virtasella on omakohtaisia kokemuksia.


Akseli Virtanen (8 v) ja Yrjö Savola (94 v)


Suomi100 yhdessä- juhlavuoden puitteissa Vanhan Vaasan alakoulun 2B- luokka pääsi tutustumaan veteraaniperinteeseen opettajansa Ritva Käräjämäen johdolla työstämänsä itsenäisyyden juhlavuoteen keskittyvän luokkalehden myötä. Oppilaiden yhdessä ideoima ja toteuttama lehti käsitteli aihetta niin piirrustusten, mielipidelyselyjen, haastattelujen kuin tulevaisuudennäkymien pohdintojen kautta.

Yksi oppilaista halusi haastatella lehteen sotaveteraania, minkä Virtanen auttoi järjestämään. Sopiva haastateltava löytyi 94-vuotiaasta, mm. Rukajärven suunnalla palvelleesta Yrjö Savolasta.

Myös Savola on aktiivisesti mukana Vaasan Sotaveteraanipiirin toiminnassa ja osallistui lauantain juhlallisuuksiinkin osana sankarihautojen seppelpartiota.



”Näin hanketta mukana eläneenä sivullisenakin olen tyytyväinen, että kouluissa on vielä opettajia, jotka haluavat ja kykenevät saamaan tällaisen upean tapahtuman aikaiseksi”, Virtanen kiittelee koulun aloitetta.

”Oppilaiden suhtautuminen sotaveteraaniin oli mutkatonta ja rentoa, mutta samalla kohteliasta ja arvostavaa”.

Yhteinen sävel löytyi heti: monen sukupolven ikäerosta huolimatta tuli pian selväksi, kuinka paljon yhteistä 8-vuotiaan Akselin ja 94-vuotiaan Savolan lapsuuksissa olikaan. Urheilua harrastettiin ja koulua käytiin tuolloinkin ja niin kouluruokailu kuin tuolloiset oppiaineet olivat paljolti samoja kuin nytkin. Matematiikka oli näistä Savolan oma suosikkiaine.

Sotakokemukset kinnostivat tottakai. Kovin kiperiltä paikoilta Savola kertoi säästyneensä, mutta ennen jatkosodan aselepoa kertoi hänkin kokeneensa vihollisen taholta voimakasta hyökkäysuhkaa.


Yrjö Savola Vanhan Vaasan alakoulun vieraana


Veteraanikohtaaminen onnistui niin hyvin, että Savola pyydettiin myöhemmin vielä koko luokan vieraaksi. Vierailu osoittautui odotettuakin suuremmaksi menestykseksi ja yleisö koostui lopulta viidestä muustakin luokasta eikä innokkaille kysymyksille ollut tulla loppua. Tilaisuus myös osoitti, kuinka sota-ajan historiasta ja perinteestä löytyy jokaiselle jotain samaistumispohjaa – onhan kyse meidän kaikkien perinteestä.

Tyttöjä esimerkiksi kiinnosti naisten rooli sota-aikana, mihin Savola vastasi kertomalla lotista ja heidän tehtävistään, rintamanaisista sekä myös kotirintamalla arjen tehtävistä vastuun kantaneista naisista.


Koululaiset kuuntelivat keskittyneinä, mitä veteraanilla oli kerrottavanaan


Vielä on aikaa siihen, että nämä alakoululaiset saavuttavat aikuisuuden ja ottavat vuorostaan vastuun maansa tulevaisuudesta, mutta kun tuo päivä tulee, on heillä toivottavasti yhä muistonaan Savolan heille antama elämänohje:

”Muistakaa aina, mitä on vapaus. Kun tulette aikuisiksi, toimikaa niin, ettei koskaan tulisi sotaa. Asioista tulisi aina sopia neuvottelemalla. Sota ei koskaan ole ratkaisu kiistakysymyksiin”.

Ehkäpä noissa sanoissa olisi opittavaa ihan meille kaikille.


Yrjö Savolan oppilailta saama kiitoskortti

Kuvat: Ilkka Virtanen

Alkuperäinen juttu (Ilkka Virtanen ”Sotaveteraanin ja nuorten alakoululaisten koskettava kohtaaminen”) on julkaistu Vaasan Sotaveteraanipiirin Kustveteranen – Rannikkoveteraani-lehdessä 42/2018 

Jaa kirjoitus: