Uutiset

27.5.2020 Yksinäisyys ei vaivaa ja palvelutkin pelaavat – viisi veteraania kertoo koronakuulumisiaan

Sitten edellisen kerran, kun jaoimme kanssanne veteraaniemme kuulumisia koronakaranteenista, on yli 70-vuotiaisiin kohdistuvia varotoimenpiteitä jo hieman höllennetty, mutta tämänhetkisten tietojen valossa niitä tullaan jatkamaan tämän riskiryhmän kohdalla vielä jopa mahdollisesti vuoden loppuun.

Tässä taas viisi maan edelliset poikkeusolot kokenutta konkariamme kertoo, millaista elämä on viime aikoina ollut.


Jaakko Estola, 101

Jaakko Estola, Helsinki

Ei ole mitään hätää, ei tämä eristys oikeastaan muuttanut minun maailmaani, vaikka tuolla saisi olla ja mennä ja kuorossa laulaa. Hyvin minä pärjään.

Tyttäristä yksi asuu ihan vieressä ja joku kaverikin soittaa silloin tällöin. Tyttäret ovat huolehtineet asioista eikä ole tullut kiusaustakaan kauppaan mennä. Listaa teen ja tavaraa tulee! Kävely on viimeisen vuoden aikana ollut vähän hidasta, joten sisätiloissa olen ollut aika tiiviisti. Vähän ne tyttäretkin huolehtivat, että tuleeko oltua ulkoilmassa ja saatua raitista ilmaa.

Sitä itsekin täytyy ihmetellä, että miten ne päivät kuluvat. Ei ole sellaisia pahoja hetkiä, jolloin miettisi että ”voi, voi, mitä tässä nyt tekisi.” Huono lukija olen, joten sieltä ei ole paljon apuja tullut, mutta olenpahan tehnyt ristisanoja. Ja yhden lehtijutunkin tein, että aivotyötäkin on ollut.

Se riippuu tavattoman paljon ihmisestä, että miten näissä poikkeusoloissa voi. Mutta kun miettii, kuinka pitkä se ihmisen ikä on, niin siinä on vuosia, siinä on satoja kuukausia. Tästä kuitenkin tiedetään, että tämä on vain lyhytaikainen juttu – täytyy vain kiltisti asennoitua siihen ja koettaa ymmärtää. Ei minulle tule mieleenkään pahoittaa mieltäni tai kärsiä tästä – minä asennoidun kiltisti näihin sääntöihin ja sillä siisti. Tiedän, että tämä menee ohi ja sitten ollaan kiitollisia, että ollaan jääty henkiin.

Jaakon muistoja rintamajouluista löydät täältä.


Panu Muraja, 94

Panu Muraja, Kuopio

Korona ei ole kummemmin haitannut. Vointi on ollut hyvä. Päivittäiset lenkit aamulla ja illalla olen päässyt tekemään totuttuun tapaan. Tosin isovarpaassa parhaillaan vaivaava kipeä ajos vaikuttaa lenkkien pituuteen ja tahtiin, kun tekisi mieli välillä juoksuksikin pistää!

Olen eristyksissä, mutta en koe oloani eristetyksi. Pojalla on työhuone talon alakerrassa ja hänen kanssaan tavataan päivittäin ja rupatellaan yhteisen teehetken parissa. Naapurusto on tuttua jo 50 vuoden ajalta. Kotikadulla tavataan tai vaihdetaan kuulumisia ikkunasta. Aika kuluu, kun voi seurata naapurustossa asuvien lasten puuhia. Pihassa käyskentelevät jänikset tuovat myös piristystä päivään. Ihan erityisesti pidän saunan lämmittämisestä. Yhteydenpito muihin sujuu puhelimella. Rakas kuoroharrastus on tauolla, mutta pidämme yhteyttä keskenään soittelemalla.

Palvelut toimivat hyvin: terveydenhoito kotiinkin on järjestettävissä heti tarvittaessa. Kauppa- ja asiointiasiat hoituvat pojan toimesta. Ruoka tulee päivittäin paikasta, jossa olen viimeisen kolme vuotta käynyt lounaalla Kuopion kaupungin veteraanipalveluilta saamilla lounasseteleillä. Nyt kyllä harmittaa vähän se, ettei nyt näe tuttuja hyvän ruuan ja sosiaalisen kanssakäymisen merkeissä.

Korona ei pelota eikä se ole vienyt yöunia – olen ihan yhtä hyväuninen kuin ennenkin. Ulkoiluun täytyy olla mahdollisuus jatkossakin ja onhan meillä täällä Suomessa runsaasti tilaa, kunhan muistetaan pitää turvallista etäisyyttä toisiimme. Muita haluaisin kannustaa muistamaan, että tämä tilanne koskettaa kaikkia, mutta yhdessä tästä on selvittävä eteenpäin.

► Panun kertomuksia sotavvuosilta löydät Kenttäpostia-lehdestämme täältä.


Veka Fethulla, 95

Fazlulla ”Veka” Fethulla, Valkeakoski

Vanhan ihmisen elämää, ei sen kummempaa. Olen saanut olla terveenä. Joka päivä käyn kävelemässä 3.5 kilometriä aamulla ja 3.5 kilometriä illalla. Onneksi meillä täällä ei liikenne ole niin kovin suurta niin on helppo pitää turvavälit.

Meillä on Valkeakoskella 13 tartuntaa, pysynyt samana noin kuukauden päivät.

Tätä on jatkunut viikkotolkulla, kyllä, mutta kun se on todettu ja kyseessä on maailmanlaajuinen tapaus, niin on aivan selvää, että on noudatettava Valtioneuvoston ohjeistusta. Sen mukaan mennään ja eletään.

Oikein hyvin olen jaksanut. Olen tottunut, kun minulla on vaimo kuollut jo 20 vuotta sitten, niin tämä yksin oleminen ja seinille puhuminen, sehän on minulle ihan normaalielämää. Täytyy olla rehellinen ja olla tyytyväinen tähän olotilaan, mikä meillä on.

Kuule, onhan niitä juttukavereita – tänäänkin on tullut hyvin paljon tervehdyksiä joka puolelta Suomea ja onnitteluja tänä veteraanipäivänä. On erittäin hauskaa, että vielä 75 vuoden jälkeenkin ihmiset muistavat ja sehän oli meille niin suurensuuri tapaus, että me saimme pidettyä itsenäisyyden. Sitähän me olimme puolustamassa siellä.

Miten aika kuluu? Voi kuule, mielikuvitus lentää! Minä rakentelen kaiken näköistä. En minä enää mitään unelmia rakenna, mutta kuitenkin. Täytyy pitää mieli ja olo suht koht tasaisena.

Palvelut on meillä veteraaneilla tänä päivänä aika hyvät, täytyy sanoa, että olen pahoillani siitä, etteivät kaikki ne jo manalle menneet veteraanit eivät päässeet nauttimaan näistä hienoista palveluista, mitä meille nyt tarjotaan. Minulla on siivous, hieroja, jalkahoito ja ruoka. Minä saan käydä hakemassa ruoan lounasravintolasta, vaikka kyllähän ne toisikin. Mutta kun minulla on vielä terveet jalat, niin käyn itse hakemassa. Mutta täytyyhän sitä varovaisena olla: pitää sen kahden metrin välin ja välittömästä pestä kädet, kun tulee ulkoa.

Täytyy sanoa, että kun minulla on näin korkea ikä, niin tietysti minä en enää kuolemaa pelkää. Minä sitä kolme vuotta pelkäsin yhtä mittaa joka päivä. Minä olen tottunut siihen, ihan normaalisti ajattelen, että kun tällainen epidemia on tullut, niin meidän täytyy vain noudattaa viranomaisten määräyksiä. Se on minusta kaikkein tärkeintä ja pitää huoli siitä, ettei pääse itse tartuttamaan ketään.

Nyt ollaan poikkeustilassa niin kuin silloinkin kun maa oli sodassa, mutta maailma on nykyään ihan erilainen kuin se silloin oli. Meillä oli vaatimukset siihen aikaan paljon, paljon pienemmät. Tämän päivän ihmiset ovat tottuneet paljon suurempaan ja ovat paljon vaativaisempia, kuin mitä me silloin olimme. Me otimme sen tilanteen ihan normaalina vastaan: koska maahan hyökättiin, niin oli aivan selvää, että tätä maata täytyy puolustaa. Nykyihmisillä on vaikeampi mukautua tähän tilanteeseen. Minulla on ollut erittäin helppo sopeutua, ei ole ollut mitään vaikeuksia.

Vekan mietteitä siitä, millaista tappaminen on, löydät täältä.


Aku Korhonen,, 97

Aku Korhonen, Kuopio

Kevät ja korona-aika ovat kuluneet muuton merkeissä: asuintaloon on tulossa iso putkiremontti kesäkuussa ja sen myötä on pitänyt tehdä varaston tyhjennystä yms. kevään aikana. Muutto, vaikka se väliaikaista onkin, on jonkin verran painanut mieltä. Terveys on kuitenkin pysynyt hyvänä ja olen saanut remontin ajaksi kivan asunnon veteraanien tukihenkilön kautta.

Vaikka olen eristyksissä yksin, en koe oloani yksinäiseksi. Poika käy säännöllisesti katsomassa ja auttaa kaikessa tarvittavassa, kuten tulevan muuton järjestelyissä. Lähiomaiset pyrkivät muutenkin tukemaan kaikin mahdollisin tavoin. Yhteys lasten ja läheisten kanssa hoituu puhelimella.

Pyrin ulkoilemaan kodin lähettyvillä päivittäin. Samalla näkee usein  naapureita ja muitakin tuttuja, joiden kanssa voi etäisyyttä pitäen vaihtaa kuulumisia. Luen myös paljon – varsinkin sanomalehdet tulee luetuksi tarkkaan. Myöskin televisio-ohjelmat – etenkin iltaisin – tarjoavat sopivasti ajanvietettä.

Kauppa-asiat on hoidettu pojan kanssa yhdessä jo vuosien ajan, joten tältä osin koronarajoitukset eivät ole muuttaneet rutiineja. Ruoka tuodaan päivittäin kodin lähellä sijaitsevasta ruokapaikasta, missä olen viimeiset kolme vuotta lounastanut Kuopion kaupungin veteraanipalvelujen tarjoamilla lounasseteleillä. Lounashetket ”ulkona” ovat rytmittäneet arkea ja tuoneet iloa, energiaa ja sosiaalisia kontakteja. Näitä hetkiä olen kaivannut. Muutkin kaupungin järjestämät veteraanipalvelut, kuten kotisiivous ja pyykkihuolto toimivat hyvin.

Korona ei pelota, mutta varotoimia on syytä noudattaa. Ymmärrän, että nuorilla turvaetäisyyden pitäminen voi välillä tuntua tarpeettomalta – on se minultakin vaatinut totuttelua. Maltetaan yhdessä noudattaa kaikkia ohjeita, ne ovat parhaaksemme.

Aku Korhonen menetti sodassa mm. parhaan ystävänsä. Hänen näkemyksiään siitä, oliko sota sen kaiken arvoista, löydät täältä


Lauri Happonen, 94

Lauri Happonen, Tuusniemi

Jo toista kuukauttahan tässä on eristyksissä oltu. Vaimo kuoli viime vuoden toukokuussa, niin minäkin yksin asun tässä omakotitalossa, kylän keskellä tosin. Näkee tästä ikkunasta ihmisten liikkuvan. Vanhin poika käy kaupasta ostamassa tarvittavat ja minä olen siellä käynyt saunomassa. Ei tässä mitään hätää ole ollut. Veteraanipalvelut on hyvällä tasolla, nyt vielä kun tuli tuo rintamalisän korotuskin.

Ei niitä juttukavereita kovin paljoa ole, mutta ei se haittaa – hyvähän se on yksinkin olla. Aina sitä jotain puuhaa riittää: tänäänkin tuossa haravoin pihamaalta viimevuotisia koivunlehtiä, eilen vaihdettiin pojan kanssa renkaat autoon. Muutaman motin kävin pilkkomassa polttopuita, kun puilla lämmitän talon.

Aika hyvässä kunnossa minä olen muutenkin ollut, paitsi tässä puolitoista vuotta sitten oli keuhkokuume, niin oli vähän kurjana. Siihen saakka olin tehnyt metsätöitäkin. Tyrkyttivät ne jo pari vuotta sittenkin, että toisivat ruokaa palvelukeskukselta, mutta minä sanoin, että minulla on perunoita itsellä kasvamassa, minä niitä keittelen ja teen itse ruokani. Keuhkokuumeen jälkeen olen käynyt veteraanipalveluihin kuuluen syömässä tuossa läheisellä Teboililla. Nyt sitten tuovat kotiin sieltä ruoan viitenä päivänä viikossa.

Ei tämä pelota tai huoleta – jos se tulee kohti, niin se on sitä aikaa. Minullakin jo 95 alkaa olla ikävuosia, niin ymmärtää, että eihän tässä toista mokomaa ole enää jäljellä. Aikoinaan oli espanjantauti ja tappoi tätini, joka oli vain 18-vuotias. Ja kun mummoni oli elossa, silloin 800 tuusniemeläistä oli kuollut nälkään. Niitä aina on semmoisia aikoja, ei se aina ole vain eteenpäin menoa, tämä elämä.

Ihmisille sanoisin, että kyllähän tämä vähän ihmeellistä on, mutta kyllä tämä tilanne sitten aikaa myöten korjaantuu.

Laurin kokemuksia Lapin sodasta löydät uusimmasta Kenttäpostia-lehdestämme täältä.

Jaa kirjoitus:

26.5.2020 Veteraanipariskunta viettää briljanttihääpäiväänsä – yhteinen taival alkoi luvattomista tansseista

Loviisan Ruotsinpyhtäällä vietetään 27.5. vähän harvinaisempaa juhlaa, kun jatkosodan veteraani Alf Nykänen sekä hänen jatkosodassa ilmavalvontalottana toiminut puolisonsa Else viettävät briljanttihääpäiväänsaä.

Veteraanipariskunta vihittiin 75 vuotta sitten Ruotsinpyhtään eli Strömforssin vanhassa puukirkossa ja häitä tanssittiin aina aamukahdeksaan viisimiehisen orkesteri Ramonan tahdittamana Strömforssin Työväentalolla, joka oli täynnä tungokseen asti niin kutsutuista kuin kuokkavieraista.

Alf ja Else tapasivat toisensa (luvattomissa) tansseissa Ruotsinpyhtään Ahvenkosken voimalaitoksen kalliolla helmikuussa 1943. Kalliolle oli järjestetty ilmatorjuntasotilaiden majoitus ja siellä sijaitsi myös ilmavalvontatorni, jossa Else toimi ilmavalvontatehtävissä tammikuusta 1943 aina sodan loppumiseen asti.

– Kyllä se oli ihastumista ensitapaamisella. Myöhempien tapaamisten myötä se muuttui todelliseksi rakkaudeksi, molemmat toteavat.

Alf lähti sotaan helmikuun 23. päivänä 1944, ensin alokkaaksi Hyrylään, josta ryhmänjohtajakurssille Ristinummelle huhtikuussa 1944. Toukokuun alussa tuli komennus Helsinkiin, ilmatorjuntaan. Ensin Alf sai pikakoulutuksen Lauttasaaren patterilla, josta siirtyi Helsingin Kaivopuistoon, jossa oli sodan loppuun saakka. Kaivopuistoon oli sijoitettu Saksasta saadut uudet 88 millin RMB-tykit, kaksi patteria.

Kahdeksan kuukauden komennus jatkosodassa ei riittänyt, vaan Alf sai komennuksen aloittaa varusmiespalvelus elokuussa 1945 Haminassa ensin autokomppaniassa ja muutaman päivän jälkeen esikuntakomppanian kirjurina vääpeli Kallosen aisaparina. Viimein myös Alfille koitti siviili toukokuussa 1946 ja paluu takaisin varsinaiseen työelämään, Ahlströmin Ruotsinpyhtään Strömforssin tehtaalle.

Vuosikymmenten saatossa pariskunta on hitsautunut niin yhteen, että näkemykset kulkevat liki sanasta sanaan samanlaisina, myös siitä, mikä on pitkän avioliiton salaisuus.

– Ehtinyt on olla yhtä ja toista, työtä ja menoa on riittänyt. Se vaan on niin, että kahden ihmisen välisessä liitossa se toisen ymmärtäminen, joustavuus ja kärsivällisyys ovat asioita, jotka muodostavat pitkän avioliiton perustan.


(kuva: Kati Zghaib)

PS. Veteraaneistamme löytyy lisääkin pitkiä avioliittoja – täältä löydät viime vuonna briljanttihääpäiväänsä viettäneiden Vera ja Harry Hemilän ihastuttavan tarinan.

Jaa kirjoitus:

25.5.2020 Kaatuneiden muistosäätiön vuotuiset veteraanipalkinnot jaettiin poikkeusoloissa

Kansallisen veteraanipäivän pääjuhlan yhteydessä on perinteisesti jaettu myös Kaatuneiden muistosäätiön hallituksen vuotuiset veteraanipalkinnot. Tänä vuonna jo 12. kertaa jaettavalla tunnustuksella osoitetaan kiitollisuutta veteraanien, heidän puolisoidensa sekä leskien eteen tehdystä pitkästä ja ansiokkaasta tai muuten merkittävästä panoksesta veteraaniperinteen säilyttämiseen ja edistämiseen.

Tämän vuoden veteraanipäivän pääjuhlan peruunnuttua vallitsevan koronatilanteen vuoksi, jouduttiin myös veteraanipalkinnon luovutus kullekin neljälle vastaanottajalleen järjestämään poikkeuskeinoin ja Tammenlehvän Perinneliitto, joka on tästä vuodesta alkaen ottanut hoitaakseen huomionosoituksen käytännön järjestelyt, toimitti palkinnot kunniakirjoineen jokaiselle henkilökohtaisesti.

Veteraanityöstä palkittiin Pauli Tyyvi Kauhavan Sotainvalideista, joka on yli 20 vuoden ollut aktiivisesti mukana niin paikallisessa sotainvalidi- Lions, kuin reserviläistoiminnassa ja sen kautta myös erilaisissa veteraanikeräyksissä. Veteraanityöstä palkittiin myös sotiemme veteraanien sekä heidän leskiensä hyväksi tekemässään vapaaehtoistyössä ansioitunut Aino Kälviäinen Imatran Rintamaveteraaneista.

Veteraanien perinnetyöstä palkittiin mm. Etelä-Saimaan lottien sekä paikallisen veteraanityön historiaa tallentanut Pertti Juhani Vuori Etelä-Karjalan Sotaveteraanipiiristä ja elämäntyöpalkinnon sai rajantakaisille taistelukentälle jääneitä sankarivainajia jo yli neljännesvuosisadan ajan etsinyt Ismo Mikkonen.

Palkintosumma veteraanityöstä ja veteraanien perinnetyöstä on 2 500 euroa, elämäntyöpalkinnon määrä on 3 500 euroa.


Veteraanipalkinnon saajat 2020: Pauli Tyyvi (vas.), Aino Kälviäinen, Pertti Juhani Vuori sekä Ismo Mikkonen

Jaa kirjoitus:

19.5.2020 Kolmen suruviestin jälkeen neljäs veli haettiin rintamalta kotiin – Heikki Pinomäki oli tosielämän sotamies Ryan 

Vaikka vuonna 1998 ensi-iltansa saanut amerikkalainen elokuva Pelastakaa sotamies Ryan on fiktiota, sen taustalla on tosielämän tragedia, joka kohtasi Nilandin perhettä New Yorkista… ja Pinomäen perhettä Paneliasta.  

Elokuva kertoo tarinan kolme poikaansa toisessa maailmansodassa menettäneestä perheestä, jonka viimeinen elossa oleva poika määrätään haettavaksi takaisin kotiin. Poikkeuksellisen käskyn takana oli Yhdysvaltain asevoimien Sole Survivor -toimintaperiaate siitä, että jos perhe on menettänyt sodassa muut poikansa, on heillä oikeus saada viimeinen eloonjäänyt poika kotiin.  

Suomessa vastaavaa asetusta ei ole, mutta näin tiedetään joissain tapauksissa toimitun. Yksi heistä on Kiukaisten Paneliassa asunut Pinomäen perhe.  


Kiukaislaisista Pinomäen veljeksistä kaatui kolme

Talvisodan raskas uhri 

Perheen neljästä pojasta kaksi kuoli jo Talvisodassa. Ensimmäisenä heistä kaatui veljessarjan nuorin: kolme päivää ennen 22. syntymäpäiväänsä kaatunut Tuomo. Talvisotaa ei tuossa vaiheessa oltu käyty vielä kuukauttakaan.  

– Hänestä meinattiin Panelian Koskivoiman johtajaa. Sen tähden häntä koulutettiin sähköalalle, Juhani Pinomäki kertoo hymähtäen poikien isän, pappansa haaveista.  

Monen muun kiukaislaisen nuorukaisen lailla Tuomo lähti sotaan JR40:n riveissä, suuntanaan Salla. Saatuaan tiedon pojan haavoittumisesta Pelkosenniemellä 18.12.1939, lähti isä Tornioon sotasairaalaan häntä katsomaan.  

– Matka oli pitkä ja juna pysäytettiin pommitusten takia monta kertaa, isä kertoi. Ei hän kerinnyt sinne ajoissa.

Poika palasi kotiin arkussa ja hänet haudattiin 11.1.1940 Kiukaisten sankarihautaan nro 90. Vain kymmenen päivää myöhemmin perhe sai taas suruviestin. Tällä kertaa vuorossa oli radiomiehenä Kenttätykistörykmentti 6:ssa palvellut 24-vuotias Ilkka 

– Tuli täysosuma korsuun. Kukan heistä ei selvinnyt. Kranaattituli teki niin pahaa jälkeä, että kun hänen arkkunsa tuotiin kotiin, sanottiin, ettei sitä missään nimessä saisi avata.

Ilkka haudattiin veljensä viereen.  


Veljesten kuvat ovat Pinomäen kodissa kunniapaikalla

Ei enää neljättä suruviestiä 

Kesäkuussa 1941 Suomen pahin pelko kävi toteen vanhan vihollisen aloittaessa uuden sodan. Perheestä lähti rintamalle enää kaksi vanhinta poikaa: 29-vuotias Toivo sekä 30-vuotias Heikki, muutama kuukausi aikaisemmin syntyneen Juhanin isä.  

Toivo määrättiin Paneliassa 18.6.1941 YH-käskyllä perustetun JR 56:n 4. komppaniaan, missä nuori kersantti toimi puolijoukkueen johtajana. Moskovan rauhan rajan rykmentti ylitti 13. heinäkuuta, minkä jälkeen edessä oli Kollaa. Vain neljä päivää myöhemmin Toivo kaatui. 

– Konekiväärisuihkuun. Eräs toinen siellä ollut kertoi. Missä lienee olleet kävelemässä, kun se tuli. Ihan yhtäkkiä.

Koska joukko-osastot perinteisesti koottiin samoilta seuduilta, koettelivat kovien taisteluiden tappiot erityisen raskaasti tiettyjä kyliä ja kuntia. Toivon lisäksi heinäkuun loppupuolelle kestäneissä Kollaan taisteluissa kaatui 13 muuta saman kylän poikaa.  

Paikallisesta suojeluskunnasta oli nyt toimitettu kolme suruviestiä samaan taloon. Sitten tehtiin poikkeuksellinen päätös: neljättä ei enää tulisi. Pojista viimeinen, Heikki, haettaisiin rintamalta kotiin.  


Veljesten täti on kerännyt poikien kirjeenvaihdon rintamalta albumiksi, josta löytyvät heidän kuviensa lisäksi myös perheen saamat suruviestit sekä poikien kuolinilmoitukset

Ei tietoa isän sodasta 

Vielä tänä päivänäkään Juhani ei ole varma, mistä käsky on peräisin. 

– Jostain esikunnasta varmaan. Kyllä tuollaisen täytyy aika korkealta lähteä, hän arvelee. 

Juhani ei tiedä, missä joukko-osastossa isänsä palveli eikä liioin sitä, missä hän oli käskyn saadessaan.  

– Siitäkään tilanteesta isä ei kertonut. Ei pätkääkään. Isä ei koskaan puhunut sodasta. Ei, vaikka olisi kysytty – siirsi vain aina puheen johonkin muuhun. Peltosen Arvon, toisen veteraanin kanssa he puhuivat keskenänsä, mutta kun joku vieras tuli paikalle, niin juttu loppui siihen. Veteraaniliittoihinkaan hän ei lähtenyt mukaan – sanoi, ettei lähde vanhoja muistoja verestämään. Sen tiedän, että painajaisiin sota isälle jäi. 

Vanhapappa (poikien isä) ei kuulemma puhunut senkään vertaa.  

– Joka kerta kun hän puhui mitään pojistaan, tuli hänellä itku, huokaisee Juhanin vaimo Helena.  


Toivo Pinomäen lisäksi Kollaan taisteluissa kaatui 13 muuta saman kylän poikaa

Yllättävä yhteydenotto 

Poikien vanhemmat kantoivat raskaan taakkansa hiljaa.  

– Äiti piti kaiken sisällään ja kuolikin sitten varhain, vuonna 1961, Juhani kertoo. 

Jäyhän isän surun turruttama hahmo jätti kuitenkin lähtemättömän jäljen erityisesti yhteen hänet sotavuosina tavanneeseen henkilöön. Niin, ettei se jättänyt häntä rauhaan vielä vanhoillakaan päivillä.  

– Jotain 1990-luvun alkua se oli, kun puhelin soi, Helena muistelee.  

– Juhani ei ollut kotona, mutta mummo pyysi saada kertoa tarinansa, joka oli pysynyt hänen päällimmäisenä muistonaan sodasta. Hän oli jo silloin soittaessaan yli yhdeksänkymppinen, mutta sanoi, että hänen on saatava jollekin kertoa kokemus, jota hän oli kaikki nämä vuosikymmenet mukanaan kantanut.

Soittaja oli raumalainen nainen, joka oli ollut koko ikänsä töissä Länsi-Suomi-lehdessä.  

– Vanha pappa oli tullut harmaassa sarkapuvussa rauhallisesti toimitukseen, kertonut asiansa ja tehtiin kuolinilmoitus. Eikä mennyt kuin kuukausi, niin hän tuli uudelleen. Sitten sama pappa tuli vielä kolmannenkin kerran, ja hän teki senkin kuolinilmoituksen. Pappa oli rauhallisesti kertonut asiansa, mutta se nainen itki ja kirjoitti, tajutessaan, että kaikki kolme olivat menneet samasta perheestä, Helena kertoo, hänen oma äänensäkin murtuen.  


Juhanin isä ei puhunut sodasta

Arvostus myöhässä 

Juhani muistaa hyvin, millaisia sotaa seuranneet vuosikymmenet veteraaneille olivat. 

– Hiljaa sai olla monessa paikassa. Vasta 70-luvun jälkeen heitä ruvettiin arvostamaan. Ei sodista puhuttu mitään edes koulussa. Ihan käsittämätöntä.

Juhanille perheen tragedia alkoi selvitä vasta 1970-luvulla, jolloin hän aloitti veteraaniryhmien kyyditsemisen heidän matkoillaan Suomussalmen ja Raatteen tien taistelupaikoille. Veteraanien avautuessa kokemastaan, sai Juhani kuulla isänsä olleen Suomussalmella ja Käkimäessä, missä hänen konekivääripesäkkeestään löydettiin yli 6000 hylsyä. 

Siellä hän sai myös kuulla isänsä ainoaksi jääneen kommentin sodasta.  

– Sen verran isä sanoi, että ”tuskin ne kaikki ohi meni”.



Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 3/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Jaa kirjoitus:

18.5.2020 Lotta Svärd ja Suojeluskunta Wanhan Veteraanin kesän erikoisnäyttelyn teemana

Suojeluskuntajärjestön ja Lotta Svärdin vapaaehtoinen varautuminen 1920- ja 1930 -luvuilla oli erittäin tärkeä osa Suomen selviytymistä viime sodista. Mitä järjestöissä silloin tehtiin, tulee laajasti esiin 1. kesäkuuta Wanhassa Veteraanissa avattavassa vaihtuvassa näyttelyssä, Haminassa sijaitsevasta rauhanturvaamisen ja veteraanityön perinnekeskuksesta kerrotaan.

Viime kesän erikoisnäyttelyn teemana oli Lauri Törni ja suomalainen Waffen-SS-vapaaehtoispataljoona, talven erikoisnäyttelyssä puolestaan keskityttiin kotirintaman panokseen Suomen sotavuosina.



Koronan sallimissa rajoissa

Valvontakomissio tulkitsi syksyllä 1944 Suojeluskunta- ja Lotta Svärd -järjestöt Neuvostoliitolle vihamielisiksi ja vaati niiden lakkauttamista jatkosodan rauhanehtoihin perustuen. Järjestöissä oli enimmillään yhteensä yli 400 000 aktiivista jäsentä, aikuisia ja nuoria.

– Suomessa suositun järjestöparin lakkautus hoidettiin pakon edessä tyylikkäästi. Niiden huomattava omaisuus saatiin turvatuksi; järjestöjen luoma vahva vapaaehtoinen maanpuolustusaate oli hetkeksi kätkettävä pois silmistä keskuksen tiedottaja Terho Ahonen taustoittaa.

Näyttelyn aineisto on koottu hyvässä yhteistyössä alan museoiden, yksityisten keräilijöiden ja Suojeluskuntien ja Lotta Svärdin Perinteiden Liitto ry:n kanssa.


Lottapiirien ja paikallisosastojen hihanauhat ja hihakilvet kertovat toiminnan maantieteestä

– Koko maan kattanutta järjestöjen paikallista työtä valaistaan esimerkeillä eniten Kymenlaaksosta. Näyttelyn teema koskettaa lähes kaikkia sukuja Suomessa ja koronakesästä odotetaan vilkasta kotimaan matkailussa, Ahonen kertoo.

Rauhanturvaamisen ja veteraanityön perinnekeskus avaa ovet yleisölle koronaehdoin.

– Museo on auki kesä-syyskuussa kuutena päivänä viikossa. Varmuuden vuoksi aukioloaikaa on jatkettu loka-marraskuun viikonloppuihin. Ryhmille näyttely on auki sovittaessa joka päivä. Koronavaateet on otettu huomioon myös mm. etäisyyksissä ja käsienpesussa.

Teemanäyttely ei suinkaan ole ainoa syy suunnata Haminaan.

– Wanhassa Veteraanissa on esillä myös suomalaisen rauhanturvaamisen ja kriisinhallinnan pysyvä perusnäyttely, hän muistuttaa.


Lotta Svärdin pitkäaikaisimman puheenjohtajan Fanni Luukkosen vitriinissä nähdään lottanukkeja Reima Smedsin kokoelmasta

Virtuaalinen ulottuvuus

–  Perinnekeskuksemme on muutakin kuin tavanomaista museotoimintaa. Annamme yleisölle mahdollisuuden tutustua kesän näyttelyteemoihin virtuaalisesti vapaaehtoista tukimaksua vastaan jo 30.5 alkaen verkkosivujemme kautta, museota ylläpitävän yhdistyksen puheenjohtaja, eversti evp. Markku Hutka sanoo.

Mannerheim-ristin ritari Schadewitzistä ilmestyi juuri kirjakin

Museon virtuaalisuudesta kertoo lisää toiminnanjohtaja, eversti evp Vesa Kangasmäki.

– Kunnioituksena Haminassa sotien jälkeen eläneen Mannerheim-ristin ritarin Einar Schadewitzin elämäntyölle on sotiemme veteraanien perinnehuoneessa avattu hänelle omistettu vitriini. Siinä kuvataan myös hänen talvisodan aikaista  Avvoo Iivana, kuolema kolkuttaa” -hyökkäysvaunun tuhoamistempaustaan.

Muistovitriini ja siihen kiinteästi liittyvä digitaalinen virtuaaliympäristö ovat yleisön käytössä kesällä perinnekeskuksessa. Ympäristössä vieras voi esimerkiksi virtuaalilaseilla kokea ja samaistua taisteluhaudassa etenevän tai korsussa suojassa olevan sotilaan näkymään.

– Järjestelmällä voi tutustua polttoainetta, ympäristöä ja ilmastoa säästäen myös alueemme moniin sodanajan muistomerkkeihin 3D-mallien avulla, Kangasmäki kannustaa.


Kadettikoulunkatu 7,

49400 Hamina

Kesäkaudella avoinna tiistai-sunnuntai 10-16, keskiviikkoisin 10-18 (ryhmille myös tilauksesta)

www.rvpk.fi

Jaa kirjoitus:

15.5.2020 Tali-Ihantalasta on löydetty suomalaissotilas – Onni on jo sadas Karjalan Valli-ryhmän löytämä suomalainen sankarivainaja

Rajan takaisilla Talvi- ja Jatkosodan taistelukentillä etsintöjä suorittavalla Karjalan Valli-ryhmällä oli taas onni myötä… kirjaimellisesti.

Ryhmän edellisestä löydöstä ei ole montaakaan viikkoa.

Lauantain 9.5. ryhmä vietti Viipurin koillispuolella tutkimassa kahden kukkulan välillä olevaa maastoa.

– Päivä oli aurinkoinen ja rauhallinen ja metsässä oli paljon valkovuokkoja, yksi ryhmän jäsenistä, Vjatseslav ”Slava” Skokov, kertoo.

Keväinen loisto kätkee kuitenkin synkkiä salaisuuksia.

– Kukaan ei tiedä tarkasti, kuinka monta vainajaa noidenkin kukkien alla vielä odottaa löytymistään.


Etsintäpäivä oli kaunis ja aurinkoinen

Löytöjä ja johtolankoja

Paikka oli tuttu jo entuudestaan.

– Suomalaiset puolustivat yhtä kukkulaa ja yrittivät lyödä vihollista toiselta, venäläisetkin hyökkäsivät “omalta” mäeltä. Sen takia ajattelimme, että laaksosta voi löytää monta kentälle jäänyttä vainajaa, ryhmästä kerrotaan.

– Viime vuosina olemme löytäneet sieltä kolme Puna-armeijan sotilasta. Myös Mika Albertssonin etsintäryhmä Taipale on löytänyt sieltä yhden venäläissotilaan jäänteet.

Ryhmän taustaselvitysten mukaan kyseessä on paikka, jossa Puna-armeija tunkeutui suomalaisten puolustuslinjaan.

– Peitepiirroksen mukaan sinne jäi 2 suomalaista, minkä vuoksi haravoimme maastoa huolellisesti monta kertaa, mutta merkitystä paikasta löysimme vain hylsyjä. Vaikka mäen rinteellä poterot olivat kuivat, rinteen alla kranaattikuopissa oli paljon vettä, ja lisäksi monissa paikoissa pensaikko oli niin tiheää, että oli melkein mahdotonta käyttää metallinpaljastinta. Löysimme vain vähäisiä taistelujälkiä – 10-20 hylsyä, Suomi-konepistoolin lippaan ja jopa venäläisen 45-millisen ns. piiskatykin kilven alaosan jäänteitä. Voi olla, että ankara taistelu oli laakson toisella puolella, jossa nyt on liian märkää, ryhmä arvioi.


Suomi-konepistoolin 50 patruunan lipasta kutsuttiin sen muodon vuoksi ruumisarkuksi tai arkuksi

Jäljet maastossa kertoivat, että paikkaa oli tulitettu kovalla kädellä.

– Sirpaleet haittasivat työtämme – koko maa oli kuin rautaa. Yhdellä kivellä oli maannut jo monta vuotta Stalinin urkujen (Puna-armeijan toisen maailmansodan aikainen raketinheitin) raketin runko. Yhtäkkiä huomasin, että kivi on matalan kranaattikuopan reunalla. Siirsin rungon toiselle kivelle ja tutkin kuopan metallinpaljastimella. Paljon rautaisia signaaleja ja vain yksi messinkinen. Rupesin kaivamaan viimeistä, ja heti nurmen alta ilmestyi pääkallon pala, hän kertaa.

Toisen ryhmäläisen ryhtyessä tutkimaan kuopan ympäristöä löytöjä kertyi lisää. Melkein heti metallinpaljastin alkoi piipata ja kyynärluun lisäksi esiin tuli tuntolevy.

– Siirrettyämme pari neliömetriä nurmea pois, ymmärsimme, että vainaja luultavasti sai täysosuman ja jäi maan pinnalle, sillä luut sijaitsivat 2-5 sentin syvyydessä. Ne olivat epäjärjestyksessä, murtuneita, ja moni niistä puuttui. Samasta paikasta löysimme yhdysvaltalaisvalmisteisen W40-leimalla varustetun kivääripatruunan, jollaisia Suomeen tuotiin Talvisodan jälkeen.

Lisäksi löytyi muutama räjähtänyt VPT-42 patruuna.

– Vainajan kanssa oli suomalainen käsikranaatti M41, sekin oli räjähtänyt, siitä jäi iso kappale. Oletan, että kuoleman jälkeen suomalaiset eivät pystyneet tunnistamaan ruumista, minkä vuoksi hän jäi virallisesti kadoksiin.

Pian löytyi lisää johtolankoja, jotka entisestään varmistivat epäilyksiä vainajan henkilöllisyydestä.


Vainajan yhteydestä löytynyttä irtaimistoa

– Kaivoimme esiin suomalaisen asepuvun nappeja, ja erään esineen, josta selvisimme vainajan joukko-osaston. Hän palveli 11. Divisioonassa, koska hänen mukana oli Kiiladivisioonan ruuvimerkki. Tuntolevyn toiselle puolelle on raapustettu myös haltijan nimi: Onni. Kotona katsoin tappioluetteloita ja löysin luovutetuilta alueilta itsekin kotoisin olevan haltijan tiedot. Niiden perusteella häntä olisi pitänyt etsiä laaksosta, jossa olimme etsintäpäivän alussa.  Voiko olla, että joku kantoi kaatuneen/vaikeasti haavoittuneen sotilaan toiselle puolustuslinjalle, jossa hän sai täysosuman sen jälkeen?


Kaatunut ja kentälle jäänyt Onni palveli 11. Divisioonassa

Usko, toivo ja rakkaus

Oman etsintäluvan alun perin toisen etsintäryhmän osaksi vuonna 1997 perustettu ryhmä sai 2004. Kyseessä on tärkeä tehtävä, joten etsintäluvan saaneet viralliset ryhmät on rekisteröity, he hyväksyttävät etsintäsuunnitelmansa, tekevät työtään systemaattisesti ja raportoivat löydöksistään. Skokov kuitenkin kertoo, että lisäksi on olemassa amatöörikaivajia, joista ei ole juuri muuta kuin haittaa.

Ensimmäisen Puna-armeijan sotilaan ryhmä löysi vuonna 1998, suomalaisen vuonna 2002. Ahkera ryhmä on saanut aikaan vaikuttavan tilaston: nyt löydetty suomalaissotilas oli heille järjestyksessään jo sadas. Venäläissotilaita he ovat löytäneet 363.

Ryhmää kannustaa paitsi kiinnostus sotahistoriaan, myös tietoisuus siitä, että he käyvät kilpajuoksua aikaa vastaan.

– Jos emme tee tätä työtä, vainajat joutuvat monessa paikassa uusien teiden, asuinalueiden ja sorakuoppien alle. Näin on jo käynyt esimerkiksi Siiranmäessä, Skokov pahoittelee.

Kaikkia kentälle jääneitä poikiamme ei tulla koskaan löytämään, hän tietää, mutta toivoo ryhmänsä voivan olla tässä avuksi niin paljon kuin mahdollista.

– Toivottavasti kuitenkin mahdollisimman moni löytyisi ja tulisi tunnistetuksi. Olisi hyvä, että taistelupaikat tutkittaisiin perusteellisesti ennen rakennustöiden aloittamista niillä. Elämä on kuitenkin vaikeaa ja monimutkaista. Meidän haaveenamme on vain, että olosuhteet ja oma terveytemme sallisivat meidän tehdä oman osamme tässä työssä.

Nyt tehty löytö lämmittää Skokovin mieltä monestakin syystä.

– Viime vuonna tuntolevyn haltijan omainen oli minuun yhteydessä ja kysyi mahdollisesta kaatumispaikasta, hän paljastaa.

– Omaiset ovat tehneet hänestä sivun sotapolku.fi-palveluun. On hienoa, että hänet muistetaan ja että häntä yhä jaksetaan odottaa palaavaksi kotiin. Ehkä juuri tuo muiston ja rakkauden voima sai aikaan sen, että hänet löydettiin noinkin vaikeasta paikasta?

Koronatilanteesta johtuen on vielä epävarmaa, koska etsintöjä Suomessa koordinoiva Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys pääsee tuomaan Onninkin takaisin kotiin.

– Toivon, että raja avataan ennen lokakuuta, jotta vainajat pääsevät Suomeen. Niin heidän kuin heidän omaistensa odotus on jo ollut liian pitkä.


Olemme kertoneet kyseisen ryhmän tekemistä löydöistä aiemminkin – niistä voit lukea täällätäällätäällätäällä, täällä ja täällä.

 

Kuvat ovat peräisin Karjalan Valli-ryhmän Facebook-sivulta, jonne he päivittävät etsintöjensä kulkua. Suosittelemme ehdottomasti ryhmän seuraajaksi liittymistä!

Jaa kirjoitus:

14.5.2020 Veteraaniliittojen edunvalvontatyö jatkuu – lesket ja puolisot seuraavien tavoitteiden keskiössä

Vaikka valtio ei heitä ole riittävästi huomioinutkaan, ovat veteraaniliitot kantaneet huolta myös veteraaniensa leskistä ja puolisoista. Tulevaisuudessa heidän roolinsa on edunvalvonnassa entistä keskeisempi, paljastaa veteraaniliittojen juuri ilmestynyt Kenttäpostia-lehti.

Sotaveteraaniliiton ja Rintamaveteraaniliiton yhteinen edunvalvonta on tuottanut viime vuosina merkittäviä tuloksia: marraskuussa voimaan astunut lakimuutos kotipalvelujen maksuttomuudesta sekä huhtikuun alussa rintamalisään saatu korotus yli kaksinkertaiseksi ovat näistä tuoreimmat.

Huolenpito veteraaniväestöstä ei kuitenkaan ole rajoittunut tähän: mm. Sotiemme Veteraanit- keräyksen kautta ovat veteraaniliitot perinteisesti avustaneet myös veteraaniensa leskiä sekä puolisoita.


Sotiemme Veteraanit- keräyksen tuotto menee kokonaisuudessaan veteraanien sekä heidän leskien ja puolisoidensa tukemiseen

Veteraanien leskien ja puolisoiden tuki ollut riittämätöntä

Jokainen veteraanietuus ja -palvelu sekä niissä aikaan saatu parannus on vaatinut aina pitkällisen työn, mitä suuri yleisö ei välttämättä edes ymmärrä. Muutosten hitaus ei siis ole veteraaniliitoista kiinni.

– Veteraanien tilanteen paraneminen on vaatinut pitkäjännitteisen työn, mutta sen ansiosta pystymme nostamaan heidän leskensä ja puolisonsa edunvalvontatyömme tulevien tavoitteiden suhteen entistä keskeisempään asemaan, vahvistaa Sotaveteraaniliiton toiminnanjohtaja Sakari Martimo.

– Heidän roolinsa veteraaniemme rinnalla ja tukena sodanjälkeisinä vuosina on merkittävä. Monen sodan traumatisoiman miehen kohdalla he olivat ainoa vertaistuki, joka veteraanilla oli apunaan. On myös hyvä muistaa, että hekin ovat omalla panoksellaan olleet rakentamassa hyvinvointiyhteiskuntaa, jossa nyt elämme, jatkaa Rintamaveteraaniliiton toiminnanjohtaja Heikki Karhu.

Valitettavasti tämä ei ole näkynyt yhteiskunnan heille tarjoamissa palveluissa.

– Sotiemme veteraanien puolisot ovat päässeet kuntoutukseen yhdessä veteraanin kanssa, mutta heidän kuntoutusoikeutensa on ollut sidoksissa veteraanin kuntoutusjaksoihin. Kun veteraani kuolee, ei leskelle ole enää tarjolla kuntoutusta. Myös veteraanille tarjotut kotipalvelut, joista puolisokin on päässyt hyötymään, lakkaavat, Karhu paljastaa.


Veteraanien leskistä tai puolisoista ei tähän mennessä ole olemassa kattavaa rekisteriä

Veteraaniliitot aktiivisesti myös leskien ja puolisoiden asialla

Veteraaniliitot ajavatkin huomattavia parannuksia veteraanien leskien ja puolisoiden asemaan, kertoo liittojen yhteisen Kenttäpostia-lehden uusin, 14.5. ilmestynyt numero.

Suomen veteraaniliittojen valtuuskunta (VeVa) on tehnyt esityksen, jota myös Sosiaali- ja terveysministeriön alaisuudessa toimiva, viranomaisten ja veteraaniliittojen yhdyssiteenä toimiva Rintamaveteraaniasiain neuvottelukunta (RINE) on asettunut tukemaan.

Veteraanien leskien ja puolisoiden tarpeiden sekä määrän kartoittamisessa on kuitenkin yksi suuri haaste: koska toisin kuin rintamalisän saajia, ei heitä ole käsitelty minään erityisryhmänä, minkä vuoksi heistä ei ole olemassa kattavaa rekisteriä.

Veteraaniliitoissa tehdäänkin parasta aikaa selvitystyötä siitä, miten kunnat pystyisivät tavoittamaan alueellaan asuvat lesket sekä puolisot. Apuna tässä toimivat mm. veteraaniliittojen omat jäsenrekisterit.




Joko kuulut Kenttäpostia-lehden kymmeniin tuhansiin tyytyväisiin tilaajiin? Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.  Lehden voi myös tilata vuosikertatilauksena (15€) : riina.lillfors@sotaveteraaniliitto.fi

 

 

 

Jaa kirjoitus:

13.5.2020 Kalle Sukuvaaran kaksi syntymäpäivää – sodankyläläisveteraani sai elämälleen uuden alun

96-vuotiaaksi Kalle Sukuvaaraa ei uskoisi millään

1923 Sodankylässä syntyneellä jatkosodan veteraanilla Kalle Sukuvaaralla on jotain, mitä monella ei: kaksi syntymäpäivää.  Toista hän viettää kesäkuun 27. päivä, 22.11. taas katetaan kahvit ystäville ja sukulaisille sotavankeuden päättymisen ja uuden elämän alkamisen kunniaksi.


Sisukas suurperhe

Sukuvaara syntyi 9-lapsiseen perheen toisena lapsena.

– Isäukko oli ammattimies: teki ensin neljä poikaa, sitten kolme tyttöä ja sen jälkeen vielä kaksi poikaa. Sarjatyönä, hän nauraa.

– Esikoinen on syntynyt 1922 ja kuopan tukko 1938. Lapsuus on hyvä ja kurinalainen -niin kuin suuressa perheessä on oltavakin. Kansakoulua käytiin, läksyt luettiin ja kotiaskareisiin otettiin osaa.

Koko perheen panosta tarvittiin, sillä isä oli talvet tukkisavotoissa ansaitsemassa elantoa perheelleen. Perhe pysyi koossa vaikeuksista huolimatta, hän kirjoitti myöhemmin 2013 ilmestyneissä muistelmissaankin.

Sotaa edeltävät vuodet olivat pohjoisessa tiukkoja.

– Vuonna 1936 aika parani huomattavasti ja työlle ruvettiin antamaan arvoa. Työtä myös löytyi sitä tekevälle. Vuonna 1937 isä osti tontin, johon oli tarkoitus rakentaa oma koti. Se kuitenkin pitkittyi sodan päättymiseen saakka. Poikien palattua sodasta kutakuinkin terveinä haaveesta tuli vihdoin totta.

Kaikkiaan Sukuvaaran kuudesta pojasta oli Talvisodassa yksi. Jatkosodassa rintamalla oli jo neljä.


Sukuvaarat perheen Hildur-äidin 55-vuotisjuhlissa vuonna 1958. Kalle takarivin vasemmaisena.

Vapauden kova hinta

Kansakoulun päätyttyä vuonna 1936 Sukuvaara oli savottahommissa itsekin. Syksyllä 1939 Sodankylään rakennettiin lentokenttä ja tuolloin 16-vuotias nuorukainen oli raivaustöissä. Lentokentän rakennus kesti Talvisodan alkuun.

Sodankyläläisveteraani nuorena miehenä

– Sodan alkaessa pommilaivueet tulivat idästä ja hevosmiehet ja muut työmiehet siirtyivät kiireen vilkkaa metsään suojaan. Sen verran korkealla viholliskoneet olivat, että näkyi luukkujen avaus ja pommien lähtö maata kohti, hän muistelee.

Vihollisen lähestyessä siviiliväestöä alettiin siirtää turvaan. Vihollisen saavuttua Pelkosenniemeen evakuoitiin Sodankylä.

– Se oli joulukuun puoliväliä. Käskyn tultua ei ollut paljon aikaa jaaritteluun. Vähäisiä makuuksia sopi mukaan ja tärkeimpiä tarvikkeita.

Sodankyläläiset evakuoitiin Kittilän eri kyliin, Sukuvaaran perhe Könkään kylään.

– Me pojan kurikat kävelimme reen perässä. Sodankylästä oli Kittilään ikivanhaa ratsutietä matkaa 90 kilometriä. Sieltä oli Könkään kylään vielä rapiat 30-40 kilometriä.

Pojista vanhin, Lauri, lähti työkomppaniaan Sallan suunnalle, muu perhe teki osansa tavallaan.

– Nuoremmat veljeni Eelis ja Veikko tekivät evakossa armeijalle tallukoita sarkahousuista ja paksuista kangasvaatteista sekä nutukkaita poron koipinahasta ja kallokkaita poron päänahasta. Äiti ja tyttäret kutoivat sukkia ja vanttuita, jotka toimitettiin Kittilään Kourin kauppaan lähetettäväksi edelleen rintamalle.

Kalle itse palasi perheensä turvaan saatettuaan synnyintilalleen Sukuvaaraan pitämään huolta karjasta.

Toistuvat sankarihautajaiset muistuttivat, kuinka kovalla hinnalla isänmaan vapautta rintamalla lunastettiin. Sodankyläläisten menetykset talvisodassa olivat ankarat: taisteluissa kuoli kaikkiaan 131 henkilöä. Lähes 80 % heistä taisteli Kuhmossa tai Suomussalmella. Toisinaan kotiin saapuva sankarivainaja oli niin pahassa kunnossa, että arkun avaaminen omaisten säästämiseksi kiellettiin. Yksi tapaus jäi hänen mieleensä: 2.3. 1940 Kuhmossa kaatunut Oskar Nyman.

– Olin aina mukana sankarihautajaisissa. Niinpä olin paikalla, kun apteekkari Nymanin poika oli haudattavien joukossa. Isä sanoi meille, että ”avatkaa arkku, hän haluaa nähdä poikansa.” Teimme työn pyynnöstä ja isä taputti kädellä kuollutta poikaansa poskelle ja sanoi: ”siinä sinä nyt oot. Pappa tulee kohta vierellesi.”

Liki 30 vuotta siihen kuitenkin meni: isä-Nyman kuoli 2.8.1968.


Sodankylän sankarihautausmaalla lepää 269 sankarivainajaa (kuva: Rauno Vasara)

Viesti yläilmoista antoi uskoa

Juhannuksena 1941 Suomi oli taas sodassa. Sukuvaara seurasi tilanteen kehittymistä ja alati kasvavaa saksalaisliikennettä työstään huoltoasemalta käsin, kunnes joulukuun 15. tuli kutsu Sodankylän kutsuntatoimistoon.

– Tammikuun 15. päivänä astuin vakinaiseen palvelukseen Kemiin Ritikan kansakoululle Jalkaväen Koulutuskeskus 16:n kranaatinheitinkomppaniaan opettelemaan sotilaan tehtäviä. Sotilasvalan vannoin 25.2.1942. Tuntolevyni numero oli 672338.

Armeijaan joutuminen ei nuorukaista kuitenkaan pelottanut.

– Se kuului velvollisuuteen. Minulla ei ikänä ollut pelkoa. Sitähän se velvoite on: että alistuu kaikkeen siihen, mitä tapahtuu. Sitä se oli koko minun reissun ajan, taisteluissakin. Kyllä sitä aina suojautua osaa, ja määrätynlainen pelko siinä on läsnä, mutta sille ei kestä antautua. Siinä menettää itsensä silloin.

Syksyllä 1942 koulutus oli ohi. Aluksi Sukuvaara toimi Petsamon Kolosjoella sotavankileirin vartijana, kesällä 1943 hänet määrättiin koulutettavaksi panssaritorjuntatykkimieheksi. Tätä kesti alkuvuoteen 1944, jolloin edessä oli siirto täydennysmiehenä Panssarintorjuntakomppania 27:een Siiranmäelle ja sieltä Äyräpäähän.


Äyräpäässä taisteltiin kiivaasti niin Talvisodassa kuin Jatkosodan viimeisenä kesänä 1944

– Asemasota-aikaa piisasi aina kesäkuun alkuun. Rytinä alkoi 9.6.1944 ja joukot siirtyivät linjaan puolustustehtäviin. Vihollinen aloitti myrskyn valtavalla tykistökeskityksellä ja määrättömällä lentokonemäärällä pommittaen ja tulittaen taukoamatta. Puolustuksessa olevilla oli kuumat oltavat ja kestettävää henkensä pitämisessä. Kovat paikat oli Äyräpään lisäksi myös Siiranmäessa, mutta kyllä se taitaa olla niin, että niitä vihollisia meni kuitenkin enemmän, hän hymähtää.

Kaiken keskelläkin uupuneella Sukuvaaralla oli kuitenkin turvanaan selittämätön tunne.

– Äyräpään voimallisissa taisteluissa tuli juoksuhaudassa ihmeellinen tunne tai viesti. En tiedä, olinko unen horroksessa, mutta aivan selvästi juuri näillä sanoilla sen kuulin: ”kaadu sinä et.”

Heinäkuun ensimmäisen viikon lopulla hänet määrättiin taistelulähetiksi.

– Vihollisen hyökkäys alkoi Moloilla tai T4-kuorma-autoilla, tuoden hyökkääjiä niin pitkälle kuin niillä pääsi. Autojen lavat olivat täynnä paruskia minkä pystyssä pysyivät, huutaen ”uraa”. Lossirannan kautta ne rupesivat ahdistamaan Kirkkoniemeä kohti. Kerkesin polvia myöten jokeen, jolloin haavoituin sirpaleesta vasempaan kyynärvarteen.

Vielä pahempaa oli kuitenkin tulossa.

– Palasin taistelukentälle, jossa heti jouduin sotavangiksi. Viidellä venäläisellä oli jo neljä suomalaista edessään kädet ylhäällä vankina. Joku luonnon vaisto tai mikä muu lienee käski heittäytyä pitkälleen oikealle puolen ja samaan aikaan tuli kranaatti tai tykin ammus ja tappoi kaikki ne viisi paruskia ja kaksi suomalaista. Tässä haavoitun taas: kaulaani meni noin sokeripalan kokoinen sirpale vasemmalle puolen ruokatorven ja kaularangan väliin. Siellä se on vieläkin, painaa valtimon ja hermon välissä. Kyllä minä aikanaan tarjosin lääkärille, että eikö sen sirpaleen voisi ottaa pois, mutta hän hymähti että kyllähän hän sen pois saapi, mutta kun hänen pitäisi ensin tuo pää irrottaa, Sukuvaara nauraa.

Äkillistä vapautta ei kestänyt kauaa, sillä Sukuvaaran päästyä palaamaan tykistönsä tulenjohtokorsuun ”kranujen tullessa alas kuin raekuuroa”, oli siellä vastassa uusi vihollisryhmä. Sukuvaaran haavat sidottiin ja alkoi matka kohti tuntematonta.


Kalle Sukuvaaran tie sotavankeudesta kotiin alkoi marraskuussa 1944 Vainikkalan asemalla

Vaikea vankeusaika

Ensimmäiset kuulustelut alkoivat liki saman tien.

– Kapteenin arvoinen hän mielestäni oli, yritti meitä kuulustella sana-tai tulkkikirjan välityksellä, mutta eihän siitä mitään tullut, kun hän ei ymmärtänyt eikä osannut lausua sanoja! Lopulta hän luopui yrityksestään ja laittoi venäläisen aliluutnantin viemään meitä eteenpäin.

