Lietolaisveteraani Väinö Kaukonen: ”Veljeä ei jätetä- periaate sopii suomalaiseen luonteeseen niin sodan kuin rauhan aikana”

4.10.2021 Lietolaisveteraani Väinö Kaukonen: ”Veljeä ei jätetä- periaate sopii suomalaiseen luonteeseen niin sodan kuin rauhan aikana”

Väinö Kaukonen täytti syyskuun alussa 95 (kuva: Matti Lehtonen)

Pienen Suomen selviäminen oli todellinen ihme, minkä voi suurelta osin selittää sisulla, velvollisuudentunnolla ja porukkahengellä, sanoo lietolainen Jatkosodan veteraani Väinö Kaukonen.

95-vuotiaanakin hän on kuoromies henkeen ja vereen. Rakennusmestarina ja rakennusliikkeen toimitusjohtajana elämäntyönsä tehnyt Kaukonen asuu Anja-vaimonsa kanssa Liedossa, missä he molemmat toimivat paikallisen sotaveteraaniyhdistyksen hallituksessa.  

Turun NMKY:n Seniorikuorossa sekä Turun Sotaveteraanikuorossa laulava Kaukonen on jo 25 vuoden ajan johtanut myös lietolaista sotaveteraanien laulu- ja soittoryhmä Ikäpartiota.  

Edelleenkin hän on valmis esittämään soolo-osuuden Veteraanin iltahuudossa, minkä sävelin hän on saatellut jo monta veteraaniveljeä viimeiselle matkalleen.

Tänään hän on Ikäpartion viimeinen veteraanijäsen.  


Ikäpartiolaisia esiintymässä, vasemammalta Simo Ojala, Lauri Kangas, Markku Heinonen ja Väinö Kaukonen (kuva: Matti Lehtonen)

Juuret Karjalassa  

Vaikka onkin vuosikymmenten aikana kotiutunut Lietoon, on Kaukonen Karjalan poikia.  

– Asuin nuorena Johanneksessa, jossa osallistuin aktiivisesti suojeluskunnan poikaosaston toimintaan Uuraan saaressa Päätilässä, vaikka ei silloin vielä osattu kuvitellakaan, millaisia uhkakuvia isänmaan päällä oli. Talvisodan syttyessä olin neljäntoista ja lähdin äitini kanssa evakkoon Perniöön. Sieltä meidät siirrettiin Paimioon, jolloin talon emäntä pyysi minua hoitamaan maatilan peltotyöt isännän ja rengin ollessa sodassa, hän muistelee. 

Vanhan isännän ohjeet saatuaan oli nuorukaisella 20 hehtaaria peltoa kynnettävänään. Homma tuli hoidettua.  

– Paimiossa me karjalaispojat liityimme sotilaspoikiin ja meidät vietiin Kosken asemalle siirtopoikien työpalveluleirille, missä meille opetettiin asekäsittelyä. 

Kaukosen perhe oli yksi niistä kymmenistä tuhansista, jotka maksoivat Talvisodan rauhasta katkeran hinnan: Viipurinlahden itärannalla sijaitseva reilun 10 000 asukkaan Johannes jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle. Jatkosodan ensimmäisinä kuukausina seuraavana vuonna Johanneskin saatiin vallattua takaisin ja Kaukoset pääsivät palaamaan kotiseuduilleen.  

– Koko kylä oli poltettu ja valtio toimitti koulun pihalle pahviparakkeja, joihin kyläläiset muuttivat asumaan, Kaukonen muistelee haikeana. 


Suojeluskuntaan Kaukonen liittyi Paimiossa evakossa ollessaan (kuva: Wikipedia)

Poika oli kiinnostunut rakentamisesta jo tuolloin ja perhe osti neuvostoliittolaisten kylälle rakentaman hirsitalon, purki sen ja veivät hirret omalle tontille. 

– Saatuani sedältäni salvausohjeet ryhdyin rakentamaan hirsisaunaa. Kylän koulua uudelleenrakentamassa ollut urakoitsija pyysi minut sitten rakennustöihin koululle, kun saunakin oli niin hienosti valmistunut! 

Sen jälkeen alkanut kotitalon rakentaminen jäi Kaukoselta kuitenkin kesken. 

– Kun se saatiin vesikattoon, minut komennettiin rintamalle. 

Kesällä 1944 Jatkosodassa ja Suomen taistossa käytiin ratkaisevia hetkiä. Karjalaisten kannalta tilanne näytti kovin tutulta… ja tuskalliselta. 

– Äidin oli taas pakko lähteä evakkoon. Puutavaraproomu ajoi saaren rantaan ja kaikki kyläläiset pakkasivat tavaransa siihen. Sillä kohtaa Saimaan kanavan sulkuportti oli kuitenkin liian kapea ja kaikki evakkotavarat jouduttiin heittämään meren pohjaan, Kaukonen hiljenee perheensä tarinaa kerratessa. 

Vaikka noista vuosista on aikaa jo yli 70 vuotta, tuovat muistot vieläkin tunteet pintaan.  


Kaukosen kotipitäjän Johanneksen kirkosta oli Talvisodan jälkeen jäljellä vain kasa kiviä

Ihmeitä, sisua ja velvollisuudentuntoa 

Alkuun 18-vuotias sotamies käskettiin tykkimieheksi Rannikkotykistörykmentti 2:een Saarenpään linnakkeelle. Sitten Suomi sai kantamaltaan jopa 10 kilometriä olevia saksalaisia 90 mm:n suorasuuntaustykkejä, joista neljä sijoitettiin Helsinkiin ja kaksi Saarenpäähän. Tämän jälkeen Kaukonen käskettiin 76. Ilmatorjuntapatteriin tykinjohtajaksi.  

– Koulutus uudelle kalustolle annettiin Helsingissä ja sen jälkeen patteri siirrettiin Huuhanmäelle, lähelle Jaakkimaa, Laatokan rantaan. Sodan aikana ammuimme lentokoneita, mutta suorasuuntaustulitukeen sitä ei tarvittu. Sodan loppuvaiheissa patteri oli komennettu lähtemään vielä Lapin sotaankin, mutta matkalla Varkaudessa juna pysäytettiin ja meidän ikäluokka lähetettiin kotiin.

Taisteluihin hän osallistui Koiviston Saarenpäässä ja Lahdenpohjassa. 

– Tiukimmat paikat olivat Saarenpäässä, jossa vihollinen nousi maihin, mutta rykmentti pystyi ajamaan hyökkääjät takaisin. Taisteluissa miehiä kaatui ja osa löytyi risukasojen alle piiloutuneina. Raskainta sodassa olikin nähdä koulukavereiden kaatuvan taisteluissa. Muuten en minä nuorena miehenä oikein osannut pelätä mitään. Luotin vain vahvasti itseeni ja kavereihin. Ihminen sopeutuu yllättävän hyvin olosuhteisiin, joihin on pakotettu, hän pohtii nyt. 

– Veljeä ei jätetä -periaate sopii hyvin suomalaiseen luonteeseen niin sodan kuin rauhan aikana. Pienen Suomen selviäminen oli todellinen ihme, minkä voi suurelta osin selittää sisulla, velvollisuudentunnolla ja porukkahengellä.

Kaukonen itse selvisi sodasta haavoittumatta, mutta kaatui juostessaan niin pahasti, ettei käden kahdesta katkenneesta luusta toista koskaan saatu luutumaan ja niinpä sodasta jäi perinnöksi kymmenen prosentin sotainvaliditeetti. 


Jatkosodassa Kaukonen palveli Rannikkotykistörykmentissä Saarenpään linnakkeella.

Kiitos kotirintamalle 

Rauhan ehdot hyväksyttiin hammasta purren, Kaukonen sanoo. 

– Mutta olihan se elämä toisenlaista ilman sotaa! Kuitenkaan ei oikein luotettu itänaapuriin, ei uskottu, että rauha olisi pysyvä olotila. Ihmisille koitti vapaus: ryhdyttiin järjestämään julkisia ja pimeitä tansseja, koska julkiset oli rajoitettu vain tunnin pituisiksi. Oli myös mahdollisuus mennä viinakauppaan!

Kaukonen lähti heti kotiuduttuaan opiskelemaan Turun teknilliseen opistoon, mutta isämaa tarvitsi hänen palveluksiaan vielä. 

Kesken opiskelun tuli kotiin kirje, jossa minut toivotettiin tervetulleeksi upseerikoulutukseen. Neuvostoliitto kielsi heti sodan jälkeen upseeri- ja aliupseerikoulutuksen ja sen vuoksi kutsu tuli näin myöhään. 

Kaukonen oli kuitenkin päässyt unelma-ammattiinsa eikä enää haikaillut takaisin sotilaselämään.  

Ei sota katkeruutta jättänyt: me nuoret miehet teimme sen, mikä oli velvollisuutemme. Sodasta ei kuitenkaan rauhan tullen juurikaan julkisesti puhuttu. Sodasta tuttu yhteishenki Suomessa kuitenkin säilyi ja täällä oli hyvä tehdä töitä, hän kiittelee. 


Asekätköjä löytyy yhä nykyäänkin. Kuvassa 1993 tehty löytö (kuva: Sotamuseo)

Sotavuodet jättivät kuitenkin jälkensä. Pelko ja epäilys elivät vahvana monen mielessä ja jossain ryhdyttiin jopa toimiin sen varmistamiseksi, että seuraavalla kerralla Suomea ei enää yllätettäisi. 

Toimiessani Vaasan Tiepiirin työpäällikkönä piti purkaa lato uuden tien alta. Sieltä löytyi kuitenkin suuri asekätkö ampumatarvikkeineen, minkä poliisit tulivat noutamaan, hän paljastaa.  

Työnjohtajana Kaukonen oli valvomassa teiden rakentamista mm. Porista Vaasaan ja Piikkiöstä Raisioon. 

Salon ja Hiidenveden välinen tieosuus tehtiin työttömyystöinä ja pohjoisen miehet tuotiin töihin junalla. Vaikka pidinkin työmaalla kovaa kuria, niin välillä oli tappeluita ja miehet käyttivät alkoholia kielloista huolimatta. Toisinaan sinnekin tarvittiin poliisi noutamaan pahimmat sankarit pois. 

Muistellessaan 75 vuoden takaista sota-aikaa painottaa Kaukonen kotirintaman merkitystä. 

– Naiset ja nuoret joutuivat monien vuosien ajaksi vastuuseen koko yhteiskunnan pyörittämisestä. Mikäli kotirintama ei olisi jaksanut, niin rintamakaan ei olisi kestänyt. 


Monen muun veteraanin lailla Kaukonen haluaisi muistettavan myös kotirintaman naisten panoksen (arkistokuva)

Ei enää koskaan yksin 

 Suomi on kehittynyt ajan saatossa hienoksi yhteiskunnaksi, Kaukonen kehuu. 

– Veteraanisukupolven osaksi tuli puolustaa isänmaata ja monet antoivat sille kaikkensa. Liikaa miehiä ja naisia kaatui. On hienoa, kun sotaveteraanien arvostus on nykyään näin korkealla. Sotaveteraaniyhdistys, ainakin Liedossa, toimii hyvin aktiivisesti ja kotiin tuotavia palveluja on tarjolla yllin kyllin.

Liedon kunnan sivistystoimi on ottanut aktiivisen roolin sotaveteraanisukupolven perinnön taltioimisessa ja siirtämisessä seuraaville polville, mikä ilahduttaa Kaukosta. 

Se on hieno asia. Paikalliseen veteraaniperinnetoimikuntaan on liittynyt noin 45 yhdistystä, mikä kertoo koko yhteiskunnan kunnioituksesta, sekä halusta vaalia, kerätä ja siirtää sotasukupolven perinnettä.

Suomen tulevaisuudelle hänelle on harras toive. 

– ”Ei koskaan enää yksin ’, lausui jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth puolustaessaan viimeisillä miehillään Äyräpäässä länsimaista yhteiskuntajärjestelmää ja minä olen hänen kanssaan samaa mieltä. 


Väinö Kaukonen saa aplodit Veteraanin Iltahuudon soolon laulettuaan (kuva Matti Lehtonen)


Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 4/2021. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

 

Jaa kirjoitus: