Manner-Suomen pienimmässä kunnassa Kodisjoella elämäntyönsä tehnyt Keijo Vähä-Ettala on oloonsa tyytyväinen. Korkeasta iästään huolimatta Jatko- ja Lapin sodan veteraani seuraa aikaansa tarkasti. Lehden hän lukee päivittäin ja ajankohtaiset asiat jaksavat vielä kiinnostaa, vaikka mittariin on tulossa vuoden vaihtuessa jo 96 vuotta.

Kodisjoen omakotitalo on vaihtunut kaupunkiasumiseen. Palvelutalo Kokkilassa hän kiittelee viihtyvänsä vallan hyvin. Terveyskin on kuulemma ihan kohtalainen.

– Kyllä täällä kelpaa elellä. Ruoka on hyvää ja henkilökunta mukavaa, hän kehaisee.

Valoisassa huoneessa on kuvamuistoja vuosien varrelta. Valokuvista keskimmäisessä hymyilee Keijon pitkäaikainen, vuonna 2003 edesmennyt puoliso Irja.

– Oltiin molemmat sodassa. Minä rintamalla ja hän kenttäsairaalassa. Ei silloin vielä toisistamme mitään tiedetty eikä missään kohdattu. Vuosia myöhemmin Kodisjoella oli avoinna terveyssisaren paikka. Hän haki sitä ja minä olin mukana valitsemassa. Hän oli kovasti pätevä työhön, sairaanhoitaja, terveyssisar ja vielä kätilökin, myhäilee veteraani valoisia muistojaan kertoen.

[br]

[br]

Kutsu kävi 17-vuotiaana

Nykyään Rauman kaupunkiin kuuluvalta Kodisjoelta lähti Talvi- ja Jatkosodan rintamille yli 160 miestä. Pienellä paikkakunnalla suuri osa tiesi toisensa ja vaikka ”yhteisöllisyyttä” ei käsitteenä viljelty samalla lailla kuin nyt, niin se kyllä näkyi.

– Pienessä kunnassa jokaista kaatunutta ja haavoittunutta surtiin yhdessä, Vähä-Ettala kertoo.

[br]

[br]

– Meidän tuvan pöydästä sotaan lähti neljä miestä: isä ja kolme veljestä. Heillä kaikilla oli mukanaan varjelus, sillä kaikki palasivat kotiin. Veljeksistä Vaito joutui kaikkein kovimpiin paikkoihin sodan ratkaisuhetkillä.

Vuonna 1925 syntyneelle Keijolle kutsu kävi vuonna 1943. Hän oli tuolloin vielä 17-vuotias. Nuoren suojeluskuntalaisen tie vei ensin koulutuskeskukseen Hyrylään ja sieltä lokakuussa täydennysmieheksi rintamalle, missä hän palveli Jalkaväkirykmentti 56:n riveissä. Palveluspaikkoina mainitaan sotilaspassissa mm. Paatene, Termoila, Porajärvi ja Tolvajärvi.

– Vakava sairastuminen pelasti minut kiivaimmista taisteluista. Jouduin rintamalta sivuun saatuani keltataudin, josta parantuminen vaati hoitoa sotilassairaalassa.

Vaikka Jatkosota viimein päättyi syksyllä 1944, ei mies vielä päässyt itärajalta takaisin länteen, vaan edessä olivat Lapin sodan melskeet.

– Ne saksalaiset kun oli määrä ajaa pois, hän kuittaa.

Lapin sodassa Vähä-Ettala pääsi osoittamaan lapsuudenkodissaan opittuja taitoja hevosten käsittelyssä.

– Muistan yhden tilanteen, jossa jouduin pitämään kiinni vakavasti loukkaantuneesta hevosesta, kun sitä nukutettiin. Vaarana oli, että itsekin olisi saanut eetteristä osansa, hän hymähtää.

Hiuskarvan varassa oli kerran hänen omakin henkensä.

– Istuuduin tien penkareelle levähtämään, kun jalkojen välistä singahti saksalaisten ”hyppyheikin” (jalkaväkimiina) sirpaleita. Ei voi sanoa, ettei sota olisi minuunkin vaikuttanut, mutta eivät rintaman tapahtumat enää kotona uniin menneet, hän vakuuttaa.

[br]

[br]

Kauppaopiston kautta kuntaan töihin

Sodan jälkeen Vähä-Ettala lähti opiskelemaan. Hän kävi ensin Raumalla kauppakoulun ja jatkoi sen jälkeen vielä kauppaopistoon. Vastavalmistuneelle merkonomille työpaikka löytyi paikallisesta pankista.

Kunta-ala kutsui miestä vuonna 1955, jolloin hän aloitti Kodisjoen kunnansihteerinä. Vuosikymmeniä myöhemmin hän jäi samasta työpaikasta täysin palvelleena eläkkeelle, virkanimikkeenä tuolloin tosin jo kunnanjohtaja.

Rintamalta tuttu ”veljeä ei jätetä” – periaate oli tärkeä osa myös Vähä-Ettalan sodanjälkeistä uraa.

– Hän on aina kantanut huolta veteraanien asioista ja palveluista. Itsenäisyyspäivä, Kaatuneitten muistopäivä ja Kansallinen veteraanipäivä olivat hänelle tärkeitä ja vielä eläkkeelle jäätyäänkin hän huolehti, että veteraanit ja veteraanien lesket pääsivät tilaisuuksiin, kuljettaen kyydin tarvitsijoita vaikka omalla autollaan, kertoo hänen poikansa.

Vähä-Ettala on ollut aktiivinen myös veteraanijärjestötyössä. Pitkään Rauman Seudun Sotaveteraanien hallituksessa istunut ja Kodisjoen osastoa vetänyt Vähä-Ettala on saanut ansioistaan Sotaveteraaniliiton kultaisen ansioristin.

[br]

[br]

Kauriista parasta paistia

Maaseudun miehenä Keijo Vähä-Ettala on ollut innokas metsästäjä. Kahden tyttären ja yhden pojan isä on tuonut syksyisin hirvipaistin jos toisenkin perheen herkkupöytään. Nyt kunto ei enää salli metsälle lähtemistä, mutta ei viimeisestä pyyntireissusta ole kuin muutama vuosi.

– Kauriinpaisti on parasta. Siitä saa kerta kaikkiaan herkullista ruokaa, veteraanimetsästäjä huokailee.

Muista harrastuksistaan hän nostaa esille erityisesti urheilun. Sitä seurataan edelleenkin tarkkaan.

Kodisjoella Vähä-Ettala muistetaan velvollisuudentuntoisena ja kotiseuturakkaana miehenä, joka pitkään hoiti kunnan asiat käytännössä yksinään. Vanhan kotikunnan hyvinvointi onkin yhä lähellä vanhan kunnanjohtajan sydäntä.

– Kodisjoki on niin mahdottoman mukava paikka asua. Ja siellä menevät talot edelleenkin hyvin kaupaksi!