Omien puolelle ja lopulta Sukuvaaran perheen tietoon hänen vangiksi joutumisensa tuli Neuvostoliiton lentolehtisten kautta. Kyyrölän, Puna-armeijan kenttäsairaalana toimineen Perkjärven koulun kautta suomalaisvangit vietiin kokoamisleireille, jossa Sukuvaara sekä hengissä selvinneet kaksi suomalaista erotettiin toisistaan. Siellä saadun aterian jälkeen alkoi siirtomarssi kohti Perkjärven kasarmia. Päivä oli kaunis ja aurinkoinen, Sukuvaara muistaa.

Kosti Keski-Nummi ja Risto Helava Suulajärven asuinkorsun terassilla kuvattuna

– Vankeja oli satakunta, ehkä enemmänkin. Tielle mentiin neljään tai viiteen jonoon. Saattajina oli sotakoirin ja konetuliasein varustettu ryhmä.

Matkaa tehtiin koko päivä ilman ruokaa, juomaa tai taukoja, vartijoiden töniessä ja koirien purressa heitä eteenpäin.

– Vangit olivat sipissä. Loppumatkaa tehtiin horjuen ja toinen toistaan hoivaten.

Lopulta vangit lastattiin ikkunattomaan härkävaunuun, joka vei heidät Viron rajan läheisyydessä sijainneelle Volosovan vankileirille, jossa odotti mm. jatkuva nälkä ja pakkotyö.

– Pahinta oli 10 tunnin työpäivät ja sapuska oli mitä oli: painoni laski niiden neljän ja puolen kuukauden aikana noin 30 kiloa. Vankien osahan riippuu paljolti siitä, millainen on vartiomies. Niitä on hyviäkin ja ymmärtäväisiäkin, mutta on myös hyvin sadistisia henkilöitä.

Volosovassa hän tutustui 11.7. vangiksi jääneeseen hävittäjälentäjään Risto Helavaan, jonka kanssa hän ystävystyi ja alkoi hioa kunnianhimoista suunnitelmaa: pakoa. Suunnitelmasta kuitenkin luovuttiin, kun miehet kuulivat 4.9.1944 voimaan astuvasta aselevosta.

– Uskoimme selviävämme muutenkin. Mutta ei vapaus heti koittanutkaan – sitten se odotus vasta alkoikin.


Tserepovetsin vankileiri sijaitsi n. 550 kilometriä Pietarista itään

Kauan odotettu vapaus

Tiedoksiannosta vangit ymmärsivät, että vangit vaihdettaisiin samanaikaisesti. Muutaman päivän päästä alkanut siirto toi kuitenkin mukanaan yllätyksen. Neuvostoliitto oli vaatinut omansa takaisin ensin.

– Menimme junan härkävaunuihin iloisin mielin, vaikkakin nälkäisinä. Luulimme, että pääsemme kotimaahan, mutta kun juna viimein lähti liikkeelle Pietarin asemalta, totesimme, että matka alkoikin itään. Kyllähän siinä naamat ja mieli menivät totisiksi, hän virkkoo.

Määränpäänä ei ollutkaan vapaus ja kotimaa, vaan tuhansien eurooppalaisvankien asuttama Tserepovetsin vankileiri noin 550 kilometriä Pietarista itään, missä elo jatkui ennallaan.

– Ei siinä mietitty, että selviäisikö. Siinä oltiin jo antauduttu sille mallille, että on katsottava päivä kerrallaan – elää tai ei. Ne, jotka murehtivat, ne kuolivat pian pois. Siellä Tserepovetsissä kuoli aika monta, yhdet veljeksetkin. Vanhempi joutui ensin sairaalaan. Kolme päivää se siellä kesti ennen kuin kuoli pois. Se nuorempi velipoika ei kestänyt sitä ja sairastui saman tien. Kolmen päivän perästä kuoli hänkin.

Mieluisimpia työtehtäviä olivat viljan ja juuresten säkitys, sillä siellä pystyi edes vähän varastamaan ravintoa vatsansa täytteeksi. Alkeelliset olot, fyysinen rasitus ja riittämätön ravinto heikensivät miesten kuntoa.

– Maha reistasi jatkuvasti, lensi kuin varpusparvi. Kuumettakin tuntui olevan. Eihän sitä mitattu eikä vapaata saanut, kun kerran pystyssä pysyi.

Sukuvaara pääsi onnekseen pois ensimmäisten, parempikuntoisiksi katsottujen joukossa. Ensimmäinen vankierä, 1256 henkilöä, palautettiin Suomeen 22.11.1944.

– Muutama päivä ennen kotiuttamista annettiin tornisteri (sotilaiden käyttämä selkäreppu), jossa oli alusvaatekerta, muki ja puurolusikka – ilmeisesti matkamuistoksi, sillä emme me matkalle mitään luvattua muona saaneet. Lisäksi oli omatekoinen piippu. Rivistönä marssimme rautatielle päin. Ne, jotka jäivät leirille. katselivat peräämme haikeina poskipäitään pyyhkien.

Rajalla Vainikkalassa varmistui, että jalkojen alla oli kotimaan kamara. Mentiin härkävaunuista alas, luku, ja luovutus suomalaisille. ”nouskaa pojat vaunuihin, ei panna enää ovia kiinni”, kuului suomalaisten sopuisa komento.

Vainikkalan asemalla odotti ruoka ja kauan odotettu vapaus.

– Reissu viholaisen valvonnan alaisena alkoi 7.7.1944 puolen päivän jälkeen Äyräpäässä ja päättyi 22.11.1944 kello 15.15 rajalla Vainikkalassa. Kaikkiaan sotareissuni kesti kaksi vuotta, 11 kuukautta ja 18 päivää.

Suomessa vangit vietiin karanteenileirille Hankoon.

– Junan nopeus hidastui asemaa kohti. Torvisoittokunta soitti koko ajan, kunnes viimeinenkin tulija oli laskeutunut junasta laiturille. Kaunista oli musiikki, hän kertoo.

Terveys romahti jo kolmantena päivänä vapautumisesta ja Sukuvaara vietti koko karanteeniaikansa sairaalahoidossa. Kysyttäessä, haluaisiko hän karanteenin jälkeen kuntotutukseen vai siviiliin, koti-ikävä voitti ja alkoi matka Pohjanmaalle, mihin hänen kotipitäjänsä väki oli evakuoitu.

Kotiin saapuva mies oli kirjaimellisesti varjo entisestään.

– Sääret olivat kuin piipunvarret, pelkkää nahkaa luiden päällä. Matkaa olisi Lohtajalta Perttulan kylään ollut kuusi kilometriä, mikä olisi pitänyt kävellä, mutta ei ollut voimia. Perheeni evakkotalon isäntä valjasti hevosen ja siskoni lähti hakemaan. Kun hän tuli pihaan, tunnistin minä hänet, mutta hän ei minua – niin oli muotokuva muuttunut. Paljon on tullut nähtyä ja koettua. Jokaisella ihmisellä on oma tie kuljettavana ja kestettävänä. Tämä on minun tieni.


Kalle Sukuvaara (vas.), Arvo Ylitalo sekä Matti Alajärvi Sodankylän Veteraanitalon pihalla olevan, talkoovoimin pystytetyn patsaan paljastustilaisuudessa 2003.

Vanhojen toverien jälleennäkeminen

Sotavankeusaikainen toveri Helava asettui vapauduttuaan Poriin, jossa teki uransa opettajana. Sukuvaara puolestaan palasi Sodankylään. Sotavankitutkimuksen yhteydessä 1960-luvun lopulla vanhat toverit kuitenkin saivat yhteyden toisiinsa.

– Siinä meni 30 vuotta, ettemme tavanneet tai tienneet, missä toinen on. Ollessani Punkaharjulla kuntoutuksessa, oli siellä kaikki puhelinluettelot ja minähän rupesin hakemaan.

Vuosikymmenet olivat kuitenkin tehneet tehtävänsä.

– Hän oli muistia jo menettänyt niin, ettei tahtonut tunnistaa, mutta se keskustelu kävi hänellä niin paljon mielen päälle, että hän aloitti vaimonsa kanssa matkan kohti Punkaharjun kuntoutussairaalaa. Hän oli Savonlinnassa yötä ja soitti sieltä, että voiko tulla käymään. Minä sanoin, että ilman muuta – miksi et tullut eilen jo! Minä olin pihalla vastassa ja hyvin minä vielä hänet tunnistin.

Toista kertaa ei yhteys enää katkennut. Miehet vaihtoivat kuulumisiaan puhelimitse ja kirjeitse, niin kauan kuin oli mahdollista.

– Hän oli henkisesti vielä sairaampi kuin minä, Sukuvaara pahoittelee.

Helavan oli tarkoitus tulla kyläilemään Sukuvaaran luo Sodankylään, mutta odotettu reissu ei ehtinyt toteutua. Helava kuoli joulukuussa 2010, 99-vuotiaana.


Risto Helava Iris-vaimoineen tapaamassa Kallea Punkaharjulla 1985

Kokopäivätoiminen veteraani

Sodan jälkeen Sukuvaara on ollut ahkerasti mukana veteraanitoiminnassa. Hän oli yksi vuonna 1964 perustetun Sodankylän Rintamaveteraanit ry:n perustajajäsenistä ja on yhä Sodankylän Rintamaveteraanien kunniapuheenjohtaja. Yhdistys on omien veteraaniensa lisäksi tukenut myös Viron Suomen-poikia, eli Jatkosodassa Suomen rinnalla taistelleita virolaisvapaaehtoisia. Vuonna 1969 perustetun Sotavankiyhdistyksen Lapin osaston toiminnassa hän oli niin ikään mukana sen lakkauttamiseen saakka vuonna 2005.

Vuonna 2008 Jääkäriprikaatin sotilaskodin seinällä paljastettiin tuolloin 85-vuotispäiväänsä viettäneen Sukuvaaran muotokuva, kiitoksena hänen uupumattomasta työstään veteraanien eteen.

– Onneksi naulattiin vain kuva minusta ei minua itseäni, hän veisteli tuolloin, pian vakavoituen.

– En minä ole veteraanityötä yksin tehnyt, vaan yhdessä toisten sodankyläläisten veteraanien kanssa ja laajemminkin. On ollut harmillista taistella yhteiskuntaa vastaan. Aika on kuitenkin muuttanut kaiken veteraanien eduksi. Ennen olimme syyllisiä melkein kaikkeen ja piti elää hiljaiseloa. Maailman muuttuessa tilanne myös meidän maassamme muuttui ja meitä sotiemme veteraaneja ruvettiin kutsumaan kunniakansalaisiksi, hän pohtii.

Eikä suotta, hän muistuttaa.

– Isänmaan vapaus ja itsenäisyys sen todistavat, vaikka lunnaat olivatkin kovat. Moni antoi ainoansa ja varsin moni kantaa vammaansa lopun elämäänsä. Myöskin sisäisiä vammoja.

Veteraani myöntää, että kovat kokemukset ovat jättäneet ”ikuisen epäilyksen” vanhaan viholliseen.

– Itäinen naapuri on itäinen naapuri ja se ikivanha sanonta voissa paistamisesta pitää paikkansa. Niinhän se on osoittanut kaikissa toiminnoissaan. Ei sieltä koskaan saada täysin rehellistä vastausta eikä siellä ole vielä kunnon sotahistoriaa kirjoitettukaan. Se on niin pimeä koko valtio.

Vanhoilla taistelupaikoilla Sukuvaara on Jääkäriprikaatin killan kanssa kuitenkin vieraillut useampaankin otteeseen. Viimeisellä kerralla 1994 hän sai mukaansa tuolloin parikymppiseksi varttuneen poikansa.

– Käytiin Äyräpäässä ja muualla, missä olin taistellut ja hän sai kuulla ne tapahtumat minun kertomanani. Minulle ei ollut mikään ongelma palata sinne, mutta sen jälkeen, kun sain pojalle kerrottua mitä missäkin oli tapahtunut, niin ei ole sen jälkeen enää tehnyt mieli mennä.

Vakaumus isänmaan puolustamisen tärkeydestä ei ole vuosien saatossa horjunut.

– Olen sanonut, että jos sellaiseen joudutaan uudestaan, niin ilman muuta lähtisin, ilmoittaa kesällä 97 täyttävä veteraani pontevasti.

– Ehkä sitä menisi vielä miinanpolkijasta?


Viimeisellä reissullaan Äyräpäässä vuonna 1994

Jaa kirjoitus:

11.5.2020 Mitä kuuluu veteraaneille koronakaranteeniin? Viisi edellisen poikkeustilan kokenutta kertoo terveisensä nykyihmisille

Koko veteraaniväestömme lasketaan ikänsä puolesta kuuluviksi koronavirustartunnan kannalta vakavaan riskiryhmään, joten he ovat olleet eristyksissä muusta väestöstä jo viikkoja. He ovat myös ainoat, joilla on kokemusta siitä. kun maa oli edellisen kerran poikkeustilassa.

Mitä heille kuuluu?


Olli Vuorio, 100

Olli Vuorio, 100, Vantaa

Karanteenia vietän kotona yksin, sillä vaimoni kuoli Alzheimeriin seitsemän vuotta sitten. Yksinäisyydestä en ole varsinaisesti kärsinyt, sillä tyttäret soittelevat ja ystävien lapsista on tullut uusia ystäviä: joku päivä joku soittaa. Aikaisemmin kävin rollaattorin avulla päivittäin tuossa lähellä syömässä, mutta nyt tulee Vantaan kaupungilta lämmin ateria päivittäin ja tuttu taksikuski käy tarvittaessa kaupassa.

Yllättävän hyvin tämä on sujunut, sillä minulla on ollut pientä puuhaa. Olen JR 6:n veteraani. Eino Lehtola oli minulla Jatkosodan ensimmäisenä vuonna ryhmänjohtajana. Viime kesänä kadettiveli täytti 100 vuotta. Minulle oli aina selvää, että kun Eero lähtee, niin minä haluan tulla häntä saattamaan. 13.3. hän menehtyi, mutta enhän minä tietenkään mihinkään pääse. 18.4. oli siunaustilaisuus. Valokuvausta olen harrastanut vuodesta 1935 ja kun täytin 90, aloin tehdä Ifolorin kuvakansioita. Nyt teen sellaista Eerosta. Hänen poikansa lupasi kuvia muistotilaisuudesta. Se on pitänyt kiireisenä.

Pahinta tässä on tietysti se, että ei tiedä, kuinka kauan tämä kestää. Kaikki tilaisuudetkin on peruttu. Nykyihmisille sanoisin, että hyvää tässä tilanteessa on se, ettei tule pommeja niskaan, mutta täytyy sanoa, että kyllä tämä vähän pelottavaa on.

Ollin muistelmia Talvisodan syttymispäivältä löydät täältä.


Sointu Antila, 96

Sointu Antila, Harjavalta

Asun yksin, joten olen karanteenissakin yksin. Tunnelma on vähän ahdistava, koska kukaan ei saa tulla käymään enkä voi mennä minnekään. Olen kuitenkin ikääni nähden voinut vielä kohtalaisen hyvin. Yksinäisyys on pahinta. Ikkunasta katselen, jos näkisin edes joitakin tuttuja liikkeellä. Ihmisten liikkuminen on kuitenkin selvästi vähentynyt. Ei näy edes koululapsia, joita tästä kulkee normaalisti paljonkin ohi.

Aikaani kulutan televisiota katsomalla, lehtiä ja joitain kirjoja lukemalla sekä tietenkin soittelen muutamille tutuille ja sukulaisille. Yhteydenpitoa yksittäisiin ihmisiin on vain puhelimella. Maailman ja Suomen asiat näen televisiosta ja lehdistä. Olo on kuitenkin yksinäistä, koska olen luonteeltani vilkas ja seurallinen ihminen.

Palvelut onneksi pelaavat. Ruoka tulee Harjavallan kaupungin toimesta ja siivooja hoitaa muun ohessa myös kauppa-asiat. Apteekki tuo tarvittavat lääkkeet kahden viikon välein. Kuulin juuri, että Valtiokonttori kustantaa ja kaupungin työntekijä toimittaa välipalakassin. Kiitos siitä!

Meille veteraaneille tämä poikkeustila ei ole elämämme ensimmäinen. Toivon, että kaikki saisivat voimaa keväästä ja auringosta. Jokaisen on kuitenkin lopulta vastattava omista asioistaan. Itse olen lähtenyt kahdeksan vuoden vanhana kotoa maailmalle. Olen ikätoverieni lailla nähnyt pahempaakin aikaa, myös sota-ajan aina kenttäsairaalaa myöten kaikkine vaikeuksineen ja siitäkin ajasta selvittiin.

Sointun hurjan elämäntarinan löydät täältä.


Paavo Heinola, 101

Paavo Heinola, Karvia

Karanteenia vietän yksinään. Vaimo kuoli 50 vuotta sitten ja olen siitä lähtien ollut yksin, joten ei tässä siinä mielessä ole mitään erikoista. Terveenä olen ollut ja ovet on lukossa. Ei ole täällä sellaisia koronia näkynyt! Puhelimella on vähän vaikea olla yhteydessä, kun minä olen jo vähän kuuro.

Vaikeuksia ei ole ollut. Minä olen sotainvalidi, joten minulle tuodaan ruoka tänne joka päivä sisälle. Veteraanien asiat pelaavat täällä hyvin.

Ihmiset ovat tulleet hulluiksi – pelkäävät, vaikkeivat ole tautia saaneetkaan. Minä olen nuorempana sairastanut keuhkokuumeet ja kaikki ja ollut sodassa vajaat viisi vuotta. Näin siellä vaikka mitä – viereltäkin kaatui poikaa. En pelännyt silloin enkä pelkää nytkään.

Semmoisia terveisiä ihmisille lähettäisin, että eläkää siellä kotonanne.

Paavon kokemuksia Adolf Ehrnroothin komentamasta legendaarisesta Tyrjän rykmentistä löydät täältä.


Risto Lunden, 97

Risto Lunden, Helsinki

Asun yksin omakotitalossani. Ei minua ole yhtään häirinnyt se, ettei voi tekemisissä muuten kuin puhelinyhteydessä. Menetettyäni toisen jalan ovat kontaktit muutenkin olleet olemattomat: se on jännä, miten katoaa myöskin sellaiset henkilöt, joiden kanssa aiemmin ollaan oltu kanssakäymisissä – eivät enää edes soita.

Poika käy kyllä melkein päivittäin ja hoitajat. Minä olen lähtenyt siitä menettelystä, että tulee tänne kuka tahansa, niin on tärkeää, että hänellä on kasvosuoja ja minulla on kasvosuoja. Silloin kumpikin osaltamme huolehdimme siitä, ettei toinen saa ainakaan meiltä tartuntaa – eihän sitä koskaan tiedä onko tautia vai ei.

Saan veteraanina kotipalveluita ja on kiusallista, kun aina heillä ei ole suojia, eivätkä he aina edes tiedä, miksi heille on annettu ohjeistus, ettei sitä tarvita. Varastotkin ovat olleet loppu.

Minulla on käytössä Menumat-ruokapalvelu, joka tuo kerran kahdessa viikossa minulle pakastimeen päivän pääruoat. Muut ostokset hoitaa poika paikallisessa kaupasta.

Jo aamutoimiinkin kuluu aikansa, muuten päivät kuluvat mm. lukiessa. Päivän lehteä ja kirjoja, mutta sotakirjoistakin luen vain faktaa, en fiktiota. Televisiota en enää katso, se on hallituksen tiedonantoja ja A-studiota myöten vain saman asian pyörittelyä – jokainen on vähän eri mieltä asioista, mutta päätöksiä ei tahdo tulla millään.

Ei tämä tilanne ole sen enempää pelottanut, aiemminkin on ollut poliot ja espanjantaudit ja milloin minkäkin moisia tautitapauksia. Kolme vuotta olin sodassa enkä kertaakaan ollut millään lailla sairaana ja olosuhteet olivat kuitenkin aika primitiiviset: milloin asuttiin taivaan alla, milloin teltassa.

Lähettäisin ihmisille sellaisia terveisiä, että ei kannata masentua. Minullakin on kavereita mennyt, sellaisia vasta 70-vuotiaita. Totuushan on se, että lähtölaskenta alkaa jo syntymästä. Eihän tämä poikkeustila ole sen poikkeavampi kuin sota: se kuka kaatui, kaatui. Se oli vain onnesta kiinni ja onnesta kiinni se on tässäkin vissillä tavalla. Pitää pyrkiä hyödyntämään ne mahdollisuudet mitä nyt asiantuntijat tarjoavat, miten pitäisi olla ja elää. On tärkeää, että jokainen pitää sen vissin etäisyyden. Onhan niitä, jotka ajattelevat, ettei tarvitse noudattaa määräyksiä ja poliisit saavat tulla hajottamaan kokoontumisia, mutta on tärkeää, että määräyksiä totellaan.

Riston muistutuksen siitä, kuinka tärkeä selviytymiskeino huumori vaikeissa paikoissa on, löydät täältä.


Jaakko Perälä, 99

Jaakko Perälä, Taavetti

Vietän karanteenia Luumäellä vaimoni kanssa ihan kahdestaan kotona oleskellen.

Jaksaminen on ajoittain parempaa ja välillä huonompaa. Minulla on terveet nivelet, mutta Maija-Liisalla on niissä välillä särkyä. Viime yönäkin piti jalkoja rasvata kahdesti.

Aika kuluu samalla tavalla kuin muulloinkin; päivä kerrallaan. En oikein osaa sanoa, että mikä nykytilanteessa on haastavinta. Nyt kuitenkin harmittaa, että tulin luopuneeksi harmonikasta n. 20 vuotta sitten!

Ruoka tulee kotiin joka päivä, siivoojat käyvät joka toinen viikko ja tarvittaessa useamminkin. Yhteydenpito läheisiin hoituu puhelimitse.

Kaikille muille lähettäisimme sellaiset terveiset, että koettakaa vain jaksaa. Olosuhteet kehittävät toimintaa!

Jaakon sotatiestä Aaverykmentin riveissä voit lukea täältä.


Ja millaiseksi on muodostunut veteraanityö, kun koronaviruksen vastaiset toimenpiteet ovat johtaneet koko veteraaniväestön, samoin kuin suuren osan kenttäverkostostamme eristämiseen? Ei huolta! Työ kunniakansalaistemme parissa ja heidän hyväkseen jatkuu yhä – siitä kerromme täällä

Jaa kirjoitus:

5.5.2020 Tragediaa kameran edessä ja takana – suomalaisen elokuvan sotavuodet

Tauno Palo nähtiin niin elokuvan alkuperäisessä kuin 1938 valmistuneessa uusintaversiossa

Sotavuosina Suomessa oli vallalla tanssikielto, sillä huvitteluun ei maan käydessä sotaa suhtauduttu suopeasti. Elokuvia kuitenkin tehtiin ja katsottiin antaumuksella.

Suomalainen elokuvatuotanto vakiintui omaksi – ja ensimmäisen vuosikymmenen aikana vahvaksi – viihdeteollisuuden toimijaksi 1930- luvun alkuvuosina, jolloin elokuva kävi taiteena läpi kenties merkittävintä murrostaan.

Tiesitkö, että vielä 1931 Suomessa ensi-iltansa saanut Jääkärin morsian, jossa tuolloin vielä Tauno Brännaksena esiintynyt Tauno Palo nähtiin ensimmäistä kertaa valkokankaalla, tehtiin alun perin mykkäelokuvaksi?


Suomalaisen elokuvateollisuuden kehitys

Kotimainen elokuva kasvatti suosiotaan läpi koko 1930-luvun. 1930 ensi-iltansa sai kolme kotimaista elokuvaa, 1939 määrä oli kasvanut jo kahteenkymmeneen. Marraskuun lopulla syttynyt Talvisota pysäytti elokuvatuotannon, joka käynnistyi kunnolla vasta Jatkosodan edettyä asemavaiheeseen vuoden 1941 lopulla.

Sotavuodet verottivat elokuva-alan työvoimaa jo siitä syytä, että moni oli muun Suomen lailla rintamalla turvaamassa maalleen tulevaisuutta. Monen ammattitaitoa hyödynnettiin sodan tiedotus- ja propagandatarpeisiin: heitä palveli mm. kuvaajina tiedotuskomppanioissa. Yksi tunnetuimmista on 1930- luvulla Suomi-Filmin tuotantopäällikkönäkin toiminut Risto Orko, joka ohjasi mm. ensimmäisenä Suomessa miljoonan katsojan rajan ylittäneen kotimaisen elokuvan Siltalan pehtoori.

Rintaman arjesta kertovia sekä sotaponnisteluiden saavutusten ja tavoitteiden merkityksestä muistuttavien Puolustusvoimain katsausten takaa löytyy mm. Valentin Vaalan kaltaisia legendoja. Näistä ensimmäinen lähetettiin 26.1.1940. Kaikkiaan niitä tehtiin 88, joskaan kaikkia ei vielä sota-aikaan julkaistu.

Nämäkin ovat muuten nykyään katsottavissa netissä.


Risto Orko kuvaa Äänislinnassa, lokakuu 1941


Sota sotavuosien elokuvissa

Itse elokuvissa sota näkyi sotavuosina kuitenkin vähän. Se saattoi häivähtää taustalla esimerkiksi evakko- tai sotaleskitaustaisena sivuhahmona, mutta elimellisessä roolissa se oli elokuvissa vain harvoin. 1943 oli tämän suhteen huippuvuosi: 22 tuona vuonna ensi-iltansa saaneesta kotimaisesta elokuvasta 6 liittyy sotaan tai sotilaisiin.

Sotavuosina ensi-iltansa sai kaksi Ryhmy ja Romppainen- sotilasfarssitrilogian elokuvaa, joiden kuvaus sotilaista herätti närkästystä kansainvälisestikin. Elokuussa 1942 Rooman sotilasasiamiehemme raportoi Suomeen, että sarjan ensimmäisen elokuvan esitys Italiassa sikäläisille sotilaille oli jouduttu keskeyttämään, koska sen edustamaa pilkantekoa armeijasta ei Italiassa sallittu.

Vuonna 1943 ilmestynyt kakkososa Jees ja Just sai Päämajalta paheksuntaa tavasta, jolla sen katsottiin halventavan suomalaissotilasta. Elokuvan nostattama haloo ei päättynyt tuohon: seuraavana vuonna se joutui sensuurin kynsiin ja kiellettiin Neuvostoliittoa loukkaavana. Pannasta se pääsi vasta 1988.


Vääpeli Ryhmyn ja vänrikki Romppaisen seikkailut perustuivat Armas J.Pullan 14-osaiseen kirjasarjaan


Miehen tie – sodan tuhoa kameran takana

Sodan kylvämä tuho näkyi myös kameran takana, mistä yksi pysäyttävä esimerkki 1940 ensi-iltansa saanut Miehen tie.

Miehen tie- elokuva sai ensi-iltansa 1.9. 1940

F.E.Sillanpään samannimiseen romaaniin perustuvan draaman kuvaukset alkoivat loppusyksystä 1939 (näyttelijöiden joukossa nähtiin muuten myös Sillanpää itse!), mutta jäivät kesken Talvisodan sytyttyä.

Neuvostoliiton Helsinkiin kohdistamat pommitukset saivat elokuvan ohjaajan Nyrki Tapiovaaran muuttamaan mielipidettään hänen aikaisemmin ihailemastaan itänaapurista.

Tuolloin 28-vuotias Tapiovaara kutsuttiin palvelukseen, mutta vasemmistolaistaustansa vuoksi häntä ei päästetty rintamalle, vaikka hän sinne halusikin. Helmikuulle päästäessä oli kalustosta ja miehistä niin kova pula, että Tapiovaaran toive toteutui ja hänet lähetettiin rintamalle.

20.2. hän ilmoittautui Laatokan-Karjalan rintamalla Sissipataljoona III:een. Reilu viikko myöhemmin hän kaatui.

Siinä vaiheessa, kun elokuvan kuvauksia päästiin välirauhan tultua jatkamaan, oli ohjaajan lisäksi sodassa kaatunut myös moni näyttelijä. Paitsi, että elokuvalle jouduttiin nyt hankkimaan uusi ohjaaja, oli myös käsikirjoitus laitettava uusiksi ja alkuperäisen tarinan henkilöhahmojen keskinäistä tärkeysjärjestystä muutettava. Lisäksi joitain kohtauksia jouduttiin näyttelijöiden kokoonpanon muututtua kuvaamaan uusiksi.

Sillanpää itse palkittiin elokuvan kuvausten aikana kirjallisuuden Nobel-palkinnolla. Kultaisen mitalinsa hän luovutti myöhemmin Suomen sotaponnistelujen hyväksi järjestettyyn keräykseen.


Rukajärvellä jonotetaan elokuvalippuja, huhtikuu 1943


Viihdykettä ja pakoa arjesta

Myöhemmin näyttelijöistä ja ammattimuusikoista koottiin viihdytyskiertueita, jotka kiersivät rintamalla tarjoamassa miehille edes hetkeksi pakotien sodan syövereistä.

Suurelti tähän pakoon arjesta ja viihteennälkään perustuu elokuvien sotavuosina nauttima suursuosiokin.

”Niin se on pojjaat”- elokuva sai ensi-iltansa 1942

– Kunhan elokuva vain vaikeuksien läpi teattereihin saatiin, laskettiin katsojat sadoissa tuhansissa, parhaimmillaan miljoonissa, kertovat aiheeseen perehtyneet Lauri Piispa ja Jorma Junttila suomalaisen elokuvan historiaa dokumentoivalla elonet-sivustolla.

1940-luvun alkuvuosina ei myöskään tunnettu vielä televisiota, videovuokraamoita, nettiä tai suoratoistopalveluita ja suomalaiset kävivät elokuvissa keskimäärin 8 kertaa vuodessa. Viime vuonna vastaava luku oli 1,52.

Isänmaallisuus ja maanpuolustustahdon ylläpito oli kuitenkin viihdytyskiertueiden ja kotirintamalla järjestettyjen asemiesiltojen toinen tärkeä tarkoitus. Yksi asemiesiltojen ja viihdytyskiertueiden lavoilla eniten nähdyistä esiintyjistä oli Einari Ketolan tunnetuksi tekemä korpraali Joonas Möttönen. Yltiöisänmaallinen korpraali oli aikansa Putous-sketsihahmo, joka ikuistettiin hänen vakiohokemansa mukaan nimettyyn, vuonna 1942 ensi-iltansa saaneeseen ”Niin se on pojjaat!”- elokuvaankin.

Toinen viihdytyskiertueilla ja asemiesilloissa usein nähty tähti oli nyt jo Paloksi sukunimensä muuttanut ja mm. Helsingin ja Jyväskylän ilmatorjuntapattereissakin kunnostautunut alikersantti Tauno Palo.


Tauno Palo seurueineen lähdössä viihdytyskiertueelle, elokuu 1941


Elokuvan avulla tuettiin maan taistoa ihan kirjaimellisestikin: esimerkiksi 16.10.1943 kaikki Suomen elokuvateatterit lahjoittivat illan näytöstensä lipputulot sotainvalideille. Sotaponnistusten vaatimat lisätulot johtivat myös siihen, että kotimaisen elokuvan vielä 1930-luvulla nauttima verovapaus lakkautettiin Jatkosodan sytyttyä 1941 eikä vanhaan erivapauteen hallituksen lupailuista enää sodan jälkeenkään päästy palaamaan.


1939 rakennettu Bio Metropol oli aikoinaan Helsingin suurin elokuvateatteri


Elokuvat taistelukentillä ja taistelukenttänä

Elokuvia katsoi ahkerasti paitsi kotiyleisö, myös miehet rintamalla. Niitä näytettiin niin sotilaskodeissa kuin kirkoissakin ja elokuvateattereita perustettiin mm. viholliselta vallattuihin vanhoihin koulurakennuksiin, korsuihin ja varastotiloihin. Myös elokuvakoneet olivat joissain tapauksissa sotasaaliita.

Oma elokuvateatteri tiedetään olleen mm. Sinisenä Prikaatina tunnetussa 3. Prikaatissa, jonka korsuun rakennettu teatteri onkin varsin vaikuttava ponnistus… eikä pelkästään sen lippukassojen tai aitioiden ansiosta.

Syystä tai toisesta (!) myöhässä saapuviin katsojiin oli varauduttu istuimin, joihin oli rakennettu liukuva selkänoja. Tämä mahdollisti mattimyöhäisten pääsyn tyhjille paikoille jo istumassa olevien katsojarivien ohi heitä häiritsemättä.

Ympäröivät poikkeusolot oli huomioitu muutenkin, sillä maanalainen viihdytyskeskus toimi myös miehistösuojana: sen kerrotaan vetäneen satoja miehiä ja omanneen kranaatinkestävän katon. Hätätilanteita varten sen ovi oli lisäksi varustettu erityisellä paniikkisalvalla.


3. Prikaatin korsuun rakentamaan eokuvateatteriin mahtui satoja miehiä


Sotavuosien jatkuessa myös elokuva-ala joutui sodan valtapolitiikan taistelukentäksi. Syksyllä 1942 saksalaiset esittivät 1923 perustetulle elokuva-alan keskusjärjestölle Suomen Filmikamarille vaatimuksen rajoittaa tai kieltää amerikkalaisten elokuvien maahantuontia ja levitystä. Filmikamarin torjuttua vaatimukset elokuvateollisuuden kenttä repesi kahtia ja saksalaisten kannalla olevat elokuvantekijät perustivat maahan oman järjestönsä, Suomen Filmiliiton.

Näistä Filmikamari on yhä olemassa, Filmiliitto lakkautettiin Jatkosodan jälkimainingeissa.


Suomen Filmiliiton vuosikokous Klaus Kurjessa, toukokuu 1943


Sota jaksaa kiinnostaa ja inspiroida elokuvantekijöitä yhä tänäänkin. Sivuiltamme löydät juttua niin Aino-elokuvasta kuin Markku Pölösen haastattelun hänen Oma Maa-elokuvastaan, Kenttäpostia-lehdestämme taas Taneli Mäkelän mietteitä siitä, miksi Talvisota oli hänelle enemmän kuin elokuva. Kannattaa ehdottomasti käydä lukemassa!

Jaa kirjoitus: